Tag Archives: Michael Gervais

Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Palautumisen Taito

25 Jul

Kesäloma. Aikaa ladata akkuja, olla kiireetön, ja pohtia mitä seuraavaksi elämässä haluaa tehdä. Näin ainakin teoriassa, sillä kiire tahtoo nykyisin tunkeutua jopa rauhallisiin lomahetkiin. Irtiotto onkin aliarvostettu, mutta samalla tarpeellinen taito (siinä missä puhelimen piilottaminenkin.) Ja kuten kaikkien taitojen kanssa, oppiminen vie aikaa.

Osa ihmisistä on niin kroonisesti menevää sorttia, että lomallakin pitää olla jokin suunnitelma ajan jaksottamiseksi. Ei mikään minuuttiaikataulu, mutta ainakin konkreettinen lupaus itselle siitä, mitä palautumisen eteen on valmis tekemään. Itse halusin puhelimen pois silmistä lähes kokonaan, ja tietokoneenkin suurimmaksi osaksi ajasta. Ainoat ”haastavat” asiat saavat olla liikunta ja lukeminen, sillä niistä koen saavani voimaa kuten nukkumisestakin. Jotenkin tieto siitä, että huomenna voi olla viisaampi kuin tänään tuo rauhaa. Suorittamiseksi se ei kuitenkaan saa mennä.

http://www.inc.com/empact/why-constant-learners-all-embrace-the-5-hour-rule.html

Heti aamulla on hyvä käyttää aikaa ollen hiljaa yksin. Kenties luonnossa, pyöräillen tai kävellen, vaikka sitten aamukahvin hakureissulla. Ennen puoltapäivää on mahdollista lukea tai kirjoittaa, ja jos lounaan jälkeen kuntoilee hieman, osaa paremmin rentoutua iltapäivällä. Joillekin voi kuulostaa haastavalta jekuttaa itseään uskomaan, että on ollut tuottelias lomallakin, mutta todellisuudessa tämä on ihan tarpeellista. Ihminen tottuu ja sopeutuu aina siihen tilanteeseen, jossa viettää eniten aikaa. Jos arki on hektistä, tuo totaalinen tekemättömyys mukanaan ahdistusta ja vieroitusoireita.

That day will come. Self-criticism and existential panic attacks usually start around this time. But this is what I always wanted! How can I be bored? Oh my god, what am I going to do with myself? … Don’t freak out and fuel the fire. This is normal among all high-performers who downshift after working hard for a long time.” Vagabonding (Rolf Potts, 2016), p.173

Nykyihmisen elämä voi olla hyvin haastavaa. Työ on jo niin ympäripyöreää, että high-performer- nimitys sopii tavalla tai toisella useammille. Eikä edes tarvitse ottaa sapattivuotta alkaa kulkuriksi ennen kuin keho muistuttaa töiden olemassaolosta. Ihan normaali 3-4 viikon kesäloma riittää tuomaan ylikuormituksen jälkihöyryt pinnalle. Intensiteetti saattaa olla sellainen, että varomaton hosuu lopulta koko lomansa ajan. Niin tai näin, pieni jaksotus arkeen edesauttaa mielenrauhaa.

Luin taannoin Jim Loehrin ja Tony Schwartzin hienon kirjan The Power of Full Engagement. (2005.) Olin tuolloin vielä aktiivipelaaja, jolle työ ja stressi tarkoittivat eri asioita kuin tämän päivän valmentajalle. Siitä huolimatta kirjan peruajatus upposi kerrasta: Ajanhallinta on toissijainen asia verrattuna oman energian hallintaan. Tasaisin väliajoin tulee palautua niistäkin motivaation lähteistä, joiden parissa viettää lähes kaiken aikansa. Julkisuudessa kuulee toisinaan puhuttavan myös tasapainon tarpeellisuudesta, mutta todellisuudessa tällaista tasapainoa ei ole kenelläkään. Finding Mastery– podcastin isäntä, urheilupsykologi Dr. Michael Gervais onkin useaan otteeseen todennut,

While among high-performers there certainly isn’t any balance, there must be recovery.”

Recovery. Jos palaudut arjessa riittävästi, et välttämättä tarvitse yhtä massiivista palautumisen jaksoa keskelle kesää. Ja vaikka lomalla silti on aikansa ja paikkansa, on myös tärkeää ymmärtää jo painottamani kevyt laskeutuminen rauhallisempaan rytmiin. On luonnotonta ajatella kuukauden tekemättömyyden korjaavan kaikki arjen puutteet. Palautuminen on päivittäinen prosessi ja taito, joka pitää oppia itseään kuuntelemalla ja kokeilemalla erilaisia asioita.

Yksi omista heinäkuun oivalluksista on ollut, että tarvitsen todennäköisesti enemmän unta kuin ne kuuluisat 8 tuntia vuorokaudessa. Mielenkiintoista tekemistä on aina paljon, ja itsensä rajoittaminen ”vain” sinänsä kunnioitettavaan 8h on houkuttelevaa. Mutta kuten ensimmäisen lomaviikon jälkeen huomasin, en palaudu riittävästi. Nyt menen nukkumaan aina, kun siltä tuntuu, vuorokauden ajasta huolimatta. Jos lomallakaan ei nuku, niin koska sitten? Vaikka yhä useampi tiedostaa yöunen ja päiväunien merkityksen, ne tahtovat silti olla viimeiset asiat, joille annamme arvoa teoissa.

Kun varsinkin päivällä nukkuminen on lisäksi useimmille epäkäytännöllistä, ovat vaihtoehdot tervetulleita. Loehr ja Schwarzt suosittelevatkin pieniä suvantojaksoa päivän mittaan. Jaksoja, joilloin et joko tee mitään, tai keskityt huolella vain yhteen asiaan kerrallaan. ”Recovery Break” voi olla esimerkiksi lounaan syöminen ulkona puiston penkillä hälyisen ravintolan sijaan. Itse suosin lyhyitä meditointihetkiä suljetun oven takana. Tämä onnistuu toki yksinkin, mutta vaihtoehtoisena läsnäolon työkaluna olemme LEKA Volleyssakin alkaneet käyttää Calm- nimistä applikaatiota. Calm soveltuu hyvin urheilijoille, ja moni on todennut myös maksullisen, laajemman version olevan hintansa väärti:

https://itunes.apple.com/us/app/calm-meditate-relax-guided/id571800810?mt=8

Tavallaan on erikoista, että vaikka nykypäivänä meillä on saamatteilla apua enemmän kuin koskaan, taitomme elää laadukasta, tavallista elämää on rappeutunut. Biologisesti kykymme keskittyä, tehdä työtä ja palautua ovat peruja ajalta kauan ennen nykyihmisen hetkistä teknologista elämää. Vaikka tämä on tuttua jo koulun penkiltä, en yhdistänyt huomion keskittämistä väsymykseen kuin vasta hiljattain. Ihminenkin käy energialla, ja joka kerta, kun suuntaan huomiosi johonkin ja keskityt, käytät tuota rajallista energiavarastoa. Jos keskityt vaikkapa lukemaan, ja joku keskeyttää sinut tuon tuosta, ärsyynnyt ja aikaa myöten myös väsyt. Syynä on juuri se, että informaatiotulva ja huomion siirtäminen paikasta toiseen kuluttavat. Vai mitä sanoo älypuhelimen omistaja, joka ahdistuneena klikkailee sovelluksesta ja linkistä toiseen tietoa (tai vain ”jotakin uutta”) etsien?

Tim Ferriss suositteli kirjassaan The Four Hour Work Week käsitettä low information diet. Suurin osa siitä, mikä ei kehitä sinua tai auta sinua palautumaan on informaatiota, jota todennäköisesti et tarvitse. Tätä taustaa vasten myös mennyt muotisana multitasking näyttäytyy uudessa valossa. Huomiosi voi olla vain yhdessä paikassa yhtä aikaa, ja jos teet montaa asiaa samanaikaisesti, kaikki kärsivät: väsytät itseäsi samalla, kun alennat työsi laatua. Jo ohje ”tee vain yksi asia kerrallaan” saattaakin käytännössä toteutettuna auttaa sinua enemmän, kuin sata kirjaa tai konsulttia teoriassa.

Toivon ensi kautta ajatellen, että loman oppitunnit ja lukukokemukset seuraavat mukana arkeen. Läsnäolo ja palauttavat hetket keskellä päivää voivat katkaista kiireen tavalla, joka edesauttaa jaksamista ja elämänlaatua.

Voittaminen on hyvinvoinnin sivutuote”- Aki Hintsa

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Nöyryys

28 Dec

Syyskausi on taputeltu ja jouluna oli mieluisaa vetää henkeä. Vuoden viimeinen kirjoitus vetää yhteen ajatuksia tapahtumarikkailta seura- ja mj-kausilta. Carol S. Dweckin Growth Mindset painottaa avoimuutta jatkuvalle oppimiselle, vaikka se joskus olisi tuskallistakin. Oppiminen on kiertokulkua- yrittämistä, erehtymistä, oppimista, lisää virheitä ja taas niistä oppimista. Nyt vuoden viimeisinä päivinä nöyryys painaa mielessä opeista tärkeimpänä.

“Kaiken viisauden alku on tosiasioiden tunnustaminen” Juho Kusti Paasikivi

Paasikivi tiesi, kuinka suuri muutos ajattelussa tapahtuu, kun avaa silmät faktoille. Tässä tapauksessa sille, että jokainen voi kasvaa ja muuttua täysin huolimatta siitä, mitä sillä hetkellä osaa. Vastakkainen Fixed Mindset puolestaan turvautuu siihen, mikä ei kasvata: välttelyyn, selittelyyn, laiskotteluun, ja sen kaiken naamioimiseen rakentavaksi. Jokainen on joskus edustanut näistä molempia, joten on tärkeää tunnistaa millä polulla kulloinkin tallaa. Ilman nöyryyttä et kuitenkaan kykene kohtaamaan faktoja etkä olemaan itsellesi rehellinen.

We want our lives (and not just in soccer) to be never-ending ascensions, for that to happen properly our fundamental attitude about life and our appreciation for it is critical. This is that humble, gracious high-achiever that is thankful for everything they have been given in life, and has a contagious generosity and optimism that lights up a room just by walking into it.”-UNC Soccer Core Value

Kun kulkee, meidän on helppo hymyillä. Aina asiat eivät kuitenkaan suju, ja nousujohteinenkin yritys kohtaa aallonpohjia. On mielenkiintoista, että hyvistä jaksoista ei vaan tahdo oppia yhtä paljon kuin huonoista. Ei, vaikka asiasta olisi tietoinen ja tekisi töitä samalla tavalla. Vai tekeekö sitä? Voihan olla, että ihmisen perusluonne on sellainen, että emme tahdo ymmärtää ennen kuin vaasi on jo maassa palasina. Ja sitten vain nöyrästi palasia keräilemään.

Tässä on syksyn mittaan kirjoiteltu velhoista ja heidän oppipojistaan. Uskon muun muassa, että muuttuminen jo silloin kun ei ole aivan pakko on yksi iso asia, joka erottaa mestarit muista. Pinnallinen tai kärsimätön haluaa heti valmiin kakun ja pokaalin, kuvitellen sen tuovan täyttymystä. Viisas taas muuttuu ja jatkaa polulla, saapumatta perille. Ilman nöyryyttä ei kuitenkaan pysy reitillään hänkään. Omalle tekemiselle pitää olla raa’an rehellinen sekä voittojen, että tappioiden jälkeen. Joskus tappiosta näkee kaikki tulevat voitot, ja joskus voitokaskin jakso voi tarkemmin syynättynä olla huolestuttava, mutta ainoastaan jos on nöyryyttä tutkia ja nähdä syyt tuloksen takana.

Aikaisemmin kehumani Michael Gervais‘n Finding Mastery Podcast esitteli hiljattain naisen nimeltä Elizabeth Kapu’uwailani Lindsey. Olin kuullut nimen Havaijilla joskus 2000-luvun puolivälissä, mutten sen kummemmin tiennyt Lindseyn elämäntyöstä alkuperäiskansojen kanssa. Lindsey kuvaili heimojen vanhimpia sanoin they all walk a humble path. (http://findingmastery.net/elizabeth-lindsey/.)

Nöyryys ja ainoastaan nöyryys saa ihmisen ymmärtämään sekä paikkansa maailmassa, että polun joka johtaa kasvuun. Tällä ei toki tarkoiteta vähään tyytymistä tai kunnianhimon puutetta, vaan säännöllistä peiliin katsomista ja analyyttista asennetta tunnekuohujen sijaan.

To live in the presence of great truths and eternal laws, to be led by permanent ideals-that is what keeps a man patient when the world ignores him, and calm and unspoiled when the world praises him. -Honoré De Balzac

Nöyrällä- ei nöyristelevällä- ihmisellä ei ole tarvetta olla turhaan esillä, esittää muuta kuin on, eikä kiirettä päästä tulokseen ymmärtämättä monimuotoista prosessia. Pian on 2016 ja elämme maailmassa, jossa todellisen sivityksen ja kunnioituksen ovat korvanneet multitasking, pinnallisuus, kärsimättömyys ja julkisuus. Media, sosiaalinen media ja näköjään politiikkakin alkaa olla täynnä sekavia mielipiteitä; hyvin mustavalkoisia yleistyksiä ja tunteella lausuttuja puolitotuuksia. Kaikki nämä helposti vievät huomiota olennaiselta ja pönkittävät egoa, jolle on mielekästä olla esillä.

Vaatii nöyryyttä ja kovuutta sanoa EI maailmassa, jossa moni muu on matkalle aivan toiseen suuntaan.

Erässyksyn oivalluksista on ollut myös se, kuinka paljon ihminen elämässään muuttuu. Eteen tulee hetkiä, kun oppii uudelleen jonkin asian, jonka on periaatteessa ymmärtänyt jo hyvän tovin, mutta silti jotenkin unohtanut. Ymmärryksestä tulee uuden ja tuoreen käytännön kokemuksen kautta syvempi ja henkilökohtaisempi, ja uutta näkemystä on sanoin vaikeaa verrata vanhaan. Ne vaikuttavat paperilla aivan samalta, eivätkä luo mitään uutta, kun yrität kertoa jollekin ahaa– elämyksestä. Paras mitä osaan kokemukseen sanoa on hiljainen myhäily- ehkä se vaati tämänkin kolhun oppia vanha asia taas uusiksi.

A great man is always willing to be little.” –Ralph Waldo Emerson

Etenkin urheilussa, jossa tulos on näkyvillä joka lauantai (ja parhaimmillaan kolme kertaa viikossa) olisi helppoa kulkea ylpeänä voittojen ja häntä koipien välissä tappioiden aikaan. Hyvällä syyllä nöyrä mutta itsevarma ihminen tietää, ettei häntä voi satuttaa kukaan, ellei hän sille itse ajatuksissaan anna valtaa. Paras versio itsestä palkitsee matkan uudelleen ja uudelleen.

There is nothing noble in being superior to your fellow man; true nobility is being superior to your former self.” Ernest Hemingway

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Velho Itse

30 Nov

Ajatuksia lepopäivänä… Sikäli kun valmentajilla vapaita on. Emme ole yksin, sillä moni nykytyö saa ihmisen valtaansa totaalisesti. Vaikka päivä olisi miten vapaa, tulvivat työajatukset hiljaisinakin hetkinä valtoimenaan. Toimiva irtiotto ei onnistu vain ”olemalla tekemättä mitään”, vaan sekin on taito, joka pitää oppia. Osalle tämä tarkoittaa jotakin muuta, johon voi uppoutua yhtä kovalla keskittymisellä. Lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta toimivat kaikki- mutta eivät puolivillaisesti tai keskittymättä. On todella osattava olla läsnä. (Näin muuten kommentoi vapaitaan myös Kuopion ITE Lasaretin toimitusjohtaja ja yli 10 000 polvea operoinut huippukirurgi Uke Väätäinen.)

Kirjoitin syyskuussa velhon oppipojasta. Uskon mestarin oppilaana olemisen johtavan nopeampaan kehittymiseen kuin muilla polun kulkemisen. Polkuja on kuitenkin monia, ja ihmiset voivat nousta huippuosaajiksi hyvin erilaisten vaiheiden kautta. Usein alansa huipusta maalataan ammattitaitonsa takia otsikon mukainen kuva velhona, erilaisena ja muista poikkeavana. Monen TV-sarjan pääosassa on myös juuri tällainen nero, älyltään ylivertainen, mutta kuitenkin jotenkin rikkinäinen ihminen (sillä eihän kukaan voi olla hyvä kaikessa.) Omia suosikkejani ovat olleet mm. Sherlock, House ja Mentalist.

On tärkeää tiedostaa, että polku osaajaksi on avoinna meille jokaiselle, eikä vain harvoille. Kaikki velhot eivät ole rikkinäisiä, autistisia, saati superlahjakkaita -mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan. He ovat aivan tavallisia, prosessiin orientuneita ihmisiä, jotka omistautuvat omalle kehitykselleen- vei se sitten minne tahansa. Vanhan sanonnan mukaan mestari ei koskaan ole valmis, eikä hän mieti päämäärää. Mestari herää aamulla hymyssä suin ollakseen läsnä, kehittyääkseen ja jatkaakseen. Matkan merkitystä korostetaan monessa filosofiassa, eikä vähiten itämaisissa taistelulajeissa, joiden do-pääte tarkoittaakin juuri tietä. (Judo, Taekwon-do, Aikido ja niin edelleen.)

Tänä syksynä törmäsin urheilupsykologiin nimeltä Michael Gervais. En siis ole kyseistä kaveria tavannut, mutta ystävien kautta tutustuin hänen työhönsä ja ajatuksiinsa matkasta,”polusta mestariksi.” Englannin path to mastery on termi, joka toistuu kirjallisuudessa usein, mutta kääntyy suomeksi tyypillisen huonosti. Gervais tekee töitä mm. NFL-jätti Seattle Seahawksin, Red Bullin, ja USA:n naisten lentopallomaajoukkueen kanssa. Parhaiten kaverin ajatukset löytää Finading Mastery- blogista ja laadukkaista podcasteista. Linkki http://findingmastery.net/michael-gervais/ vie aivan hiljattain (20.11.2015) julkaistuun puolen tunnin pituiseen podcastiin, jota voi vilpittömästi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa tulla parhaaksi versioksi itsestään. Alleviivaukset ovat omiani:

So this path is not reserved for the leonardodavincis or Bob Dylan or Bob Marley or Picasso or Matisse… Mastery is not reserved for just them- it is available for all of us. It is path that is committed to searching. … The ability to have to inner strenght and to be able to stand, with conviction, in the present moment, independent of challenge, or pain, or love, fear, or disappointment or anticipation of what could be… Or excitement… It is the search to deeply understand, to deeply connect with ourselves, others, nature, all through the masterful expression of whatever craft that we’re called for.

Vaikuttaa siltä, että emme sisäistä tätä itsensä kanssa kilpailemista kovinkaan hyvin nuorempana. Pelivuosien loppua kohden se saattaa kuitenkin hiljalleen alkaa avautua urheilijoille. Paljon vähemmän nuoret urheilijat ymmärtävät puheita taidosta elämäntapana, saati keinona tulla joksikin. Ok, Japanissa ampuvat jousella ja sommittelevat kukka-asetelmia ihan vakavissaan, mutta mitä sitten? Länsimaissa tuntuu siltä, että kaiken pitää olla valmiina eilen, eikä kärsivällisyys tahdo riittää kysymään mistä todellinen merkitys elämälle voisi tulla. Taatusti se ei tule älypuhelimista, täytekakuista tai juhlista, niin kivoja kuin nämä joskus voivat ollakin. Onnekseni on kuitenkin olemassa toisenkinlainen näkökulma merkityksen tuojana- perheen ja terveyden ohella totta kai.

http://www.amazon.com/Mastery-Keys-Success-Long-Term-Fulfillment/dp/0452267560/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1448621950&sr=8-2&keywords=mastery

George B. Leonardin kirjoittama Mastery on helmi, ja siitä on sittemmin tullut lahja monelle ystävälle ja valmentamalleni pelaajalle. Aikidon opettajana Leonard julkaisi monta kirjaa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän puhuvat hyvästä elämästä, hetkessä elämisestä, ajatuksella tehdyistä toistoista, ihmisen kärsivällisyydestä, sekä polusta mestariksi, joka on jokaiselle oma ja erityinen. Sillä, keitä mahdolliset kilpakumppanisi ovat, tai mitä he tekevät, ei saa olla liian suurta merkitystä. Leonardilta pankkiin jääneet ajatukset kulkevat arjessa yhä:

Learn to love the path, most of the time will be spent on the plateau, be ready to wear your white belt every day. Polku on loppumaton- tämän tietää jokainen huipulle päässyt ja matkaan rakastunut.

Todellinen kilpailu, monen huippuvalmentajan sanomana, ei ole vastustajaan keskittyvää toimintaa, vaan oman prosessin sisäistämistä. Vastustajat eivät ole vihollisia, vaan apureita, jotka auttavat meitä yltämään parhaimpaamme ja nostamaan tasoamme. Viimeisimmäksi törmäsin samaan ajatukseen Seahawksin valmentaja Pete Carrollin kirjassa Win Forever. Tervetullut muistutus siitä, kuinka tämä ymmärretään jopa viimeisen päälle kaupallisen ja ammattimaisen liigan ytimessä. Sanoipa NFL:n markkinointikoneisto tai kilpailuretoriikka asiasta mitä tahansa, valmentajat ja pelaajat tietävät kyllä mihin kannattaa oikeasti keskittyä.

Mutta palataan vielä Dr. Gervais’n työhön. Hän käsittelee aihetta autenttisesti ja laajasti, ja monen ihmisen kokemuksia peilaten. Suurin osa vieraista on huippuja, mutta Gervais korostaa, että polulla kulkemisella on paljon muotoja. Ensimmäiseksi se ei siis ole pyrkimystä tulla maailman parhaaksi yhdessä ainoassa taidossa, vaikka tämä yksi ilmenemisen muoto onkin. Voit yhtälailla olla matkalla parhaaksi versioksi itsestäsi, jos haluat olla hyvä isä, puoliso, tai vaikka aamiaisen laittaja- olitpa lisäksi se huippukirurgi tai et. Toiseksi, mestariuden tavoittelu on harvinaista, vaikka se on avoinna ihan jokaiselle. Syy tähän on se tosiasia, että omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva pyöriä. But as they say, growth starts where comfort zone ends. Samoja asioita toistamalla et pääse eri lopputulokseen.

Kolmanneksi Gervais on ensimmäisen, jonka olen avoimesti kuullut puhuvan myös polun pimeästä puolesta. Tässä tapauksessa siis siitä, mitä huipulle tähtäävät, kunnianhimoiset ihmiset kokevat ja mikä matkan hinta saattaa olla. Pakkomielteen omainen tavoittelu ei välttämättä ole sairasta- vaikka sille penkkiurheilija ehkä päätään puistaakin. Epätavallista se kuitenkin on, ja urheilulajin ollessa kyseessä sekä valmentajan ja urheilijan lähipiirin on ymmärrettävä minkälaisesta sitoutumisesta on kyse.

Todellinen asialle omistautuminen voi tarkoittaa enemmän kipua, enemmän yksinäisyyttä ja enemmän ahdistumista kuin soisi kenenkään vapaaehtoisesti kokevan. Näitä, sekä aina vain vahvistuvaa halua tehdä asiat juuri prikulleen tietyllä, kehittävällä tavalla.

Neljänneksi -ja ymmärrettävästi edellisestä johtuen- usein kuultu puhe tasapainosta elämässä menee ohi pointin.Tällä mentaliteetilla varustetulla ihmisellä sitä ei ole, mutta toisaalta sille ei myöskään ole tarvetta. Paljon paremmin on sanottu, että balanssin sijaan jokainen tarvitsee palautumista. Määräänsä enempää et pysty jaksamista venyttämään, sillä jos et palaudu, et voi hyvin. Piste. Hyväntahtoisessa omien rajojen hakemissa näin käy harvemmin (kehittymisen taustalla kun ei ole niin hurjaa draivia.)

Alla kaksi ensimmäistä haastattelua kyseiseltä sivustolta- molemmat olivat eri syistiä nautinnollisia kuunneltavia. Viulisti, säveltäjä ja insinööri Kai Kight puhui omanlaisen polun luomisesta itselleen:

http://findingmastery.net/kai-kight/

Karch Kiralyn haastattelu taas vastaa kysymykseen minkälaista on olla periaatteessa yhden alan intohimoinen huippu koko elämänsä ajan (lentopallon ja beach volleyn pelaajana sekä valmentajana.)

http://findingmastery.net/karch-kiraly/

Aihe on kiehtova, monisävyinen ja väärinymmärretty. Asiaan kummemmin perehtymättä voi ihmetellä, onko mikään koskaan riittävän hyvin? Tai urheilussa kysymään, eikö pelien voittaminen ole prosessia tärkeämpää? On tärkeää muistaa, että kehittymiseen keskittyminen ei tarkoita kunnianhimon puutetta. Kaikki huiput haluavat voittaa- eihän kukaan harrastelijakaan halua hävitä!

Menestyksen määritelmä ei kuitenkaan ole pelkkä voittoprosentti tai dollarit tilillä, vaan syvimmän tyytyväisyyden velho saa oman itsensä lyömisestä, ja askeleesta eteenpäin polulla taidon hallitsijaksi.

Valkoisella vyöllä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com