Archive | coaching RSS feed for this section

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed.To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Koutsin Kirjasto, osa 2.

29 Aug

Edellisessä osassa kirjoitin lukemisen monista eduista. Tässä kirjoituksessa pääosassa ovat kirjat, joilla tämän päivän tiedolla aloittaisin oman kirjaston. Koska omenoita ei oikein voi verrata appelsiineihin, teokset eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jos lukisin näistä kaikki, priorisoisin lukemisjärjestyksen tosin alla olevalla tavalla. Jos sinulla taas on aikaa lukea vain yksi kirja, mitä vain näistä voi lämpimästi suositella. Englannin kielen taito on joissakin tapauksissa perusedellytys, sillä joskus suomennoksia ei joko vielä ole, tai niitä ei tulekaan.

Kymmenen poimintaa valmentajalle

  1. Peak (K. Anders Ericsson & Robert Pool, 2016)

-Tärkein yksittäinen asia, jonka haluaisin jokaisen tietävän on tämä: Sinä itse pystyt merkittävästi vaikuttamaan taitoihisi. Kykenet kasvamaan ja kehittymään. Dr. Ericsson on eksperttien johtava tutkija ja ”Määrätietoisen Harjoittelun” käsitteistäjä. Voit unohtaa monet tähän liitetyt käsitteet, kuten aikaisen erikoistumisen ja 10 000 tunnin periaatteen. Kyse on ensisijaisesti kehittävän harjoittelun laadusta ja siihen liittyvistä kriteereistä. Jokaisen valmentajan ja urheilijan tulisi ymmärtää se prosessi, joka vaikuttaa heidän tavoitteidensa saavuttamiseen eniten.

  1. Sportsgene (David Epstein, 2013)

-Voit kehittää taitojasi, mutta joitakin muita ominaisuuksia et merkittävästi pysty viemään eteenpäin. Näihin kuuluvat mm. pituus, lihastyyppi, sekä monet muut pitkälle geneettiset ominaisuudet. Hyvä vastapaino edelliselle teokselle. Lopussa myös suomalaisittain mielenkiintoinen kappale hiihtäjä Eero Mäntyrannasta ja hänen matkastaan maailman parhaaksi.

  1. Play (Stuart Brown, 2010)

Kaunis teos leikin biologisesta merkityksestä ihmisille ja eläimille. Nykyisin leikkiä ja ”pelaamista” painotetaan tärkeänä etenkin lapsille, mutta todellisuudessa leikki on vielä enemmän. Se ei ole vain ”tärkeää”, vaan välttämättömyys, elinehto ja perusedellytys terveelle kasvulle ja hyvinvoinnille. Lisäksi leikillä on yhtymäkohtia jopa määrätietoiseen harjoitteluun, kun sen oikein ymmärtää.

  1. Personality (David Nettle, 2007)

-Helppolukuinen kirja käsittelee persoonallisuuden lisäksi koko psykometrian alaa. Erilaisia malleja ja käsitteitä ei psykologiasta puutu. Monet näistä ovat päällekkäisiä, eivätkä kaikki edes ole todellisia ilmiöitä. Ilman ymmärrystä tutkimusperiaatteista on kuitenkaan vaikeaa ymmärtää sellaisia käsitteitä, kuin vaikkapa personaallisuus tai älykkyys. Sekä Big Five malli, että yleinen älykkyys ovat kuitenkin vuosikymmenten jälkeen alan kiistattomimpia tieteellisiä konsepteja.

  1. Flow (Mihalyi Cziksentmihalyi, 1990)

-Klassikkoteos optimaalisista kokemuksista, laadusta ja onnesta. Flow-tiloista on kuullut jokainen, mutta tämän lukeminen auttaa ymmärtämään mm. harjoittelun, kilpailun ja nauttimisen suhdetta. Empaattinen ja kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen parhaista hetkistä, ja niiden lisäämisestä.

  1. Tribe (Sebastian Jungner, 2016)

-Kirja, joka voisi hyvin olla listan ensimmäisenä. Jungner kertoo tarinan, joka huokuu ihmisyyttä ja avaa varsinkin joukkuepelien valmentajille tärkeää oman yhteisön ja kuuluvuuden biologista merkitystä. Ihminen tarvitsee muita kokeakseen olevansa turvassa, ja juuri turva saa esiin parhaat puolemme myös pelikentällä. Monella tapaa joukkue todella on kuin taisteleva heimo.

  1. The Checklist Manifesto (Atul Gawande, 2009)

-Kirurgin oodi yksinkertaisuudelle ja nöyryydelle. Ihminen ei ole parhaillaan kompleksissa maailmassa, jossa pieleen voi kaikesta tiedosta huolimatta mennä kaikki. Fiksuimmatkin ihmiset tarvitsevat työkaluja siinä navigoimiseen, ja parhaat työkalut ovat, yllätys yllätys, yksinkertaisia. Kirjasta saa paljon käytännön apua arjen lisäksi mm. peliin valmistautumiseen ja pelijohtamiseen.

  1. Deep Work (Cal Newport, 2016)

-Vetää yhteen monia edeltävien teosten teemoista. Syvä keskittyminen on paitsi terveellistä, se myös kehittää, ja auttaa sinua ammattillisessa kilpailussa. Hyvin motivoiva kirja, ja niin ikään käytöntöön tähtäävä. Tehokkaat ihmiset todella saavat aikaan paljon, mutta eivät pelkästään luontaisten lahjojensa ansiosta. He kykenevät sanomaan ei asioille, joilla on vähemmän merkitystä.

  1. Wooden on Leadership (John Wooden & Steve Jameson, 2005)

-Yhdysvalloista löytyy satoja hyviä valmennuskirjoja, mutta pohjana miltei jokaisessa on kuolematon John Wooden. Arvopohjaisen johtamisen ja kulttuurin rakentaminen alkaa tästä, ja ilman tuotetta, jonka ABC:n pitäisi toteutua. Mikä tahansa Woodenin monista kirjoista kävisi, samoin kuin monet tuoreemmat versiot NFL tai NBA koutsien kynästä. Ainakin allekirjoittanutta vetää vahvasti puoleensa aika, kun arvoilla ja periaatteilla oli enemmän väliä. Ehkä sinuakin?

  1. Voittamisen Anatomia (Aki Hintsa & Oskari Saari, 2015)

-Viimeiseksi halusin kirjan, joka laittaa pyrkimyksen ja kilpailun sille kuuluvaan kontekstiin. Ähtäriläisen lääkärin matka on huikea, ja tarina huipuista kerrottu tavalla, joka toivottavasti puhuttelee. Voittaminen on hyvinvoinnin sivutuote, ei itseisarvo. Voittaisimme lisäksi kaikki edelleen enemmän, jos Aki yhä olisi keskuudessamme muistuttamassa meitä.

Listalta puuttuu monia erinomaisia teoksia, ja myös niitä, joiden lukeminen on ollut suuri nautinto. Lukemisen -ja sen nykyaikaisen variaation, pitkien podcastien- maailmassa ei ole kuin voitettavaa. Kun kirjastosi aikanaan kasvaa, sitä enemmän tiedät ja ymmärrät maailmasta. Lisäksi sitä vähemmän vakuuttunut olet siitä, että sinulla on vastaukset jokaiseen kysymykseen. Voittajiin kuuluu eittämättä siis myös lähipiirisi.

I find television very educating. Every time somebody turns on the set, I go into the other room and read a book.” – Groucho Marx

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Koutsin Kirjasto, osa 1.

31 Jul

Pitkäkestoinen lukeminen on vähentynyt, huolimatta harrastuksen monista hyödyistä. Arjen paineet toimivat tehokkaasti myös oman lukemiseni vähentäjänä, eikä tarkoituksena ole aiheesta moralisointi. Haluan silti esittää argumentin sekä säännöllisen tavan, että peräti oman kirjaston puolesta. Lukeminen on liikunnan ohella hyve, jonka plussat jokainen myöntää, mutta joka helposti jää aikeen tasolle. Molemmissa kyse on enemmän tavasta, kuin suurista kertainvestoinneista. Ei liene liioittelua, että jos liikut ja luet puoli tuntia päivässä, olet matkalla parempaan elämään.

Miksi emme lue, ja miksi kannattaisi?

Usein matka kirjojen maailmaan alkaa lapsuudessa, mutta hiipuu unholaan koulun vaativuuden myötä. Tämä on sikäli loogista, että vain harva mielellään lukee vielä ekstraa sen päälle, mitä on jo muiden päätöksellä täytynyt. Joka tapauksessa tie takaisin vapaaehtoisen sivistyksen äärelle tapahtuu usein vasta aikuisuudessa. Näin kävi myös itselleni, ja jos saisin elämässä muuttaa yhden asian, olisin lukenut enemmän heti yliopiston jälkeen. Paluu lukemisen pariin tapahtui kuitenkin aikanaan sattumalta, erään lahjan myötä. Tuolloin saamani kirja muistutti uudelleen siitä paikasta, johon vain rauhoittumalla ja uppoutumalla voi päästä. Tässä lienee myös yksi suuri syy sille, että emme lyhyitä artikkeleita ja viestejä lukuunottamatta enää harrasta lukemista: Se vie arvokasta aikaa ilman välitöntä, konkreettista hyötyä.

Rentoutumisen lisäksi kirjat ovat mös ammatillisesti erinomainen resurssi. Vaikka nopeaa lukemista löytyy myös verkosta, on käsityksesi mistä vain aiheesta ihan eri tasolla tuntien keskittymisen jälkeen. Olen myös huomannut, että todellinen arvo ”perinteisessä ja hitaassa” kahlaamisessa on oman tietopankin tasainen kartuttaminen. Yhden tai kahden teoksen jälkeen et vielä ole pitkällä, ja tieto karttuu rauhassa malliin 1+1+1+1… Vuosien saatossa tapahtuu kuitenkin jotakin taianomaista. Aivot ovat kaikessa hiljaisuudessa muodostaneet uusia yhteyksiä ja löytävät kaavoja lukemastasi tavalla, jota et ollut osannut odottaa. Lukemastasi tulee jotenkin monta kertaa osiensa summa.

Employ your time in improving yourself by other men’s writings, so that you shall come easily by what others have labored hard for.” – Socrates

Ihmisen erottaa eläinkunnasta eritoten kyky käsitellä abstraktioita. Osaamme jakaa näitä tarinoita eteenpäin lajitovereille, eikä tässä vielä kaikki: Voimme kirjoittamalla tehdä niin myös halki ajan ja paikan. Kirjoittaminen on eräs ajattelun muodoista, ja toisen kirjoittamana nöyryys karttuu nopeasti. Jos et lue, et valitettavasti myöskään tiedä kuinka viisaita ihmisia aikojen saatossa on elänyt. Vastaavasti meillä on halutessamme mahdollisuus kuulla historian merkittävimmät ajatukset juuri sellaisina, kuin ne alunperin on esitetty. Vaihtoehtoisesti voimme myös lukea nykypäivän uusinta tietoa vaikkapa omasta ammatistamme.

Lukemisen ammatillinen merkitys

Uran alussa kysyin kerran mentorilta, mikä olisi hyvä valmennuskirja luettavaksi. Sain kuulla ykskantaan, että ei ole mitään ”yhtä” hyvää kirjaa. On paljon hyviä kirjoja, ja ne kaikki pitää lukea, ja tässä on muuten lista tärkeimmistä, ja tässä vielä yhteystiedot henkilölle, joka myöhemmin kertoo, mitä muuta pitää lukea. En arvannut, millaisella ovella tuolloin koputin, mutta onneksi koputin. Aikanaan saamani lista laajeni ja ennen pitkää kiinnostus eri aloista alkoi kasvaa. Lisäksi se alkoi ulottua aina kauemmas aikaan, jota ei esimerkiksi omissa yliopisto-opinnoissa oltu sivuttu kuin pinnallisesti.

Itseopiskelu on merkittävä asia etenkin siksi, että se kehittää omaa ajattelua niin hyvin. Ensinnäkin luet vain asioista, jotka sinua todella kiinnostavat. Lisäksi saat halutessasi eteesi kaikki jostakin aiheesta esitetyt argumentit, etkä vain osaa niistä. Kanadalainen psykologian professori Jordan Peterson mm. kehottaa oppilaitaan lukemaan oman alan klassikkoteoksia kronologisessa järjestyksessä. On tärkeää ymmärtää asioita periaatetasolla ennen trendejä. Opit, kuinka tähän päivään itseasiassa on tultu- etkä pelkästään porhalla menemään aina uusinta tutkimusta etsien.

Kaikki hyödyllinen lukeminen ei kuitenkaan, tietenkään, koostu kylmistä faktoista. Parhaiten ihmiset muistavat ja ymmärtävät tarinoita, ja niiden kuuleminen on useimmille nautinto. Hyvät uutiset ovat, että monessa yhteydessä myös fiktion lukemisen on todettu kehittävän ajattelua ja lisäävän ymmärrystä laajoista kokonaisuuksista. Lisäksi fiktio voi myös olla ”totta” siinä mielessä, että se esittelee jonkin elämässä esiintyvän arkkityypin, jonka tunnistamme ja johon osaamme samaistua. Futiskoutsi Anson Dorrance mm. kertoo elämänkerrassaan The Man Watching (2006), että lukee jokaisena viikonpäivänä kirjaa jostakin eri genrestä. Vaikka ala-spesifi osaaminen onkin se tärkein ammattilaisen erottava asia, ovat huiput myös tyypillisesti hyvin uteliaita ja valveutuneita ihmisiä.

Miltä tällainen, laajalti oppinut ihminen sitten kuulostaa? Suomalaisittain hyvästä esimerkistä käy vaikkapa mikä tahansa Esko Valtaojan teos. Useimmille Valtaoja ei näyttäydy kiinnostavana vain avaruustähtitieteen ansioistaan, vaan nimenomaan yleissivistyksen kautta. Kyseinen professori muuten päätti jo varhain, että ostaa jokaisen lukemansa kirjan, ja suhtautuu tuhansien suuruiseksi kasvaneeseen kirjastoonsa ilmeisen intohimoisesti. Useimmille perheellisille moinen investointi ei ole mahdollista tai haluttavaa, mutta omalla pienellä kirjastolla tuskin on suuria haittapuolia. Päinvastoin: Paitsi muistona käytetystä ajasta, saat vaivatta eteesi alleviivaukset, pitkän listan lähteistä, sekä ajoittaisen muistutuksen kustakin tärkeästä aiheesta. (Ja kyllä, tämä voi todella olla nopeampaa kuin samojen tietojen etsiminen verkosta.)

Syytä huonoon omatuntoon?

The man who does not read good books is no better than the man who can’t.”  – Mark Twain

Ajatus omasta kirjastosta ja lukunurkasta on ainakin allekirjoittaneelle varsin motivoiva. Lukemisen hyötyjä kuitenkin vesittää se tosiasia, että rauhassa keskittyen siihen todella menee paljon aikaa, ja monet paljon tärkeämmät käytännön asiat eivät voi odottaa. Varsinkin taloudellisessa mielessä laajan lukemisen hyödyt ovat vaikeasti määriteltävissä, ja sittenkin kaukana tulevaisuudessa. Lisäksi maailmassa, jossa rauha on harvinaista, kannattaa alussa mainittu puoli tuntia ehkä vain käyttää hengittämiseen. Kaikkea tilaa ei tarvitse täyttää. Myös sen kanssa on hyvä olla tarkkana, mitä todella haluaa lukea, kun siihen lopulta ryhtyy. Jos et priorisoi ja lue jonkinlaisessa tärkeysjärjestyksessä, et kenties elämänmittaisella matkalla edes pääse niihin teoksiin, mitkä todella kiinnostavat sinua.

Kirjoituksen toinen osa esittelee kymmenen tärkeää teosta, joita suosittelen valmentajan kirjaston sydämeksi.

Hyvää alkusyksyä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon

Vähättelyä Seuraa Väkivalta

30 Jun

Todellista väkivaltaa näkyy kilpaurheilussa onneksi harvoin. Jos pelin säännöistä ei kuitenkaan pidetä kiinni, kolkuttaa nokkapokka ovella nopeasti. Tämä näkyi pariin otteeseen myös viime keväänä kuin muistuttamassa, että pysyäkseen reiluna urheilu tarvitsee johtamista.

Rajojen asettaminen ja puolustaminen on yksi auktoriteetin keskeisistä tehtävistä. Lisäksi kilpailullisissa ympäristöissä se on valmentajan ja tuomarin kenties tärkein tehtävä. Vaikka yksittäinen tapaus ei anna syytä moraaliseen paniikkiin, on sääntöjen suhteen oltava valpas. Sallitut asiat tuppaavat jatkumaan, ja vähättelevässä ympäristössä vieläpä asteittain voimistumaan.

Miksi rajoja ylitetään?

Luonnon laki on täyttää se tila, missä kulloinkin olemme. Siirtyminen pelaajasta valmentajaksi on haastava juuri rajakysymysten vuoksi, vaikka tätä ei ainakaan liian usein näe painotettavan. Pelilliset asiat vievät usein huomion, vaikka muutos rajan testaajasta sen puolustajaksi on valtava. Kun itse valmennusuran alussa harmittelin mentorille erästä arjen asiaa, sain sympatian sijaan niskaani jyrinää. ”That happens because you allow it, and for no other reason”, ärähti mestari, ja oli perin haluton jatkamaan keskustelua. Aikanaan ymmärsin yskän, jota lähes jokainen pidempään valmentanut toistaa. Ihmiset käyttäytyvät typerästi siksi, että se sallitaan. Valmentajana työsi on olla koossa pitävä voima, ja joukkueesi ydinarvojen viimeinen linnake. Kun säännöt on sovittu, pääsee auktoriteetti pian keskustelemaan myös rajanylityksistä.

Koutsi huomaa ennen pitkää, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja. Huipulla tämä on tuloksen kannalta keskeistä ja välttämätöntä. Kilpailullisten ympäristöjen ulkopuolella voi ehkä olla vaikea uskoa, että on myös heitä, jotka eivät vain keskustelemalla asetu yhteisten normien sisälle. Näin se kuitenkin on. Puhe on sivistynyt ja arvokas keino ratkoa asioita, mutta valitettavasti liian halpaa toimiakseen joka tilanteessa. Jokin muu lujuuden ja rajan näyttö (viikon jäähy joukkueesta, tuntuva sakko, tai muu konkreettinen) vie viestin perille.

Heikon auktoriteetin tunnusmerkkejä

Aloin työstää juttua jo talvella, erään Ruotsissa sattuneen episodin jälkeen. Pelattiin pudotuspelien ensimmäistä kierrosta. Alkuverryttelyssä vastustajan pelaaja löi pallon metrikaupalla ohi sivurajan, suoraan meidän vaihtopenkille. Syntyneen hässäkän päätteeksi henkilö käveli vielä keskirajan yli tönimään meitä tuomarin nenän edessä. Häntä ei heitetty ulos, eikä liigan kurinpitoelin juridiska nämnden sen paremmin kuin valtiollinen riksidrottsförbundet antaneet asiasta sanktiota. Useimmissa maissa oltaisiin puhuttu ulosajosta ja ehkä 1-3 ottelun pelikiellosta. Ruotsi on kuitenkin tunnettu suvaitsevaisuudestaan, ja tässäkin asiassa armo sai ilmeisesti käydä oikeudesta.

Tapaus oli tietenkin suhteellisen vaaraton, mutta kertomisen arvoinen toisesta syystä. Auktoriteettien viesti tavoitti nopeasti liigan, ja loppukauden aikana ilmapiiri peleissä muuttui. Vastustajan kovistelusta tuli tapa, jollaisesta en ole lentopallossa nähnytkään. Kolme eri joukkuetta toisti tempun joko lyömällä palloja päin, tai uhittelemalla joukkueiden välisen keskiviivan toisella puolella. Asiaa harmiteltiin ja ihmeteltiin, mutta mikään ei tietenkään muuttunut. Olisi tarvittu tekoja. Mitä ammattimaisempaa toiminta on, sitä paremmin tämä ymmärretään, ja siihen satsataan. Valvomatonta rajaahan ei ole olemassakaan.

Tuomaritoiminta oli tapetilla myös muualla. Urheilulehti 19/2019 esimerkiksi kirjoitti Englannin valioliigan linjasta kysyen ”Minne kehutut tuomarit hukkasivat pillinsä?” Yle taas kommentoi NHL:n tuomareita, jotka sallivat ”sodan” maalinedustalla:

https://yle.fi/urheilu/3-10765044

Lopulta leijonien päävalmentaja kiteytti saman pointin jääkiekon MM-kisoissa:

Tuomarille sattui pikku virhe, ei viitsinyt viheltää, ei uskaltanut viheltää. Mutta isoin virhe sattui kyllä IIHF:n kurinpitokomitealle. Ne antoivat pikku varoituksen pelaajalle, joka sen tempun teki. … Viesti on se, että saat potkia jäällä toista luistimella. Pelikieltoa ei tule, jos ei tule mitään semmoista vammaa, että lähtee henki. … Tässä on mielenkiintoista se, että palaverissa pari päivää ennen kuin kisat alkoivat, niin selkeästi kerrottiin, että teko on ratkaiseva, ei seuraus. No nyt tässä ei tullut mitään isoa vammaa, mutta teko oli tosi törkeä. – Jukka Jalonen (Alleviivaukset omiani.)

https://yle.fi/urheilu/3-10784274

Vähättely ja vastalääkkeet

Miksi potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin ei sitten puututa? Allekirjoittaneen näkemyksen mukaan kyse on usein jostakin näistä kolmesta.

  1. Auktoriteetti ei ole riittävän pätevä näkemään ongelmaa. Asiaa kritisoivia pidetään helposti pehmoina tai kitisijöinä sen sijaan, että ”oltaisiin miehiä” ja otettaisiin iskut vastaan, ns. ”osana peliä.”
  2. Auktoriteetti pohjimmiltaan ymmärtää, että näin ei saisi toimia. Toivotaan kuitenkin naivisti parasta, koska ihmisluontoa ja rajojen merkitystä ei ymmärretä. Ei tiedosteta, että jos teolla saa kilpailullista etua, sen salliminen johtaa aina vain voimistuvaan ilmiöön.
  3. Auktoriteetti on samaa mieltä ja ymmärtää rajojen merkityksen, mutta ei vain uskalla puuttua. Sanktioiden kohteeksi joutuvat nostavat äläkän sinua kohtaan, etkä ole tähän valmis. Niin hullua kuin se onkin, syy puuttumattomuudelle on täten tarve olla pidetty.

Samat periaatteet koskevat tuomareita ja valmentajia molempia, ja valitettavan usein syynä tuntuu olevan tämä jälkimmäisin kohta. Toisin sanoen oma takapuoli on tärkeämpi, kuin urheilijoiden terveys. Tyypillinen peruste olankohautuksille on ”koska kenellekään ei käynyt mitään.” Mutta eihän se näin mene muuallakaan elämässä. Kuinka hyvin pitäisi vettä, jos samalla logiikalla hyväksyisimme punaisia päin ajavat? Mitä ilmiöihin tulee, on valtaa pitävän tahon oikeasti toimittava, sillä muutoin joku toinen nousee täyttämään tyhjiön. Ihmisen halua ja kykyä puolustautua ei pidä vähätellä. Ennen pitkään pelaajat alkavat jakaa oikeutta toisilleen ja homma leviää käsistä kuin 1980-luvulla konsanaan. (Toimivassa yhteiskunnassahan valtiolla on monopoli voimankäyttöön prikulleen tästä syystä.)

Kuinka näihin sitten tulisi puuttua? Vaaralliset tapaukset pitää tietenkin kitkeä heti pois. Kaikkeen auktoriteetti ei kuitenkaan voi kajota, tai ihmiset tukehtuvat. Omassa joukkueessa mietin, että jos kyse ei ole mistään vaarallisesta, kannattaa katsoa, ylittyikö raja vahingossa. Ensimmäisen ja toisen kerran näin voi olla. Kolmannella kerralla kyse on tuskin enää sattumasta. Jos silloin yhä katsot vierestä, joukkueesi tietää, että rajaa ei ole, vaikka puhut siitä. Tämä taas ei ole johtajalle hyvä juttu. Iso osa kunnioituksesta elämässä ansaitaan pitämällä kiinni asioista, joista ennalta on sovittu.

Urheilussa ammattitaitoinen tuomaritoiminta on lääke pelin siistimiseen ja terveeseen kilpailuun. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei nykytilanne ole ikinä pysyvä. Jokaisessa matsissa olemme joko matkalla kohti parempaa urheilua, tai luisumassa siitä kauemmas. Ja viimeisenä: vaikka kehenkään ei sattuisi, on vaakakupissa silti isoja asioita. Itse peli arvoineen elää tai kuolee sen mukaan, mitä me hyväksymme. Doping, sopupeli ja väkivaltaisuus alkavat kaikki yksittäisestä tapauksesta, jonka joku jossain sallii.

Lomaterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Aamurutiineista

30 May

Leijonien kolmas maailmanmestaruus oli joukkueen ja valmennuksen työnäyte. Lämpimät onnittelut sinne, minne ne kuuluvat. Jääkiekko näytti jälleen myös, kuinka merkittävää urhelu yhteiskunnallisesti on. Harva asia liikuttaa meitä fyysisesti ja henkisesti niin kuin sportti. Palaan varmasti tähän tarinaan vielä myöhemmin, mutta sitä ennen tämä, jo toukokuulle valmistunut juttu. Kirjoitus kertoo aamurutiineista, niiden hyödyistä, ja vaikutuksesta arkeen.

Aamun urotekoja

Eräs tehokkaiden ihmisten tavoista on aamun tuntien hyödyntäminen. Idea varhain heräämisestä on kaikkea muuta kuin uusi, mutta tuntuu silti kuuluvan kategoriaan ”aina uudelleen löydettävä.” Elämän epäsäännöllisyys tekee siitä monelle niin haasteellisen toteuttaa, että emme aina hoksaa edes yrittää. Näin kävi ensialkuun itsellenikin, vaikka säännöllinen nukkumaanmeno- ja heräämisaika ovatkin hyvinvoinnille tärkeitä. Uniaika voi vaihdella ihmisestä riippuen, mutta lähes kaikki tarvitsevat 7-9 tuntia unta toimiakseen optimaalisesti. Luetaan siis juttu tätä kunnioittaen ja ilman harhakuvitelmaa siitä, että päivän ”pidentäminen” sitä aikaistamalla voi terveesti tapahtua ilman riittävää kokonaisunimäärää.

Early to bed, early to rise, makes a man healthy, wealthy and wise.” -Amerikkalainen sanonta

Vajaa kymmenen vuotta sitten valmensin Pepperdinen yliopistossa. Yliopistourheiluun kuuluu olennaisena osana ”Senior Night”- niminen siirtymäriitti, jossa perinteiden mukaisesti sinä keväänä valmistuvat seniorit kukitetaan. Marv Dunphy piti kopissa pelin jälkeen puheen koko joukkueelle, mutta suuntasi sen juuri näille vanhimmille pelaajille. Tärkein yksittäinen asia, jonka hän halusi nuorten miesten elämässä muistavan, oli: ”Don’t waste your days. Wake up early.”

Marv itse tuli toimistolle vielä eläkeiässäkin innosta puhkuen joskus kuuden ja seitsemän välissä. Erityisen innoissaan hän kuitenkin oli siitä, että apuvalmentajat olivat tuolloin jo täydessä työssä. Pepperdinen nykyinen päävalmentaja David Hunt oli tuolloin toinen apukoutsi. Davidista olen eri yhteyksissä kirjoittanut paljon, enkä vähiten hänen rutiiniensa vuoksi. Mies heräsi joka aamu 4:00, kävi suihkussa, ajoi töihin, kävi puntilla, kävi uudelleen suihkussa, ja aloitti työt noin 5:30. En luonnollisesti (nuorempana ja ulkomaalaisena) ensitöikseni alkanut neuvotella rennompia työaikoja. Päivät alkoivat kaikilla varhain ja jatkuivat pitkälle iltaan.

David oli myös nukkumisen suhteen äärimmäinen poikkeus. Jotta itse sai unta riittävästi, oli kirjaimellisesti aikataulutettava illan jokainen vartti. Siltikin annoin suosiolla pian neljän heräämisten olla ja tähtäsin alun jälkeen töihin ”vasta” kuudeksi. Samoihin aikoihin luovuin myös aamuisten tehtävien kohtelemisesta urotekoina ja keskityin siihen, että ylipäätään jaksoin. Työ oli riittävän haastavaa, eikä ollut enää tarvetta tai mahdollisuuksia tehdä aamuisin ”vielä jotakin.” Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, tajusin tuolloin, ettei perheellinen mitenkään voisi olla tällaisessa rytmissä, ja edelleen riittävästi läsnä kotona.

Suurin osa ei onneksi vedä arkea yhtä tiukalle, vaikka elämän varrella rytmi vaihtelee itse kullakin. Mielenkiintoista kyllä aamun ensimmäisten tuntien taika kuitenkin tulee vastaan uudellen ja uudellen, kun puhutaan aikaansaavien ihmisten elämästä. Eräs ikkuna huippujen aamuihin löytyy Tim Ferriss Shown (”Experiments in Life Style Design”) blogista ja podcasteista. Ferriss kysyy haasteltavilta säännönmukaisesti näiden aamurutiineista, ja vaikka mikään yksi asia ei sellaisenaan toistu, periaate on selvä. Aamuissa on jotakin, mitä pidetään tärkeänä. Alla ajatuksia kultaisista ensitunneista ja siitä, kuinka aamusta voi parhaillaan todella ”voittaa päivän.”

Winning the day

Suunnitellessa omaa aamurutiinia on ensin mietittävä, kuinka paljon aikaa siihen todella pystyy investoimaan. Herääminen 15 minuuttia ennen kodin muita muuta asukkaita riittää jo pieneen hetkeen, mutta se on ainakin itselleni liian vähän. Riippuen siitä, mitä ohjelmassa milloinkin on, haluaisin antaa aamun tehtäville aikaa tunnista kahteen. Rutiinin voima on kuitenkin tapojen luonnissa, eikä minuutin tarkassa pakonomaisuudessa, joten niiden on myös annettava hieman elää.

Aikaansaaville ihmisille aamu alkaa usein jollakin henkilökohtaisella, jolle ei päivän mittaan muuten löydy tilaa. Joku joogaa, toinen lenkkeilee, kolmas käyttää ajan meditoiden. Kokeilin itse myös kaikenlaista, kunnes kuulin erään urasotilaan kuvailevan aamuaan ”listana tehtäviä.” Ensimmäisenä kaveri yhä uransa huipulla petasi oman sänkynsä. Ei enää pinkkatarkastuksen pelossa, vaan siksi, että sen jälkeen päivän ensimmäinen tehtävä oli tehty. Pidän ajatuksesta paljon, sillä noudattamalla pieniä askelmerkkejä saat nopeasti tunteen siitä, että asiat ovat menossa haluttuun suuntaan. Heti herättyään ihminen toki käy vessassa, pesee hampaat, juo lasin vettä ja niin edelleen. Tehtävät voivat olla yksinkertaisia, ja voit olla hidas. Suunta ratkaisee, ei teho.

Kun välttämätön on hoidettu, on tärkeän päätöksen aika. Itselleni ajatus siitä, että voitat päivän käymällä heti toimeen on motivoiva. Nykyisin keitän kupin kahvia, syön banaanin (tai jotakin, jota ei tarvitse valmistaa) ja alan heti hoitaa päivän tärkeintä tehtävää. Aina ei ole selvää, mikä tämä tehtävä on, mutta tässä eräs käytäntöä helpottava ajatus: Monet päivän aikana hoidettavat asiat ovat pinnallisia, ja selviät niistä ilman suurempaa keskittymistä. Kenties on siksi parempi suosiolla säästääkin ne päivän hälinään? Tällä tavoin aamun hiljaisuuden saa paremmin valjastettua tärkeimpiin ja eniten keskittymistä vaativiin asioihin. (Suosin kirjoittamista aamuisin mm. tästä syystä.)

Ajan salliessa saatan myös ensin käydä koiran kanssa lyhyesti ulkona. Aivot saavat happea, näet luonnon heräävän (ja sivuvaikutuksena koirasi myös pitää sinusta.) Tiedän ylipäätään paljon ihmisiä, jotka heti herättyään haluavat nimenomaan lähteä lenkille tai puntille, päivän urheilusuoritukseen. Työtehtävien muuttuessa vaativimmiksi olen kuitenkin päätynyt viemään jotakin tärkeää eteenpäin heti ensimmäisenä, sillä se tuntuu antavan eniten mielenrauhaa päivän myöhempiin tunteihin.

Output before input

Aamu toimii tarvittaessa hyvänä ärsyketulvan patoajana, ja varsinkin käsin kirjoittaminen on tässä suureksi avuksi. Monelle oma, luova projekti sijaitsee kuitenkin koneella tai puhelimessa, ja kiusaus hypätä sosiaaliseen mediaan tai aamun uutisiin on suuri. Pidän tärkeänä rutiinin virstanpylväänä juuri sitä, että aamu osaa alkaa ykköstehtävällä ennen kuin katson mitä puhelin pitää sisällään. Samalla tavalla, kuin sähköpostin tsekkaaminen illalla nostaa alitajuntaan yöksi hoitamattomia ja stressaavia asioita, voi aamu joko alkaa sinun ehdoillasi, tai sitten jonkun muun. Kyse ei tässä ole filosofisesta kannanotosta, vaan yksinkertaisesti paremmasta ja terveemmästä tavasta toimia.

Antamalla illalla ja aamulla aikaa ja tilaa itsellemme palaudumme paremmin. Lisäksi luomme kotiin kulttuuria, jossa koko ajan ei vaihdeta fokusta puhelimen ja vaikkapa leikin välillä. Jos aika on kortilla, yritän edelleen pitää kiinni rutiinista, ja vaikka lyhentää tekemääni hieman. Jatkuvuus ja rakenne ovat tärkeitä. Vaikka tiedän myös ihmisistä, jotka nimenomaan tykkäävät kirjoittaa tai tehdä töitä hälinässä, haastan myös sinut kokeilemaan tilan luomista. Hälinää ei tarvitse luoda, sillä se löytää kyllä sinut. Mikään ei maailmassa ole helpompaa, kuin meteliin palaaminen.

You know, coaching consumes you completely,” puheli Marv kauan Pepperdinen ajan jälkeen. Valmennus oli kokonaisvaltainen ammatti, eikä sitä oikein päässyt pakoon missään. Hän puhui lisäksi siitä, kuinka tärkeää oli yhdistää työ jotenkin perhe-elämän kanssa. Onneksi valmennus ei vielä ole vienyt päiviä täysin, vaikka yrittänyt se totisesti on. Aikanaan myös perhe herää, ja olen iloinen siitä, että saan tyttäreni taas syliin. Alkaa isän ja pienen puurohetki, jossa on helppo olla läsnä. Mieli on rauhallinen kaikesta jo hoidetusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Uuden Alussa

30 Apr

Huhtikuun myötä loppuu Ruotsin sarjakausi, ja samalla tältä erää myös oma aktiivivalmennus. Työura siirtyy Olympiakomiteaan ja vaikka muutos on suuri, hommia tehdään onneksi yhä urheilun parissa. Uuden alussa nousee väistämättä mieleen muistoja myös edellisistä starteista. Muutos on iso mahdollisuus, mutta vain, jos siitä ajatellaan riittävän samalla lailla.

Avainkäsitteiden selventäminen

Kaksi edellistä joukkuetta olivat työn alussa tällaisen, suuren muutoksen edessä. Kuopiossa LEKA Volley oli seurana täysin uusi, vaikka paikallinen kulttuuri oli lajissa pitkä. Tukholmassa Sollentuna VK taas oli avoimesti ja ylpeästi Ruotsin vanhin seura, vaikka sen menestyksen päivistä olikin kulunut jo kauan. Molemmissa nimenomainen tarkoitus oli uudistaa toimintaa. Onnistuakseen muutoksessa valmentajan täytyy saada porukka ajattelemaan samoja ajatuksia, mutta tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Ammattimaiset työnantajat perehdyttävät uudet työntekijät tehtävään, organisaation toimintatapaan ja arvomaailmaan. Urheilussakin tähän ollaan menossa, mutta standardien taso vaihtelee paikasta riippuen. Joka tapauksessa on niin, että jos minnekään halutaan mennä yhdessä, on osallisten tunnistettava kompanssista vähintään pääsuunnat. Paljolta vältytään, jos muutama avainasia on alusta asti kirkas. Sen jälkeen voi joku pienempi juttu mennäkin pieleen ilman, että sillä olisi kovin suurta negatiivista vaikutusta. Päinvastaisessa tilanteessa taas voi koko projekti olla vaarassa.

Ennen Ruotsin pestin alkua kyselin kollegoilta kokemuksia joukkueidensa starteista. Pepperdinen David Hunt mm. kertoi vuoden 2013 ensimmäisistä kuukausista USA:n naisten staffissa. Uusi olympiadi oli alkanut ja huipentuisi Rioon neljän vuoden päästä. Tehtävää piisasi, eikä ollut itsestäänselvää, kuinka esimerkiksi suuren pelaajapoolin kanssa oli paras edetä. Osa staffista oli lisäksi joukkueen tavoin uusiutunut. Kun arki viimein alkoi Anaheimissa, oli katseet tiukasti suunnattu avainkäsitteisiin. Tärkeintä Karch Kiralyn johtamassa laivassa oli oppia puhumaan asioista samalla tavalla, ja aikaa siihen oli varattu kokonainen kesä.

Mielenkiintoista kyllä tämä päti myös termeihin, jotka 20-30v maajoukkuepelaajalla voisi kuvitella olevan kunnossa. Pelkistäen voitat lentopallossa enemmän, jos hyökkäät ylhäältä kentän takaosiin, etuosien sijaan. Useimmat pelaajat tietävät tämän. Englanniksi käsite ”high swing” oli siis monella tapaa oleellinen, mutta sen silti voisi olettaa olevan yhdellä palaverilla kuitattu. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan etene yhtä nopeasti, ja jenkit käyttivätkin tärkeimpiä sanoja lopulta paljon eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. On kovin vaikeaa etukäteen tietää, kuinka toinen jotakin omaan taustaansa peilaten ymmärtää.

Juuri taustojen erilaisuudesta johtuen kollegoilta kuuluu tasaisin väliajoin tarinoita isohkoista väärinymmärryksistä. Joku on saattanut kokonaisen kauden puhua tärkeästä asiasta ilman, että se on ymmärretty läheskään oikein. Vasta joku yleensä tappiollinen tilanne paljastaa ongelman. Uskon syyn olevan enemmän meissä koutseissa, sillä valmentajan on helppo unohtaa toiminnan aikajana. Kun 25-vuotias pelaaja kävelee ensimmäistä kertaa uuteen ympäristöön, hän ei missään määrin ole kirjoittamaton lehti. Takana voi olla jo 10-15 vuoden kokemus muista ympäristöistä, joiden vahvistamat uskomukset eivät muutu yhdessä illassa.

Kauanko sinulla on aikaa odottaa?

It is harder than you think, and it will take more time than you think.” Doug Beal

Tuttu sitaatti tarjoaa kärsivällisyyttä silloin, kun erehdymme haluamaan asioita nopeasti. USA:n entinen päävalmentaja ja toimitusjohtaja kuvaili matkaa olympiakultaan juuri tällä tavalla. Alussa on helppoa olla innostunut, mennä kovaa lähelle ja jäädä sitten kiinni arkeen, visio unohtaen. Bealin alku ei suinkaan ollut helppo, ja kuten mies itse Spike! (1985) kirjassaan kuvailee, joutui nuori päävalmentaja sisäisen kapinan keskellä heittämäään pihalle puolet avauskokoonpanon pelaajista kesken olympiadin. Beal teki kuitenkin prikulleen sen, mitä piti, sillä yhteistä suuntaa ei jakautuneessa joukkueessa voi olla. ”Kaikki lähtee oikeista ihmisistä” sanotaan bisneksessäkin usein, ja tämä pitää hyvin paikkansa. Harvemmin kuitenkin lisätään, että oikeat ihmiset ovat niitä, joiden ajatuksiin voi vaikuttaa.

Kun mielessä palaan näihin näihin edellisiin seurakokemuksiin, muistan ensimmäiset kuukaudet viattomana ja optimistisena aikana. Ihmisillä on virtaa ja pelejä voitetaan. Alun huuma kantaa. Perusasiat tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, arjen alkaessa. Kun esimerkiksi syksyllä 2014 aloitimme LEKA Volleyssa, oli ilmassa paljon toivoa. Kävimme töihin hyvien tyyppien kanssa. Kahdessa kaudessa tapahtui paljon hyvää: palautimme huippulentiksen Kuopioon, ja rakensimme huolella tulevaisuutta. Siitä huolimatta 2018 seuraa ei ollut enää edes olemassa, kaikesta osaamisesta ja hyvästä tahdosta huolimatta. Sivusin aihetta vuosi sitten toisessa jutussa, enkä muistele aikaa haasteista huolimatta pahalla. LEKA Volleyn oppi on myöhemmin kirkastunut etenkin tähän yhteisten ajatusten saavuttamiseen. Seurassa oli osaamista, mutta yksinkertaisesti liikaa eriäviä ajatuksia. (Tärkeintä kuitenkin on, että itse laji elää kaupungissa edelleen.)

Kokemukseni mukaan ei oikeastaan ole edes väliä, oletko uuden projektin johtaja vai muutosjohtaja vanhassa kulttuurissa. Vanhassa versiossa asenteet ja tavat ovat paljon juurtuneempia, mutta molemmissa mukana on ihmisiä, joilla on menneisyys ja kokemuksia. Ja mikä tärkeintä, kaikilla on jokin oletus siitä, mitä tämä aika hänen itsensä ja intressiensä kannalta tarkoittaa. Muistutin itseäni myös tästä tullessani Ruotsiin ja vanhaan seuraan. Asiat sujuivat länsinaapurissa paremmin, vaikka kommunikoinnin ja ”itsestäänselvyyksien” selventämisen tarve ei ole ollut yhtään vähäisempi. Jos kaikki hallitsematta näkevät asiat vain omien lasiensa läpi (ja tämä tapahtuu jokaisen kohdalla) ainoa varma asia on, ettei tuote lopulta oikein vastaa kenenkään odotuksia. Siispä ”avoin ja rehellinen” keskustelu on tarpeen, erään mestarin sanoin, ”aikaisin ja usein.”

Hyvän kautta

Useimmat tuntemani valmentajat ovat ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Joukkue tuo uudet haasteet joka päivä, ja asiat pitää kohdata nopealla frekvenssillä. Sivuvaikutuksena proaktiivisuudesta seuraa kuitenkin, että koutsi saattaa elää jatkuvassa ”ongelman tunnistus”- moodissa. Ihmiselle muodostuu voimakas rutiini nostaa epämiellyttävätkin asiat heti esiin ja käsiteltäviksi. Olen useammin kuin kerran (varsinkin suuremmissa staffeissa) nähnyt, kuinka joku luulee tätä negatiivisuudeksi tai yrityksiksi keikuttaa venettä. Erityisen hankala tilanne voi olla, kun jossakin vanhassa ja juurtuneessa aletaan pöyhiä näitä itsestäänselvinä pidettyjä asioita. Vaatii viisautta edetä omassa joukkueessa positiivisen kautta silloinkin, kun tarve muutokselle on huutavan suuri.

Joka tapauksessa uuteen siirryttäessä on tärkeää löytää riittävästi yhteistä. Aloitan seuraavan työn olympiakomiteassa eri roolissa, mutta yhtä täynnä intoa ja optimismia. Ensimmäistä kertaa hetkeen olen lisäksi tilanteessa, jossa ympäristöön tutustuminen tulee viemään merkittävästi aikaa. Erityisen mielissäni olen kuitenkin siitä, että suomalainen urheilu on monelle suuri ja kehittämisen arvoinen asia. Yhteistä tulee varmasti löytymään vuosiksi eteenpäin.

Kohti kotia ja vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Soihdunkantajat

31 Mar

Lentopallon mestaruusliigassa päättyy lähitulevaisuudessa useampi pitkä pelaajaura. Osa näistä on julkistettu, ja osa konkareista saattaa vielä jatkaa kauden tai kaksi. Siitä huolimatta pian avautuvat pelipaikat tarkoittavat yhden aikakauden loppua. Pitkän uran jättämä aukko on kuitenkin usein, ainakin hetkellisesti, liian suuri kenenkään paikattavaksi.  Suomen kokoisessa maassa on erityinen arvo henkilöllä, joka haluaa ja kykenee toimimaan urheilijan vaativassa ammatissa pitkään. Maaliskuun juttu kertoo näistä soihdunkantajista, joiden pitkää uraa toivottavasti osaamme kunnioittaa.

Elettyä tietoa

Vaikka toimeentulolla on merkitystä, koostuvat pisimmät urat rahan ja terveyden lisäksi muustakin. Pitkään jatkavat ovat usein ihmisiä, jotka löytävät merkityksen tekemiselle arjesta ja jotka persoonalleen sopivalla tavalla vaativat paljon itseltään ja ympäristöltään. Mielenkiintoista kyllä heidän sisäinen motivaationsa ja kokemuksensa tekevät konkareista monella tavalla valmentajan kaltaisia. Duken koripallovalmentajan mielipide johtavien pelaajien merkityksestä on esimerkiksi tällainen:

The single most important ingredient after you get the talent is internal leadership. It’s not the coaches as much as one single person or people on the team who set higher standards than that team would normally set for itself.” Mike ”Coach K” Krzyzewski

Vaikka nuorempikin voi olla kapteeni, ovat pisimmän uran tehneet lähes poikkeuksetta johtajia. Osa heistä on julkisuudessa paljon, mutta osa taas suurelle yleisölle vähemmän näkyviä. Tällaiset pelaajat eivät välttämättä mielellään anna haastatteluja tai muutoin viihdy valokeilassa. Jostakin syystä he kuitenkin tulevat hallille uudelleen ja uudelleen, vuosi toisensa perään. Kirjassa ”Captain Class” (2017) Sam Walker kuvaa tällaisen hiljaisen ja varjoista johtavan ”kapteenin” olemassaoloa yhdeksi avainasioista eliittijoukkueeksi kehittymisessä. Eräs syy pitkäaikaisen pukukoppiläsnäolon hyödyistä liittyy pelitaitojen lisäksi esimerkin välittymiseen muille.

Aikanaan tämä oli peräti lajin selviytymistä edesauttava taito, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus siirtää opittua viisautta jälkipolville suuressa määrin. Vaikka nykyaika onkin huippujuttu, meillä on enää vähän tilanteita, joissa eri-ikäiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa vertaisina. Yleensä tämä tapahtuu ennalta hyvin käsikirjoitetuissa tilanteissa, joissa pääosassa ovat ammatilliset roolit. Pukukopista, sen sijaan, menet taisteluun vertaisena, ja joskus hyvinkin eri-ikäisten toverien rinnalla. Porukalla kilpaillaan, voitetaan ja hävitään. Kokeneen pelaajan tapa reagoida tilanteeseen ei ole yhtään vähempää kuin konkreettinen esimerkki siitä, mitä on olla mies tai nainen. (Mieleen nousee vuoden 2014 talviolympialaiset, kun tuolloin 43-vuotias Teemu Selänne luisteli Suomen ykkösketjussa parikymppisten Mikael Granlundin ja Alexander Barkovin rinnalla.)

Kypsyyden saavuttamiseksi tarvitaan siis siltoja sukupolvien välille, mutta aina tämä ei toteudu urheilussakaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen NCAA on useissa lajeissa maailman ammattimaisin sarja, mutta myös sillä on heikkoutensa. Urheilijat ovat kaikki 20 ikävuoden tienoilla edelleen tekemisissä vain suurinpiirtein omanikäistensä kanssa, ja jos samanikäistä eurooppalaista pelaajaa vertaa amerikkalaiseen, kypsyyseroja löytyy. Osa toki selittyy biologialla ja osa kulttuurilla laajemmin. Meikäläisten erilainen systeemi kuitenkin auttaa nuoria paremmin matkalla aikuisuuteen prikulleen siksi, että saamme aikaisemmin pelata vanhempien ja kypsempien pelaajien seurassa. Heterogeenisen ryhmän ja eri-ikäisten kanssa harjoittelun on myös todettu vaikuttavan positiivisesti taitojen oppimiseen. (Tässä aihetta sivuaa Sami Kalaja reilun tunnin luennon loppupuolella):

https://www.youtube.com/watch?v=Ika7q1HOnYE&list=PLsucBY1JRXfN7KUC2MnkQ529J5-BG4Vio&index=5

Lajin paikalliset kasvot

Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka moni aikuinen suomalainen tietää jääkiekkoilija Raimo Helmisen kotiseuran. Todennäköisesti aika moni, ja Tampereella vastaava luku olisi hyvinkin korkea. Ammattimaisessa lajissa franchise-pelaajat tunnetaan valtakunnallisesti, ja vaikka kaikki lajit eivät ole yhtä näkyviä, näkyy sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa myös muualla. Lentopallossakin osa ennen pitkää eläköityvistä pelaajista on kotipaikallaan jo osa katukuvaa. Urallaan moni on pelannut ulkomailla ja maajoukkueessa ennen paluuta lähemmäs kotia. Nopea katsaus paljastaa, että heitä itse asiassa löytyy kaikkialta mestaruusliigasta.

Aikanaan maajoukkuetta kannatelleiden Mikko Eskon (1978) ja Olli Kunnarin (1982) pitkäaikainen seura Suomessa on ollut Valepa (sittemmin Valepa Sastamala Tampere.) Mesko on kotoisin Vammalasta ja Kunnarikin teki liigadebyyttinsä saman seuran väreissä jo vuonna 2000. Huittisissa varttunut Matti Oivanen (1986) puolestaan päättää uransa Hurrikaani Loimaan paidassa tähän kevääseen, eikä hänkään ole kaukana kotiseuduiltaan. Savo Volleyn paidassa taas nähdään kaksikin maajoukkueen kapteenia. Antti Siltala (1984) palasi Suomeen täksi kaudeksi pitkän ulkomaanuran päätteeksi. Vieremän mies on poissaollessaankin ollut aktiivinen yläsavolaisessa lentopallossa. Lisäksi Savo Volleyn rantasalmelainen Jukka Lehtonen (1982) edustaa jo kuudetta seuraa savon alueella. Kaikki heistä ovat seuransa ja lajin ikoneita omalla seudullaan.

Vanhojen maajoukkueratsujen lisäksi liigassa pelaa myös vähemmän tunnettuja, mutta silti yhtä kokeneita pelureita. Osa heistä on jo varhain, lyhyen maajoukkuevisiitin jälkeen, satsannut ammattilaisuuden sijaan kaksoisuraan. PuMa-Volleyn kasvatti Toni Kankaanpää (1984) on Suomessa pelannut lähes pelkästään pääkaupunkiseudulla, ja Ossi Rumpunen (1989) pelkästään Raision Loimussa. Akaa-Volleyta viimeksi edustanut Joni Mikkonen (1986) on puolestaan tehnyt valtaosan urastaan Tampereen läheisyydessä ja hieman pohjoisempana Anssi Hakala (1984) on edustanut Oulun alueen seuroja peräti 14 vuoden ajan. Jos ihmisten on vaikeaa kuvitella pääkaupunkiseudun lentopalloa ilman Kankaanpäätä, sama pätee oululaisiin ja Hakalaan, ja Raisioon ja Rumpuseen. Jokainen on ollut seurassaan tai alueellaan soihdunkantaja.

Tässä mainittujen lisäksi mestaruusliigassa pelaa useampi muukin, kenties uransa jatkoa miettivä päälle kolmekymppinen. Toivoa sopii, että Loimun Kasper Vuorinen (1984), Akaan Ville Heiskanen (1985), Loimaan Tomi Rumpunen (1987) ja Jesse Mäntylä (1987), Savon Petteri Penttinen (1985) ja Timo Leikas (1985) eivät kaikki lopeta ainakaan yhtä aikaa. Kuten syntymävuosista näkyy, moni 1980-luvulla syntynyt on halunnut jatkaa uraansa lähelle 35 ikävuotta. Siitä huolimatta liiga tarvitsee pian uusia pelaajia, jotka ovat valmiita tekemään urheilusta uran lisäksi elämäntavan.

Esikuva elämään

Lentopallon tunnetuin urheilullinen esikuva on pitkään tietenkin ollut Tuomas Sammelvuo. Hiljattaisen Venäjän pestin myötä tarkkaavainen saattoi parissakin uutisessa huomata vuoden, kun ”Köpi” ensimmäistä kertaa pelaajana saapui miesten maajoukkueeseen. Vuosi oli 1993, mikä teki Sammelvuon urasta sinivalkoisissa pelaajana ja sitten valmentajana peräti 26 vuoden mittaisen. Se on pitkä aika, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka moni sai läheltä nähdä esikuvansa.

Kun valmensin Sloveniassa, koko muu Ljubljanan porukka nauroi Matija Pleškon (1976) paluulle välivuoden jälkeen. Ei siksi, etteivät taidot olisivat riittäneet, vaan koska kaikki tiesivät näin vielä tapahtuvan. Sammelvuon ikäinen Pleško itse asiassa pelaa edelleen ja jahtaa tänä keväänä mestaruutta numero 32. Vaikka Slovenia on pieni maa, on 31 pyttyä yhdellä uralla aika paljon. Kyse ei ole enää menestyksestä, vaan sportti on Pleškolle yksinkertaisesti rakas asia. Joskus myös Suomessa kuulee sanottavan, että vieläkö se ja se pelaa. ”Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä, kuin urheilla?” Parempi kysymys saattaisi olla ”Kuinka saamme useamman tekemään urheilusta elämäntavan?”

It’s the playoffs,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 2.

27 Feb

Edellinen kirjoitus käsitteli rikkonaisen työn sudenkuoppia. Näihin kuuluvat etenkin:

  1. Huomion siirto kohteesta toiseen syö rajallista energiaa. Jatkuva siirtely uuvuttaa.
  2. Vaikka huomio siirtyy, osa kapasiteetistasi on edelleen kiinni edellisessä tehtävässä.

Tapoihimme tulisi siis kuulua myös sellaisten tilanteiden luominen, joissa pystymme tovin keskittymään vain yhteen asiaan. Tehokkaat ihmiset ovat hyviä luomaan ja noudattamaan tätä edesauttavia rutiineja. Toisin sanoen he kykenevät asettamaan rajoja itselleen.

Mitä sinun tulisi tehdä juuri nyt?

Psykologi Mihaly Csikszentmihalyin flow- käsite on monelle tuttu. Yhteistä parhaissa hetkissä on mm. tunne siitä, että olet juuri oikeassa paikassa ja tekemässä sitä ainoaa asiaa, mitä sillä hetkellä kuuluukin tehdä. ”Optimaalisen kokemuksen” syntymiseen vaaditaan kuitenkin tehtävä, johon keskityt täysin, ja jossa haaste osuu prikulleen kykyjesi ylärajoille. Liian helppo tehtävä tylsistyttää ja liian vaikea tuottaa ahdistusta. K. Anders Ericssonin tutkima ”Määrätietoinen Harjoittelu” on puolestaan vaativaa mm. siksi, että keskityt siinä mukavuusalueesi ulkopuoliseen haasteeseen. Tarvitsemme huomion huolellista ohjaamista siis sekä kehittymiseen, että rauhoittumiseen.

Your brain needs to engage on some consistent basis with all of your commitments and activities. You must be assured that you are doing what you need to be doing, and that it’s OK not to be doing what you’re not doing. If it’s on your mind, then your mind isn’t clear.” David Allen, (Getting Things Done, 2001)

Miksi yhden kohteen valinta sitten on niin vaikeaa? Ensinnäkin mielen evolutionaarinen tehtävä on olla levoton ja vaeltaa, joten myös kaiken ollessa hyvin se tuottaa skenaarioita potentiaalisesti haitallisista asioista. Sivuvaikutuksena mieli myös tuo tietoisuuteen listaa kaikesta tekemättömästä. Tarvitsemme läsnäoloon siis ainakin kahta asiaa. (1) Keskittymisen on tarkoituksella oltava jossakin motivoivassa tehtävässä. (2) Mielellä on oltava vakuutus, joka auttaa myöhempien, tekemättömien asioiden kanssa. Ensimmäiseen tarvitaan priorisointia ja aikaa, mielellään säännöllisen rutiinin tapaan. Toiseen tarvitaan keino ulkoistaa muut ajatukset vaikka paperille, ja parempiin ajankohtiin.

Positiivisia rajoitteita

One can have no smaller or greater mastery than mastery of oneself.”  Leonardo da Vinci

Kyetäkseen navigoimaan kompleksissa ympäristössä ihminen tarvitsee apua. Lapselle vanhempien huomio on selviytymisen lisäksi tärkeää myös siksi, että vanhemmat tietävät maailmasta enemmän. Tämä tieto on kullanarvoista ja yksi kulttuurin tehtävistä onkin pelkistää elämää siedettäväksi sulkemalla pois monet lukemattomista vaihtoehdoista. Kun ympäristö yksinkertaistuu, olemme turvan lisäksi myös vähemmän ahdistuneita kaikesta siitä, mitä emme tee. Viisas ei kuitenkaan ole vain traditionsa vietävänä, vaan tarvittaessa myös itse aktiivisesti luo rajoitteita.

Itsensä pakottaminen johonkin pelkällä tahdonvoimalla on kuluttavaa, sillä jos luotat vain itsekuriin, on sinun edelleen erikseen tehtävä päätös joka asiasta. Arjen yksityiskohtien sijaan haluamme säästää energiaa tärkeimpiin asioihin. Vapauksien rajoittamisella voi olla huono kaiku, mutta todellisuudessa se on ainoa tapa tulla joksikin, joka todella kykenee vastuuseen. Puhutaan positiivisista rajoitteista, sillä vapauden riiston sijaan ne auttavat saamaan asioita aikaan. Jos kyseiset rajat toistuvat arjessa samanlaisina, voidaan puhua rutiinista.

Routine”- a usual or fixed way of doing things- (Cambridge Dictionary)

Vaikka emme sitä niin ajattele, käytämme suurimman osan ajastamme elämän välttämättömien toimintojen pyörittämiseen. Mitä useammin teet jotakin samalla tavalla, sitä sulavammin, varmemmin, ja nopeammin teet sen myöhemmin. Tuttu esimerkki arkea auttavasta rutiinista on avainten ja lompakon laittaminen aina samaan paikkaan kotiin tullessa. Olet ulkoistanut päätöksen niiden sijainnista rutiinille ja tälle yhdellä sijainnille. Sama pätee useimpiin pieniin askareisiin kodissasi. Rutiineilla voi myös luoda hiljaista aikaa keskittymiseen, vaikka se vaatiikin enemmän työtä. Itse olen tykästynyt seuraavien pyhittämiseen (tavoitteena neljä kokonaista tuntia päivässä.)

1. Aamun kaksi ensimmäistä tuntia (tärkein tehtävä)

2. Lounaan jälkeiset kaksi tuntia (saatavuuden katkaiseminen)

Eräs parhaista kuulemistani työvinkeistä on: ”tee päivän tärkein tehtävä ensimmäisenä.” Aamu tuntuu perheelliselle olevan se aika, kun kukaan ei -ehkä- vielä ole kiskomassa sinua hihasta. Jos voit nukkua päivällä edes hieman, tai kykenet menemään riittävän aikaisin nukkumaan, kannattaa harkita aamun hyödyntämistä. Kuuluisaa 8h unta ei kannata uhrata, mutta jos muu talo herää 7:00, niin 5:00 herätys on vielä siedettävä. Teoriassa sinulla on nyt kaksi kultaista tuntia tehdä se, mitä eniten haluat. Tehtävän hoidettuasi sinulla myös on tunnet, että olet jo voittanut päivän.

Toisen hiljaisen hetken luominen on haastavampaa, ja sitäkin joudumme katsomaan oman työn tiimalasin läpi. Jos kuitenkin opetat ihmiset siihen, että olet aina saatavilla, joudut aina olemaan saatavilla. Tätä on viisasta säädellä, ja sinulla on oikeus opettaa muut siihen, että et aina esimerkiksi vastaa puhelimeen. Ollaakseen rutiini, on tämä katoaminen kuitenkin tapahduttava samaan aikaan, jotta lisäksesi myös tiimisi oppii ajankohdan. Lounaan jälkeinen aika on töissä usein uneliasta, ja kenties tähän sopii hetki lukea, kävellä, meditoida, tai vain jatkaa töitä ilman turhia ärsykkeitä. Itse pidän kahta tuntia hyvänä, mutta jo puolella tunnilla on merkitystä palautumiselle.

Kalenteri ja työtila renkeinä

Kalenterin taika on siinä, että se kertoo sinulle rauhoittavasti tismalleen, missä kulloinkin on oltava. Vaikka aikuiset ymmärtävät tämän, emme aina ole hyviä pitäytymään luomissamme suunnitelmissa. Kalenterin vaikutusta heikentää etenkin älypuhelin, sillä sen kautta voi kokea olevansa missä vain, koska vain- myös siis kesken tärkeän keskustelun tai tehtävän. Hyvällä työkalulla ei ole merkitystä, jos itse sabotoimme luodun ja priorisoidun ”tyhjän tilan” tuomalla siihen muun huomiomagneetin. Ei riitä, että kalenterissa on merkintä. Sitä pitää myös kunnioittaa.

Toinen almanakan käyttöön liittyvä vaikeus on, että moni antaa sen orjuuttaa itsensä. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus, ja eksperteillä on keinonsa välttää vankeus. MIT:n professori ja Deep Work (2016) teoksen kirjoittaja Cal Newport esimerkiksi ehdottaa koko päivän aikatauluttamista, heräämisestä aina nukkumaan menoon. Ennen kuin ehdotukseen reagoi refleksinomaisesti oravanpyörä-ja-ahdistaa- ajatuksella, kannattaa muistaa, että mielesi tulee päivän jokaisena hetkenä olemaan joka tapauksessa jossakin. Voit siis ihan itse varata päivään myös tyhjää tilaa, tai aikaa yllättävien asioiden hoitamiseen. Varsinkin iltaisin leikkiminen ja keskustelu perheen kanssa voi hyvin viedä illallisen jälkeisen tunnin säännönmukaisesti, poistaen kyseiseltä, unta edeltävältä tunnilta pakottavat ajatukset myös työemailin tarkistamisesta. Kalenterien ja rutiinien tehtävä on ylipätään luoda alku- ja loppupisteet niille asioille, jotka priorisoimme sen arvoisiksi.

Viimeisenä vinkkinä työtapojen uudistajalle on keskittymistä tukevan työtilan järjestäminen. Jos kaikki ympärillä muistuttaa keskeneräisistä asioista, on pieni osa energiastasi jumissa kyseisissä kohteissa. Siistin pöydän äärellä on nautinnollista syventyä, sillä mikään ulkoinen ei silloin epäsuorasti ”vaadi” puuttumista. Ei ole kovin tehokasta käyttää kaikkea aikaa puunaamiseen, mutta keskittymisessä sinua auttaa yksikin työtila, joka on riittävän hyvässä järjestyksessä. (Myös Jordan Petersonin kuuluisa ”Clean your room”- ohje liittyy tähän samaan, vaikkakin enemmän työkaluna ”oman psyykkeen” järjestämiseen .) https://www.youtube.com/watch?v=vR6-c3j0K_Y

Tarvitsemme ympäristön muokkaamiseen ehkä enemmän aikaa kuin haluaisimme, mutta on tärkeää lähteä liikkeelle jostakin konkreettisesta, joka on sinun kontrollissasi tässä ja nyt. Rutiineissa on se hieno puoli, että pian ne kasautuvat, ja pallo alkaa elämässä pyöriä organisoidumpaan suuntaan. Tärkeintä on kuitenkin päästä alkuun, eikä mikään muutos ole liian pieni tai vähäpätöinen.

First, let’s do it badly,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Riittävän Hyvä

30 Dec

Joulutauko on usein lyhyt tai olematon, mutta pienestä breikistä pidän kiinni kynsin hampain. Määrän sijaan eräs vanhemmuuden edelleen kirkastamista ajatuksista onkin tekemisen laatu. Pääsarjatasolla ja vailla varsinaista työaikaa jokin asia vaatii huomiotasi päivän jokaisena hetkenä, jos sen itse sallit. Usein mietin, millainen jälki työn eri osa-alueilla on riittävää sen hetken tarpeisiin.

When is it good enough?

Nuorempana valmennuksen oppilaana ajattelin, että on itsestäänselvää pyrkiä parhauteen kaikessa. Joukkueen arjen nähtyäsi ymmärrät kuitenkin, että priorisointi on välttämätöntä. Kaikkea et ehdi viilata, vaikka ehkä haluaisitkin. Joihinkin asioihin täytyy taas satsata paljon. En aikanaan olisi uskonut, kuinka paljon maailman huipun läheltä näkeminen muuttaisi käsitystä valmennuksesta myös muilla tasoilla. Jos edes suurilla resursseilla ja parhaalla osaamisella ei saa tiettyjä yksityiskohtia kuntoon, ne kannattaa kenties unohtaa myös muualla. Moni osa-alue onkin aikaan ja resursseihin nähden nopeasti riittävän hyvällä tolalla vaikkapa liigajoukkueen tarpeisiin.

Ajankäyttöön liittyy myös se, kuinka työ järkevällä tavalla sopii elämäsi kokonaisuuteen. Osa parhaista valmentajista todella elää unelmaansa alati täyden kalenterin kanssa. Emme kuitenkaan yleensä näe niitä pyrkimyksen kiroja, jotka urheilun poikkeukselliseen ammattiin kuuluvat. Jos haluat olla paras, tuleeko koskaan aika, kun olet riittävän hyvä edes itsellesi? Tietty tyytymättömyys kuuluukin ekselenssin tavoitteluun, mutta läpeensä tyytymätön elämä tuskin on sen arvoista. Finding Mastery- podcastin isäntä, urheilupsykologi Michael Gervais kutsuu tätä nimellä ”The dark side of mastery.” Huipputekijä on jo lähtökohtaisesti ankara itseään kohtaan.

Teoriassa vuorokausi voidaan jakaa kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon, joista osansa vievät työ, vapaa-aika ja uni. Uni palauttaa päivän kuormasta ainakin fyysisesti. Vapaa-aikaan taas kuuluvat perhe ja harrastukset, jotka ainakin teoriassa tasapainottavat työn henkistä kuormaa. Tämä joskus esitetty jako on kuitenkin realismia harvalle, ja vaativissa ammateissa suoranainen mahdottomuus. Rajaa tekemisen ja olemisen välillä opetellaan usein koko työuran ajan. Urheilussa huipulle tarvittaviin taitoihin täytyy lisäksi satsata valtavasti, ja kun koko elämä pyörii tavoitteiden ympärillä, ei tasapainoa samassa mittakaavassa olekaan.

Kehittymisen tapahtumiseksi on kuitenkin kyettävä palautumaan. Urheilijat ovat tässä koutseja edellä, sillä vähänkään yli mennyt kuorma laskee tuloksia nopeasti. Meille valmentajille prioriteetit eivät ole yhtä selkeitä. Olemme tuloksen fasilitoijia, mutta emme varsinaisesti kilpailun tulessa. Monen on hemmetin vaikeaa päättää, että ”tämä oli nyt minulta riittävän hyvä panos” tilanteessa, jossa väsymys ei pudota toimintakykyä yhtä paljon kuin urheilijalla. Aikaa myöden viisastuu kuitenkin valmentajakin. Vähitellen hän oppii, mistä riittävän hyvän tunnistaa, mistä nämä ”tasapainottavat” tunnit löytyvät ja millaisia niiden tulee laadultaan olla.

First things first

Jokainen työ ja laji pitävät sisällään primäärisiä ja sekundäärisia osa-alueita. Vaikka valmentajat rakastavat sanontoja kuten ”there are no little things”, ei työ ole saareke, vaan sen täytyy sopia samaan koriin muiden sinulle tärkeiden asioiden kanssa. Rehellinen 80-20 analyysi kertoo, mitkä noin 20% asioista tuovat suurimman osan työsi tuloksesta. Primääriset tehtävät ovat niitä, jotka vaativat huomiotasi ensin, useimmin ja laadukkaimmin, eikä ammattilaisen ole niitä yleensä kovin vaikeaa edes tunnistaa. Ongelma asian tiedostamisen jälkeen onkin enemmän siinä, uskallatko rohkeasti ja surutta karsia kaikesta muusta riittävästi pois. Sekundäärisissa tehtävissä sinun pitää taas olla vain riittävän hyvä. (Lajit eroavat, mutta lentopallossa olen kirjoittanut tästä paljonkin. Sinun on satsattava joukkueesi ihmisiin ja luottamuksen rakentamiseen kaikki mitä irtoaa, mutta esim. aikasyöpöt video- ja taktiikkapalaverit voit karsia siihen minimiin, mikä riittää voittamiseen.)

Lisäksi edelleen korostan, että tavoitteilla on ratkaiseva merkitys valintoja tehtäessä. Jos maalisi on olympiakulta ja resursseja piisaa, ei kannattaa karsia mistään, mitä pitää vähänkään tärkeänä. Suurin osa meistä on kuitenkin tilanteessa, jossa karsia voi vaikka mistä, eikä tulos merkittävästi edes heikkene. Päinvastoin: jos valmennat puoliammattilaisjoukkuetta jossakin Suomen sarjoista, on ylimääräisillä vapaapäivillä usein iso vaikutus palautumiseen ja joukkojen tyytyväisyyteen. Tällöin keskittymällä määrän sijaan laatuun ja palautumiseen saavutat myös kenties kovimmat tuloksesi.

Kohti yksinkertaisempaa elämää

Priorisoimalla työtehtäviä luomme niin ikään tilaa elämän tasapainottaville tunneille. Toinen puoli ongelmasta on kuitenkin edelleen ratkaisematta, sillä jos sinulla on aina kiire, on työmoodia vaikea saada pois päältä hetkeksi kerrallaan. Useampi tuttu koutsi kuvaileekin oloaan vapaapäivinä ylivirittyneeksi tai ahdistuneeksi, sillä aina tuntuu, että jotakin muuta pitäisi olla tekemässä. Vapaa-ajan tärkein kriteeri itselleni onkin ajattomuus. Sen aikaansaaminen on kieltämättä jonkinlainen paradoksi, sillä on vaikeaa luoda kriteerejä jollekin, jonka olisi vain annettava tapahtua.

Projektina vapaista tunneista tulee helposti kuuluisaa ”laatuaikaa” johon kohdistuvat odotukset tekevät siitä niinikään työnomaista. Kaikki aika on kuitenkin samanlaista, kutsuimmepa sitä millä nimellä tahansa. Vapaiden tuntien lisäksi tarvitsemme siksi myös asennemuutosta. Itselleni tämä on todella helpottunut vasta oman lapsen synnyttyä. Pienen ihmisen läsnäolo ja rauha on tarttuvaa, mutta aikuinen joutuu tekemään sille tilaa ja oppimaan taidon uudelleen. Mahdotonta tämä ei kuitenkaan ole, ja esim. The Art of Learning (2007) -teoksen kirjoittaja Josh Waitzkin on kuvannut tätä harvoissa julkisissa esiintymissään. Tässä Waitzkin haastattelussa Tim Ferrissin vieraana:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu7gGTYzz0

Tyhjän tilan kasvaessa opit vaalimaan useampia hetkiä vain joidenkin hetkien sijaan. Toki asian sisäistämiseen tarvitaan kenties omakohtaista kokemusta siitä, mitä on elää liian pitkään liian täyden kalenterin kanssa. Tämä kaikki tuo mieleen myös Aki Hintsan, joka Voittamisen Anatomia-kirjassa (2016), kertoo hieman eri nimillä näistä samoista asioista:

Osattiin harjoittelu ja ravinto toki Euroopassakin. Ero Gebrselassien ja eurooppalaisten välillä syntyikin kaikesta muusta, ennen kaikkea energiasta ja sitoutumisesta. Harjoittelu, työ, lepo, perhe ja ystävät- Gebrselassien tuntui ammentavan kaikesta voimaa, jonka hän käytti juoksemiseen. Hänen elämässään ei ollut yhtään ylimääräistä asiaa, joka olisi syönyt juoksemisesta energiaa, tai häirinnyt keskittymistä. … Hänen elämänsä oli yksinkertaista ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä tai houkutuksia. Keskittyminen olennaiseen oli helppoa.” s. 65-66

Yksinkertaisempi elämä tarkoitti tässä montaa asiaa. Se oli perheellisen elämää syrjässä, mutta lähellä harjoittelupaikkaa, ilman jatkuvaa matkustamista ja ylimääräistä teknologiaa. Ärsykkeiden määrä oli pienempi, harvoista houkutuksista kieltäytyminen helpompaa, ajattomat illalliset kotona lasten kanssa sääntö ennemmin kuin poikkeus, ja niin edelleen. Elämässä ei ollut liikaa asioita, mutta ydin oli niin selkeä, että oli helppo sanoa ei kun sitä vaadittiin. Kiinnitin erityistä huomiota myös tähän seuraavaan virkkeeseen, josta on helppo olla samaa mieltä:

Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” s. 68

Tiedon keräämiseen vaaditaan älykkyyttä, mutta viisaudeksi kutsuisin vasta kykyä soveltaa sitä. Jos kaikkea olemassa olevaa yritetään käyttää, emme enää tiedä, mikä on tärkeintä ja mitä riittää vähempikin. Monissa hyvinvoivissa maissa suuri ärsykkeiden ja mahdollisuuksien määrä yhdistettynä täysammattilaisuuden harvinaisuuteen ei ole helppo yhtälö. Ja mikä ehkä olennaisinta, tavoitteellinen urheilu nähdään vielä melko harvoin tapana elää. Teemme kuitenkin yhdessä töitä sen eteen, että viisaus kokonaisuuden näkemisessä entisestään kasvaisi.

Hyvää Uutta Vuotta 2019,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.