Tag Archives: Karch Kiraly

Olympiaunelmia

30 Aug

Historian kenties odotetuimmat Olympiakisat saatiin Tokiossa päätökseen. Paralympialaiset vielä toki jatkuvat, mutta vettä on jo virrannut riittävästi pienelle yhteenvedolle. Yksi postaus ei luonnollisesti riitä kattamaan kunnolla edes yhtä lajia, koko kisoista puhumattakaan, mutta jotakin mielekästä rupeamasta voi lyhyestikin sanoa.

Olympialaiset ovat, näin uskon, edelleen relevantti ja ihmiskunnalle tärkeä tapahtuma. Turneen koosta ja kustannuksista voidaan ja pitää keskustella, mutta mitä itse ilmiöön tulee, luulen meidän olevan paljon köyhempiä ilman sitä.  Kyseessä on tarunhohtoinen tapahtuma ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin se on hyvin pitkäaikainen ja tunnettu traditio. Toiseksi neljän vuoden sykli tekee siitä, Tuomas Sammelvuota jo tässä lainaten, useimmille ihmisille ”kerran elämässä” kokemuksen. Jos jokin asia on sekä kaikkien tuntema, että samalla harvinainen, ei Olympialaisten ympärillä lakkaamatta pyörivä huomio ole ihme. Alla joitakin ajatuksia kisojen tunteista, ja vähän tuloksistakin.

Iloa, uhrauksia ja pettymyksiä

Moni nuori urheilija haluaa lapsesta saakka päästä kisoihin, ja useimmat tulevat haaveessaan pettymään. Osa heistä elää kisaunelmansa toteen myöhemmin jossakin toisessa roolissa, mutta enemmistölle kisat ovat katsomiskokemus. Mitä pettymyksiin tulee, tekee luonnollisesti erityisen kipeää jäädä kisoista rannalle viimeisten joukossa. Tokion kipeimpiä hetkiä olivat varmasti ne, kun osa urheilijoista sai positiivisen koronatestin ennen kuin edes päästiin tositoimeen. Yksi heistä oli nyt 29-vuotias havaijilainen Taylor Crabb, jonka Outrigger Canoe Club-seurajoukkueessa yhtenä kaukaisena (2007) kesänä sattumalta valmentelin. Huippulentopalloilijaksi alimittainen Crabb raivasi beach volleyssa tiensä valtavalla työllä kisoihin, vierellään peräti 45-vuotias veteraani Jake Gibb. Kun tippumisen jälkeen paikkaajaksi vielä saapui oma lapsuuden ystävä Tri Bourne samoilta saarilta, oli tunneskaala varmasti melkoinen. Mitaliakin enemmän nelinkertainen olympiakävijä Gibb olisi halunnut halusi vain kokea kisat Taylorin kanssa, mutta tämä ei näemme ollut korteissa, eikä toista mahdollisuutta samaan elämässä enää tule.

https://olympics.com/en/news/jake-gibb-exclusive-cancer-beach-volleyball-longevity

Niistäkin urheilijoista, jotka kisoihin asti pääsevät, noin kolmannes suorittaa alle tasonsa, ja varmasti vielä useampi jää omista tavoitteistaan. Surun kyyneleet ovat haastatteluissa tuttu näky, ja kuten rautainen Mira Potkonen osoitti, todellisen mestarin omat standardit ovat mitaleitakin ylempänä. Havahdun aina uudelleen myös siihen, kuinka monella nämä standardit menevät kaiken muun edelle elämässä, ja kuinka kova tämä, monesti useamman olympiadin matka ensimmäisiin kisoihin itseasiassa on. Toinen yhdysvaltalainen, Tokioon pelinsä lopettava beach-legenda tiivisti omat ajatuksensa uhrauksesta näin:

“I’ve missed like a year and a half of my kids’ life. That’s time I’ll never get back.” –Phil Dalhausser

https://sports.yahoo.com/four-time-olympian-2008-gold-medalist-phil-dalhausser-retires-from-beach-volleyball-123232608.html

Tällaista taustaa vasten moni kysyy itseltään myös kysymyksen, onko uhraus sen arvoinen, tai jos nyt on, ajatteleeko asiasta 70-vuotiaana toisella tavalla. Vain aika kertoo, mutta jo valintojensa perusteella olympiaunelmaa realistisesti tavoittelevat ihmiset ovat arvoiltaan usein varsin erilaisia tavan tallaajiin verrattuna. Ja oli miten oli, tällaisia tarinoita on lähes yhtä paljon kuin kisoissa on urheilijoita. Huipulle pyrkiminen vaatii paljon enemmän, kuin mitä joskus annamme näille urheilijoille -ja valmentajille- krediittiä. (Saksalaistutkimuksen mukaan sikäläiset olympiakävijät muuten myös kuolevat nuorempana, mutta tämän löydöksen haluan kyllä nähdä validoituna muissakin maissa. Kts.  Thieme, 2020).

Suomen joukkue kokonaisuudessaan onnistui ennakkoasetelmin nähden varsin hyvin. Useita henkilökohtaisia ennätyksiä, Suomen ennätyksiä, sekä parannus Rion kisoihin mitali/pistesija osastollakin. Tärkeintä ainakin itselleni oli kuitenkin se, että Suomen joukkueesta huomattavasti useampi kilpaili oman suoritustasonsa ylärajalla, ja tavallista harvempi jäi omasta tasostaan. Joukkueesta välittyi kotikatsomoon asti ilo, luottamus ja yhtenäisyys. Hatunnosto siis Suomen joukkueelle ja myös sille Huippu-urheiluyksikön väelle, joka logistiikan lisäksi on satsannut paljon nimenomaan joukkuehenkeen. Runsaampi mitalisaalis vaatii parempia edellytyksiä urheilulle Suomessa, mutta muutosta siihen suuntaan tapahtuu koko ajan. Silti hyviä ja sivuuttamattomia kysymyksiä ovat kooltaan samankaltaisten maiden (mm. Balkanin maat, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti, jne) paljon paremmat mitalisaaliit.

Joukkuepelit Olympialaisissa

Suomalaiset joukkuepelit tekevät kansainvälisestikin arvostettua ja laadukasta duunia, mutta saatan silti pirauttaa Ranskan kollegalle ja kysyä mitenkäs ne kisat nyt omasta mielestä menikään. Pariisin 2024 satsaukset näkyvät toki, mutta ihan tyhjästä ei rahallakaan rakenneta viittä mitalia pelkästään palloilusta! Yhteensä siis 3 kultaa (M lentopallo, M & N käsipallo), 1 hopea (M koripallo) ja 1 pronssi (N koripallo), eikä tuo Ranskan jalkapallokaan globaalisti ihan huono ole… Samaten Suomen kokoisen Serbian yhdeksästä mitalista peräti kolme tuli palloilusta, vaikkei maa -hallitseva Euroopan mestari- edes päässyt esim. miesten lentopallon turnaukseen mukaan. Eurooppa on, kuten monesti todettu, perin pyttymäinen maanosa karsintoja ajatellen.

Henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista matseista jäi kuitenkin pelaamatta, kun Ranska viime hetken pelastuksen turvin löi Slovenian yhdellä pisteellä (90-89) miesten koripallon välierässä. Vaikka jenkit ovatkin hallinneet olympiakorista jo vuosia, olisi Slovenia-USA monestakin syystä ollut eeppinen David-Goljat päätös turnaukselle. Vaikka luvut ovat muutaman vuoden takaisia (ja naiset vähemmistönä sisällytetty molempiin), on Slovenian 11 000 harrastajaa vain noin tuhannesosa Yhdysvaltojen n. 10 miljoonan organisoidussa toiminnassa mukana olevasta pelaajapoolista. Slovenian olympiajoukkueen vanha slogan ei voisi olla kuvaavampi: ”Pravijo, da nas je malo. Dovolj za vrh!” (”Sanovat, että meitä on vähän. Riittävästi huipulle kuitenkin!”) Kilpaurheilussa ei välttämättä tarvita valtaisia harrastajamääriä, mutta riittävästi heitä, jotka ovat valmiita maksamaan menestyksen hinnan… Slovenian onneksi Luka Slabe, tuo pieni suuri balkanilainen, toi USA:n lentopallonaisten apuvalmentajana maalleen pienen palasen tuosta koriksen tavoittelemasta kullasta.

Olympialentopallo

Lentiksestä voi hyvällä syyllä sanoa muutaman sanasen lisääkin. Ensinnäkin -ja tietysti parin muun palloilun ohella- olympialaiset ovat suurinta, mitä lajista löytyy. Arvostus ja kilpailu ovat sitä myöten valtaisia ja vaikka lajin jättiläiset ovat perinteisesti hallinneet mitalitaulukkoa, saatiin tänä vuonna sinnekin piristävää vaihtelua. Toiseksi, tuttujen edesottamuksia seuraa aina tarkimmin. Luka ja Tuomas kasvoivat molemmat Karch Kiralyn sekä Losin ja Soulin kisojen inspiroimina kohti omaa olympiaunelmaansa. Slabe oli nyt idolinsa rinnalla voittamassa jenkkien historiallista (ja pitkään ilmassa roikkunutta) ensimmäistä naisten kultaa ja Marv Dunphy sai samassa staffissa (kahdeksansissa kisoissaan) nähdä entisen pelaajansa vievän kirkkaimman mitalin myös päävalmentajana.

Sammelvuo taas kipparoi, vähintään yhtä historiallisesti, joukkueensa mitaleille ensimmäisenä suomalaisena palloiluvalmentajana kautta aikojen. Luulen, että hän aikanaan saa seuraa tähän harvaan joukkoon, mutta sitä saadaan toki jokunen vuosi odottaa. Suomalaisessa mediassa ”Köpin” tarina on ollut laajasti esillä, eikä sitä ole tässä tarpeen sellaisenaan toistaa. Itänaapuri on neljissä edellisissä kisoissa ollut kaikissa neljän parhaan joukossa, joten sinällään menestystä osasi odottaa. Sen kuitenkin laji-ihmisenä tässä vielä totean, että Venäjä oli myös ilman muuta yksi kisojen parhaiten valmennettuja joukkueita. Itselleni hienointa tässä oli kuitenkin se, että Köpi uskalsi valita kisoihin nimenomaan parhaan joukkueen, eikä vain parhaita yksilöitä, joita suurmaassa olisi piisannut. Lisäksi joukkue valmentajansa näköisesti pelasi enimmäkseen rohkeaa ja iloista joukkuepeliä. Henrik Dettmann totesi tästä taannoin, että valmentajan suurin kohteliaisuus on pelirohkea joukkue, sillä silloin koutsi ei ainakaan ole onnistunut rajoittamaan urheilijoitaan. Touché.

Ja lopulta, onhan tuota hienoa mitalia paljon mystisempi asia edelleen se, että suomalainen ylipäätään valmentaa yhtä globaalilajin jättiläisistä. Sammelvuon parhaat avut – ihmisten kanssa toimeen tuleminen, kielitaito ja kunnioituksen ansaitseminen- ovat varsin kaukana siitä taktiikan, tilastojen ja videoiden kuplasta, jossa niin monet lentopallovalmentajat elävät ja johon heitä on koulutuksin valmistettu. On itsestään selvää, että jokaisella maalla on nykyisin riittävän hyvä game plan ja kaikki muu tarvittava. Mutta kuka osaa toteuttaa suunnitelmaa ja kykenee säätelemään omiensa tunnetilaa tämän saavuttamiseksi? Tähän ekologiseen lokeroon Köpi on minusta kyennyt lentopallossa raivaamaan tiensä. En muuten myöskään näe tässä mitään suurta kulttuurin muutosta tai vastaavaa. Ihmisten kanssa oleminen on nyt se juttu, mutta toisaalta se on aina ollutkin se juttu.

Vaikka toisen suomalaisen tappio tuntuu aina jossain määrin myös omalta, oli hienoa joka tapauksessa nähdä vähän vaihtelua tuttuun mitalikuvioon. Jos minulle olisi ennen turnausta kerrottu, että miesten lentopallossa tyystin ilman mitalia jää nelikko Brasilia, USA, Puola ja Italia, enpä tuota olisi uskonut. Argentiinan pronssi osoitti, että mitalikantaan voi yltää myös taitava ja sitoutunut joukkue, vaikka se ei olisi kaikilta osin aivan yhtä fyysinen. Tämä on kotimaisittain motivoiva näyttö. Vaikka Suomen miehet eivät lopulta olleetkaan tosi lähellä kisapaikkaa, pidän tätä edelleen mahdollisena unelma.

Syksy on parasta aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Tags: , , , , , , , , , , ,

Uuden Alussa

30 Apr

Huhtikuun myötä loppuu Ruotsin sarjakausi, ja samalla tältä erää myös oma aktiivivalmennus. Työura siirtyy Olympiakomiteaan ja vaikka muutos on suuri, hommia tehdään onneksi yhä urheilun parissa. Uuden alussa nousee väistämättä mieleen muistoja myös edellisistä starteista. Muutos on iso mahdollisuus, mutta vain, jos siitä ajatellaan riittävän samalla lailla.

Avainkäsitteiden selventäminen

Kaksi edellistä joukkuetta olivat työn alussa tällaisen, suuren muutoksen edessä. Kuopiossa LEKA Volley oli seurana täysin uusi, vaikka paikallinen kulttuuri oli lajissa pitkä. Tukholmassa Sollentuna VK taas oli avoimesti ja ylpeästi Ruotsin vanhin seura, vaikka sen menestyksen päivistä olikin kulunut jo kauan. Molemmissa nimenomainen tarkoitus oli uudistaa toimintaa. Onnistuakseen muutoksessa valmentajan täytyy saada porukka ajattelemaan samoja ajatuksia, mutta tämä on paljon helpommin sanottu kuin tehty.

Ammattimaiset työnantajat perehdyttävät uudet työntekijät tehtävään, organisaation toimintatapaan ja arvomaailmaan. Urheilussakin tähän ollaan menossa, mutta standardien taso vaihtelee paikasta riippuen. Joka tapauksessa on niin, että jos minnekään halutaan mennä yhdessä, on osallisten tunnistettava kompanssista vähintään pääsuunnat. Paljolta vältytään, jos muutama avainasia on alusta asti kirkas. Sen jälkeen voi joku pienempi juttu mennäkin pieleen ilman, että sillä olisi kovin suurta negatiivista vaikutusta. Päinvastaisessa tilanteessa taas voi koko projekti olla vaarassa.

Ennen Ruotsin pestin alkua kyselin kollegoilta kokemuksia joukkueidensa starteista. Pepperdinen David Hunt mm. kertoi vuoden 2013 ensimmäisistä kuukausista USA:n naisten staffissa. Uusi olympiadi oli alkanut ja huipentuisi Rioon neljän vuoden päästä. Tehtävää piisasi, eikä ollut itsestäänselvää, kuinka esimerkiksi suuren pelaajapoolin kanssa oli paras edetä. Osa staffista oli lisäksi joukkueen tavoin uusiutunut. Kun arki viimein alkoi Anaheimissa, oli katseet tiukasti suunnattu avainkäsitteisiin. Tärkeintä Karch Kiralyn johtamassa laivassa oli oppia puhumaan asioista samalla tavalla, ja aikaa siihen oli varattu kokonainen kesä.

Mielenkiintoista kyllä tämä päti myös termeihin, jotka 20-30v maajoukkuepelaajalla voisi kuvitella olevan kunnossa. Pelkistäen voitat lentopallossa enemmän, jos hyökkäät ylhäältä kentän takaosiin, etuosien sijaan. Useimmat pelaajat tietävät tämän. Englanniksi käsite ”high swing” oli siis monella tapaa oleellinen, mutta sen silti voisi olettaa olevan yhdellä palaverilla kuitattu. Käytännössä asiat eivät kuitenkaan etene yhtä nopeasti, ja jenkit käyttivätkin tärkeimpiä sanoja lopulta paljon eri tilanteissa ja eri ihmisten kanssa. On kovin vaikeaa etukäteen tietää, kuinka toinen jotakin omaan taustaansa peilaten ymmärtää.

Juuri taustojen erilaisuudesta johtuen kollegoilta kuuluu tasaisin väliajoin tarinoita isohkoista väärinymmärryksistä. Joku on saattanut kokonaisen kauden puhua tärkeästä asiasta ilman, että se on ymmärretty läheskään oikein. Vasta joku yleensä tappiollinen tilanne paljastaa ongelman. Uskon syyn olevan enemmän meissä koutseissa, sillä valmentajan on helppo unohtaa toiminnan aikajana. Kun 25-vuotias pelaaja kävelee ensimmäistä kertaa uuteen ympäristöön, hän ei missään määrin ole kirjoittamaton lehti. Takana voi olla jo 10-15 vuoden kokemus muista ympäristöistä, joiden vahvistamat uskomukset eivät muutu yhdessä illassa.

Kauanko sinulla on aikaa odottaa?

”It is harder than you think, and it will take more time than you think.” – Doug Beal

Tuttu sitaatti tarjoaa kärsivällisyyttä silloin, kun erehdymme haluamaan asioita nopeasti. USA:n entinen päävalmentaja ja toimitusjohtaja kuvaili matkaa olympiakultaan juuri tällä tavalla. Alussa on helppoa olla innostunut, mennä kovaa lähelle ja jäädä sitten kiinni arkeen, visio unohtaen. Bealin alku ei suinkaan ollut helppo, ja kuten mies itse Spike! (1985) kirjassaan kuvailee, joutui nuori päävalmentaja sisäisen kapinan keskellä heittämäään pihalle puolet avauskokoonpanon pelaajista kesken olympiadin. Beal teki kuitenkin prikulleen sen, mitä piti, sillä yhteistä suuntaa ei jakautuneessa joukkueessa voi olla. ”Kaikki lähtee oikeista ihmisistä” sanotaan bisneksessäkin usein, ja tämä pitää hyvin paikkansa. Harvemmin kuitenkin lisätään, että oikeat ihmiset ovat niitä, joiden ajatuksiin voi vaikuttaa.

Kun mielessä palaan näihin näihin edellisiin seurakokemuksiin, muistan ensimmäiset kuukaudet viattomana ja optimistisena aikana. Ihmisillä on virtaa ja pelejä voitetaan. Alun huuma kantaa. Perusasiat tulevat kuitenkin ennemmin tai myöhemmin esiin, arjen alkaessa. Kun esimerkiksi syksyllä 2014 aloitimme LEKA Volleyssa, oli ilmassa paljon toivoa. Kävimme töihin hyvien tyyppien kanssa. Kahdessa kaudessa tapahtui paljon hyvää: palautimme huippulentiksen Kuopioon, ja rakensimme huolella tulevaisuutta. Siitä huolimatta 2018 seuraa ei ollut enää edes olemassa, kaikesta osaamisesta ja hyvästä tahdosta huolimatta. Sivusin aihetta vuosi sitten toisessa jutussa, enkä muistele aikaa haasteista huolimatta pahalla. LEKA Volleyn oppi on myöhemmin kirkastunut etenkin tähän yhteisten ajatusten saavuttamiseen. Seurassa oli osaamista, mutta yksinkertaisesti liikaa eriäviä ajatuksia. (Tärkeintä kuitenkin on, että itse laji elää kaupungissa edelleen.)

Kokemukseni mukaan ei oikeastaan ole edes väliä, oletko uuden projektin johtaja vai muutosjohtaja vanhassa kulttuurissa. Vanhassa versiossa asenteet ja tavat ovat paljon juurtuneempia, mutta molemmissa mukana on ihmisiä, joilla on menneisyys ja kokemuksia. Ja mikä tärkeintä, kaikilla on jokin oletus siitä, mitä tämä aika hänen itsensä ja intressiensä kannalta tarkoittaa. Muistutin itseäni myös tästä tullessani Ruotsiin ja vanhaan seuraan. Asiat sujuivat länsinaapurissa paremmin, vaikka kommunikoinnin ja ”itsestäänselvyyksien” selventämisen tarve ei ole ollut yhtään vähäisempi. Jos kaikki hallitsematta näkevät asiat vain omien lasiensa läpi (ja tämä tapahtuu jokaisen kohdalla) ainoa varma asia on, ettei tuote lopulta oikein vastaa kenenkään odotuksia. Siispä ”avoin ja rehellinen” keskustelu on tarpeen, erään mestarin sanoin, ”aikaisin ja usein.”

Hyvän kautta

Useimmat tuntemani valmentajat ovat ratkaisukeskeisiä ihmisiä. Joukkue tuo uudet haasteet joka päivä, ja asiat pitää kohdata nopealla frekvenssillä. Sivuvaikutuksena proaktiivisuudesta seuraa kuitenkin, että koutsi saattaa elää jatkuvassa ”ongelman tunnistus”- moodissa. Ihmiselle muodostuu voimakas rutiini nostaa epämiellyttävätkin asiat heti esiin ja käsiteltäviksi. Olen useammin kuin kerran (varsinkin suuremmissa staffeissa) nähnyt, kuinka joku luulee tätä negatiivisuudeksi tai yrityksiksi keikuttaa venettä. Erityisen hankala tilanne voi olla, kun jossakin vanhassa ja juurtuneessa aletaan pöyhiä näitä itsestäänselvinä pidettyjä asioita. Vaatii viisautta edetä omassa joukkueessa positiivisen kautta silloinkin, kun tarve muutokselle on huutavan suuri.

Joka tapauksessa uuteen siirryttäessä on tärkeää löytää riittävästi yhteistä. Aloitan seuraavan työn olympiakomiteassa eri roolissa, mutta yhtä täynnä intoa ja optimismia. Ensimmäistä kertaa hetkeen olen lisäksi tilanteessa, jossa ympäristöön tutustuminen tulee viemään merkittävästi aikaa. Erityisen mielissäni olen kuitenkin siitä, että suomalainen urheilu on monelle suuri ja kehittämisen arvoinen asia. Yhteistä tulee varmasti löytymään vuosiksi eteenpäin.

Kohti kotia ja vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Tags: , , , , , , ,

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell.… Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

” A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Erilaiset Olympiakävijät

31 Aug

Elokuussa useimmat seurasivat Rion kisoja. Ainakin niiltä oli vaikea välttyä, sillä lähes jokainen media pursui tarinoita urheilijoista ja heidän tiimeistään. Neljän vuoden välein saamme kuitenkin nähdä vain jäävuoren huipun kuluneen olympiadin matkasta. Näitä 2000-luvun moderneja olympialaisia seuratessa on tutuksi tullut moni kertomus, etenkin omista lajeistani beach volleysta ja lentopallosta. Alla ajatuksia siitä monimuotoisuudesta, jota huipullakin näkee.

Myös Riossa 2016 oli siis mukana tuttuja ihmisiä. Televisosta ei kuitenkaan välity, kuinka eri tavoin urheilijat kisoihin asennoituvat, ja mitä se heille merkitsee. Voisi kuvitella, että suuret olympialaiset ovat kuin suuren perheen kokoontuminen, ja toki kisoilla on myös tällainen yhdistävä voima. On kunnia olla olympiakävijä. Jos koskaan näet olympiarenkaat tatuoituna, tiedät niiden kertovan jostakin. Kyseinen symboli herättää kunnioitusta ja samalla se kertoo jotakin yksilön sitkeydestä ja taidoista; näin monet ulkopuoliset asian ainakin mieltävät. Mutta entä itse urheilijat?

Monet urheilijoistakin arvostavat olympialaisia yli kaiken, mutta on myös niitä, joille kisat ovat jonkinlainen itsestäänselvyys. Kaikki aikuisiän huiput eivät ole olleet huippuja junioreista asti, mutta osa on. Ja jos joku on aina ollut hyvä, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi kisoja muutoin kuin loogisena jatkumona uralleen. Puheessa he toki arvostavat olympia-aatetta ja sanovat kaikki oikeat asiat, mutta teot joskus kertovat jostakin muusta, kuten 2016 uutisointikin antoi ymmärtää.

Lajeja on tunnetusti paljon, ja suuri ero nähdään etenkin yksilölajien ja joukkuelajien urheilijoiden välillä. Uskallan väittää, että enemmistö yksilölajien urheilijoista todella tajuaa mistä on kyse. Yksilölajin urheilija ei pääse pakoon minnekään, ja usein he myös hoitavat huippu-urheilijoille kuulumattomia käytännönasioitakin kovalla tiellään huipulle. Karsinnoista kisoihin pääsy on osalle jo elämys sinänsä. Vastaavasti parhaille karsinnat voivat olla vain välttämätön etappi matkalla itse tanssiaisiin, jossa työ heille vasta alkaa. Ravintoketju on kiehtova, ja samalla osittain myös itse kisojen tai voittamisen arvostusta mittaava dynamiikka. Joku tulee kisoihin vain voittamaan ja joku toinen, vaikka ei sitä suoraan sanokaan, on iloinen jo kilpaillessan. Molemmat kuitenkin antavat kaikkensa, kokevat ammattiylpeyttä siitä mitä tekevät, ja saattavat olla yhdessä mitaleilla.

Katsoin kisojen toisella viikolla jousiammunnan pudotuspelivaihetta. Saksalainen vastaan malesialainen ampuja. Aasialainen johti jo 2-0, mutta saksanpoika tuli takaa ohi ja vei matsin 3-2, ampuen viimeisessä sarjassa pelkkiä kymppejä. Ennen viimeistä nuolta Malesialainen oli jo hävinnyt, sillä mikään tulos ei olisi antanut hänelle mahdollisuutta tasoittaa. Mitä tekee rehti urheilija? Kaveri ampui viileästi kympin, kätteli tuomarin, valmentajan ja vastustajansa, ja lähti pakkaamaan laukkuja. Ilmekään ei värähtänyt. Ajattelin hiljaa, että olipa upeaa nähdä tuo.

Voi vain kuvitella kuinka samoin olisi toiminut beach volleyssa virolainen Kristjan Kais, joka pääsi kisoihin toisella yrittämällään Rivo Vesikin kanssa 2008. Vuonna 2004 Kais/Vesik oli jo maailman huipulla ja äärimmäisen lähellä kisapaikkaa. Kais itseasiassa pääsi jo hyökkäämään ottelupalloa brasilialaisia vastaan maailman kiertueen ottelussa. Jos onnistut, olet kisoissa. Kais löi kovaa, brassit puolustivat, voittivat pallon ja pelin. Vuoden 2008 kisoihin Kais/Vesik menivät kuitenkin selkeästi toteuttaen näin pitkäaikaisen unelmansa. Oman työn arvostus ja kiitollisuus kasvaa vuosien myötä etenkin niiden silmissä, joille asiat eivät ole aina olleet itsestäänselvyys.

On myös urheilijoita, joille kisat ovat käytännössä mahdottomuus, vaikka urheilija itse olisikin maailman huipulla. Saksalaisista naisbeachvolleyn pelaajista peräti neljä jäi ulos kisoista, vaikka heidän rankingpisteensä olisivat olympiapaikkaan riittäneet. Syy: Kaksi saksalaista paria oli listalla edellä, ja vain kaksi joukkuetta per maa hyväksytään turnaukseen. Erilaisen, mutta yhtä vaikean tilanteen edessä voi myös olla huippupelaaja pienemmästä lajimaasta. Lentopalloilija Riikka Lehtonen pelasi vuosia maailman kovimmissa liigoissa, mutta kokonaisuutena Suomen naisten maajoukkue ei silloin ollut lähellä hänen tasoaan. Riikka kuitenkin halusi olympialaisiin, vaihtoi päälajikseen beach volleyn ja otti parikseen 13 vuotta nuoremman Taru Lahden. Kaksikko antoi kaikkensa olympiaprojektille, nousten kolmessa vuodessa nollasta maailman rankingissa TOP 25 joukkoon. Rion kisapaikka jäi lopulta vain kolmen ranking sijan päähän. En kuitenkaan olisi kauhean yllättynyt, jos 2020 entisestään sisuuntunut Lehtonen pelaisikin Tokiossa 41-vuotiaana. (Tällä hetkellä Riikka pohtii uransa jatkoa ja päättää siitä syksyn kuluessa.)

Jotkut taas pääsevät kisoihin usein, ja nälkä kasvaa syödessä. Syksyllä 2006 törmäsin Havaijilla silloin Arizonassa opiskelleeseen uimahyppääjään, Joona Puhakkaan. Tuolloin jo kolmansiin olympialaisiinsa tähdännyt Puhakka sanoi suoraan, että olihan se aluksi upeaa vain olla kisoissa. Sydneyn 2000 jälkeen tunne oli kuitenkin luonnollisesti ollut, että tämä ei riitä. ”Seuraavia kisoja lähdin voittamaan.” Siinä missä monelle osalle kokemus on ainutkertainen, joistakin tulee todellisia arvokisojen veteraaneja. Pian 41-vuotias, Lontoon 2012 olympiavoittaja Sergey Tetyukhin kilpaili Riossa jo kuudensissa kisoissaan! Tetyukhin oli venäjän lipunkantaja ja lentopallomaajoukkueen kapteeni, mutta voittoa hänkään ei Putinille luvannut, vaan ainoastaan taistelua siitä. Silti on vaikeaa ajatella Venäjän lähtevän mihinkään kisoihin tavoitteenaan muu kuin kulta.

Euroopasta kisoissa oli miesten lentopallossa vain neljä maata: Ranska, Italia, Puola ja Venäjä. Monen muun lajin tavoin karsintajärjestelmä ei tuo turnaukseen ainoastaan parhaita, vaan osa olympiakävijöistä on taidollisesti heikompia kuin ulosjäävät joukkueet. Kisoja edeltäneessä FIVB:n miesten maailman rankingissa Suomi oli kunnioitettavasti sijalla 16. Kesän 2016 Maailmanliigassa Suomi voitti kisoihin valmistautuvista maista sekä Kanadan, että Egyptin, mutta kivikovasta Euroopasta kisoihin pääsee vain muutama, emmekä vielä olleet tässä joukossa.

Pohjoisamerikasta kisoissa oli miesten lentopallossa kolme erilaista maata, jotka itseasiassa hyvin kuvaavat sekä erilaista asennoitumista olympiaunelmaan, että myös eriarvoisuutta. Meksikon joukkueen pelaajista osa pelaa puoliammattilaisina vaatimattoman tasoisissa liigoissa, samalla siviilitöitä tehden. He ansaitsivat paikkansa kisoissa menemällä jatkoon lohkosta Tunisia (18), Mexico (26), Algeria (43), ja Chile (49.) Euroopan varsinaisesta olympiakarsintalohkosta meni jatkoon niin ikään yksi joukkue, kun kaikki osanottajat olivat FIVB:n rankingissa varsin korkeilla sijoilla (2.), (3.), (7.), (8.), (9.), (11.), (16.), (17.) Kun Euroopasta kisoihin pääsy laitetaan tällaiseen kontekstiin, on selvää, että jo osanotto on yhtä vaikeaa kuin Olympiamitalin voittaminen -ja siten hyvin merkityksellistä. Tasollisesti helposti puolet maista olisi voinut olla Euroopasta.

Toinen pohjoisamerikkalainen, USA, taas kuuluu sarjaan jättiläiset. Pitkään aikaan heidän ei tarvinnut edes karsia kisoihin. Vuoden 1984 kisoihin jenkit pääsivät isäntänä, 1988 mestarina, 1992 mestarina, ja 1996 isäntänä jälleen. Senkin jälkeen heille on yleensä riittänyt ”vain” Kuuban voittaminen maanosan karsinnoissa ennen Kanadan hiljattaista paluuta huipulle. Yhdysvalloissa asenne kisoihin onkin vaikkapa Suomeen verrattuna niin erilainen kuin vain voi olla. Pelaajat ajattelevat tavallaan luonnollisesti, että hehän ovat maailman parhaita, onhan ”meillä” jo kolme olympiakultaa (1984, 1988, 2008) ja Pekingin joukkueestakin pari pelaajaa yhä mukana. Suurissa maissa todella monet samaistuvan parhaisiin maanmiehiinsä tähän tyyliin. Kyseessä on sekä menestystä ja itseluottamusta ruokkiva, että myös mahdollisesti ärsyttävä piirre. (On toki nöyriäkin jenkkejä, kuten kolminkertainen kahden lajin kultamitalisti (’84,’88,’96) Karch Kiraly, joka Riossa valmensi USA:n lentopallonaiset pronssille ottaen näin ensimmäisen olympiamitalinsa koutsina.)

Ja sitten on Kanada, jonka kauniiseen tarinaan haluan tämän jutun päättääkin. Päävalmentaja Glenn Hoag pelasi itse Los Angelesin 1984 olympiakisoissa, joissa Kanada otti 4. ja historiansa parhaan sijan. Tuon jälkeen Kanada on nähty kisoissa vain kerran, eikä kertaakaan viimeiseen 24 vuoteen. Hoag otti päävalmentajan pestin vastaan 2006 ja teki tiiminsä kanssa kymmenen vuotta töitä nostaakseen vaahteralehdet takaisin parrasvaloihin. Lontoo 2012 jäi yhden voiton päähän. Myös Rio 2016 oli katketa kalkkiviivoilla, mutta niin vain punavalkeat kukistivat 3-2 ratkaisupelissä Kiinan. Väsyneen Hoagin kyyneleet ottelun jälkeen kertoivat tunnelmista sen, mikä urheilussa on kenties hienointa.

Tiellä Tokioon,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , ,

Velho Itse

30 Nov

Ajatuksia lepopäivänä… Sikäli kun valmentajilla vapaita on. Emme ole yksin, sillä moni nykytyö saa ihmisen valtaansa totaalisesti. Vaikka päivä olisi miten vapaa, tulvivat työajatukset hiljaisinakin hetkinä valtoimenaan. Toimiva irtiotto ei onnistu vain ”olemalla tekemättä mitään”, vaan sekin on taito, joka pitää oppia. Osalle tämä tarkoittaa jotakin muuta, johon voi uppoutua yhtä kovalla keskittymisellä. Lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta toimivat kaikki- mutta eivät puolivillaisesti tai keskittymättä. On todella osattava olla läsnä. (Näin muuten kommentoi vapaitaan myös Kuopion ITE Lasaretin toimitusjohtaja ja yli 10 000 polvea operoinut huippukirurgi Uke Väätäinen.)

Kirjoitin syyskuussa velhon oppipojasta. Uskon mestarin oppilaana olemisen johtavan nopeampaan kehittymiseen kuin muilla polun kulkemisen. Polkuja on kuitenkin monia, ja ihmiset voivat nousta huippuosaajiksi hyvin erilaisten vaiheiden kautta. Usein alansa huipusta maalataan ammattitaitonsa takia otsikon mukainen kuva velhona, erilaisena ja muista poikkeavana. Monen TV-sarjan pääosassa on myös juuri tällainen nero, älyltään ylivertainen, mutta kuitenkin jotenkin rikkinäinen ihminen (sillä eihän kukaan voi olla hyvä kaikessa.) Omia suosikkejani ovat olleet mm. Sherlock, House ja Mentalist.

On tärkeää tiedostaa, että polku osaajaksi on avoinna meille jokaiselle, eikä vain harvoille. Kaikki velhot eivät ole rikkinäisiä, autistisia, saati superlahjakkaita -mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan. He ovat aivan tavallisia, prosessiin orientuneita ihmisiä, jotka omistautuvat omalle kehitykselleen- vei se sitten minne tahansa. Vanhan sanonnan mukaan mestari ei koskaan ole valmis, eikä hän mieti päämäärää. Mestari herää aamulla hymyssä suin ollakseen läsnä, kehittyääkseen ja jatkaakseen. Matkan merkitystä korostetaan monessa filosofiassa, eikä vähiten itämaisissa taistelulajeissa, joiden do-pääte tarkoittaakin juuri tietä. (Judo, Taekwon-do, Aikido ja niin edelleen.)

Tänä syksynä törmäsin urheilupsykologiin nimeltä Michael Gervais. En siis ole kyseistä kaveria tavannut, mutta ystävien kautta tutustuin hänen työhönsä ja ajatuksiinsa matkasta,”polusta mestariksi.” Englannin path to mastery on termi, joka toistuu kirjallisuudessa usein, mutta kääntyy suomeksi tyypillisen huonosti. Gervais tekee töitä mm. NFL-jätti Seattle Seahawksin, Red Bullin, ja USA:n naisten lentopallomaajoukkueen kanssa. Parhaiten kaverin ajatukset löytää Finading Mastery- blogista ja laadukkaista podcasteista. Linkki http://findingmastery.net/michael-gervais/ vie aivan hiljattain (20.11.2015) julkaistuun puolen tunnin pituiseen podcastiin, jota voi vilpittömästi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa tulla parhaaksi versioksi itsestään. Alleviivaukset ovat omiani:

”So this path is not reserved for the leonardodavincis or Bob Dylan or Bob Marley or Picasso or Matisse… Mastery is not reserved for just them- it is available for all of us. It is path that is committed to searching. … The ability to have to inner strenght and to be able to stand, with conviction, in the present moment, independent of challenge, or pain, or love, fear, or disappointment or anticipation of what could be… Or excitement… It is the search to deeply understand, to deeply connect with ourselves, others, nature, all through the masterful expression of whatever craft that we’re called for.”

Vaikuttaa siltä, että emme sisäistä tätä itsensä kanssa kilpailemista kovinkaan hyvin nuorempana. Pelivuosien loppua kohden se saattaa kuitenkin hiljalleen alkaa avautua urheilijoille. Paljon vähemmän nuoret urheilijat ymmärtävät puheita taidosta elämäntapana, saati keinona tulla joksikin. Ok, Japanissa ampuvat jousella ja sommittelevat kukka-asetelmia ihan vakavissaan, mutta mitä sitten? Länsimaissa tuntuu siltä, että kaiken pitää olla valmiina eilen, eikä kärsivällisyys tahdo riittää kysymään mistä todellinen merkitys elämälle voisi tulla. Taatusti se ei tule älypuhelimista, täytekakuista tai juhlista, niin kivoja kuin nämä joskus voivat ollakin. Onnekseni on kuitenkin olemassa toisenkinlainen näkökulma merkityksen tuojana- perheen ja terveyden ohella totta kai.

http://www.amazon.com/Mastery-Keys-Success-Long-Term-Fulfillment/dp/0452267560/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1448621950&sr=8-2&keywords=mastery

George B. Leonardin kirjoittama Mastery on helmi, ja siitä on sittemmin tullut lahja monelle ystävälle ja valmentamalleni pelaajalle. Aikidon opettajana Leonard julkaisi monta kirjaa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän puhuvat hyvästä elämästä, hetkessä elämisestä, ajatuksella tehdyistä toistoista, ihmisen kärsivällisyydestä, sekä polusta mestariksi, joka on jokaiselle oma ja erityinen. Sillä, keitä mahdolliset kilpakumppanisi ovat, tai mitä he tekevät, ei saa olla liian suurta merkitystä. Leonardilta pankkiin jääneet ajatukset kulkevat arjessa yhä:

Learn to love the path, most of the time will be spent on the plateau, be ready to wear your white belt every day. Polku on loppumaton- tämän tietää jokainen huipulle päässyt ja matkaan rakastunut.

Todellinen kilpailu, monen huippuvalmentajan sanomana, ei ole vastustajaan keskittyvää toimintaa, vaan oman prosessin sisäistämistä. Vastustajat eivät ole vihollisia, vaan apureita, jotka auttavat meitä yltämään parhaimpaamme ja nostamaan tasoamme. Viimeisimmäksi törmäsin samaan ajatukseen Seahawksin valmentaja Pete Carrollin kirjassa Win Forever. Tervetullut muistutus siitä, kuinka tämä ymmärretään jopa viimeisen päälle kaupallisen ja ammattimaisen liigan ytimessä. Sanoipa NFL:n markkinointikoneisto tai kilpailuretoriikka asiasta mitä tahansa, valmentajat ja pelaajat tietävät kyllä mihin kannattaa oikeasti keskittyä.

Mutta palataan vielä Dr. Gervais’n työhön. Hän käsittelee aihetta autenttisesti ja laajasti, ja monen ihmisen kokemuksia peilaten. Suurin osa vieraista on huippuja, mutta Gervais korostaa, että polulla kulkemisella on paljon muotoja. Ensimmäiseksi se ei siis ole pyrkimystä tulla maailman parhaaksi yhdessä ainoassa taidossa, vaikka tämä yksi ilmenemisen muoto onkin. Voit yhtälailla olla matkalla parhaaksi versioksi itsestäsi, jos haluat olla hyvä isä, puoliso, tai vaikka aamiaisen laittaja- olitpa lisäksi se huippukirurgi tai et. Toiseksi, mestariuden tavoittelu on harvinaista, vaikka se on avoinna ihan jokaiselle. Syy tähän on se tosiasia, että omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva pyöriä. But as they say, growth starts where comfort zone ends. Samoja asioita toistamalla et pääse eri lopputulokseen.

Kolmanneksi Gervais on ensimmäisen, jonka olen avoimesti kuullut puhuvan myös polun pimeästä puolesta. Tässä tapauksessa siis siitä, mitä huipulle tähtäävät, kunnianhimoiset ihmiset kokevat ja mikä matkan hinta saattaa olla. Pakkomielteen omainen tavoittelu ei välttämättä ole sairasta- vaikka sille penkkiurheilija ehkä päätään puistaakin. Epätavallista se kuitenkin on, ja urheilulajin ollessa kyseessä sekä valmentajan ja urheilijan lähipiirin on ymmärrettävä minkälaisesta sitoutumisesta on kyse.

Todellinen asialle omistautuminen voi tarkoittaa enemmän kipua, enemmän yksinäisyyttä ja enemmän ahdistumista kuin soisi kenenkään vapaaehtoisesti kokevan. Näitä, sekä aina vain vahvistuvaa halua tehdä asiat juuri prikulleen tietyllä, kehittävällä tavalla.

Neljänneksi -ja ymmärrettävästi edellisestä johtuen- usein kuultu puhe tasapainosta elämässä menee ohi pointin.Tällä mentaliteetilla varustetulla ihmisellä sitä ei ole, mutta toisaalta sille ei myöskään ole tarvetta. Paljon paremmin on sanottu, että balanssin sijaan jokainen tarvitsee palautumista. Määräänsä enempää et pysty jaksamista venyttämään, sillä jos et palaudu, et voi hyvin. Piste. Hyväntahtoisessa omien rajojen hakemissa näin käy harvemmin (kehittymisen taustalla kun ei ole niin hurjaa draivia.)

Alla kaksi ensimmäistä haastattelua kyseiseltä sivustolta- molemmat olivat eri syistiä nautinnollisia kuunneltavia. Viulisti, säveltäjä ja insinööri Kai Kight puhui omanlaisen polun luomisesta itselleen:

http://findingmastery.net/kai-kight/

Karch Kiralyn haastattelu taas vastaa kysymykseen minkälaista on olla periaatteessa yhden alan intohimoinen huippu koko elämänsä ajan (lentopallon ja beach volleyn pelaajana sekä valmentajana.)

http://findingmastery.net/karch-kiraly/

Aihe on kiehtova, monisävyinen ja väärinymmärretty. Asiaan kummemmin perehtymättä voi ihmetellä, onko mikään koskaan riittävän hyvin? Tai urheilussa kysymään, eikö pelien voittaminen ole prosessia tärkeämpää? On tärkeää muistaa, että kehittymiseen keskittyminen ei tarkoita kunnianhimon puutetta. Kaikki huiput haluavat voittaa- eihän kukaan harrastelijakaan halua hävitä!

Menestyksen määritelmä ei kuitenkaan ole pelkkä voittoprosentti tai dollarit tilillä, vaan syvimmän tyytyväisyyden velho saa oman itsensä lyömisestä, ja askeleesta eteenpäin polulla taidon hallitsijaksi.

Valkoisella vyöllä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Yhtenäisyydestä ja Välittämisestä

28 Oct

Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.

Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.

Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)

”Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” –Marv Dunphy

Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?

”Every human being alive today has high self-interest.” –Hugh McCutcheon

Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.

Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:

”It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”

Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.

Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…

David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.

Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:

”Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”

Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)

”People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”

Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)

Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:

”Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,