Tag Archives: PTSD

Valmentajan Osaaminen, osa 5. Trauma

28 Feb

Euroopassa tapahtuu parhaillaan hirveitä asioita. Tässä tapauksessa niillä on yhtymäpintaa myös tällaisen, valmennukseen liittyvän kirjoituksen kanssa. Trauman käsite kuuluu arkikieleemme ja aikuiset pohjimmiltaan tietävät, että joskus hyväkin ihminen kohtaa sietämättömän tapahtuman. Ennen kuin perehdyin teemaan (mm. Jäljet Kehossa, 2014) joitakin vuosia sitten, en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten yleinen ilmiö traumatisoituminen oli. En myöskään tiennyt sitä, kuinka ihminen voi mennä rikki sodan lisäksi myös ”tavallisen” perheen arjessa. Näitä urheilijoita sitten yritämme parhaamme mukaan eri ikäryhmissä valmentaa- ja usein vailla pohjatietoa traumasta.

Pohjimmiltaan psyykkisessä traumassa on kyse järkyttävästä ja sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta tai kokemusten sarjasta, joka ”psyykkisyydestä” huolimatta fyysisesti muuttaa kehosi ja hermostosi tunnetta siitä, millainen paikka maailma on. Traumasta ei yleensä kuitenkaan joko osata tai kehdata puhua, paitsi mm. juuri sodan yhteydessä, kun sille on ikään kuin olemassa riittävän vahvat perusteet. Siitä huolimatta trauma on olemassa ja piilossa kaikkialla silmiemme alla, monessa tapauksessa vaikuttaen siihen, mitä ajattelemme ja kuinka eri tilanteissa reagoimme. Valmentajana koen, että ennen näitä oivalluksia en ollut ihan ymmärtänyt mitä kaikkea omassa joukkueessa ja pelaajistossa tapahtuu. En lisäksi ollut oikein sisäistänyt, mihin valmentaja itse asiassa kykenee vaikuttamaan, ja mihin ei.

Kuinka trauma syntyy?

Lääketieteestä tuttu fyysinen trauma syntyy ulkopuolisesta iskusta. Tässä kuvattu psyykkinen trauma ei puolestaan itseasiassa edes vaadi todellista hengen uhkaa, vaan vain uhkaavaksi koetun tapahtuman tai ympäristön. Tällaisessa tilanteessa yksilö on menettänyt kyvyn vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa ja on ikään kuin jäänyt vaaran armoille. Kirjallisuudessa puhutaan menetetystä toimijuuden käsitteestä:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on eheyttävää, motivoivaa ja peräti elinehto. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistyy taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu, puolustusvasteet jäävät päälle kehoon, ja kokemus tapahtuneesta pirstaloituu. Valmentajille tutun Deci & Ryanin itsemääräämisteorian yksi kolmijalka –autonomia- on käsitteenä myös hyvin lähellä toimijuutta.

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta turvavyö on juuttunut, eikä kukaan ulkona kuule avunhuutojasi. Vaikka rekka ajaakin viime hetkellä täpärästi ohi, olet vaaran uhatessa jäänyt sen armoille. Vaikka karvan vahinkoa ei ulkoisesti olisi tapahtunut, turva on mennyt ja fysiologisesti olet nyt eri ihminen. Mieli suojaa yksilöä pirstaloimalla kokemuksen (et kronologisesti ehkä muista tapahtumien kulkua) ja traumatilanteesta muistuttavat triggerit laukeavat jatkossa vaarattomissakin tilanteissa. Kaikki tämä vaarasta muistuttaminen on historiassa ollut adaptiivista eli eloonjäämistä edistävää. Ikivanhan ilmiön virallinen diagnoosi, traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), syntyi kuitenkin vasta Vietnamin sodan jälkeen.

Maailman vaietuin terveysongelma

Valitettavasti traumat eivät synny vain kertarysäyksin. Myöhemmin on ymmärretty, että myös pitkään jatkunut ympäröivä stressi ja vähemmän henkeä uhkaavat tilanteet voivat traumatisoida. Puhutaan komplisoituneesta traumasta (C-PTSD) ja tuon Jäljet Kehossa- kirjan järkyttävin osa liittyi tällaisten traumojen yleisyyteen. Nykyisin hyvin tunnetun, niin sanotun ACE-kyselyn 17 421 yhdysvaltalaisesta aikuisesta vastaajasta peräti 2/3 täytti jonkin ACE- kohdan (fyysinen ja henkinen väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, toinen vanhemmista vankilassa, riippuvaisuutta huumeista/alkoholista kotona, ym.) Lisäksi paljastui, että arviolta jopa noin 25 % kaikista ihmisistä on lapsena joutunut elämään väkivallan uhan alla:

“The ACE study revealed that traumatic life experiences during childhood and adolescence are far more common than expected … more than a quarter of the U.S. population is likely to have been repeatedly physically abused as a child … As the children matured, they didn’t “outgrow” the effects of their early experiences. As Fellitti notes, “Traumatic experiences are often lost in time and concealed by shame, secrecy, and social taboo”, but the study revealed that the impact of trauma pervaded these patient’s adult lives. …The first time I heard Robert Anda present the results of the ACE study, he could not hold back his tears … he realized they had stumbled upon the gravest and most costly public health issue in the United States: child abuse.” -The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk, 2014, s.147-150, alleviivaus omani.)

Kelataanpa vielä: siis neljännes koko väestöstä. Tutkimukset muualta ovat validoineet tämän suuntaisia lukuja ja vieläpä nimenomaan kehittyneissä länsimaissa. Joten olitpa muuten aiheesta mitä mieltä tahansa, neljännes on aivan järkyttävän korkea luku. Kaikki tämä heijastuu tietysti yhteiskunnassa mielenterveyden häiriöiden epidemiana, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ihmisluonnosta muutoinkaan. Valmennuksen maailmassa puolestaan on todennäköistä, että 16 hengen joukkueessa on joitakin henkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita (tai juniorijoukkueessa parhaillaan joutuvia) pelaajia. Osa ei trauman mieltä suojaavan luonteen vuoksi myöskään välttämättä tiedä tätä asiaa itsestään, vaikka tarkkaavainen valmentaja kenties näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.

Osa lukijoista miettii ehkä, miksi tämän pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka valmennat? Menneet ovat kuitenkin menneitä, eivätkö ihmiset vain voisi päästä näistä asioista ”yli?” Trauma ei kuitenkaan ole jotakin, josta vain päätät toipua. Sen hoidossa tarvitaan ammattilaisten apua. Kaikille kaltoinkohdelluille ei myöskään kehity PTSD, ja tiedämme, että esimerkiksi huippu-urheilijoista osa tulee varsin kovista taustoista selvinneinä. Liian vakavana ja hoitamattomana trauma on kuitenkin autonomisen hermoston häiriötila, ja kyseessä on se sama hermosto, johon mm. laji- ja voimaharjoittelulla pyritään vaikuttamaan. Vaikkei kliininen hoitotyö luonnollisesti kuulu valmentajille, on hyvä tiedostaa näin yleisen ilmiön olemassaolo. Lisäksi meillä on kansalaisvastuu joissakin tapauksissa viedä tietoa eteenpäin asiaankuuluville tahoille.

Mitä voimme tehdä?

Sinällään tässä mainitut asiat eivät ole uusia, mutta varmasti toistamisen arvoisia. Ensimmäinen periaate valmentajille voisi olla sama kuin lääkäreille, eli first do no harm. Turvallinen valmennus ehkäisee olemassa olevien traumojen pahenemista, joten ei nyt ainakaan huononneta niiden oloa, joille maailma näyttäytyy valmiiksi vaarallisena paikkana. Auktoriteetin ennakoitavuus ja nähdyksi tuleminen ovat isoja juttuja valmentajan tiedostaa. Toiseksi urheilijoiden autonomian vahvistaminen on erittäin tärkeää toimijuutensa joskus menettäneille. Kolmas ajatus liittyy puolestaan yhteisön tukeen, mikä on tietysti yksi isoimmista asioista myös voittamisesta puhuttaessa. Joukkueissa nimittäin piilee isosti voimaa, jos osaamme sen voiman valjastaa. Nämä nykyajan ”pienet heimot” ovat sosiaalisina yksiköinä kenties lähinnä ihmisen metsästäjä-keräilijä ajan ympäristöä, joten tuki oman joukkueen sisältä vaikuttaa meihin poikkeuksellisen syvästi. (Alla siteerattu teoson muuten hieno pieni kirjanen tiimin yhtenäisyydestä kiinnostuneille.)

“Cohesive and egalitarian tribal societies do a very good job at mitigating the effects of trauma, but by their very nature, many modern societies are exactly the opposite: hierarchical and alienating.” -Tribe (Junger, 2016.) (Alleviivaus omani.)

On mielenkiintoista, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä esiintyy vähemmän alkuperäiskansojen keskuudessa, kuin teollistuneissa yhteiskunnissa. Miksi? Ihmiset eivät jää yksin. Elämässä on yhä paljon rituaaleja ja riittejä, jotka kutovat ihmisen osaksi heimonsa sosiaalista kangasta. Monet kokemukset jaetaan yhdessä ja ennen kaikkea apua on saatavilla, jos sitä pyytää. Vaikkapa koulukiusaamisesta (jota esiintyy myös huonosti johdetuissa joukkueissa) jäävät arvet ovat syviä osin siksi, ettei kukaan omista puutu ja auta.

John Wooden puhui johtajuudesta pyhänä velvollisuutena, ja rinnasti usein vanhemman, opettajan ja valmentajan roolit yhdeksi ja samaksi. Valmentajana olet jo numeroiden valossa lähes varmasti korvaavan turvallinen auktoriteetti jollekulle kovia kokeneelle. Vaikka tuntuukin osittain triviaalilta kirjoittaa valmennuksesta sodan puhjettua Euroopassa, eivät traumalta suojaavat tekijät onneksi muutu kontekstista toiseen. Pidetään siis huoli siitä, että pidämme yhtä, tuemme toisiamme ja säilytämme toimijuuden. Se luo perustan arjessa selviämiselle, rintamasta puhumattakaan.

A lack of boundaries invites a lack of respect,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Valmentajan Osaaminen, osa 4. Mielenterveys

30 Jan

Urheilijoiden mielenterveydestä on kasvanut säännöllisesti toistuva puheenaihe. On tärkeää, että asiasta puhutaan, epäkohtiin puututaan, ja että ihmiset saavat asiaankuuluvaa apua. Huomaan kuitenkin hampaideni välillä kiristyvän keskustelun sävystä ja suunnasta, sillä urheilu on kaukana mielenterveysongelmien suurimmista aiheuttajista. Otetaan tähän esimerkki taannoisesta YLE:n lokakuussa 2020 julkaisemasta kyselystä, jossa joukko entisiä huippu-urheilijoita kertoi tuskaisesta taipaleestaan. Väliotsikon: ”Mieli järkkynyt huippu-urheilun vuoksi” alla todetaan seuraavaa:

”Yle Urheilun kyselyssä selvitettiin myös sitä, mitkä asiat olivat urheilijoiden mielestä johtaneet mielenterveyden häiriöiden syntymiseen. Kyselyn mukaan yksittäisten urheilijoiden ongelmat johtuivat useista eri syistä.  Liki puolet mielenterveyden häiriöitä kokeneista kertoi syyksi epäonnistumisen kilpailuissa. Sen jälkeen yleisin syy oli loukkaantuminen tai sairastuminen ja vaikeudet yhdistää urheilu-ura siviilielämään.” (alleviivaus omani.)

https://yle.fi/urheilu/3-11575030

Osa ongelmien aiheuttajista liittyi siis urheilun rakenteisiin ja mm. taloudellisiin huoliin, osa epäonnistumisiin ja pieni osa kenties valmentajan toimintaan. Elämä on kuitenkin niin täynnä vastoinkäymisiä, että välillä urheilun rooli tässä kaikessa tahtoo unohtua. Lisäksi ihmiset eivät läheskään aina itse tiedä mielenterveyden ongelmien muinaisia juurisyitä, vaikka niiden laukaisija tässä hetkessä tunnistetaankin. Näkemykseni mukaan urheilu -etenkin huippu-urheilu- itseasiassa vain antaa näyteikkunan ihmisen reaktioille kovassa paineessa sekä siihen, millaiset ihmiset ylipäätään ovat valmiita äärimmäisyyksiin. Allekirjoittaneesta evidenssi on itseasiassa melko selkeä: altistava perimä ja lapsuuden ympäristön valuviat paljastuvat tehokkaasti silloin, kun varhaisaikuisuudessa (18-30v) koetaan stressiä.

Faktoja mielenterveydestä

YLE:n jutussa todettiin huippu-urheilussa esiintyvien mielenterveyden häiriöiden olevan prosentuaalisesti suurempia, kuin mitä koko väestössä esiintyy. Kyseisessä otannassa lukema oli 68% samalla kun väestötasolla pyöritään 50% kieppeillä. Tyypillisiä urheilussakin nähtäviä mielenterveyden häiriöitä ovat termeinä tutut masennus, ahdistus, uupumus, sekä uni-, syömis-, ja pakko-oireiset häiriöt. Määrittelytavasta ja käytetystä järjestelmästä riippuen diagnoosi, nimike ja prosentit voivat myös vaihdella. Yksi yleisimmistä häiriöistä on maailmanlaajuisesti masennus, jolla on komorbiditeettia eli yhteisesiintyvyyttä erittäin monen muun häiriön kanssa, lähtien mm. alkoholiriippuvuudesta. (Tästäkin tehtiin urheilua koskevia juttuja hiljattain.)

https://yle.fi/urheilu/3-12280248

Itseasiassa mikä tahansa kovan stressin ala tai työ voi altistaa häiriöille. Tiedämme myös, että stressitasot tyypillisesti nousevat varsinkin hierarkioiden pohjalla ja huipulla. Eli jos olet vaikkapa työtön, elämään usein kuuluu kaikenlaista muutakin murhetta. Toimitusjohtajan talous lienee vastaavasti kunnossa, mutta muuten stressitekijöitä on arjessa enemmän kuin porrasta alempana. Poikkeukselliset ihmiset saavat kuitenkin aikaan poikkeuksellisia asioita, ja osa meistä on valmiita tekemään mitä tahansa edetäkseen ja voittaakseen. Tällä on tietysti myös hintansa.

Haluan nostaa esiin kolme harvemmin urheilun yhteydessä mainittua mielenterveyttä haittaavaa seikkaa, joilla ei ole mitään tekemistä itse urheilun kanssa. Nämä ovat turvaton kiintymyssuhde, traumaattiset kokemukset sekä luonteenpiirre neuroottisuus, jotka voivat esiintyä erikseen, mutta myös korostuneesti yhdessä. (Kiintymyksestä kirjoitin hiljattain, joten pidetään se tässä pienemmässä roolissa.) Big Five- Neuroottisuus tunnetaan joissakin malleissa myös neutraalimmalla nimellä ”reaktiivisuus” ja se kuvaa ihmisen luontaista herkkyyttä uhkille sekä kääntäen stressin sietokykyä. Tämä kellokäyrällä populaatiossa esiintyvä, temperamenttiin pohjautuva luonteenpiirre korreloi positiivisesti useimpien mielenterveyden ongelmien kanssa.

” The personality trait of neuroticism refers to relatively stable tendencies to respond with negative emotions to threat, frustration, or loss. Individuals in the population vary markedly on this trait, …. Neuroticism is a robust correlate and predictor of many different mental and physical disorders, comorbidity among them, and the frequency of mental and general health service use.” (Alleviivaus omani.)

Lahey, B. B. (2009). Public health significance of neuroticism. American Psychologist, 64(4), 241.

Korrelaation lisäksi korkea N on kausaaliyhteydessä tusinaan mielenterveyden häiriötä lähtien masennuksesta, pakko-oireisesta häiriöstä, ahdistuksesta, anoreksiasta, skitsofreniasta ja kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä. Toisin sanoen piirre on yksilölle todellinen käänteinen lottovoitto, jota Minnesotan yliopiston professori Colin DeYoung kuvasikin taannoin lakonisesti ”Neuroticism, simply put, is suffering.” Siinä missä turvallinen kiintymyssuhde suojaa monilta elämän kolhuilta, turvaton kiintymys neuroottisuuden ohella altistaa yksilön niille. Vaikka erityyppiset traumat ovat hyvin yleisiä, on yksilö ilman valuvikoja (turvallisesti kiintynyt ja matala neuroottisuus) paremmin rokotettu näitä harmeja vastaan. Traumaattisten kokemusten tarkkoja lukuja on puolestaan lähes mahdotonta tietää osin siksi, että usein mieli on suojannut tapahtuneen niin syvälle alitajuntaan. Urheilijakaan ei siten ole välttämättä edes tietoinen mielenterveysongelmiensa syntysyistä.

” Considerable research has documented that exposure to traumatic events has negative effects on physical and mental health. … General population surveys in 24 countries with a combined sample of 68 894 adult respondents across six continents assessed exposure to 29 traumatic event types. … Over 70% of respondents reported a traumatic event; 30.5% were exposed to four or more. “ (Alleviivaus omani.)

Benjet, C., Bromet, E., Karam, E. G., Kessler, R. C., McLaughlin, K. A., Ruscio, A. M., … & Koenen, K. C. (2016). The epidemiology of traumatic event exposure worldwide: results from the World Mental Health Survey Consortium. Psychological medicine, 46(2), 327-343.

Kirjoittajat toteavat, että traumaattiset tapahtumat ovat hyvin yleisiä ja vaikuttavat alentavasti mielenterveyteen. Traumaperäisen stressihäiriön (PTSD) esiintymistä väestössä on kuitenkin hyvin vaikeaa arvioida jo siksi, ettei sitä meinata saada diagnostiikalla kiinni ja koska PTSD esiintyy yhdessä monien muiden häiriöiden kanssa. Ja vaikkei PTSD tietysti kehity jokaiselle, voivat traumaattiset tapahtumat purkamattomina monin tavoin haitata psyykkistä hyvinvointia. Henkistä, fyysistä ja seksuaalista väkivaltaa kokee lapsena -siis ennen urheilu-uran alkua- paljon suurempi osa väestöstä, kuin yleisesti ajatellaan. (Aiheesta lisää ensi kuussa.)

Mitä urheilusta ja mielenterveydestä pitäisi ajatella?

Halusin pohjustaa kirjoituksen näillä kolmella teemalla ennen pohdintaa siitä, miksi urheilijat (ja etenkin huippu-urheilijat) ovat yliedustettuina mielenterveyden häiriöissä. Mielestäni asiaa ei pitäisi korostetusti ajatella siltä kantilta, että urheilu aiheuttaa mielenterveyden ongelmia. Parempi ja todenmukaisempi lähtökohta olisi se, että psyykkiset häiriöt ovat erittäin yleisiä, ja suojaavien tekijöiden puuttuessa vastoinkäymiset altistavat ongelmille. Lisäksi on tärkeä tiedostaa, että vaikka hierarkioiden huippua lähestyttäessä löydämme stressiä keskivertoa paremmin sietäviä yksilöitä, liittyy draiviin olla paras usein myös negatiivinen kääntöpuoli. Stressiä heikommin sietävä urheilija saattaa myös harjoitella pakonomaisella vimmalla kokeakseen jotakin, jota jäi lapsuudessaan vaille.

Jutun aloittaneeseen YLE- sitaattiin viitaten epäonnistuminen voi etenkin perfektionistissa saada aikaan voimakasta ahdistusta ja masennusta (harvassa muussa työssä hävitään säännöllisesti toisten edessä.) Palstatila ei tässä riitä hierarkiakonfliktien aiheuttaman masennuksen avaamiseen, mutta ilmiö fysiologian tasolla todellinen. Monilla paha olo kuitenkin ruokkii halua suorittaa, ja kipu olla treenaamatta on suurempi, kuin kipu antaa kaikkensa ja ehkä epäonnistua. Olen jo tovin ajatellut, että osalle huipuista työ on kuin addiktio, ja jossakin määrin on myös hyvä, että yksilö on löytänyt juuri urheilun yrittääkseen helpottaa oloaan. (Alta löytyvä Dr. Gabor Matén ”How Childhood Trauma Leads to Addiction” on erinomainen tiivistys siitä, mitä on olla koukussa johonkin. Jotkut addiktioista ovat yhteiskunnallisesti siedettävämpiä kuin toiset- ja työ on varmaankin näistä se siedetyin.)

Kaikki eivät onneksi ole riippuvaisia työstään ja meidän kannattaa nähdä maailmassa myös terveyttä. Kuitenkin se pakko, mikä useilla huipuilla harjoitteluun ja kilpailuun kohdistuu, on aivan yleisesti valmentajien tiedossa. Emme myöskään ole varmoja siitä, että haluaisimme luopua kaikesta siitä hyvästä ja kauniista maailmassa, mitä valitettavasti jossakin määrin rikkinäiset ihmiset ovat saaneet aikaan. Annetaan joka tapauksessa urheilulle vähän siimaa tässä keskustelussa. Ei sportti ole mikään peto, joka tuhoaa ison osan omistaan, vaikka senkin on paremmin opittava luomaan turvaa. Ympäristön täytyy tukea urheilijaa, mutta osa vahingoista on todennäköisesti tapahtunut jo kauan sitten. Autetaan siis ihmisiä ja nähdään kompleksisten ongelmien taakse. Eikä uskota nielemättä ihan kaikkea mitä urheilusta kirjoitetaan.

Kohti kevään valoa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.