Archive | coaching RSS feed for this section

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 16. Älykkyys Urheilussa

28 Mar

Edellisessä osassa paneuduimme määritelmiin. Kävimme siinä läpi mm. joitakin yleisen älykkyyden eli g-faktorin osista. Niin sanottu joustava älykkyys (Gf) on kuin prosessori: suhteellisen muuttumaton ominaisuus, joka kuvastaa hermostosi nopeutta ja yleistä toimintakykyä. Sen parina kristallisoitunut älykkyys (Gc) on puolestaan kuin kirjasto, joka sisältää kaiken prosessorin tuottaman hyvän: faktatietoa, taitoja, viisautta, ja niin edelleen. Jos muutoin terve ihminen motivoituu ja harjoittelee määrätietoisesti, ei oppimisella teoriassa ole ylärajaa, vaikka joku toista nopeampi onkin.

Tässä jutussa keskitymme enemmän itse urheiluun. Etenkin joukkuepeleissä termit ”havainnointikyky” ja ”peliäly” ovat usein tapetilla, sillä pelitapahtumien ennakointi on niin keskeinen osa menestystä. Miten näitä ominaisuuksia voisi parhaiten kehittää? Ja mihin älykkyyden luokkaan -jos näin voi sanoa- kyseiset ominaisuudet ylipäätään kuuluvat? Vallitsevassa CHC-mallissa yleisälykkyyteen kuuluu edellä mainittujen (Gf, Gc) lisäksi muitakin osia (broad abilities) joita eritellään linkin kuvan mukaisesti. Meitä saattaisi valmentajina kiinnostaa esim. se, millainen on urheilijan yleinen visuaalinen prosessointi (Gv), prosessointinopeus (Gs) tai reaktionopeus (Gt.) Ainakin teoriassa ne nimittäin voisivat erotella huiput muista, jolloin kyseisiä ominaisuuksia pitäisi sitten joko löytää (erilaiset testit) tai kehittää (ns. yleisharjoittelu.)

https://www.researchgate.net/figure/Cattell-Horn-Carrolls-three-stratum-model-The-broad-abilities-are-Crystallised_fig1_340980053

Yrityksistä kehittyä ”yleisesti”

Joustavan älykkyyden parantaminen on osoittautunut vaikeaksi tehtäväksi, eikä pähkinää ole kukaan toistaiseksi särkenyt. Markkinat ovat kuitenkin täynnä erilaisia pelejä ja temppuja, jotka vähintään rivien välistä lupaavat kehitystä jossakin näistä g:n alakategorioista. Kontekstista riippuen firmoilta löytyy tapoja ”luoda pohjia” tulevalle huippusuorittamiselle ja toisaalla ”hidastaa” ikääntymisen kognitiivisia haittoja. Harjoittelun totuus -eli spesifisyyden periaate- on kuitenkin muuttumaton: kehityt eniten juuri siinä tehtävässä, jota teet. Lisäksi kehityt hieman lähes samanlaisissa tehtävissä, etkä lainkaan enemmän erilaisissa tehtävissä. Harjoitteen vaikutus ei toisin sanoen yleisty elämän muille osa-alueille. Yrittäjiä kuitenkin riittää. Viimeksi vuonna 2014 Lumosity- niminen ”aivopeli” sai Yhdysvalloissa parin miljoonan rapsut valheellisesta markkinoinnista. Lupaukset eivät kohdanneet tosimaailmaa ja lopuksi myös Stanford julkaisi lausuman siitä, mitä tutkittu tieto aivoista tänä päivänä sanoo:

“To date, there is little evidence that playing brain games improves underlying broad cognitive abilities, or that it enables one to better navigate a complex realm of everyday life.” (alleviivaus omani.)

http://longevity3.stanford.edu/blog/2014/10/15/the-consensus-on-the-brain-training-industry-from-the-scientific-community-2/

Toisin sanoen yleisten ominaisuuksien kehittäminen on hyvin pitkässä kuusessa. On kuitenkin teoriassa mahdollista, että joidenkin ”ei-lajispesifien” harjoitteiden tekeminen parantaisi mm. motivaatiota, oppimisstrategioita, halua keskittyä, ja niin edelleen. Taitotohtori Sami Kalaja on esimerkiksi sanonut, että lajista irrotettujen harjoitteiden tekeminen saattoi auttaa Olli Määttää ja Lauri Markkasta havainnoimaan paremmin itse pelissä. Ainakin urheilijat olivat itse kokeneet näin ja holistisesti katsoen tällaisia etuja voikin ehkä olla. Kenties ymmärrys havainnoinnin tärkeydestä on kirkastunut, tai ehkä harjoitteissa onkin ollut riittävästi samankaltaisuutta itse peliin. Mikään metaominaisuus ei kuitenkaan vaikuta näin kehittyvän. Arizona State Universityn Rob Gray kommentoi samaa teemaa tässä Perception-Action podcastinsa jaksossa:

“This view has been shared by the most prominent researcher in this field, Franklin Henry, who took the lack of strong correlations and proposed a theory of specific motor abilities, which argues that successful performance is reliant on a discreet cluster of abilities, specific to the particular perceptual-motor task being considered. Performance on any motor skill is based upon a very large number of independent abilities that are used in a highly context specific way, with each skill drawing upon an almost unique combination of abilities. Thus, the contribution of any one general ability is likely to be incredibly small.” 

“Is it worth training general motor skills like eye-hand coordination, stereo-acuity, reaction time, agility etc. to improve the on-field performance of athletes? Heck no. … Although general perceptual-motor training has been around for over 40 years, there is no convincing evidence, using sound experimental methods, that it has any real impact on sports performance. .” –Dr. Rob Gray (n. 13-18 min kohdalla, alleviivaus omani, https://perceptionaction.com/134-2/ )

Todisteet puhuvat siis spesifien taitojen puolesta, yleisten kategorioiden sijaan. Kyseinen Franklin Henry vaikutti jo 1950-luvulla, joten asia ei ole uusi; se vain tahtoo hautautua yleisominaisuusjargonin sekaan. No, vaikka jotkut älykkyyden alalajit eivät olisi kehitettävissä, ihmiset kuitenkin eroavat näissä ominaisuuksissa. Voisivatko erot reaktioajassa, visuaalisessa prosessoinnissa tai muussa vastaavassa erotella huipputasolla parhaat muista?

Älykkyystestit urheilun ennustajina

Jotta metatason ominaisuuksilla olisi todellista merkitystä, meidän pitäisi kyetä ennustamaan niiden perusteella myös tuloksia. Samoin voisi ajatella, että huippu-urheilijoiden joukosta mitaten näillä ominaisuuksilla olisi jokin keskeinen rooli. Siellä missä on pätäkkää, tehdään myös kaikki kilpailuedun saamiseksi. Käännetään katse hetkeksi NFL:ään, jonka kanssa tunnettu älykkyystestifirma Wonderlic on tehnyt yhteistyötä jo yli 40 vuotta. Eritoten urheilijoiden testaus on keskittynyt ns. NFL Combine- tilaisuuteen. Mutta kuinka paljon iloa tästä on ollut?

“I can basically tell you, from what we see,” said University of Louisville business school professor Frank Kuzmits, “it’s a huge waste of time and money While the validity and reliability of the WPT in traditional employment settings has been established, the instrument does not appear to have utility in the professional football arena.”  Kuzmits said that their studies showed that a far more obvious factor predicted NFL success than the Wonderlic or any of the Combine results.  “The most valid test for any employment situation, regardless of the industry, is called the job-sample test,” Kuzmits said. In the case of the NFL, he added, “it’s called college football.” (alleviivaus omani.)

https://www.sportingnews.com/us/nfl/news/wonderlic-test-nfl-combine-results-past-scores-does-it-predict-success/2y203zun9z7g1kpu2nuasywkj

Peliäly jenkkifutiksessa manifestoituu siis parhaiten oman lajin suorituksissa, eikä minkään muun osa-alueen testitulos (kognitiivisen tai edes fyysisen!) kerro paljoakaan kyvystäsi pelata peliä. Yleisälykkäimmät ihmiset eivät löydy urheiluhierarkioiden huipulta muuallakaan, vaikka asiaa on laajalti tutkittu mm. shakissa, musiikissa ja eri urheilulajeissa. Onneksi älykkyystutkijatkin (tässä vieläpä genetiikan korostaja Arthur Jensen) jo myöntävät, että ominaisuudet kuten motivaatio ja periksiantamattomuus vaikuttavat huipulle pääsyyn prosessoria enemmän:

““With great amounts of practice high levels of expertise in various skills can be attained by quite ordinary people” (p. 272). He concludes that “Some kind of motivational factor that sustains enormous and prolonged interest and practice in a particular skill probably plays a larger part in extremely exceptional performance than does psychometric g or the speed of elementary information processes.”(alleviivaus omani)

Ericsson, K. A. (2014). Why expert performance is special and cannot be extrapolated from studies of performance in the general population: A response to criticisms. Intelligence, 45, 81-103.

Yhteenvetona

Yleisillä kognitiivisilla ominaisuuksilla ei ole suurta merkitystä urheilussa. Riittää, että olet suht. terve, eikä peruskyvyissä ole vajeita. Yleisten ominaisuuksien kehittämistä ja testaamisesta kohtaan kannattaa olla skeptinen, kunnes jostakin tippuu iso kasa muuhun viittaavaa tutkimustietoa. Erilaiset testit ja lisävälineet ovat kuitenkin keskuudessamme varmasti myös tulevaisuudessa, sillä härvelit ja ohjelmat myyvät miljoonia vuosittain, olipa pohjalla tietoa tai ei. Silmä-käsi- koordinaatio ei kuitenkaan yleisesti siirry koriksesta tennikseen, eikä reaktioaikasi laboratorion valotestissä kerro mitään reaktioajastasi jalkapallossa, jossa liikkeen aloittava havainto on tyystin erilainen. Pelinlukuun ja reaktionopeuteen liittyvät ominaisuudet ovat aina pitkälti kunkin lajin parissa hankittua kristallisoitunutta älykkyyttä. Käsitteenä tämä Gc pitää sisällään ”mentaalit edustukset”, ”motoriset ohjelmat” ja ”havainto-liike-parit” – siis monet tutuimmista urheilun termeistä. Ericsson summaa älykkyyden merkityksen harjoittelussa yksinkertaisesti näin:

“For beginners, a positive correlation is predicted between performance on domain-specific tasks and cognitive ability. Beginners in a domain must by definition rely on their pre-existing abilities, such as general cognitive abilities. …The expert-performance framework predicts a different pattern of correlation for skilled performers in a domain (Ericsson, 2014). … Consistent with these predictions researchers have not found a correlation between intelligences measures and domain-specific performance among skilled performers.” (alleviivaus omani.)

Ericsson, K. A. (2018). Intelligence as domain-specific superior reproducible performance: The role of acquired domain-specific mechanisms in expert performance.

Periaatteiden puolesta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 15. Yleinen Älykkyys

28 Feb

Urheilupiireissä viriää tasaisin väliajoin keskustelu yleisistä ominaisuuksia. Ajatellaan, että joku on parempi pelaaja, koska hänellä luontaisesti esim. parempi reaktionopeus tai havainnointikyky. Näiden molempien voidaan katsoa kuuluvan älykkyyden alle. Tällaista yleistä älykkyyttä pidetään psykologiassa kuitenkin melko muuttumattomana kykynä, joka siten vaikuttaisi olevan ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun sanoman kanssa. Onko asia todella näin? Entä ovatko yleisesti älykkäät todella muita parempia urheilijoita?

Mitä tarkoitamme älykkyydellä?

Älykkyys on pyörinyt pitkään popkulttuurin pesukoneessa ja termien sekamelska siten todellinen riesa. On Charles Spearmanin yleistä älykkyyttä, Raymond Cattelin joustavaa ja kristallisoitunutta älykkyyttä, Daniel Golemanin tunneälyä, Robert Sternbergin ”kolmijakoinen” älykkyys (analyyttinen, käytännöllinen ja luova) sekä tietysti Howard Gardnerin moniälykkyysteoria, johon kuuluu peräti seitsemän (tai kahdeksan, tai yhdeksän…) erilaista älykkyyden alalajia. K. Anders Ericsson on määrätietoisessa harjoittelussa taas puhunut meille tutun ”alaspesifin älykkyyden” puolesta.

Erilaisten abstraktioiden hankaluus piilee siinä, että jokainen voi määritellä asian haluamallaan tavalla. Termit kuitenkin menettävät merkityksensä, jos kaikkea aletaan kutsua samalla nimellä: siksi on järkevää luokitella vain osa ihmisen ominaisuuksista älykkyydeksi, osa opituiksi taidoiksi, osa persoonallisuuden piirteiksi, ja niin edelleen. Psykometristen instrumenttien avulla voidaan lisäksi tutkia, onko jollakin käsitteellä mitään tekoa todellisuuden kanssa (ts. onko se todella mitattavissa ja ennustaako se reaalimaailmassa jotakin.) Vaikka monia älykkyyden muotoja on ehdotettu, mielipiteet eivät kuuluisasti ole faktoja. On kuitenkin yksi vahva poikkeus: yleisestä älykkyydestä on enemmän näyttöä kuin yhdestäkään toisesta psykologian ilmiöstä. Se on siis niin vankalla pohjalla, kuin mikään konstruktio voi olla.

Tämä ei kuitenkaan ole kaikkien mieleen, eikä älykkyyden tunnelatausta vähennä sen ajoittainen rinnastaminen ihmisen arvoon. Näin ei tietenkään saisi olla. Suomessa ja muissa länsimaissa esim. Gardnerin moniälykkyysteoria (MI) on levinnyt laajalle osin siksi, että se on niin helppo hyväksyä yhteiskunnallisesti. Jos ei nimittäin ole vain yhtä älykkyyden muotoa vaan useita, harvempi jää ilman. Olet vain eri tavalla älykäs tai lahjakas kuin toiset. Jo tässä kohtaa on paras todeta, että empiiristä näyttöä MI- teorian puolesta ei ole. Moniälykkyys- ajattelussa on kuitenkin paljon hyötyjä, sillä se määrätietoisen harjoittelun tavoin olettaa jokaisen olevan valmennuksen arvoinen. (Palaamme tähän.)

“To date, there have been no published studies that offer evidence of the validity of the multiple intelligences. In 1994 Sternberg reported finding no empirical studies. In 2000 Allix reported finding no empirical validating studies, and at that time Gardner and Connell conceded that there was “little hard evidence for MI theory” (2000, p. 292). In 2004 Sternberg and Grigerenko stated that there were no validating studies for multiple intelligences.”

Waterhouse, L. (2006). Multiple intelligences, the Mozart effect, and emotional intelligence: A critical review. Educational Psychologist, 41(4), 207-225.

Yleinen älykkyys, g-faktori ja älykkyystestit

Lähes jokainen on joskus kuullut myös älykkyysosamäärästä ja älykkyystesteistä. Polku nykyhetkeen on ollut pitkä: jo vuonna 1904 Charles Spearman julkaisi ensimmäisen ”yleistä älykkyyttä” käsittelevän artikkelin. Testien katsotaan puolestaan alkaneen samalla aikakaudella Albert Binet’n toimesta. Nykyinen ymmärrys aiheesta tiivistyy näin:

The g factor (also known as general intelligence, general mental ability or general intelligence factor) is a construct developed in psychometric investigations of cognitive abilities and human intelligence. It is a variable that summarizes positive correlations among different cognitive tasks, reflecting the fact that an individual’s performance on one type of cognitive task tends to be comparable to that person’s performance on other kinds of cognitive tasks. … composite scores (“IQ scores”) based on many tests are frequently regarded as estimates of individuals’ standing on the g factor.

https://en.wikipedia.org/wiki/G_factor_(psychometrics)

Kun erilaisia kognition osa-alueita (tai älykkyyden alalajeja) testataan, voidaan siis löytää positiivinen yhteys niiden välillä. Jos olet hyvä yhdessä kognitiivisessa testissä, olet todennäköisemmin hyvä muissakin. Kyseessä ei toki ole mikään 100% korrelaatio, mutta kun testataan suurta määrää ihmisiä monilla erilaisilla tavoilla, paljastuu jokin tuloksiin vaikuttava pohjaominaisuus. Tätä kutsutaan yleiseksi tai joustavaksi älykkyydeksi, niin sanotuksi g-faktoriksi. (Myös termit ÄÖ/ IQ, kognitiivinen kapasiteetti jne. viittaavat samaan.) Raymond B. Cattell, John L. Horn ja John  L. Carroll jalostivat ajattelua myöhemmin tahoillaan niin kutsutuksi CHC- teoriaksi, joka on nykyisin alan johtava teoria. Viimeisellä hiomiskierroksella g:n katsotaan jakautuvan kolmella tasolla linkin kuvien mukaisesti (g:n alalajeihin siis kuuluu myös mm. näitä urheilijoihin liitettyjä, havainnointiin ja reaktionopeuteen liittyviä ominaisuuksia):

https://www.researchgate.net/figure/Cattell-Horn-Carrolls-three-stratum-model-The-broad-abilities-are-Crystallised_fig1_340980053

Kuinka g:n ”määrää” sitten pitäisi tulkita? Ammattilaisen mittaamana älykkyysosamäärä (IQ) on populaatiotasolla paras tuntemamme yksittäinen mittari monen asian ennustamiseen. Erilaiset arjen tehtävät, kouluarvosanat, tulotaso, asema työelämässä, terveys ja jopa sellaiset asiat kuin avioliiton pituus korreloivat kaikki positiivisesti älykkyysosamäärän kanssa. Menemättä tähän liian syvälle, ÄO:n selitysvoima näyttäisi kattavan noin 20-30% jonkun menestyksestä elämässä. Tämä ei ehkä vaikuta isolta, mutta osuus on silti korkeampi, kuin esimerkiksi yhdenkään persoonallisuuden piirteen, vanhempien sosioekonomisen aseman tai muun vastaavan vaikutus. Koska yleinen älykkyys korreloi positiivisesti niin monen asian kanssa, on sille ehdotettu mm. seuraavaa määritelmää:

“Contrary to popular belief, intelligence doesn’t just measure ‘book smarts.’ Intelligence tests correlate with reaction time and spatial abilities and predict performance at practical jobs and tasks that have little to do with academic and scholastic learning. Whatever they measure is some kind of index of how well the nervous system is running overall. Intelligence is also positively correlated with physical symmetry.

-Personality (Daniel Nettle, 2009, s. 70-71, alleviivaus omani)

Kyseessä vaikuttaisi siis olevan jokin mittari siitä, kuinka hyvin keskushermosto kokonaisuutena toimii. Kun älykkyyttä laajasti mitataan, saadaan kuvaa myös sen jakautumisesta koko väestössä. Suurin osa kaikista ihmisistä on normaalijakauman mukaisesti ”keskivertoja” (n. 80% meistä.) Kun ammattikuntia katsotaan, nousee esiin seuraava trendi: käytännönläheisemmät ja enemmän toistoa sisältävät työtehtävät eivät vaadi samaa älyllistä kapasiteettia, kuin kompleksisemmat ja abstraktimmat ammatit. Huomion arvoista kuitenkin on, että motivaatiolla ja harjoittelulla on merkitystä: vaikkapa prikulleen keskivertoisella älykkyysosamäärällä 100 voi työllistyä kaikenlaisiin ammatteihin, aina käytännön puusepästä abstraktioiden lakimieheksi. (Urheilijan ammatti ei ole listalla, mutta siihenhän kuuluu tunnetusti paljon toistoa.)

www.iqcomparisonsite.com/occupations.aspx

www.edubloxtutor.com/iq-test-scores/

Joustava ja kristallisoitunut älykkyys

Olin vuosikausia hukassa älykkyydestä lukiessani, sillä ristiriitaisia käsitteitä oli paljon, eikä mistään saanut kunnon otetta. Onneksi tarkempi tutustuminen CHC-teoriaan lopulta yhdisti irralliset langanpäät. Cattell ja Horn näkivät nimittäin, että yhden yksittäisen älykkyystekijän sijaan oli perusteltua jakaa g kahteen isompaan alaosaan (Carroll tosiaan täydensi mallia vielä myöhemmin.) Nämä osat erosivat toisistaan merkittävästi: joustava älykkyys (Gf) oli kuin syntymälahjana saatu ja nopeudesta vastaava tietokoneen prosessori, pitkälti perinnöllinen ja immuuni harjoittelulle (huonot uutiset.)Sen aisaparina karttuva tai kristallisoitunut älykkyys (Gc) oli puolestaan vastuussa faktoista, viisaudesta, taidoista ja kaikesta harjoittelemalla oppimastamme (hyvät uutiset.)

Cognitive Research has revealed that each of us has two types of intelligence: fluid intelligence (abbreviated as Gf) and crystallized intelligence (abbreviated as Gc.) Fluid intelligence is our capacity to reason and solve novel problems, independent of knowledge from the past. It’s the ability to identify abstract patterns, use logic, and apply inductive and deductive reasoning. Gf peaks early in life. Crystallized intelligence, on the other hand, is the ability to use skills, knowledge and experience. … Unlike Gf, measures of Gc show rising levels of performance well into middle age and beyond.”

-Latebloomers (Karlgaard, 2019, s. 94, alleviivaus omani)

Tavallaan Gf siis täyttää aivot Gc:llä eli faktoilla, ja mitä parempi Gf, sen helpommin Gc karttuu. Koska populaatiotason tutkimus ei tiedä mitään yksittäisten ihmisten harjoittelun tai koulutuksen laadusta, nousee joustava älykkyys esiin merkittävimpänä yksittäisenä tekijänä. Yksilön kohdalla tilanne voi kuitenkin olla toinen. Kunhan hermostosi toimii vähintään ”keskiverrosti” (kuten se enemmistöllä tekeekin) ei joustava älykkyys enää määrittele sitä, kuinka hyvä sinusta tulee. Lopulta harjoittelun laatu, eli se kuinka kerrytät kristallisoitunutta älykkyyttä, ratkaisee yksittäisen työn osaamisen lähes jokaisella alalla. Joitakin poikkeuksia on, kuten aina, mutta kaiken kaikkiaan viesti on varsin rohkaiseva. Seuraavassa kirjoituksessa jatkamme samasta aiheesta syvemmälle, enemmän urheiluun painottuen.

Kevätaurinkoa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.(alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 13. Siirtovaikutuksen Muodot

31 Dec

Kirjoitin aikaisemmin, että siirtovaikutuksen tutkiminen on hankalaa, eikä ala juurikaan etene. Silti siirtovaikutus on eri muodoissaan todellinen ilmiö: tiedämme sen olemassaolosta esim. silloin, kun ikänsä lentopalloa pelannut henkilö astelee ensimmäistä kertaa hiekalle, ja kykenee heti kilpailemaan beach volleyssa. Joissakin tapauksissa urheilija on jopa menestynyt molemmissa lajeissa kv-huipputasolla: hollantilainen Richard Schuil (lentopallossa olympiakultaa ’96) teki pitkän ja menestyneen beach- uran heti sisäpallon jälkeen. Jotkut muut, kuten saksalainen Marcus Popp, vaihtelivat lajeja menestyksekkäästi vielä huipulla ollessaankin.  Esimerkkejä löytyy tietysti myös monista suorituskykylajeista, lähtien Carl Lewisin olympiakultamitaleista pituudessa ja pikajuoksuissa.

Määritelmät ja osa-alueet

Kirjallisuus kertoo, että ”ei ole olemassa yhtä yksittäistä urheilullista kykyä,” vaan lukuisia spesifejä sellaisia. Tästä huolimatta siirtovaikutusmekanismeja riittävän samankaltaisissa suorituksissa kuitenkin on, ja valmentajina tehtävämme on tuntea ne. Yksinkertaisimmillaan “transfer” on määritelty näin:

”The concept of transfer of learning holds that previous practice or experience in one task or domain will enable (positive transfer) or inhibit (negative transfer) successful performance in another related task or domain (Schmidt & Lee, 2005)” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.85)

Samankaltaisiin kokemuksiin pohjaavasta oppimisen siirteestä on keskusteltu pitkään, ja tieteellisesti ainakin Edward Thorndiken sata vuotta vanhasta identical elements- teoriasta lähtien http://online.sfsu.edu/psych200/unit4/42.htm . Tarvitsemme tässäkin määritelmiä, jotka yhtä aikaa pitävät sisällään todelliset ilmiöt, kuitenkaan syleilemättä liian suurta ja epärealistista maailmaa. Koska aiheen tutkiminen on hankalaa, ainakin toistaiseksi löytyy myös eritavoin ajattelevia koulukuntia. Ekologisen dynamiikan puolella filosofia antaa enemmän mahdollisuuksia siirtovaikutukselle, kuin mitä perinteisesti on ajateltu, mutta toistaiseksi iso osa tästä on vielä teoriapohjalla. En itsekään ole asiassa lopullisen dogmaattinen, sillä jos faktat muuttuvat, kannattaa muuttua niiden mukana. ASM- kirjan mukaisesti viisi erilaista siirtovaikutuksen muotoa ovat:

”Schmidt and Wrisberg (2000) believe that four different transferable elements can be distinguished: movement, perceptual, conceptual, & physical / physiological transfer… The ASM has added a fifth element, namely competence transfer. – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.86, alleviivaus omani.)

1. Liikkeen siirtovaikutus / Movement transfer

”Due to the similarity in the movement form, the overhead throw has a positive transfer to badminton and javelin.” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.86)

Samankaltaisilla liikemalleilla on vaikutusta toisiinsa. Esimerkiksi erilaiset olan yli heitot siirtyvät etenkin silloin, kun puhutaan urheilijoista alemmilla tasoilla. Lapselle on hyödyllistä harrastaa useita lajeja mm. siksi, että näin rakentuva laaja repertuaari edistää myös valmiutta jatkaa kyseisten taitojen harjoittelua lajispesifisti. Kyse on kuitenkin ennen kaikkea idean saamisesta: tietyn pisteen jälkeen tennispallon heittäminen ei enää auta huippukeihäänheittäjää tai lentopalloilijaa olemaan parempi. Lisäksi taitojen ollessa spesifejä voit todella myös vain aloittaa tekemään tietyn lajisuorituksen harjoittelun suoraan, ilman jonkin motorisen perustaidon pakollista luomista pohjalle. Tästä lajispesifistä mallista on niin ikään siirtovaikutusta muihin samankaltaisiin liikkeisiin.

2. Havainnon siirtovaikutus / Perceptual transfer

”This type of transfer includes tactical awareness, pattern recognition, scanning behaviors for space awareness, and decision making, mostly based upon comparable visual information.”

”In support Causer and Ford (2014) showed that … positive transfer of decision making occurred between playing football and other invasive sports, which are related and have similar elements, but not for volleyball. ” –The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.87-88)

Lajeilla, joissa “makrohavainnot” ovat samankaltaisia, on vaikutusta toisiin lajeihin. Suomalaisittain on helppo ajatella, että vaikkapa salibandyssa ja jääkiekossa pelaajien etäisyydet ja pelitilanteet (1v1, 1v2, 2v1, 2v2 jne.) pitävät sisällään riittävästi samankaltaisuutta positiiviseen siirteeseen. Kuten Causer ja Ford kuitenkin totesivat, niin riittävän erilaiseen lajiin (tässä lentopallo) vaikutusta ei ollut. Invaasio- tai ”maalipallopelit” kuitenkin jakavat monet näistä samankaltaisuuksista joukkueiden kilpaillessa kentällä sekaisin.

3. Käsitteen siirtovaikutus / Conceptual transfer

” These transfers refer to sports, activities or games with comparable rules, guidelines, strategies or techniques. For example, basketball has the same guidelines as korfball and gymnastics has the same rules as competition diving. … The conceptual transfer makes it also possible to relate closely to the specific sport: playing the same game in different circumstances can be transfer of concept. Handball can be playing inside or outside … on the beach and on the grass.” –The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88)

Esimerkin mukaisesti käsipallo sääntöineen ja tekniikkoineen on käsipalloa, pelasitpa sitä sitten ulkona tai sisällä, hiekalla tai ruoholla. Samoin maalin tekeminen lajissa kuin lajissa on käsitteenä melko sama, jne. Määrätietoinen harjoittelu yhdessä muodossa vie eteenpäin näitä muitakin muotoja.

4. Fysiologinen siirtovaikutus / Physiological transfer

” This transfer is well-accepted and often implemented besides sport-specific training. It refers to … agility, stability, flexibility, power (strenght/speed), endurance … For example, cycling has a transfer of endurance for speed skaters. … For children and youth, playing seasonal sports will help to maintain fitness from an all-year-round perspective.” – The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88)

Tiedämme, että lajista toiseen vaihtaneet arvokisamitalistit ovat menneisyydessään kilpailleet fysiologisesti riittävän samankaltaisissa lajeissa. Brittien ”sporting giants” – ohjelmaan ennen Lontoon 2012 kisoja päätynyt kaksinkertainen olympiavoittaja, monilajinen Helen Glover (soutu) kuuluu heihin, samoin mm. australialainen ”surf-life saving”- urheilija Michelle Steele (skeleton/mahakelkkailu), joka hyötyi sprinttinopeudestaan ja pääsi Torinoon 2006 olympiaedustajaksi varsin lyhyellä harjoittelulla. Lisäksi fysiikkaharjoittelu kuuluu urheilijan ohjelmaan lajissa kuin lajissa prikulleen siksi, että tiedämme siitä olevan siirrettä itse lajisuorituksiin (ennaltaehkäisevien terveysvaikutusten lisäksi.)

5. Pätevyyden siirtovaikutus / Competence transfer

” A total integrated system of knowledge, attitudes and skills can be learned from other disciplines, sports and cultures. Previously obtained psychological qualities and mindset can be transferred to a new sport. … discipline, self-control, resilience, communication, taking care of each other, how to react when winning or losing, and respect for opponents and referees.”The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.88-89)

Ericsson itse aprikoi viimeiseksi jääneessä tieteellisessä artikkelissaan (2020) samaa asiaa, kuin ASM:n tyypit tässä. Moni juttu, mitä urheilun vastoinkäymisistä ja tilanteista opitaan, on siirrettävissä toiseen lajiin tai tehtävään. Näistä käytettävä yhteisnimitys ”pätevyys” pitäisi sisällään myös määrätietoisen harjoittelun periaatteiden ymmärtämisen joko eksplisiittisesti tai implisiittisesti, huippu-urheilijan asenteen, tiimitaidot jne. Huippujen uria tutkittaessa tiedämme jonkin toisen lajin harrastamisen olleen hyödyllistä, mutta emme aina tarkalleen miksi. Koska usein ei vaikuta olevan väliä mikä toinen laji oli (kunhan sellainen oli) voisikin juuri tämä pätevyys siirtyä lajista toiseen kaikista selvimmin.

Miksi edelleen puhun siirtovaikutuksesta varoen

Edeltävät siirtovaikutuksen muodot ovat valideja, mutta pyrin silti aina esittämään ne sopivassa kontekstissa.

  1. Ensinnäkään meille ei saisi muodostua käsitystä, että kaikesta on jotakin hyötyä, sillä näin asia ei ole. Harjoitusaika on aina rajallista, ja myös negatiivinen siirre (esim. jonkin uuden oppimista haittaava vanha liikemalli) yhtä todellinen asia, kuin positiivinenkin.
  2. Toiseksi, meidän tulisi kriittisesti osata differentioida siirtovaikutuksen muotojen välillä, eikä mielessämme niputtaa hyvinkin erilaisia asioita yhdeksi ja samaksi. Mistä on hyötyä, miksi ja mitä varten? Joskus muistettava tarina erikoisen kakkoslajin harrastamisesta jää mieliimme, vaikka se olisi ajallisestikin ollut vain 0,5% kyseisen huipun urapolusta. Koko metsä uhkaa jäädä meiltä siis näkemättä yhden puun vuoksi. Erilaisten siirteen muotojen ymmärtäminen auttaa erottamaan todelliset hyödyt kuvitteellisista.
  3. Kolmanneksi kaikissa kategorioissa suurimmat hyödyt ovat olemassa vasta-alkajilla tai nuorilla. Myöhemmin uralla siirtovaikutukset -riippuen tietenkin määritelmästä- vastaavat vain pienestä osasta tulosta. Lajispesifit havainto-liikeparit pitävät huolen siitä, että menestyäksemme meidän pitää nähdä ja tehdä prikulleen samoja asioita harjoituksissa ja kilpailutilanteissa. Tiettyyn pisteeseen asti esim. invaasiopelit todella auttavat hahmottamaan etäisyyksiä ja päätöksen teon dynamiikkaa 1v2 tilanteissa, mutta lopulta tarvitsemme aina kunkin lajin spesifin havainnon aloittamaan tietyn liikkeen:

The specificity of transfer is predicated on the representativeness of the information present in practice environments. … Low to medium-skilled individuals can gain a lot from training with general (non-specific) information sources, whereas highly skilled individuals need exposure to very specific information sources during practice.” The Athletic Skills Model (Keith Davids et all. 2018, s.94, alleviivaus omani.)

Siirtovaikutusten kohdalla olisi siis tärkeää miettiä, kuinka paljon ”apua” jostakin aktiviteetista melko varmasti on, ja mikä on enemmänkin uskon asia. Kunnioitetaan ja harrastetaan muitakin lajeja ja nähdään niiden tuomat hyödyt, samalla pitäen mielessä mikä on kulloinkin paras investointi arvokkaalle treeniajalle. Näissä tunnelmissa toivotan lukijalle

Hyvää ja tuloksekasta uutta vuotta 2021,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 12. Spesifisyyden Periaate

30 Nov

Eräs alkuperäisistä motivaatioista kirjoittaa valmennusblogia liittyy marras- ja joulukuun aiheisiin. Aikanaan traditioon perustunut lentopallovalmennus rikkoi otsikon periaatetta, ja halu muuttaa kulttuuria oli kova. Kulunut vuosikymmen on tuonut ajatteluun nyansseja, mutta avainfaktat eivät ole muuttuneet. Määrätietoisen harjoittelun idea pyörii spesifisyyden ympärillä, joten on luonnollista omistaa sille oma osansa.

Yksi USA:n huippulentopallon vaikuttavista toimenpiteistä oli allekirjoittaneelle pelkistäminen. Päävalmentaja ja professori Carl McGown puhui valmennusklinikoilla motorisesta oppimisesta vain kahden periaatteen kautta. Tyyliin: ”Kaksi tärkeintä ymmärrettävää asiaa ovat spesifisyys ja siirtovaikutus. Harjoittelun tulee perustua näiden maksimoimiseen.” Hänen viitekehyksensä motoriseen oppimiseen oli korostetun kognitiivinen ja informaation prosessointiin liittyvä, kun taas Suomessa mm. Sami Kalaja lähestyy aihetta ekologisen dynamiikan kautta. Tutkittu tieto spesifisyydestä on vankkaa, mutta siirtovaikutuksen osalta vähäistä. Osittain tutkimuksen vaikeuden, osittain rahoituksen puutteen vuoksi ala ei myöskään juuri etene.

Kummaltakin puolelta valistuneet tiedeniilot kuitenkin näkevät puilta saman metsän: ollakseen todellista taitoa, minkä tahansa lajispesifin tekniikan (tai motorisen ohjelman) on olennaisilta osin tapahduttava ”pelitilanteessa”, jossa ympäristö, tehtävä ja urheilija ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tiedämme, että taidon harjoittelussa tulee olla vaihtelua, joten liian tiukka spesifisyyden määritelmä ei ole hyväksi. Toisella puolella liian leveä määritelmä ei kuitenkaan anna siirtovaikutusta, ja meidän tulisi näin osata asettua sopivaan välimaastoon. Kuten huomaamme, on vaikea puhua toisesta ilman, että kuvailee molempia:

Specificity of Learning – The notion that best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context

Transfer of learning – the gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.”

-Motor learning and performance: A situation-based learning approach (Schmidt & Wrisberg, 2008, s. 220 & 179.)

Spesifisyydellä tarkoitetaan siis sitä, että opit ja kehityt eniten siinä, mitä teet, etkä välttämättä juuri muussa. Siirtovaikutuksella taas tarkoitetaan aikaisemman harjoittelun vaikutusta (positiivista tai negatiivista) toisiin tehtäviin. Carlin linjanveto oli varsin tiukka. Hän piti harjoittelun suunnittelussa kiinni tietyistä reunaehdoista, joiden ylittäminen oli sanalla sanoen laitonta. Lisäksi hän uskoi -ja sai urallaan sadat, kenties tuhannet valmentajat uskomaan- varsin tiukkaan määritelmään siirtovaikutuksesta, silti tekemättä harjoittelusta yksipuolista. Yksi näille pelkistetyille periaatteille rakennetun valmennusjärjestelmän seurauksista oli kolme olympiakultaa yhdessä maailman kilpailluimmista lajeista. Anekdoottinen todiste totta kai, mutta sellaisenakin tarkastelemisen arvoinen.

Taitoja on tuhansia, ei muutamia

Minulle on muodostunut kuluneen kahden vuoden aikana Suomesta seuraava yleiskuva: Uskomme joidenkin taitojen olevan aika yleisiä. Usein puhutaan esim. pallosilmästä tai peliälystä, kuin ne olisivat yleisiä ominaisuuksia, joita melkein mikä tahansa aktiviteetti voi kehittää. Kirjallisuus ei kuitenkaan anna tukea ajatukselle, että jos olet hyvä yhdessä asiassa, olet myös hyvä toisessa. Toisin sanoen, taidot varsinkin ylemmillä tasoilla ovat paljon yksityiskohtaisempia, kuin ehkä tulemme ajatelleeksi:

”A common misconception is that fundamental abilities can be trained through various drills and other activities. For example, athletes are often given various ‘quickening’ exercises, with the hope that these exercises would train some fundamental ability to be quick, allowing quicker responses in their particular sport. There is no general ability to be quick, to balance, or to use vision. A learner may acquire additional skill at a drill, but this learning does not transfer to the main skill of interest. ”

– Motor learning and performance: From principle to practice (Schmidt, 1991, alleviivaus omani.)

Anders Ericsson kognitiivisena psykologina kirjoitti samasta aiheesta todeten, että urheilija voi olla monessa hyvä, mutta kaikki nämä taidot on täytynyt erikseen oppia monipuolisemman harjoittelun kautta. Skeemojen kielellä siis:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.

–Peak (Ericsson, 2016, s.61, Alleviivaus omani)

Voidaan siis hyvin todeta, että esimerkiksi tennispallon lyöminen mailalla verkon yli tyhjään paikkaan vastustajan puoliskolle ei kerro mitään saman urheilijan kyvystä tehdä vastaava suoritus iskulyönnillä lentopallossa. Lisäksi, mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä vähemmän sinulle itseasiassa on hyötyä muusta, kuin juuri sen asian harjoittelusta, mitä kilpailussa vaaditaan. Spesifisyys on myös vaikuttava liikuntafysiologinen periaate:

“This text maintains that the principle of specificity is the single most pervading factor that influences the improvement of performance from a physiological perspective. Training effects are, in the main, so specific that even minor departures from movement forms, velocities, and intensities result in undesirable training effects. … This means that incorrectly designed training activities will have no carry-over value for a particular movement form and may even have the potential to negatively influence activities.”

”The more the training and competition activities differ, the less valuable will be the training activities for affecting real performances. The gradient of transfer value loss of a training effect between two activities is particularly steep.  … This means that for every alteration of the speed of action there is a different neuromuscular pattern of movement developed. In essence, if the ”same” skill is practiced at 10 different speeds, an athlete will develop 10 different skills and training effects.”

-Training for Sports and Fitness (Rushall & Pyke, 1991, s 77, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen, kehityt juuri siinä, mitä teet, etkä välttämättä paljon muussa. Pidän tästä ”kymmenen taidon” vertauksesta, sillä se piirtää spesifisyydestä niin konkreettisen kuvan: Vaikka olisit kuinka hyvä lentopallossa vastaanottamaan 90km/h kierresyöttöjä, tämä ei kerro mitään kyvystäsi vastaanottaa 50km/h leijasyöttöjä, tai edes 110km/h kierresyöttöjä. Taito on eri, vaikka kyseinen tekniikka -hihalyönti- näyttäisi silminnähden aina tismalleen samalta. Ja jos peitämme havainnon (syöttäjän ja tämän heiton) tulee expertistäkin suorituksessa noviisi välittömästi. Kun havainto muuttuu, taito muuttuu, sillä siirtovaikutusta ei enää ole (sama pätee tietysti myös lajien muuttuessa kokonaan toisiksi.)

Luonnollisesti myös urheilijan tasolla on tässä iso merkitys. Jos olet lapsi, etkä ole ikinä lyönyt palloa, saati heittänyt mitään, todennäköisesti mikä tahansa olan yli heitetty esine antaa aluksi siirtovaikutusta iskulyönnin oppimiseen. Mutta pian sen jälkeen, kun osaat jonkin liikkeen perusteet, paras tapa kehittää tätä liikettä on yhdistää se pelissä / lajissa tapahtuvaan havaintoon ja oppia varioiden kaikkia kyseisen lajin vaatimia liikkeitä ja ajoituksia. Lisäksi täytyy muistaa, että joskus myös periaatteet ovat keskenään ristiriidassa. Spesifisyyden puolesta puhuminen usein johtaa varoituksiin loppuun palamisesta tai varhaisesta erikoistumisesta, eikä tätä saa unohtaa. Korostan kuitenkin, ettei spesifisyys kannusta tekemään vain yhtä ja samaa asiaa. Kyse on pikemmin siitä, että osaamme suunnitella sopivia harjoitusympäristöjä ja valmentajina ymmärrämme, mistä mikäkin on seurausta.

Kirjoituksen pääpointit:

Spesifisyydessä on uskoakseni kolme isoa take-awayta meille valmentajille.

Ensinnäkin ymmärretään mittakaava. Vaikka mm. varhainen monipuolistaminen on lapsille hyvästä, harjoittelun spesifisyyden tulisi olla takaraivossa muistuttamassa, että jossakin vaiheessa vielä enemmän diversifikaatiota voi kääntyä itseään vastaan. Monipuolisuus ei saisi huomaamatta siirtyä ajatukseksi, että ”kaikesta on aina jotakin hyötyä.” Tämä ei pidä paikkaansa, vaan jo määritelmän mukaan millä tahansa alalla eteneminen edellyttää valintoja ja poisvalintoja.

Toiseksi haluaisin haastaa valmentajat ajattelemaan tapoja, joilla he harjoitusmetodeja rakentavat. Onko meillä drilleissä pöytiä, tuoleja, törppöjä tai tikkaita, joihin urheilijan huomion on kohdistuttava? Mahdollisuus on suuri, ettei siirtovaikutusta itse peliin tällaisista harjoitteista yksinkertaisesti ole. Vastaavasti erilaiset pienpelit usein pitävät sisällään suoritusten olennaiset liikelaajuudet, nopeudet, riittävän samanlaisen pelivälineen, sekä mitä olennaisimmin havainnon, johon liike pohjautuu. Näin ollen vaihtelua tulee tilanteissa, alustassa, säässä, pelaajien määrässä, kentän koossa, pistelaskussa, tai muussa.  

(Asiaa ei helpota ammattilaisurheilu, jossa tradition voima on resursseista huolimatta merkittävä. Monen tutun harjoitteen hyöty on kyseenalainen: maajoukkueiden iskurullaus lentopallossa, kahden pelaajan lay-up jonot koriksessa, Italian A1 jalkapallojoukkueet juoksemassa tikkaita tai törppöjä… Muistetaan, ettei jonkin asian yleisyys tee siitä hyväksyttävää tai järkevää toteuttaa itse.)

Kolmas ja viimeinen pointti liittyy edellä mainittuun riittävän kapeaan, mutta samalla riittävästi tilaa antavaan spesifisyyden määritelmään. Taidot eivät elä vakuumissa, vaan todellisissa pelinomaisissa tilanteissa, jota myös määrätietoisen harjoittelun on joukkuepeleissä oltava. Ekologisen dynamiikan mukaisesti tehtävä on osa kutakin taitoa, samoin ympäristö. Kotikenttäetu on todellinen ilmiö, sillä itse liikkeiden lisäksi muistamme paikan tuoksut, äänet, lämpötilan, alustan, telineen jne. Myös harjoitustilanteen intensiteetin ja tunteiden tulisi vastata kilpailua niin hyvin kuin mahdollista. Tekemistä siis riittää, ja hyvä niin.

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/specificity

Kaunista joulun aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 11. Myöhäinen Erikoistuminen

30 Oct

Myöhemmin tapahtuva oman lajin valinta ei ole ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun kanssa, vaikka asia usein tällä tavalla esitetäänkin. Millä tahansa alalla kehittyminen noudattaa samoja periaatteita ja laadukas vaihteleva tekeminen auttaa myös pitkän aikavälin motivaatiota ajatellen.

Erikoistumisen jatkumolla ei kuitenkaan ole kahta polarisoitunutta pistettä, vaan paljon erilaisia, yksilöllisiä polkuja. Oma laji tai lajit aloitetaan eri ikäisinä, joku vaihtaa lajia välillä joku palaa ensimmäiseen valintaansa. Arjen puheessa myöhäinen erikoistuminen on kuitenkin kätevä kattotermi, joka sitten pitää sisällään muun paitsi täyden erikoistumisen jo lapsena. Tähän viittaavat myös kaksi kirjallisuuden kolmesta päähaarasta (varhainen kiinnittyminen ja varhainen monipuolistaminen) joihin keskitymme tässä lokakuun kirjoituksessa. Koska suurin osa eri lajien huipuista tulee monilajisista taustoista, katsotaan lapsuuden ja nuoruuden tukilajeista olevan iso hyöty kasvavalle urheilijalle. Mutta minkä verran ja mitä lajia on niin monisyistä tiedettä, ettei yhtä toimivaa mallia voida julistaa olevan.

Moni uskoo kuitenkin erilaisten siirtovaikutusmekanismien olevan syy laaja-alaisen sporttaamisen ylivertaisuuteen kehityspolkuna. Palaamme näihin mekanismeihin myöhemmin talvella, mutta jo tätä lukiessa on hyvä pitää mielessä Arne Güllichin (Kisakallio, 2019) tiivistys. Valmentajajohtoisesta toiminnasta toisessa lajissa on etua tulevalle huipulle, mutta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, mikä tämä toinen laji on:”Beneficial effects of other sports practice were independent of the relatedness of practiced sports.”  

Varhainen kiinnittyminen

Lapsen ensimmäisiä kontakteja tulevaan päälajiin voidaan kutsua kiinnittymiseksi. Eri yhteyksissä tämä mielletään joko informaaliksi ja itseohjautuvaksi toiminnaksi, tai mahdollisesti myös formaaliksi harjoitteluksi. Tällöin paikalla oleva valmentaja olisi kuitenkin enemmän hiljainen ympäristön ja tavoitteet luova yövartija, kuin toimintaa vahvasti ohjaava voima. Joka tapauksessa Paul Ford ja kollegat ehdottivat termiä vuonna 2009 (The role of deliberate practice and play in career progression in sport: the early engagement hypothesis) yhdistäen Jean Côtén pari vuotta aikaisemmin lanseeraaman määrätietoisen leikin (deliberate play, 2007; 2015) tähän meille tuttuun Anders Ericssonin työhön:

”For the youngest children (6-12 years), Ford and colleagues (2009) developed a model … that compromises between deliberate practice and deliberate play, called the early engagement hypothesis. It is important, though, to start early with a goal-directed exercises in a playful environment. According to Ford, both deliberate practice and deliberate play contribute to the development of top football players.”

Wormhoudt, R. (2018). The athletic skills model: Optimizing talent development through movement education. s. 44.

Oleellista varhaisessa startissa on, että oman kokeilun ja leikin kautta saatava pääoma kantaa urheilijaa pitkään uraan mm. päätöksenteon, motivaatiotekijöiden ja omistajuuden kautta. Fordin ja kumppaneiden työ on lähellä omaa ajatusmaailmaa siten, että jos joukkuepeleissä jokin ”ideaalipolku” pitäisi ”valita”, se olisi tämän suuntainen. (Tietenkin valinnat tekevät itse lapset, nuoret ja heidän perheensä omissa olosuhteissaan.)

Motivaatiopuolen lisäksi varhainen kiinnittyminen on hyödyllistä puhtaasti taidon näkökulmasta. Vahvasti kilpailluissa lajeissa tiettyjen avaintaitojen lajispesifi harjoittelu olisi saatava käyntiin mieluummin aikaisemmin, kuin myöhemmin. Lentopallon suhteen kirjoitin taannoin, että voit jollekin pelipaikalle (fyysinen, pitkä hakkuri, joka lähinnä osaa lyödä ja syöttää lujaa) tulla myöhemminkin toisen lajin taustoilla. Esimerkiksi passarin ja vastaanottajan rooleissa ei huipulle kuitenkaan vaikuta olevan enää asiaa, ellei alla ole isoa kasaa myeliinin öljyämiä, varioituja lajispesifejä toistoja.

Suomeksi sanottuna et voita Puolaa Puolassa, jos heidän vastaanottajillaan on alla 5000 tuntia enemmän laadukasta pallon träkkäämistä omiin nostajiisi verrattuna. En varsinaisesti ole tuntiajattelun ystävä, mutta koska korkeimmilla tasoilla havaintomotoriset suorituksen vaikuttavat erittäin spesifeiltä, on askel askeleelta myös perusteltua alkaa saada näitä toistoja jo varhain. Koska toisia lajeja ei varhaisessa kiinnittymisessä myöskään kielletä, voidaan taustan sanoa olevan ”monilajinen,” vaikka itse erikoistuminen omassa aikataulussa päälajiin vasta myöhemmin tapahtuukin.

Varhainen monipuolistaminen

Monipuolisuudessa voidaan tietysti mennä paljon edellistä pidemmälläkin:

”Early diversification is defined as engagement in a number of different sports during childhood in mainly informal, but also formal settings, with late or delayed specialization into formal activity in a single primary sport in adolescence.” (Cote, Baker & Abernethy, 2007.)  (s. 117, sama lähde kuin edellä, alleviivaus omani.)

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (p. 117, alleviivaus omani.)

Suomessa ja muissa länsimaissa varhainen monipuolistaminen on ollut paljon esillä, johtuen sen monista eduista (sekä varmasti myös siksi, että se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävin urheilijan polun kuvaus.) Pariin kertaan mainitsemani Güllichin laaja meta-analyysi kertoi n. 75% otannan huipuista tulevan monilajisista taustoista ja muutenkin todistusaineistoa tämän lähestymisen puolesta löytyy rutkasti:

”The main evidence for early diversification as the activities that precede the attainment of professional status is twofold. First, the negative consequences of early specialization support the idea that children should not engage in that pathway. Moreover … early diversification is predicted to protect against overuse injuries and dropout or burnout and to have other positive outcomes, such as improving social skills.” s. 122, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Vastapuolella argumentti on pelkästään taidon ja pätevyyden vinkkelistä katsottuna yhtä voimakas, joskaan se ei ota huomioon nuoren (eikä varsinkaan lapsen) kokonaisvaltaista kehitystä:

”The main hypothesis against early diversification is the positive relationship that exists between amount of time spent in domain- or task-specific- activity and level of competence in that domain or task. Higher amounts … are associated with higher levels of competence in that domain or task, suggesting earlier start ages lead to a greater accumulation of activity and the highest levels of competence.” (s.126 sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Nämä molemmat ovat meille tuttuja ja myös käänteisiä viime kuun kirjoituksesta. Koko urheilijan polkua ajatellen on tärkeää pitää mielessä myös yksilön psykososiaalinen kehitys, eikä keskittyä pelkästään jonkin taidon tai ominaisuuden viilaamiseen. Suurin kuuma peruna koko keskustelun ympärillä on mielestäni kuitenkin alussa mainittu siirtovaikutus (tai sen puute) lajeista ja taidoista toiseen:

”Early diversification is thought to influence skill acquisition in the primary sport through the transfer of learning… Transfer of learning refers to skill that is acquired in one sport leading to improved performance in another sport. Its occurrence is thought to depend upon the amount of similarity in perceptual, cognitive and /or motor elements between the two sports of tasks, with greater similarity leading to greater transfer.  … Engaging in a sport that has different elements to the primary sport is hypothesized to lead to low amounts of transfer of learning.” (s. 126-127, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Riippuu tietenkin harrastetuista lajeista, kuinka paljon ja minkälaista siirrettä päälajiin voi olla. Ford ja Williams toteavat tässä esillä ollessa artikkelissaan myös, että aikaisen monipuolistamisen tarpeessa voi olla lajikohtaisia eroja. Vanha herra McGown ajatteli aikanaan samoin, muistuttaen, että esim. jotkut melko yksipuolisia kilpailusuorituksia vaativat lajit tarvitsevat harjoitteluun enemmän monipuolistamista kuin monet joukkuepelit. (Tämä ei tarkoita, että joukkuepeleissä tulisi erikoistua varhain; vaan ainoastaan, että lajit jo itsessään tyypillisesti vaativat laajempia taitoja sekä erilaista kuormitusta.)

Seuraavien juttujen aiheet ovat siis spesifisyys ja siirtovaikutus. Termien tarkempi määrittely, sekä ymmärryksen lisääminen etenkin harjoittelun spesifisyydestä ovatkin avainmotivaatioita koko tämän blogisarjan takana.

Happy Halloween,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 10. Varhainen Erikoistuminen

28 Sep

Syksyn kirjoitukset käsittelevät harjoittelun kuumia perunoita: erikoistumista, spesifisyyttä, sekä siirtovaikutuksen eri muotoja. Tutkittu tieto viittaa vahvasti suuntaan, jossa varhainen, yksipuolinen erikoistuminen ei tuo parhaita tuloksia. Kuitenkin monet toteuttavat kilpajuoksun kiihtyessä juuri tätä suunnitelmaa. Kun aloin peliuran aikana syventyä aiheeseen, halusin selviä vastauksia. Jouduin kerta toisensa jälkeen kuitenkin tyytymään ymmärryksen kasvattamiseen turhauttavalla millimetrillä. Sen paremmin artikkelit, kuin ekspertitkään eivät antaneet yhteneviä näkemyksiä urheilijan polun vaiheista- joitakin laajoja periaatteita lukuun ottamatta tietysti.

Alaa värittävät mm. määritelmien ongelmat, ratkaistavien kysymysten kompleksisuus ja tutkimisen hankaluus. Toistaiseksi liian vähäinen laadukkaan tutkimuksen määrä saa osan tutkijoista varovaisiksi, ja osan arvailemaan. (Osa matkan varrella haastatelluista kertoi oman näkemyksensä, mutta ei halunnut tulla mainituksi nimeltä.) Myös termejä on paljon: puhutaan varhaisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeista, ja strategioiden kohdalla kolmesta päähaarasta: varhainen erikoistuminen (early specialization), varhainen kiinnittyminen (early engagement) ja varhainen monipuolistaminen (early diversification.) Olen käyttänyt jutussa tarkoituksella paljon sitaatteja, jotta lukija voisi lähteiden pohjalta muodostaa oman näkemyksensä.

Mitä on varhainen erikoistuminen?

” Early specialization is defined as starting in a talent development programme in childhood, and during that period engaging in one sport only, or at least primarily (Baker, Cobley, & Fraser-Thomas, 2009.) … involves engaging in a relatively high volume and intensity of training in that sport, as well as in competition in that sport through tournaments, matches and / or leagues (Baker et al. 2009.)”

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (s. 117, alleviivaus omani.)

Kyse on siis lapsuuden aikaisesta harjoittelusta, joka tähtää huipulle ja kilpailemiseen jo hyvin nuorena. Määritelmän ongelma korostuu kuitenkin heti: Kokeneiden tutkijoiden kynästä todetaan, että osa ”varhaisesta erikoistumisesta” voi pitää sisällään myös toisen lajin tai lajeja. Niin tai näin, jo varhain kilpaillaan turnauksissa harjoittelun ohella.

Ehkä yleisin varhaisen erikoistumisen puolesta esitetty argumentti liittyy tietyn taidon tai alan harjoitusajan ja taitotason väliseen vahvaan positiiviseen korrelaatioon. Jopa niin, että monet johtavista asiantuntijoista kuvailevat tätä suhdetta tieteelliseksi laiksi:

”Time spent in practice or training leads to skill acquisition and improved competence, as well as improved physical fitness … these are generally considered to be scientific laws within certain limits (e.g. Schmidt & Lee, 2011; Kenney, Wilmore, & Costill.) (s.119, sama lähde kuin edellä)

Ericssonin ”deliberate practice framework” on vaikutusvaltainen teoria, ja sitä usein myös siteerataan todisteena varhaisen erikoistumisen puolesta. Eräs teorian pääoletuksista toki on, että harjoittelun ja taitotason suhde on monotoninen, ts. enempi on parempi. Ericssonin vuoden 1993 klassikkojulkaisu ”The role of deliberate practice in the acquisition of expert performance” ei myöhempien julkaisujen tavoin kuitenkaan sanallakaan mainitse termiä ”early specialization.”  Usein aikainen erikoistumisen määritellään kritiikeissä tiukimman kaavan mukaan (eli kaikki muu on kiellettyä, paitsi yhden ainoan lajin toiminta) eikä vanhempien mielikuvissa ympäristö siten juuri eroa sporttivankilasta. Kritiikit tällaista lähestymistä vastaan ovat myös vahvasti dokumentoituja:

” Early specialization has been associated with a number of negative outcomes, costs or consequences for youths, such as increased incidence of overuse injuries, burnout, dropout, overtraining syndrome and decreased social development.”  (s. 120, sama lähde kuin edellä)

Tämä kulma on meille varmasti tuttu, ja demokraattisissa yhteiskunnissa syystäkin varoiteltu asia. On selvää, että täydellinen yksipuolisuus ja vaihtelun puute johtaa vammoihin ja taantumaan. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo niin monet palstametrit, että tutun virren sijaan haluan kääntää huomion itse määrätietoiseen harjoitteluun. Se ei nimittäin ole yhtä yksipuolisuuden, eikä erikoistumisen kanssa.

Millainen on määrätietoisen harjoittelun alku?

Ericssonia on siteerattu väärin kenties enemmän, kuin yhtään toista urheilussa vaikuttavaa tutkijaa. Lisäksi monet hänen ja kollegoiden myöhemmistä vastauksista ja korjauksista eivät millään tunnu löytävän tietään vastapuolen artikkeleihin. Onneksi on myös Paul Fordin kaltaisia ammattilaisia, jotka oikaisevat ongelmaa:

”Further evidence against early specialization can be surprisingly found in deliberate practice theory (Ericsson et al., 1993.) The 1993 paper is often misquoted… they outline ’three phases of development toward adult expertise… Ericsson et al. state they rely on Bloom’s (1985) characterization of this (first) period of preparation (p.369). They further state, that ’from many interviews with international-level performers in several domains, Bloom (1985) found that these individuals start out as children by engaging in playful activities in the domain. After some period of playful and enjoyable experience they reveal ’talent’ or promise. At this point parents typically suggest the start of instruction by a teacher and limited amounts of deliberate practice.’” (s.121, sama lähde kuin edellä. Alleviivaus jälleen omani.)

Pysähdytään hetkeksi tähän asti luettuun. Jos ”erikoistuminen” sallii mukaansa peräti toisen lajin, leikinomaisen kokeilun ja ensi alkuun rajoitetun määrätietoisen harjoittelun, ainakin allekirjoittaneen on hankala erottaa tätä laadukkaasta lapsuusvaiheen toiminnasta. Lisäksi on vaikea erottaa toisistaan kolmea alussa mainittua urheilijan polkua. Tieteellisessä kirjallisuudessa täytyy avaintermit toki jotenkin määritellä, mutta todellisuus on harvoin niin mustavalkoinen. Olennaisinta lienee se, kuinka me estämme lannistavan ja laaduttoman erikoistumisen, luoden kuitenkin hyvät edellytykset tietyn lajin huipulle nousemiseksi.

Saksalainen expertti Arne Güllich avaa linkin luennolla erikoistumiskeskustelun problematiikkaa hieman lisää. Güllichin hiljattaisessa, suuressa meta-analyysissahan noin 25% otannan huipuista tuli yksilajisista ja 75% monilajisista taustoista, eikä ”lajisuus” siten yksin ennustanut nousua huipulle. Jos määritelmät joustavat, eikä harjoittelun laatua matkan varrella voida mitata, jää meille edelleen paljon tulkinnanvaraa.

Millainen on määrätietoisesti harjoittelevan ”polku”?

Kiinnostava jatkokysymys on tietysti se, mitä tapahtuu, kun harjoittelu alun leikin jälkeen muuttuu ”työksi.” Ericsson usein viittaa niin sanottuun power law tai potenssilakiin taidon karttumisessa. Varhaisessa vaiheessa kehittyminen on nopeaa, mutta vähitellen muutokset ovat pienempiä, ja lopulta tasanko tulee vastaan. Tämä ei suinkaan tarkoita liian usein kuultua ”lahjat eivät riittäneet pidemmälle”-  tyyppistä taitokattoa, vaan päinvastoin. Tasanko on signaali sille, että määrätietoisen harjoittelun periaatteet eivät enää toteudu, ja tarvitaan muutoksia. Mielestäni tämä, enemmän kuin mikään muu, on taitoharjoittelun laadun ydin: löydetään uusia tapoja ja variaatioita vanhojen teemojen toistamiseen. Monipuolisuuden tunnettu puolestapuhuja, taitotohtori Sami Kalaja viittasi ilmiöön yhdessä viime vuoden laadukkaista kirjoituksistaan:

”…ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.”

Eri lajeissa erikoistumiskeskustelusta olisi hyvä päästä treenin laatukeskusteluun siksikin, että yksilajinen harjoittelu ja erikoistuminen voidaan toteuttaa niin monella tavalla. Polku voi pitää sisällään joko tätä totaalisen puuduttavaa ja uuvuttaa jauhamista, tai järkevästi toteutettuna yllättävän paljon monimuotoisuutta ja kehitystä. Voi lisäksi olla, että kompleksisemmissa taidoissa ja lajeissa (mm. joukkuepelit) alkuvaiheen laadukas, leikinomainen tekeminen kehittää urheilijoita pidempään, kuin on asian laita joidenkin suljettujen tai vähemmän monipuolisten taitojen osalta. Emme vain vielä tiedä tästäkään riittävästi. Jatketaan kuitenkin kiehtovasta aiheesta heti ensi kuun jutussa.

Ruskan keskeltä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 9. Eriarvoiset Tunnit

30 Aug

Teema on meille toivottavasti jo tuttu. Tiedämme, ettei mitään 10 000 tunnin / 10 vuoden sääntöä todellisuudessa ole; tiedämme, ettei jokainen tarvitse samaa määrää tunteja huipulle nousemiseen; sekä myös sen, että jotkin alat vaativat enemmän tai vähemmän työtä riippuen kansainvälisen kilpailun kovuudesta. Itse ”säännön” muotoili Malcolm Gladwell– niminen journalisti Outliers (2008) kirjassaan, mutta alkuperäisten tutkimusten tekijät ovat sittemmin oikaisseet väärinkäsitystä eri foorumeilla. Vaikka mitään sääntöä ei ole, totuuden siemen löytyy kuitenkin:

”Gladwell did get one thing right, and it is worth repeating because it’s crucial: becoming accomplished in any field in which there is a well-established history of people working to become experts requires a tremendous amount of effort exerted over many years. It may not require exactly ten thousand hours, but it will take a lot. Research has shown this to be true in field after field.”

https://www.salon.com/2016/04/10/malcolm_gladwell_got_us_wrong_our_research_was_key_to_the_10000_hour_rule_but_heres_what_got_oversimplified/

Määrä on siis laatutekijä, jota kukaan ei pääse pakoon. Aiheeseen liittyy tuntien lisäksi useampi, toisiinsa erottamattomasti kietoutunut käsite: toisaalla erikoistuminen ja spesifisyys, toisaalla riittävä monipuolisuus ja siirtovaikutus eri muodoissaan. Avataan näitä lomittain, aina tarina kerrallaan.

Tuntien vähyys lahjakkuuden todisteena?

Eri aloilla huipulle tarvittavat tunnit saattavat vaihdella. Saappaanheitto ei ole yhtä kilpailtu kuin jalkapallo, kumpaakaan väheksymättä. Samoin tuntimäärä vaihtelee myös yksilöllisesti samassa lajissa kilpailevien osalta. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vähemmän tunteja tarvinnut urheilija varmasti omasi suuremman ”lahjakkuuspotentiaalin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihmisten yksilöllinen eroavaisuus on tieteellinen tosiasia, mutta käännetään vielä muutama kivi ennen vimmaa etsiä ja leimata.

Kuten aikaisemminkin olemme todenneet, vaikuttaa urheilijan kyky keskittyä siihen, piuhoittuvatko aivoissa kyseiseen taitoon vaadittavat yhteydet. Kyky saada palautetta omasta suorituksesta ilman ulkoista lähdettä on merkittävä kehittymisen vauhdittaja, samoin kyky itse puskea itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikki edelliset ovat sidoksissa mm. motivaatiotekijöihin ja vaikuttavat huipulle vaadittavan työn määrään. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat pitkälti valmennettavia ominaisuuksia. Lisäksi kunkin lajin eri osa-alueet ovat painoarvoltaan eriarvoisia. Yhden urheilijan laadukas tunti ei ole sama, kuin toisen.

Alat koostuvat taidoista, ja taidoilla on hierarkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten spesifisyys on myös tuntiteeman ytimessä. Jos kussakin taidossa edustukset ovat spesifejä, ei niitä voi luoda kuin harjoittamalla itse kyseistä taitoa. Kuitenkin usein, kun puhumme jostakin urheilijasta, käytämme pelkistyksiä. ”Hän on hyvä pelaaja/koripalloilija/puolustaja”, ”kaverilla on hyvä peliäly” ja sitä rataa. Tämä on kätevää silloin, kun ei ole tarvetta syvempään analyysiin. Todellisuudessa kyky pelata on kuitenkin lukemattomien eri taitojen ja ominaisuuksia summa, ja jotkin näistä vaikuttavat merkittävästi enemmän lopputulokseen kuin toiset. Tyypillisin lentopallosta käyttämäni esimerkki viittaa 2000-luvun alkupuolelta lähtien tehtyihin tutkimuksiin voittamista ja häviämistä edesauttavista taidoista (productive vs. counter-productive skills. Alla pari linkkiä halukkaille.)

https://news.byu.edu/news/volleyball-skills-study-men-should-serve-women-dig

https://www.volleyball1on1.com/using-science-to-develop-a-team-game-play-principals-and-a-volleyball-coaching-philosophy/

Jos näyttää siltä, että kahdesta urheilijasta toinen on saavuttanut huipputason toista merkittävästi nopeammin, voiko syy löytyä heidän taidoistaan itse lajin sisällä? Joitakin vuosia sitten lentopallossa eräs hakkurin paikalla kansainvälisiin parrasvaloihin noussut miespelaaja nostettiin esiin esimerkkinä erittäin myöhäisen erikoitumisen mahdollisuudesta. En ole varhaisen erikoistumisen kannalla, mutta vierastan myös ajattelua, jossa ovet tähtiin ovat ikään kuin auki ikuisesti. Näin ei varmasti myöskään ole. Gilbert Fellinghamin analyysi huipputason lentopallosta osoitti jo 2004, että pelin useimmin tapahtuvat suoritukset vaikuttavat tuloksiin eniten. Monisyistä analyysia voimakkaasti pelkistäen osa-alueet arvottuivat näin:

  1. Syöttäminen
  2. Hyökkääminen
  3. Vastaanottaminen
  4. Torjuminen
  5. Puolustaminen
  6. Muut osa-alueet

Huomionarvoisen tutkimuksesta teki se, kuinka merkittävästi kolme ensimmäistä painottui kolmeen seuraavaan verraten. Pareton periaatteen mukaisesti suurin osa tulosta oli yksinkertaisesti seurausta kolmesta ensimmäisestä osa-alueesta (ja niidenkin sisällä vain parista vielä pienemmästä osa-alueesta.) Lentopallossa saattoi siis lyödä itsensä läpi hakkurimarkkinoilla myöhään, jos luontaisten fyysisten ominaisuuksien ansiosta sai paljon apuja mm. hyökkäämiseen ja syöttämiseen. Pitkä, vivukas ja vahva pelaaja saattoi tehdä tuhoa ilman merkittävää, hitaasti kehittynyttä hyökkäystaitoakin. Vastaavaa ei olisi voinut kuvitellakaan puolustamisessa, vastaanottamisessa, tai passaamisessa, joissa taito on fysiikkaa paljon määrittävämpi tekijä.  Esim. painonnostossa tällainen hakkuroinnin tavoin kuitenkin onnistuu:

https://yle.fi/urheilu/3-11297484

Tarina on Marianne Saarhelon lisäksi tietääkseni ollut sama joka kerta, kun lajista on vaihdettu menestyksekkäästi toiseen ja saavutettu ennätyksiä, olympiapaikkoja tai vastaavaa. Muuta sporttia on ollut alla, lajit ovat tyypillisesti marginaalisempia, ja fyysisyys sekä antropometria vastanneet paljosta. Donald Thomas (korkeushyppy), Helen Glover (soutu), Michelle Steele (skeleton), Chrissie Wellington (ironman) ja kumppanit ovat kaikki menestyksensä ansainneet. Mielestäni he käyvät kuitenkin huonoina esimerkkeinä tuntien vähäisyyden kannattajille. Kun puhutaan esimerkiksi joukkuepelien kaltaisista lajeista, joissa taito näyttelee merkittävämpää osaa, ei oikoteitä vaikuta olevan. Vai onko?

Lyhentävätkö toiset lajit huipulle vaadittavien tuntien määrää?

Riippuen siitä keneltä kysyy, saa erilaisen vastauksen otsikon hankalaan kysymykseen. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että edustusten spesifisyys jyllää, eikä lapsuuden ja nuoruuden kakkoslaji nopeuta polkuasi aikuiseksi huipuksi. Toiset ovat taas avoimempia ajatukselle, että näin saattaisi hyvinkin olla. Itse olen enemmän skeptikko havaintomotoristen suoritusten suhteen, mutta ostan helpommin uran pituuteen, sekä kehon ja mielenterveyteen liittyvät, varhaisen monipuolisuuden argumentit. Seuraavissa kirjoituksissa käsiteltävät siirtovaikutuksen eri muodot (motorinen, havainnoinnin, käsitteellinen, fysiologinen, sekä pätevyyden) ovat dokumentoituja asioita, joten hyötyä toisista lajeista toki on.

Sami Kalaja on keskusteluissa ja luennoissa kuvannut siirtovaikutuksen hyötyjä ajatuksella ”tunnit ovat tulleet täyteen- mutta toisissa lajeissa.” Olen samaa mieltä siitä, että monipuoliselta taustalta ponnistava, tiheämmän hermoverkon oppimiskykyinen nuori on varmaankin urheilullisuudessa edellä sellaisia, jotka vähemmän liikkuvat. Aihetta on valitettavasti erittäin vaikea tutkia ja osoittaa todennäköisiä syy-seuraussuhteita. Nopeaa oikotietä toistenkaan lajien harrastamisella tuntien suhteen kuitenkaan tuskin on. Ericsson itse spekuloi määrätietoisen harjoittelun roolia alta löytyvällä tavalla. Yksi kehittymistä nopeuttava (=tunteja vähentävä) tekijä voisi olla pätevyyden siirtovaikutuksen kautta. Urheilija saattaa harjoitella määrätietoisesti jotakin aivan toista lajia, joka sinällään ei siirry mitenkään uuteen lajiin, mutta pätevyys ja ymmärrys harjoitteluprosessista tuovat edun:

”An … intriguing possibility is that coach-led practice in any sport is rare, and that the experience of learning to engage in purposeful and deliberate practice with full concentration to improve some aspect of performance and observing remarkable results might encourage the athletes to adopt similar methods for improving their performance in the main sport.”

Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice.“ Journal of sports sciences38.2 (2020): 159-176

Kyseinen pätevyyden siirtovaikutus ja eri osa-alueiden vaikutus menestykseen ovat tärkeitä aiheita myös valmentajille itselleen. Ominaisuutesi hyvänä pelin opettajana ja taktikkona eivät kenties koskaan pääse oikeuksiinsa huippujoukkueessa, jos et kykene myös lujuuteen, ehdottomuuteen ja koviin päätöksiin.

Ensi kertaan, ja erikoistumiseen,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 8. Eksperttien Edustukset

25 Jul

Olemme vuoden aikana hankkineet 200 kappaletta Ericsson & Poolin Peak –kirjaa jaettavaksi suomalaisen huippu-urheilun kenttään. Ei luonnollisesti ole vain yhtä tarpeellista valmennuskirjaa, vaan kirjastollinen, mutta johonkin huomio on verkostotyössä kohdennettava. Suhtautuminen harjoitteluun muokkaa itse treenin lisäksi myös käsitystämme ihmisen kyvyistä ja potentiaaleista. Kyseinen, yksittäinen teos ainakin omassa mielessäni kuvaa näiden aiheiden todellisuutta osuvimmin.

Kun puhutaan huippusuorittajista, tapa käyttää kieltä eroaa merkittävästi riippuen siitä, kuka on äänessä. Tutkimusalana ”Expertise” tai ”Expert Performance” viittaa ekspertteihin- siis asiantuntijoihin. Mikä tekee ihmisestä alansa ekspertin? Jokainen kirjaa kirjoittava miettii tarkkaan, mikä olisi tarinan paras punainen lanka. Ericsson ja Pool valitsivat keskeiseksi teemaksi ”sisäiset edustukset”, tai englanniksi ”mental representations.” Ekspertit erottaa harrastajista kyky rakentaa ja käyttää spesifeihin suorituksiin tarvittavia edustuksia (eli skeemoja, tai toimintamalleja) nopeasti ja oikea-aikaisesti.

Käsitteistä käytäntöön

Eri viitekehykset lähestyvät aihetta eri tavalla, ja avainkäsitteet on osattava määritellä tarkasti. Psykologia on valitettavasti muiden ”pehmeämpien” tieteiden tavoin täynnä käsitteitä, joita psykologit ovat eri aikoina ”löytäneet” ja sitten kukin tavallaan nimenneet. Varmasti pääosin hyvää tarkoittaen, mutta usein myös tietoisina omien uriensa turvaamisesta. Onko Angela Duckworthin suht. hiljattain ”löytämä” Grit (periksiantamattomuus) Big Five- mallin Conscientiousness (tunnollisuus), vai varhaisempi impulse control vai peräti ego strenght? Melko suurta päällekkäisyyttä kaikilla näillä joka tapauksessa on. Itse pidän hyödyllisimpänä ajatella todellisuudesta yhtenä asiana, ja eri malleista vaillinaisina yrityksinä sen kuvaamisessa. Teemaamme liittyen edustus/skeema/toimintamalli- termit taipuvat Peak – teoksessa näin:

”A mental representation is a mental structure that corresponds to an object, an idea, a collection of information, or anything else, concrete or abstract, that the brain is thinking about. A simple example is a visual image. Mention the Mona Lisa, for instance, and many people will immediately ”see” an image of the painting in their minds; that image is the mental representation of the Mona Lisa. Some people’s representations are more detailed and accurate than othersMuch of deliberate practice involves developing ever more efficient mental representations that you can use in whatever activity you are practicing.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.58-59, alleviivaus omani)

Määrätietoinen harjoittelu siis tähtää aina vain tehokkaampien ja yksityiskohtaisempien sisäisten suoritusmallien luomiseen. Suuntauksensa mukaan tutkija sitten katsoo tätä prosessia oman linssinsä läpi, joko edustusten luomisen, hermoston myelinisaation, ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen tai muun kautta. Joillekin edustusten hyväksyminen laajempana ”kattoterminä” monenlaisille eri asioille on haaste, mutta pelkistyksenä mielestäni käyttökelpoinen. Kirjoittajat jatkavat vielä:

”Because the details of the mental representations can differ dramatically from field to field, it’s hard to offer an overarching definition that is not too vague, but in essence the representations are pre-existing patterns of information – facts, images, rules, relationships, and so on – that are held in long-term memory and that can be used to respond quickly and effectively in certain types of situations. The thing all mental representations have in common is that they make it possible to process large amounts of information quickly, despite the limitations of short-term memory.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.60-61, alleviivaus omani)

Kun kierrän puhumassa asiasta, toimii vieras kieli hyvänä kansantajuisena vertauksena. Kaksi ihmistä voi korvissaan kuulla tismalleen samat venäjän kielen äänteet, mutta vain toiselle heistä näistä äänteistä muodostuu merkitys. Turisti kuulee puuroa, natiivipuhuja suuren määrän merkitystä ja nyansseja. Eksperttien tutkimuksen jo osittain kuluneissakin vertauksissa puhutaan shakin pelaajista, joista parhaat saavat nopeasta laudan väläyksestä oleellisen informaation, noviisien ymmärryksen -ja muistikuvan- jäädessä paljon vaillinaisemmaksi. Fyysisemmän urheilun puolella on entisenä urheilijana helppo ymmärtää, kuinka jossakin tietyssä pelitilanteessa vain äkisti tiedät, kuinka toimia. Olet ollut siellä aikaisemminkin, ja siten edustus tilanteesta ja toimintamallista on olemassa.

Ollessaan suoritustilanteessa eksperttiurheilija ei varsinaisesti ”ajattele” mitä missäkin on, vaikka tätä sanaa usein näkeekin käytettävän. On pikemminkin niin, että urheilija näkee tai havaitsee, ja sen perusteella jo tietää ja toimii. Alalla puhutaan tyypillisesti lyhytaikaismuistin rajoitteista ja siitä, kuinka emme kovin hyvin muista juuri kohtaamaamme informaatiota. Ekspertit oppivat kiertämään näitä rajoitteita tiivistämällä paljon informaatiota yhteen ryppääseen (eng. chunking) jolloin kyseinen tilanne on vain yksi asia, eikä lukematon määrä toisistaan riippumattomia yksityiskohtia.

Lentopallokentällä vanha kunnon Carl McGown puhui aina, miten tärkeää visuaalisuus lajissa oli. ”I just wonder what you are looking at!” kuului heti, kun olit missannut helpon tilanteen. Tästä huolimatta hän myös muistutti kokeneempia olemaan tuskastumatta nuorempiin: ”It’s not just what you look at, it’s what you see.” Emme tuolloin tienneet olleemme varsin konkreettisesti edustusten maailmassa, mutta juuri tästä oli kysymys. Osa katsoi kyllä, muttei vielä kyennyt näkemään samaa.

Ovatko edustukset yleisiä vai spesifejä?

Kun harjoittelet, lihaksisto ja hermosto kehittyvät kyseisen harjoittelun suuntaisesti. Todellisuudessahan taidon pääasiallinen tyyssija on ihmisen keskushermosto, vaikka ”lihasmuisti”- termiä välillä käytetäänkin. Monipuolisen harjoittelun hyödyllisistä vaikutuksista varsinkin alemmilla tasoilla on Suomessa puhuttu paljon, mutta ruokaketjujen huipulla painotus vaikuttaisi olevan päinvastainen:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.”Peak (Ericsson, 2016, s.61, alleviivaus omani)

Kirjoitan myöhemmässä yhteydessä lisää harjoittelun spesifisyydestä ja siirtovaikutuksen eri muodoista. Kuitenkin jo tässä yhteydessä kannattaa korostaa huipputason taitojen spesifiä luonnetta. Osa siirtovaikutus- puheesta lajista toiseen on valitettavasti yhä spekulointia asioilla, joista ei ole näyttöä. Mitä harjoittelusta kuitenkin aika varmasti tiedetään, on tämä, minkä Ericsson ylhäällä myös toteaa. Ei ole olemassa ”yleistä” harjoittelua, vaan ainoastaan tiettyyn tehtävään liittyvää, tietyssä ympäristössä tapahtuvaa edustusten luomista ja hiomista. Sinällään keholle ja mielelle hyödyllinen, riittävän monipuolinen osaaminen on seurausta suuresta erilaisten spesifien taitojen määrästä. Edustukset ovat shakissakin niin spesifejä, että laudan ollessa keinotekoisesti sekaisin suurmestari putoaa lähes noviisin tasolle heti, jos väläytetty pelitilanne ei olekaan autenttinen. Hän ei tunnista mitä tahansa laudalla olevia tilanteita, vaan ainoastaan todellisia ja jo vastaan tulleita pelitilanteita.

Carl motoriikan proffana puhui paljon termistä ”motor program” (motorinen ohjelma), joka vaikuttaisi olevan pitkälti päällekkäinen näiden edustusten ja skeemojen kanssa. Hän kuitenkin ymmärsi tällaisen motorisen ohjelman laajempana, kuin vain yhtenä tiettynä, muistiin tallentuneena liiketaitosarjana. Hermostossa sijaitseva motorinen ohjelma sisälsi havaintomotorisen suorituksen lisäksi paljon muutakin: sen, miltä kengät tuossa hetkessä jalassa tuntuivat, tuomarin pillin vihellyksen, nurmen tuoksun ja hiljalleen kasvoille putoilevan sateen. Jalkapalloilijan kulmapotkuun liittyvät edustukset olivat siis kokonaisvaltaisesti juuri ne suoritukset, juuri siinä ympäristössä. Tämänkaltaisen käsityksen kannalla on myös non-lineaarinen pedagogiikka, jossa urheilija, tehtävä, ja ympäristö ovat erottamattomasti yhtä.

Osa tutkijoista on vakaasti myös sitä mieltä, että tietyt metaominaisuudet kuten älykkyys ovat merkittävässä roolissa alaspesifien edustusten luomisessa. Osa taas ei anna näille ”yleisille kyvyille” juurikaan arvoa. Todellisuus voi taas olla kompleksisempi, kuin vielä ymmärrämme. Itse en kuitenkaan usko yksilön yleisen tai joustavan älykkyyden (gf) kaikkivoipaisuuteen näitä edustuksia, tai kristallisoitunutta älykkyyttä (gc) luodessa, vaikka varmasti sillä jotain merkitystä on. Tämäkin kulma odottaa vielä syksyä ja tarkempaa pureskelua.

Sitä ennen kuitenkin iloa kesän viimeisiin viikkoihin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

K. Anders Ericsson 1947-2020: Pioneeri ja Herrasmies

28 Jun

Kesäkuun lopussa kantautui länsinaapurista suru-uutisia. Pidetty tiedemies Karl Anders Ericsson poistui keskuudestamme 72-vuotiaana. En kuulunut hänen lähipiiriinsä, mutta hyvän tovin ehdimme kirjeenvaihdossa olla. Halusin osaltani hieman muistella tuota matkaa, kunnianosoituksena erittäin mukavalle ja osaavalle ihmiselle. Anders monista kollegoistaan poiketen tuntui auttavan kaikkia työstään kiinnostuneita siitäkin huolimatta, että kysyjiä riitti.

Vaikka tutkittu tieto täytyy ymmärtää laajasti ja nähdä erilaisten viitekehysten läpi, ovat jotkin ideat aina painoarvoltaan muita tärkeämpiä. Sekä eksperttien tutkimus alana, että ymmärrys huippusuorituksista ylipäätään ovat kehittyneet vahvasti Ericssonin viitoittamaa polkua pitkin. Vaikutus on ollut maailmanlaajuinen. Myös olympiakomiteassa edistämämme määrätietoisen harjoittelun kokonaisuus on eniten hänen työnsä tulos.

Ruotsista Floridaan

Ericsson kävi koulunsa Ruotsissa ja valmistui psykologian tohtoriksi Tukholman yliopistosta vuonna 1976. Postdocin ja muutaman mutkan (USA, Saksa) jälkeen hän asettui Florida State Universityn leipiin ja ansaitsi tittelin Conradi Eminent Scholar. Pähkinänkuoressa miehen ura keskittyi kognitiivisten prosessien ja muistin tutkimukseen. Lopulta kiinnostus laajeni kokonaan uudelle alalle, eli eksperttien ja huippusuorittajien pariin, ja määrätietoisen harjoittelun viitekehyksen luomiseen. (Linkki ei sisällä täyttä julkaisuhistoriaa, vaan lyhyen yhteenvedon sellaisesta kiinnostuneille.)

https://psy.fsu.edu/faculty/ericssonk/ericsson.hp.html

Sivulla ylimpänä vuosilta 2012-14 löytyy kolme valittua vastausta määrätietoisen harjoittelun kriitikoille, joita rohkeiden johtopäätösten jälkeen myös riitti. Ericssonin tutkima tieto oli kuitenkin vankalla pohjalla. Eräs hänen mentoreistaan oli Nobel-palkittu Herbert A. Simon, joten standardit tieteen tekemiselle olivat korkeat. (Myöhemmin miehet myös julkaisivat kirjallisuutta yhdessä.) Kaiken kaikkiaan Ericssonia kiinnostivat ihmisen kykyjen äärirajat. Jos muistilla tai jollakin kyvyllä on yläraja, missä se on, ja voiko tätä rajaa jotenkin nostaa tai kiertää? Saattoiko olla, ettei yksilön yleinen älykkyys ollutkaan niin tärkeä asia kaikissa tehtävissä? Ericssonin näkemys oli, että tietyissä tehtävissä terveillä ihmisillä tällaista ylärajaa ei joko ole, tai ainakaan emme ole sitä vielä lähellä.

Tällainen viesti ei ollut vahvasti perinnöllisen, yleisen älykkyyden painottamiseen tottuneille psykologeille mikään helppo pala. Sitä mukaa, kun Ericsson korosti harjoittelun merkitystä, sai hän myös harjoittelun vähättelyyn keskittyviä vastaväitteitä perimän puolustajilta. Vaikken itse ole tutkija, pidän tässä debatissa Ericssonin vastauksia varsin ansiokkaina. Kuuluisasta 10 000 tunnin säännöstä hän ei itsekään ollut kovin mielissään, vaikka moni hänet siitä parhaiten yhä muistaakin. (Lisää näistä tässä Washington Postin muistokirjoituksessa.)

https://www.washingtonpost.com/local/obituaries/anders-ericsson-cognitive-psychologist-and-expert-on-expertise-dies-at-72/2020/06/28/6f905366-b946-11ea-bdaf-a129f921026f_story.html

Tähän päivään saakka on lisäksi näkynyt vastaväitteitä, jotka itseasiassa eivät vastaa siihen, mitä Ericsson itse ajatteli. Yhdessä vuoden 2014 vastineessa hän varsin suoraan totesi, ettei väitäkään perimän oleman merkityksetön, mutta ainoastaan, ettei todistusaineisto kyseisissä taidoissa viittaa sen ratkaisevaan rooliin. Ilmeisesti hieman tylsistyneenä näkökantansa vääristelyyn tästäkin tieteellisestä julkaisusta löytyy (tyylistä poiketen) peräti kaksi huutomerkkiä lukijaa viihdyttämään:

“Let it be clear that I am not claiming that correlation between domain-specific performance and general cognitive ability is exactly zero!! My current conclusion is that these studies have not yet established the fact that the attainable level of domain-specific performance is predictable from scores from tests of general cognitive ability.”

Ericsson, K. A. (2014). Why expert performance is special and cannot be extrapolated from studies of performance in the general population: A response to criticisms. Intelligence, 45, 81-103.

http://scottbarrykaufman.com/wp-content/uploads/2013/12/Ericsson-2013.pdf

”Have you read Ericsson?”

Kuulin itse termin deliberate practice ensimmäistä kertaa syksyllä 2005. Opiskelin toista vuotta Havaijin yliopistossa ja joukkueeseen liittynyt Carl McGown piti esitelmää harjoittelun merkityksestä. Carl itse oli tiedemiehenä kiinnostunut määrätietoisen harjoittelun johtopäätöksistä ja innoissaan sen sovelluksesta urheilun arkivalmennukseen, kuin myös erittäin motivoivasta viestistä nuorille. Kun sitten peliuran loppupuolella kerroin haluavani valmentaa, sain kehotuksen panostaa ensimmäisenä harjoittelun laadun opiskeluun. ”Olethan jo lukenut ja ymmärtänyt tämän?”, Carl kysyi, ja laittoi määrätietoista harjoittelua linjaavan klassikkojulkaisun (Ericsson, 1993) tulemaan. Tieto kiersi lentopallopiireissä laajalti ja Ericssonin apua pyysivät pian valmentajat olympiavoittajista lähtien.

https://graphics8.nytimes.com/images/blogs/freakonomics/pdf/DeliberatePractice(PsychologicalReview).pdf

Vuonna 2009 rohkaistuin itsekin laittamaan Andersille sähköpostia. Yllätykseksi hän vastasi kannustavasti ja toivoi jatkossa jopa jonkin sortin yhteistyötä. Osa asiantuntijoista, joita lähestyin, ei joko koskaan vastannut, tai sitten assistentti kertoi velhon olevan kiireinen. Ymmärrän toki senkin, sillä mitä kuuluisampi olet, sitä useampi haluaa aikaasi. Anders kuitenkin vastasi jokaiseen postiin ja kysymykseen kohteliaasti ja innostuneesti. Kyselin häneltä asioista harvakseltaan, aina vuoden tai parin välein.

”I am interested in Eero Mäntyranta”

Vietin kesää 2016 osittain Floridan osavaltiossa, jonka toisessa päässä Ericssonkin siis sattui asumaan. Hänen työstään kertovia kirjoja oli julkaistu jo lähemmäs kymmenen, kun miehen oma Peak samana vuonna ilmestyi, tasoittaen pelikentän tutkitun tiedon mukaiseksi. Kirjan luettuani kysyin, josko voisin ajaa miestä tapaamaan. Anders vastasi, että juttelee mielellään, muttei millään haluaisi jonkun viettävän kahta päivää autossa vain hänen takiaan. Päädyimme Skypeen ja keskustelimme parisen tuntia. Miehen toimisto oli valehtelematta lattiasta kattoon kirjojen ja paperipinojen peitossa, kuin Faustissa konsanaan.

Lopuksi Anders pyysi palvelusta. Hänen harrastuksiinsa (”there is no difference between work and leisure for me”) kuului erilaisten supertalentti-tarinoiden penkominen. Minkä verran taidosta voitiin selittää luontaisilla ominaisuuksilla ja mikä oli harjoittelutausta? Usein lahjoja hehkutettiin, vaikka ihmetekojen takana olikin yleensä isosti työtä. Tällä kertaa Ericssonia kiinnosti perimän merkitystä korostavan Sportsgene (Epstein, 2010) kirjan viimeinen kappale, nimeltään ”The Gold Medal Mutation.” Suomalaisittain erityisen mielenkiintoinen tarina keskittyi olympiavoittaja Eero Mäntyrantaan.

Lupasin tietysti auttaa ja Anders lähetti vajaat 20 kysymystä liittyen mm. erilaisten harjoitusmetodien vaikutuksesta fysiologiaan. Sain kiinni Eeron hyvin tunteneen lääkäri Jari Havelan, ja myöhemmin myös Sami Jauhojärven, joka tiesi paljon Mäntyrannan harjoittelusta (joka olikin vuosikymmeniä aikaansa edellä.) Molemmat jeesasivat ja lähetin koonnin kiitolliselle Andersille. Se oli varsin kiva pieni projekti. Jälkikäteen mietin, etten kyllä tehnyt juuri mitään, mutta tuntui hyvältä tulla osallistetuksi näin.

”Swedes are the nicest people on earth”

Reilua vuotta myöhemmin olin päätynyt Tukholmaan ja Ericsson sattui esiintymään kotimaassaan, jossakin syksyn 2017 seminaareista. Kun järjestimme tapaamista, selvisi, että hänen veljensä Lars oli aikanaan pelannut lentopalloa valmentamassani Sollentunassa. Tapasimme päärautatieasemalla, jossa harmaantunut herrasmies istui kahvilla, isoimman koon cappuccino edessään. Larsin liityttyä seuraan söimme ja juttelimme taas harjoittelusta ja etenkin videosta apuvälineenä. Anders oli kiinnostunut, kiireetön ja läsnä. Kiitin heitä otsikon sanoin ja mietin, mikä estäisi jokaista elämästä sellaisella asenteella.

Viimeinen kontaktimme ajoittui tämän vuoden kevättalvelle. Pekosen Pian kanssa ehdimme silloin kysyä Andersilta mielipidettä joukkuepelejä varten tehtyyn kokonaisuuteen. Hän oli edelleen hyvin kiinnostunut kaikesta harjoitteluun liittyvästä, ja siitä, mitä urheilijan pään sisällä tapahtui. Toimisto kirjoineenkin oli entisensä. En huomannut merkkejä vauhdin hidastumisesta, mutta ilmeisesti aika oli käymässä vähiin.

Aina kun vanha mestari poistuu, tuntuu kuin sanonnan kirjasto palaisi. Mikään ei tietenkään tuo takaisin läheisille tärkeää ihmistä. Nykyaika kuitenkin onneksi pitää huolen, että me muut ulkokehällä saamme jatkossakin nauttia siitä hienosta perinnöstä, jota Andersin kaltaiset viisaat ja anteliaat ihmiset ovat rakentaneet. Tämä raudanluja ammattilainen inspiroi useamman sukupolven tavoittelemaan omaa potentiaaliaan, ilman kahlitsevia uskomuksia lahjakkuudesta tai ylärajoista.

Tacksam för all din hjälp,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.