Archive | coaching RSS feed for this section

Naisia Valmentaville, osa 2

30 Sep

Elokuussa kirjoitin miesten ja naisten samankaltaisuuksista, sekä eroista etenkin fysiikassa ja persoonallisuudessa. Tässä osassa keskityn siihen, kuinka miehet ja naiset käyttäytyvät suhteessa toisiinsa, ja miksi. On tärkeää ymmärtää millaisia vaikuttimia esimerkiksi miesten valmentamassa naisten joukkueessa voi olla. Iso osa käytöksestä on kuitenkin tiedostamatonta, mikä on hankala lähtökohta asioiden tarkastelulle. Silloinkin, kun käyttäydymme kunnioittavasti, voi toisen sukupuolen auktoriteetiasema olla mutkikas. Samoin joku saattaa pitää toista helposti vähempään kykenevänä, vaikka aidosti hyvää tarkoittaisikin. Yksi kipeimmistä asioista on yhä naisen eriarvoinen kohteleminen biologisten taustojemme vuoksi.

Suhteen muodostuminen

Nykyisin miehet ja naiset tekevät töitä rinnakkain ja kilpailevat samoista tehtävistä ja positioista. Näin ei kuitenkaan historiallisesti ole ollut asian laita. Emme myöskään ole lähipiirin ulkopuolella aina tehneet töitä niin läheisesti, kuin esimerkiksi valmentaja ja huippu-urheilija. Lait ja sosiaaliset normit ohjaavat käytöstämme rakentavaan suuntaan, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jännitteitä olisi. Olemme sosiaalisia olentoja, ja ohjelmoituja rakentamaan suhteita toisiin. Vuorovaikutuksessa syntyviä sidoksia on pääasiassa kahdenlaisia:

In a biological sense there are two main types of pair bonds exhibited in humans: social pair bonding and sexual pair bonding. The social pair bond is a strong behavioral and psychological relationship between two individuals that is measurably different in physiological and emotional terms from general friendships or other acquaintance relationships. On the other hand, the sexual pair bond is a behavioral and physiological bond between two individuals with a strong sexual attraction component.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Pair_bond#Humans_and_pair_bonding

Kuten aikaisemmin kirjoitin, suurin osa naisten valmentajista on miehiä. Useimmat miehet ja naiset ovat heteroseksuaaleja ja tuntevat siten vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihmisten muodostamat suhteet ovat luonteeltaan karkeasti joko ”sosiaalisia” (ystävällisiä) tai ”seksuaalisia” (romanttisia.) Valmentajan kuuluu olla urheilijaa lähellä, mutta ei niin lähellä, että työsuhde kärsisi. Olen kuullut sanottavan, että suhteen tulisi olla ”friendly, but not friends.” Ystävällinen suhde siis, olematta todellista ystävyyttä. Tämä liittyy auktoriteettiasemaan. (Samat asiat ovat luonnollisesti läsnä homoseksuaalisessa suuntautumisessa, kun nainen valmentaa naisia tai mies miehiä.)

Seksuaalisuus puolestaan ei ole vain päätös, vaan vetovoimaan kuuluu myös vahva biologinen komponentti. Siten ajatus siitä, etteikö kiintymys vaikuttaisi työsuhteisiin, on puppua. Esimerkiksi työtovereiden tai esimiehen ja alaisen välinen viehätys on asia, jonka aikuinen ihminen tuntee, mutta osaa mielessään työntää sivuun. Olemme kehittyneet seuraamaan tiettyjä asioita toisessa sukupuolessa, emmekä voi noin vain laittaa ”tutkaa” pois päältä. Joskus sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä, ja tämä pitääkin osittain paikkansa. Halutuimmista ulkonäön piirteistä muodostuu vetovoimaa koskevia trendejä siitä, millaista ”ideaalia” me keskimäärin etsimme. Olemme lisäksi kehittyneet etsimään kumppania, joka on haluttavampi suhteessa muihin ehdokkaisiin.

Luonnonvalinta, hierarkiat ja auktoriteetti

Evoluutiolla on ”käytössään” erilaisia muutoksia aikaansaavia mekanismeja. Näistä keskeisiin kuuluu luonnonvalinta, eli selviytymistä/lisääntymistä edesauttavien ominaisuuksien periytyminen ja yleistyminen alenevassa ketjussa. Siinä missä vahvimman selvityminen ja kelpoisuus ovat tutumpia käsitteitä, on seksuaalivalinta luonnonvalinnan osana vähemmän tunnettu. Kyse on siitä, kuinka saman lajin eri sukupuolet valitsevat kumppaninsa. Valintaa tapahtuu sekä sukupuolten välillä (kuka valitsee kenet), että sukupuolen sisällä (ketkä menestyvät kilpailussa muita vastaan.)

Sexual selection is in essence a process which favors sexual displays for attraction, aggressiveness, dominance, size, and strength, and the ability to exclude competitors by force if necessary, or by using resources to win. Both male and female use voice, face, and other physical characteristics to assess a potential mate’s ability to reproduce, as well as their health.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Sexual_selection_in_humans

Ihminen etsii itselleen sopivaa kumppania paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta. Miehet etsivät naisessa voimakkaasti etenkin hedelmällisyyttä (”kauneus” tai ”naisellisuus.”) (Miesvalmentaja saa olla tarkkana, ettei joukkueen nätti tyttö vaivihkaa saa muita enemmän palautetta.) Naiset puolestaan etsivät miehessä etenkin turvaa (”voimakkuus” tai ”miehisyys”), johon kuuluu kyky hankkia resursseja. Kiinnostus ei kohdistu siis vain resursseihin, sillä ne voidaan viedä sinulta. Eniten kyse on yksilön niistä ominaisuuksista, jotka johtavat hyvän kertymiseen. Ominaisuuksien perusteella muodostamme hierarkioita.

Selvitäksemme tarvitsemme hyviä valintoja, ja valintoja tekemällä luomme arvojärjestyksiä. Näin muodostuvat hierarkiat saavat aikaan eriarvoisuutta, mutta tämä on tavallaan luonnon laki. Emme yksinkertaisesti pysty elämään ilman jatkuvaa punnitsemista haluttavien ja vähemmän haluttavien vaihtoehtojen välillä. Eläinkunnassa yksilöiden järjestyksestä puhutaan dominanssihierarkiana. Modernin ihmisen ympäristössä parempi termi on kompetenssihierarkia. Yksilöiden kilpaillessa keskenään joukosta samalla valikoituvat myös sen johtajat. Hierarkia on toisin sanoen rakennelma, jonka tehtävä on helpottaa osoittamaan kuka joukosta on kyvykkäin.

Muodostamme arvojärjestyksiä omassa sosiaalisessa ympäristössämme, mukaan lukien siis työpaikoilla. Auktoriteettiasema on asema, jossa olet hierarkiassa jonkun toisen yläpuolella. Nykyisin osa auktoriteeteista on epämuodollisia ja osa virallisia. Johtavat yksilöt ovat kuitenkin yleensä päässeet asemaan muiden suotuisina pitämien ominaisuuksiensa ansiosta. Auktoriteetti-alainen suhde ei ole kahden vertaisen välinen suhde, vaikka muutoin töitä läheisesti tehtäisiinkin. Auktoriteetti on tasavertaisuuden yleistymisestä huolimatta edelleen ihminen, jolla on jossain määrin valtaa vaikuttaa alaisen asioihin. Valmentaja on auktoriteetti pelaajaan nähden melko samalla tavalla kuin opettaja on oppilaaseen nähden. (Lisää tässä käsitellyistä aiheista alla.)

https://www.youtube.com/watch?v=ZVwJduAVFY8

(Dr. Jordan B. Peterson, University of Toronto- lisää hierarkioista)

https://www.youtube.com/watch?v=BPsSKKL8N0s

(Dr. Frans De Waal, Emory University- lisää johtavien yksilöiden ominaisuuksista)

Miehet, jotka valmentavat naisia”

Kuinka tämä kaikki sitten näkyy pelikentillä? Auktoriteetin asemassa et yksinkertaisesti saa olla romanttisesti kiinnostunut niistä, joiden asioista sinulla on valtaa päättää. Pöytä on tälle kuitenkin valitettavasti katettu myös pelaajan ja valmentajan välisessä suhteessa. Olemme kehittyneet kiintymään niihin, keiden kanssa vietämme aikaa, ja pidämme vaikutusvaltaisia ihmisiä kiinnostavina ja usein haluttavina. Urheilussa myös työn luonne lisää kiintymystä:

Male love circuits get an extra kick when stress levels are high. After an intense physical challenge, for instance, males will bond quickly and sexually with the first willing female they lay eyes on. Women, by contrast, will rebuff advances or expressions of affection and desire when under stress. The reason may be that the stress hormone cortisol blocks oxytocin’s action in the female brain, abruptly shutting off a woman’s desire for sex and physical touch.”

Dr. Louann Brizendine (The Female Brain, 2006)

Naisia valmentava pätevä mies on siis tilanteessa, jossa hän parhaassa tapauksessa pystyy luomaan psykologista turvaa ja varmuutta keskelle kilpailun uhan. Siinä missä fyysinen kilpailu on miehelle kiihdyttävää, naiselle vastaavaan tarvitaan ensin vakuutus siitä, että taisto on ohi ja turva palannut. Urheilussa kuulee toisinaan päivittelyä siitä, miten nuoret naiset päätyvät lyhyisiin suhteisiin puolet itseään vanhempien miesvalmentajien kanssa. Turvallisuus voi hyvin olla yksi ilmiön osatekijä.

Vaikka tilanne ei lentopallossa ole optimaalinen, ovat vuosittain eri pelaajan kanssa vehtaavat irvikuvat onneksi vähenemään päin. Joskus oikeat ihmiset myös todella löytävät toisensa, ja valmennussuhteen loputtua syntyy kestävä parisuhde. Tärkeää tässä on, että täysi-ikäiset osapuolet voivat kohdata vertaisina, enkä tietenkään halua moralisoida rakkautta. Tulevaisuutta ajatellen allekirjoittaneelle suurempi huoli on sen sijaan miesten (usein hyväntahtoinen) omistushaluisuus.

Olen kirjoittanut biologisista vaikuttimista, hierarkioista ja resursseista, sillä kuulen niistä puhuttuvan vain harvoin. Seurauksena uskon, että kuin huomaamatta saatamme joskus pitää naista itsenäisen subjektin sijaan edelleen jonkinasteisena objektina. Naisen pitäminen miehen resurssina on joka tapauksessa yhä yksi biologiamme tyrmistyttäviä sivuvaikutuksia maailmassa. Vaikka länsimaat ovatkin vapaimpia ja tasa-arvoisimpia kaikista, kuljemme pohjimmiltamme yhä samalla ”luonnon” ohjelmoinnilla. Naispelaajien kohtelu havainnollistaa tätä.

Valmentajat luonnollisesti kilpailevat parhaista pelaajista miehissäkin, mutta jotkut naisten joukkueiden koutsit saattavat puhua pelaajistaan aivan, kuin nämä olisivat heidän omaisuuttaan. Samaa voi sanoa joistakin agenteista ja seurojen managereista, jotka ohjailevat naisia aivan, kuin yksilöillä itsellään ei lainkaan olisi omaa kykyä tai halua tehdä päätöksiä. Eräs molempia sukupuolia huipputasolla valmentanut kollega sanoikin keväällä, että asiaan tarvittaisiin radikaali herätys: ”All women’s coaches should coach a men’s team for a season. Some would get punched in the face, if they behaved the same way towards guys. Maybe that would teach a lesson.”

Ilmiön miedompi puoli on naispelaajien hyväntahtoinen hyysääminen. Miespelaajat hoitavat itse monet omista asioistaan joukkueen arjessa, alkaen siitä, että he kantavat säännönmukaisesti tavaroita, ja peliä edeltävässä iskulyöntilämmittelyssä itse heittävät pallon passarille. Jos katsot ottelun jopa naisten huipputasolta, näet miltei aina miehiä tekemässä tämän naisten puolesta. Harjoituksissa miehet syöttävät ja lyövät palloja pöydiltä juuri siten, että naiset saavat onnistuneita kosketuksia. Miesten lentopallossa en ole eläessäni kuullut vastaavasta, mutta naisissa tällaista näkee useimmilla tasoilla. Tarkoituksena valitettavan usein on ”pitää tytöt tyytyväisenä” sen sijaan, että tähdättäisiin kehitykseen.

Naispelaajien palveleminen tehdään ehkä hyvällä, mutta se ei poista ongelmaa näiden näkemisestä samalla vähemmän kyvykkäinä. En tykkää yhtään ajatuksesta ”nämä ovat meidän naisia, joista pitää huolehtia.” Huolehtiminen tiimin jäsenen hyvinvoinnista on sinänsä tärkeää, mutta mikään tästä liiasta siloittelusta ei todellisuudessa auta huippu-urheilijaksi kasvamisessa. Yksi modernin naislentopallon tunnusmerkeistä onkin, että pelaajiin suhtaudutaan staffin puolelta ensisijaisesti urheilijoina. Jokaisella meistä on syntymäoikeus olla toimivana osana oman elämän päätöksissä. Hyvääkään tarkoittavalla valmentajalla ei ole lupaa kohdella pelaajaansa minään muuna, kuin kyvykkäänä ja itsenäisenä toimijana.

“’But inside, the child feels empty. They don’t know who they are or what they want. They can’t feel their own desire; they know only anger. The anger that comes from being treated as an object.”

Mark Epstein, M.D.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Lisää lähteitä:

The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature (Steven Pinker, 2002)

The Male Brain (Louann Brizendine, 2010)

The Female Brain (Louann Brizendine, 2006)

Open to Desire (Mark Epstein, 2010)

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Pps. Olen työuran kokemusten lisäksi koonnut tähänkin kirjoitukseen tutkittua tietoa eri tieteenaloilta, ja aloillaan tunnustetuilta tekijöiltä. Se, että jokin on tietyllä tavalla luonnossa ei aina tee siitä moraalisesti pätevää tai argumenttina pitävää. Kts. myös ”naturalistinen virhepäätelmä.” :

https://en.wikipedia.org/wiki/Naturalistic_fallacy

Naisia Valmentaville, osa 1

31 Aug

Suomen EM-karsinta huipentui kisapaikkaan Ruotsin Uumajassa. Naiset voittivat lohkossa kaikki neljä peliään ja raivasivat tiensä arvokisoihin 30 vuoden tauon jälkeen. Kesä oli hieno, ja siitä kelpaa pölyn laskeuduttua kirjoittaa lisääkin. Miesten ja naisten valmennus vuorotellen on mielenkiintoista, sillä se avaa tasaisin väliajoin ikkunan toisen sukupuolen maailmaan. Valmennuksessa emme tarvitse turhaa sovinismia sen enempää kuin turhaa tasapäistämistäkään; faktat ja kunnioitus ihmistä kohtaan riittävät. Juttujen tavoitteena on, että opimme ymmärtämään toisiamme paremmin.

Missä olemme samanlaisia? Missä eroamme?

Vaikka lentopalloa pelaavat kaikki, ovat useimmat valmentajista miehiä. Törmäsin hiljattain tähän artikkeliin, joka osaltaan käsittelee naisvalmentajien vähyyttä:

https://www.ksml.fi/urheilu/Naisp%C3%A4%C3%A4valmentajat-loistavat-poissaolollaan-Keski-Suomen-palloilussa-%E2%80%93-Kukaan-ei-tule-kyselem%C3%A4%C3%A4n-valmentajaksi/1240814?pwbi=52384e9357820536238a9bf4e9bf24d0

Debatti aiheesta ”miksi naisia on vähemmän jollakin alalla” on usein luonteeltaan poliittista. Mainstreamtieteen puolella keskustelu on kuitenkin hiljaista, sillä olemassa oleva tieto aiheesta on vankkaa, ja ulottuu vuosikymmenten taakse. Miehet ja naiset ovat enemmän samanlaisia, kuin erilaisia. Selkeitä erojakin kuitenkin löytyy, ja kun tilastollisia ääripäitä katsoo, ovat mm. kaikkein väkivaltaisimmat ihmiset lähes kaikki miehiä, ja sovinnollisimmat naisia. Suurimmat eroista ovat yksinkertaisesti seurausta biologian ja evoluution paineista. Monet sukupuolia toisistaan erottavista piirteistä ovat lisäksi universaaleja, mikä tarkoittaa niiden esiintymistä halki maailman toisistaan erillisissä ihmispopulaatioissa. Erojen tiedetään näin olevan biologisia, ja riippumattomia esimerkiksi kasvatuksesta ja kulttuurista. Näin aiheesta Harvardin psykologistara Steven Pinker:

https://www.youtube.com/watch?v=sYf6dD4N86E

Mitä lentopalloon tulee, ei ole olemassa kahta lajia tai valmentajakuntaa. Ei ole erikseen naisten tai miesten koutseja tai lentopalloa. On vain lentopalloa, jota eri tasoilla pelataan eri painotuksilla. Kyse on kaikille samanlaisesta perusbiomekaniikasta, sekä pelin tilastollisista trendeistä. Suoritustekniikat ovat samoja, harjoitusmetodit ovat samoja, ja kaikki voivat oppia samat asiat. Myös suurin osa taktiikoista ja pelitavoista on samoja. Naisten puolella ollaan miehiä jäljessä lajin evoluutiossa, mutta syy tähän ei ole pelaajissa, vaan meissä valmentajissa. Aikanaan uskottiin, että pelejä täytyy pelata eri tavoin. Huippulentopallo on kuitenkin jo todistanut tämän ajatuksen vääräksi ja ajan kuluessa samankaltaisuus tulee entisestään lisääntymään.

Sukupuolilla on kuitenkin myös todellisia eroja, ja meidän tulee olla niistä tietoisia. Eniten miehet ja naiset eroavat fyysisyydessä ja persoonallisuudessa. Näistä fysiikka näkyy päällepäin, ja on maallikon helpompi ymmärtää. Persoonallisuutta ymmärretään sitä vastoin edelleen huonosti. Miehet eivät, keskimäärin, käyttäydy, tai halua kaikkia samoja asioita kuin naiset. Naiset eivät, keskimäärin, käyttäydy tai halua kaikkia samoja asioita, kuin miehet. (Tämä liittyy läheisesti myös teemaan ”naisvalmentajien vähyys.” En väitä, etteikö lasikattoja tai syrjintää olisi, mutta osa erosta selittyy myös erilaisilla intresseillä.) Yhden ihmisen kohdalla tutkittu tieto korostaa kuitenkin yksilöä. Ihmisen kaikkia ominaisuuksia ei luonnollisesti pysty päättelemään vain sillä, mihin ryhmään hän kuuluu. Hyvän viitekehyksen joukkueen sukupuoli kuitenkin koutsille tarjoaa.

Eroja fyysisissä ominaisuuksissa

Sexual dimorphism is the condition where the two sexes of the same species exhibit different characteristics beyond the differences in their sexual organs. The condition occurs in many animals and some plants. Differences may include secondary sex characteristics, size, color, markings, and may also include behavioral differences.” 

https://en.wikipedia.org/wiki/Sexual_dimorphism

Biologiassa seksuaalinen dimorfismi tarkoittaa siis sitä, että saman lajin eri sukupuolet eroavat piirteissään toisistaan. Miehet ovat evolutionaarisista syistä naisia 15-20% naisia kookkaampia (ero ei tosin ihan sellaisenaan näy lentopallossa, sillä verkot ovat eri korkuisia.) Naisilla testosteronitasot ovat vain noin 10% miesten keskiarvosta. Myös lihasmassaa on selvästi vähemmän, joten miehet ovat naisia keskimäärin paljon voimakkaampia. Kehossa ero ei kuitenkaan ilmene tasaisesti, vaan naisten alaraajojen voimatasot ovat keskimäärin n. 35% miesten voimasta, mikä vaikuttaa etenkin hyppäämiseen ja ulottuvuuksiin. (Voimantuottoon vaikuttavat myös antropometriset eli ihmisruumiin mittasuhteisiin liittyvät seikat.)

Suurin ero tulee ylävartalon voimassa, jossa miehet ovat peräti 50% naisia vahvempia. Kärjistäen miehen tehtävä on luonnossa ollut lyödä kovaa, ja heittää teräviä esineitä pitkälle. Vaikka molemmat sukupuolet kykenevät taistelemaan, on mies ollut puolustaja, metsästäjä, ja pääasiallinen aggression lähde. Voimatasoja verraten ei siis ole ihme, että lajia harjoitellut mies myös keskimäärin lyö palloa naista kovempaa. (On kuitenkin muistettava, että harjoittelulla on väliä. Lentopalloa paljon treenanneet naiset kykenevät useimmiten lyömään treenaamattomia miehiä kovempaa.)

Suurimmat erot siinä, kuinka eri sukupuolet ”luonnostaan” oppivat pelaamaan lentopalloa liittyy juuri ylävartalon käyttöön. Kaikki miehet huipputasolla, ja lähes kaikki miehet kansallisella tasolla käyttävät vartaloaan voimakkaasti hyökätessään. Avaintaidoista sekä käsien mukaanotto hypyssä (double-arm lift), että vartalonkierto lyönnissä (torque) ovat asioita, joita ei juurikaan tarvitse opettaa. Naisissa tilanne on kuitenkin hyvin erilainen. Parhaista naispelaajista suurin osa käyttää käsiä melko hyvin, mutta heistäkään ei läheskään kaikki.

Kansallisella tasolla ja junioreissa hyvän käsitehostuksen puute taas on suorastaan epidemia. Surullista kyllä jotkut edelleen pitävät tätä todisteena siitä, etteivät naiset kykene samoihin asioihin kuin miehet. Kyseessä on kuitenkin yksi lajin helpoimmin opetettavista asioista, jos sitä ymmärtää ja osaa opettaa. Siihen täytyy vain kiinnittää huomiota. Joka tapauksessa miesten lentopallo on voimakkaampaa johtuen eroista fyysisissä ominaisuuksissa. Lisäksi se on psykologisista syistä myös keskimäärin rämäpäisempää, sillä miehet ottavat riskejä huomattavasti naisia enemmän.

Eroja persoonallisuudessa

Persoonallisuuden tutkiminen ei ole helppoa, sillä ihminen on psyykkeeltään useimmiten hyvin joustava. Psykologian osa-alueista aihetta tutkii mm. psykometria. Akatemian kannattama ja vankimmin tutkitun tiedon tukema viitekehys on nimeltään The Big Five Personality Traits- malli. Kiehtovaan aiheeseen voi tutustua lähemmin vaikkapa alla olevasta linkistä. (Itseäni malli kiinnostaa mm. siksi, että sen luonteenpiirteet nousivat esiin suoraan kerätystä datasta ja tilastoista. Ei siis seurauksena jonkun yrityksestä rakentaa oman itsensä näköinen malli tai bisnes.)

https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Mallin viiteen pääasialliseen luonteenpiirrejatkumoon kuuluvat ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus ja avoimuus. Tutkimuksista ilmenee, että miesten ja naisten luonteet keskimäärin eroavat toisistaan riippumatta ihmisen kulttuurista tai muista ympäristöllisistä tekijöistä. Se, että ihmislajilla ilmenee erilaisia luonteenpiirteitä ei ole sattumaa. Kaikilla viidellä jatkumolla arvellaan olen jokin adaptiivinen (lajin selviytymistä edesauttava) rooli. Ulkomaailma on kompleksi paikka, eikä koskaan voi tarkalleen tietää mikä toimintamalli on ryhmälle paras. Kaikki viisi tuovat mukanaan erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, jotka palvelevat sinua hyvin tai huonosti ympäristöstäsi riippuen. Alla esimerkkejä sieltä, missä sukupuolierot ovat kenties suurimmat.

Neuroottisuuden piirrejatkumo

Viidestä piirteestä neuroottisuus (neuroticism) kuvaa stressinsietokykyä, sekä kykyä tunnistaa uhkia. Selviytykseen luonnossa ihmisryhmä tarvitsee sekä herkästi reagoivia, että stressiä hyvin kestäviä yksilöitä. Naiset ovat jatkumossa keskimäärin miehiä korkeammalla, ja selkeimmin ero näkyy herkkyytenä ja varovaisuutena tuntemattoman tai aggression edessä. Naiset ovat myös harkitsevampia kuin miehet, eikä ihme. Miehet ovat suvunjatkamisen näkökulmasta naisia helpommin uhrattavissa. Miehillä on myös enemmän fyysistä voimaa puolustustautua ulkoista uhkaa vastaan ja he tästäkin syystä sietävät konflikteja paremmin. (Lisäksi on tärkeää muistaa, että todellinen ja kuviteltu uhka aiheuttavat kehossa saman fysiologisen reaktion.)

Kolikon varjopuoli on, että osin edellä mainitusta johtuen miehet myös ottavat tarpeettomia riskejä paljon naisia enemmän. Kentän ulkopuolella miehet ovat yliedustettuja lähes kaikissa väkivaltaan tai ennen aikaiseen kuolemaan liittyvissä tilastoissa vankilapopulaatioista murrosikäisten auto-onnettomuuksiin. Myös pelikentällä erot riskinotossa ovat silmiinpistäviä. Naiset tyypillisesti välttelevät virheitä viimeiseen asti. Valmentajan tehtävä on tällöin rohkaista pelaamaan ja todella hyökkäämään pelkän toimittamisen sijaan. Miesten puolella taas on useimmin tarpeen hillitä räiskintää ja itsensä todistelua maailmalle. Kokemuksen myötä ihminen kuitenkin myös onneksi viisastuu, ja huipulla erot sukupuolten välillä pienenevät.

Sovinnollisuuden piirrejatkumo

Toinen jatkumo, jossa selkeitä eroja ilmenee, on sovinnollisuus (agreeableness.) Tällä tarkoitetaan mm. toisten tunteiden tunnistamista, sopeutumista, hyväntahtoisuutta, ja luottamusta. Naiset ovat keskimäärin sovinnollisempia kuin miehet. Toronton yliopiston professori Jordan B. Peterson kuvasi jatkumoa jonkinlaisena luonnon akselina kilpailullisuuden ja väkivallan (”predatory aggression”) ja lempeyden ja ymmärryksen (”maternal care”) välillä. Miehet ovat keskimäärin vähemmän sovinnollisia kuin naiset. Seuraksena miehet keskimäärin myös kilpailevat keskenään enemmän ja jopa nauttivat siitä, että saavat olla eri mieltä. Toisen pätevyys ei miehelle ole aina mieluinen asia, vaan kutsu alkaa vääntämään kättä. (Monet egojen törmäykset ovat seurausta tästä.)

Sama heijastuu yhtenä osatekijänä myös paljon puhuttuun eroon miesten ja naisten palkoissa, jossa mies keskimäärin on halukas kilpailemaan resursseista ja palkankorotuksista naisia enemmän. Mies haluaa resursseja, sillä biologisesti naiset ovat kiinnostuneita miehistä, jotka niitä kykenevät tarjoamaan. Naisen hermosto on puolestaan kilpailua enemmän kehittynyt olemaan hyvä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Naisen täytyy kyetä vastaamaan lapsen tarpeisiin, jotta tästä kasvaisi riittävän ehjä yksilö selviämään ja aikanaan taas jatkamaan sukuaan. Ei ole sattumaa, että hoitoalat ovat täynnä naisia, mutta suurin osa insinööreistä on miehiä. Asian voi muotoilla myös niin, että miehet ovat keskimäärin naisia enemmän kiinnostuneita asioista, ja naiset miehiä enemmän ihmisistä.

Naiset ovat hyvin johdettuina näin ollen myös keskimäärin kiinnostuneempia tiimin toimimisesta, mikä on valmentajan näkökulmasta tervetullutta (turhia konflikteja on vähemmän.) Molempia sukupuolia valmentanut UNC:n futiskoutsi Anson Dorrance kuvasi eroa harjoituksissa näin: Jos pistetilanne treeneissä on epäselvä, tai tuomari on tehnyt virheen, miehet tappelevat loppuun asti, jotta voittaja selviää. Kilpailua pidetään yllä, ja välit muihin ovat toissijaisia. Naisille ihmissuhteet ja välit muihin ovat puolestaan ratkaisevia. Seurauksena niitä pidetään usein riitatilanteessa yllä pistetilanteenkin kustannuksella. Edelleen on muistettava, että molemmat näistä ovat adaptiivisia piirteitä, ja että molemmilla on arvoa.

Jatkamme aiheesta myös seuraavassa jutussa, jossa edelleen korostan tätä piirteiden keskimääräistä ilmenemistä. Kaikki miehet tai kaikki naiset eivät ole “jonkunlaisia.” Olemme kaikki elämässä tavanneet myös herkkiä ja sovinnollisia miehiä. Vastaavasti osa kovapäisimmistä urheilijoista on naisia. Etenkin huipputason maajoukkueissa ja seuroissa näkee niin kilpailuhenkisiä likkoja, että he peittoavat tahdossa ja uskalluksessa monet miehistä. Aihe on ajankohtainen ja siitä voi myös keskustella, kun muistamme jättää turhan seksismin ja ennakkoluulot pois. Ymmärryksen myötä meistä saattaa myös tulla parempia valmentajia ja työtovereita.

Syksyä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Lisää lähteitä:

The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature (Steven Pinker, 2002)

The Male Brain (Louann Brizendine, 2010)

The Female Brain (Louann Brizendine, 2006)

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Iso Laiva Kääntyy

28 Jun

Palasimme ennen juhannusta Euroopan Kultaisen Liigan finaaleista. Naisten lentopallomaajoukkue oli viimeinen mukaan hyväksytty joukkue, mutta sijoittui hienosti 4. sijalle. Samalla se käänsi katseet kohti naisten lentiksen mahdollisuuksia. Mitään ei vielä ole voitettu, ja tärkeät EM-karsinnat odottavat syksyllä. Silti päällimmäinen tunne paluumatkalla oli toiveikkuus. Tapio Kangasniemi aloitti päävalmentajana 2014 ja nyt, vajaan viiden vuoden jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, Suomen miehet ja naiset kilpailivat periaatteessa samalla tasolla.

Saksalaisen jalkapallon lähihistoriaa

Luin lentokoneessa Budapestista kirjaa, joka oli niin hyvä, että ostin itselleni useita kappaleita. Das Reboot: How German Football Reinvented Itself and Conquered the World (Raphael Honigstein, 2014) on merkittävä valmennus- ja urheilukirja. Valitettavasti sitä on myös rankaistu historiallisen typerällä suomennoksella”Saksan jalkapallon viritetty kone,” mutta sillä nimellä se nyt hyllystä löytyy. Todellisuudessa kirja kertoo tarinan siitä, mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtui maailmanmestaruuksien 1990 ja 2014 välillä. Tai tarkemmin: se kertoo siitä valtavasta muutoksesta, mikä ihmisten mielissä ja asenteissa -ja siten lajiliitossa ja seuroissa- tapahtui.

Kertomus osui niin moneen oleelliseen pointtiin urheilun ja ihmisten luonteista, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. Matka maailman parhaaksi kestää kauan ja vaiheita on paljon. Suuret laivat kääntyvät yleensä hitaasti, jos ollenkaan, eikä moni saa pientäkään uudelle kurssille. Pieleen voi lisäksi mennä kaikki, kuten nyt 2018 kisoissa. Kaikilta osin saksan futista ei voi verrata kotimaan lentikseen, mutta ajatusmaailmaa voi. Myös meillä on asioita, mitkä voi tehdä paremmin.

Tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku”

Kirja alkoi yllätyksellä. Olin ollut uskossa, että Saksan kaltainen huippu-urheilumaa on ”aina” ymmärtänyt mikä tuottaa tuloksia. Saksa kuitenkin- omien standardiensa mukaan- floppasi 1996 EM-kullan jälkeen useat EM- ja MM-kisat pudoten FIFA:n rankingissa toistakymmentä sijaa 2000-luvun alussa. Jo ennen 1990- luvun loppua soraäänet maassa näkivät, että Saksa oli jäänyt suurten maiden kyydistä monella sektorilla. Eikä vähiten valmennuksessa:

Katkera karsiutuminen lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa oli avainhetki. Vuosituhannen vaihteessa Saksan jalkapallo tuijotti kasvoista kasvoihin onnettomuutta- ammattimainen perusta puuttui siltä täydellisesti.” s. 135 (Kaikki lainaukset em. Das Reboot- kirjasta)

Syy tähän? ”No mehän olemme saksalaisia ja entisiä mestareita. Kyllä me tämän homman jo osaamme.” Uudistusmieliset haluttiin polttaa roviolla lehdissä ja kabineteissa. Ihmismieli on niin kiehtovan ennustettava. Myös muissa suurissa lajeissa (NFL, NBA, MLB) on suurin piirtein samana ajanjaksona tapahtunut mullistus kohti faktapohjaista valmentamista. Lentopallossa tämä on edelleen suurilta osin tapahtumatta, joitakin yksittäisiä maita lukuunottamatta. Suomikin kokonaisuutena on siitä vielä kaukana, mutta eteenpäin on kymmenessä vuodessa menty paljon.

Ainoa maa maailmassa, jossa lentopallovalmennus voi todella olla stabiili ja elämänmittainen ura, on Yhdysvallat. Luonnollisesti siellä, missä on eniten resursseja ja ammattilaisia, muutos on ollut selkein. Pitkälti lentopallo kuitenkin on, edelleen, pienten paikkojen laji miltei maassa kuin maassa. Harva lajiliitto toimii ammattimaisesti, eikä paremmin organisoiduissa maissa kuten Suomessa usein ole maailman kirkkaimmaille huipulle riittävää pelaajamassaa. Mutta miten Saksa, ja jalkapallo?

Bundesliigaseurat … olivat alkaneet luopuoa perinteisestä pelaajakeskeisestä mallistaan sellaisen hyväksi, jossa valmentaja on kuningas. ”90-luvulla yksi saksalaisen jalkapllon monista vioista oli, että valmentajan roolia ei koskaan määritelty ratkaisevaksi.” s.226

En ollut uskoa joitakin kirjan asioista. En esimerkiksi sitä, että vielä niin myöhään kuin 2000-luvun alussa Saksalla ei ollut omaa futisohjelmaa, jossa olisi nykymalliin systemaattisesti koulutettu koutseja, ja opetettu samaa pelitapaa kaikille maajoukkueille. Toinen juttu liittyi siihen, kuinka systemaattisesti kaikki uudistusyritykset torpattiin. On vaatinut rohkeutta ja sinnikkyyttä saada vietyä uudistuksia maaliin vanhojen jäärien jäärätessä. Luulin maan olleen edistyksellisempi.

Kyseessä ei alkuun ollutkaan mikään koordinoitu muutos, vaan yksittäisten purojen osuminen yhteen. Osa valistuneista valmentajista -joista moni tuli järjestelmän ulkopuolelta- valmensi omia joukkueitaan junioreissa ja aikuisissa. Samalla osa yritti vaikuttaa liiton sisällä ja osa liigaseuroihin. Muutosvastarinta oli kovaa, ja koski kaikkea. Ei haluttu tehdä uutta lajianalyysia, organisoida seuroja paremmin, eikä muuttaa valmennusjärjestelmää. Iso debatti pyöri myös maajoukkueen pelitavan uudistamista vastaan. Keskustelua dominoivat tunteikkaat, hattaraiset mielipiteet, jotka ovat surullisen tuttuja myös omalta uralta:

Ottelun jälkeinen ”analyysi” keskittyi miltei tyystin psykologiseen puoleen, epämääräisiin ajatuksiin … muuan entinen valmentaja syytti tappiosta pukuhuoneen ”liiallista harmoniaa”… syynä oli ”liian vähäinen yhteishenki”. ”Luonteenlujuuden vähäisyys” ja ”pula persoonallisuuksista” olivat muita suosittuja selityksiä. … Valmentajien, joiden ammattitaito voitiin mitata desibelimäärällä, pitäisi panna heidät juoksemaan. … Ajatuksen kirkkaus ei riittänyt läpäisemään testosteroni huuruja.” s.219-220.

Kasvua lajina, kasvua ihmisinä

Kasvutarinan kenties merkittävin osa ei kuitenkaan liittynyt tutkitun tiedon hyödyntämiseen. Vähintään yhtä tärkeä asia oli, että saksalaiset riittävissä määrin hylkäsivät tarpeettoman nurkkakuntaisuuden. Osaltaan tätä auttoivat oikeat kannustimet ja siihen suunnatut resurssit. Vähitellen lyhyen tähtäimen etu alkoi kääntyä kulttuuriksi, ja työksi koko maan hyväksi, vaikka lineaarista kehitys ei missään nimessä ollut. Sama koski sekä juniorituotantoa, liigaseuroja, että itse lippulaivaa. Maassa asuu edelleen Borussia Dortmundin ja Bayern Münchenin pelaajia ja faneja, mutta enää ei puuhata vain omalla pienellä hiekkalaatikolla. Riittävän monelle on ykköseksi vähitellen noussut käsite nimeltä saksalainen jalkapallo.

Kaikki puhuivat nuorten kehittämisestä kauniisti, se oli yksi jutuista, joihin ihmiset halusivat tulla yhdistetyksi, mutta kun oli aika panna ideat yhteen tuli vaikeuksia … Vuoteen 2000 mennessä enemmistö ammattilaisseuroista kuitenkin tiesi, että muutos oli välttämätön… Me näimme, että olimme jäämässä kansainvälisellä tasolla jälkeen. Saksan jalkapalloliitto lauloi vanhaa virttä.”  s. 136-137

Järjestelmän lisäksi myös maajoukkue matkasi takaisin kohti huippua. Tämä tapahtui samaan aikaan, ja samoilla periaatteilla, vaikkei näillä kahdella aina ollutkaan suoraa yhteyttä keskenään. Vaikka MM-pronssijoukkueet 2006 ja 2010 olivat menestyksiä, ne eivät jakaneet samoja ydinarvoja yhtä voimakkaasti, kuin 2014 MM-kultaan yltänyt ryhmä. Kirjan mukaan tärkein näistä oli ajatus toveruudesta ja siitä, että temme tätä riittävän epäitsekkäästi myös toisillemme.

Jostain syystä lentopallossa seuroja ja sponsoreita ei millään saada uskomaan, että on ensiarvoisen tärkeää valmentaa myös pelaajien luonnetta, käytöstä, ja viisautta. Lajiensa parhaat eivät yleensä ole öykkäristaroja, vaikka media juuri näistä ”persoonista” juttunsa repiikin. Ei, sadannen kerran. Me emme tarvitse lisää persoonia. Me tarvitsemme lisää huippu-urheilijoita. Jos joku persoona tulee siinä sivussa, niin hienoa. FC Bayern Münchenin urheilutoimen johtaja Uli Hoeneß sanookin:

He osaavat ilmaista itseään, he osaavat esittää asiansa osuvasti, heillä on mielipide. He eivät ole tyhmiä jalkapalloilijoita. Heidät on kasvatettu hyviksi pojiksi. Myös täällä seurassa.”” s. 171

FC Bayern tajusi, mistä oli kysymys. Niin tajusi myös FC Barcelona. Ja Fergusonin aikaan ManU. Kyse ei kuitenkaan ole resursseista, vaan ainoastaan ymmärryksestä, että tämä on tärkeää. Siksi se voisi laajalti tapahtua myös lentopallossa. Tämä kasvanut ymmärrys näkyi 2014 MM-kisoissa myös pelaajien kommenteissa medialle. Turhautunut Per Mertesacker antoi toimittajalle täyslaidallisen Algeria-voiton jälkeen: https://www.youtube.com/watch?v=LoO5ECcsdoE

Ratkaiseva tekijä oli se, kuinka taistelimme toistemme puolesta, kuinka puolustimme toisiamme. Kaikki ne, jotka valittivat, että emme onnistuneet pelaamaan kaunista jalkapalloa, alkavat nyt kitistä, että emme pelanneet hyvin. Minä en välitä pätkääkään.”      s. 153

Maassa vuoteen 2014 mennessä tapahtuneet rakenteelliset muutokset olivat myös tuottaneet uuden sukupolven huippuosaajia maajoukkueeseen. Vanha runko oli puolestaan kasvanut entistä paremmiksi joukkuepelaajiksi. Samalla saksalainen lajikulttuuri oli ottanut ison harppauksen pelin ymmärryksessä ja arvomaailmassa. Vaikka Saksa murskasi Brasilian välierässä 7-1, arvot säilyivät:

Siellä tapahtui jotain erityistä. Joukkue pelasi tavalla, joka teki jokaisen saksalaisen tyytyväiseksi. … Kun tänään tapaat ihmisiä, he puhuvat aina siitä, kuinka hyvän vaikutelman nämä pojat ovat tehneet, varsinaisesta urheilumenestyksestä tulee melkein sivuseikka. Kaikki tietävät missä he olivat Brasilia-ottelun aikana, ja ennen kaikkea ihmisten mieleen jäi pelaajien nöyryys, tapa, jolla he lohduttivat vastustajiaan, eivätkä menneet juhlinnassaan liiallisuuksiin.” s. 321-322

Huipulla tuulee

Suurissa palloilulajeissa kisapaikkoihin ja mitaleihin vaadittava työ on valtava. Kooltaan se on sellainen, johon kukaan ei enää pysty vain pienellä määrällä sitoutuneita ihmisiä. Kovimpiin saavutuksiin vaaditaan huipputason valmennuskoulutus, laajat junioritasot, ja pääsarja, jossa pelataan ja valmennetaan samalla tavalla. Mutta sekään ei aina takaa menestystä. Saksa teki muutokset konkretian tasolla, ja se nousi, kunnes oli paras. Kolme peräkkäistä MM-mitalia valtalajissa on kenelle tahansa kova saldo.

Vaikka näissä 2018 kisoissa mahtimaa historiallisesti jäikin lohkoon, toivon, että oppitunnit on silti sisäistetty, eikä paniikkinappulaa heti paineta ja kaikkea kyseenalaisteta. Tai sitten olen liian optimistinen, ja ihminen palaa kaavoihinsa. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka järjestelmä toimisikin, lippulaiva tarvitsee aina kypsyyttä ja kokemusta. Näissä 2018 kisoissa tuloksen lisäksi huonoa oli ollut pelaajien käytöskin. En usko, että joukkue, jota johtivat kokeneet Schweinsteiger, Lahm, Mertesacker, Podolski ja Klose olisivat 2014 sallineet sellaista. Ehkä tässäkin on osoitus siitä, kuinka todella harvinaista jatkuva erinomaisuus kentän sisä- ja ulkopuolella on.

Aiemmat työni eri maiden maajoukkueissa ovat olleet ok, ja olen osannut kannattaa muitakin, kuin vain sinivalkeaa. Työ Suomen kanssa on silti erityistä. Jonkun Saksan esimerkistä lukiessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka Suomi vaikkapa naisten lentopallossa pelaisi arvokisamitaleista. Silti kyse on ihan samoista perusasioista. Meidän on vain tehtävä laadukas työ tehokkaammin ja pienemmillä resursseilla, ja jaksaa painaa. Ennen kaikkea on tärkeää päästä käytäviltä kiinni konkretiaan, ja pysyä oikealla tiellä hievahtamatta, ja pettymyksistä huolimatta. Lopulta arki ratkaisee:

Tiessään oli nojatuolipsykologia, pakkomielteinen kiintymys johtajiin, taistelutahtoon ja muihin näkymättömiin tekijöihin, joita oli vaikeaa osoittaa suuntaan tai toiseen. Nyt huomio kiinnitettiin pieniin, helposti korjattaviin asioihin, joilla oli kumulatiivisesti valtava merkitys.” s. 224-225

Hyvää kesää,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Ruotsalainen Kultakaivos

31 May

Kuunteleminen on hyvä tapa oppia. Tarvitsee vain hankkitua viisaampien seuraan ja ymmärtää itse olla hiljaa. Pääsarjakausi antaa valmentajalle huonosti mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, mutta maajoukkuekaudella tilanne on vähän parempi. Yritän säännöllisesti löytää aikaa mielenkiintoisten ihmisten tapaamiseen, sillä ei ole hyvän keskustelun voittanutta.

Svenskarna som vågar

Tapasin sarjakauden aikana Ruotsissa kaksi tällaista herrasmiestä. Kavereista tunnetumpi, Dr. K. Anders Ericsson, on Florida State Universityn tutkija ja ”Peak” (2016)- teoksen kirjoittaja. Anders on erikoistunut huippuosaajien (tai ”eksperttien”) tutkimiseen ja tehnyt yhteisyötä myös lentopallovalmentajien kanssa. Lisäksi hänen veljensä Lars pelasi vuosia sitten lentopalloa valmentamassani Sollentuna VK:ssa. Söimme lounasta ja totesin jälleen, että ruotsalaiset todella ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Anders painotti keskustelussa samaa asiaa kuin kirjassaan: valmentajan merkitys huippuja tuottavan ympäristön luomisessa oli ratkaiseva. Usein jossakin pinnallisesti epätodennäköisessä paikassa on pieni ”menestyksen tasku”, tai ”kultakaivos” joka vuodesta toiseen kasvattaa yksilöistä voittajia. Puhuimme myös eräästä ruotsalaisvalmentajasta, joka pari kymmentä vuotta sitten lähti valloittamaan maailmaa.

http://www.volleyhall.org/anders-kristiansson.html

Hall of Fameen viime vuonna valittu Anders Kristiansson on elävä lentopallolegenda, ja maailmalla miltei tunnetumpi kuin kotimaassaan. Viime kaudella Japanissa valmentaneen Kristianssonin oikeana kätenä toimii suomalainen Tommi Tiilikainen, ja kuinka ollakkaan, ”AK” myös valmensi taannoin Sollentunassa. Usein hämmentää, kuinka pieni paikka maailma todella on. Kauden jälkeen Kristiansson lomaili Tukholmassa, ja juttelimme pariin otteeseen.

Siinä missä Ericsson tutkii menestystä, Kristiansson luo sitä. AK:n ura on niin täynnä voittamista, että sitä on miltei vaikea uskoa todeksi. Anders valmensi ensin Ruotsissa kahta seuraa (miehissä Lidingöä ja naisissa siis Sollentunaa) yhtä aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Yhteensä joukkueet voittivat hulppeat 26 Ruotsin mestaruutta. Ruotsin miesten lentopallo nousi tyhjästä hänen johdollaan maailman huipulle ja n. 10 vuoden ajan länsinaapuri osallistui kaikkiin kovimpiin turnauksiin EM, MM, ja Olympiatasolla. Hyvänä päivänä, Anders sanoi, he olivat yksi maailman kolmesta kovimmasta joukkueesta. Tyyliin: ”On a good day, I think Soviet Union is no problem for us.” Mietin kuunnellessa, että kuinkahan monessa lajissa kukaan on koskaan voinut sanoa noin? (Ruotsin tarina huipentui juuri Neuvostoliiton kaatoon 1989 EM-kisojen välierässä- ja hopeiseen mitaliin finaalissa.)

Vähintään yhtä mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Ruotsin lentopallon jyrkästä romahduksesta 90-luvulla. Kun Anders lopullisesti lähti maailmalle kahdenkymmenen vuoden (1976-96) työn jälkeen, menestys kirjaimellisesti lähti hänen mukanaan. Ruotsi ei ole tähän päivään mennessä selviytynyt karsinnoista yksiinkään EM- tai MM-kisoihin. Länsinaapurissa puhutaan asiasta yhä. Sanotaan, että kaikki halusivat olla osana menestystä. Silti lentopallopiireissä ei koskaan laajemmin ymmärretty niitä arvoja ja uhrauksia, jotka huipulle olivat kantaneet. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että Ruotsin nousu ja tuho oli yhden ihmisen show.

Ruotsin jälkeen lähes kaikki miehen joukkueet noudattivat samaa kaavaa. Anders meni paikkaan, joka ei vielä ollut voittanut kaikkea. Hän alkoi rakentaa uutta, teki tulosta nopeasti, ja otti kaiken irti saatavilla olleista resursseista. Aikanaan hän lähti taas rakentamaan uutta. Sama toistui Belgiassa, Kreikassa ja viimeisenä Japanissa. ”We have to do more with less” oli edelleen miehen motto. Millä muulla voisikaan tyhjästä nousta maailman huipulle? Kristianssonin arvostusta maailmalla nostaa juuri se, että iso raha tuli kuvaan yleensä vasta myöhemmin.

Pockets of Excellence

Minne menestyviä urheilijoita tuottava kulttuuri voi sitten syntyä? Kirjallisuudessa toistuu käsite kultakaivoksesta, joka vuodesta toiseen tuottaa kovia urheilijoita ja tuloksia. Ericsson kuvasi näitä menestyksen taskuja omassa kirjassaan, samoin kuin mm. Daniel Coyle (The Talent Code, 2009) ja Rasmus Ankersen (The Gold Mine Effect, 2012) hieman eri termeillä.Tarina on aina pääkohdiltaan sama. Jossakin, usein sattumalta, kohtaa riittävä määrä oikeita ihmisiä, sekä valtava draivi tulla hyväksi. Vähemmän kehittyneissä maissa toimintaa ajaa tarve päästä elämässä eteenpäin urheilun kautta. Kaikissa tapauksissa menestyksen alkulähteeltä tuntuu löytyvän joku täysin tinkimätön valmentaja tai manageri, joka piiskaa kaikkea ja kaikkia eteenpäin.

Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” – Margaret Mead

Ajattelin muinoin, että jos huippu-urheilun kulttuuri on pesiytynyt jonnekin tällä tavoin, se kestää kuin itsestään lumipallon pyöriessä alas mäkeä vetäen aina uusia ihmisiä puoleensa. On kuitenkin huomattavasti yleisempää, että pitkäänkin loistaneet seurat tai joukkueet ovat todellisuudessa yhden tai muutaman kylähullun aikaansaannoksia. Jonkun on tehtävä työ, jolla harvoin rikastuu ja joka vaatii sinulta paljon. Pääsyy huipputekijöiden vähyyteen on kenties juuri se, että aniharvalla on halua todella tehdä ne asiat, jotka menestymiseen vaaditaan. Sinun täytyy haluta olla hyvä tai paras, ja pystyä uhraamaan paljon aikaa ja ihmissuhteita tämän edestä.

Poikkeuksellisen valmentajan lähtiessä lähtevät kuitenkin yleensä myös tämän rekrytoimat ja tuottamat urheilijat ja pian koko homma kuivuu kasaan, koska uutta kasvua ei ole. On hurjaa, että joskus vain muutamassa kuukaudessa tuotetta ei enää tunnista samaksi. Vuoden tai kahden päästä seuraa ei kenties ole olemassa ensinkään. Eri mittasuhteissa Ruotsin kaltaisia esimerkkejä löytyy kaikkialta, jopa rikkaimmista lajeista ja liigoista. PNMKY lakkasi olemasta pian Reino Kososen lähdettyä. Toisessa ääripäässä jopa Manchester United oli Manchester United vain silloin, kun Sir Alex Ferguson valmensi sitä.

Ferguson: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be—then Manchester United would not be the Manchester United we know. Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital.”

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula (alleviivaus omani)

Ensimmäisellä kaudella Fergusonin lähdettyä 2013 ManU jäi Valioliigassa 7.sijalle ja siten ensimmäisen kerran 22 vuoteen kolmen parhaan ulkopuolelle. Yhtään pyttyä ei ole seuraan sittemmin tullut, ja erään futiskoutsin sanoin ”siitä tuli tavallinen seura.” Perinteet toki elävät, eikä seuraus ollut täystuho kuten Ruotsissa. Vain yhden tekijän lähteminen jätti silti korvaamattoman aukon. Vanha sanonta kuuluu, ettei meistä kukaan ole korvaamaton, mutta huippu-urheilussa se ei välttämättä päde. Ymmärrän pointin siitä, että toiminta kyllä jotenkin jatkuu, mutta millä tasolla?

Kuinka pitkäkestoinen menestys on mahdollista?

Edeltävästä sitaatista on tullut tärkeä ohje ainakin tälle päävalmentajalle. Vaikka töitä tehdään mielekkäästi ja porukalla, on lopullisen vallan aina oltava jollakin. Uskon juuri tämän ominaisuuden olevan syy moneen ylä-ja alamäkeen. Se on yksinkertaisesti vaikein jälkipolville siirrettävä. Tietotaitoa saa kursseilta ja harjoituksista. Jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu aikuinen kykenee opettamaan jokaista lajia. Valmentajissa on lisäksi varmasti riittävästi työtä pelkäämättömiä ihmisiä. Tärkein puuttuu silti usein. Kuka on valmis sanomaan voitontahtoisille urheilijoille ja sidosryhmille napakasti EI kerta toisensa jälkeen, kun sitä vaaditaan?

Johtajan pestissä projektin etu menee yksilöiden edun edelle, mikä tarkoittaa, että olet jatkuvasti jonkun epäsuosiossa. Me ihmiset haluamme olla pidettyjä, ja on todella vaikeaa opettaa jotakuta muuhun. Soihdun siirtyessä seuraavalle aniharvoin tajutaan, että tinkimättömuus arvoissa ei ole vain yksi jutuista. Se on SE JUTTU. Joukkueen arvomaailma on tosi ainoastaan silloin, kun yksilöt kokevat avainasiat samalla tavalla, ja tällainen tilanne on enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Brigham Youngin entinen päävalmentaja Chris McGown vertasikin joukkueen arvoja perustuslakiin: ”The core values are the constitution of a team, and the head coach is their last bastion of defense.” Jos kukaan muu ei puolusta jotakin tärkeää arvoa, johtajan yksinkertaisesti täytyy tehdä niin. Muutoinhan organisaatio vähättelee asiaa, jonka on ilmoittanut syyksi olemassaololleen! Tätä yksinkertaista asiaa vähätellään, sillä etenkin seuroissa harvoin nähdään läheltä johtajan toimintaa. Ja jos sitä ei ole ymmärretty, ilmennetty, ja siirretty eteenpäin, yritys hajoaa käsiin arvojen ainoan puolustajan lähtiessä. Niin kävi myös Unitedissa.

Indeed, if there is any one “secret” to an enduring great company, it is the ability to manage continuity and change—a discipline that must be consciously practiced, even by the most visionary of companies.” – James C. Collins (Built to Last, 2005)

Kultakaivoksen siirtäminen jälkipolville vaatisi nimenomaan, että sekä karismaattinen perustaja, että tulevat valmentajat ymmärtävät mitä menestys on, ja mitkä asiat siihen johtavat. Jos arvot ja periaatteet ovat eletyssä elämässä mukana, tietty taso on toiminnassa taattu. Sen jälkeen on kiinni tuurista ja tuulista, nostaako kyseinen kulttuuri itsensä taas kerran hetkeksi ykköseksi. Ja jos näin käy, pystyykö sama kulttuuri parin mestaruuden jälkeen olemaan kärsivällinen, puolustamaan arvojaan ja toistamaan syklin? Kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten, että suomalainen lentopallo voisi joukkueurheilussa olla tällainen, harvinainen poikkeus. Länsinaapurista voimme hakea asiassa oppia ainakin kahdella tavalla.

Rakentamassa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Fuusioseuran Haasteet

31 Mar

Paikallisella seuralla on voimakas henki. Kun tekijät väsyvät, alkaa fuusio naapuriseuran kanssa kuitenkin houkutella. Paperilla kaikki näytää hyvältä. Tuplaamme sponsorit, pelaajat, ja talkoolaiset. Vaikka joskus fuusio on ainoa tie jatkaa, ovat onnistuneet yritykset silti harvassa. Lentopallossa uusi seura on historiallisesti ollut lyhytikäinen, mutta tänä keväänä toivomme jälleen kaikki parasta. Kuopiolaisesta LEKA Volleysta ja Pielaveden Samposta (Sampo-Volley) muodostuu uusi brändi nimeltä Savo Volley.

Savolainen lentopallo pähkinänkuoressa

Nimi ei ole tuulesta temmattu, sillä lajilla on maakunnassa syvät juuret. Etsitään kartasta Suonenjoki ja piirretään ympyrä, jonka säde on 70km. Pienen alueen alueen sisälle mahtuvat Pieksämäki, Varkaus, Kuopio, ja Pielavesi. Nämä neljä paikkakuntaa ovat 50 vuoden aikana menestyneet suomalaisessa lentopallossa poikkeuksellisesti. Vuodesta 1969 laskien savolainen joukkue on miesten pääsarjassa ollut mitaleilla 47 kertaa. Mestaruuksia on kertynyt 20 kappaletta. Vuosina 1969-2010 vain kerran (’06) välierät pelattiin ilman savolaisedustusta. Seuroista KuPS-Volley (8 mestaruutta) ja Pieksämäen NMKY (7 mestaruutta) ovat yhä lajin kaksi suurinta menestystarinaa. Dynastioiden aika on kuitenkin ohi.

Viime ajat Savossa on harrastettu fuusioita. Pieksämäen NMKYstä ja Varkauden Tarmosta tuli vuosiksi 1992-2009 kahden kaupungin seura, Keski-Savon Pateri. Vuonna 2009 Pateri puolestaan fuusioitui savonlinnalaisen East Volleyn kanssa. Uusi seura toimi nimellä Saimaa Volley vuosina 2009-2014. Keväällä 2014 tilanne oli jälleen epäselvä. Pieksämäki ja Varkaus olivat kadonneet liigakartalta. Savonlinna ja Pielavesi olivat katoamassa. Sampo oli pohjoisessa vähitellen lähentynyt Kuopion kanssa, jossa KuPS-Volleyn 2001 konkurssin jälkeen ei oltu nähty omaa liigaseuraa. Sampo päätti lopulta jatkaa. Kuopioon perustettiin uusi seura, LEKA Volley, joka sai Paterin lisenssin sarjasta luopuneelta Saimaa Volleylta. Olin seuran ensimmäinen päävalmentaja. Olimme LEKAssa yhtä mieltä siitä, että oli aika rakentaa jotakin pysyvää.

Voiko vanhasta rakentaa uutta?

Startin huumassa meitä kantaa tunne siitä, että tästä tulee erityistä. Tilanne on tuttu ihmissuhteista. Vaikka uusi kiehtoi Kuopiossa, oli LEKAlla kuitenkin alusta asti ristinsä kannettavana. Edesmennyt KuPS-Volley jakoi yhä tunteita. Se oli kahdeksalla mestaruudellaan legendaarinen, mutta seuran mainetta tahrasi kullanhimon tuoma konkurssi ja häpeä. Hyvin hoidettuna LEKA Volley halusi tehdä siihen eroa. Se oli tullut jäädäkseen myös siksi, että Savosta puuttui seura, joka kestäisi ajan hammasta. Vain kahdessa kaudessa LEKA nousi Top 4 seuraksi Suomessa. Saavutimme tavoitteet kentällä ja taloudellisesti. Pinnan alla kuitenkin kuohui. Seuralla ei ollut omaa identiteettiä. Kuten useimpia urheiluseuroja, tätäkään ei ajatusten tasolla johdettu, koska arjen pyörittäminen vei huomion. Seurauksena ihmiset halusivat viedä tuotetta eri suuntiin.

Kaikista suurin puute oli, että seuralla ei ollut selkeitä arvoja. Enkä tarkoita tällä mitään huoneentaulua, vaan jotakin konkreettista, jonka vuoksi LEKA Volley olisi olemassa. Ymmärsin myöhemmin, että emme varsinaisesti olleet luomassa uutta, vaan tavallaan pitkän savolaisen fuusioketjun seuraava vaihe tai ilmentymä. Ympäristön odotukset olivat samat kuin aina, ja kun asiaa tarkemmin ajattelee, toisin sen olisi ollut vaikeaa mennäkään. Ihminen on aina omien kokemustensa summa. Jokainen meistä toi seuraan ajatuksensa sieltä, mistä oli itse peräisin, eli toisista savolaisista seuroista. Lopulta LEKA Volley oli olemassa vain neljä vuotta.

Ilmiö vaivaa etenkin nuoria seuroja, sillä niillä ei vielä ole menneisyyttä, jota muistella. Vanhat seurat, vaikka olisivat toiminnallisesti tuuliajolla, ovat silti ankkuroituneet johonkin. Kolmannen kauden alussa lekalaisia alkoi putoilla pois toiminnasta, allekirjoittanut mukaan lukien. Alun huuma oli ohi. Ihmiset väsyivät, eikä ihme. Jatkuva show ja uutuuden viehätys eivät ole elämän arkea, eivätkä siksi riittäviä ylläpitämään kiinnostusta. Niiden sijaan tarvitaan arvot, juuret, ja syy olla olemassa hyvinä ja huonoina aikoina. LEKA Volleylla oli hieno visio olla 2018 Savon kiinnostavin seura. Kukaan ei kuitenkaan osannut ennustaa, että 2018 seura itseasiassa lakkaisi olemasta. Oli jälleen uuden fuusion aika.

Paikalliset juuret

En ole fuusioita, LEKA Volleyta tai Savo Volleyta vastaan. Olen juurettomuutta ja huonoja ideoita vastaan. Pielaveden ja Kuopion yhdistyminen olisi kenties tapahtunut ennemmin tai myöhemmin, mutta nyt se tapahtuu hetkellä, kun yksi seura on juuri yrittänyt juurtua alueelle useamman vuoden ajan. Erikoiseksi tilanteen tekee, että kumpikaan kantaseuroista ei tällä kertaa ollut konkurssin partaalla. Sampo on kaudesta taloudellisesti plussalla ja LEKA Volley nyt vain päätti lakata olla olemassa. Taustalla on sama tuttu kaiku. Savossa on aina ollut halu menestyä isosti. Kaiku on voimakas etenkin siksi, että edellisestä kultamitalista on kulunut tovi.

Lisähaasteen uuteen tilanteeseen tuo vastavoiman puute. Vuosikausia savolaisjoukkueet ovat toisiaan nokittelemalla luoneet lajikulttuurin derbyjen ympärille. Varkauden Tarmo ja KuPS-Volley kisasivat 90-luvun taitteessa, ja Keski-Savon Pateri ja KuPS-Volley saman vuosikymmenen lopussa. Kuopiossa on pariin otteeseen nähty myös puhtaita oman kylän kahinoita ja viimeisimpänä LEKA Volleyn saapuminen 2014 piristi Samponkin toimintaa. Paikalliskamppailut ovat Savossa nyt ensimmäistä kertaa pitkään aikaan jääneet kokonaan pois niin, ettei uusia edes ole näköpiirissä.

Savo Volley toki tietää tämän. Se haluaa perinteitä kunnioittaen olla koko maakunnan seura, pelaten ottelunsa alueen eri paikkakunnilla. Vain tärkeimmät pelit on tarkoitus tuoda Kuopioon. Idea näyttää paperilla hyvältä, mutta olen skeptinen. Toivon sen onnistuvan, mutta konsepti ei tietääkseni ole toiminut missään aikaisemmin. Jokainen alueen menestystarinoista on lisäksi ollut paikallinen kasa dynamiittia. Harva nykyään tietää, kuinka kovia joukkueita Euroopankin tasolla mm. PNMKY, Tarmo ja KuPS aikanaan olivat. Tarina on kuin Asterixista, jossa joku hullu savolaiskylä myllyttää isompiaan vuosi toisensa perään.

Aika oli toinen, mutta seurat olivat rehdistä kotonaan… No, kotonaan. Yksi fuusioseurojen haasteista juuri on, että ne eivät ole kotonaan oikein missään. Asia on kaikkea muuta kuin triviaali. Ymmärrän täysin, että tekijät ja raha ovat vähissä. Ymmärrän sen, että elämä muuttaa pieniltä paikoilta isoille. Yhdistelmäseurat ovat kuitenkin lyhytikäisiä osittain johtuen identiteetin puutteesta, jota pahimmassa tapauksessa ei edes tiedosteta.

Mitä ihmiset omalta seuraltaan haluavat?

Miksi olemme kiinnostuneita urheiluseuroista? Laitamme niihin aikaa, ja jotkut rahaa. Aniharva saa niistä rahaa. Jostain syystä kuitenkin käymme otteluissa ja seuraamme mediasta. Sanomme usein, että haluamme tunteita. Olla jollain tasolla osa draamaa. Kaikista eniten haluamme seuraltamme kuitenkin pysyvyyttä, ennustettavuutta ja luotettavuutta. Toisin sanoen samoja asioita, joita ihmiset haluavat parisuhteiltaan. Yksi avioliiton peruspilareista on juuri lupaus siitä, että tapahtui mitä tahansa, olen tässä, enkä lähde. Suhde seuraan on suhde sekin. Siksi vanhat seurat ovat arvostettuja, eikä viiden seuran summa ole sama asia, kuin viisikymmenvuotias seura. Jos historiaa ei tunne, sitä on tuomittu elämään uudestaan. Niinpä toistan vielä: Jokainen seura tarvitsee vahvan jalansijan nimenomaan paikallisessa yhteisössä, sillä sitä ”seura” juuri tarkoittaa. Seurassa tekeminen on yhdessä tekemistä.

Samalla, kun Savo Volley alkaa, kaksi tarinaa päättyy. LEKA Volley loppuu kokonaan. Myös Sampo poistuu liigakartalta. Vaikka itse seura jatkaakin, häviää edustusjoukkueen myötä pala monen identiteettiä. Ja jos yksi asia on varma, ihmiset eivät pidä identiteetin muutoksista yhtään. Ihminen kokee itsensä petetyksi, kun mikä tahansa hänen suhteistaan hajoaa. Kaikista pahinta kuitenkin on, kun tämä tapahtuu ennalta arvaamatta. Fuusioilmoituksen jälkeen LEKA Volley kärsikin uskottavuuspulasta koko loppukauden. LEKA halusi tehdä eroa KuPSiin ja sanoi rakentavansa omaa kulttuuria, mutta vaihtoi suuntaa heti, kun parempi mahdollisuus voittaa mestaruus ilmeni. Ei sellaista arvosteta. Seura oli visiotaan edistäen vastikään tehnyt pitkiä sopimuksia ihmisten kanssa, ja sitten se vain katosi. KuPS Volley teki yhteisölleen aikanaan saman tempun, joskin eri tavalla.

Ensimmäinen perinneseura?

Perusteetonta ei ole sanoa, että lajilla on Savossa menestyksekkäät perinteet ilman, että sillä on yhtään todellista perinneseuraa. Junioripuolella tilanne on onneksi toinen. Puijo Volley, Pieksämäen Tsemppi, ja moni muu on tehnyt töitä pitkään ja usein pienellä kiitoksella alueen pääsarjaseurojen hyväksi. Savossa ei kuitenkaan ole yhtään edustusjoukkuetta, joka olisi ollut olemassa yhtä pitkään kuin esimerkiksi monen kannattajasukupolven RoPS on jalkapallossa. Talousalue Kuopiossa riittäisi vastaavaan suoritukseen. Savo Volleylla on siksi mahdollisuus tulla parhaaksi savolaiseksi kautta aikojen. Menestyäkseen sen tulee kuitenkin profiloitua maakunnan sijaan vahvasti kuopiolaiseksi seuraksi, ja satsata pitkäjänteisyyteen. Oulun Kärpät on hyvä esimerkki brändistä, joka on vahvasti oululainen ja sillä on yksi koti Raksilassa. Silti se on koko Pohjois-Suomen seura.

Voi olla, että KuPS-Volley- nimen käyttö ei juridisista syistä ollut mahdollista, tai että fuusion osapuolet sitä vastustivat. En tiedä. Silti on sääli, että KuPSin perintö ei Kuopiossa ole aktiivisessa käytössä. Taustalla se kummittelee joka tapauksessa, tiedostimme sen tai emme. Siksi se voisi yhtä hyvin olla avoimesti yhdistävä voima. Savo Volley ottaa paikkansa maan kärkiseurojen joukossa jo ensi vuonna. Se tulee ennen pitkää voittamaan mestaruuksia. Mutta onko se olemassa vaikka vain 10 vuoden päästä? Kuka tietää. Toivottavasti on.

https://www.youtube.com/watch?v=YD6zj260sfQ

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Kahden Työn Tarina

31 Jan

Kauden taittuminen alkaa useissa maissa Cup- tapahtumista. Sarja on myös Ruotsissa yli puolen välin tammikuussa pelatun Grand Prix- turnauksen myötä. On hyvä hetki tarkastella kulunutta puolta vuotta. Olin kesän ja syksyn 2017 aikana töissä kahdessa eri joukkueessa: Hollannissa maajoukkueessa ja Ruotsissa seurassa. Työt olivat luonteeltaan niin erilaisia, että piti pysähtyä miettimään mitä kaikkea ammattinimike ”valmentaja” voi pitää sisällään.

Valmentajan tausta

Polkuja työllistetyksi valmentajaksi on monia. Vaikka erilaisia valmennustutkintoja on olemassa, niille ei anna erityisen suurta arvoa kukaan, ja kaikista vähiten valmentajia palkkaavat joukkueet. Valmennuskoulutus on useissa maissa kauniisti sanottuna köykäistä. Suurin puute on sama kuin monessa muussakin ammatissa: työn konkreetian tuominen osaksi koulutusta on liian vähäistä. Hyvät työt menevätkin usein koutseille, joilla ei ole lainkaan muodollista koulutusta, mutta vankkaa osaamista itse arjesta.

Mikä valmentajan ammatista tekee poikkeuksellisen on kuitenkin se, että joskus myös koviin pesteihin palkataan ihminen (yleensä entinen pelaaja), joka ei eläessään ole valmentanut. Tämän myötä on helppoa nähdä kuinka kirjava ammattikunta koutseista löytyy. Tuloksen tekeminen riippuu monesta osatekijästä, eivätkä urheilussa toimivat työnantajat niitä välttämättä kovin tarkasti analysoi. Sattumalla on siten verrattain suuri merkitys myös töiden ja urakehityksen kannalta. Seurauksena voit olla ”valmentaja” melkein millä taustalla vain.

Usein valmentajaksi ei valita pätevintä hakijaa, vaan parhaalta kuulostava.”Juha Malinen

Parhaat joukkuelajien koutsit ovat silti monipuolisia osaajia. Pätevyysvaatimukset riippuvat roolista staffissa, mutta esimerkiksi hyvä pääsarjatason päävalmentaja tarvitsee lajitietämyksen lisäksi ymmärrystä ihmisistä. Siis johtamisesta, ryhmädynamiikasta sekä psyykkeestä ja fysiologiasta. Lisäksi yli 20 ihmisen päivittäinen kokonaisuus vaatii hyvää ajanhallintaa ja kykyä organisoida työ tehokkaasti itse. Staffin määrästä riippuu tietenkin, kuinka paljon kustakin osa-alueesta pitää tietää. Oli miten oli, ainakin perusteet ja periaatteet pitää ymmärtää riittävän hyvin, jotta voi puuttua asiaan, joka ei toimi, tai on haitaksi.

Yleensä joukkueen fysioterapeutti, psykologi, lääkäri ja fysiikkavalmentaja ovat pidemmän kaavan mukaan kouluja käyneitä ammattilaisia. Itse päävalmentajan tausta voi myös olla joku edellä mainituista, mutta koulutus voi olla myös joku aivan muu. Omat yliopisto-opintoni esimerkiksi liittyvät viestintään, mutta joku on insinööri, toinen on opettaja, ja kolmas filosofian tohtori. Valmennusta ajatellen oleellisin on kuitenkin monelle tullut apuvalmentajana, kokeneiden kollegoiden arkea näkemällä.

Koska valmennusta on lisäksi monenlaista, auttavat eri roolit kokonaiskuvan hahmottamisessa paljon. Vaikka voi kuulostaa hassulta puhua ”päävalmentajasta” esimerkiksi juniorijoukkueessa, on vastuussa oleva henkilö silloinkin todella vastuussa asioista. Tietyiltä osin tällaiset 15 v. takaiset kokemukset ovat itselleni olleet liigaseuran päävalmentajana jopa hyödyllisempiä, kuin pestit aikuisten maajoukkueiden apuvalmentajina. Toisaalta on vapauttavaa huomata, kuinka paljon enemmän apuvalmentajalla on kapasiteettia paneutua omaan tonttiin, kun arjen vastuu on lopulta jollain muulla. Ensimmäinen kahdesta työstäni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Hollanti

Viime kesän Hollanti on tasollisesti paras maajoukkue, jossa olen ollut. Korkea taso tarkoittaa yleensä korkeaa budjettia ja suurta staffia. Kokoonpano vaihteli, mutta yhteensä noin kymmenen ihmistä oli toiminnassa päivittäin mukana. Kesän turnauksiin kuuluivat MM-karsinnat, World Grand Prix- liiga sekä syyskuiset EM-kisat, joista tulijaisina toinen perättäinen hopeamitali. (Itse olin tuolloin jo Ruotsissa seuran antaman virkavapaan päätyttyä.)

Joukkue on aina päävalmentajansa näköinen. Hollannin Jamie Morrison on kolmien olympiakisojen veteraani (USA ’08, ’12,’16) ja ensimmäistä vuotta itse maajoukkueen peräsimessä. Tausta hänellä ennen apuvalmentajuuksia oli skouttauksesta, ja iso osa staffin työstä liittyikin datan keräämiseen aja nalysointiin. Meidän apuvalmentajien työt jakautuivat karkeasti hyökkäyksen ja puolustuksen koordinointiin. Itselleni kuului torjunta- ja puolustuspelin valmennus ja peleissä vastustajan hyökkäyspelin seuraaminen. Luonnollisesti kokonaisuus oli päävalmentajan hyppysissä. Me muut ikäänkuin siivilöimme tietoa eteenpäin päätöksen tekijälle.

Hollanti oli monella tavalla hieno, mutta myös yllättävä kokemus. Tiesin toki, että hiearkian huipulla tahti kiihtyy kun kaikella on väliä. Työmäärä oli suuri, mutta pysyi järkevissä mitoissa henkilöstön määrän ja hyvän organisaation ansioita. Silti olin yllättynyt siitä, kuinka paljon me todella saimme lyhyessä ajassa aikaiseksi. Suuret turnaukset ovat joukkuelajeissa staffeille kovia puristuksia minuuttiaikataululla. Meillä vastustajan analysointi tehtiin lisäksi sellaisella pieteetillä, että ilman päteviä ja ahkeria ihmisiä tietoa ei mitenkään olisi saatu jalostettua käyttöön.

Morrison handlasi kokonaisuuden hyvin, mikä ei olisi mahdollista ilman vankkaa työkokemusta eri rooleista. Jos pelaat kolme peliä joka viikko eri maissa kuusi viikkoa putkeen, pitäen samalla säännöllistä yhteyttä n. 50 ihmisen kanssa, ei johtajalla ole vapaa-ajan ongelmia. Vaikka tiukat aikataulut olivat tuttuja, oli viime kesän rypistys myös itselleni fyysisesti uran kovin. Jamie sanoi jossakin kohtaa varsin tyytyväisenä tilanteeseen, että ”I don’t get off days, I get off hours.” Vaikka oma tonttini oli paljon pienempi, huomasin millaista luksusta esimerkiksi vapaapäivät olivat. Teimme vapaallakin usein 12 tuntia töitä, mutta kun työt saa tehdä hiljaisuudessa omassa huoneessa hälinän sijaan, tuntuu se taivaalliselta.

Koska liityin joukkueeseen kesän jo alettua, näin operaation todennäköisesti eri silmin kuin muut junan kyydissä olevat. Luin keväällä 2017 paljon erilaisista luonteenpiirteistä ja siitä, kuinka jotkin henkilökohtaiset arvomme osittain tulevat geeneistä (eivätkä siis ole pelkkiä valintoja, kuten voisi ehkä olettaa.) Kaikki kuusi päävalmentajaa joiden joukkueissa olen urallani ollut arvottavat ajan ja osa-alueet eri tavoilla. Ehkäpä arki ilmentää johtajan luonnetta tavalla, jota ei voi muuksi muuttaa ilman, että tekeminen menettää osan autenttisuudestaan. Esimerkiksi Morrisonin joukkueessa tausta skouttina näkyi aikaisempia pestejä voimaakkaammin. Kaikkiaan arvostukseni valmentajan ammattia ja alan parhaita kohtaan nousi entisestään. Kyseessä ei oikeasti ole mikään kevyt duuni, etenkään korkeammilla tasoilla.

Toisena apuvalmentajana kanssani vuorotellut Chris McGown mietti samansuuntaisia asioita. Chris oli BYU:n päävalmentaja neljä vuotta (2012-2016) mutta päätti lopulta panostaa isänsä Carlin perustamaan Gold Medal Squared- valmennusyritykseen. Syyksi hän kertoi, että toimitusjohtajana hänellä oli päävalmentajaa vähemmän asioita, jotka vaativat päivittäistä huomiota. Vaikka vertaus ei ole mitenkään aukoton ja koutseille kuulu toimaria enemmän operatiivista vastuuta, kuvaa 24/7 arki työn määrä hyvin. Apuvalmentajakin voi olla kiireinen, mutta silti suojassa monella tavalla. Päällimmäisenä ajasta Hollannissa muistuu mieleen kuinka spesifi jokaisen rooli lopulta oli.

Ruotsi

Viime keväinen päätös lähteä länsinaapuriin palveli perheen elämäntilannetta parhaiten. Seurat ja maajoukkueet olivat työllistäneet kolme vuotta kesät talvet. Oli aika jollekin rauhallisemmalle ja Sollentuna VK vaikutti sellaiselta. Siinä missä Ruotsi ei ollut mikään lentopallon supervalta, elämä länsinaapurissa kiehtoi ja kannatti myös taloudellisesti. Ruotsi oli maailman parhaita maita n. 30v sitten ja pääsin töihin maan vanhimpaan lentopalloseuraan. Bonuksena uraa ajatellen olivat opittava kieli ja parempi ymmärrys sikäläisestä johtamiskulttuurista.

Isoin muutos joukkueen suhteen oli, että siinä missä esimerkiksi Hollanin pelaajat kuuluivat maailman parhaisiin, täällä odotti puoliammattilaissarja, ja esimerkiksi Suomeen verrattuna vähemmän ammattimainen. Ruotsissa pelaajat ovat uskomattoman omistautuneita ottaen huomioon, että lähes kaikki lentopallon parissa toimivat käyvät myös siviilitöissä. Pelaajat saattavat vaihtaa seuraa Ruotsin sisällä ja järjestää työt (ja jopa parisuhteet) uusiksi vain siksi, että saa periaatteessa harrastaa. Olemme SVK:ssa silti keskimäärin sitoutuneempia omaan joukkueeseen kuin monet valmentamani huippupelaajat. Tämä on ehkä ollut suurin positiivinen yllätys itselleni täällä, mutta todistaa jälleen, että ammattimaisuudessa ei todellakaan ole kyse vain rahasta.

Siinä missä Hollanti antoi mahdollisuuden kääntää kaikki kivet ja hiekanjyvät, Ruotsissa operaatio pyörii niin perusasioiden ympärillä, kuin vain voi. Salivuorot ovat monen muun maan tavoin kortilla, joskin pystymme harjoittelemaan saman verran kuin suomalaiset mestaruusliigajoukkueet. Ruotsalaiset pelaajat lopettavat aktiiviuran usein melko nuorena joko vammoista tai työuran alkamisesta johtuen jossakin 25. ikävuoden tuolla puolen. Pelimäärät ovat liian suuria ja palautumismahdollisuudet rajallisia, eikä yhtälö sellaisenaan ole kovin terve. Näin ollen palautuminen on suuressa roolissa, eikä kokonaiskuormaa ei saa päästää silmistä hetkeksikään.

Maaperä seurassa on ollut muutokselle otollinen. Sollentunan viimeinen mestaruus on Ruotsin kulta-ajoilta jo 30v takaa ja edellisestä mitalistakin on kulunut seitsemän vuotta. Kulttuuri on siis toinen kuin menestymään tottuneessa seurassa tai kaupungissa, jossa asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla. On ollut helppoa tulla paikkaan, jossa kaikki on tavallaan plussaa. Paljon on auttanut myös se, että pääsin keväällä ja kesällä arjessa näkemään pelaajat ja taustat ennen sopimuksen tekoa. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen niin nopeasti, kuin ne muutostilanteesa voivat.

Lisäksi on ollut hienoa huomata miten pitkälle pelkällä perusasioiden kuntoon laittamisella pääsee. Näytämme yhtä paljon tai jopa enemmän joukkueelta kuin moni täysammattilaisseura. Kuten tiedämme, suurin osa tuloksista on seurausta vain pienestä määrästä avainasioita. Vain laittamalla saliajan pelin tärkeimpiin osa-alueisiin ja huomioimalla ihmiset olemme puolessa välissä kautta lähellä tavoitteita. Grand Prix:n välieräpaikan lisäsi olemme tiukassa sarjassa edelleen kiinni kotiedussa playoffeihin. Tuntuu hyvältä saada paljon aikaan pienillä resursseilla!

Suurin miinus tällaisessa järjestelussä on jo kertaalleen mainittu kuorma. Osa vammoista ja sairastumisista voidaan ehkäistä, mutta täysipäiväisesti työssäkäyvä ei voi olla ammattiurheilija millään järkevällä tavalla. Poissaolojen määrä on meilläkin hieman kasvanut, ja toisaalta johtanut tilanteisiin, joihin en uralla uskonut joutuvani. Kompromissien tekeminen on osa valmennusta aina, mutta täällä on todella täytynyt kysyä itseltä mikä on se kaikista tärkein asia, mikä pitää saada kuntoon. Tämän lisäksi pidän Ruotsia hyvänä kasvun paikkana myös siitä syystä, että jokaisen pelaajan arki on niin erilaista. Koko ajan tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan, ja nuo asemat eroavat merkittävästi.

Jotakin valmentajan ammatin huonosta ymmärryksestä kertoo kuitenkin se, että moni luulee parhaiden valmentajien valmentavan vain parhaissa maissa ja joukkueissa. Kuten todettu, tämä työ on eri tasoilla erilaista. Valmentaja ei kuitenkaan ole urheilija, ja siinä missä pelaajan kehitystä voi ratkaisevasti haitata alemmalla tasolla pelaaminen, valmentajaa se voi jopa auttaa. Jokaisen koutsin tärkein työkalu on kyky toimia ihmisten kanssa. On kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset toimivat, ajattelevat ja käyttäytyvät eri maissa, eri ikäisinä, sekä pelin ja taidon eri tasoilla. Työpaikkojen kontrastista on siten ollut odottamatonta hyötyä omalle kehitykselle. Ja kuka tietää mitä kulman takana vielä odottaa.

Med vänliga hälsningar,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Yhdessä Olemisesta

31 Dec

Talven pyhiin sopii jälleen lämmin aihe. Pehmeät arvot eivät tosin palvele vain hyvän mieltä, vaan niitä kannattaa hyödyntää myös tavoitteiden saavuttamiseksi. Yhdessä olemisen laatu vaikuttaa tuloksiin merkittävästi joukkue-urheilussa, jossa etenkin huipulla arki on varsin tiivistä.

Hyvien joukkueiden kemiaa

Taannoin Havaijilla pelatessa tutustuin kaveriin nimeltä Terry Danyluk. Hän on edelleen University of Albertan päävalmentaja ja yksi Kanadan menestyneimmistä koutseista. Suunnittelin tuolloin, että siirtyisin Edmontoniin jatkamaan yliopisto-opintojani. Sveitsi vei lopulta Kanadasta voiton, mutta muistan keskustelut valmennusfilosofiasta hyvin. Terry korosti yhteistä kentän ulkopuolista tekemistä paljon. Hän mm. vei joukkueensa säännöllisesti kauden alussa muutaman päivän reissulle erämaahan. En ostanut ideaa täysin, sillä pidin yhdessä kentällä vietettyä aikaa riittävänä. Tarvitseeko sitä vielä olla yhdessä muuallakin?

Hyvissä joukkueissa osa pelaajista on keskenään ystäviä, mutta kaikki eivät ole, eikä heidän tarvitse olla. Hyvät joukkueet ovat ilmapiiriltään pikemminkin rehellisiä ja tosia, eivät kauniin harmonisia. Legendaarisen Pieksämäen NMKY:n passari Jouko Juvonen valmensi peli-uransa jälkeen junnuja rautatiekaupungissa. Muistan Joken kertoneen meille tästä, tyyliin: ”namika oli kova nippu kun pilli soi, mutta ei meillä kentän ulkopuolella useinkaan ollut tekemistä keskenämme. Tai edes halua siihen.” Samaan lopputulokseen on sittemmin päädytty myös tutkijoiden toimesta:

The goal is not to live up to the ideal, but to perform. In real life, teammates are rarely true equals amd they don’t always get along. Having a hiearchy, with its clear divisions of responsibility, is most often the solution to team performance.” –Po Bronson & Ashely Merryman (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2013, p.209)

Arki pääsarjatason urheilussa on tiiviimpää yhdessä oloa kuin lähes missä tahansa työssä. Joukkue yrittää harjoitella, kehittyä, pelata ja palautua, samalla matkustaen edestakaisin. Pelaajat väsyvät siinä missä valmentajat, ja osa ajasta onkin kaikkea muuta kuin hohdokasta. Niinpä lisätekemisen keksiminen yhdessä voi olla huono ajatus pimeän marraskuun lopussa tai ennen maajoukkuekesän loppurutistusta. Kun työssä mennään jaksamisen rajoilla, on lepo aina helpoin default.

En ostanut ajatusta yhteisestä retkestä myöskään siksi, että mielsin sen jonkinlaiseksi ”tiimihengenkohotus- päiväksi.” Vieroksun tällaisia häppeninkejä ihan huolella. Siis hetkiä, jotka parhaimmillaan ovat kiusallisia ja huonoimmillaan keinotekoisia, ja joiden jälkeen voidaan hyvillä mielin palata tekemään asiat kuten aina ennenkin. Tosin ehkä sillä erolla, että voidaan tyytyväisinä laittaa rasti ruutuun, koska tiimihengelle on firmassa nyt tehty kaikki voitava.

Olen viime vuosina kuitenkin oppinut ymmärtämään vanhemman kollegan viisautta tässä asiassa. Kokenut johtaja tietää kuinka joukkueesta voi pienessä tilassa kasvaa tiiviimpi. Avainasemassa on kuitenkin, että tällaisen tilanteen pystyy luomaan lataamatta sitä täyteen odotuksia. Kokeneet koutsit sanovat joukkuehengestä usein, että 1) arjen pitää olla laadukasta, ja että 2) eteen tulevat haasteet täytyy myös kohdata siellä. Ei perhelomalle tai joulunviettoonkaan voi lähteä siinä toivossa, että arjen ongelmat itsestään katoavat. Käy usein päinvastoin, kun odotukset lopputuloksesta poistavat hetkistä niiden mahdollisen taian.

Onnistuneella peliretkellä

Keväällä 2015 valmensin kotimaan pääsarjassa LEKA Volleyta. Runkosarjan lopulla käytiin kovaa taistelua kotiedusta playoffeihin. Kausi oli monella tapaa vaikea ja joukkueeseen liittyi kaksi uutta pelaajaa talven aikana. Me emme olleet sinä vuonna mikään yhtenäinen tai hyvä joukkue, mutta parhaamme kyllä teimme. Vähän ennen pleijareita pelasimme Lounais-Suomessa vierastuplan. Joukkueenjohtaja löysi alueelta pienen bed & breakfast- yösijan, johon porukka pakkautui. Olimme paikan käytännössä ainoat asukkaat, vajaat parinkymmentä henkeä. Keskellä huoneita löytyi ruokailutila, jota ympäröi useampi sohva ja rivi tuoleja. Aamiainen oli seisovassa pöydässä yhdellä seinustalla, keittiö toisella. Ja mikä parasta, tilassa oli suuri tv, johon sai kytkettyä tietokoneen ja edellisen illan matsin.

Pelitahti oli kova, eikä meillä ollut tarvetta varsinaiselle aamuharjoitukselle. Oli tärkeämpää levätä. Rutiineista kiinnipitäminen ja irtipäästäminen ovat kiehtova aihe sinänsä, mutta tällä kertaa valinta ottaa iisisti oli selvä. Samalla kun staffi heräili ennen pelaajia, yksi kerrallaan otimme kupin kahvia ja asetuimme istumaan. Katsoin matsia ja tein muistiinpanoja. Aika kului. Pelaajat saapuivat hiljalleen syömään ja katsomaan peliä. Äänekkäimmät iskivät tarinaa. Nauroimme parhaille suorituksille (ja kenties myös huonommille.) Pian huomasimme viettäneemme yhdessä kaksi tuntia.

Tuo reissu on suosikkini koko kolmen Kuopion kauden ajalta. Uskon itseasiassa, että juuri tuo aamu oli ratkaiseva joukkueen kasvun kannalta. Osaltaan se kantoi meidät välieriin tiukasta puolivälieräsarjasta pari viikkoa myöhemmin, ja nosti LEKA Volleyn yhdeksi kärkiseuroista Suomessa. Vaikka tämä on paljon sanottu, on intuitio asiasta edelleen voimakas, vaikka en tuolloin osannutkaan tarkalleen sanoa mistä kaikki johtui. Viime syksynä joukkueellani oli täällä Ruotsissa samantyylinen pelireissu ja aloin pohtia asiaa uudelleen. Mitä me todella tarvitsemme voidaksemme yhdessä hyvin?

Lyhyesti biologiasta

Lyhyesti sanottuna uskon reissujen onnistuneen, sillä ne olivat linjassa ihmisen biologian kanssa. Joskus ajatellaan, että joukkueen dynamiikka riippuu ratkaisevasti pelaajien luonteista. Totta toinen puoli, sillä jos joukkueessa on taikaa, löytyy se ensisijaisesti yksilöistä. Luonteista riippumatta on kuitenkin asioita, jotka saavat ihmiset antamaan parastaan. Toisin kuin luullaan, esimerkiksi valmentajan suorittama ”motivointi” pitää vain harvoin sisällään suuria palopuheita. Enimmäkseen kyse on ympäristön muokkaamisesta motivoivaksi ja yhdistäväksi. Tämän vuoksi mm. laskemme harjoituksissa pisteitä, kuuntelemme mitä pelaajilla on sydämellään ja näytämme konkreettisesti mikä nostaa yksilön tasoa- ja siten mahdollisuuksia peliaikaan. Pienten asioiden lista on pitkä. Isoihin taas kuuluvat luonnollisesti jaetut perusarvot.

Syvältä psyykkeestä löytyvät myös muut asiat, jotka saavat joukon ihmisiä sitoutumaan yhteiseen yritykseen. Yksi tärkeimmistä on hallinnan tunne. Oman ympäristön hallitseminen on ilmiselvistä syistä ollut evolutionaarisesti merkittävä asia. Kun homma on hallussa, voimme hyvin. Tämä sama pätee niin suuressa kuin pienessäkin mittakaavassa. Esimerkiksi oma pelitapa ja peli itse sääntöineen ovat molemmat yrityksiä tuoda järjestystä ympäröivään kaaokseen. Yksilön tasolla hallinnan tunnetta voi parantaa pienilläkin asioilla. Usein kuulluksi tuleminen riittää, mutta pelaajalle voi myös antaa vastuuta tehdä tiettyjä valintoja omaan harjoitteluunsa liittyen. Vaikka valinta olisi miten pieni, vastuun ottaminen ja kantaminen voimaannuttaa ja vähentää stressiä. Vastaavasti työ, jossa omaan ympäristöön ja suoritukseen ei voi lainkaan vaikuttaa on hyvin kuluttavaa. Ja tämä vaara on aina, kun teemme porukalla asioita.

Yhdessä on siis helpompi olla, kun tiedämme, missä mennään. Täyttä 100% hallintaa ei ole kenelläkään, ja epätietoisuutta täytyy oppia sietämään. Silti me tarvitsemme tunteen, että jolla kulla meidän bändissä on homma hallussa, siis, miten omalla laumalla juuri nyt menee. Haluamme olla turvassa siinä määrin, että jo lapsen keskushermoston kehitys terveeksi aikuiseksi vaatii toisen ihmisen turvallisen läsnäolon. Koettuun turvallisuuteen vaikuttaakin siten paljon auktoriteetin (johtaja) käytös yksilöä kohtaan ja tämän kokemus siitä, missä hän ryhmän hierarkiassa kulloinkin on. Yhteiseen yritykseen sitoutuminen on ihmiselle onneksi luontaista, eikä vaadita paljon että juoksemme taistoon kantaen samaa sotisopaa, peliasua, tai lippua. Biologisesti miesten tehtävä on ollut naisia aggressiivisempi, ja on ollut nuorten miesten edun mukaista todistaa miehuutensa taistelussa. Lisäksi biologisesti sekä miesten, että naisten on syötävä.

Kun murramme leivän

Palataan vielä noihin erityisiin pelireissuihin. Lyhyet aamun tilanteet olivat ajattomia, mikä on harvinaista huippu-urheilussa, jossa ollaan lähes aina menossa. Toiseksi me yövyimme fyysisesti lähempänä toisiamme kuin yleensä. Tila oli pieni, suljettu, ja turvallinen. Lopulta kolmas tärkeä asia liittyy ruokaan. Ruoalla ja syömisellä on aina ollut ihmiselle suuri merkitys, mutta syömme nykyisin toisin kuin muinoin. Meillä on kiire, eikä ruokailutilannetta arvosteta samalla tavalla. Lisäksi puhe etenkin urheilussa pyörii pääasiassa proteiinien ja vitamiinien ympärillä. Toisin sanoen: vaikka joukkue syö yhdessä melko usein, tapahtumaa harvoin nähdään muuna kuin tankkauksena. Ruokailun konteksti on tykkänään toinen kuin noissa yhteisissä aamuissa.

Lisämausteen ruokailuun toi myös sen ajoitus. Aamiainen on päivän ensimmäinen ateria, jota kaikista harvimmin syödään muiden kuin kaikkein läheisimpien ihmisten kanssa. Päivälliset ja lounaat ovat joukkueelle yleisiä, mutta yhteiset aamiaiset harvinaisempia. Hotelleissa aamut ovat lisäksi tunnelmaltaan enemmän kuin päivällisiä jossain suuressa ja hälisevässä tilassa. Kuvailemissani tilanteissa olimme kuitenkin yhdessä, läsnä ja jaoimme pöydän antimet täysin kiireettä. Ja edelleen siinä suljetussa tilassa, jossa olimme vain me.

Saaliin jakaminen on ikivanha rituaali, jonka merkitystä ei nykyisin oikein osaa edes ajatella. Kuitenkin kyseessä on yksi tärkeimmistä asioista, joita ryhmä ihmisiä voi yhdessä tehdä. Ilman ruokaa emme pysy hengissä, ja aikana kun geenimme ovat valikoituneet, olet jakanut ruokaa vain niiden kanssa, jotka ovat todella olleet tärkeimpiä. Sillä, miten tai kenen kanssa syöt, on merkitystä. Ei ole sattumaa, että rituaalit ruoan ympärille ovat keskeisiä lähes kaikissa kulttuureissa, lähtien oman kristillisen perintömme ehtoollisesta.

Konkretiaa yhteiseen ruokailuun

Loppuun käytännön esimerkki oman tilan luomisesta. Joukkueen arvoista on johdettu kolme yhteistä pelisääntöä:

  1. Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta
  2. Ole ajoissa
  3. Ei selityksiä, ei tekosyitä

Joskus ehkä tuntuu, että sääntöjä on enemmän, mutta ne ovat aina johdannaisia näistä kolmesta. Etenkin ensimmäinen sääntö on kattava ja pätee myös ruokailuihin. Nimittäin- ja tiukasti nykyaikaa vastakarvaan- joukkueruokailujen aikana kännykän käyttö on kielletty. Pelaajat saattavat ensin kapinoida tällaista päällepäin sattumanvaraista sääntöä vastaan, mutta pian kyllä ymmärtävät mistä on kyse. Veljesi ovat tässä. Joukkuehengen rakentamisen ei tarvitse olla sen monimutkaisempaa, kuin pienten yhteisten rituaalien luominen. Olen huomannut, että tämä yksi asia tekee meistä paremman tiimin: Olemme yksinkertaisesti toistemme kanssa läsnä ruokailun ajan. Mietin ylipäätään usein, miten mielessä parhaiten säilyvät reissut ja tapahtumat, joissa on ollut läsnä. Ymmärrän itse tämän myös niin, että laatuaikaa ei ole. On vain aikaa. Käytetään me valmentajat se parhaalla tavalla joukkueidemme kanssa. Ja perheiden kesken tämänkin talven pyhinä.

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.