Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.
Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”
”You haven’t taught until they have learned.”– John Wooden
UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.
Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.
Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.
Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.
Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.
Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”
Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.
”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown
Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.
Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.
Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.
Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:
”The kids are in your gym. You just have to train them.”
Hyvää alkanutta,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Hieno kirjoitus, pistää miettimään asioita myös muun harjoittelun, kuin urheilun kannalta.
Excelente Lauri!!