Archive | coaching RSS feed for this section

Skouttaus ja Pelinluku (2)

30 Nov

Jatkamme lokakuun tarinaa. Kirjoitin ihmisen rajallisesta kapasiteetista muistaa uutta informaatiota. Kehotin valmentajia keskittymään ensisijaisesti oman joukkueen ja pelitavan hiomiseen, ja arvottamaan skouttauksen tuottamaa runsasta tietoa.

Lyhytaikaismuisti ja huomiokyky

Yksi tehokkaan valmennuksen salaisuuksista on priorisointi. Ihmisen huomio voi olla vain yhdessä paikassa yhdellä hetkellä ja sen siirtäminen kuluttaa energiaa. Jos joudumme vaihtamaan huomion kohdetta koko ajan, se väsyttää enemmän, kuin jos keskitymme vain yhteen asiaan kerrallaan.

Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … Consciousness itself is not a thing, and it is not localizable in the brain. Rather, it is the name we put to ideas and perceptions that enter awareness of our central executive, a system of very limited capacity that can generally attend to four or five things at a time.It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014, p.45)

Syvä keskittyminen on viisaampi strategia, kuin tilkkutäkiksi pilkotut yksityiskohdat joiden välillä pallottelet. Päätin edellisen kirjoituksen ajatukseen siitä, että skouttauksen tuoman tiedon voi tiivistää vain neljään tai viiteen avainkohtaan. Tähän on hyvä syy johtuen lyhytaikaismuistimme (STM, short-term memory) rajoituksista. Aikanaan uskottiin, että STM on noin 7 yksikköä plus miinus 2kpl ihmisestä riippuen. Nykytiedon valossa tämä 5-9 kpl vaikuttaa kuitenkin olevan pienempi, eli noin 4-5, eikä sitä periaatteessa voi harjoittelemalla edes kehittää. (Hyvin harjoitelleet ihmiset kykenevät koviin muistisuorituksiin erilaisten oppimis- ja muististrategioiden avulla, mutta kyse on spesifistä tiedon muistamisesta. Ei siis siitä, että olisit jumpannut ”yleistä” kykyäsi pitää useita asioita lyhytaikaismuistissasi. Riittävä ja laadukas uni on yksi tärkeistä tekijöistä, jotka sementoivat päivän aikana koettuja asioita pitkäaikaismuistiin (LTM, long-term memory))

Kiinalainen oppitunti

Liian suuri määrä tietoa kuormittaa, mutta paineen alla vähäisetkin asiat meinaavat unohtua. Näin läheltä esimerkin tästä viime kesänä, kun pelasimme Hollannin maajoukkueella Kiinaa vastaan pääsystä World Grand Prix’n välieriin. Finaaliturnaukseen oli päässyt maailman kuusi parasta maata. Lohkon päätöspelin panos oli välieräpaikka ja Kiinaa kannusti 11 000 hengen kotiyleisö. Kiina on 16 olympiavoittaja ja Hollanti samojen kisojen nelonen, joten vastustaja oli suosikki, vaikka pelistä odotettiinkin tasaista. Neljän erän jälkeen taululla luki 2-2. Kaikki tiesivät viidennen alkaessa, että Kiinan supertähti Zhu Ting saa tärkeimmät hyökkäyspaikat. Veimme erää ja johdimme hetkeä ennen loppua 14-11. Pääsimme hyökkäämään ottelupalloa kolme kertaa, mutta hävisimme erän lopulta 16-18 ja turnaus oli ohi.

Mitä valmennusfilosofiaan tulee, tulen muistamaan nämä ’17 GP finaalit pitkään. Zhu tappoi viimeiset viisi hyökkäystä raakana kenttään ilman, että Hollannin puolustus edes kunnolla osui niihin. Jälkikäteen voisi mennä sen taakse, että vastustajalla oli fyysisesti meille liian kova pelaaja. Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästään tästä. Meidän pelitapamme peruspalikat eivät yksinkertaisesti kestäneet. Meillä oli Kiinasta valtava määrä dataa, mutta se ei lopulta auttanut. Kenties jopa päinvastoin. Näistä viidestä tappohyökkäyksestä vain yksi oli niin kova suoritus, ettemme olisi saaneet sitä puolustettua. Kaikissa muissa puolustajat joko olivat liikkessä, poissa omilta paikoiltaan, tai torjuja ei tehnyt teknisesti hyvää suoritusta. Kaikki oman kontrollin asioita siis.

Mielenkiintoiseksi tarinan tekee pelin taso. Puhutaan kuitenkin urheilijoista, jotka pelaavat olympiamitaleista! Hollannin tapauksessa he ovat myös poikkeuksellisen hyviä ja valmennettavia tyyppejä. Jos arvokisat voivat ratketa perustaitoihin, niin mitä se on alemmilla tasoilla? Ja kuinka me todella voimme parhaiten auttaa urheilijoitamme? Skouttauksen tuoma tieto on älyllisen tason muistamista, mutta pelinlukeminen ja liikkuminen vaistonvaraista. Havainnointi kumpuaa ihmisen ikivanhasta biologiasta. Pitäisikö meidän opettaa niitä sen sijaan, että puhumalla yritämme vaikuttaa aivojen nuorimpiin osiin? Paluumatkalla lukemani Peter Levinen kirja (In an Unspoken Voice, 2010) sivusi aihetta. Raapustin seuraavan pätkän muistiinpanoihin:

Interesting how consciousness evolved in animals and humans as interplay between the prey and the predator. We have to know where we are in space, and we have to be fully in the now, focused, in order to make the best choices regarding how and where to move. In addition, humans react to oncoming objects with instinct, not intellect. Of course it matters what we know (scouting) but it matters even more what we see (reading.)

Havainnointi ja liikkuminen (“volleyball is a visual motor sport, with emphasis on visual”) ovat aihe toiselle ja pidemmälle jutulle. En kuitenkaan osaa välttää ajatusta, että emme todella tunne omaa biologiaamme kovin hyvin. Oma kokemukseni aiheesta on toki vain pintaraapaisu, mutta kenties riittävästi näkemään, että on oltava nykyistä parempia malleja toimia.

Tapoja opettaa taktiikkaa

Samojen taktisten asioiden toistaminen peleissä on pelaajille hyödyllistä. Muistamme edellisestä jutusta, että pelitapa on sitä kuinka pelaat aina (=perusasetukset) ja taktiikka sitä, kuinka pelitapaa muokataan skouttauksen pohjalta kutakin vastustajaa varten. Vaikka et voi muistaa enempää kuin muutaman uuden asian kerrallaan, toistuu osa näistä “uusista” taktisista asioista kauden peleissä eri vastustajiakin vastaan. Esimerkiksi Ruotsissa on kolme joukkuetta, joiden hyökkäyspeli on selvästi muita nopeampaa. Oman joukkueen torjuntaliikkuminen ei sellaisenaan riitä heitä vastaan, mutta onneksi oppitunteja riittää. Ensimmäisessä pelissä olimme pulassa, toisessa hieman parempia, ja kolmannessa jo melko hyviä.

Talking about what you should do isn’t very effective if the task includes time-constraints.”

Dr. K. Anders Ericsson

Ylipäätään taktisten asioiden harjoittelu (sitten kun tekniset perustaidot ovat riittävän hyviä) kantaa pitkässä juoksussa hedelmää. Pelaajat oppivat toistuvan kaavan ja laajentavat pitkäaikaismuistinsa edustuksia pitämään sisällään enemmän ja enemmän nyansseja. Terminologia eroaa lähteestä riippuen, mutta eräs nimitys näille skeemoille tai “mentaalisille edustuksille” on LTWM (long-term working memory.) Kuten olen kirjoittanut, nuoren pelaajan kaikki huomio menee usein vain siihen, että pystyy olemaan painetilanteessa. Kokenut pelaaja taas osaa esimerkiksi ennen syöttöä nähdä, missä rotaatiossa vastustaja on, ja muistaa edellisistä peleistä kaavoja ja painotuksia. Tiedän myös valmentajia, jotka harjoituksissa esim. pyytävät pelaajia sulkemaan silmät, kuvittelemaan vastapuolen pelaajat kentälle, ja kysyvät missä rotaatiossa nämä ovat. Tällaiselle systemaattiselle opettamiselle lämpenen paljon enemmän, kuin rotaatioista puhumiselle palaverissa tai pelissä.

Peliin valmistautuminen

On lisäksi tärkeää muistaa, että meillä voi kussakin pelissä joukkueena olla enemmänkin taktisia asioita kuin ne neljä tai viisi. Asioita voi olla 4-5 per pelaaja, mutta pelaajilla on eri vastuita. Liberon ei tarvitse muistaa hyökkäyskohteita, ja niin edelleen. Turha kuormittaa ketään tiedolla vain siksi, että se on olemassa. Pidän tavasta, jossa seuraavat pääkohdat käydään läpi edellisen päivän palaverissa ja kysellään pelaajilta uudelleen kopissa ennen peliä:

  1. Syöttökohde (yleensä 1-2 kpl)

  2. Hyökkäyskohde (heikoin torjuja, tai paras lyöntisuunta)

  3. Kuinka torjut (oman pelipaikan tärkeimmät 1-2kpl)

  4. Kuinka puolustat (1-2 muutosta peruspalettiin- jos niitä on.)

  5. Tärkein yksittäinen voittoon vaikuttava asia (jos se ei jo löydy omasta pelitavasta.)

Videopalaverit (yleensä 2kpl) vastustajasta eivät ole vain valmentajan puhetta, vaan keskustelua, näkemistä ja palautetta. Katsomme vastustajan passarin, hyökkääjät, ja syöttäjät siten, että video pysäytetään kontaktihetkellä, ja pelaajat kirjaavat ylös mitä seuraavaksi tapahtuu. Metodi on voimakas, sillä se parantaa pelinlukemista ja asioiden muistamista (+ on pelaajista mukavampaa kuin tunnin monologi.) Toisessa palaverissa puhutaan enemmän rotaatioista, jos on tarve.

Elämäntapana tilastot

Oma näkökulmani aiheesta lienee tässä kohtaa aika selvä. Vaikka pidän perusteluja vankkoina, ei tässä esitetty näkemys kuulu huipulla valtavirtaan. Osasyy tähän on, että jos rahoitusta ja staffia on paljon, heille täytyy keksiä tekemistä. Lisäksi pelaajat huipulla ovat vaikeammin valmennettavia kuin alemmilla tasoilla. Teknisiin puutteisiin ei konfliktien pelossa helposti edes haluta puuttua ja jäljelle jäävät numerot. Sitten johdetaan numeroita sen sijaan, että johdettaisiin ihmisiä. Aikaa myöten olen myös oivaltanut, miten kunkin valmentajan tausta ja luonteenpiirteet vaikuttavat heidän työhönsä. Itse näen valmentajan laumanjohtajana ja opettajana, jossa perustaidot, arvot ja joukkuedynamiikka näyttelevät tärkeintä osaa.

Silti osa maailman parhaista valmentajista on taustaltaan juuri skoutteja. He hallitsevat pelin taktisen puolen tavalla, jota arkea näkemättömän on vaikeaa edes uskoa. On kuin tilastot ja rotaatiot olisivat iso shakkilauta, joka pyörii koutsin päässä saumattomasti pelin aikana. He eivät kuitenkaan ole mitään stereotyyppisiä datahiiriä. Huipulla kyse on tyypeistä, jotka ymmärtävät ihmissuhteiden merkityksen ja jotka tyypillisesti pystyvät laittamaan valtavan määrän energiaa skouttaamisen lisäksi kaikkeen muuhunkin. Hierarkian huipulle nousevat aina yksilöt, joilla on riittävästä alaspesifiä älykkyyttä sekä ahkeruutta ja stressinsietokykyä työmäärän kestämiseen. Olen lisäksi kuvaukseen sopivien entisten työkaverien kautta jäsentänyt asian niin, että koska koutsi haluaa olla hyvä kaikessa, taktisesta osaamisesta tulee tavallaan peli pelin sisällä. Tarkoitan tällä seuraavaa:

Peli on käynnissä ja ratkeaa aina tiettyihin asioihin riippumatta siitä mitä valmentaja tietää. Samalla valmentaja yrittää kuitenkin itse muistaa kaiken mitä kentällä tapahtuu kuin vain nähdäkseen pystyykö hän siihen. En ole lainkaan varma, ovatko he aina tästä edes tietoisia. Siltä se minusta kuitenkin näyttää. Joku syyhän on oltava, että ihminen käyttää valtavasti aikaa asioihin, jotka vaikuttavat lopputulokseen vähän tai eivät lainkaan. Joillekin “kaiken tietäminen” on kunnia-asia ja myös iso osa työn merkitystä. Mutta onko se asia, jota haluat elämässä eniten? Joillekin vastaus on ilmeisesti kyllä, sillä he motivoituvat niin paljon tästä puolesta, ettei perhe-elämällekään jää juuri aikaa. Eronnut huippuvalmentaja on miltei standardi.

Työssä on monta kuluttavaa puolta, mutta skouttaus on se yksi asia, joka vie paljon aikaa, ja josta todella voi hieman tinkiä joukkueen tasoa laskematta. Ja edelleen riippuu mihin valmistaudutaan; olympialaisiin vai tavalliseen liigapeliin. Kaikissa tapauksissa uskon, että valmennusta tärkeämpiä asioita ovat terveys, isyys ja lupaus itselle ja perheelle läsnäolosta, vaikka valmentaisikin huipulla. Myös elämän pelissä kannattaa valita taistelut huolellisesti.

Kaunista joulun odotusta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Skouttaus ja Pelinluku (1)

26 Oct

Kaksiosainen juttu skouttauksesta liittyy enemmän priorisointiin kuin lentopalloon. Kyse on ihmisen kyvystä käsitellä ja muistaa informaatiota. Lisäksi se on pieni manifesti havainnoinnin ja pelin opettamisen puolesta. Vaikka skouttauksella (eli vastustajan analysoinnilla) on urheilussa paikkansa, tärkeintä on pyrkiä selkäytimeen painettujen perusasioiden soveltamiseen pelin aikana. Ei kuormittaa muistia yrittämällä hallita liikaa uusia asioita kerralla.

And the reason is increasingly evident: the volume and complexity of what we know has exceeded our individual ability to deliver its benefits correctly, safely, or reliably. Knowledge has both saved us and burdened us. … The real lesson is that under conditions of true complexity – where the knowledge required exceeds that of any individual and unpredictability reigns – efforts to dictate every step from the center will fail. People need room to act and adapt. (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Atul Gawande (The Checklist Manifesto, 2009)

Miksi skouttaamme vastustajia?

Ennen kuin pääsen vauhtiin, sanon uudelleen, että vastustajien opiskelu kuuluu huippu-urheiluun ja sillä voi saavuttaa kilpailuetua. Elämässä on kuitenkin toissijaisia asioita, joihin käytämme aikaa samalla, kun prioriteettimme kärsivät. Joukkuelajeissa on tavallista painottaa vastustajan pelaamista oman pelaamisen sijaan. Mitä korkeampi taso, sitä kovempaa panostus vastustajan skouttaamiseen yleensä on. Tähän on monta syytä, mutta usein asioita tehdään vain siksi, että ne voidaan tehdä. Jos sinulla on resursseja kerätä dataa, sitä myös kerätään. Osa tästä on hyödyllistä, muuta suurin osa ei ole. Liian suuri määrä informaatiota voi haitata päätöksentekoa myös penkin päässä.

A big part of having a good scouting report is showing our team, that we got it under control.”

-Dr. Marv Dunphy

Valmentaja kokee hallinnan tunnetta, jos hän on valmistautunut peliin hyvin. Tämän tuoma turvallisuus leviää helposti koko joukkueeseen ja on yksi skouttauksen isoista eduista. Unohdamme kuitenkin, että kyseessä on osittainen illuusio. Kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta. Kaava, jonka näemme menneisyydessä, ei auta näkemään jokaista yksittäistä tilannetta tulevaisuudessa. Voimme korkeintaan puhua todennäköisyyksistä, emme varmuuksista.

Eri tasoilla vastustajan skouttaaminen ja pelitaktiikka vaikuttavat lopputulokseen eri tavoin. Eniten vaikutusta on silloin, kun pelaajat kykenevät toteuttamaan tuottamaasi tietoa (tai jos vastustajasi eivät valmistaudu mitenkään.) Isossa kuvassa taktiikan merkitys on kuitenkin pienehkö. Tuhannet harjoitustunnit, pelinlukukyky, paineensieto ja lajitekninen osaaminen ratkaisevat. Vasta kun isot asiat ovat kunnossa ja erot pieniä, on skouttauksen pohjalta tehdyn taktiikan rooli suurempi.

Ennen kuin jatkamme pidemmälle, selvennetään terminologiaa hieman.

Tekniikasta taktiikkaan

Joukkueen pelaamisen taso koostuu eri osa-alueista. Suurin osa näistä liittyy yksittäisiin pelaajiin, ja vaikka ne voi käsitteistää eri tavoin, seuraavat toimivat mielestäni hyvin.

  1. Fyysiset ominaisuudet- Pitkälti geneettisiä ominaisuuksia kuten pituus, lihastyyppi, raajojen mittasuhteet, ja niin edelleen. Osaa voidaan harjoittaa, mutta ei määräänsä enempää.
  2. Henkiset ominaisuudet- Kyky suoriutua paineen alla, kyky nopeasti käsitellä ala-spesifiä informaatiota, muut ”aineettomat” ominaisuudet kuten kyky johtaa, tunnetaidot tiimissä, persoonallisuus, ja niin edelleen. Usein helpommin kehitettäviä kuin fyysiset ominaisuudet.
  3. Tekniset ominaisuudet- Biomekaniikka, eli pelaajan paljain silmin nähtävissä oleva suoritusteknikka kussakin motorisessa taidossa. Helpoimpia asioita kehittää valmennuksen avulla ovat juuri käsien asennot, askeleet, ja niin edelleen.
  4. Pelinluku- Pelaajan kyky nähdä, tunnistaa, ja ajoittaa oma suoritustekniikka kentällä tapahtuvaan visuaaliseen ärsykkeeseen. (Pattern recall/ pattern recognition.) Pelinlukua opetetaan mm. viemällä pelaajan katse systemaattisesti eri kohteisiin. Alku on nopea, mutta sen jälkeen alkaa hidas tie ylöspäin. Kaikkiaan hyväksi pelinlukijaksi tuleminen vie vuosia, sillä vaikka katsot oikeita asioita, et ehkä vielä näe mitä tulee tapahtumaan. (Hyvä vertaus on uuden kielen oppiminen. Noviisi ja natiivipuhuja kuulevat molemmat samat äänteet, mutta niillä on merkitystä vain sille, joka on oppinut tuntemaan niiden merkitykset.)
  5. Pelitapa- Joukkueen modus operandi, joka perustuu pelaajien ominaisuuksiin (niiden maksimaaliseen hyödyntämiseen) ja lajin tilastollisiin todennäköisyyksiin juuri kyseisellä tasolla. Voidaan myös puhua pelityylistä. Pelitapa on eri asia kuin taktiikka.
  6. Skouttaus- Informaation tuottaminen siitä, mitä vastustaja tekee kussakin tilanteessa. Pelissä vastaantulevia uusia tilanteita on periaatteessa lukemattomia, joten tätä tietoa voi myös tuottaa, tulkita ja katsoa eri kanteilta ad nauseam.
  7. Taktiikka- Oman pelitavan ja vastustajan skouttaukseen pohjalta tehty suunnitelma. Perustuu myös todennäköisyyksiin ja liittyy yksittäiseen otteluun tai ottelusarjaan valmistautumiseen.

Kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä

Kun valmentaja aloittaa työnsä, tulee hänen tehdä analyysi toiminnasta. Etenkin alussa on paras satsata eniten niihin asioihin, jotka vaikuttavat tuloksiin voimakkaimmin. Tilastollisesti n. 80% voittoon johtavista asioista on seurausta n. 20% syistä (Pareton periaate.) Jos joukkueella on syksyllä 4-6 viikkoa valmistautua kauteen koko rosterilla, heti ei kannata puuttua kaikkiin lillukan varsiin. Oman pelitavan luominen ja muut isot kivet täytyy laittaa purkkiin ensin. Selkeästi priorisoimalla halutut asiat voivat tapahtua yllättävänkin nopeasti.

Tästä huolimatta on houkuttavaa alkaa jo alussa kiinnittää huomiota siihen, mitä vastustajat tekevät. Keitä heillä pelaa? Kuinka hyviä pelaajat ovat? Mitä tapoja heillä on? Nämä kaikki ovat oman vaikutusvaltamme ulottumattomissa. Silti alamme verrata omaa tekemistä muihin sen sijaan, että yrittäisimme itse tulla paremmiksi. Ihminen on laumaeläin ja meidät on näin piuhoitettu. Haluamme tietää asemamme oman ryhmän sisällä ja myös kilpailussa muita heimoja vastaan. Seurauksena yritämme voittaa älyllistä ja taktista kamppailua liian varhain, omilla puutteellisilla perustaidoilla.

Volleyball is a visual motor sport, with emphasis on the visual.”

You have to build your systems around the abilities of your players.”

You cannot do tactically what you cannot do technically.

Dr. Carl McGown

Joukkueen pelitavan tulee perustua pelaajien ominaisuuksiin. Ennen kuin sinulla voi olla pelitapa, on sinun ymmärrettävä mitä pelaajasi itseasiassa osaavat. Et lisäksi voi luoda peleihin kovin monimutkaista taktiikkaa, elleivät pelaajat sitä kykene teknisesti toteuttamaan. Esimerkki auttaa ymmärtämään tämän dilemman nopeasti.

Valmennat nuorta keskitorjujaa, joka osaa halutut torjunta-askelsarjat (tekniikka) mutta ei muista katsoa vastustajan passaria. Toisin sanoen hänellä on yksi ainoa muistettava asia: katso passaria. Pelaajan kehitys ei vielä ole riittävän pitkällä, jotta tärkeä asia olisi hallussa painetilanteessa. Jos et katso vastustajan pelinrakentajaa, et tiedä mitä tuleman pitää, koska et saa kyseistä visuaalista informaatiota mistään. Moni yrittää auttaa pelaajaa taktiikalla: ”Jos rotaatiossa 1 pallo nousee 5-paikalle, passari pelaa sieltä aina taaksepäin. Muissa tilanteissa hän pelaa aina eteenpäin.”

On silkkaa ironiaa, että tämä (usein aikalisillä) annettu informaatio kuormittaa lyhytaikaismuistia enemmän kuin yksinkertainen ”katso passaria.” Systemaattinen pelinluku on tapa, jonka aikanaan täytyy löytyä pitkäaikaismuistista, siis ”selkäytimestä.” Vasta sitten voimme antaa tietoa pelissä ilman, että suoritus kärsii. Ihminen ei ole hyvä pitämään montaa asiaa mielessä kerrallaan:

One of the significant discoveries of cognitive psychologists in recent decades is that switching from one task to another is effortful, especially under time pressure. … Like a juggler with several balls in the air, you cannot afford to slow down; the rate at which material decays in memory forces the pace, driving you to refresh and rehearse information before it is lost. Any task that requires you to keep several ideas in mind at the same time has the same hurried character. … It is now a well-established proposition that both self-control and cognitive effort are forms of mental work. … All variants of voluntary effort- cognitive, emotional, or physical- draw at least partly on a shared pool of mental energy.” (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Daniel Kahneman (Thinking Fast and Slow, 2011), Nobel-voittaja

Keskittyminen syö energiaa, ja mitä vähemmän pelitilanteessa osaat, sitä stressaavampaa se on. Huippu-urheilija kestää painetta luonnollisesti yllä kuvattua paremmin, sillä hänellä on pitkäaikaismuistissaan kokemusta kentällä toistuvista tilanteista (ja siten enemmän kapasiteettia käsitellä informaatiota.) Tästä huolimatta myös huippupelaajia ylikuormitetaan tiedolla. Mikä on liikaa riippuu yksilöstä, mutta kun painetta on enemmän, pystymme vähempään. Olen ollut tilanteissa, joissa olympiatason pelaaja tulee aikalisällä penkille ja huutaa valmentajalle ”Mitä ne tekevät seuraavaksi?! Mitä näet, kerro?!” Näin voi käydä, jos pelaajat ovat oppineet liian riippuvaisiksi informaatiosta turvallisuuden lähteenä.

Sattumanvaraisiin peleihin kuuluu olennaisesti, että et tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi arvaaminen ja penkiltä ohjaaminen helpottavat koettua painetta. Valmentajan on kuitenkin ymmärettävä, että hän ei voi ratkoa pelaajien ongelmia penkiltä käsin. Skouttauksen tuottamasta tiedosta huolimatta jokaisissa MM-kisoissa ja Olympilaisissa pelit useimmin ratkeavat johonkin yksittäiseen perussuoritukseen. (Yleensä kyse on matalan todennäköisyyden hyökkäyksestä, joka tehtiin paineen alla, tai kurittomuudesta torjunnassa tai puolustuksessa. Perusasioiden hallinta ratkaisee lopputuloksen huolimatta siitä, montako yötä 10 hengen staffi on valvonut valmistautuen.)

Kuinka skouttauksesta saa eniten irti?

Yhteenveto. Hyvässä pelinluvussa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, mitä tiedät, vaan siitä, mitä näet. Pelitilanne on aina kompleksinen, ja informaatio menneisyydestä ei ennusta tulevaa kuin osittain. Emme ole hyviä muistamaan tietoa (taktiikkaa) samalla kun meidän täytyy tehdä jotakin muuta (pelata itse peliä.) Luonnollisesti haluamme tietää mitä vastustaja tekee, ja osa tuotetusta informaatiosta on myös hyödyllistä. Skouttauksesta saat eniten irti priorisoimalla:

  1. Määrittele ottelun tärkeys. Onko tämä liigan 12. kierros, vai olympiafinaali? Toiseen voi valmistautua viikkotolkulla, ja se on ainutkertainen mahdollisuus elämässä. Tavalliseen liigapeliin riittää todennäköisesti, että katsot videolta heidän kaksi edellistä otteluaan.
  2. Keskity siihen 20% vastustajan pelaamisesta, mikä tuottaa 80% heidän menestyksestään. Pyri pysäyttämään tuo 20%. Pilko loput 80% vastustajan pelaamisesta itsellesi ylös järkevällä tavalla ja pidä muruset omana tietonasi. Älä kuormita pelaajia näillä asioilla ennen kuin se on ajankohtaista. Muistuta heitä kuitenkin, että meillä on vastustajasta kaikki tarvittava tieto. Epävarmuus lisää painetta ja varmuus poistaa sitä. Pidä huoli, että pääset käsiksi yksittäisiin tiedonjyviin nopeasti pelin aikana tilanteen niin vaatiessa (jos vastustaja esim. tekee vaihtoja tai joku harvinainen, mutta tasaisesti toistuva tilanne tulee vastaan.)
  3. Oppiminen on tilasidonnaista. Mitä ikinä haluat taktiikkasi pitävän sisällään, harjoittele sen ydinkohtia harjoituksissa, jotta pelaajat eivät joudu muistamaan pelissä liikaa uusia asioita. Kuunteleminen ei auta toteuttamaan, mutta visuaalisesti eteen tulevat ja itse harjoitellut tilanteet muistuvat mieleen uudestaan.
  4. Palaverissa visuaalisuus on avainasemassa. Anna pelaajille itselleen mahdollisuus katsoa- ja esimerkiksi piirtää tyhjälle skouttipaperille- mitä he videolla näkevät. Tällä on merkitystä. Ei sillä, mitä sinä sanot tai tiedät, tai miten pitkän raportin olet kirjoittanut. Unohda myös tilastolliset hienoudet, ja yritys esittää pelaajille loputtomasti numeroita. Ihmiset ovat luonnostaan kehnoja muistamaan ja ymmärtämään tilastoja.
  5. Opeta pelaajat teknisesti riittävän hyviksi, jotta he osaavat toteuttaa omaa pelitapaa. Heillä on vähemmän muistettavaa ja enemmän mahdollisuuksia tehokkuuteen. Kun koko joukkue osaa lukea peliä ja liikkua tehokkaasti, vaikutus lopputulokseen on taianomainen. Perusasiat, perusasiat, perusasiat.
  6.  Perusta pelitapasi tilastollisiin todennäköisyyksiin. Esimerkiksi sen sijaan, että meillä olisi 10 eri puolustuspaikkaa eri tilanteita tai eri hyökkääjiä varten, laita puolustajasi yksinkertaisesti sinne, minne pitkässä juoksussa menee eniten palloja.
  7. Luo tilannesidonnaisuuksia, jossa tietyissä tilanteissa toimit aina samalla tavalla. Jaa peli kokonaisuuksiin, joita noudatat. Pelaat esimerkiksi kolmen torjuntaa vastaan aina samalla tavalla. Siirtoa (tiettyä keskihyökkäystä) vastaan aina samalla. Kun pelaajat osaavat nämä mallit arjen harjoitusten jälkeen ulkoa, voit tuoda jotain uutta ja vastustaja-spesifiä mukaan. Pelkistä nämä oman pelitavan mallit niin harvaan variaatioon kuin mahdollista.
  8. Teet muutokset omaan pelitapaan skouttauksen perusteella. Mitkä ovat tämän vastustajan suurimmat poikkeukset näihin sääntöihin omaa pelitapaamme vastaan? (Täytyy myös muistaa, että vastustaja ei ehkä tee sinua vastaan samaa, mitä teki muita vastaan.) Ennen kuin tuot asiat joukkueesi tietoon, muistuta itseäsi vielä mikä siihen n. 20% kuuluu, josta vastustajasi hyötyy eniten. Taktiikka on tehty. Muiden asioiden voit antaa tässä kohtaa olla.
  9. Sinun ei tarvitse tehdä kuin 2-5 muutosta kutakin vastustajaa vastaan. Viisi -tai ehkä vain neljä- on yläraja (johon palaamme seuraavassa kirjoituksessa.) Keskity näihin asioihin kahdessa peliä edeltävässä harjoituksessa. Kaikki tämä olettaen, että oman joukkueesi paketti on teknisesti muuten kasassa, eikä vaadi viilausta. Jos vaatii, keskity edelleen oman pelitapasi hiomiseen vastustajan sijaan.

Jatkamme samasta aiheesta marraskuun jutussa.

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Junioriseuran Valmennus

29 Sep

Hyvää loppusyksyä Tukholmasta. Kuten aikaisemmin kirjoitin, toimin seuraavat kaksi talvea Ruotsalaisen Sollentuna VK:n päävalmentajana. Toimenkuvaan kuuluu miesten edustusjoukkueen lisäksi seuran juniorivalmennuksen kehittäminen. Sollentuna on Ruotsin vanhin lentopalloseura ja myös juniorien määrässä mitattuna (vuodesta riippuen) edelleen maan suurin. Tämä näkyy pääsarjajoukkueen toiminnassa, sillä peräti puolet pelaajista on omia kasvatteja. Paikallislehti uutisoi hiljattain, että tämä on Ruotsissa kaikki lajit mukaan lukien ainutlaatuista.

Men det kanske mest häpnadsväckande är att; av de nu 14 spelare som ska ingå i Sollentunas elitserietrupp, har hälften av spelarna en gång börjat sitt volleybollspelande i Sollentuna. Till Norrortssporten säger klubbens ordförande, Henrik Blomgren, så här om att årets trupp på herrsidan består av hälften egna produkter: – Det är Sverigeunikt – i alla sporter. Hur kommer det sig att ni har fått fram så många spelare?– Det hänger ihop med tradition, engagerade människor, kunniga tränare.”

http://norrortssporten.se/svks-ordforande-det-ar-sverigeunikt/

Toisin sanoen seurassa on syytä kokea ylpeyttä omasta toiminnasta, sitoutumisesta, ja traditiosta. Henki on hyvä ja pohja otollinen kasvulle, sillä vaikka toimintaa on paljon, se voisi helposti olla myös laadukkaampaa. Ja mikä tärkeintä, se voisi olla laadukkaampaa ilman kallista, moniportaista kehitysprojektia. Olen syyskuun aikana päässyt katsomaan junioreiden toimintaa ja kuluneella viikolla vedin ensimmäisen valmennuskoulutuksen. Demoryhmänä toimivat ’02 tytöt. Olen kohta 10 vuoden ajan kirjoittanut lentopallon mahdollisuuksista ja siitä, kuinka asiat voisivat olla vielä paljon paremmin. Tarvitaan vain laadukkaampia lentopalloharjoituksia! Usein puhutaan valmennuksen laadusta ja tärkeydestä, mutta emme ehkä ymmärrä kuinka nopeasti perusasiat todella voidaan opettaa uusille koutseille.

Pelaaminen ja Pareton periaate

Hyviä harjoituksia ei siis ole erityisen vaikeaa tuottaa. Sen sijaan, että opetetaan monia eri asioita, keskitytään yksinkertaisesti niihin avainasioihin, joista saadaan kaikista suurin vaste. Toistan. Jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Satsataan kaikki koulutus ja paukut siihen, että avainasiat tapahtuvat. Meillä kyse on pelaamisesta. Haluamme, että mikään ei mene harjoituksissa pelaamisen ja pelinomaisuuden edelle.

Vaikka Pareton 80/20 periaate ei urheilussa ole kovin laajasti tunnettu, esimerkiksi yritysmaailmassa siitä puhutaan usein. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että ”80% tapahtumista on seurausta 20% syistä.” Esimerkiksi 80% yrityksen tuloista on yleensä peräisin 20% asiakkaista. Urheilussa voidaan vastaavasti sanoa, että 20% pelaajista tekee 80% kaikista pisteistä tai maaleista. Ja niin edelleen. Tämä ei tarkoita, että luvut olisivat aina millilleen 80/20, mutta kun dataa on riittävästi, kyseinen tilastollinen periaate nousee esille.

https://en.wikipedia.org/wiki/Pareto_principle

Valmennuksen ei siis ole vaikeaa suunnitella joukkueen arkea, jos valmentajalla on tietoa harjoittelun ja lajin lainalaisuuksista. Ei ole ongelma, että aikaa on vähän. Millä on väliä? Tehdään niitä asioita. Millä ei ole väliä? Annetaan niiden asioiden tyystin olla. Ja tällä tarkoitan: tyystin! Satsaa harjoituksissa siihen, mikä tuottaa kehitystä ja iloa kaikista eniten. Pelaaminen on parasta. Sen tietävät kaikki (pelaajat). Ruotsi on järjestyksessä 8. maa, jossa toimin valmentajana, ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jokaisessa maassa valmennuskoulutus keskittyy aivan liian moneen asiaan ja liian teoreettisella tasolla.

Suuressa kuvassa ei ole väliä osaako juniorivalmentaja toimia mobiilisovelluksen kanssa skouttina, fysiikkavalmentajana, teippaavana fysioterapeuttina, tai suurena taktikkona. Sillä on väliä, osaako hän olla lasten ja nuorten kanssa hyvänä auktoriteettina ja laittaa pelin pyörimään. Yhdellä A4- muistilapulla pääsee karrikoiden F-junnuista A-junnuihin, edellyttäen, että valmentaja on itse nähnyt mallin toimivan arjessa. Siksi Sollentunan kaltainen seura on hieno paikka vetää koulutuksia. Säännöllisin väliajoin valmentajat pääsevät aivan vierestä katsomaan kuinka treeni pyörii, mitä siellä tehdään, mitä siellä ei tehdä, ja ennen kaikkea kuinka vuorovaikutus tapahtuu.

Päätöksenteon minimointi

Individuals need life structure. A life lacking in comprehensive structure is an aimless wreck. The absence of structure breeds breakdown. Structure provides the relatively fixed points of reference we need.” – Alvin Toffler

On tärkeää toistaa arjessa ja harjoituksissa samoja asioita, sillä siten opimme aikaa myöten itsekin. Vaikka on rasittavaa keksiä palloa uudestaan, moni päätyy tekemään niin parempien vaihtoehtojen puutteeessa. Jokainen vanhempi tietää, mitä on elää ruuhkavuosia kuskaten ja laittaen ruokaa omien töiden päätteeksi. Kaikilla ei ole peli- tai valmennustaustaa, ja joskus harjoituksen sisältö vaihtelee päivästä toiseen paljon. Toinen vaihtoehto on, että tehdään sitä samaa, mitä on aina tehty. Jos ei mistään muusta syystä, niin siksi, ettei harjoitusta ehdi aina suunnitella. (Lisäksi osaa ottavien pelaajien määrä saattaa vaihdella paljon.) Tiedämme kuitenkin, että jatkuva päätösten teko on uuvuttavaa. Se tulee aina minimoida, jos jostakin voi tehdä automaation.

Seuran valmennusfilosofian tulisi antaa juniorivalmentajille ymmärrys periaatteista sen sijaan, että rakennettaisiin lukuisia malleja kaikkiin eteen tuleviin tilanteisiin. Periaatteet ovat peräisin tilastollisista trendeistä. Vaikka edeltävä lause saattaa itsessään kuulostaa monimutkaiselta, kyse on lopulta vapauttavasta yksinkertaisuudesta. Malliin: ”Jos ymmärrän nämä viisi asiaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni millään muulla.” On toki koutseja, jotka kokevat pääsevänsä toteuttamaan itseään treeneissä. Suurin osa tapaamistani valmentajista olisi kuitenkin kiitollinen avusta. Sekä ihan fyysisesti muista ihmisistä treeneissä, että avusta sisällön kanssa. Alta löytyvä suunnitelma on pääpiirteinen tiivistykseni tällaisesta, rakentavasta juniorivalmennuksesta.

Toistettava malli

The System runs the business. People run the system.” Michael E. Gerber

Harjoittelun Blueprint on helppo suunnitella samaan malliin, kuin monet myyntialan bisnekset. Auttamaan ihmisiä tekemään liikkeessä halutut asiat, haluttuun aikaan, halutulla tavalla. Kenties paras tapa luoda kopioita toiminnasta Franchise- malliin on luoda prototyyppi. Toiminta keskittyy vain olennaisimpaan, ja malli on helppo toteuttaa riippumatta ihmisten taitotasosta. Tämä on niin tärkeä pointti. Juniorivalmennus tulisi toteuttaa siten, että asiat ovat kenen tahansa ensikertalaisen helposti ymmärrettäviä ja toteutettavia. Valmennuskoulutuksen tärkein anti on olla itse hallissa katsomassa, kuinka valmennetaan, ja sitten valmentaa itse tämän saman kaavan mukaan. Toisin sanoen pois luokista puhumasta, ja mars halliin tekemään.

Vaikka valmennus onkin kompleksimpaa kuin esimerkiksi tuotteen myyminen ketjun myymälässä, mikään ei estä toimivan mallin monistamista luomaan järjestystä ja jatkuvuutta harjoituksiin. Malliharjoitus elimininoi turhaa kaaosta, ja on helppo toteuttaa kaikkien toimesta. Ei siis vain niiden, joilla on itsellään laji- tai valmennustaustaa. Ymmärryksen ja kokemuksen karttuessa valmentajat aikaa myöten oppivat soveltamaan ja luomaan myös itsensä näköistä toimintaa. Joukkuepelit ovat siitä hienoja, että peli itsessään vastaa sattumanvaraisuudesta ja yllätyksistä. Meidän täytyy ainoastaan antaa mahdollisuuksia pelata peliä. Tällä hetkellä omasta luonnoksestani löytyvät seuraavat, tutkittuun tietoon pohjautuvat asiat.

Valmennuksen Blueprint

  1. Seuran ydinarvojen tulee näkyä harjoituksessa. Arvot vaihtelevat seurasta toiseen. Usein ydinarvoista kuitenkin löytyy jotakin yhteisöön viittaavaa (toveruus, yhteisö, tiimihenki), jotakin, joka kannustaa hyvään käytökseen (kunnioitus, rehellisyys, luonteenlujuus) ja jotakin, joka kannustaa yrittämään kovasti (ahkeruus, työmoraali, periksiantamattomuus.) Kaikista tärkein arvo, jonka haluan oman seurani sisäistävän, on pelaaminen. Peli itse on syy tulla yhteen, oppia, kasvaa, nauttia. Pelaaminen on kivaa; se on tylsyyden vastakohta.
  2. Seuran tulee opettaa nuorille, että jokainen kykenee kasvamaan ja oppimaan pelaajana. Uskomme kaikinikäisinä kasvuun, emme lahjakkuuteen. (Kts. Carol S. Dweck- Mindset) Tämän tukena on lista asioista, joita meidän kannattaa sanoa itsellemme ja toisillemme.
  3. Kehittyminen on motivoivaa ja hauskaa. Pelaajan tavoitteista riippumatta samat asiat ovat kehittäviä ja tuovat iloa kaikille. Tarvitaan pelinomaisia toistoja, sopiva tavoite/haaste sekä palautetta. (Kts. K. Anders Ericsson, Peak.)
  4. Lentopalloseuran tärkein tehtävä on tuottaa lentopalloharjoituksia seuran jäsenille. Eikö niin? Usein harjoitustunteja on viikossa vain 1-3. Käytetään ne kaikki, alusta loppuun, lentopallon parissa pelinomaisesti siten, kuin sen tässä määrittelemme. Eräs tavoista ”lisätä” saliaikaa on pyytää kaikki hallille 30min (tai niin pian kuin mahdollista) ennen salivuoron alkua tekemään alkuverryttely.
  5. Saadakseen parhaimman hyödyn, lapset tarvitsevat valmentajia. Usein joukkueella on vain yksi vastuuvalmentaja, ja hän tarvitsee apua. Jos 2-3 aikuista on paikalla kerrallaan, saavat nuoret harjoituksesta irti paljon enemmän. Vanhemmat voivat vuorotella eri viikoilla siten, että vastuuvalmentajan lisäksi yhden vanhemman kuorma voi olla vain yksi treeni kuussa.
  6. Taidot ovat spesifejä. Kahden pelaajan pallottelu maassa ei esimerkiksi ole lentopalloa. Se on pallottelua, eikä kehitä lentopalloilijaa kuin varhaisessa vaiheessa. Mahdollisimman pian taidot tulee siirtää tilanteisiin, joissa kosketuksia on kolme ja pallo menee verkon yli. Samasta spesifisyys-syystä kentällä ei ole mitään, mitä siellä ei pelissä ole. Emme tarvitse pöytiä, mattoja, törppöjä, tuoleja tai mitään, joka estää vapaan liikkumisen. Peli on itsessään jo hyvä ilman meidän kädenjälkeämme.
  7. Pelaajat tarvitsevat mahdollisuuksia reagoida verkon yli tulevaan palloon. Pelinomaisuus tarkoittaa siis myös sitä, että alemmilla taitotasoilla valmentaja joutuu ottamaan osaa treeniin heittämällä peliin lisää palloja sitä mukaan, kun edellinen pallo putoaa maahan. Nimenomaan tässä on suureksi hyödyksi, jos aikuisia / vetäjiä on useita. Ja heillä paljon intoa.
  8. Lista avaimista, joilla lentopallotaitoja opetetaan. Etenkin syöttö, vastaanotto ja hyökkäys (kolme taitoa, jotka saavat pallot elämään, ja voittavat pelejä.)
  9. Lista pelinomaisista harjoituksista, jotka toteutuvat järjestyksessä. Pienpeleissä on taikaa, ja 2v2 paratiisipeli parasta lähes kaikenikäisille. Tiedän, että se on nuoremmille iso haaste. Virheitä tulee paljon ja osumia ei. Pallot eivät elä. Koutsin tulee siis olla loputtoman kannustava ja antaa aina vain uusia jatkopalloja peliin.
  10. Valmentajalle annettava malliharjoitus on piirros, josta näkyy kunkin harjoituksen pääidea ja parin avainsanan tiivistelmä näistä kymmenestä kohdasta. Jokaista harjoitusta voi muokata helposti pelaajien lukumäärästä riippuen. Samalla harjoitus toimii checklistinä: juniorivalmentaja noudattaa samaa turvallista kaavaa, oppien itse vähitellen soveltamaan.

Eri ikäluokille Blueprint on hieman erinäköinen, mutta on tärkeää, että jotkin asiat tulevat mukana koko seuran läpi. Näitä ovat esimerkiksi seuran arvot, ajatusmaailma kohti kasvua, sekä pelaamisen kunnioittaminen. Myös opetettavat motoriset taidot ja avaimet ovat samat F- junnuista A-junnuihin, vaikka toteutettavat harjoitteet ovat osittain erilaisia.

Eliserien alkaa viikon päästä ja tunnelma on odottavan lämmin. Omalla kohdallani on erikoista, kuinka vähän itseasiassa tiesin Ruotsin lentopallosta tai länsinaapurista ylipäätään. Tähän mennessä kokemus on kuitenkin ollut pelkästään lupaava.

Hälsningar från andra sidan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Millainen On Hyvä Valmentaja?

31 Aug

Elokuu ja maajoukkuejakso lähestyvät loppua. Toimin yhtenä Hollannin naisten maajoukkueen apuvalmentajista kesän World Grand Prix:ssa ja MM-karsinnoissa. Työt Tukholmassa alkavat jo 1.9. joten syyskuun EM-kisoihin en pääse enää mukaan. MM-kisapaikka taskussa voi kuitenkin hyvillä mielin palata seurajoukkueeseen. Grand Prix’n finaaleita seurasi kotiturnausvoitto, kun Hollanti voitti kaikki pelinsä Rotterdamissa, loppuunmyydyn katsomon edessä. Ajatukset naisten huippulentopallosta päätyvät kuitenkin myöhempään juttuun, sillä syksyn aluksi haluan kirjoittaa meistä valmentajista.

We evolve to see our craft as an expression of one’s core being.” –Josh Waitzkin

Tavallaan tämä on jatkoa kesäkuun blogille, jossa kirjoitin valmentajan evoluutiosta kohti oman itsensä näköistä työtä. Lyhyesti kuvattuna hyvä valmentaja on itselleen, omille arvoilleen ja luonteelleen tosi. Valmentajia on kuitenkin monenlaisia ja he koutsaavat monilla tasoilla. Emme kokemukseni mukaan tästä huolimatta aina ymmärrä, kuinka erilaista valmennustyö voi eri ympäristöissä olla. Olen urallani ollut siinä mielessä onnekas, että työympäristö on vaihtunut usein. Joukkueissa on ollut pelaajia junioreista arvokisamitalisteihin, puhumattakaan omien veljien tai lapsuuden pelitoverien valmentamisesta aikuisena. Valmennuksen hienoimpia asioita ovat erilaiset ihmiset. He antavat perspektiiviä koko elämään.

Elämäntapana erinomaisuus

Kesän pesti on hyvä esimerkki yhdestä koutsauksen ääripäistä. Hollanti kuuluu naisissa maailman lentopalloeliittiin. Edellisistä EM-kisoista tulijaisina oli hopea ja 2016 olympialaisista 4.sija. Kun vertaa tätä kahden kuukauden jaksoa (joka on siis 1. vuosi uudesta 2020 olympiadista) aikaisempiin maajoukkuekomennuksiin, on ero toiminnan intensiteetissä selvä. Kaikki kivet käännetään ja elämä pyörii täysillä erinomaisuuden ympärillä. En tarkoita tällä sitä, etteivätkö työt esimerkiksi Suomessa tai Sloveniassa olisi olleet laadukkaita, mutta intensiteetti oli nyt silti eri. On tyypillisistä, että hierarkiassa lähimpänä huippua toimii alalla kuin alalla hyvin ahkeria ja intensiivisiä ihmisiä. Joku voisi lisätä, että myös hulluimpia.

Jos kysyt keneltä tahansa haluaako tämä olla jossakin hyvä vai huono, ei kukaan vastaa huono. Jos taas kysyt mitä kukin on valmis antamaan ollakseen parempi, saat myös todennäköisesti samat vastaukset mallia ”teen parhaani” tai ”teen kaikkeni.” Mutta samalla tavalla, kuin juniorilla on kaikkensa antamisesta eri käsitys kuin liigapelaajalla (jolla puolestaan on eri käsitys kuin maajoukkuepelaajalla), on vaikea kuvailla miten paljon ja laadukkaasti töitä ihmiset ylimmillä tasoilla ovat valmiita ja kyvykkäitä tekemään. Sama koskee pelaajia ja valmentajia molempia.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kollegoista, jotka kirjaimellisesti hengittävät lentopalloa. Se pitää ihmisen nöyränä, kun oma kunnianhimo törmää toisen kykyyn antaa samalle asialle vielä enemmän tunteja ja energiaa. Me ihmiset näemme asiat omien lasiemme läpi siinä määrin, että nuorempana itsekin ajattelin kaikkensa antamisen tarkoittavan juuri sitä, mihin minä sillä hetkellä kykenin. Mutta kun jyvät alkavat erottua akanoista on myös aika vastata joihinkin kiperiin kysymyksiin. Mitä haluan elämässäni, juuri nyt? Entä mitä haluan kaikista eniten? Mistä olen valmis luopumaan nyt, ja mistä myöhemmin? Kuten usein totean, ei pitäisi olla vaikeaa tehdä päätöksiä, jos tietää mitkä omat ydinarvot ovat. Silti moni huipputekijä painii harmaalla alueella esimerkiksi perheen suhteen: lapset tarvitsevat isää, mutta toisaalta perheen taloudellinen tilanne riippuu vanhempien töistä. Oikeita vastauksia ei ole, mutta itselle tosia vastauksia täytyy ennemmin tai myöhemmin löytää. Joka tapauksessa lähes joka alalla vauhti tuntuu töissä kiihtyvän, pikemmin kuin päinvastoin.

Maailman parhaiden kilpailussa kaikki palaa lopulta laatuun. Ei kirkkaimmalla huipulla ole ketään, kuka ei arjen näkökulmasta katsoen tekisi aivan järkyttävää määrää töitä. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin palautua sekä urheilijan, että valmentajan. Ja koska aika on rajallista, on sekä työnteon, että levon oltava laadukasta. Tämän ensimmäisen Hollannin jakson jälkeen näen yhä selvemmin, kuinka itse haluan valmentajaa; reflektointia, johon auttaa paljon toimia vuorotellen pää- ja apuvalmentajana. Oma erinomaisuus on tärkeää vain itselle; ja täysi kunnioitus niille, jotka tekevät eri tavalla, enemmän, tai vähemmän.

Monet parhaiden joukkueiden valmentajista tekevät töitä niin paljon ja niin tehokkaasti, että sitä on vaikea usko elämättä arkea. Joka tapauksessa olympiatasolla valmennus on jotakin muuta, kuin harrastuksena valmentaville vanhemmille. Tässä kohtaa ero on kaikille selvä ja poikkeuksellisen suuri. On kuitenkin huomionarvoista, että lähes yhtä iso ero on kotimaisella liigavalmennuksella ja nyt Hollannissa kokemallani. Hyvällä omalla tunnolla voi miltei puhua kahdesta eri ammatista.

Luonteenpiirteet ja paikka hierarkiassa

Kysymykseen ”Millainen on hyvä valmentaja?” on siis sekä helppo, että mahdoton vastata. Jotta aika ei kuluisi määritelmien viilaamiseen, seuraavat subjektiiviset kriteerit saavat kelvata (ja nimenomaan tässä järjestyksessä:)

  1. Valmentaja tuntee itsensä ja tietää sitä kautta miten haluaa töitä tehdä
  2. Valmentaja kohtelee ihmisiä kunnioituksella ja auttaa heitä kehittymään
  3. Valmentaja voittaa pelejä omalla sarjatasollaan.

Kirjoitan usein matkasta ja merkityksestä, sillä pidän niitä kaikista tärkeimpinä asioina. Kaikkia elämän arvokkaista asioista ei mitata rahassa, menestyksessä ja statuksessa. Silti kohta kolme (nimillä laadukkuus, voitto, tulos) ajaa lähes jokaisen alan dominanssihierarkiaa tai ravintoketjua. Maailma, jossa elämme, on sellainen. Elämä on kilpailua, vaikka sosiaalistunut ihminen ja yltäkylläisyyden aikakausi tämän alleen peittäväkin. Kilpajuoksussa se, joka pääsee nopeimmin tavoitteeseen voittaa (ja myös pitää tästä asemasta kynsin hampain kiinni.)

Ihmislajin selviytymiselle on ollut suotuisaa, että ryhmän jäsenillä on eri luonteen piirteitä, joten olemme samankaltaisuudesta huolimatta yhä hyvin erilaisia persoonia. Joukkueissakin tarvitaan karkeasti ottaen ”kaikentyyppisiä” ihmisiä menestyksen rakentamiseksi (sekin aihe toiselle kirjoitukselle.) Osaa näistä piirteistä tapaa huipulla kuitenkin muita useammin, ja valmentajissa enemmän kuin pelaajissa. Moni pelaa nuorena kivaa peliä, jossa lopulta kehittyy huipuksi. Pelaajissa on huipullakin useammin ujoja, herkkiä ja hiljaisia persoonia. Valmentajat taas ovat toista maata, sillä heidän työmoraalinsa ja persoonansa on ajettava kehitystä silloinkin, kun muita ei kiinnosta.

Siitäkin, mitä kaikkea huipulle nousuun vaaditaan, voisi kirjoittaa kirjan. Pidättäydytään tällä kertaa kuitenkin vain luonteenpiirteissä. Ihmisen piirteet ovat seurausta sekä tämän perimästä, että ympäristöstä, ja monia ominaisuuksistamme voidaan kehittää paljon. Jotkut asiat kuitenkin vaikuttavat olevan melko pysyviä halki elämään, ja luonteenpiirteet kuuluvat näihin. Kyse on jälleen määritelmästä, mutta luonteen piirteiden (kuten älykkyydenkin) mittaamiseen on kehitetty vaihtelevalla menestyksellä erilaisia malleja. Olemme siis tunnustettavasti harmaalla alueella. Luonteenpiirteiden suhteen ”viiden suuren” malli on yksi tunnetuimmista ja kannatetuimmista. Myös itselleni se on ollut kätevä työkalu ja tapa jäsentää ihmisluontoa.

The Big Five

Englanniksi tietoa löytyy huomattavasti paremmin, mutta tässä ensi hätään:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

  1. Ekstroversio (Kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.)
  2. Neuroottisuus (Kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.)
  3. Tunnollisuus (Kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.)
  4. Miellyttävyys (Kuvaa kykyä mukautua toisten ihmisten tunteisiin.)
  5. Avoimuus Kokemuksille (kuvaa arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.)

Vaikka piirteitä voi siis myös kehittää harjoittelemalla, antaa malli käsityksen siitä, mitä me mieluiten luontaisesti teemme kohdatessamme uuden tilanteen. ((Valmentajille tutuinta on harjoituttaa näistä tunnollisuutta, kts. Angela Duckworth, ”Grit”, (2016.)) Jos The Big Five- malli kiinnostaa, esimerkiksi Dr. Jordan Peterson (University of Toronto) lataa kaikki luentonsa youtubeen katsottavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Eri alojen huipuilla on joitakin samankaltaisia piirteitä. Viidestä luonteenpiirteestä tärkein on korkea tunnollisuuden aste (tunnollisuus jaetaan edelleen järjestelmällisyyteen ja ahkeruuteen), sillä töitä on aina paljon ja aikaa vähän. Tunnollisuus on itseasiassa joustavan älykkyyden jälkeen paras yksittäinen (joskaa ei aukoton) uralla etenemistä ennustava tekijä.

Hyvissä johtajissa on ihmisiä ekstroversion molemmista ääripäistä, mutta huipputasolla valmentajista monet tuntuvat olevan ekstorvertteja. Tällaiset ihmiset saavat voimaa vuorovaikutuksesta ja nauttivat kommunikoinnista toisin kuin kenties erilaisiin tehtäviin hakeutuvat introvertit. Toisin ei voisi ollakaan, ainakaan joukkuelajeissa, joissa ihmiskontakteja on todella paljon.

Näitä vastoin ainakin huippu-urheilussa tapaa vähemmän ihmisiä, joiden neuroottisuuden taso on korkea. Siis ihmisiä, jotka ovat herkempiä erilaisille uhkille ja siten luontaisesti sietävät stressiä heikommin. Muistetaan, että ihmislauma tarvitsee sekä niitä, jotka herkästi tunnistavat uhkia, että niitä, jotka taistelevat uhkien läpi- joskin johtajiksi saattaa valikoitua enemmän näitä taistelijoita tunnistajien sijaan.

Lisäksi huippuvalmentajissa on vain vähän tyyppejä, joiden miellyttävyys on korkealla (englanniksi agreeableness- ja joidenkin mielestä sama asia kuin Daniel Golemanin tunneäly.) No, vaikka toisten tunteiden tunnistaminen ja kyky empatiaan ovat hyviä työkaluja johtamiseen, niistä ei välttämättä ole samaa hyötyä huipulla, kuin esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Suurin osa huippu-urheilijoista on joko terveillä tai ei-niin-terveillä tavoilla itsekkäitä, ja monet hyvin kilpailulliset ihmiset eivät ole lainkaan miellyttäviä, saati halua miellyttää muita. Tunneälykäs johtaja- jos niin voi sanoa- joutuukin opettelemaan, kuinka olla kovin kovien ihmisten seurassa. Vastaavasti valmentaja, jolla on vain vähän kyseistä piirrettä, saattaa talloa varpaille ja loukata herkempiä ihmisiä ympärillään, mutta säilyy itse ehjempänä ja työt tulevat varmemmin tehtyä. (On kuitenkin muistettava, etteivät elämänlaatu tai tasa-arvo ole mitenkään yleisiä intressejä huippu-urheilussa.)

Avoimuus Kokemuksille on näistä viidestä ehkä vaikeimmin arvioitava, sillä molemmista ääripäistä voi olla hyötyä valmentajalle. Tyypillisesti konservatiivisemmat ihmiset löytyvät tämän mittarin häntäpäästä, ja liberaalit vastaavasti tapista. Tunnen hyviä valmentajia sekä samaan kaavaan luottavista puurtajista, että luovista visonääreistä. Molemmat joka tapauksessa toteuttavat itseään. Näitä ihmisiä motivoivat eri asiat, kuten myös hyviä lasten ja nuorten ammattivalmentajia aikuisten koutseihin verraten. Heiltä vaaditaan osaksi hyvin eri ominaisuuksia kuin niiltä, jotka valmentavat huipulla.

Olin kaavaillut jatkavani juttua erilaisilla valmentajatyypeillä, mutta tila loppuu tällä kertaa kesken. Vaikka ihmiset ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida nätisti lokeroida ”persoonalokeroihin”, koen hyötyneeni paljon malleista, joilla pyritään kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Vaikka on totta, ettemme ole järjestelmällisen samanlaisia kaikissa eteen tulevissa tilanteissa (ja että koko käsitys ”itsestämme” muuttuu ja elää läpi elämän), ainakin itse näen ihmisissä myös kaavamaisuuksia. Löyhissä raameissa erilaisia valmentajatyyppejä omassa mielessäni ovat mm. entinen pelaaja, tilastomies, manageri ja opettaja. No, kukin tyylillään, kuten sanotaan. Ennen hyvän syksyn toivotuksia vielä puheenvuoro aina maadoittavalle Mark Epsteinille:

https://www.goodreads.com/author/quotes/5734419.Epstein_Mark

You don’t have to shine”,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Marvin Armeija

28 Jul

Kesäkuun 19. päivä Marv Dunphy ilmoitti jättävänsä Pepperdinen päävalmentajuuden 34 vuoden jälkeen. Ura todennäköisesti jatkuu lyhyemmissä apukoutsin, opettajan ja konsultin tehtävissä, mutta isommat pestit olivat varmaan tässä.

Urallaan Dunphy toimi Pepperdinen lisäksi USA:n valmentajana eri tehtävissä seitsemissä olympialaisissa. Tilillä on mm. miesten ja naisten maailmanmestaruus, miesten olympiakulta, sekä viisi Yhdysvaltain mestaruutta. Olen kirjoittanut Marvista usein ennenkin, ja osa tekstistä saattaa olla lukijalle kertausta. Silti, kyseessä on kansainvälisesti merkittävä henkilö, jonka persoonaan haluan nyt keskittyä valmennusfilosofiaa enemmän. Marv on, monella tavalla, juuri niin hieno ja lämmin ihminen kuin elämässä voi kohdalle sattua.

Coach Dunphy embodies all that is good in athletic competition,” said Pepperdine University President Andrew K. Benton. “He strove for the best in every contest but never lost sight of the fact that he was, in fact, shaping future parents, leaders and citizens while coaching volleyball. He made all who came in contact with him better. His career record says it all from one perspective, but his impact will long be remembered as an even deeper investment in the quality of our lives, including mine.”

http://www.pepperdinewaves.com/sports/m-volley/spec-rel/061917aac.html

Miehen elämäntarina on pähkinänkuoressa aika amerikkalainen. Dunphyn suvun juuret tulevat eri Euroopan maista- ja sattumalta myös Suomesta. (Hänen äitinsä molemmat vanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä.) Marv kasvoi Kaliforniassa, maalla tehden töitä, ja soti Vietnamissa ikätovereidensa tavoin. Lentopalloon hän tutustui parikymppisenä ja peliuran jälkeen valmensi Pepperdinessa 1970-luvulta aina tähän ilmoitukseen asti.

Pepperdine University oli poikkeuksellinen työnantaja, sillä koulu antoi miehelle peräti kolmeen otteeseen virkavapaata joko opintoja tai maajoukkuetöitä varten. Suurin osa yliopistoista pitää kynsin hampain kiinni huippuvalmentajistaan, ja valmentajat vastavuoroisesti hyväpalkkaisista ja stabiileista viroistaan niissä. Marv väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Utahissa 1981 (asuen opintojen ajan mentorinsa Carl McGownin luona.) Kaksi muuta taukoa yliopistosta hän oli USA:n miesten maajoukkueen pää- ja apuvalmentajana 1988 ja 2000 kisoissa. Muihin olympialaisiin Marv otti osaa eri rooleissa ilman päätoimisuutta. Sekä USA Volleyball, että Pepperdine University olivat arvostettuja ja arvoiltaan lähellä miehen omia ajatuksia, joten ei ollut tarvetta etsiä töitä muualta.

Kuten todettua, olen kirjoittanut paljon molemmista miehistä, sillä Carlin tavoin Marvin vaikutusta lentopallolle on vaikeaa yliarvioida. Siinä missä Carl oli tiedemies sekä pelin tekninen ja taktinen innovaattori, Marvin suurin vahvuus ovat ihmiset ja kivitalon kokoinen karsima johtaa heitä. Hänessä on jotain, joka saa muut tekemään kovasti töitä ilman, että asiasta tarvitsee puhua. Lisäksi ulkopuolisillekin Marv on jotenkin niin lämmin ja tuttu, että ihmiset yksinkertaisesti haluvat olla hänen seurassaan. Hän on läsnä. Ehkä kuvaavinta on, etten muista yhtään tilannetta, jossa Marv olisi puhunut julkisessa tilanteessa ilman, että hänellä olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Hänen seurassaan olit turvassa, ja osa tästä välittyy videollakin.

https://www.youtube.com/watch?v=sDfaCSJmGrQ

Demand more of yourself than you do of others.”

Joskus mietin millainen valmentaja Dunphy oli ennen kuin hänestä olympiakullan myötä tuli lentopalloikoni. Siinä missä USA boikotoi Neuvostoliiton Moskovan 1980 kisoja, itänaapuri teki samoin Los Angelesin 1984 kisoissa. Soulissa 1988 suurvaltojen parhaat pelasivat ensimmäistä kertaa olympianäyttämöllä vastakkain, ja Marvin maajoukkue hoiti kullan myötä samalla oman pienen osansa kylmän sodan kädenväännössä. Pepperdinen toimistot ovat kuin lentopallomuseo, täynnä toinen toistaan historiallisempia valokuvia sekä tarinoita, joita Marv eritoten rakasti kertoa. Nykymaailmassa on vaikeaa kuvitella mitä tuolloin tarkoitti matkustaa kommunistien Kuubassa tai Neuvostoliitossa, saati tavata ajan merkkihenkilöitä. Kahvihetki Fidel Castron tai George Bushin kanssa ei sattunut jokaisen kohdalle, eikä tietoa ulkomaailmasta ollut aina kuin niukasti. Politiikan ulkopuolella lentopallon viihdearvo ja pelaajamäärät kasvoivat USA:ssa, kun lajista tuli ensi kertaa kahden kultamitalin myötä supersuosittua. (Yksi maajoukkueen 80-luvun maskoteista noina vuosina oli mm. näyttelijä Tom Selleck, Magnum P.I. sta tuttu harrastepelaaja, joka välillä myös matkusti maajoukkueen mukana. Mites hei ne viikset ja valkoiset pallot… )

https://i2.wp.com/insiderlouisville.com/wp-content/uploads/2015/10/Selleck.jpg?ssl=1

Coach Dunphy oli aikansa rocktähti siinä määrin kuin lentopallovalmentaja sitä voi olla. Marv osasi kuitenkin kertoa tarinan nöyrästi aina niin, että kuulija koki olevansa siinä mukana. Ja kun hän puhui, tuntui kuin et olisi halunnut hänen lopettavan puhumista.Valmentajanakin Marv pyrki aina sisällyttämään ihmiset toimintaansa. Hän oli kärsivällinen nuorten ihmisten kanssa ja jätti kaikille saman lämpimän kuvan, joka viesti, että juuri sinulla oli merkitystä. Joskus jakamattoman huomio tuli rohkaisevan lauseen, kortin, tai muun pienen eleen muodossa. Itse tapasin hänet ensi kertaa reilut kymmenen vuotta sitten, kun pelasin Havaijilla opiskellessa Pepperdinea vastaan. Tutustuimme paremmin kuitenkin vasta viisi vuotta yliopiston jälkeen, kun peliura päättyi ja valmentajan työt alkoivat.

The thing about Marv is that… You can make me cry if you ask about Marv. He has this presence… A wide chest and a big booming voice… Marv will simply not let you not be his friend.” – Carl

Oma tarina on sivujuonteena oleellinen sikäli, että olin yksi sadoista sekalaisista ihmisistä, jotka Marv kuin huomaamatta piti elämässään. Carl ja Marv olivat olleet työtovereita ja ystäviä jo yli 30 vuotta, ja ennen Pepperdine-pestin alkua kysyin millainen arki siellä päässä odotti. Carlin oli ylipäätään vaikeaa puhua ystävästään liikuttumatta (ja antoi tälle aina täyden tunnustuksen, paitsi jos oli puhe siitä, kummalla on paremmin hoidettu puutarha.) Marv oli kuulemma sellainen, että mitä tahansa teit, hän ei antanut tilaa muulle kuin rakentaville asioille. Ihmiset tulivat erilaisista taustoista ja tavallaan Marv oli isä ja ystävä siinä suhteessa, mikä kullekin oli parhaaksi.

Men don’t do that. Only boys do.”

Jotenkin Marv aina sanoi sen, mitä nuoren juuri silloin piti kuulla kasvaakseen. Hän antoi kovankin palautteen tavalla, joka sai sinut riemastumaan siitä, miten paljon parempi sinun piti olla. Ja mikä parasta, hän oli eri tilanteissa ennakoitavan samanlainen: aina hyvällä päällä, mutta samalla myös hiljaisen tiukka mies, jonka olemus komensi kunnioitusta. Sydneyssä vuonna 2000 beachvolleyn kultaa voittanut Dane Blanton tavoitti monen kokemuksen Marvista sanoin You just don’t want to disappoint him.” Dunphyn tavaramerkki olikin, että pelaajat olivat valmiit tekemään mitä tahansa johtajan puolesta. Monella huipulla on uskollisia pelaajia, mutta alansa parhaissa on myös paljon kiisteltyjä persoonia. Myös Carl oli sellainen, eivätkä kaikki suinkaan pitäneet hänen tavastaan valmentaa. Marv sitä vastoin oli poikkeuksellisen pidetty valmentaja, mikä on harvinaista ottaen huomioon kuinka paljon sinun pitää ihmisiltä vaatia voidaksesi olla niin menestynyt kuin hän oli. Leikkisesti entiset pelaajat sanoivatkin kuuluvansa ”Marvin armeijaan.” Eivätkä vähiten siksi, että Marv jaksoi aina toistaa valmentamisen hienoimman olemuksen olevan se, että sai itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kulki halki elämän.

Iso osa hänen filosofiastaan loksahti paikalleen koripallolegenda John Woodeniin liittyvää väitöskirjaa tehdessä. Miesten välillä vallitsi haastattelujen jälkeen syvä keskinäinen kunniotus ja mietinkin joskus, että Marv saattoi olla kautta aikojen parhaaksi valmentajaksi tituleeratun Woodenin lähimpiä hengenheimolaisia eri lajista huolimatta. Molemmilla kyse oli eniten joukkueen yhteisistä, jaetuista ja eletyistä arvoista, mutta läheskään kaikki Woodenin tai Dunphyn tuntevat myöhemmät koutsit eivät ole samalla tavalla suuntautuneita. (Toisaalta tämä vahvistaa ajatusta siitä, miten harvinaisia poikkeuksia arvopohjaiset joukkuekulttuurit ovat kärsimättömyyden maailmassa.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

Everyone needs a pat on the back- some just need it lower than others.”

Harjoituksissa Marv oli uskoakseni elementissään enemmän kuin peleissä, mutta useimpien parhaat tarinat hänestä tulevat kokonaan joukkueen arjen ulkopuolelta. Tapasin heinäkuisilla pelireissuilla useita Marvin kanssa valmentaneita. Monet – mukaan lukien Pepperdinen uusi päävalmentaja David Hunt– ovat haikealla mielellä miehen viimeisestä varsinaisesti kesästä yliopiston campuksella. Aika ajoin sosiaalinen media täyttyy yhä muistoista ja kuvista, viimeisimmäksi nuorten lentisleireiltä (jotka myös kuuluvat yliopiston ohjelmaan.) Olin kahteen otteeseen mukana koutsaamassa 13-15 vuotiaita junnuja Malibussa ja kumpikin heinäkuu kuuluu elämäni hienoimpiin muistoihin. Marv sanoi tuolloin, että jos vain voisi, hän tekisi näitä leirejä vuoden jokainen viikko sen sijaan, että valmentajaa seura- tai maajoukkuetta.

Life’s not fair you say. But do you know whats fair? It’s where they judge pigs.”

Valmentajanakin Marv oli todellinen pelien, tarinoiden ja fraasien ystävä. Lisäksi hänellä oli ajoituksen suhteen pettämätön tilannetaju. Usein mies jätti kuulijan aprikoimaan mitä todella tarkoitti, ja muutamaan tällaiseen mestariteokseen haluan jutunkin päättää. Ajattelen sen jotenkin niin, että hänelle oli tärkeää pitää hauskaa ja ottaa muut huomioon, samalla kuitenkaan unohtamatta sitä, kuka itse on. Ensimmäinen muisto on klassinen leikkitarina: Malibussa työt alkoivat tavallisesti kuudelta aamulla. Kerran ennen aamun klo 9 harjoituksia toimistoni ovesta lensi sisällä paperilennokki. Käytävässä ei näkynyt ketään ja jatkoin töitä. Pian sisään leijaili toinen! Ei vieläkään ketään, mutta tällä kertaa jäin kyttäämään. Hetken kuluttua silloin 63-vuotias herrasmies kurkkaa naama virneessä toimistonsa ovelta onko reitti selvä, valmiina heittämään kolmannen.

Never bruise the dignity of the individual being disciplined.”

Toinen tarina taas on esimerkki siitä, miten lämpimästi voit kohdata toisen. Olimme Texasissa suuressa junioriturnauksessa rekrytoimassa pelaajia. Päivä oli pitkä ja illastimme jossakin Houstonin lukemattomista grillipaikoista. Tarjoilija vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan, mutta kumpikaan meistä ei sanonut asiaa ääneen. Söimme hiljaa, kunnes tuli jälkiruoan aika. Kun omenapiirakka oli sekin lähes kadonnut lautaselta Marv pyysi laskun, katsoi tarjoilijaa silmiin ja sanoi lämpimästi ”You know, life is not perfect. But this is.” Nainen purskahti itkuun ja kiitti. Jäin miettimään, että se saattoi olla ensimmäinen kerta hetkeen, kun joku pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi jotakin vilpitöntä ja rohkaisevaa. Joskus yksi ajatuksella lausuttu virke voi tarkoittaa eroa yksinäisen tuskan ja ilon kyyneleiden välillä (jos vain on ihminen, joka välittää sen lausua.)

Kolmas ja viimeinen stoori osuu miehen itsevarmaan persoonaan ja saattaa itseasiassa olla suosikkini. Olin tuolloin ollut Pepperdinessa kuukauden päivät ja vain kertaalleen käynyt kylässä Dunphyn Decker Canyonin hirsikodissa. Työmatkaa hänelle kertyi noin 25 minuuttia kanjonin huipulta alemmas yliopistolle. Heillä oli sinä päivänä kai joku rakennusprojekti meneillään ja Marv oli lähdössä kotiin poikkeuksellisen varhain. Kysyin puolihuolimattomasti, kävikö hän koskaan kotona ja palasi vielä illemmalla sorvin ääreen? Ovensuusta kuului:

No. You see, when I get on top, I stay on top.”

Eläkkeellä mies tuskin malttaa täysin jäädä, joten kenties hänet nähdään vielä Suomessakin… Ehkäpä valmennusklinikalla Pohjanmaalla.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Laumanjohtaja

31 May

Kirjoitus vanhemmille ja johtajille siitä, mitä on olla hyvä auktoriteettihahmo. Lähes jokainen on jossakin elämän vaiheessa auktoriteetin asemassa, yleensä juuri esimiehenä, isänä tai äitinä. Harva kuitenkaan saa todellista opastusta siihen, millaista on olla vastuussa ja vastuullinen, eli ”good for and good to others”. Tarkastelen johtajuuden vaatimuksia eri puolilta: tunneälytaitoja, kovuuden ja lämmön käyttämistä ja näyttämistä, sekä ryhmän rakennetta vallan näkökulmasta.

Rakkaus ja rajat

Turvallisuuden tunne on kenties vähiten ymmärretty perustarve. Turva takaa ihmiselle sen, että tämä voi keskittyä selviytymistä vähemmän tärkeisiin asioihin. Koska olemme sosiaalisia laumaeläimiä, tarvitsemme johtajalta tiettyjä ominaisuuksia kokeaksemme ympäristön turvalliseksi. Johtajan täytyy olla voimakas ja kyetä puolustamaan meitä. Lisäksi hänen on oltava riittävän lämmin kohdatakseen lauman jäsenet yksilöinä.

Luotamme tavallisesti siihen, että luonto opettaa kasvatustyössä ja pitkälti tämä pitää myös paikkansa. Pediatri Donald Winnicott kuuluisasti totesi, että meidän ei tarvitse olla täydellisiä vanhempia, vaan ainoastaan riittävän hyviä. Valitettavasti luonto ei kuitenkaan välitä henkisestä hyvinvoinnista enempää kuin selviytyminen sitä vaatii. Esimerkiksi arviolta 25% ihmisistä Yhdysvalloissa traumatisoituu lapsena jonkinasteisen henkisen tai fyysisen väkivallan seurauksena- eikä USA ole varsinaisesti mikään maailman huonoin maa kasvaa.

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Vaikka edelleen moni saa osakseen liikaa kovuutta ja liian vähän rakkautta, voi ihmisen pilata myös huolenpidolla. Viime vuosikymmenten ajan hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat voineet antaa lapsilleen asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Samalla tasapaino on osalta kadonnut. Kaiken saaminen ilmaiseksi voi niin ikään johtaa tunne-elämän ja mielenterveuden ongelmiin. Kasvaakseen terveeksi tarvitsemme siis sopivassa suhteessa molempia ominaisuuksia. Tarvitsemme kliseen mukaisesti sekä rakkautta, että rajoja.

Haluatko olla suosittu vai kunnioitettu?

Not often in the story of mankind does a man arrive on earth who is both steel and velvet, who is as hard as rock and soft as drifting fog, who holds in his heart and mind the paradox of terrible storm, and peace, unspeakable and perfect.” – Carl Sandburg on Abraham Lincoln

(Address before the Joint Session of Congress 2.2.1959)

On vaikeaa ja harvinaista olla hyvä auktoriteetti. Kuinka moni osaa systemaattisesti välittää ja asettaa rajoja, samalla pitäen huolen omista tarpeistaan? Ei ole sattumaa, että tasaisuudesta puhutaan tärkeänä johtajan ominaisuutena. Pitää kyetä olemaan tasaisesti luja aina kun raja ylittyy. Samalla pitää olla tasaisesti välittävä aina, eikä vain silloin, kun toinen on tehnyt jotakin hyvin. Toisin sanoen ihmisen turvallisuuden tunne ei saa olla sidoksissa hänen suoritukseensa. Sama pätee kouluun, töihin ja etenkin urheiluun. Varsinkin huippu-urheilussa on paljon kovuutta vaativia konflikteja. Hyvät johtajat pystyvät hallittuun kovuuteen keskivertoja paremmin, mutta seurauksena he eivät aina ole pidettyjä. Suosio ei kuitenkaan johtajan tehtävä, vaan ainoastaan mahdollinen sivutuote, joka on yleensä seurausta siitä, että pelaajat näkevät koutsin myös välittävän heistä.

Arjen pyörässä tasaisuus korostuu. Ei ole vaikeaa sanoa ”Ei” yhden kerran jossakin selkeässä tilanteesa. Ei myöskään ole vaikeaa tuntea myötätuntoa, kun joku on esimerkiksi loukkaantunut fyysisesti. Vaikeaa on sitä vastoin olla tasaisesti samanlainen tuhansissa kohtaamisissa läpi kauden. Alaisia voi olla paljon, ja he ovat temperamentiltaan kaikki erilaisia. Johtajan tulee aistia oma lauma, sekä sen muuttuva dynamiikka. Johtajalla tai vanhemmalla saattaa lisäksi olla omia tunnetarpeita, jotka liittyvät suosion hakemiseen ja siten mutkistavat auktoriteettina toimimista.

Kitinä ja vastarinta

Lähes kaikki haluavat olla ainakin jossain määrin pidettyjä. Lisäksi ihminen luontaisesti kapinoi jos ei saa tahtoaan läpi. Rajanvedosta seuraa siten lähes poikkeuksetta vastarintaa. (Paradoksaalisesti me kapinoimme usein sitä vastaan, mitä eniten tarvitsemme.) Pieni lapsi yrittää mm. itkemällä ja raivoamalla saada haluamansa, mutta aikuisille se ei enää ole soveliasta. Yleisin kapinan muoto aikuisilla onkin kitinä ja etenkin kitinä silloin, kun auktoriteeti ei ole läsnä. Vaatii rohkeutta ja taitoa sanoa asiat suoraan ja lämpimästi puolin ja toisin. Hyvä vanhempi esimerkiksi sanoittaa tunteen takaisin itkevälle lapselle, mutta lisää päättäväisesti, että näin kuitenkin mennään. Johtajan tehtävä on samanlainen. Hänen on kyettävä sanomaan ”ei” tavalla, joka ei uhkaa laumanjäsentä eikä tämän identiteettiä. Jos tilannetta ei johdeta hyvin, sanomatta jääneet asiat voivat johtaa keinotekoiseen harmoniaan ja hiljaa kyteviin kuppikuntiin. Onneksi kitinää voi johtaa perusasioiden hallinnalla:

  1. Do, say and think things that help the team
  2. No complaining, no excuses
  3. Be early.

Joukkueissani on viime vuosina ollut vain nämä kolme perussääntöä. Ne kattavat valtaosan niistä tilanteista, joista joukkue itsensä löytää. Emme halua sääntöviidakkoa ja rangaistuksia joka rasahduksesta, joten mitä vähemmän puolustettavia rajoja on, sen parempi. Auktoriteetin tehtävä on siis luoda ja puolustaa jaettuja arvoja ja sääntöjä, joita laumanjäsenet lopulta omaehtoisesti haluavat noudattaa. (Tähän kirjoitukseen liittyen tärkeimmät näistä ovat säännöt 1 & 2.)

Coaching is Rocket Science

Jos ainut työkalu on vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Ryhmän johtaminen on kuitenkin tilannesidonnaista ja tarvitaan kykyä ymmärtää kompleksisuutta. Arjessa sitä lisäävät mm. nämä:

  1. Jatkuvasti muuttuvat vuorovaikutustilanteet (mikä on kulloinenkin konteksti)
  2. Luonteiden erilaisuus (kuinka kukin temperamentti luonnostaan reagoi)
  3. Ihmisen sisäänrakennettu tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, ja reilusti kohdelluksi
  4. Yksilön etu ja tavoite vs yhteisön etu ja tavoite

Vanha koutsini rakasti kertoa tarinaa naapuristaan, joka oli koulutukseltaan fyysikko. Mies teki töitä avaruusalan yrityksessä ja kävi ahkerasti katsomassa lentopallo-otteluita. Viisieräisen pelin jälkeen naapuri kertoi, että matsi oli ollut jännittävintä mitä hän on eläessään nähnyt. ”Coaching is way more complex than my job! Coaching is literally rocket science.” Tiedemies ymmärsi, kuinka paljon liikkuvia osia periaatteessa simppeliin 3-2 lopputulokseen kuului. Fysiikkahan on fysiikkaa ja noudattaa tiukasti luonnonlakeja. Ihmisen käytös taas on monimuotoisempaa. Vaikka siitäkin löytyy lainalaisuuksia, on osattava nähdä käytöksen trendejä ja mukautua eri tilanteisiin.

Johtajalta vaaditaan siis huomattavia tunneälytaitoja lauman käytöksen ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. On haastavaa lukea päivittäin 5-15 ihmisen ryhmää alati muuttuvissa tilanteissa. Samalla pitäisi tehdä nopeita päätöksiä siitä, mikä kullakin hetkellä vaatii eniten huomiota, mihin pitää puuttua myöhemmin, ja mille ei ehkä tarvitse tehdä mitään. Iso osa ihmisen käytöksestä pyörii perustarpeiden ympärillä ja alussa mainittu turvallisuudentunne löytyykin monesti taustalta. Tarvitsemme järjestystä ja turvaa löytääksemme paikkamme ja voidaksemme hyvin laumassa.

Mikä on ”dominanssihierarkia”?

Kaikki käytös ei johdu vallan tavoittelusta, mutta meille on luontaista hakea omaa rooliamme lauman hiearkiasta. Käytösmallit juontavat juurensa biologiasta, joka on vanhempi kuin ihminen itse. Koska nykyolot ovat ulkoisesti erilaisia kuin heimot aikoinaan, myöskään dominanssihierarkia ei käsitteenä ole kovin tunnettu. Kyseessä on miljoonia vuosia vanha rakenne, joka eri muodoissa löytyy eri elämänmuodoilta hummereista lähtien. Alkukantaisilla eläimillä hiearkiat perustuvat enemmän puhtaisiin reaktioihin kuin nisäkkäillä, joilla on monimutkaisempia sosiaalisia verkostoja

Dominance hierarchy, a form of animal social structure in which a linear or nearly linear ranking exists, with each animal dominant over those below it and submissive to those above it in the hierarchy. Dominance hierarchies are best known in social mammals, such as baboons and wolves, and in birds, … In most cases the dominance hierarchy is relatively stable from day to day. Direct conflict is rare; an animal usually steps aside when confronted by one of higher rank.”

https://www.britannica.com/topic/dominance-hierarchy (alleviivaukset omiani.)

Ollakseen dominoiva yksilö sosiaalisten eläinten laumassa on kyettävä vuorovaikutukseen. Pelkkä aggressio voi toimia hetken, muttei pitkässä juoksussa riitä. Noustakseen hiearkiassa ja pysyäkseen huipulla yksilön täytyy kyetä neuvottelemaan toisten kanssa ja rakentamaan luottamukseen perustuvia suhteita. Esimerkiksi simpansseilla lauman kunnioituksen saavuttamiseksi yksilön täytyy kyetä sekä kovuuteen, että yhteistyöhön. Pelkästään kova yksilö voi tulla väkivaltaisesti syrjäytetyksi parin sosiaalisesti kyvykkäämmän liittolaisen toimesta.

Vaikka nykyihminen vaikuttaa olevan kaukana simpanssijengistä, biologisesti olemme yhä lähellä. Laumassa hiearkian olemassaolo on välttämättömyys. Eläinkunnassa konfliktin vähemmän vahva ja dominoiva yksilö väistyy ja säästyy. Ainaisen kamppailun sijaan hierarkia siis tekee laumasta turvallisemman kaikille. Ihmisille tutut koirat ja hevoset kokeilevat laumanjohtajan rajoja tästä syystä yhtä systemaattisesti ja vaistonomaisesti kuin pienet lapsetkin. Jos johtaja on hereillä ja puolustaa asetettua rajaa, voi laumanjäsen olla varma, että pomolla on homma hallussa. Etenkin lapset ja nuoret tarvitsevat rajoja kokeakseen olevansa psykologisesti turvassa ja siksi on hyvin vahingollista antaa periksi kiukuttelulle. Rajojen kokeilu voi turhauttaa johtajaa, mutta on iso virhe olla puolustamatta sovittua asiaa. (Paimenkoira pitää huolen, ettei koutsi kotonakaan unohda.)

Jos johtaja ei ole tasainen ja systemaattinen, ei alainen välttämättä tiedä mitä häneltä vaaditaan tai miten päin hänen pitäisi olla. Kotona voi esim. olla sääntö, että jäätelöä ei lainkaan syödä. Jos lapselle sitten huudetaan jäätelön syömisestä aamulla, mutta tarjoillaan itse hymyillen jätskit illalla, ei auktoriteetti tee työtään hyvin. Jos asiaan riittävän tiukasti puututaan, terve yksilö ymmärtää asian lopulta. Jos johtaja taas ei lainkaan puutu, puskee yksilö vaistomaisesti rajan yli hieman pidemmälle. Ja taas hieman pidemmälle. Lopulta asiaan pitää puuttua kovalla kädellä tai lauma saa jostakusta uuden johtajan- ainakin alaisten ajatuksissa ja kunnioituksessa.

Yhteenveto. Vallan on laumassa aina oltava jollain. Nykyauktoriteetti perustuu usein johonkin ylhäältä annettuun positioon kuten työsopimukseen. Todellinen johtajuus on silti yhä ansaittava laumalta teoilla. Kaikkia ei voi, eikä pidä miellyttää. Parhaat johtajat kykenevät vetämään kovia rajoja suosiosta välittämättä. He kuitenkin tekevät sen tavalla, joka ei vähennä laumanjäsenten turvallisuuden tunnetta, vaan päinvastoin lisää sitä. Kehittyäkseen ihmisiltä täytyy vaatia vaikeita asioita, ja tämä tarkoittaa rajan vetoa hyvien ja huonojen tapojen välille. Rajoista seuraavaa kitinää hallitaan systemaattisella sääntöjen ja arvojen puolustamisella. Hyvät auktoriteetit ovat harvinaisia ja siten hyvin arvokkaita. Useimmat meistä ovat karrikoiden luontaisesti joko kovia tai lämpimiä ihmisiä. Iso osa johtajaksi kasvamista onkin oppia vallan käytön toinen ja itselle vähemmän luontainen ääripää.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps.  Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Lähteitä:

Bernstein, I. S., & Gordon, T. P. (1974). The function of aggression in primate societies: Uncontrolled aggression may threaten human survival, but aggression may be vital to the establishment and regulation of primate societies and sociality. American Scientist, 62(3), 304-311.

Boehm, C. (1997). Impact of the human egalitarian syndrome on Darwinian selection mechanics. The american naturalist, 150(S1), S100-S121.

Boehm, C. (2012). Ancestral hierarchy and conflict. Science, 336(6083), 844-847.

Goleman, D., Boyatzis, R., & McKee, A. (2013). Primal leadership: Unleashing the power of emotional intelligence. Harvard Business Press.

Hood, B. (2012). The self illusion: How the social brain creates identity. Oxford University Press.

Cummins, D. D. (1996). Dominance hierarchies and the evolution of human reasoning. Minds and machines, 6(4), 463-480

Jacob, C. S., & Carron, A. V. (1996). Sources of status in sport teams. International Journal of Sport Psychology, (27), 369-382.

Kenrick, D. (2010). Rebuilding Maslow’s pyramid on an evolutionary foundation. Psychology Today: Health, Help, Happiness+ Find a Therapist.

Van der Kolk, B. A. (2015). The body keeps the score: Brain, mind, and body in the healing of trauma. Penguin Books.

Winnicott, D. W. (1992). Babies and their mothers. Da Capo Press.

Arvot ja Monikulttuurisuus Joukkueessa

27 Apr

Tämän kirjoituksen aiheina ovat jaetut arvot ja monikulttuurisuus.

Multiculturalism (www.dictionary.com)

  1. the state or condition of being multicultural
  2. the preservation of different cultures or cultural identities within a unified society, as a state or nation.

Parhaimmillaan monikulttuurisuus on rikkaus. Pahimmillaan se taas vähentää luottamusta ihmisten välillä, lisää turvattomuutta ja johtaa konflikteihin. Ilman riittävän laajoja, yhdessä jaettuja arvoja ja identiteettiä tämä johtaa eri ryhmien taisteluun vallitsevista arvoista. Tällainen tilanne ei tietenkään ole harvinainen sillä jokainen ”kulttuuri” on pohjimmiltaan monikultuurinen. Liika heterogeenisyys ydinarvoissa ei kuitenkaan ole hyvästä. Valmentaja (tai esim pienehkön yrityksen johtaja) toimii ympäristössä, jossa ongelmat on koosta johtuen esimerkiksi yhteiskuntaa helpompi havaita.

On asioita, joita meidän tulee suvaita. Emme saa esimerkiksi sortua rasismiin. Toisaalta on asioita, joita meidän ei tule suvaita. Tärkein näistä on yhteisiä arvoja rikkova toiminta, joka vahingoittaa yhteisön (ja valmentajan tapauksessa joukkueen) etuja. Ilman tietoisia, arvoihin perustuvia valintoja ihmisen käytös kuitenkin helposti noudattaa tiettyä kaavaa. Osa arvoista on tutkitusti muita parempia, ja hyvinvoinnin kannalta rakentavia, mutta kaikki eivät arvosta samoja asioita. Monikulttuurisuuden puolesta sanotaan joskus, että koska jokainen kulttuuri on erilainen, ei niiden arvoja ei voi vertailla. Ihmisen biologia on kuitenkin kaikkialla samanlainen, josta seuraa, että myös rakentavat ja tuhoisat arvot ovat universaaleja. Kulttuurirelativismi on myös urheilussa suuntaus, jota vastustan hyvästä syystä. Some things are simply better than others.

Joukkue on ihmisryhmä luonnontilassa

Olen toiminut joukkueurheilussa 28 vuotta ja asunut seitsemässä eri maassa. Noin 10 vuotta olen valmentanut, josta viimeksi kuluneet kuusi vuotta täysipäiväisesti huipputasolla. Laskin nopeasti, että pelaajana ja valmentajana joukkuetovereita on ollut noin 30 eri maasta. Minulle ei ole väliä minkä värisiä ihmisiä joukkueessani on, tai millä kielellä he kiroilevat. Samaa voi sanoa heidän uskonnostaan ja seksuaalisesta suuntauksestaan. Joukkuelajit ovat pitkään olleet voimakkaasti mm. rasismia vastaan. Urheilu on tässä ollut edelläkävijä myös siksi, että valmentajia ja urheilujohtajia toissijaiset asiat eivät yleensä kiinnosta. Vain sillä on väliä, voitko auttaa joukkuetta sen tavoitteissa.

Luonnossa ihminen elää heimoissa. Valmennus on etuoikeutettua hommaa, koska siinä pääsee näkemään ihmisiä läheltä stressaavissa tilanteissa, joissa panoksena ei ole elämä tai kuolema.

Tämä paljastaa ihmisluonnosta paljon. Olen sitä mieltä, että nykymaailman mittapuulla joukkue-urheilu pääsee aika lähelle heimoyhteisöä. Voitot, tappiot, ystävyydet ja vihat; kaikki tunteet ovat läsnä pienessä tilassa. Jos joukkue jakaa samat arvot ja tavoitteet, sitä on vaikeaa pysäyttää. Jos taas joukkueessa on liian ristiriitaisia arvomaailmoja, se voi olla kuin villi länsi, jossa kukaan ei kukoista. Vanha koutsini sanoi, että jos hänellä on 1,5 pelaajaa jotka eivät sitoudu 14 hengen joukkueeseen, hän saa vaivoin homman toimimaan. Jos heitä taas on 2 kpl tai enemmän, se vie johtajan kaiken energian ja on lopulta uhka yhteisön edulle.

Jos joukkue ei ole halua noudattaa samoja sääntöjä, sisällyttää uusia tulokkaita, tai jos arvomaailma karkaa liian kirjavaksi, homma voi toimia hetken. Pinnan alla kuohuu kuitenkin hiljaa. Aikaa myöten syntyy vallasta taistelevia kuppikuntia, jotka ajavat omaa agendaansa. Olemme pulassa ilman pelaajien omien etujen johtamista yhteiseen suuntaan ja integraatioon. Erilaisia arvoja saa toki olla, mutta näistä tärkeimpien täytyy olla jaettuja. Kutsumme niitä ydinarvoiksi (core values.)

Kuppikunnat ja suvaitsevaisuus

Monikulttuurisuuden yhteydessä puhutaan suvaitsevaisuudesta, joka on yksi kauneimmista ja hauraimmista arvoistamme. Erilaisuuden hyväksyminen ei ole ihmiselle luontaista, ja vaatii kypsyyttä ja sivistystä. Se liittyy läheisesti tasa-arvoon ja länsimaat ovat menestyneet mm. tästä syystä. Euroopassa sananvapaus, demokratia, vapaa kauppa ja niin edelleen ovat laajasti jaettuja arvoja, jotka ovat johtaneet parhaiden (vaikkei täydellisten) valtioiden syntyyn. Siksi tänne halutaan tulla muualta. Hyvässä joukkueessa tärkeimmät arvot ohjaavat yhtenäisyyteen ja ahkeruuteen. Näitä ovat eri paikoissa eri nimillä (1) yhteisöllisyys / joukkuehenki / toveruus, (2) sitkeys / työmoraali / periksiantamattomuus, (3) luonteenlujuus /rehellisyys / kunnioitus ja niin edelleen.

Edelleen monikulttuurisessa yhteisössä identiteettejä ja arvoja voi olla useita, mutta ristiriidassa ne eivät saa olla. Käytämme joukkueissani paljon aikaa henkilökohtaisten arvojen ja yhteisten arvojen selventämiseen. Valmentajan tulee suvaita eri taustaisia ihmisiä yksilöinä ja pyrkiä antamaan vapauksia. Silti on asioita, mihin täytyy puuttua, eikä ole mitään tärkeämpää, kuin ydinarvojen puolustaminen. Arvojen täytyy näkyä tekoina. Jos esimerkiksi sallimme laiskoja harjoituksia, emme silloin todella arvosta periksiantamattomuutta. Me vain puhumme siitä. Jos taas alamme muodostaa kuppikuntia, emme arvosta yhtenäisyyttä. Team work on silloin sanahelinää.

Usein eri leireihin jakautuminen tapahtuu jonkin jaetun identiteetin- esimerkiksi yhteisen edeltävän kokemuksen- perusteella. Tällainen voi olla jaettu kotimaa, sama edellinen seura, tai vain mielestään liikaa aikaa vaihtopenkillä viettävä porukka. Usein kuppikunnat ovat seurausta kommunikaation ja luottamuksen puutteesta, sekä siitä seuranneesta eriarvoisuuden kokemuksesta. Edelleen korostan, että on luonnostaan haastavaa rakentaa yhteinäinen joukkue ihmisistä, joilla kaikilla on biologinen tarve oman edun tavoitteluun. Huonosta maineestaan huolimatta self-interest on ajava voima myös monissa niistä parhaista asioista, joita maailmassa on. Sitä ilman emme tule toimeen.

Hyvä rekrytoiminen ja odotusten systemaattinen täsmentäminen vähentää kuppikuntaisuutta. Tätä me voimme suvaita, tätä taas emme. Jokaisella joukkueella on oma kulttuurinsa, eikä mainittu monikulttuurisuus siten tarkoita aina ulkomaalaisia. Eri kulttuureista tulevat joka tapauksessa arvostavat ja odottavat hieman erilaisia asioita. Lisäksi me kaikki pitäydymme siinä vanhassa, minkä ne parhaiten tunnemme. Me uhriudumme helposti kun emme saa mitä haluamme, ja kuten sanotaan, misery loves company. Aina tapamme toimia ei ole rakentava ja jokainen meistä on joskus ollut huono joukkuetoveri. Ratkaisematon arvoristiriita johtaa aikaa myöten konfliktiin.

Pysyäkseen kasassa valta täytyy joukkueessa olla jollakin. Yhteiskunnassa se on lakisääteisesti valtiolla, jolla on monopoli vallan käyttöön. Vaikka jaetut arvot johtavat joukkueen tekemistä ilman suurempaa nokkapokkaa, myös vallan käyttöön ja lujuuteen täytyy olla valmius. Heimo on yhteisö, jossa johtajan puuttuessa tai ollessa heikko valtatyhjiön pyrkii aina täyttämään joku. Mitä homogeenisempi ryhmä on arvoiltaan, sitä vähemmän vallasta kilpailevia ryhmiä on.

Oman heimon puolesta, muita vastaan

Ihmiset haluavat asua samanlaisten ihmisten kanssa, kuin he itsekin ovat. Tämä ei ole rasismia, vaan luonnollinen preferenssi, sillä se lisää ennalta-arvattavuutta ja siten turvallisuutta. Olemme laumaeläimiä, jotka pitävät omasta laumastaan. Rasismiin voi syyllistyä jokaisen ihmisryhmän edustaja, mutta harva on syrjivä omiaan kohtaan, koska tämä ei ole selviytymistä edesauttavaa. Jonkinlainen nationalismi on meille siis luonnollista. Tätä omaan ryhmään kuulumisen ja voiman tunnetta käytetään usein työkaluna joukkuelajeissa. On nastaa kuulua johonkin itseä suurempaan. Lisäksi panokset kentällä ovat luontoa pienemmät, ja saamme melko turvallisesti käydä kisaan toisen heimon kanssa.

Ingroups and outgroups (Wikipedia)

In sociology and social psychology, an ingroup is a social group to which a person psychologically identifies as being a member. By contrast, an outgroup is a social group with which an individual does not identify. For example, people may find it psychologically meaningful to view themselves according to their race, culture, gender, age or religion.”

On tärkeää kuitenkin korostaa, että liittoutuminen toista vastaan ei saa olla itsetarkoitus. Yhteisen vihollisen edessä ja sitä korostamalla valmentaja voi toki saada yhdistettyä muuten arvoiltaan kirjavamman joukkueensa. Pitkällinen ratkaisu se ei kuitenkaan voi olla, sillä omat sisäiset ongelmat nousevat enemmin tai myöhemmin esiin. Jos sisäistä yhtenäisyyttä ei jaettujen arvojen ja tavoitteiden muodossa ole, tarvitaan aina vain uusia ulkoisia uhkia yhdistämään rivit. Tämä käy kuitenkin vanhaksi hyvin pian. Taipumus ajatella itsestä liian optimistisesti (”olen keskivertoa parempi passari ja autonkuljettaja”) on osa ihmisluontoa siinä missä syyllisten etsiminen erilaisuudesta ja ulkopuolelta (”tuo toinen vei minun pelipaikan.”)

Yhteenvetona voi sanoa, että ydinarvoiltaan homogeeninen ryhmä on joukkueurheilussa paras. Vastaavasti arvoiltaan liian heterogeeninen ryhmä ei toimi, koska siinä ei ole riittäviä yhdistäviä tekijöitä. Hyvässä joukkueessa yhtenäisyys tulee jaetuista kokemuksista, arvoista ja tavoitteista; ei vallankäytön tai pakottamisen myötä. Arvoristiriidat voivat johtaa konflikteihin, mutta selkeä viestintä auttaa ymmärtämään, että meillä on enemmän yhtenäisyyksiä kuin eroavaisuuksia. Vaikka voittaminen ei ole mikään paras tai kestävin arvo, se yhdistää jos mitään muuta ei löydy. Kukaan kun ei halua hävitä. Ongelmat on joka tapauksessa paljon helpompi ennaltaehkäistä järkevillä rekryillä, kuin yrittää muuttaa (usein kymmenien) vuosien aikana tulleita tapoja ja uskomuksia.

Onnistunut integraatio joukkueeksi riippuu jaettujen arvojen ja hyvän johtamisen lisäksi eri osapuolten halusta ja kyvystä sietää erilaisuutta niissä asioissa, jotka eivät ole ratkaisevia. Niin pitkään kuin olemme biologisesti näin samanlaisia, samat periaatteet ohjaavat ihmisten käytöstä ja kasvua kaikkialla. Näin ollen sekä hyvinvointiin ja kasvuun johtavat arvot, että ongelmat ja niiden ratkaisut noudattavat universaaleja polkuja. Liika suvaitsevaisuus ja liika ankaruus johtavat molemmat ongelmiin. Hyvä johtaja tietää koska olla lempeä ja koska luja. Molempia tarvitaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Olen kirjoittanut juttuja osana omaa oppimista ja ilman ajatusta kasvattaa blogia muuten kuin orgaanisesti. Jos kuitenkin pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Mistä Voittaminen Koostuu?

24 Mar

Playoffit ovat käynnissä. Kaikki haluavat voittaa, mutta vain yksi ottaa pytyn. Muille käteen jää pettymys. Ja kysymys: Miksi oma joukkue ei voittanut? Missä syy ja miten tämä korjataan? Ihmisen on vaikeaa hahmottaa kompleksisuutta, ja haluamme yleistää asiat helpoiksi. Osatakseen tehdä hyviä päätöksiä johtajan täytyy tietää mistä lopputulos oikeasti koostuu.

Correlated, but not causal”

Cum hoc ergo propter hoc (suom. Tämän kanssa, siispä tämän vuoksi) on keskustelussa esitetty argumentaatiovirhe, jossa oletetaan kahden asian yhdessä esiintymisen merkitsevän kausaliteettia niiden välillä.” -Wikipedia

Urheilu tarjoaa kosolti tilanteita, joissa kittilää luullaan kattilaksi. Näemme kaksi tapahtumaa ja vedämme johtopäätöksen syy-seuraussuhteesta. Esimerkki: Valmentaja on pelin aikana rauhallinen, ja joukkue ei ole aggressiivinen. Onko näillä kahdella -siis joukkueen ja valmentajan toiminnalla- jonkinlainen yhteys? Vastaus on kyllä. Johtuuko toinen aina toisesta? Vastaus on ei. Valmentajan käytöksellä on yhteys joukkueeseen, mutta se ei välttämättä aiheuta kyseistä ilmiötä.

Kun puhutaan ”kompleksista sopeutuvasta järjestelmästä” et voi 100% tietää miten yksittäisessä tilanteessa käy. Puhutaan varmuuksien sijaan todennäköisyyksistä. On kuitenkin yleistä kuulla napinaa taholta, joka on investoinut rahaa voittaakseen. Ihminen kun ei luontaisesti ole tilastollinen ajattelija. Aivot ovat kehittyneet ratkomaan nopeasti toisenlaisia pulmia, ja pitkien trendien edessä olemme voimattomia. Tarvitsemme apua. Koska kristallipalloa ei kuitenkaan ole, luotettava tilastollinen analyysi ja ekspertin intuitio ovat parhaat keinomme nähdä tulevaan.

Valmentaja

Urheilussa paras ekspertti on valmentaja. Hän tuntee liigan, pelaajat, pelin ja arjen kehityskaaren; lyhyesti sanoen siis oman alansa. Valmennus on kompleksi ammatti, jonka yksi tarkoitus on voittaa pelejä. Hämäävää kuitenkin on, että joukkue voi sekä voittaa, että hävitä pelejä valmentajan ansioista, tai tästä riippumatta. Seurauksena voimme ajatella virheellisesti, että on sama kuka valmentaa. Osalla taas on vääristynyt käsitys siitä, mihin valmennus kykenee. Etsimme sankaria tai sateentekijää, mutta valmentaja ei myöskään ole taikuri. Osa valmentajista on hyviä, mutta osa ei.

Edellä mainittu kompleksius näkyy taidoissa, joissa valmentajan on oltava hyvä voittaakseen. Arjen taidoista eniten voittamiseen vaikuttaa harjoitusten laatu ja vaatimustaso. Koska jokainen pelaa karrikoiden kuten harjoittelee, tehdään valmennuksen merkittävin työ valokeilan ulkopuolella. Taktiikka, aikalisät ja pukukoppipuheet ovat usein ylikorostettuja. Valmentajan todellista ammattitaitoa on vaikea arvioida, ellei häntä nähdä ja kuulla arjessa valmentamassa ihmisiä.

Parhaat valmentajat ovat ihmistuntijoita. He pyrkivät vaikuttamaan joukkueen kehitykseen ja hyvinvointiin. Laadukkaissa organisaatioissa valmennuksen ymmärrys näkyy pitkäjänteisyytenä. Parhaissa seuroissa ei ole kiire voittaa jokaista ottelua. Kilpailun kovuus ja voittamisen häilyvä luonne ymmärretään. Usein tehty työ näkyy voittoina vasta, kun on kulunut riittävästi aikaa tilastollisen trendin muodostumiseen. Jos matkalla hätiköidään, työ voi jäädä kesken ja hedelmät poimimatta. Yksittäisen pelin tai kauden tulos on jäävuoren huippu; asia jota sopii miettiä jos joukkueesi ei nyt voita. Onko aika laittaa koko homma uusiksi, vai eikö aika vain vielä ollut kypsä?

Pelaajamateriaali (eli Rosteri)

Alojensa parhaat ovat harjoitelleet määrätietoisesti tuhansia tunteja. Yhden kauden puittessa joukkue ei kuitenkaan kykene treenaamaan pallon kanssa määräänsä enempää. Puhutaan sadoista tunneista, jotka eivät merkittävästi kykene muuttamaan liigan voimasuhteita. Yleensä hyvällä pelaajamateriaalilla voittaa siksi ”väkisin” suurimman osan peleistä. Jos materiaalia kehitetään tavalla, joka on linjassa periaatteiden kanssa, materiaali myös kehittyy. Huonommin harjoittelevat taas pelaavat about samalla tasolla alusta loppuun.

Väärinymmärrykset kuuluvat: 1) aikuisia ei voi kehittää ja 2) parhaat pelaajat voittavat aina. Iästä riippumatta pelaajalla saattaa kuitenkin olla yhä paljon potentiaalia. Eksperttivalmentajat etsivät rosteriin nuorien lisäksi ylenkatsottuja vanhempia helmiä myös taloudellisista syistä. Vaikka rosteri onkin tärkein yksittäinen pala voittamista, se ei ole koko tarina. Nimekäs materiaali saattaa myös joskus olla niin myrkyllinen, että toimiakseen pelaajia täytyy laittaa joukkueesta pihalle.

Budjetti (eli miksi raha ei aina ratkaise)

Varakkain voittaa usein, mutta ei aina. Joukkueesi budjetti ei siksi ole mikään tae mitalista tai mestaruudesta. Sen sijaan sitä voisi ehkä pitää jonkinlaisena vakuutuksena paikasta ylemmässä keskikastissa. Systeemissä on edelleen liikaa muuttujia, jotta voittaminen ja raha voisivat täysin korreloida. Urheilun suola piileekin usein heikommaksi katsotun (muttei välttämättä heikomman) järjestämissä yllätyksissä. Suurempi syy kuitenkin on, että rahaa laitetaan vääriin asioihin. Tämän vuoksi rosteri on budjettia parempi potentiaalin mittari.

Rahaa voidaan törsätä monella tavalla. (1) Sitä käytetään menestyshuumasta toipuessa (jäähalli oli täynnä, ja maksetaan menneisyydelle vain siksi, että voidaan.) (2) Näyttäviin pelaajiin, jotka eivät ole tehokkaita (”jos lyö kovaa, on hyvä pelaaja.”) (3) Pelipaikkoihin, jotka eivät vaikuta tulokseen tarpeeksi (tuhlataan mieltymyksiin; ei faktoihin). (4) Tähtipelaajiin siten, että ryhmädynamiikka kärsii (usein ongelmat nousevat rooleista; eli peliajan, huomion ja menestyksen puutteesta.)

Ryhmädynamiikka (eli Kulttuuri tai Joukkuehenki)

Paras tapa säästää rahaa on tietää, mikä kaikki vaikuttaa lopputulokseen. Joukkuehenkeä ei saa rahalla; se pitää ansaita työllä. Rahaa ei ole kaikilla, mutta tietämystä voi olla. Myös halvemmista ja tuntemattomista osista voidaan rakentaa voittava joukkue, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Jos et ymmärrä tunneympäristön merkitystä, voit saada tuloksia, mutta joukkueen parasta potentiaalia tuskin löydät. Jos joukkue oppii todella uskomaan itseensä (pelaajat toisiinsa) voi tapahtua upeita asioita. Tarvitaan kuitenkin aikaa, työtä ja merkittäviä tunnekokemuksia yhdessä. Joskus käy myös tuuri, niin sanottu täydellinen myrsky, jossa palaset loksahtelevat kohdalleen heti.

Kuinka yhtenäinen sinun joukkueesi on kevään peleissä? Periksiantamattomuutta ja yhtenäisyyttä arvostava kulttuuri voi voittaa paljon, mutta kulttuurin luominen on hidasta. Pelaajien roolien, arvojen ja tavoitteiden täytyy olla selkeitä, eivätkä ne saa olla ristiriidassa seuran arvojen ja tavoitteiden kanssa. Muutamalla avainpelaajalla on valmentajan lisäksi ratkaiseva merkitys siihen, kuinka yhtenäinen ryhmä on:

The word “linchpin” is also used figuratively to mean “something [or someone] that holds the various elements of a complicated structure together. (Wikipedia.)

Harjoittelu

Treenaamista jo sivusimme. Tunteja ei voi kellottaa määräänsä enempää, mutta korkea harjoitustaso on ensiarvoisen tärkeä. Marv Dunphy tapasi sanoa ”The most important job of a coach is to get the team to train at a level it needs to train at, in order to be successful.” Pienetkin harjoitteluun liittyvät asiat ovat tärkeitä. Ulkopuoliset kokevat yksityiskohdat usein vähemmän tärkeiksi, koska kontaktipintaa arkeen ei ole. Jos todella haluat tietää mikä vaikuttaa omien toimintaan, kannattaa mennä seuraamaan treenejä (usein liigankin treenit ovat avoimia.) Periaatteet ovat ikuisia. Jo 2600v sitten tiedettiin, ettei tavoitteiden rummutus nosta tasoa. Tarvitaan laadukasta harjoittelua:

We don’t rise to the level of our expectations; we fall to the level of our training.” –Archilochus

Toistan. Puheiden sijaan tulee kääriä hihat, ja voittamisen sijaan painottaa kilpailemista treeneissä ja peleissä. Siis sitä, mihin voit itse vaikuttaa. Harjoituskokonaisuus on ihmisten kanssa toimimista ja kuuluu valmentajan ydinosaamiseen. Hyvin harjoitellut joukkue näkyy pudostupeleissä yhtenäisenä sekä henkisesti, että taktisesti. Ja mikä tärkeintä, pelaajista huokuu halu poimia hedelmät puusta. Tiukka pelitahti takaa, että yleensä vain hyvin harjoitellut jatkaa pitkälle (toki laaja rosteri auttaa.)

Taktiikka

Vaikka taktiikalla on merkitystä, on se silti yliarvostetuin osa-alue. Valmentaja tekee taktiikan, mutta pelaajat tekevät pelin. Viilatun taktiikan merkitys korostuu vasta, kun joukkueet ovat muilta ominaisuuksiltaan yhtä hyviä. Kokenutta ja nuorta täytyy molempia valmentaa taktisesti, mutta kypsän joukkueen kanssa sillä on suurin merkitys. Siksi sanotaan, että ruokaketjun huipulla ilma on ohutta; huippujen kohdatessa kaikella alkaa olla merkitystä. Mutta: Jos pelaaja ei vielä kykene toteuttamaan taktiikkaa, sitä on turha yli korostaa. Taktiikkaa syytetään helposti niissäkin tapauksissa, kun kyse on enemmän kurinalaisuudesta tai paineensiedosta; siis kyvystä toteuttaa.

Sattuma

Sanotaan, että ”the harder I work, the luckier I get.” Tuuri ja sattuma ovat kuitenkin asioita, joita meidän on vaikea hyväksyä. Elämässä kaikki ei mene kuten toivomme. Joskus häviät, vaikka tiimi olisi tehnyt kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Sattuma voi tehdä sinusta sankarin tai petturin siitä huolimatta, mitä itse halusit tai teit. Valitettavan usein tätä ei ymmärretä. Seurauksena voi olla poliittisesti korrekteja päätöksiä, jotka eivät kuitenkaan paranna tilannetta. Sankari tai petturi on yleensä valmentaja, sillä kaikkia pelaajia tai seurajohtoa on vaikeaa vaihtaa tai kehua kerralla.

Potkut voi olla myös oikea ratkaisu. Usein ne kuitenkin ovat yhtä hyödyllinen ilmiö kuin poliittiset sodat ”huumeita” tai ”aseita” vastaan. Tehdään jotakin, jolla pelastetaan kasvot ja näytetään, että kyetään muutoksiin. Toisin sanoen tehdään asioita, jotka näyttävät hyvältä ja joille saadaan yleinen hyväksyntä ilman, että niistä olisi todellista hyötyä. Joskus toimenpiteet suorastaan huonontavat omia mahdollisuuksia. Haluamme ajatella, että kaikkeen on syynsä (merkitys.) Näin ei ole. Viisas hyväksyy, että uskomattoman epätodennäköisiä asioita tapahtuu, eikä voi muuta kuin hymyillä vieressä. Näitä ovat sekä ikävät vammat, huonot tuomiot sekä mahdollinen keskivertopelaajan hevosen päivä -sattumalta- juuri ratkaisupelissä. Tai supertähden mahalasku. It happens. Pitkässä juoksussa trendi on muu, mutta yksittäisessä tilanteessa pelaaja voi olla käyränsä jommassakummassa ääripäässä.

Kun kiukuttaa, muista…

…ettei voittaminen ole sinun käsissäsi. Joskus vastustaja on parempi, ja joskus onnekkaampi. Pitkäjänteisellä työllä parannat voittamisen todennäköisyyttä, ja pienennät sattuman roolia. Suurimmalla budjetilla saa parhaat pelaajat, tai ainakin näyttäviä ja kuuluisia pelaajia. Ihmisten välinen dynamiikka vaikuttaa lopputulokseen enemmän kuin yleisesti uskomme. Johtajalla on suurin vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri rakentuu. Johtaja asettaa rajat ja puolustaa niitä. Seurauksena on hyvinvointia, järjestystä, ja turvallisuuden tunnetta, jotka edesauttavat voittamista. Joukkue voi voittaa valmentajansa ansioista tai tästä riippumatta. Parhaat seurat etsivät koutsin sen perusteella, mitä tämä osaa, eivätkä sen perusteella, mitä tämä juuri voitti.

Suuretkin ongelmat voivat pysyvä piilossa, jos joukkue voittaa. Voittaminen maskeeraa paljon. Valmentajan tehtävä on olla aina hereillä ja kertoa seuralle missä mennään. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun menee hyvin, ja etenkin runkosarjassa, kun isoja muutoksia voi vielä tehdä. On kuitenkin vaikea uskoa ongelmiin samalla, kun marssitaan voittojen tiellä. Samoin on vaikea uskoa millainen jumalhämärä voi seurata tulenaran kulttuurin ja egojen kärsiessä pari tappiota.

Voitti kentällä kuka tahansa, muista, että elämä on rajallista. Aikanaan voittaminen toi resursseja ja auttoi eloonjäämistä. Siksi edelleen tarraudumme siihen sokeasti; siksi häviäminen edelleen korpeaa niin. Nykyaikana voittaminen on suhteessa vähemmän tärkeää. Kilpaillaan siis siivosti ja käytetään elämän tunnit siihen, millä on kullekin meistä eniten merkitystä.

Ave, Imperator, morituri te salutant,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Suomalaisen Lentopallon Arvot

28 Feb

Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.

Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.

Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:

  1. Lentopallon pelaaminen
  2. Toveruus
  3. Luonteenlujuus
  4. Periksiantamattomuus
  5. Läsnäolo

Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.

Mihin voisimme kaikki samaistua?

Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.

Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”

Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.

Esimerkki toimivasta arvosta:

Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.

Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)

1. Lentopallon Pelaaminen

Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.

Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.

Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.

Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.

2. Toveruus

Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)

3. Luonteenlujuus

Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.

Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.

4. Periksiantamattomuus

Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.

Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)

5. Läsnäolo

Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.

Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.

Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.

The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com