Tag Archives: Carol S. Dweck

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 4. Riittävä Haaste tai Vaatimustaso

28 Feb

Valmentajan törttöily vaatimustasoksi naamioituna ei ole hyväksyttävää ja pitää kitkeä pois. Julkisuudesta huolimatta valtaosa valmentajista toimii onneksi kunnioittavasti joka päivä. Kääntöpuolella on myös ilmaistu aiheellinen huoli riittävän haasteen säilymisestä urheilussa. Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen sanoitti tärkeää asiaa Helsingin Sanomissa näin:

”Jotta lapsi ei niin sanotusti menisi pesuveden mukana, vaativa fyysinen valmennus on eri asia kuin urheilijaa henkisesti nöyryyttävä valmennus. Oleellista on erottaa nämä ulottuvuudet valmennuksessa. Fyysisesti vaativa valmennus on normaalia urheilussa. Se ei aina tunnu hyvältä … on osattava olla vaativa positiivisella ja kannustavalla tavalla.”

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006390137.html

Optimaalisen haasteen aikaansaaminen vaatii ymmärrystä kehittävän harjoittelun periaatteista. Riittävä vaade tai vaatimus voi valmentajan ohella tulla harjoitusympäristöstä tehtävää tai sääntöjä muokkaamalla, tai riittävän tasokkailta kanssa- tai vastapelureilta kentällä. Ja kun huippu-urheilusta puhutaan, valmentajan tärkein tehtävä on edelleen luoda riittävät standardit toiminnalle. Jos tämä ei tapahdu, emme myöskään yleensä kehity. Kriteereistä kolmas on periaatetasolla ymmärretty, mutta käytännössä harvinainen:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Mitä osaat, ja mitä et osaa vielä?

Teemaan kuuluu kaksi rinnakkaista asiaa, joita käsittelemme tässä yhdessä. Ensimmäinen näistä on yksittäisessä harjoituksessa tai suorituksessa toteutuva riittävä vaikeusaste. Toinen on puolestaan näiden riittävän haastavien tehtävien jatkumo, eli pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella vietetty urheilu-ura. Tätä voi havainnollistaa päällekkäisinä nuolina, joista yksi nuoli osoittaa lähelle, ja toinen sen yläpuolella erittäin kauas. Vain se, joka on nähnyt lajinsa maailman kärjen läheltä, ymmärtää todellisen etäisyyden. Tämä on pääsyy sille, miksi esim. jääkiekko altistaa mj- toiminnassa nuoret pelin kansainvälisille vaatimuksille heti, ja pitää aihetta koko ajan pinnalla. Kv- pelin viitoittamana on helpompi askel kerrallaan muuttua huipuksi.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Ericssonin ehkä merkittävin kontribuutio oli kehittävän harjoittelun kriteerien ja prosessien dokumentointi ja yhteen tuominen. Itse harjoittelun tarinahan on vanha kuin taivas, ja yksitellen tarkasteltuna laatukriteereistä löytyy tutkimustietoakin jo lähes sadan vuoden takaa. Eräs haaste- teeman vanhoista mestareista oli 1900-luvun alkupuolella toiminut venäläinen psykologi Lev Vygotsky, joka elämänsä viimeisinä vuosina nimesi käsitteen ”lähikehityksen vyöhyke” kuvaamaan tilaa, jossa oppija (lapsi) tuettuna voi päästä käsiksi taitoihin, joita tämä ei vielä hallitse. Idea on yksinkertainen ja teoriaan liittyy muutakin kuin varsinaista harjoittelua, mutta se on laajalle levinnyt ja kuuluu opettajien peruskauraan edelleen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Zone_of_proximal_development

Pareton mukaisesti pieni osa toimenpiteistä vastaa usein suurimmasta osasta tuloksia, ja harjoittelussa riittävä haaste on primääri asia. Et yksinkertaisesti voi kehittyä, jos et tee entistä vaikeampia asioita. Kehittyminen on aina muuttumista, ja sen nopeus yksilöllinen. Emme tiedä, kuinka kaukana lähikehityksen vyöhykkeellä joku voi olla ennen, kuin tehtävästä tulee mahdoton, ja usein hölläämme jo, kun olisi vielä varaa painaa. Painaminen kuitenkin herättää paljon kysymyksiä.

Kuinka paljon haluat tätä?

“I hated every minute of training, but I said, ‘Don’t quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion’.” – Muhammad Ali

Alin sitaatti on helppo ymmärtää väärin, sillä eihän huippu-urheilu mitään jatkuvaa tuskaa ole. Harjoituksen ulkopuolella elämä on ihan tavallista ja monelta osin nautinnollista, ja parhaat myös ainakin osittain pitävät kovasta harjoittelusta. Ericsson kirjoitti kuitenkin jo varhain, ettei kehittävä harjoittelu aina ole mukavaa, vaan vaatii ponnisteluja. Monessa länsimaassa on nykyisin kulttuuri, jossa nuoret haluavat urheilulta elämyksiä, flow- kokemuksia ja onnistumisia. Ylipäätään tuntuu, että korostetaan paljon iloa ja positiivisia tunteita, mikä on hieno homma muistaen, miten väkisin asioita on Suomessakin joskus väännetty.

Ongelma on kuitenkin riittävän haasteen säilyttäminen. Harvemmin kuultu huomio nautinnosta huippu-urheilussa on, että näin ilon aikakaudella myös tulokset ovat monissa lajeissa laskeneet. Ei kaikkien tarvitse sepporätyjä olla, mutta pahaa pelkään, että vaatimustaso on myös kärsinyt inflaatiosta.  Niin tai näin, uskon, että tässäkin tärkeää on avaintermien selventäminen. Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät flow-kokemukset (eli ”optimaaliset”, onnelliset hetket) syntyvät, kun tehtävän haaste kohtaa taitomme prikulleen. Toisin sanoen koemme, että osaamme jotakin samalla, kun tehtävä vaatii kaiken huomiomme. Kuvana flow- kanava näyttää tältä:

https://i.insider.com/53bd6011eab8eaec25617711?width=750

Eri arvioiden mukaan flow- tiloissa ollaan n. 5-15% ajasta kilpailutilanteissa, eli harvoin. Määrätietoisen harjoittelun näkökulmasta ongelmallista on lisäksi se, että kehittyminen ei tapahdu flow- tilan taitotasolla, vaan sen yläpuolella. Kehittävä harjoittelu pitää myös sisällään paljon virheitä, sillä harjoittelemme asioita, joita emme vielä hallitse. Koemme epävarmuutta ja ahdistustakin, joten uuden opettelu sopii paremmin harjoitukseen kilpailun sijaan. (Carol Dweckin fixed vs. growth mindset– työ liippaa läheltä kaikkea tätä, ja on Suomessa jo melko tuttu. Iso osa kasvua on ylipäätään uskominen siihen, että taitosi voivat kasvaa.)

Kehittymiseen tarvitaan optimaalisten kokemusten sijaan optimaalisia haasteita. Taidoissa isoin urheilijoiden tasoero tulee mukavuusalueen ulkopuolella vietettyjen hetkien laadussa, määrässä ja intensiteetissä. Riman jatkuva nostaminen on urheilun kenties vaikein asia, sillä jokaiselle tulee hetkiä (useammin, kuin haluaisimme myöntää), kun emme puske itseämme eteenpäin sillä täydellä keskittymisellä ja voimalla, joka meistä löytyisi. Sisäisten tekijöiden lisäksi tarvitaan myös ulkoisia vaatimuksen lähteitä.

Urheilijan vastuulla, vai valmentajan?

Motivaation suhteen valmennuksessa korostetaan sisäisen motivaation sytyttämistä urheilijassa, sillä se tutkitusti kantaa pisimmälle. Täysin samaa mieltä ja hyvä, jos onnistumme tässä: jonkin asteinen tai riittävä sisäinen palo hommaan pitää olla. Olen kuitenkin skeptinen pelkän urheilijan vastuun vaikuttavuudesta pohjautuen sekä psykometrisiin tutkimuksiin, että omiin kokemuksiin huippu-urheilijoiden kanssa. Kaikki haluavat voittaa ja kehittyä, mutta osa merkittävästi muita enemmän. Suurinta osaa pitää myös puskea eteenpäin, ja joskus se on suorempaa puhetta, kuin mitä olemme ehkä valmiita kuulemaan. Kobe Bryantin asenne kuvastaa juuri näitä jyviä ja akanoita:

”Ajattelin, että koripallo olisi heille kaikki kaikessa, mutta ei se ollut. Luulin, että se olisi kaikille samanlainen pakkomielle kuin minulle … Merkitsisi paljon, jos minusta ajateltaisiin ylisuorittajana. Se tarkoittaisi, että olen tehnyt paljon töitä ja puristanut irti kaiken mahdollisen. Toivottavasti minut nähdään ihmisenä, joka teki kaiken tarvittavan voittaakseen.”

https://yle.fi/urheilu/3-11178048

Bryant pakotti muut NBA tähdet tekemään töitä ympärillään, vaikka keskellä yötä, ja ihmetteli, jos muut eivät halunneet asioita yhtä paljon kuin hän. Tiedämme persoonallistutkimuksista, että jo perimässä ihmiset eroavat merkittävästi kyvyssä ja halussa tehdä työtä (tunnollisuuden piirrejatkumo). Siinä, missä sisäisen palautteen ymmärrys tekisi suuremmasta joukosta urheilijoita ”lahjakkaita”, on sama totta työnteon suhteen. Väitän, että uskomme joskus naivisti ympäristön ja valmennuksen pystyvän sytyttämään jokaisessa kobebryant- tason sisäisen poltteen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty yksin puskemaan omaa tasoaan ylös, joukkuetovereista puhumattakaan. Pätevä valmentaja sen sijaan pystyy.

Hyvä koutsi välittää ja osaa luoda luottamukseen perustuvaan suhteen. Kun turvallisuuden perustarve täyttyy, uskaltaa valmentaja kuitenkin myös laittaa suhteen alttiiksi haasteen stressille. Näitä ihmisiä on monesta syystä vähän. Emme aina todella tiedä, mitä menestys vaatii, ja useimmat ovat mielellään ennemmin pidettyjä kuin vaativia. Lisäksi nämä ovat vastakkaisia persoonallisuuden piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, ettei yksikään ihminen ole luonnostaan äärimmäisen hyvä molemmissa. Tunnetaitojakin pitää harjoitella (sovinnollisuuden piirrejatkumo.) Ja lopuksi elämme vielä yhteiskunnassa, jossa on hyväksytympää olla lämpimän pehmeä, kuin lämpimän luja.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se avainasioiden selventäminen auttaa aina. Varsinkin nuoremmille ihmisille on tärkeää näyttää, että se mitä haluat nyt ei ole sama asia kuin mitä haluat vuoden päästä tai elämässäsi eniten. Se, miten urheilijat nämä perusasiat ymmärtävät ratkaisee myös paljon siitä, millaisena he kehittävän harjoittelun kokevat. Liikunnan ja urheilun iso ero on siinä, että toinen on lähtökohtaisesti nautinnollista, ja toinen tavoitteellista toimintaa. Uskon, että suurin nautinto juuri tänään löytyy useammin liikunnasta, mutta suurin merkitys elämässä urheilusta. Kannatamme molempia. Olisi kuitenkin hienoa, jos osaisimme innostua siitä, että teemme vaikeitakin asioita tietäen, kuinka motivoivaa todellinen kasvu on.

Voimme korjata monta juttua lähtien olosuhteista, viikkorytmeistä ja niin edelleen, mutta jos emme lisäksi asu mukavuusalueen ulkopuolella itse harjoituksessa, iso osa muusta jää vaille haluttua vaikutusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Junioriseuran Valmennus

29 Sep

Hyvää loppusyksyä Tukholmasta. Kuten aikaisemmin kirjoitin, toimin seuraavat kaksi talvea Ruotsalaisen Sollentuna VK:n päävalmentajana. Toimenkuvaan kuuluu miesten edustusjoukkueen lisäksi seuran juniorivalmennuksen kehittäminen. Sollentuna on Ruotsin vanhin lentopalloseura ja myös juniorien määrässä mitattuna (vuodesta riippuen) edelleen maan suurin. Tämä näkyy pääsarjajoukkueen toiminnassa, sillä peräti puolet pelaajista on omia kasvatteja. Paikallislehti uutisoi hiljattain, että tämä on Ruotsissa kaikki lajit mukaan lukien ainutlaatuista.

Men det kanske mest häpnadsväckande är att; av de nu 14 spelare som ska ingå i Sollentunas elitserietrupp, har hälften av spelarna en gång börjat sitt volleybollspelande i Sollentuna. Till Norrortssporten säger klubbens ordförande, Henrik Blomgren, så här om att årets trupp på herrsidan består av hälften egna produkter: – Det är Sverigeunikt – i alla sporter. Hur kommer det sig att ni har fått fram så många spelare?– Det hänger ihop med tradition, engagerade människor, kunniga tränare.”

http://norrortssporten.se/svks-ordforande-det-ar-sverigeunikt/

Toisin sanoen seurassa on syytä kokea ylpeyttä omasta toiminnasta, sitoutumisesta, ja traditiosta. Henki on hyvä ja pohja otollinen kasvulle, sillä vaikka toimintaa on paljon, se voisi helposti olla myös laadukkaampaa. Ja mikä tärkeintä, se voisi olla laadukkaampaa ilman kallista, moniportaista kehitysprojektia. Olen syyskuun aikana päässyt katsomaan junioreiden toimintaa ja kuluneella viikolla vedin ensimmäisen valmennuskoulutuksen. Demoryhmänä toimivat ’02 tytöt. Olen kohta 10 vuoden ajan kirjoittanut lentopallon mahdollisuuksista ja siitä, kuinka asiat voisivat olla vielä paljon paremmin. Tarvitaan vain laadukkaampia lentopalloharjoituksia! Usein puhutaan valmennuksen laadusta ja tärkeydestä, mutta emme ehkä ymmärrä kuinka nopeasti perusasiat todella voidaan opettaa uusille koutseille.

Pelaaminen ja Pareton periaate

Hyviä harjoituksia ei siis ole erityisen vaikeaa tuottaa. Sen sijaan, että opetetaan monia eri asioita, keskitytään yksinkertaisesti niihin avainasioihin, joista saadaan kaikista suurin vaste. Toistan. Jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Satsataan kaikki koulutus ja paukut siihen, että avainasiat tapahtuvat. Meillä kyse on pelaamisesta. Haluamme, että mikään ei mene harjoituksissa pelaamisen ja pelinomaisuuden edelle.

Vaikka Pareton 80/20 periaate ei urheilussa ole kovin laajasti tunnettu, esimerkiksi yritysmaailmassa siitä puhutaan usein. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että ”80% tapahtumista on seurausta 20% syistä.” Esimerkiksi 80% yrityksen tuloista on yleensä peräisin 20% asiakkaista. Urheilussa voidaan vastaavasti sanoa, että 20% pelaajista tekee 80% kaikista pisteistä tai maaleista. Ja niin edelleen. Tämä ei tarkoita, että luvut olisivat aina millilleen 80/20, mutta kun dataa on riittävästi, kyseinen tilastollinen periaate nousee esille.

https://en.wikipedia.org/wiki/Pareto_principle

Valmennuksen ei siis ole vaikeaa suunnitella joukkueen arkea, jos valmentajalla on tietoa harjoittelun ja lajin lainalaisuuksista. Ei ole ongelma, että aikaa on vähän. Millä on väliä? Tehdään niitä asioita. Millä ei ole väliä? Annetaan niiden asioiden tyystin olla. Ja tällä tarkoitan: tyystin! Satsaa harjoituksissa siihen, mikä tuottaa kehitystä ja iloa kaikista eniten. Pelaaminen on parasta. Sen tietävät kaikki (pelaajat). Ruotsi on järjestyksessä 8. maa, jossa toimin valmentajana, ja muutamaa poikkeusta lukuunottamatta jokaisessa maassa valmennuskoulutus keskittyy aivan liian moneen asiaan ja liian teoreettisella tasolla.

Suuressa kuvassa ei ole väliä osaako juniorivalmentaja toimia mobiilisovelluksen kanssa skouttina, fysiikkavalmentajana, teippaavana fysioterapeuttina, tai suurena taktikkona. Sillä on väliä, osaako hän olla lasten ja nuorten kanssa hyvänä auktoriteettina ja laittaa pelin pyörimään. Yhdellä A4- muistilapulla pääsee karrikoiden F-junnuista A-junnuihin, edellyttäen, että valmentaja on itse nähnyt mallin toimivan arjessa. Siksi Sollentunan kaltainen seura on hieno paikka vetää koulutuksia. Säännöllisin väliajoin valmentajat pääsevät aivan vierestä katsomaan kuinka treeni pyörii, mitä siellä tehdään, mitä siellä ei tehdä, ja ennen kaikkea kuinka vuorovaikutus tapahtuu.

Päätöksenteon minimointi

Individuals need life structure. A life lacking in comprehensive structure is an aimless wreck. The absence of structure breeds breakdown. Structure provides the relatively fixed points of reference we need.” – Alvin Toffler

On tärkeää toistaa arjessa ja harjoituksissa samoja asioita, sillä siten opimme aikaa myöten itsekin. Vaikka on rasittavaa keksiä palloa uudestaan, moni päätyy tekemään niin parempien vaihtoehtojen puutteeessa. Jokainen vanhempi tietää, mitä on elää ruuhkavuosia kuskaten ja laittaen ruokaa omien töiden päätteeksi. Kaikilla ei ole peli- tai valmennustaustaa, ja joskus harjoituksen sisältö vaihtelee päivästä toiseen paljon. Toinen vaihtoehto on, että tehdään sitä samaa, mitä on aina tehty. Jos ei mistään muusta syystä, niin siksi, ettei harjoitusta ehdi aina suunnitella. (Lisäksi osaa ottavien pelaajien määrä saattaa vaihdella paljon.) Tiedämme kuitenkin, että jatkuva päätösten teko on uuvuttavaa. Se tulee aina minimoida, jos jostakin voi tehdä automaation.

Seuran valmennusfilosofian tulisi antaa juniorivalmentajille ymmärrys periaatteista sen sijaan, että rakennettaisiin lukuisia malleja kaikkiin eteen tuleviin tilanteisiin. Periaatteet ovat peräisin tilastollisista trendeistä. Vaikka edeltävä lause saattaa itsessään kuulostaa monimutkaiselta, kyse on lopulta vapauttavasta yksinkertaisuudesta. Malliin: ”Jos ymmärrän nämä viisi asiaa, minun ei tarvitse vaivata päätäni millään muulla.” On toki koutseja, jotka kokevat pääsevänsä toteuttamaan itseään treeneissä. Suurin osa tapaamistani valmentajista olisi kuitenkin kiitollinen avusta. Sekä ihan fyysisesti muista ihmisistä treeneissä, että avusta sisällön kanssa. Alta löytyvä suunnitelma on pääpiirteinen tiivistykseni tällaisesta, rakentavasta juniorivalmennuksesta.

Toistettava malli

The System runs the business. People run the system.” Michael E. Gerber

Harjoittelun Blueprint on helppo suunnitella samaan malliin, kuin monet myyntialan bisnekset. Auttamaan ihmisiä tekemään liikkeessä halutut asiat, haluttuun aikaan, halutulla tavalla. Kenties paras tapa luoda kopioita toiminnasta Franchise- malliin on luoda prototyyppi. Toiminta keskittyy vain olennaisimpaan, ja malli on helppo toteuttaa riippumatta ihmisten taitotasosta. Tämä on niin tärkeä pointti. Juniorivalmennus tulisi toteuttaa siten, että asiat ovat kenen tahansa ensikertalaisen helposti ymmärrettäviä ja toteutettavia. Valmennuskoulutuksen tärkein anti on olla itse hallissa katsomassa, kuinka valmennetaan, ja sitten valmentaa itse tämän saman kaavan mukaan. Toisin sanoen pois luokista puhumasta, ja mars halliin tekemään.

Vaikka valmennus onkin kompleksimpaa kuin esimerkiksi tuotteen myyminen ketjun myymälässä, mikään ei estä toimivan mallin monistamista luomaan järjestystä ja jatkuvuutta harjoituksiin. Malliharjoitus elimininoi turhaa kaaosta, ja on helppo toteuttaa kaikkien toimesta. Ei siis vain niiden, joilla on itsellään laji- tai valmennustaustaa. Ymmärryksen ja kokemuksen karttuessa valmentajat aikaa myöten oppivat soveltamaan ja luomaan myös itsensä näköistä toimintaa. Joukkuepelit ovat siitä hienoja, että peli itsessään vastaa sattumanvaraisuudesta ja yllätyksistä. Meidän täytyy ainoastaan antaa mahdollisuuksia pelata peliä. Tällä hetkellä omasta luonnoksestani löytyvät seuraavat, tutkittuun tietoon pohjautuvat asiat.

Valmennuksen Blueprint

  1. Seuran ydinarvojen tulee näkyä harjoituksessa. Arvot vaihtelevat seurasta toiseen. Usein ydinarvoista kuitenkin löytyy jotakin yhteisöön viittaavaa (toveruus, yhteisö, tiimihenki), jotakin, joka kannustaa hyvään käytökseen (kunnioitus, rehellisyys, luonteenlujuus) ja jotakin, joka kannustaa yrittämään kovasti (ahkeruus, työmoraali, periksiantamattomuus.) Kaikista tärkein arvo, jonka haluan oman seurani sisäistävän, on pelaaminen. Peli itse on syy tulla yhteen, oppia, kasvaa, nauttia. Pelaaminen on kivaa; se on tylsyyden vastakohta.
  2. Seuran tulee opettaa nuorille, että jokainen kykenee kasvamaan ja oppimaan pelaajana. Uskomme kaikinikäisinä kasvuun, emme lahjakkuuteen. (Kts. Carol S. Dweck- Mindset) Tämän tukena on lista asioista, joita meidän kannattaa sanoa itsellemme ja toisillemme.
  3. Kehittyminen on motivoivaa ja hauskaa. Pelaajan tavoitteista riippumatta samat asiat ovat kehittäviä ja tuovat iloa kaikille. Tarvitaan pelinomaisia toistoja, sopiva tavoite/haaste sekä palautetta. (Kts. K. Anders Ericsson, Peak.)
  4. Lentopalloseuran tärkein tehtävä on tuottaa lentopalloharjoituksia seuran jäsenille. Eikö niin? Usein harjoitustunteja on viikossa vain 1-3. Käytetään ne kaikki, alusta loppuun, lentopallon parissa pelinomaisesti siten, kuin sen tässä määrittelemme. Eräs tavoista ”lisätä” saliaikaa on pyytää kaikki hallille 30min (tai niin pian kuin mahdollista) ennen salivuoron alkua tekemään alkuverryttely.
  5. Saadakseen parhaimman hyödyn, lapset tarvitsevat valmentajia. Usein joukkueella on vain yksi vastuuvalmentaja, ja hän tarvitsee apua. Jos 2-3 aikuista on paikalla kerrallaan, saavat nuoret harjoituksesta irti paljon enemmän. Vanhemmat voivat vuorotella eri viikoilla siten, että vastuuvalmentajan lisäksi yhden vanhemman kuorma voi olla vain yksi treeni kuussa.
  6. Taidot ovat spesifejä. Kahden pelaajan pallottelu maassa ei esimerkiksi ole lentopalloa. Se on pallottelua, eikä kehitä lentopalloilijaa kuin varhaisessa vaiheessa. Mahdollisimman pian taidot tulee siirtää tilanteisiin, joissa kosketuksia on kolme ja pallo menee verkon yli. Samasta spesifisyys-syystä kentällä ei ole mitään, mitä siellä ei pelissä ole. Emme tarvitse pöytiä, mattoja, törppöjä, tuoleja tai mitään, joka estää vapaan liikkumisen. Peli on itsessään jo hyvä ilman meidän kädenjälkeämme.
  7. Pelaajat tarvitsevat mahdollisuuksia reagoida verkon yli tulevaan palloon. Pelinomaisuus tarkoittaa siis myös sitä, että alemmilla taitotasoilla valmentaja joutuu ottamaan osaa treeniin heittämällä peliin lisää palloja sitä mukaan, kun edellinen pallo putoaa maahan. Nimenomaan tässä on suureksi hyödyksi, jos aikuisia / vetäjiä on useita. Ja heillä paljon intoa.
  8. Lista avaimista, joilla lentopallotaitoja opetetaan. Etenkin syöttö, vastaanotto ja hyökkäys (kolme taitoa, jotka saavat pallot elämään, ja voittavat pelejä.)
  9. Lista pelinomaisista harjoituksista, jotka toteutuvat järjestyksessä. Pienpeleissä on taikaa, ja 2v2 paratiisipeli parasta lähes kaikenikäisille. Tiedän, että se on nuoremmille iso haaste. Virheitä tulee paljon ja osumia ei. Pallot eivät elä. Koutsin tulee siis olla loputtoman kannustava ja antaa aina vain uusia jatkopalloja peliin.
  10. Valmentajalle annettava malliharjoitus on piirros, josta näkyy kunkin harjoituksen pääidea ja parin avainsanan tiivistelmä näistä kymmenestä kohdasta. Jokaista harjoitusta voi muokata helposti pelaajien lukumäärästä riippuen. Samalla harjoitus toimii checklistinä: juniorivalmentaja noudattaa samaa turvallista kaavaa, oppien itse vähitellen soveltamaan.

Eri ikäluokille Blueprint on hieman erinäköinen, mutta on tärkeää, että jotkin asiat tulevat mukana koko seuran läpi. Näitä ovat esimerkiksi seuran arvot, ajatusmaailma kohti kasvua, sekä pelaamisen kunnioittaminen. Myös opetettavat motoriset taidot ja avaimet ovat samat F- junnuista A-junnuihin, vaikka toteutettavat harjoitteet ovat osittain erilaisia.

Eliserien alkaa viikon päästä ja tunnelma on odottavan lämmin. Omalla kohdallani on erikoista, kuinka vähän itseasiassa tiesin Ruotsin lentopallosta tai länsinaapurista ylipäätään. Tähän mennessä kokemus on kuitenkin ollut pelkästään lupaava.

Hälsningar från andra sidan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Nöyryys

28 Dec

Syyskausi on taputeltu ja jouluna oli mieluisaa vetää henkeä. Vuoden viimeinen kirjoitus vetää yhteen ajatuksia tapahtumarikkailta seura- ja mj-kausilta. Carol S. Dweckin Growth Mindset painottaa avoimuutta jatkuvalle oppimiselle, vaikka se joskus olisi tuskallistakin. Oppiminen on kiertokulkua- yrittämistä, erehtymistä, oppimista, lisää virheitä ja taas niistä oppimista. Nyt vuoden viimeisinä päivinä nöyryys painaa mielessä opeista tärkeimpänä.

“Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen” Juho Kusti Paasikivi

Paasikivi tiesi, kuinka suuri muutos ajattelussa tapahtuu, kun avaa silmät faktoille. Tässä tapauksessa sille, että jokainen voi kasvaa ja muuttua täysin huolimatta siitä, mitä sillä hetkellä osaa. Vastakkainen Fixed Mindset puolestaan turvautuu siihen, mikä ei kasvata: välttelyyn, selittelyyn, laiskotteluun, ja sen kaiken naamioimiseen rakentavaksi. Jokainen on joskus edustanut näistä molempia, joten on tärkeää tunnistaa millä polulla kulloinkin tallaa. Ilman nöyryyttä et kuitenkaan kykene kohtaamaan faktoja etkä olemaan itsellesi rehellinen.

We want our lives (and not just in soccer) to be never-ending ascensions, for that to happen properly our fundamental attitude about life and our appreciation for it is critical. This is that humble, gracious high-achiever that is thankful for everything they have been given in life, and has a contagious generosity and optimism that lights up a room just by walking into it.”-UNC Soccer Core Value

Kun kulkee, meidän on helppo hymyillä. Aina asiat eivät kuitenkaan suju, ja nousujohteinenkin yritys kohtaa aallonpohjia. On mielenkiintoista, että hyvistä jaksoista ei vaan tahdo oppia yhtä paljon kuin huonoista. Ei, vaikka asiasta olisi tietoinen ja tekisi töitä samalla tavalla. Vai tekeekö sitä? Voihan olla, että ihmisen perusluonne on sellainen, että emme tahdo ymmärtää ennen kuin vaasi on jo maassa palasina. Ja sitten vain nöyrästi palasia keräilemään.

Tässä on syksyn mittaan kirjoiteltu velhoista ja heidän oppipojistaan. Uskon muun muassa, että muuttuminen jo silloin kun ei ole aivan pakko on yksi iso asia, joka erottaa mestarit muista. Pinnallinen tai kärsimätön haluaa heti valmiin kakun ja pokaalin, kuvitellen sen tuovan täyttymystä. Viisas taas muuttuu ja jatkaa polulla, saapumatta perille. Ilman nöyryyttä ei kuitenkaan pysy reitillään hänkään. Omalle tekemiselle pitää olla raa’an rehellinen sekä voittojen, että tappioiden jälkeen. Joskus tappiosta näkee kaikki tulevat voitot, ja joskus voitokaskin jakso voi tarkemmin syynättynä olla huolestuttava, mutta ainoastaan jos on nöyryyttä tutkia ja nähdä syyt tuloksen takana.

Aikaisemmin kehumani Michael Gervais‘n Finding Mastery Podcast esitteli hiljattain naisen nimeltä Elizabeth Kapu’uwailani Lindsey. Olin kuullut nimen Havaijilla joskus 2000-luvun puolivälissä, mutten sen kummemmin tiennyt Lindseyn elämäntyöstä alkuperäiskansojen kanssa. Lindsey kuvaili heimojen vanhimpia sanoin they all walk a humble path. (http://findingmastery.net/elizabeth-lindsey/.)

Nöyryys ja ainoastaan nöyryys saa ihmisen ymmärtämään sekä paikkansa maailmassa, että polun joka johtaa kasvuun. Tällä ei toki tarkoiteta vähään tyytymistä tai kunnianhimon puutetta, vaan säännöllistä peiliin katsomista ja analyyttista asennetta tunnekuohujen sijaan.

To live in the presence of great truths and eternal laws, to be led by permanent ideals-that is what keeps a man patient when the world ignores him, and calm and unspoiled when the world praises him. -Honoré De Balzac

Nöyrällä- ei nöyristelevällä- ihmisellä ei ole tarvetta olla turhaan esillä, esittää muuta kuin on, eikä kiirettä päästä tulokseen ymmärtämättä monimuotoista prosessia. Pian on 2016 ja elämme maailmassa, jossa todellisen sivityksen ja kunnioituksen ovat korvanneet multitasking, pinnallisuus, kärsimättömyys ja julkisuus. Media, sosiaalinen media ja näköjään politiikkakin alkaa olla täynnä sekavia mielipiteitä; hyvin mustavalkoisia yleistyksiä ja tunteella lausuttuja puolitotuuksia. Kaikki nämä helposti vievät huomiota olennaiselta ja pönkittävät egoa, jolle on mielekästä olla esillä.

Vaatii nöyryyttä ja kovuutta sanoa EI maailmassa, jossa moni muu on matkalle aivan toiseen suuntaan.

Erässyksyn oivalluksista on ollut myös se, kuinka paljon ihminen elämässään muuttuu. Eteen tulee hetkiä, kun oppii uudelleen jonkin asian, jonka on periaatteessa ymmärtänyt jo hyvän tovin, mutta silti jotenkin unohtanut. Ymmärryksestä tulee uuden ja tuoreen käytännön kokemuksen kautta syvempi ja henkilökohtaisempi, ja uutta näkemystä on sanoin vaikeaa verrata vanhaan. Ne vaikuttavat paperilla aivan samalta, eivätkä luo mitään uutta, kun yrität kertoa jollekin ahaa– elämyksestä. Paras mitä osaan kokemukseen sanoa on hiljainen myhäily- ehkä se vaati tämänkin kolhun oppia vanha asia taas uusiksi.

A great man is always willing to be little.” –Ralph Waldo Emerson

Etenkin urheilussa, jossa tulos on näkyvillä joka lauantai (ja parhaimmillaan kolme kertaa viikossa) olisi helppoa kulkea ylpeänä voittojen ja häntä koipien välissä tappioiden aikaan. Hyvällä syyllä nöyrä mutta itsevarma ihminen tietää, ettei häntä voi satuttaa kukaan, ellei hän sille itse ajatuksissaan anna valtaa. Paras versio itsestä palkitsee matkan uudelleen ja uudelleen.

There is nothing noble in being superior to your fellow man; true nobility is being superior to your former self.” Ernest Hemingway

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Oppimisesta ja kärsivällisyydestä

28 Jan

Vaikka urheilun yhteydessä puhutaan yleensä kehittymisestä oppimisen sijaan, on kehittyminen loppujen lopuksi juuri uuden oppimista. Ihmistä on historian saatossa kutsuttu mm. ”sotaisaksi”, ”sosiaaliseksi”, ja ”älykkääksi” eläimeksi. Kaikista osuvin kuvaus saattaisi kuitenkin olla ”oppiva.” Sivuamme myös lahjakkuutta ja määrätietoisesta harjoittelua hieman, vaikka niitä koskevan jutun aika on vasta myöhemmin.

Jokaisen valmentajan tulisi olla kiinnostunut siitä, kuinka hänen pelaajansa ja urheilijansa oppivat. En tarkoita tällä nyt erilaisten ”oppimistyylien” viidakkoa, vaan yksinkertaisesti niitä periaatteita, jotka ohjaavat tehokasta oppimista ja opettamista. On hyvin muodikasta sanoa, että ”jokainen oppii omalla tavallaan, omassa tahdissaan.” Vaikka olenkin tästä pitkälti samaa mieltä, voivat tällaiset kommentit tehdä meistä laiskoja valmentajia. On toki totta, että olemme yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että (1.) meidän tulee jättää urheilijat omiin oloihinsa oppimaan, eikä (2.) ettei oppimista tule tehostaa tutkittuun tietoon perustuen.

Tänä talvena allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus oppia uusi kieli. Moni sanoo, että nyt 30-vuotiaana se on jo vaikeaa, tai sitten tarvitaan erityistä lahjakkuutta… Etenkin vaikean kielen kanssa, jollainen venäjä taitaa olla. Väitän kuitenkin, että oppimisessa on pääasiassa kyse kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Alla joitakin ajatuksia oppimisprosessista, sekä lukuisista yhtymäkohdista kielen ja urheilun välillä.

It is harder than you think, and it takes longer than you think.” Doug Beal

Me ihmiset olemme tavallisesti niin kärsimättömiä, että jos jokin asia ei tapahdu pikaisesti, kuin itsestään, annamme periksi. En edes tiedä mitä ”Lahjakkuus” tarkalleen on, mutta ”Kyky oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti” kuulostaa kohtuulliselta määritelmältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oppimista voi nopeuttaa. Lisäksi vaikka joku alkuun etenisikin muita nopeammin, ei ero välttämättä pysy samana loppuun asti… Paitsi jos kärsivällisyys ei riitä, ja antaa periksi.

Vaikka minulla oli jonkin verran venäjän opintoja alla, olivat ensimmäiset päivät ja viikot uudessa maassa täyttä tuskaa. Edellisestä näin kattavasta kulttuurishokista oli kuitenkin aikaa jo 10 vuotta. Et ymmärrä puhetta juuri yhtään, ja epäonnistut aina kun avaat suusi. Miltähän vasta-alkajista tuntuu lentopallon parissa? Päivän päätteeksi olet henkisesti ja fyysisestikin aivan puhki.

Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm.”Winston Churchill

Tavoitteiden saavuttamisessa on pohjimmaltaan kyse yhdestä ainoasta asiasta. Annatko vaikeuksien edessä periksi, vai jatkatko eteenpäin? Erilaisia ajatusmalleja tutkinut Stanfordin professori Carol S. Dweck (Mindset, 2007) tietää kertoa, että ”kasvuun uskovat” ihmiset eivät näe epäonnistumisia todisteina lahjakkuuden puutteesta, vaan pikemminkin mahdollisuuksina korjata virhe ja kehittyä. ”Muuttumattomuuteen uskovat” taas pitävät epäonnistumisia todisteina siitä, että he eivät ole synnyinnäisesti tarpeeksi älykkäitä tai lahjakkaita. Nämä ihmiset antavat aikaisemmin periksi, välttelevät haasteita, ja lopulta tarttuvat vain helppoihin tehtäviin. Näillä löydöksillä on valtava merkitys siihen, miten itse näen oppimisen. En väitä, etteikö ihmisten kyvyssä urheilla tai puhua vierasta kieltä olisi eroja, mutta näitä eroja tärkeämpää on se kuinka (1.) asetat tavoitteita ja kuinka (2.) kohtaat lukuisat, vääjäämättömät, epäonnistumiset.

Don’t handicap your children by making their lives easy.” – Robert A. Heinlein

Pahinta mitä voimme tehdä itsellemme tai pelaajimme on asettaa liian matalia tavoitteita. Jos rima on matalalla, kaikilla on alkuun kivaa, mutta pitkässä juoksussa kukaan ei kehity. Ennen pitkää seuraa kyllästyminen. Yhtä kaikki, liian vaikeat tavoitteet lannistavat innon niin nuoressa kuin vanhassakin oppijassa- joten tavoitteiden täytyy olla juuri oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kun sitten yrität tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt, on järjenvastaista olettaa onnistumisia jokaisessa suorituksessa. On tärkeää selvittää tämä myös pelaajille, sillä prosessin ymmärtämisestä on apua kaikkein nuorimmillekin.

Training needs to be specific to the task or activity.” K.Anders Ericsson

Olen suuri pelinomaisen (eli lajispesifisen) harjoittelun kannattaja. Monet kuitenkin pitävät pelinomaisia harjoituksia liian vaikeina nuorille pelaajille, alentavat rimaa, tekevät harjoituksista suljettuja, lisäävät niihin peliin kuulumattomia apuvälineitä, ja niin edelleen. Aikomus tämän kaiken taustalla on hyvä, sillä sattumanvarainen ja koko ajan muuttuva pelitilanne tuo mukanaan suuren määrän epäonnistumisia. Valitettavasti teemme kuitenkin karhun palveluksen nuorille, jos poistamme harjoituksesta spesifisyyden. Pelinomaisuuden mukana lähtee myös himoitsemamme kehitys. Oppiminen, ja sen siirtovaikutus oppimistilannetta seuraaviin suorituskertoihin on 100% vasta, kun harjoitusympäristömme vastaa olennaisilta osin ympäristöa, jossa itse lajin suoritukset tapahtuvat. Meidän täytyy siis haastaa nuoria pelaajia tekemään asioita, joissa he epäonnistuvat, mutta yhtäaikaa opettamaan heille, että näin sen kuuluukin mennä. Seuraava pallo on jo ilmassa, ja sen myötä uusi mahdollisuus.

You get good at what you spend your time doing.”-Marv Dunphy

USA:n olympiakomitean biomekaanikko Peter Vint oli taannoin puhumassa valmentajille motorisesta oppimisesta. Moni halusi tehdä suljettuja harjoitteita, joissa pallon kulku oli suunniteltu ennalta. Vint sanoi varmaan puolen tusinaa kertaa “Are you training to train, or are you training to play?”  Tämä on niin yksinkertainen asia, että emme edes näe sitä kaikkialla ympärillämme. Kehityt hyvin spesifisti aina siinä, mitä teet, etkä välttämättä missään muussa. Siispä vaikka miten kehittyisit suljetussa harjoituksessa ja kohtaiset onnistumisia, mikään siitä ei sellaisenaan siirry itse pelitilanteeseen, vaikka harjoituksen jälkeen voikin tuntua, että ”toistoja tuli paljon, ja kontrolli säilyi.”

Koin tämän itse karun omakohtaisesti viime keväänä. Tiesin sekä harjoittelun spesifisyydestä, että syksyisestä Venäjälle muutosta. Olin kuitenkin täysin kiinni töissä vielä pitkään, eikä Malibusta löytynyt venäjänkielistä juttuseuraa. Niinpä aloin yksinkertaisesti tehdä sanalistoja, jotka opettelin ulkoa lounastauolla ja iltaisin. Osasin satoja sanoa, ja kesän tavoite (1000 uutta sanaa) ei vaikuttanut mahdottomalta. Jälkikäteen tekee mieli potkaista itseäni, sillä kaikki se ulkoa opetteleminen oli lähes turhaa. Learning is state dependent. Jos osaat jotakin paperilla, se ei tarkoita, että osaat sen myös keskustelussa.

Voin tänäkin päivänä ottaa eteeni yhden noista listoista, ja alkaa muistelemaan… Sanat ovat edelleen muistissa, mutta vain sekavana jonona käsitteitä, ja löydän ne ainoastaan kun istun yksin ja keskityn. Siis aivan kuten ne opinkin, mutta valitettavasti kaukana siitä ympäristöstä, missä niitä tarvitsisin. En keskustelutilanteessa muista oppimastani kuin alle 10%. Onneksi huomasin virheeni jo reilun kuukauden jälkeen, ja aloin opiskella kieltä siten kun se arkipäivässä tapahtuu, kuuntelemalla ja vastaamalla. Audiona tapahtuva oppiminen on kielen puhdas ja alkuperäinen muoto- olivathan kielet olemassa tuhansia ja tuhansia vuosia ennen kuin kukaan alkoi kirjoittaa niitä ylös. Pelkistäen sanottuna puhumaan oppii puhumalla, ja pelaamaan pelaamalla.

Valitettavasti myös audionauhat antoivat väärän kuvan omasta osaamisestani. Ne olivat toki sata kertaa nopeampi tapa oppia kuin lukeminen, mutta kun opit toistamaan jotakin ulkoa kuin papukaija, ei elämän sattumanvaraisuus ole läsnä lainkaan. Vaikka tilanteet olivatkin joka kappaleessa hieman erilaisia, ei arkipäivän ”mikä tahansa on mahdollista” keskusteluista ollut vielä mitään hipuja. Tänne saapuessa luulin olevani hyvin valmistautunut, sillä tein niin kovasti töitä… Todellisuus kuitenkin valkeni jo ensimmäisenä päivänä: Kovaa harjoitteleminen ei ole sama kuin kehittävä harjoitteleminen.

Most of the time is spent on a plateau.” – George B. Leonard

Ja viimeisenä ajatuksena paluu alkuun… Oppimisen luonne ei ole lineaarinen. Kyse on paikallaan polkemisesta, harjoittelusta, hypähdyksestä eteenpäin, ja taas paikallaan polkemisesta. Ei niinkään samanlaisesta kehittymisestä päivästä toiseen. Periksi antaminen houkuttelee joka mutkan takana, sillä vaikka koet myös onnistumisen elämyksiä, suurimman osan aikaa olet jumissa paikallasi. Tai no, et välttämättä täysin paikallasi, mutta edistysaskeleet ovat niin pieniä, ettei niitä aina edes huomaa. Kärsivällinen työ palkitaan kuitenkin lopulta, mikäli harjoittelusi on ollut määrätietoista ja spefisiä siihen taitoon nähden, missä haluat kehittyä.

Neljä kuukautta Venäjällä on takana, ja hitaasti alkaa tuntua siltä, että jonkinlaista oppimista on tapahtunut. Kielen sujuva hallinta on edelleen tuhansien tuntia päässä, mutta periksi ei olla antamassa. Mikä parasta, jonkin verran voi jo nauttia työn hedelmistäkin.

Постепенное улучшение,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com