Archive | coaching RSS feed for this section

Soihdunkantajat

31 Mar

Lentopallon mestaruusliigassa päättyy lähitulevaisuudessa useampi pitkä pelaajaura. Osa näistä on julkistettu, ja osa konkareista saattaa vielä jatkaa kauden tai kaksi. Siitä huolimatta pian avautuvat pelipaikat tarkoittavat yhden aikakauden loppua. Pitkän uran jättämä aukko on kuitenkin usein, ainakin hetkellisesti, liian suuri kenenkään paikattavaksi.  Suomen kokoisessa maassa on erityinen arvo henkilöllä, joka haluaa ja kykenee toimimaan urheilijan vaativassa ammatissa pitkään. Maaliskuun juttu kertoo näistä soihdunkantajista, joiden pitkää uraa toivottavasti osaamme kunnioittaa.

Elettyä tietoa

Vaikka toimeentulolla on merkitystä, koostuvat pisimmät urat rahan ja terveyden lisäksi muustakin. Pitkään jatkavat ovat usein ihmisiä, jotka löytävät merkityksen tekemiselle arjesta ja jotka persoonalleen sopivalla tavalla vaativat paljon itseltään ja ympäristöltään. Mielenkiintoista kyllä heidän sisäinen motivaationsa ja kokemuksensa tekevät konkareista monella tavalla valmentajan kaltaisia. Duken koripallovalmentajan mielipide johtavien pelaajien merkityksestä on esimerkiksi tällainen:

The single most important ingredient after you get the talent is internal leadership. It’s not the coaches as much as one single person or people on the team who set higher standards than that team would normally set for itself.” Mike ”Coach K” Krzyzewski

Vaikka nuorempikin voi olla kapteeni, ovat pisimmän uran tehneet lähes poikkeuksetta johtajia. Osa heistä on julkisuudessa paljon, mutta osa taas suurelle yleisölle vähemmän näkyviä. Tällaiset pelaajat eivät välttämättä mielellään anna haastatteluja tai muutoin viihdy valokeilassa. Jostakin syystä he kuitenkin tulevat hallille uudelleen ja uudelleen, vuosi toisensa perään. Kirjassa ”Captain Class” (2017) Sam Walker kuvaa tällaisen hiljaisen ja varjoista johtavan ”kapteenin” olemassaoloa yhdeksi avainasioista eliittijoukkueeksi kehittymisessä. Eräs syy pitkäaikaisen pukukoppiläsnäolon hyödyistä liittyy pelitaitojen lisäksi esimerkin välittymiseen muille.

Aikanaan tämä oli peräti lajin selviytymistä edesauttava taito, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus siirtää opittua viisautta jälkipolville suuressa määrin. Vaikka nykyaika onkin huippujuttu, meillä on enää vähän tilanteita, joissa eri-ikäiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa vertaisina. Yleensä tämä tapahtuu ennalta hyvin käsikirjoitetuissa tilanteissa, joissa pääosassa ovat ammatilliset roolit. Pukukopista, sen sijaan, menet taisteluun vertaisena, ja joskus hyvinkin eri-ikäisten toverien rinnalla. Porukalla kilpaillaan, voitetaan ja hävitään. Kokeneen pelaajan tapa reagoida tilanteeseen ei ole yhtään vähempää kuin konkreettinen esimerkki siitä, mitä on olla mies tai nainen. (Mieleen nousee vuoden 2014 talviolympialaiset, kun tuolloin 43-vuotias Teemu Selänne luisteli Suomen ykkösketjussa parikymppisten Mikael Granlundin ja Alexander Barkovin rinnalla.)

Kypsyyden saavuttamiseksi tarvitaan siis siltoja sukupolvien välille, mutta aina tämä ei toteudu urheilussakaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen NCAA on useissa lajeissa maailman ammattimaisin sarja, mutta myös sillä on heikkoutensa. Urheilijat ovat kaikki 20 ikävuoden tienoilla edelleen tekemisissä vain suurinpiirtein omanikäistensä kanssa, ja jos samanikäistä eurooppalaista pelaajaa vertaa amerikkalaiseen, kypsyyseroja löytyy. Osa toki selittyy biologialla ja osa kulttuurilla laajemmin. Meikäläisten erilainen systeemi kuitenkin auttaa nuoria paremmin matkalla aikuisuuteen prikulleen siksi, että saamme aikaisemmin pelata vanhempien ja kypsempien pelaajien seurassa. Heterogeenisen ryhmän ja eri-ikäisten kanssa harjoittelun on myös todettu vaikuttavan positiivisesti taitojen oppimiseen. (Tässä aihetta sivuaa Sami Kalaja reilun tunnin luennon loppupuolella):

https://www.youtube.com/watch?v=Ika7q1HOnYE&list=PLsucBY1JRXfN7KUC2MnkQ529J5-BG4Vio&index=5

Lajin paikalliset kasvot

Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka moni aikuinen suomalainen tietää jääkiekkoilija Raimo Helmisen kotiseuran. Todennäköisesti aika moni, ja Tampereella vastaava luku olisi hyvinkin korkea. Ammattimaisessa lajissa franchise-pelaajat tunnetaan valtakunnallisesti, ja vaikka kaikki lajit eivät ole yhtä näkyviä, näkyy sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa myös muualla. Lentopallossakin osa ennen pitkää eläköityvistä pelaajista on kotipaikallaan jo osa katukuvaa. Urallaan moni on pelannut ulkomailla ja maajoukkueessa ennen paluuta lähemmäs kotia. Nopea katsaus paljastaa, että heitä itse asiassa löytyy kaikkialta mestaruusliigasta.

Aikanaan maajoukkuetta kannatelleiden Mikko Eskon (1978) ja Olli Kunnarin (1982) pitkäaikainen seura Suomessa on ollut Valepa (sittemmin Valepa Sastamala Tampere.) Mesko on kotoisin Vammalasta ja Kunnarikin teki liigadebyyttinsä saman seuran väreissä jo vuonna 2000. Huittisissa varttunut Matti Oivanen (1986) puolestaan päättää uransa Hurrikaani Loimaan paidassa tähän kevääseen, eikä hänkään ole kaukana kotiseuduiltaan. Savo Volleyn paidassa taas nähdään kaksikin maajoukkueen kapteenia. Antti Siltala (1984) palasi Suomeen täksi kaudeksi pitkän ulkomaanuran päätteeksi. Vieremän mies on poissaollessaankin ollut aktiivinen yläsavolaisessa lentopallossa. Lisäksi Savo Volleyn rantasalmelainen Jukka Lehtonen (1982) edustaa jo kuudetta seuraa savon alueella. Kaikki heistä ovat seuransa ja lajin ikoneita omalla seudullaan.

Vanhojen maajoukkueratsujen lisäksi liigassa pelaa myös vähemmän tunnettuja, mutta silti yhtä kokeneita pelureita. Osa heistä on jo varhain, lyhyen maajoukkuevisiitin jälkeen, satsannut ammattilaisuuden sijaan kaksoisuraan. PuMa-Volleyn kasvatti Toni Kankaanpää (1984) on Suomessa pelannut lähes pelkästään pääkaupunkiseudulla, ja Ossi Rumpunen (1989) pelkästään Raision Loimussa. Akaa-Volleyta viimeksi edustanut Joni Mikkonen (1986) on puolestaan tehnyt valtaosan urastaan Tampereen läheisyydessä ja hieman pohjoisempana Anssi Hakala (1984) on edustanut Oulun alueen seuroja peräti 14 vuoden ajan. Jos ihmisten on vaikeaa kuvitella pääkaupunkiseudun lentopalloa ilman Kankaanpäätä, sama pätee oululaisiin ja Hakalaan, ja Raisioon ja Rumpuseen. Jokainen on ollut seurassaan tai alueellaan soihdunkantaja.

Tässä mainittujen lisäksi mestaruusliigassa pelaa useampi muukin, kenties uransa jatkoa miettivä päälle kolmekymppinen. Toivoa sopii, että Loimun Kasper Vuorinen (1984), Akaan Ville Heiskanen (1985), Loimaan Tomi Rumpunen (1987) ja Jesse Mäntylä (1987), Savon Petteri Penttinen (1985) ja Timo Leikas (1985) eivät kaikki lopeta ainakaan yhtä aikaa. Kuten syntymävuosista näkyy, moni 1980-luvulla syntynyt on halunnut jatkaa uraansa lähelle 35 ikävuotta. Siitä huolimatta liiga tarvitsee pian uusia pelaajia, jotka ovat valmiita tekemään urheilusta uran lisäksi elämäntavan.

Esikuva elämään

Lentopallon tunnetuin urheilullinen esikuva on pitkään tietenkin ollut Tuomas Sammelvuo. Hiljattaisen Venäjän pestin myötä tarkkaavainen saattoi parissakin uutisessa huomata vuoden, kun ”Köpi” ensimmäistä kertaa pelaajana saapui miesten maajoukkueeseen. Vuosi oli 1993, mikä teki Sammelvuon urasta sinivalkoisissa pelaajana ja sitten valmentajana peräti 26 vuoden mittaisen. Se on pitkä aika, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka moni sai läheltä nähdä esikuvansa.

Kun valmensin Sloveniassa, koko muu Ljubljanan porukka nauroi Matija Pleškon (1976) paluulle välivuoden jälkeen. Ei siksi, etteivät taidot olisivat riittäneet, vaan koska kaikki tiesivät näin vielä tapahtuvan. Sammelvuon ikäinen Pleško itse asiassa pelaa edelleen ja jahtaa tänä keväänä mestaruutta numero 32. Vaikka Slovenia on pieni maa, on 31 pyttyä yhdellä uralla aika paljon. Kyse ei ole enää menestyksestä, vaan sportti on Pleškolle yksinkertaisesti rakas asia. Joskus myös Suomessa kuulee sanottavan, että vieläkö se ja se pelaa. ”Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä, kuin urheilla?” Parempi kysymys saattaisi olla ”Kuinka saamme useamman tekemään urheilusta elämäntavan?”

It’s the playoffs,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 2.

27 Feb

Edellinen kirjoitus käsitteli rikkonaisen työn sudenkuoppia. Näihin kuuluvat etenkin:

  1. Huomion siirto kohteesta toiseen syö rajallista energiaa. Jatkuva siirtely uuvuttaa.
  2. Vaikka huomio siirtyy, osa kapasiteetistasi on edelleen kiinni edellisessä tehtävässä.

Tapoihimme tulisi siis kuulua myös sellaisten tilanteiden luominen, joissa pystymme tovin keskittymään vain yhteen asiaan. Tehokkaat ihmiset ovat hyviä luomaan ja noudattamaan tätä edesauttavia rutiineja. Toisin sanoen he kykenevät asettamaan rajoja itselleen.

Mitä sinun tulisi tehdä juuri nyt?

Psykologi Mihaly Csikszentmihalyin flow- käsite on monelle tuttu. Yhteistä parhaissa hetkissä on mm. tunne siitä, että olet juuri oikeassa paikassa ja tekemässä sitä ainoaa asiaa, mitä sillä hetkellä kuuluukin tehdä. ”Optimaalisen kokemuksen” syntymiseen vaaditaan kuitenkin tehtävä, johon keskityt täysin, ja jossa haaste osuu prikulleen kykyjesi ylärajoille. Liian helppo tehtävä tylsistyttää ja liian vaikea tuottaa ahdistusta. K. Anders Ericssonin tutkima ”Määrätietoinen Harjoittelu” on puolestaan vaativaa mm. siksi, että keskityt siinä mukavuusalueesi ulkopuoliseen haasteeseen. Tarvitsemme huomion huolellista ohjaamista siis sekä kehittymiseen, että rauhoittumiseen.

Your brain needs to engage on some consistent basis with all of your commitments and activities. You must be assured that you are doing what you need to be doing, and that it’s OK not to be doing what you’re not doing. If it’s on your mind, then your mind isn’t clear.” David Allen, (Getting Things Done, 2001)

Miksi yhden kohteen valinta sitten on niin vaikeaa? Ensinnäkin mielen evolutionaarinen tehtävä on olla levoton ja vaeltaa, joten myös kaiken ollessa hyvin se tuottaa skenaarioita potentiaalisesti haitallisista asioista. Sivuvaikutuksena mieli myös tuo tietoisuuteen listaa kaikesta tekemättömästä. Tarvitsemme läsnäoloon siis ainakin kahta asiaa. (1) Keskittymisen on tarkoituksella oltava jossakin motivoivassa tehtävässä. (2) Mielellä on oltava vakuutus, joka auttaa myöhempien, tekemättömien asioiden kanssa. Ensimmäiseen tarvitaan priorisointia ja aikaa, mielellään säännöllisen rutiinin tapaan. Toiseen tarvitaan keino ulkoistaa muut ajatukset vaikka paperille, ja parempiin ajankohtiin.

Positiivisia rajoitteita

One can have no smaller or greater mastery than mastery of oneself.”  Leonardo da Vinci

Kyetäkseen navigoimaan kompleksissa ympäristössä ihminen tarvitsee apua. Lapselle vanhempien huomio on selviytymisen lisäksi tärkeää myös siksi, että vanhemmat tietävät maailmasta enemmän. Tämä tieto on kullanarvoista ja yksi kulttuurin tehtävistä onkin pelkistää elämää siedettäväksi sulkemalla pois monet lukemattomista vaihtoehdoista. Kun ympäristö yksinkertaistuu, olemme turvan lisäksi myös vähemmän ahdistuneita kaikesta siitä, mitä emme tee. Viisas ei kuitenkaan ole vain traditionsa vietävänä, vaan tarvittaessa myös itse aktiivisesti luo rajoitteita.

Itsensä pakottaminen johonkin pelkällä tahdonvoimalla on kuluttavaa, sillä jos luotat vain itsekuriin, on sinun edelleen erikseen tehtävä päätös joka asiasta. Arjen yksityiskohtien sijaan haluamme säästää energiaa tärkeimpiin asioihin. Vapauksien rajoittamisella voi olla huono kaiku, mutta todellisuudessa se on ainoa tapa tulla joksikin, joka todella kykenee vastuuseen. Puhutaan positiivisista rajoitteista, sillä vapauden riiston sijaan ne auttavat saamaan asioita aikaan. Jos kyseiset rajat toistuvat arjessa samanlaisina, voidaan puhua rutiinista.

Routine”- a usual or fixed way of doing things- (Cambridge Dictionary)

Vaikka emme sitä niin ajattele, käytämme suurimman osan ajastamme elämän välttämättömien toimintojen pyörittämiseen. Mitä useammin teet jotakin samalla tavalla, sitä sulavammin, varmemmin, ja nopeammin teet sen myöhemmin. Tuttu esimerkki arkea auttavasta rutiinista on avainten ja lompakon laittaminen aina samaan paikkaan kotiin tullessa. Olet ulkoistanut päätöksen niiden sijainnista rutiinille ja tälle yhdellä sijainnille. Sama pätee useimpiin pieniin askareisiin kodissasi. Rutiineilla voi myös luoda hiljaista aikaa keskittymiseen, vaikka se vaatiikin enemmän työtä. Itse olen tykästynyt seuraavien pyhittämiseen (tavoitteena neljä kokonaista tuntia päivässä.)

1. Aamun kaksi ensimmäistä tuntia (tärkein tehtävä)

2. Lounaan jälkeiset kaksi tuntia (saatavuuden katkaiseminen)

Eräs parhaista kuulemistani työvinkeistä on: ”tee päivän tärkein tehtävä ensimmäisenä.” Aamu tuntuu perheelliselle olevan se aika, kun kukaan ei -ehkä- vielä ole kiskomassa sinua hihasta. Jos voit nukkua päivällä edes hieman, tai kykenet menemään riittävän aikaisin nukkumaan, kannattaa harkita aamun hyödyntämistä. Kuuluisaa 8h unta ei kannata uhrata, mutta jos muu talo herää 7:00, niin 5:00 herätys on vielä siedettävä. Teoriassa sinulla on nyt kaksi kultaista tuntia tehdä se, mitä eniten haluat. Tehtävän hoidettuasi sinulla myös on tunnet, että olet jo voittanut päivän.

Toisen hiljaisen hetken luominen on haastavampaa, ja sitäkin joudumme katsomaan oman työn tiimalasin läpi. Jos kuitenkin opetat ihmiset siihen, että olet aina saatavilla, joudut aina olemaan saatavilla. Tätä on viisasta säädellä, ja sinulla on oikeus opettaa muut siihen, että et aina esimerkiksi vastaa puhelimeen. Ollaakseen rutiini, on tämä katoaminen kuitenkin tapahduttava samaan aikaan, jotta lisäksesi myös tiimisi oppii ajankohdan. Lounaan jälkeinen aika on töissä usein uneliasta, ja kenties tähän sopii hetki lukea, kävellä, meditoida, tai vain jatkaa töitä ilman turhia ärsykkeitä. Itse pidän kahta tuntia hyvänä, mutta jo puolella tunnilla on merkitystä palautumiselle.

Kalenteri ja työtila renkeinä

Kalenterin taika on siinä, että se kertoo sinulle rauhoittavasti tismalleen, missä kulloinkin on oltava. Vaikka aikuiset ymmärtävät tämän, emme aina ole hyviä pitäytymään luomissamme suunnitelmissa. Kalenterin vaikutusta heikentää etenkin älypuhelin, sillä sen kautta voi kokea olevansa missä vain, koska vain- myös siis kesken tärkeän keskustelun tai tehtävän. Hyvällä työkalulla ei ole merkitystä, jos itse sabotoimme luodun ja priorisoidun ”tyhjän tilan” tuomalla siihen muun huomiomagneetin. Ei riitä, että kalenterissa on merkintä. Sitä pitää myös kunnioittaa.

Toinen almanakan käyttöön liittyvä vaikeus on, että moni antaa sen orjuuttaa itsensä. Tämä ei tietenkään ole tarkoitus, ja eksperteillä on keinonsa välttää vankeus. MIT:n professori ja Deep Work (2016) teoksen kirjoittaja Cal Newport esimerkiksi ehdottaa koko päivän aikatauluttamista, heräämisestä aina nukkumaan menoon. Ennen kuin ehdotukseen reagoi refleksinomaisesti oravanpyörä-ja-ahdistaa- ajatuksella, kannattaa muistaa, että mielesi tulee päivän jokaisena hetkenä olemaan joka tapauksessa jossakin. Voit siis ihan itse varata päivään myös tyhjää tilaa, tai aikaa yllättävien asioiden hoitamiseen. Varsinkin iltaisin leikkiminen ja keskustelu perheen kanssa voi hyvin viedä illallisen jälkeisen tunnin säännönmukaisesti, poistaen kyseiseltä, unta edeltävältä tunnilta pakottavat ajatukset myös työemailin tarkistamisesta. Kalenterien ja rutiinien tehtävä on ylipätään luoda alku- ja loppupisteet niille asioille, jotka priorisoimme sen arvoisiksi.

Viimeisenä vinkkinä työtapojen uudistajalle on keskittymistä tukevan työtilan järjestäminen. Jos kaikki ympärillä muistuttaa keskeneräisistä asioista, on pieni osa energiastasi jumissa kyseisissä kohteissa. Siistin pöydän äärellä on nautinnollista syventyä, sillä mikään ulkoinen ei silloin epäsuorasti ”vaadi” puuttumista. Ei ole kovin tehokasta käyttää kaikkea aikaa puunaamiseen, mutta keskittymisessä sinua auttaa yksikin työtila, joka on riittävän hyvässä järjestyksessä. (Myös Jordan Petersonin kuuluisa ”Clean your room”- ohje liittyy tähän samaan, vaikkakin enemmän työkaluna ”oman psyykkeen” järjestämiseen .) https://www.youtube.com/watch?v=vR6-c3j0K_Y

Tarvitsemme ympäristön muokkaamiseen ehkä enemmän aikaa kuin haluaisimme, mutta on tärkeää lähteä liikkeelle jostakin konkreettisesta, joka on sinun kontrollissasi tässä ja nyt. Rutiineissa on se hieno puoli, että pian ne kasautuvat, ja pallo alkaa elämässä pyöriä organisoidumpaan suuntaan. Tärkeintä on kuitenkin päästä alkuun, eikä mikään muutos ole liian pieni tai vähäpätöinen.

First, let’s do it badly,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Riittävän Hyvä

30 Dec

Joulutauko on usein lyhyt tai olematon, mutta pienestä breikistä pidän kiinni kynsin hampain. Määrän sijaan eräs vanhemmuuden edelleen kirkastamista ajatuksista onkin tekemisen laatu. Pääsarjatasolla ja vailla varsinaista työaikaa jokin asia vaatii huomiotasi päivän jokaisena hetkenä, jos sen itse sallit. Usein mietin, millainen jälki työn eri osa-alueilla on riittävää sen hetken tarpeisiin.

When is it good enough?

Nuorempana valmennuksen oppilaana ajattelin, että on itsestäänselvää pyrkiä parhauteen kaikessa. Joukkueen arjen nähtyäsi ymmärrät kuitenkin, että priorisointi on välttämätöntä. Kaikkea et ehdi viilata, vaikka ehkä haluaisitkin. Joihinkin asioihin täytyy taas satsata paljon. En aikanaan olisi uskonut, kuinka paljon maailman huipun läheltä näkeminen muuttaisi käsitystä valmennuksesta myös muilla tasoilla. Jos edes suurilla resursseilla ja parhaalla osaamisella ei saa tiettyjä yksityiskohtia kuntoon, ne kannattaa kenties unohtaa myös muualla. Moni osa-alue onkin aikaan ja resursseihin nähden nopeasti riittävän hyvällä tolalla vaikkapa liigajoukkueen tarpeisiin.

Ajankäyttöön liittyy myös se, kuinka työ järkevällä tavalla sopii elämäsi kokonaisuuteen. Osa parhaista valmentajista todella elää unelmaansa alati täyden kalenterin kanssa. Emme kuitenkaan yleensä näe niitä pyrkimyksen kiroja, jotka urheilun poikkeukselliseen ammattiin kuuluvat. Jos haluat olla paras, tuleeko koskaan aika, kun olet riittävän hyvä edes itsellesi? Tietty tyytymättömyys kuuluukin ekselenssin tavoitteluun, mutta läpeensä tyytymätön elämä tuskin on sen arvoista. Finding Mastery- podcastin isäntä, urheilupsykologi Michael Gervais kutsuu tätä nimellä ”The dark side of mastery.” Huipputekijä on jo lähtökohtaisesti ankara itseään kohtaan.

Teoriassa vuorokausi voidaan jakaa kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon, joista osansa vievät työ, vapaa-aika ja uni. Uni palauttaa päivän kuormasta ainakin fyysisesti. Vapaa-aikaan taas kuuluvat perhe ja harrastukset, jotka ainakin teoriassa tasapainottavat työn henkistä kuormaa. Tämä joskus esitetty jako on kuitenkin realismia harvalle, ja vaativissa ammateissa suoranainen mahdottomuus. Rajaa tekemisen ja olemisen välillä opetellaan usein koko työuran ajan. Urheilussa huipulle tarvittaviin taitoihin täytyy lisäksi satsata valtavasti, ja kun koko elämä pyörii tavoitteiden ympärillä, ei tasapainoa samassa mittakaavassa olekaan.

Kehittymisen tapahtumiseksi on kuitenkin kyettävä palautumaan. Urheilijat ovat tässä koutseja edellä, sillä vähänkään yli mennyt kuorma laskee tuloksia nopeasti. Meille valmentajille prioriteetit eivät ole yhtä selkeitä. Olemme tuloksen fasilitoijia, mutta emme varsinaisesti kilpailun tulessa. Monen on hemmetin vaikeaa päättää, että ”tämä oli nyt minulta riittävän hyvä panos” tilanteessa, jossa väsymys ei pudota toimintakykyä yhtä paljon kuin urheilijalla. Aikaa myöden viisastuu kuitenkin valmentajakin. Vähitellen hän oppii, mistä riittävän hyvän tunnistaa, mistä nämä ”tasapainottavat” tunnit löytyvät ja millaisia niiden tulee laadultaan olla.

First things first

Jokainen työ ja laji pitävät sisällään primäärisiä ja sekundäärisia osa-alueita. Vaikka valmentajat rakastavat sanontoja kuten ”there are no little things”, ei työ ole saareke, vaan sen täytyy sopia samaan koriin muiden sinulle tärkeiden asioiden kanssa. Rehellinen 80-20 analyysi kertoo, mitkä noin 20% asioista tuovat suurimman osan työsi tuloksesta. Primääriset tehtävät ovat niitä, jotka vaativat huomiotasi ensin, useimmin ja laadukkaimmin, eikä ammattilaisen ole niitä yleensä kovin vaikeaa edes tunnistaa. Ongelma asian tiedostamisen jälkeen onkin enemmän siinä, uskallatko rohkeasti ja surutta karsia kaikesta muusta riittävästi pois. Sekundäärisissa tehtävissä sinun pitää taas olla vain riittävän hyvä. (Lajit eroavat, mutta lentopallossa olen kirjoittanut tästä paljonkin. Sinun on satsattava joukkueesi ihmisiin ja luottamuksen rakentamiseen kaikki mitä irtoaa, mutta esim. aikasyöpöt video- ja taktiikkapalaverit voit karsia siihen minimiin, mikä riittää voittamiseen.)

Lisäksi edelleen korostan, että tavoitteilla on ratkaiseva merkitys valintoja tehtäessä. Jos maalisi on olympiakulta ja resursseja piisaa, ei kannattaa karsia mistään, mitä pitää vähänkään tärkeänä. Suurin osa meistä on kuitenkin tilanteessa, jossa karsia voi vaikka mistä, eikä tulos merkittävästi edes heikkene. Päinvastoin: jos valmennat puoliammattilaisjoukkuetta jossakin Suomen sarjoista, on ylimääräisillä vapaapäivillä usein iso vaikutus palautumiseen ja joukkojen tyytyväisyyteen. Tällöin keskittymällä määrän sijaan laatuun ja palautumiseen saavutat myös kenties kovimmat tuloksesi.

Kohti yksinkertaisempaa elämää

Priorisoimalla työtehtäviä luomme niin ikään tilaa elämän tasapainottaville tunneille. Toinen puoli ongelmasta on kuitenkin edelleen ratkaisematta, sillä jos sinulla on aina kiire, on työmoodia vaikea saada pois päältä hetkeksi kerrallaan. Useampi tuttu koutsi kuvaileekin oloaan vapaapäivinä ylivirittyneeksi tai ahdistuneeksi, sillä aina tuntuu, että jotakin muuta pitäisi olla tekemässä. Vapaa-ajan tärkein kriteeri itselleni onkin ajattomuus. Sen aikaansaaminen on kieltämättä jonkinlainen paradoksi, sillä on vaikeaa luoda kriteerejä jollekin, jonka olisi vain annettava tapahtua.

Projektina vapaista tunneista tulee helposti kuuluisaa ”laatuaikaa” johon kohdistuvat odotukset tekevät siitä niinikään työnomaista. Kaikki aika on kuitenkin samanlaista, kutsuimmepa sitä millä nimellä tahansa. Vapaiden tuntien lisäksi tarvitsemme siksi myös asennemuutosta. Itselleni tämä on todella helpottunut vasta oman lapsen synnyttyä. Pienen ihmisen läsnäolo ja rauha on tarttuvaa, mutta aikuinen joutuu tekemään sille tilaa ja oppimaan taidon uudelleen. Mahdotonta tämä ei kuitenkaan ole, ja esim. The Art of Learning (2007) -teoksen kirjoittaja Josh Waitzkin on kuvannut tätä harvoissa julkisissa esiintymissään. Tässä Waitzkin haastattelussa Tim Ferrissin vieraana:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu7gGTYzz0

Tyhjän tilan kasvaessa opit vaalimaan useampia hetkiä vain joidenkin hetkien sijaan. Toki asian sisäistämiseen tarvitaan kenties omakohtaista kokemusta siitä, mitä on elää liian pitkään liian täyden kalenterin kanssa. Tämä kaikki tuo mieleen myös Aki Hintsan, joka Voittamisen Anatomia-kirjassa (2016), kertoo hieman eri nimillä näistä samoista asioista:

Osattiin harjoittelu ja ravinto toki Euroopassakin. Ero Gebrselassien ja eurooppalaisten välillä syntyikin kaikesta muusta, ennen kaikkea energiasta ja sitoutumisesta. Harjoittelu, työ, lepo, perhe ja ystävät- Gebrselassien tuntui ammentavan kaikesta voimaa, jonka hän käytti juoksemiseen. Hänen elämässään ei ollut yhtään ylimääräistä asiaa, joka olisi syönyt juoksemisesta energiaa, tai häirinnyt keskittymistä. … Hänen elämänsä oli yksinkertaista ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä tai houkutuksia. Keskittyminen olennaiseen oli helppoa.” s. 65-66

Yksinkertaisempi elämä tarkoitti tässä montaa asiaa. Se oli perheellisen elämää syrjässä, mutta lähellä harjoittelupaikkaa, ilman jatkuvaa matkustamista ja ylimääräistä teknologiaa. Ärsykkeiden määrä oli pienempi, harvoista houkutuksista kieltäytyminen helpompaa, ajattomat illalliset kotona lasten kanssa sääntö ennemmin kuin poikkeus, ja niin edelleen. Elämässä ei ollut liikaa asioita, mutta ydin oli niin selkeä, että oli helppo sanoa ei kun sitä vaadittiin. Kiinnitin erityistä huomiota myös tähän seuraavaan virkkeeseen, josta on helppo olla samaa mieltä:

Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” s. 68

Tiedon keräämiseen vaaditaan älykkyyttä, mutta viisaudeksi kutsuisin vasta kykyä soveltaa sitä. Jos kaikkea olemassa olevaa yritetään käyttää, emme enää tiedä, mikä on tärkeintä ja mitä riittää vähempikin. Monissa hyvinvoivissa maissa suuri ärsykkeiden ja mahdollisuuksien määrä yhdistettynä täysammattilaisuuden harvinaisuuteen ei ole helppo yhtälö. Ja mikä ehkä olennaisinta, tavoitteellinen urheilu nähdään vielä melko harvoin tapana elää. Teemme kuitenkin yhdessä töitä sen eteen, että viisaus kokonaisuuden näkemisessä entisestään kasvaisi.

Hyvää Uutta Vuotta 2019,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Kovaa vai Fuskupeliä

30 Nov

Puhun yhtenään arvomaailman tärkeydestä osana menestyvää joukkuetta. Sanojen lisäksi ihailemme tahoja, jotka konkretiassa pystyvät elämään todeksi sitä, mikä on puheessa todettu tärkeäksi. Huippu-urheilu edustaa myös monia niistä asioista, joita kansakunta laajasti arvostaa. Myös Suomen Olympiakomitea kertoo sivuillaan, että tutkimuksiin pohjautuen:

  • Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua ja muita elämäntaitoja
  • Huippu-urheilu näyttää, ettei mahdoton olekaan mahdotonta
  • Huippu-urheilu rakentaa yhteisöllisyyttä

https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/huippu-urheilun-yhteiskunnallinen-perustelu/

Lisäksi todetaan, että huippu-urheilu mm. vahvistaa kansallista identiteettiä ja antaa meille enemmän, kuin mitä se ottaa. Olen samaa mieltä. Pidän urheilua yhteiskunnallisesti tärkeänä ja uskon, että elintason noustessa sen tärkeys merkityksen lähteenä entisestään korostuu. Suomalainen urheilu on lisäksi maamme tavoin verrattain rehellistä ja puhtoista, ja siitä tulee olla ylpeä. Kuten kaikella, myös urheilulla on kuitenkin toinen, vähemmän mairitteleva puolensa.

Huipulle päätyy jo määritelmän mukaan keskivertoa enemmän päteviä ja kilpailullisia ihmisiä, ja äärimmäinen kilpailuhenkisyys johtaa lieveilmiöihin. Haluamme kaikki tehdä tulosta, mutta millä hinnalla? Paperilla on vastuullisten järjestäjätahojen (mm. lajiliitot) tehtävä pitää kiinni siitä, mitä yhteisiksi pelisäännöiksi on arvojen pohjalta sovittu. Sivistysvaltioissa luotamme lynkkaamisen sijaan instituutioihimme pahimpien rikkomusten oikaisemiseksi, mutta on myös toinen, tehokas keino saada aikaan arvomaailman muutosta. Se on nimeltään lähiympäristön avoin paheksunta.

Ihminen ei kuitenkaan halua erottua joukosta, ja niin epätervelliset tilanteet saavat jatkua silloinkin, kun hiljainen enemmistö niihin haluaisi puuttua. Vertaispaine on vahva vaikutin, mutta tietoisena keinona harvinainen, sillä se vaatii tuekseen rohkeutta. Joka tapauksessa pidän aikuisen ihmisen velvollisuutena puuttua joihinkin pelikentillä ja niiden laidoilla tapahtuviin selkkauksiin. Sellaiseksi voi laskea vaikkapa junioriturnauksissa näkyvän, vanhemman selkeästi aggressiivisen käytöksen ja lapsille huutelun. Kyllä toiselle saa asiallisesti ja rauhallisesti sanoa, että otetaan hei iisisti. Alla pari muuta hiljattaista esimerkkiä tilanteista, joita urheilu tarvitsee vähemmän.

Saat mitä siedät

Urheilun korkeimmilla tasoilla unohtuu joskus, että omassa hommassaan pätevä ei statuksesta huolimatta tarkoita eri pelisääntöjä. Asia ei ole uusi, ja onneksi myös meidän valmentajien toiminta on siistiytynyt aikaa myöten paljon. Kaikilta tasoilta löytyy kuitenkin edelleen yrityksiä vaikuttaa tulokseen kyseenalaisin keinoin aina dopingista sopupeleihin ja lahjontaan. Yleisimmin epäurheilullisuus on kuitenkin vähemmän räikeää ja vain hipoo puuttumiskynnyksen rajaa.

Törmäsin Ruotsissa viimeksi tällä kaudella kaveriin, joka systemaattisesti yrittää pelotella tuomareita ja pelaajia. Eikä siinä, kyllä kilpailuun kuuluu myös vuorovaikutus vastustajan kanssa. Lisäksi lentopallo on kontaktilajeihin verrattuna hyvinkin siisti, eikä kaikkeen tarvitsekaan puuttua. Länsinaapurin hermanni kuitenkin rikkoi hyvän maun rajan ihan kirkkaasti. On kyseenalaista järjestelmällisesti grillata nuorta verkkotuomaria tai vastustajan pelaajia. Tämä ei ensinnäkään ole voittamisen arvoista, eikä sitä paitsi edes välttämättä edesauta sitä. Tulos tehdään aina kentällä teoilla, ei puhumalla. Don’t talk a bigger game than you can play.

Ammatillinen mielipiteeni toki on, että kilpailutilanteessa pelaajan täytyy tällainen prässi kestää. Se ei kuitenkaan tee uhkailusta hyväksyttävää, sillä näin ei myöskään voi toimia kentän ulkopuolella yhteiskunnassa. Tuomareista on lisäksi useimmissa lajeissa pulaa, ja heidän oikeuksiaan ja valtaansa tulee lajin terveen kehityksen vuoksi kaikin tavoin puolustaa. Ulkomaalaisena et voi toisessa maassa tehdä kansalaisaloitetta joka risauksesta, mutta sekä tuomarit, että oma seurani kirjoittivat asiasta valtaa pitävälle tahoille. Se käytös jatkuu, mitä sallitaan, ja me päätimme, että raja on ylittynyt.

Korkeimman tason piirteitä

Kirjoitin edellisessä jutussa lentopallon MM-kisojen ilopilkuista. Kisat jäivät kuitenkin mieleen myös toisenlaisista syistä, sillä osanottajilla riitti nokkapokkaa tuomareiden ja toistensa kanssa. Arvokisoissa tarkkaavaiselle avautuu ikkuna hierarkian kärkipään koviin persooniin. Useimpia huipputason pelaajia ja valmentajia yhdistää valtava draivi painaa hommia (Big Five – mallin termein korkea tunnollisuus), halu voittaa kaikin keinoin (alhainen sovinnollisuus) sekä korkea paineensietokyky (alhainen huolestuneisuus / neuroottisuus.) Kyseiset ominaisuudet ajavat yksilöitä eteenpäin, mutta johtavat joskus myös kähinöihin.

Esimerkiksi miesten turnauksessa kaksi päävalmentajaa sai toimitsijakieltoa tempauksistaan. Eräs koutsi vieritti tahallaan pallon kentälle viidennen erän ratkaisuhetkillä saadakseen katkon vastustajan hyökätessä pisteestä. Eräs toinen valmentaja taas haistatteli viiden erän pelin jälkeisissä tuuletuksissa niin railakkaasti, että sai seurata seuraavan matsin katsomosta. Kyse oli ilmeisesti terveisistä tuomareille. Varsinkin ensimmäinen näistä on äärimmäisen epäkunnioittavaa vastustajaa, peliä ja omia pelaajia kohtaan. Tekoaan kyseinen koutsi perusteli adrenaliinilla, joka vahingossa sai hänet pudottamaan kantamansa pallon.

People respond to incentives.”- Adan Smith Institute

Osa huonosta julkisuudesta on yksinkertaisesti seurausta vääristä yllykkeistä. Kisoissa nähtiin mielenkiintoisten pelien lisäksi myös liuta vähintään toiselle osapuolelle merkityksettömiä otteluita. Syynä on lentopallon (mm. futiksen MM-kisoista poikkeava) formaatti, jossa kisat etenevät lähes alusta loppuun lohkoissa, joista parhaat aina jatkavat. Lajille kaikista huonoin PR-tapahtuma on MM-kisaturnaus, jossa voit ”tahallasi” hävitä vaikka kolme ottelua ja silti vielä voittaa MM-kultaa. Tahallaan häviämistä on kuitenkin hyvin vaikeaa erottaa avainpelaajien lepuuttamisesta. Lepo on taktisesti järkevää ja tervetullutta turnauksen kuorman noustessa, mutta parissa tapauksessa nämä ottelut ratkaisevasti muuttivat lohkojen voimasuhteita. Niin pitkään, kuin yllykkeet on järjestetty väärin, on asiasta turha puhua pelkästään moraalisena dilemmana. Jos peli on varaa hävitä, voit edelleen laittaa kakkoskuusikon kentällä ja vaatia voittoa, sitä kuitenkaan saamatta.

Mestarin arvomaailma

The principles and values that form the cornerstone of our beliefs cannot be compromised.”

Tom Coughlin, New York Giants

Olen vuosien varrella kirjoittanut paljon amerikkalaisista valmentajista. Kyse ei ole jenkkien ihannoinnista ylipäätään, vaan puhtaasti arvojen ja periaatteiden ymmärtämisestä. Lombardi, Wooden, Coughlin, Dunphy ja muut ovat nykypäivän valmentajiin verraten hyvin erilaisen maailman kasvattamia herroja. Yhdysvallat ennen viimeksi kuluneiden vuosikymmenten muutoksia oli maa, jossa miehen luonteella ja kunnialla oli merkitystä. Monien juuret olivat myös yhä maaseudulla, jonka etiikka erosi asutuskeskuksista. Maalla kaikki oli ansaittava itse, ja vaikka ”vanhan hyvän ajan elämää” on kovuutensa vuoksi turha romantisoida, olivat ajan parhaat ajatukset, piirteet ja käytösmallit hyvin kunnioitettavia.

Saattaa lisäksi hyvin olla, että koska Yhdysvalloissa urheilu hyvin varhain ammattimaistui, se myös otettiin useimmilla tasoilla vakavasti. Valmennus saattoi jo varhain olla elämänmittainen ammatti. Osittain hienoissa ajatuksissa voi kyse olla myös siitä, että rapakon takana valmentajien tekemisiä ja sanomisia dokumentoitu pisimpään. Pohjois-Amerikassa valmentajan ammatti on kuitenkin muihin verraten huomattavan arvostettu, ja ammattilaisia löytyy valtavasti lähes lajissa kuin lajissa.

Winning isn’t everything. It’s the only thing.” Vince Lombardi, Green Bay Packers

Maailman kovimmat koutsit haluavat tehdä tulosta. Kuten edeltävä (ilmeisesti alkujaan UCLA:n Red Saundersin) sitaatti osoittaa, voittaminen on tärkeää. Lombardia on myös kuuluisasti siteerattu asian tiimoilta väärin, sillä toisissa yhteyksissä hän on nimenomaan korostanut voittamiseen johtavan tahdon merkitystä. Niin tai näin, Lombardi selkeästi ymmärsi muiden hyvien johtajien tavoin vallan retoriikan ja kielen, mitä tulee käyttää. Korkeassa asemassa yksinkertaisesti täytyy johtaa joukkoja tuloksen suuntaan. Pukukopissa hän sen sijaan kyllä tiesi, että kaikkensa antaminen tuo lopulta tuloksen, eikä vain tuloksesta puhuminen.

Muistamme nämäkin vanhat herrat jostakin syystä, ja se syy on erinomaisuus. En kuitenkaan usko, että on monta tapaa olla erinomainen. Jotta sinut todella muistetaan mentyäsi, on kalleimpien arvojesi pohjauduttava johonkin kestävään. Voittaminen voi olla yksi niistä, mutta se vaatii seurakseen myös laajempaa ymmärrystä tuloksen tekemisestä. Päätän saman valmentajan hienoon ajatukseen urheilullisuudesta ja siitä, että vaikka peli voi olla kovaa, se pitää pelata reilusti.

If you cheat on the practice field, you´ll cheat in the game. If you cheat in the game, you´ll cheat the rest of your life. I´ll not have it.”Vince Lombardi, Green Bay Packers

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Suurten ja Pienten MM-kisat

30 Oct

Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.

Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.

Punavalkoisten lyhyt historia

Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.

Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.

Voiko huippumaata valmentaa?

Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.

Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.

Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.

Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.

Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.

Kultaisia sukupolvia

Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.

Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.

Kapteeni Kubiak

It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.”Sam Walker (The Captain Class, 2017)

Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.

Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:

https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek

Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.

Naisten turnaus- ja ne yksilöt

Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.

Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.

Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.

Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Naisia Valmentaville, osa 2

30 Sep

Elokuussa kirjoitin miesten ja naisten samankaltaisuuksista, sekä eroista etenkin fysiikassa ja persoonallisuudessa. Tässä osassa keskityn siihen, kuinka miehet ja naiset käyttäytyvät suhteessa toisiinsa, ja miksi. On tärkeää ymmärtää millaisia vaikuttimia esimerkiksi miesten valmentamassa naisten joukkueessa voi olla. Iso osa käytöksestä on kuitenkin tiedostamatonta, mikä on hankala lähtökohta asioiden tarkastelulle. Silloinkin, kun käyttäydymme kunnioittavasti, voi toisen sukupuolen auktoriteetiasema olla mutkikas. Samoin joku saattaa pitää toista helposti vähempään kykenevänä, vaikka aidosti hyvää tarkoittaisikin. Yksi kipeimmistä asioista on yhä naisen eriarvoinen kohteleminen biologisten taustojemme vuoksi.

Suhteen muodostuminen

Nykyisin miehet ja naiset tekevät töitä rinnakkain ja kilpailevat samoista tehtävistä ja positioista. Näin ei kuitenkaan historiallisesti ole ollut asian laita. Emme myöskään ole lähipiirin ulkopuolella aina tehneet töitä niin läheisesti, kuin esimerkiksi valmentaja ja huippu-urheilija. Lait ja sosiaaliset normit ohjaavat käytöstämme rakentavaan suuntaan, ja hyvä niin. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö jännitteitä olisi. Olemme sosiaalisia olentoja, ja ohjelmoituja rakentamaan suhteita toisiin. Vuorovaikutuksessa syntyviä sidoksia on pääasiassa kahdenlaisia:

In a biological sense there are two main types of pair bonds exhibited in humans: social pair bonding and sexual pair bonding. The social pair bond is a strong behavioral and psychological relationship between two individuals that is measurably different in physiological and emotional terms from general friendships or other acquaintance relationships. On the other hand, the sexual pair bond is a behavioral and physiological bond between two individuals with a strong sexual attraction component.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Pair_bond#Humans_and_pair_bonding

Kuten aikaisemmin kirjoitin, suurin osa naisten valmentajista on miehiä. Useimmat miehet ja naiset ovat heteroseksuaaleja ja tuntevat siten vetoa vastakkaiseen sukupuoleen. Ihmisten muodostamat suhteet ovat luonteeltaan karkeasti joko ”sosiaalisia” (ystävällisiä) tai ”seksuaalisia” (romanttisia.) Valmentajan kuuluu olla urheilijaa lähellä, mutta ei niin lähellä, että työsuhde kärsisi. Olen kuullut sanottavan, että suhteen tulisi olla ”friendly, but not friends.” Ystävällinen suhde siis, olematta todellista ystävyyttä. Tämä liittyy auktoriteettiasemaan. (Samat asiat ovat luonnollisesti läsnä homoseksuaalisessa suuntautumisessa, kun nainen valmentaa naisia tai mies miehiä.)

Seksuaalisuus puolestaan ei ole vain päätös, vaan vetovoimaan kuuluu myös vahva biologinen komponentti. Siten ajatus siitä, etteikö kiintymys vaikuttaisi työsuhteisiin, on puppua. Esimerkiksi työtovereiden tai esimiehen ja alaisen välinen viehätys on asia, jonka aikuinen ihminen tuntee, mutta osaa mielessään työntää sivuun. Olemme kehittyneet seuraamaan tiettyjä asioita toisessa sukupuolessa, emmekä voi noin vain laittaa ”tutkaa” pois päältä. Joskus sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä, ja tämä pitääkin osittain paikkansa. Halutuimmista ulkonäön piirteistä muodostuu vetovoimaa koskevia trendejä siitä, millaista ”ideaalia” me keskimäärin etsimme. Olemme lisäksi kehittyneet etsimään kumppania, joka on haluttavampi suhteessa muihin ehdokkaisiin.

Luonnonvalinta, hierarkiat ja auktoriteetti

Evoluutiolla on ”käytössään” erilaisia muutoksia aikaansaavia mekanismeja. Näistä keskeisiin kuuluu luonnonvalinta, eli selviytymistä/lisääntymistä edesauttavien ominaisuuksien periytyminen ja yleistyminen alenevassa ketjussa. Siinä missä vahvimman selvityminen ja kelpoisuus ovat tutumpia käsitteitä, on seksuaalivalinta luonnonvalinnan osana vähemmän tunnettu. Kyse on siitä, kuinka saman lajin eri sukupuolet valitsevat kumppaninsa. Valintaa tapahtuu sekä sukupuolten välillä (kuka valitsee kenet), että sukupuolen sisällä (ketkä menestyvät kilpailussa muita vastaan.)

Sexual selection is in essence a process which favors sexual displays for attraction, aggressiveness, dominance, size, and strength, and the ability to exclude competitors by force if necessary, or by using resources to win. Both male and female use voice, face, and other physical characteristics to assess a potential mate’s ability to reproduce, as well as their health.”

https://en.wikipedia.org/wiki/Sexual_selection_in_humans

Ihminen etsii itselleen sopivaa kumppania paitsi tietoisesti, myös tiedostamatta. Miehet etsivät naisessa voimakkaasti etenkin hedelmällisyyttä (”kauneus” tai ”naisellisuus.”) (Miesvalmentaja saa olla tarkkana, ettei joukkueen nätti tyttö vaivihkaa saa muita enemmän palautetta.) Naiset puolestaan etsivät miehessä etenkin turvaa (”voimakkuus” tai ”miehisyys”), johon kuuluu kyky hankkia resursseja. Kiinnostus ei kohdistu siis vain resursseihin, sillä ne voidaan viedä sinulta. Eniten kyse on yksilön niistä ominaisuuksista, jotka johtavat hyvän kertymiseen. Ominaisuuksien perusteella muodostamme hierarkioita.

Selvitäksemme tarvitsemme hyviä valintoja, ja valintoja tekemällä luomme arvojärjestyksiä. Näin muodostuvat hierarkiat saavat aikaan eriarvoisuutta, mutta tämä on tavallaan luonnon laki. Emme yksinkertaisesti pysty elämään ilman jatkuvaa punnitsemista haluttavien ja vähemmän haluttavien vaihtoehtojen välillä. Eläinkunnassa yksilöiden järjestyksestä puhutaan dominanssihierarkiana. Modernin ihmisen ympäristössä parempi termi on kompetenssihierarkia. Yksilöiden kilpaillessa keskenään joukosta samalla valikoituvat myös sen johtajat. Hierarkia on toisin sanoen rakennelma, jonka tehtävä on helpottaa osoittamaan kuka joukosta on kyvykkäin.

Muodostamme arvojärjestyksiä omassa sosiaalisessa ympäristössämme, mukaan lukien siis työpaikoilla. Auktoriteettiasema on asema, jossa olet hierarkiassa jonkun toisen yläpuolella. Nykyisin osa auktoriteeteista on epämuodollisia ja osa virallisia. Johtavat yksilöt ovat kuitenkin yleensä päässeet asemaan muiden suotuisina pitämien ominaisuuksiensa ansiosta. Auktoriteetti-alainen suhde ei ole kahden vertaisen välinen suhde, vaikka muutoin töitä läheisesti tehtäisiinkin. Auktoriteetti on tasavertaisuuden yleistymisestä huolimatta edelleen ihminen, jolla on jossain määrin valtaa vaikuttaa alaisen asioihin. Valmentaja on auktoriteetti pelaajaan nähden melko samalla tavalla kuin opettaja on oppilaaseen nähden. (Lisää tässä käsitellyistä aiheista alla.)

https://www.youtube.com/watch?v=ZVwJduAVFY8

(Dr. Jordan B. Peterson, University of Toronto- lisää hierarkioista)

https://www.youtube.com/watch?v=BPsSKKL8N0s

(Dr. Frans De Waal, Emory University- lisää johtavien yksilöiden ominaisuuksista)

Miehet, jotka valmentavat naisia”

Kuinka tämä kaikki sitten näkyy pelikentillä? Auktoriteetin asemassa et yksinkertaisesti saa olla romanttisesti kiinnostunut niistä, joiden asioista sinulla on valtaa päättää. Pöytä on tälle kuitenkin valitettavasti katettu myös pelaajan ja valmentajan välisessä suhteessa. Olemme kehittyneet kiintymään niihin, keiden kanssa vietämme aikaa, ja pidämme vaikutusvaltaisia ihmisiä kiinnostavina ja usein haluttavina. Urheilussa myös työn luonne lisää kiintymystä:

Male love circuits get an extra kick when stress levels are high. After an intense physical challenge, for instance, males will bond quickly and sexually with the first willing female they lay eyes on. Women, by contrast, will rebuff advances or expressions of affection and desire when under stress. The reason may be that the stress hormone cortisol blocks oxytocin’s action in the female brain, abruptly shutting off a woman’s desire for sex and physical touch.”

Dr. Louann Brizendine (The Female Brain, 2006)

Naisia valmentava pätevä mies on siis tilanteessa, jossa hän parhaassa tapauksessa pystyy luomaan psykologista turvaa ja varmuutta keskelle kilpailun uhan. Siinä missä fyysinen kilpailu on miehelle kiihdyttävää, naiselle vastaavaan tarvitaan ensin vakuutus siitä, että taisto on ohi ja turva palannut. Urheilussa kuulee toisinaan päivittelyä siitä, miten nuoret naiset päätyvät lyhyisiin suhteisiin puolet itseään vanhempien miesvalmentajien kanssa. Turvallisuus voi hyvin olla yksi ilmiön osatekijä.

Vaikka tilanne ei lentopallossa ole optimaalinen, ovat vuosittain eri pelaajan kanssa vehtaavat irvikuvat onneksi vähenemään päin. Joskus oikeat ihmiset myös todella löytävät toisensa, ja valmennussuhteen loputtua syntyy kestävä parisuhde. Tärkeää tässä on, että täysi-ikäiset osapuolet voivat kohdata vertaisina, enkä tietenkään halua moralisoida rakkautta. Tulevaisuutta ajatellen allekirjoittaneelle suurempi huoli on sen sijaan miesten (usein hyväntahtoinen) omistushaluisuus.

Olen kirjoittanut biologisista vaikuttimista, hierarkioista ja resursseista, sillä kuulen niistä puhuttuvan vain harvoin. Seurauksena uskon, että kuin huomaamatta saatamme joskus pitää naista itsenäisen subjektin sijaan edelleen jonkinasteisena objektina. Naisen pitäminen miehen resurssina on joka tapauksessa yhä yksi biologiamme tyrmistyttäviä sivuvaikutuksia maailmassa. Vaikka länsimaat ovatkin vapaimpia ja tasa-arvoisimpia kaikista, kuljemme pohjimmiltamme yhä samalla ”luonnon” ohjelmoinnilla. Naispelaajien kohtelu havainnollistaa tätä.

Valmentajat luonnollisesti kilpailevat parhaista pelaajista miehissäkin, mutta jotkut naisten joukkueiden koutsit saattavat puhua pelaajistaan aivan, kuin nämä olisivat heidän omaisuuttaan. Samaa voi sanoa joistakin agenteista ja seurojen managereista, jotka ohjailevat naisia aivan, kuin yksilöillä itsellään ei lainkaan olisi omaa kykyä tai halua tehdä päätöksiä. Eräs molempia sukupuolia huipputasolla valmentanut kollega sanoikin keväällä, että asiaan tarvittaisiin radikaali herätys: ”All women’s coaches should coach a men’s team for a season. Some would get punched in the face, if they behaved the same way towards guys. Maybe that would teach a lesson.”

Ilmiön miedompi puoli on naispelaajien hyväntahtoinen hyysääminen. Miespelaajat hoitavat itse monet omista asioistaan joukkueen arjessa, alkaen siitä, että he kantavat säännönmukaisesti tavaroita, ja peliä edeltävässä iskulyöntilämmittelyssä itse heittävät pallon passarille. Jos katsot ottelun jopa naisten huipputasolta, näet miltei aina miehiä tekemässä tämän naisten puolesta. Harjoituksissa miehet syöttävät ja lyövät palloja pöydiltä juuri siten, että naiset saavat onnistuneita kosketuksia. Miesten lentopallossa en ole eläessäni kuullut vastaavasta, mutta naisissa tällaista näkee useimmilla tasoilla. Tarkoituksena valitettavan usein on ”pitää tytöt tyytyväisenä” sen sijaan, että tähdättäisiin kehitykseen.

Naispelaajien palveleminen tehdään ehkä hyvällä, mutta se ei poista ongelmaa näiden näkemisestä samalla vähemmän kyvykkäinä. En tykkää yhtään ajatuksesta ”nämä ovat meidän naisia, joista pitää huolehtia.” Huolehtiminen tiimin jäsenen hyvinvoinnista on sinänsä tärkeää, mutta mikään tästä liiasta siloittelusta ei todellisuudessa auta huippu-urheilijaksi kasvamisessa. Yksi modernin naislentopallon tunnusmerkeistä onkin, että pelaajiin suhtaudutaan staffin puolelta ensisijaisesti urheilijoina. Jokaisella meistä on syntymäoikeus olla toimivana osana oman elämän päätöksissä. Hyvääkään tarkoittavalla valmentajalla ei ole lupaa kohdella pelaajaansa minään muuna, kuin kyvykkäänä ja itsenäisenä toimijana.

“’But inside, the child feels empty. They don’t know who they are or what they want. They can’t feel their own desire; they know only anger. The anger that comes from being treated as an object.”

Mark Epstein, M.D.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Lisää lähteitä:

The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature (Steven Pinker, 2002)

The Male Brain (Louann Brizendine, 2010)

The Female Brain (Louann Brizendine, 2006)

Open to Desire (Mark Epstein, 2010)

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Pps. Olen työuran kokemusten lisäksi koonnut tähänkin kirjoitukseen tutkittua tietoa eri tieteenaloilta, ja aloillaan tunnustetuilta tekijöiltä. Se, että jokin on tietyllä tavalla luonnossa ei aina tee siitä moraalisesti pätevää tai argumenttina pitävää. Kts. myös ”naturalistinen virhepäätelmä.” :

https://en.wikipedia.org/wiki/Naturalistic_fallacy

Naisia Valmentaville, osa 1

31 Aug

Suomen EM-karsinta huipentui kisapaikkaan Ruotsin Uumajassa. Naiset voittivat lohkossa kaikki neljä peliään ja raivasivat tiensä arvokisoihin 30 vuoden tauon jälkeen. Kesä oli hieno, ja siitä kelpaa pölyn laskeuduttua kirjoittaa lisääkin. Miesten ja naisten valmennus vuorotellen on mielenkiintoista, sillä se avaa tasaisin väliajoin ikkunan toisen sukupuolen maailmaan. Valmennuksessa emme tarvitse turhaa sovinismia sen enempää kuin turhaa tasapäistämistäkään; faktat ja kunnioitus ihmistä kohtaan riittävät. Juttujen tavoitteena on, että opimme ymmärtämään toisiamme paremmin.

Missä olemme samanlaisia? Missä eroamme?

Vaikka lentopalloa pelaavat kaikki, ovat useimmat valmentajista miehiä. Törmäsin hiljattain tähän artikkeliin, joka osaltaan käsittelee naisvalmentajien vähyyttä:

https://www.ksml.fi/urheilu/Naisp%C3%A4%C3%A4valmentajat-loistavat-poissaolollaan-Keski-Suomen-palloilussa-%E2%80%93-Kukaan-ei-tule-kyselem%C3%A4%C3%A4n-valmentajaksi/1240814?pwbi=52384e9357820536238a9bf4e9bf24d0

Debatti aiheesta ”miksi naisia on vähemmän jollakin alalla” on usein luonteeltaan poliittista. Mainstreamtieteen puolella keskustelu on kuitenkin hiljaista, sillä olemassa oleva tieto aiheesta on vankkaa, ja ulottuu vuosikymmenten taakse. Miehet ja naiset ovat enemmän samanlaisia, kuin erilaisia. Selkeitä erojakin kuitenkin löytyy, ja kun tilastollisia ääripäitä katsoo, ovat mm. kaikkein väkivaltaisimmat ihmiset lähes kaikki miehiä, ja sovinnollisimmat naisia. Suurimmat eroista ovat yksinkertaisesti seurausta biologian ja evoluution paineista. Monet sukupuolia toisistaan erottavista piirteistä ovat lisäksi universaaleja, mikä tarkoittaa niiden esiintymistä halki maailman toisistaan erillisissä ihmispopulaatioissa. Erojen tiedetään näin olevan biologisia, ja riippumattomia esimerkiksi kasvatuksesta ja kulttuurista. Näin aiheesta Harvardin psykologistara Steven Pinker:

https://www.youtube.com/watch?v=sYf6dD4N86E

Mitä lentopalloon tulee, ei ole olemassa kahta lajia tai valmentajakuntaa. Ei ole erikseen naisten tai miesten koutseja tai lentopalloa. On vain lentopalloa, jota eri tasoilla pelataan eri painotuksilla. Kyse on kaikille samanlaisesta perusbiomekaniikasta, sekä pelin tilastollisista trendeistä. Suoritustekniikat ovat samoja, harjoitusmetodit ovat samoja, ja kaikki voivat oppia samat asiat. Myös suurin osa taktiikoista ja pelitavoista on samoja. Naisten puolella ollaan miehiä jäljessä lajin evoluutiossa, mutta syy tähän ei ole pelaajissa, vaan meissä valmentajissa. Aikanaan uskottiin, että pelejä täytyy pelata eri tavoin. Huippulentopallo on kuitenkin jo todistanut tämän ajatuksen vääräksi ja ajan kuluessa samankaltaisuus tulee entisestään lisääntymään.

Sukupuolilla on kuitenkin myös todellisia eroja, ja meidän tulee olla niistä tietoisia. Eniten miehet ja naiset eroavat fyysisyydessä ja persoonallisuudessa. Näistä fysiikka näkyy päällepäin, ja on maallikon helpompi ymmärtää. Persoonallisuutta ymmärretään sitä vastoin edelleen huonosti. Miehet eivät, keskimäärin, käyttäydy, tai halua kaikkia samoja asioita kuin naiset. Naiset eivät, keskimäärin, käyttäydy tai halua kaikkia samoja asioita, kuin miehet. (Tämä liittyy läheisesti myös teemaan ”naisvalmentajien vähyys.” En väitä, etteikö lasikattoja tai syrjintää olisi, mutta osa erosta selittyy myös erilaisilla intresseillä.) Yhden ihmisen kohdalla tutkittu tieto korostaa kuitenkin yksilöä. Ihmisen kaikkia ominaisuuksia ei luonnollisesti pysty päättelemään vain sillä, mihin ryhmään hän kuuluu. Hyvän viitekehyksen joukkueen sukupuoli kuitenkin koutsille tarjoaa.

Eroja fyysisissä ominaisuuksissa

Sexual dimorphism is the condition where the two sexes of the same species exhibit different characteristics beyond the differences in their sexual organs. The condition occurs in many animals and some plants. Differences may include secondary sex characteristics, size, color, markings, and may also include behavioral differences.” 

https://en.wikipedia.org/wiki/Sexual_dimorphism

Biologiassa seksuaalinen dimorfismi tarkoittaa siis sitä, että saman lajin eri sukupuolet eroavat piirteissään toisistaan. Miehet ovat evolutionaarisista syistä naisia 15-20% naisia kookkaampia (ero ei tosin ihan sellaisenaan näy lentopallossa, sillä verkot ovat eri korkuisia.) Naisilla testosteronitasot ovat vain noin 10% miesten keskiarvosta. Myös lihasmassaa on selvästi vähemmän, joten miehet ovat naisia keskimäärin paljon voimakkaampia. Kehossa ero ei kuitenkaan ilmene tasaisesti, vaan naisten alaraajojen voimatasot ovat keskimäärin n. 35% miesten voimasta, mikä vaikuttaa etenkin hyppäämiseen ja ulottuvuuksiin. (Voimantuottoon vaikuttavat myös antropometriset eli ihmisruumiin mittasuhteisiin liittyvät seikat.)

Suurin ero tulee ylävartalon voimassa, jossa miehet ovat peräti 50% naisia vahvempia. Kärjistäen miehen tehtävä on luonnossa ollut lyödä kovaa, ja heittää teräviä esineitä pitkälle. Vaikka molemmat sukupuolet kykenevät taistelemaan, on mies ollut puolustaja, metsästäjä, ja pääasiallinen aggression lähde. Voimatasoja verraten ei siis ole ihme, että lajia harjoitellut mies myös keskimäärin lyö palloa naista kovempaa. (On kuitenkin muistettava, että harjoittelulla on väliä. Lentopalloa paljon treenanneet naiset kykenevät useimmiten lyömään treenaamattomia miehiä kovempaa.)

Suurimmat erot siinä, kuinka eri sukupuolet ”luonnostaan” oppivat pelaamaan lentopalloa liittyy juuri ylävartalon käyttöön. Kaikki miehet huipputasolla, ja lähes kaikki miehet kansallisella tasolla käyttävät vartaloaan voimakkaasti hyökätessään. Avaintaidoista sekä käsien mukaanotto hypyssä (double-arm lift), että vartalonkierto lyönnissä (torque) ovat asioita, joita ei juurikaan tarvitse opettaa. Naisissa tilanne on kuitenkin hyvin erilainen. Parhaista naispelaajista suurin osa käyttää käsiä melko hyvin, mutta heistäkään ei läheskään kaikki.

Kansallisella tasolla ja junioreissa hyvän käsitehostuksen puute taas on suorastaan epidemia. Surullista kyllä jotkut edelleen pitävät tätä todisteena siitä, etteivät naiset kykene samoihin asioihin kuin miehet. Kyseessä on kuitenkin yksi lajin helpoimmin opetettavista asioista, jos sitä ymmärtää ja osaa opettaa. Siihen täytyy vain kiinnittää huomiota. Joka tapauksessa miesten lentopallo on voimakkaampaa johtuen eroista fyysisissä ominaisuuksissa. Lisäksi se on psykologisista syistä myös keskimäärin rämäpäisempää, sillä miehet ottavat riskejä huomattavasti naisia enemmän.

Eroja persoonallisuudessa

Persoonallisuuden tutkiminen ei ole helppoa, sillä ihminen on psyykkeeltään useimmiten hyvin joustava. Psykologian osa-alueista aihetta tutkii mm. psykometria. Akatemian kannattama ja vankimmin tutkitun tiedon tukema viitekehys on nimeltään The Big Five Personality Traits- malli. Kiehtovaan aiheeseen voi tutustua lähemmin vaikkapa alla olevasta linkistä. (Itseäni malli kiinnostaa mm. siksi, että sen luonteenpiirteet nousivat esiin suoraan kerätystä datasta ja tilastoista. Ei siis seurauksena jonkun yrityksestä rakentaa oman itsensä näköinen malli tai bisnes.)

https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Mallin viiteen pääasialliseen luonteenpiirrejatkumoon kuuluvat ekstroversio, neuroottisuus, tunnollisuus, sovinnollisuus ja avoimuus. Tutkimuksista ilmenee, että miesten ja naisten luonteet keskimäärin eroavat toisistaan riippumatta ihmisen kulttuurista tai muista ympäristöllisistä tekijöistä. Se, että ihmislajilla ilmenee erilaisia luonteenpiirteitä ei ole sattumaa. Kaikilla viidellä jatkumolla arvellaan olen jokin adaptiivinen (lajin selviytymistä edesauttava) rooli. Ulkomaailma on kompleksi paikka, eikä koskaan voi tarkalleen tietää mikä toimintamalli on ryhmälle paras. Kaikki viisi tuovat mukanaan erilaisia vahvuuksia ja heikkouksia, jotka palvelevat sinua hyvin tai huonosti ympäristöstäsi riippuen. Alla esimerkkejä sieltä, missä sukupuolierot ovat kenties suurimmat.

Neuroottisuuden piirrejatkumo

Viidestä piirteestä neuroottisuus (neuroticism) kuvaa stressinsietokykyä, sekä kykyä tunnistaa uhkia. Selviytykseen luonnossa ihmisryhmä tarvitsee sekä herkästi reagoivia, että stressiä hyvin kestäviä yksilöitä. Naiset ovat jatkumossa keskimäärin miehiä korkeammalla, ja selkeimmin ero näkyy herkkyytenä ja varovaisuutena tuntemattoman tai aggression edessä. Naiset ovat myös harkitsevampia kuin miehet, eikä ihme. Miehet ovat suvunjatkamisen näkökulmasta naisia helpommin uhrattavissa. Miehillä on myös enemmän fyysistä voimaa puolustustautua ulkoista uhkaa vastaan ja he tästäkin syystä sietävät konflikteja paremmin. (Lisäksi on tärkeää muistaa, että todellinen ja kuviteltu uhka aiheuttavat kehossa saman fysiologisen reaktion.)

Kolikon varjopuoli on, että osin edellä mainitusta johtuen miehet myös ottavat tarpeettomia riskejä paljon naisia enemmän. Kentän ulkopuolella miehet ovat yliedustettuja lähes kaikissa väkivaltaan tai ennen aikaiseen kuolemaan liittyvissä tilastoissa vankilapopulaatioista murrosikäisten auto-onnettomuuksiin. Myös pelikentällä erot riskinotossa ovat silmiinpistäviä. Naiset tyypillisesti välttelevät virheitä viimeiseen asti. Valmentajan tehtävä on tällöin rohkaista pelaamaan ja todella hyökkäämään pelkän toimittamisen sijaan. Miesten puolella taas on useimmin tarpeen hillitä räiskintää ja itsensä todistelua maailmalle. Kokemuksen myötä ihminen kuitenkin myös onneksi viisastuu, ja huipulla erot sukupuolten välillä pienenevät.

Sovinnollisuuden piirrejatkumo

Toinen jatkumo, jossa selkeitä eroja ilmenee, on sovinnollisuus (agreeableness.) Tällä tarkoitetaan mm. toisten tunteiden tunnistamista, sopeutumista, hyväntahtoisuutta, ja luottamusta. Naiset ovat keskimäärin sovinnollisempia kuin miehet. Toronton yliopiston professori Jordan B. Peterson kuvasi jatkumoa jonkinlaisena luonnon akselina kilpailullisuuden ja väkivallan (”predatory aggression”) ja lempeyden ja ymmärryksen (”maternal care”) välillä. Miehet ovat keskimäärin vähemmän sovinnollisia kuin naiset. Seuraksena miehet keskimäärin myös kilpailevat keskenään enemmän ja jopa nauttivat siitä, että saavat olla eri mieltä. Toisen pätevyys ei miehelle ole aina mieluinen asia, vaan kutsu alkaa vääntämään kättä. (Monet egojen törmäykset ovat seurausta tästä.)

Sama heijastuu yhtenä osatekijänä myös paljon puhuttuun eroon miesten ja naisten palkoissa, jossa mies keskimäärin on halukas kilpailemaan resursseista ja palkankorotuksista naisia enemmän. Mies haluaa resursseja, sillä biologisesti naiset ovat kiinnostuneita miehistä, jotka niitä kykenevät tarjoamaan. Naisen hermosto on puolestaan kilpailua enemmän kehittynyt olemaan hyvä vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. Naisen täytyy kyetä vastaamaan lapsen tarpeisiin, jotta tästä kasvaisi riittävän ehjä yksilö selviämään ja aikanaan taas jatkamaan sukuaan. Ei ole sattumaa, että hoitoalat ovat täynnä naisia, mutta suurin osa insinööreistä on miehiä. Asian voi muotoilla myös niin, että miehet ovat keskimäärin naisia enemmän kiinnostuneita asioista, ja naiset miehiä enemmän ihmisistä.

Naiset ovat hyvin johdettuina näin ollen myös keskimäärin kiinnostuneempia tiimin toimimisesta, mikä on valmentajan näkökulmasta tervetullutta (turhia konflikteja on vähemmän.) Molempia sukupuolia valmentanut UNC:n futiskoutsi Anson Dorrance kuvasi eroa harjoituksissa näin: Jos pistetilanne treeneissä on epäselvä, tai tuomari on tehnyt virheen, miehet tappelevat loppuun asti, jotta voittaja selviää. Kilpailua pidetään yllä, ja välit muihin ovat toissijaisia. Naisille ihmissuhteet ja välit muihin ovat puolestaan ratkaisevia. Seurauksena niitä pidetään usein riitatilanteessa yllä pistetilanteenkin kustannuksella. Edelleen on muistettava, että molemmat näistä ovat adaptiivisia piirteitä, ja että molemmilla on arvoa.

Jatkamme aiheesta myös seuraavassa jutussa, jossa edelleen korostan tätä piirteiden keskimääräistä ilmenemistä. Kaikki miehet tai kaikki naiset eivät ole “jonkunlaisia.” Olemme kaikki elämässä tavanneet myös herkkiä ja sovinnollisia miehiä. Vastaavasti osa kovapäisimmistä urheilijoista on naisia. Etenkin huipputason maajoukkueissa ja seuroissa näkee niin kilpailuhenkisiä likkoja, että he peittoavat tahdossa ja uskalluksessa monet miehistä. Aihe on ajankohtainen ja siitä voi myös keskustella, kun muistamme jättää turhan seksismin ja ennakkoluulot pois. Ymmärryksen myötä meistä saattaa myös tulla parempia valmentajia ja työtovereita.

Syksyä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Lisää lähteitä:

The Blank Slate: The Modern Denial of Human Nature (Steven Pinker, 2002)

The Male Brain (Louann Brizendine, 2010)

The Female Brain (Louann Brizendine, 2006)

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Iso Laiva Kääntyy

28 Jun

Palasimme ennen juhannusta Euroopan Kultaisen Liigan finaaleista. Naisten lentopallomaajoukkue oli viimeinen mukaan hyväksytty joukkue, mutta sijoittui hienosti 4. sijalle. Samalla se käänsi katseet kohti naisten lentiksen mahdollisuuksia. Mitään ei vielä ole voitettu, ja tärkeät EM-karsinnat odottavat syksyllä. Silti päällimmäinen tunne paluumatkalla oli toiveikkuus. Tapio Kangasniemi aloitti päävalmentajana 2014 ja nyt, vajaan viiden vuoden jälkeen, ensimmäistä kertaa vuosiin, Suomen miehet ja naiset kilpailivat periaatteessa samalla tasolla.

Saksalaisen jalkapallon lähihistoriaa

Luin lentokoneessa Budapestista kirjaa, joka oli niin hyvä, että ostin itselleni useita kappaleita. Das Reboot: How German Football Reinvented Itself and Conquered the World (Raphael Honigstein, 2014) on merkittävä valmennus- ja urheilukirja. Valitettavasti sitä on myös rankaistu historiallisen typerällä suomennoksella”Saksan jalkapallon viritetty kone,” mutta sillä nimellä se nyt hyllystä löytyy. Todellisuudessa kirja kertoo tarinan siitä, mitä saksalaisessa jalkapallossa tapahtui maailmanmestaruuksien 1990 ja 2014 välillä. Tai tarkemmin: se kertoo siitä valtavasta muutoksesta, mikä ihmisten mielissä ja asenteissa -ja siten lajiliitossa ja seuroissa- tapahtui.

Kertomus osui niin moneen oleelliseen pointtiin urheilun ja ihmisten luonteista, että siitä oli suorastaan pakko kirjoittaa. Matka maailman parhaaksi kestää kauan ja vaiheita on paljon. Suuret laivat kääntyvät yleensä hitaasti, jos ollenkaan, eikä moni saa pientäkään uudelle kurssille. Pieleen voi lisäksi mennä kaikki, kuten nyt 2018 kisoissa. Kaikilta osin saksan futista ei voi verrata kotimaan lentikseen, mutta ajatusmaailmaa voi. Myös meillä on asioita, mitkä voi tehdä paremmin.

Tosiasiain tunnustaminen on kaiken viisauden alku”

Kirja alkoi yllätyksellä. Olin ollut uskossa, että Saksan kaltainen huippu-urheilumaa on ”aina” ymmärtänyt mikä tuottaa tuloksia. Saksa kuitenkin- omien standardiensa mukaan- floppasi 1996 EM-kullan jälkeen useat EM- ja MM-kisat pudoten FIFA:n rankingissa toistakymmentä sijaa 2000-luvun alussa. Jo ennen 1990- luvun loppua soraäänet maassa näkivät, että Saksa oli jäänyt suurten maiden kyydistä monella sektorilla. Eikä vähiten valmennuksessa:

Katkera karsiutuminen lohkovaiheessa vuoden 2000 EM-kisoissa oli avainhetki. Vuosituhannen vaihteessa Saksan jalkapallo tuijotti kasvoista kasvoihin onnettomuutta- ammattimainen perusta puuttui siltä täydellisesti.” s. 135 (Kaikki lainaukset em. Das Reboot- kirjasta)

Syy tähän? ”No mehän olemme saksalaisia ja entisiä mestareita. Kyllä me tämän homman jo osaamme.” Uudistusmieliset haluttiin polttaa roviolla lehdissä ja kabineteissa. Ihmismieli on niin kiehtovan ennustettava. Myös muissa suurissa lajeissa (NFL, NBA, MLB) on suurin piirtein samana ajanjaksona tapahtunut mullistus kohti faktapohjaista valmentamista. Lentopallossa tämä on edelleen suurilta osin tapahtumatta, joitakin yksittäisiä maita lukuunottamatta. Suomikin kokonaisuutena on siitä vielä kaukana, mutta eteenpäin on kymmenessä vuodessa menty paljon.

Ainoa maa maailmassa, jossa lentopallovalmennus voi todella olla stabiili ja elämänmittainen ura, on Yhdysvallat. Luonnollisesti siellä, missä on eniten resursseja ja ammattilaisia, muutos on ollut selkein. Pitkälti lentopallo kuitenkin on, edelleen, pienten paikkojen laji miltei maassa kuin maassa. Harva lajiliitto toimii ammattimaisesti, eikä paremmin organisoiduissa maissa kuten Suomessa usein ole maailman kirkkaimmaille huipulle riittävää pelaajamassaa. Mutta miten Saksa, ja jalkapallo?

Bundesliigaseurat … olivat alkaneet luopuoa perinteisestä pelaajakeskeisestä mallistaan sellaisen hyväksi, jossa valmentaja on kuningas. ”90-luvulla yksi saksalaisen jalkapllon monista vioista oli, että valmentajan roolia ei koskaan määritelty ratkaisevaksi.” s.226

En ollut uskoa joitakin kirjan asioista. En esimerkiksi sitä, että vielä niin myöhään kuin 2000-luvun alussa Saksalla ei ollut omaa futisohjelmaa, jossa olisi nykymalliin systemaattisesti koulutettu koutseja, ja opetettu samaa pelitapaa kaikille maajoukkueille. Toinen juttu liittyi siihen, kuinka systemaattisesti kaikki uudistusyritykset torpattiin. On vaatinut rohkeutta ja sinnikkyyttä saada vietyä uudistuksia maaliin vanhojen jäärien jäärätessä. Luulin maan olleen edistyksellisempi.

Kyseessä ei alkuun ollutkaan mikään koordinoitu muutos, vaan yksittäisten purojen osuminen yhteen. Osa valistuneista valmentajista -joista moni tuli järjestelmän ulkopuolelta- valmensi omia joukkueitaan junioreissa ja aikuisissa. Samalla osa yritti vaikuttaa liiton sisällä ja osa liigaseuroihin. Muutosvastarinta oli kovaa, ja koski kaikkea. Ei haluttu tehdä uutta lajianalyysia, organisoida seuroja paremmin, eikä muuttaa valmennusjärjestelmää. Iso debatti pyöri myös maajoukkueen pelitavan uudistamista vastaan. Keskustelua dominoivat tunteikkaat, hattaraiset mielipiteet, jotka ovat surullisen tuttuja myös omalta uralta:

Ottelun jälkeinen ”analyysi” keskittyi miltei tyystin psykologiseen puoleen, epämääräisiin ajatuksiin … muuan entinen valmentaja syytti tappiosta pukuhuoneen ”liiallista harmoniaa”… syynä oli ”liian vähäinen yhteishenki”. ”Luonteenlujuuden vähäisyys” ja ”pula persoonallisuuksista” olivat muita suosittuja selityksiä. … Valmentajien, joiden ammattitaito voitiin mitata desibelimäärällä, pitäisi panna heidät juoksemaan. … Ajatuksen kirkkaus ei riittänyt läpäisemään testosteroni huuruja.” s.219-220.

Kasvua lajina, kasvua ihmisinä

Kasvutarinan kenties merkittävin osa ei kuitenkaan liittynyt tutkitun tiedon hyödyntämiseen. Vähintään yhtä tärkeä asia oli, että saksalaiset riittävissä määrin hylkäsivät tarpeettoman nurkkakuntaisuuden. Osaltaan tätä auttoivat oikeat kannustimet ja siihen suunnatut resurssit. Vähitellen lyhyen tähtäimen etu alkoi kääntyä kulttuuriksi, ja työksi koko maan hyväksi, vaikka lineaarista kehitys ei missään nimessä ollut. Sama koski sekä juniorituotantoa, liigaseuroja, että itse lippulaivaa. Maassa asuu edelleen Borussia Dortmundin ja Bayern Münchenin pelaajia ja faneja, mutta enää ei puuhata vain omalla pienellä hiekkalaatikolla. Riittävän monelle on ykköseksi vähitellen noussut käsite nimeltä saksalainen jalkapallo.

Kaikki puhuivat nuorten kehittämisestä kauniisti, se oli yksi jutuista, joihin ihmiset halusivat tulla yhdistetyksi, mutta kun oli aika panna ideat yhteen tuli vaikeuksia … Vuoteen 2000 mennessä enemmistö ammattilaisseuroista kuitenkin tiesi, että muutos oli välttämätön… Me näimme, että olimme jäämässä kansainvälisellä tasolla jälkeen. Saksan jalkapalloliitto lauloi vanhaa virttä.”  s. 136-137

Järjestelmän lisäksi myös maajoukkue matkasi takaisin kohti huippua. Tämä tapahtui samaan aikaan, ja samoilla periaatteilla, vaikkei näillä kahdella aina ollutkaan suoraa yhteyttä keskenään. Vaikka MM-pronssijoukkueet 2006 ja 2010 olivat menestyksiä, ne eivät jakaneet samoja ydinarvoja yhtä voimakkaasti, kuin 2014 MM-kultaan yltänyt ryhmä. Kirjan mukaan tärkein näistä oli ajatus toveruudesta ja siitä, että temme tätä riittävän epäitsekkäästi myös toisillemme.

Jostain syystä lentopallossa seuroja ja sponsoreita ei millään saada uskomaan, että on ensiarvoisen tärkeää valmentaa myös pelaajien luonnetta, käytöstä, ja viisautta. Lajiensa parhaat eivät yleensä ole öykkäristaroja, vaikka media juuri näistä ”persoonista” juttunsa repiikin. Ei, sadannen kerran. Me emme tarvitse lisää persoonia. Me tarvitsemme lisää huippu-urheilijoita. Jos joku persoona tulee siinä sivussa, niin hienoa. FC Bayern Münchenin urheilutoimen johtaja Uli Hoeneß sanookin:

He osaavat ilmaista itseään, he osaavat esittää asiansa osuvasti, heillä on mielipide. He eivät ole tyhmiä jalkapalloilijoita. Heidät on kasvatettu hyviksi pojiksi. Myös täällä seurassa.”” s. 171

FC Bayern tajusi, mistä oli kysymys. Niin tajusi myös FC Barcelona. Ja Fergusonin aikaan ManU. Kyse ei kuitenkaan ole resursseista, vaan ainoastaan ymmärryksestä, että tämä on tärkeää. Siksi se voisi laajalti tapahtua myös lentopallossa. Tämä kasvanut ymmärrys näkyi 2014 MM-kisoissa myös pelaajien kommenteissa medialle. Turhautunut Per Mertesacker antoi toimittajalle täyslaidallisen Algeria-voiton jälkeen: https://www.youtube.com/watch?v=LoO5ECcsdoE

Ratkaiseva tekijä oli se, kuinka taistelimme toistemme puolesta, kuinka puolustimme toisiamme. Kaikki ne, jotka valittivat, että emme onnistuneet pelaamaan kaunista jalkapalloa, alkavat nyt kitistä, että emme pelanneet hyvin. Minä en välitä pätkääkään.”      s. 153

Maassa vuoteen 2014 mennessä tapahtuneet rakenteelliset muutokset olivat myös tuottaneet uuden sukupolven huippuosaajia maajoukkueeseen. Vanha runko oli puolestaan kasvanut entistä paremmiksi joukkuepelaajiksi. Samalla saksalainen lajikulttuuri oli ottanut ison harppauksen pelin ymmärryksessä ja arvomaailmassa. Vaikka Saksa murskasi Brasilian välierässä 7-1, arvot säilyivät:

Siellä tapahtui jotain erityistä. Joukkue pelasi tavalla, joka teki jokaisen saksalaisen tyytyväiseksi. … Kun tänään tapaat ihmisiä, he puhuvat aina siitä, kuinka hyvän vaikutelman nämä pojat ovat tehneet, varsinaisesta urheilumenestyksestä tulee melkein sivuseikka. Kaikki tietävät missä he olivat Brasilia-ottelun aikana, ja ennen kaikkea ihmisten mieleen jäi pelaajien nöyryys, tapa, jolla he lohduttivat vastustajiaan, eivätkä menneet juhlinnassaan liiallisuuksiin.” s. 321-322

Huipulla tuulee

Suurissa palloilulajeissa kisapaikkoihin ja mitaleihin vaadittava työ on valtava. Kooltaan se on sellainen, johon kukaan ei enää pysty vain pienellä määrällä sitoutuneita ihmisiä. Kovimpiin saavutuksiin vaaditaan huipputason valmennuskoulutus, laajat junioritasot, ja pääsarja, jossa pelataan ja valmennetaan samalla tavalla. Mutta sekään ei aina takaa menestystä. Saksa teki muutokset konkretian tasolla, ja se nousi, kunnes oli paras. Kolme peräkkäistä MM-mitalia valtalajissa on kenelle tahansa kova saldo.

Vaikka näissä 2018 kisoissa mahtimaa historiallisesti jäikin lohkoon, toivon, että oppitunnit on silti sisäistetty, eikä paniikkinappulaa heti paineta ja kaikkea kyseenalaisteta. Tai sitten olen liian optimistinen, ja ihminen palaa kaavoihinsa. Joka tapauksessa on selvää, että vaikka järjestelmä toimisikin, lippulaiva tarvitsee aina kypsyyttä ja kokemusta. Näissä 2018 kisoissa tuloksen lisäksi huonoa oli ollut pelaajien käytöskin. En usko, että joukkue, jota johtivat kokeneet Schweinsteiger, Lahm, Mertesacker, Podolski ja Klose olisivat 2014 sallineet sellaista. Ehkä tässäkin on osoitus siitä, kuinka todella harvinaista jatkuva erinomaisuus kentän sisä- ja ulkopuolella on.

Aiemmat työni eri maiden maajoukkueissa ovat olleet ok, ja olen osannut kannattaa muitakin, kuin vain sinivalkeaa. Työ Suomen kanssa on silti erityistä. Jonkun Saksan esimerkistä lukiessa voi olla vaikeaa kuvitella, kuinka Suomi vaikkapa naisten lentopallossa pelaisi arvokisamitaleista. Silti kyse on ihan samoista perusasioista. Meidän on vain tehtävä laadukas työ tehokkaammin ja pienemmillä resursseilla, ja jaksaa painaa. Ennen kaikkea on tärkeää päästä käytäviltä kiinni konkretiaan, ja pysyä oikealla tiellä hievahtamatta, ja pettymyksistä huolimatta. Lopulta arki ratkaisee:

Tiessään oli nojatuolipsykologia, pakkomielteinen kiintymys johtajiin, taistelutahtoon ja muihin näkymättömiin tekijöihin, joita oli vaikeaa osoittaa suuntaan tai toiseen. Nyt huomio kiinnitettiin pieniin, helposti korjattaviin asioihin, joilla oli kumulatiivisesti valtava merkitys.” s. 224-225

Hyvää kesää,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.