Puhun yhtenään arvomaailman tärkeydestä osana menestyvää joukkuetta. Sanojen lisäksi ihailemme tahoja, jotka konkretiassa pystyvät elämään todeksi sitä, mikä on puheessa todettu tärkeäksi. Huippu-urheilu edustaa myös monia niistä asioista, joita kansakunta laajasti arvostaa. Myös Suomen Olympiakomitea kertoo sivuillaan, että tutkimuksiin pohjautuen:
- Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua ja muita elämäntaitoja
- Huippu-urheilu näyttää, ettei mahdoton olekaan mahdotonta
- Huippu-urheilu rakentaa yhteisöllisyyttä
https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/huippu-urheilun-yhteiskunnallinen-perustelu/
Lisäksi todetaan, että huippu-urheilu mm. vahvistaa kansallista identiteettiä ja antaa meille enemmän, kuin mitä se ottaa. Olen samaa mieltä. Pidän urheilua yhteiskunnallisesti tärkeänä ja uskon, että elintason noustessa sen tärkeys merkityksen lähteenä entisestään korostuu. Suomalainen urheilu on lisäksi maamme tavoin verrattain rehellistä ja puhtoista, ja siitä tulee olla ylpeä. Kuten kaikella, myös urheilulla on kuitenkin toinen, vähemmän mairitteleva puolensa.
Huipulle päätyy jo määritelmän mukaan keskivertoa enemmän päteviä ja kilpailullisia ihmisiä, ja äärimmäinen kilpailuhenkisyys johtaa lieveilmiöihin. Haluamme kaikki tehdä tulosta, mutta millä hinnalla? Paperilla on vastuullisten järjestäjätahojen (mm. lajiliitot) tehtävä pitää kiinni siitä, mitä yhteisiksi pelisäännöiksi on arvojen pohjalta sovittu. Sivistysvaltioissa luotamme lynkkaamisen sijaan instituutioihimme pahimpien rikkomusten oikaisemiseksi, mutta on myös toinen, tehokas keino saada aikaan arvomaailman muutosta. Se on nimeltään lähiympäristön avoin paheksunta.
Ihminen ei kuitenkaan halua erottua joukosta, ja niin epätervelliset tilanteet saavat jatkua silloinkin, kun hiljainen enemmistö niihin haluaisi puuttua. Vertaispaine on vahva vaikutin, mutta tietoisena keinona harvinainen, sillä se vaatii tuekseen rohkeutta. Joka tapauksessa pidän aikuisen ihmisen velvollisuutena puuttua joihinkin pelikentillä ja niiden laidoilla tapahtuviin selkkauksiin. Sellaiseksi voi laskea vaikkapa junioriturnauksissa näkyvän, vanhemman selkeästi aggressiivisen käytöksen ja lapsille huutelun. Kyllä toiselle saa asiallisesti ja rauhallisesti sanoa, että otetaan hei iisisti. Alla pari muuta hiljattaista esimerkkiä tilanteista, joita urheilu tarvitsee vähemmän.
Saat mitä siedät
Urheilun korkeimmilla tasoilla unohtuu joskus, että omassa hommassaan pätevä ei statuksesta huolimatta tarkoita eri pelisääntöjä. Asia ei ole uusi, ja onneksi myös meidän valmentajien toiminta on siistiytynyt aikaa myöten paljon. Kaikilta tasoilta löytyy kuitenkin edelleen yrityksiä vaikuttaa tulokseen kyseenalaisin keinoin aina dopingista sopupeleihin ja lahjontaan. Yleisimmin epäurheilullisuus on kuitenkin vähemmän räikeää ja vain hipoo puuttumiskynnyksen rajaa.
Törmäsin Ruotsissa viimeksi tällä kaudella kaveriin, joka systemaattisesti yrittää pelotella tuomareita ja pelaajia. Eikä siinä, kyllä kilpailuun kuuluu myös vuorovaikutus vastustajan kanssa. Lisäksi lentopallo on kontaktilajeihin verrattuna hyvinkin siisti, eikä kaikkeen tarvitsekaan puuttua. Länsinaapurin hermanni kuitenkin rikkoi hyvän maun rajan ihan kirkkaasti. On kyseenalaista järjestelmällisesti grillata nuorta verkkotuomaria tai vastustajan pelaajia. Tämä ei ensinnäkään ole voittamisen arvoista, eikä sitä paitsi edes välttämättä edesauta sitä. Tulos tehdään aina kentällä teoilla, ei puhumalla. Don’t talk a bigger game than you can play.
Ammatillinen mielipiteeni toki on, että kilpailutilanteessa pelaajan täytyy tällainen prässi kestää. Se ei kuitenkaan tee uhkailusta hyväksyttävää, sillä näin ei myöskään voi toimia kentän ulkopuolella yhteiskunnassa. Tuomareista on lisäksi useimmissa lajeissa pulaa, ja heidän oikeuksiaan ja valtaansa tulee lajin terveen kehityksen vuoksi kaikin tavoin puolustaa. Ulkomaalaisena et voi toisessa maassa tehdä kansalaisaloitetta joka risauksesta, mutta sekä tuomarit, että oma seurani kirjoittivat asiasta valtaa pitävälle tahoille. Se käytös jatkuu, mitä sallitaan, ja me päätimme, että raja on ylittynyt.
Korkeimman tason piirteitä
Kirjoitin edellisessä jutussa lentopallon MM-kisojen ilopilkuista. Kisat jäivät kuitenkin mieleen myös toisenlaisista syistä, sillä osanottajilla riitti nokkapokkaa tuomareiden ja toistensa kanssa. Arvokisoissa tarkkaavaiselle avautuu ikkuna hierarkian kärkipään koviin persooniin. Useimpia huipputason pelaajia ja valmentajia yhdistää valtava draivi painaa hommia (Big Five – mallin termein korkea tunnollisuus), halu voittaa kaikin keinoin (alhainen sovinnollisuus) sekä korkea paineensietokyky (alhainen huolestuneisuus / neuroottisuus.) Kyseiset ominaisuudet ajavat yksilöitä eteenpäin, mutta johtavat joskus myös kähinöihin.
Esimerkiksi miesten turnauksessa kaksi päävalmentajaa sai toimitsijakieltoa tempauksistaan. Eräs koutsi vieritti tahallaan pallon kentälle viidennen erän ratkaisuhetkillä saadakseen katkon vastustajan hyökätessä pisteestä. Eräs toinen valmentaja taas haistatteli viiden erän pelin jälkeisissä tuuletuksissa niin railakkaasti, että sai seurata seuraavan matsin katsomosta. Kyse oli ilmeisesti terveisistä tuomareille. Varsinkin ensimmäinen näistä on äärimmäisen epäkunnioittavaa vastustajaa, peliä ja omia pelaajia kohtaan. Tekoaan kyseinen koutsi perusteli adrenaliinilla, joka vahingossa sai hänet pudottamaan kantamansa pallon.
”People respond to incentives.”- Adan Smith Institute
Osa huonosta julkisuudesta on yksinkertaisesti seurausta vääristä yllykkeistä. Kisoissa nähtiin mielenkiintoisten pelien lisäksi myös liuta vähintään toiselle osapuolelle merkityksettömiä otteluita. Syynä on lentopallon (mm. futiksen MM-kisoista poikkeava) formaatti, jossa kisat etenevät lähes alusta loppuun lohkoissa, joista parhaat aina jatkavat. Lajille kaikista huonoin PR-tapahtuma on MM-kisaturnaus, jossa voit ”tahallasi” hävitä vaikka kolme ottelua ja silti vielä voittaa MM-kultaa. Tahallaan häviämistä on kuitenkin hyvin vaikeaa erottaa avainpelaajien lepuuttamisesta. Lepo on taktisesti järkevää ja tervetullutta turnauksen kuorman noustessa, mutta parissa tapauksessa nämä ottelut ratkaisevasti muuttivat lohkojen voimasuhteita. Niin pitkään, kuin yllykkeet on järjestetty väärin, on asiasta turha puhua pelkästään moraalisena dilemmana. Jos peli on varaa hävitä, voit edelleen laittaa kakkoskuusikon kentällä ja vaatia voittoa, sitä kuitenkaan saamatta.
Mestarin arvomaailma
“The principles and values that form the cornerstone of our beliefs cannot be compromised.”
–Tom Coughlin, New York Giants
Olen vuosien varrella kirjoittanut paljon amerikkalaisista valmentajista. Kyse ei ole jenkkien ihannoinnista ylipäätään, vaan puhtaasti arvojen ja periaatteiden ymmärtämisestä. Lombardi, Wooden, Coughlin, Dunphy ja muut ovat nykypäivän valmentajiin verraten hyvin erilaisen maailman kasvattamia herroja. Yhdysvallat ennen viimeksi kuluneiden vuosikymmenten muutoksia oli maa, jossa miehen luonteella ja kunnialla oli merkitystä. Monien juuret olivat myös yhä maaseudulla, jonka etiikka erosi asutuskeskuksista. Maalla kaikki oli ansaittava itse, ja vaikka ”vanhan hyvän ajan elämää” on kovuutensa vuoksi turha romantisoida, olivat ajan parhaat ajatukset, piirteet ja käytösmallit hyvin kunnioitettavia.
Saattaa lisäksi hyvin olla, että koska Yhdysvalloissa urheilu hyvin varhain ammattimaistui, se myös otettiin useimmilla tasoilla vakavasti. Valmennus saattoi jo varhain olla elämänmittainen ammatti. Osittain hienoissa ajatuksissa voi kyse olla myös siitä, että rapakon takana valmentajien tekemisiä ja sanomisia dokumentoitu pisimpään. Pohjois-Amerikassa valmentajan ammatti on kuitenkin muihin verraten huomattavan arvostettu, ja ammattilaisia löytyy valtavasti lähes lajissa kuin lajissa.
”Winning isn’t everything. It’s the only thing.” –Vince Lombardi, Green Bay Packers
Maailman kovimmat koutsit haluavat tehdä tulosta. Kuten edeltävä (ilmeisesti alkujaan UCLA:n Red Saundersin) sitaatti osoittaa, voittaminen on tärkeää. Lombardia on myös kuuluisasti siteerattu asian tiimoilta väärin, sillä toisissa yhteyksissä hän on nimenomaan korostanut voittamiseen johtavan tahdon merkitystä. Niin tai näin, Lombardi selkeästi ymmärsi muiden hyvien johtajien tavoin vallan retoriikan ja kielen, mitä tulee käyttää. Korkeassa asemassa yksinkertaisesti täytyy johtaa joukkoja tuloksen suuntaan. Pukukopissa hän sen sijaan kyllä tiesi, että kaikkensa antaminen tuo lopulta tuloksen, eikä vain tuloksesta puhuminen.
Muistamme nämäkin vanhat herrat jostakin syystä, ja se syy on erinomaisuus. En kuitenkaan usko, että on monta tapaa olla erinomainen. Jotta sinut todella muistetaan mentyäsi, on kalleimpien arvojesi pohjauduttava johonkin kestävään. Voittaminen voi olla yksi niistä, mutta se vaatii seurakseen myös laajempaa ymmärrystä tuloksen tekemisestä. Päätän saman valmentajan hienoon ajatukseen urheilullisuudesta ja siitä, että vaikka peli voi olla kovaa, se pitää pelata reilusti.
”If you cheat on the practice field, you´ll cheat in the game. If you cheat in the game, you´ll cheat the rest of your life. I´ll not have it.” –Vince Lombardi, Green Bay Packers
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.
COACH HAKALA BLOGI 