Tag Archives: Merkitys

Millainen On Hyvä Valmentaja?

31 Aug

Elokuu ja maajoukkuejakso lähestyvät loppua. Toimin yhtenä Hollannin naisten maajoukkueen apuvalmentajista kesän World Grand Prix:ssa ja MM-karsinnoissa. Työt Tukholmassa alkavat jo 1.9. joten syyskuun EM-kisoihin en pääse enää mukaan. MM-kisapaikka taskussa voi kuitenkin hyvillä mielin palata seurajoukkueeseen. Grand Prix’n finaaleita seurasi kotiturnausvoitto, kun Hollanti voitti kaikki pelinsä Rotterdamissa, loppuunmyydyn katsomon edessä. Ajatukset naisten huippulentopallosta päätyvät kuitenkin myöhempään juttuun, sillä syksyn aluksi haluan kirjoittaa meistä valmentajista.

”We evolve to see our craft as an expression of one’s core being.” –Josh Waitzkin

Tavallaan tämä on jatkoa kesäkuun blogille, jossa kirjoitin valmentajan evoluutiosta kohti oman itsensä näköistä työtä. Lyhyesti kuvattuna hyvä valmentaja on itselleen, omille arvoilleen ja luonteelleen tosi. Valmentajia on kuitenkin monenlaisia ja he koutsaavat monilla tasoilla. Emme kokemukseni mukaan tästä huolimatta aina ymmärrä, kuinka erilaista valmennustyö voi eri ympäristöissä olla. Olen urallani ollut siinä mielessä onnekas, että työympäristö on vaihtunut usein. Joukkueissa on ollut pelaajia junioreista arvokisamitalisteihin, puhumattakaan omien veljien tai lapsuuden pelitoverien valmentamisesta aikuisena. Valmennuksen hienoimpia asioita ovat erilaiset ihmiset. He antavat perspektiiviä koko elämään.

Elämäntapana erinomaisuus

Kesän pesti on hyvä esimerkki yhdestä koutsauksen ääripäistä. Hollanti kuuluu naisissa maailman lentopalloeliittiin. Edellisistä EM-kisoista tulijaisina oli hopea ja 2016 olympialaisista 4.sija. Kun vertaa tätä kahden kuukauden jaksoa (joka on siis 1. vuosi uudesta 2020 olympiadista) aikaisempiin maajoukkuekomennuksiin, on ero toiminnan intensiteetissä selvä. Kaikki kivet käännetään ja elämä pyörii täysillä erinomaisuuden ympärillä. En tarkoita tällä sitä, etteivätkö työt esimerkiksi Suomessa tai Sloveniassa olisi olleet laadukkaita, mutta intensiteetti oli nyt silti eri. On tyypillisistä, että hierarkiassa lähimpänä huippua toimii alalla kuin alalla hyvin ahkeria ja intensiivisiä ihmisiä. Joku voisi lisätä, että myös hulluimpia.

Jos kysyt keneltä tahansa haluaako tämä olla jossakin hyvä vai huono, ei kukaan vastaa huono. Jos taas kysyt mitä kukin on valmis antamaan ollakseen parempi, saat myös todennäköisesti samat vastaukset mallia ”teen parhaani” tai ”teen kaikkeni.” Mutta samalla tavalla, kuin juniorilla on kaikkensa antamisesta eri käsitys kuin liigapelaajalla (jolla puolestaan on eri käsitys kuin maajoukkuepelaajalla), on vaikea kuvailla miten paljon ja laadukkaasti töitä ihmiset ylimmillä tasoilla ovat valmiita ja kyvykkäitä tekemään. Sama koskee pelaajia ja valmentajia molempia.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kollegoista, jotka kirjaimellisesti hengittävät lentopalloa. Se pitää ihmisen nöyränä, kun oma kunnianhimo törmää toisen kykyyn antaa samalle asialle vielä enemmän tunteja ja energiaa. Me ihmiset näemme asiat omien lasiemme läpi siinä määrin, että nuorempana itsekin ajattelin kaikkensa antamisen tarkoittavan juuri sitä, mihin minä sillä hetkellä kykenin. Mutta kun jyvät alkavat erottua akanoista on myös aika vastata joihinkin kiperiin kysymyksiin. Mitä haluan elämässäni, juuri nyt? Entä mitä haluan kaikista eniten? Mistä olen valmis luopumaan nyt, ja mistä myöhemmin? Kuten usein totean, ei pitäisi olla vaikeaa tehdä päätöksiä, jos tietää mitkä omat ydinarvot ovat. Silti moni huipputekijä painii harmaalla alueella esimerkiksi perheen suhteen: lapset tarvitsevat isää, mutta toisaalta perheen taloudellinen tilanne riippuu vanhempien töistä. Oikeita vastauksia ei ole, mutta itselle tosia vastauksia täytyy ennemmin tai myöhemmin löytää. Joka tapauksessa lähes joka alalla vauhti tuntuu töissä kiihtyvän, pikemmin kuin päinvastoin.

Maailman parhaiden kilpailussa kaikki palaa lopulta laatuun. Ei kirkkaimmalla huipulla ole ketään, kuka ei arjen näkökulmasta katsoen tekisi aivan järkyttävää määrää töitä. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin palautua sekä urheilijan, että valmentajan. Ja koska aika on rajallista, on sekä työnteon, että levon oltava laadukasta. Tämän ensimmäisen Hollannin jakson jälkeen näen yhä selvemmin, kuinka itse haluan valmentajaa; reflektointia, johon auttaa paljon toimia vuorotellen pää- ja apuvalmentajana. Oma erinomaisuus on tärkeää vain itselle; ja täysi kunnioitus niille, jotka tekevät eri tavalla, enemmän, tai vähemmän.

Monet parhaiden joukkueiden valmentajista tekevät töitä niin paljon ja niin tehokkaasti, että sitä on vaikea usko elämättä arkea. Joka tapauksessa olympiatasolla valmennus on jotakin muuta, kuin harrastuksena valmentaville vanhemmille. Tässä kohtaa ero on kaikille selvä ja poikkeuksellisen suuri. On kuitenkin huomionarvoista, että lähes yhtä iso ero on kotimaisella liigavalmennuksella ja nyt Hollannissa kokemallani. Hyvällä omalla tunnolla voi miltei puhua kahdesta eri ammatista.

Luonteenpiirteet ja paikka hierarkiassa

Kysymykseen ”Millainen on hyvä valmentaja?” on siis sekä helppo, että mahdoton vastata. Jotta aika ei kuluisi määritelmien viilaamiseen, seuraavat subjektiiviset kriteerit saavat kelvata (ja nimenomaan tässä järjestyksessä:)

  1. Valmentaja tuntee itsensä ja tietää sitä kautta miten haluaa töitä tehdä
  2. Valmentaja kohtelee ihmisiä kunnioituksella ja auttaa heitä kehittymään
  3. Valmentaja voittaa pelejä omalla sarjatasollaan.

Kirjoitan usein matkasta ja merkityksestä, sillä pidän niitä kaikista tärkeimpinä asioina. Kaikkia elämän arvokkaista asioista ei mitata rahassa, menestyksessä ja statuksessa. Silti kohta kolme (nimillä laadukkuus, voitto, tulos) ajaa lähes jokaisen alan dominanssihierarkiaa tai ravintoketjua. Maailma, jossa elämme, on sellainen. Elämä on kilpailua, vaikka sosiaalistunut ihminen ja yltäkylläisyyden aikakausi tämän alleen peittäväkin. Kilpajuoksussa se, joka pääsee nopeimmin tavoitteeseen voittaa (ja myös pitää tästä asemasta kynsin hampain kiinni.)

Ihmislajin selviytymiselle on ollut suotuisaa, että ryhmän jäsenillä on eri luonteen piirteitä, joten olemme samankaltaisuudesta huolimatta yhä hyvin erilaisia persoonia. Joukkueissakin tarvitaan karkeasti ottaen ”kaikentyyppisiä” ihmisiä menestyksen rakentamiseksi (sekin aihe toiselle kirjoitukselle.) Osaa näistä piirteistä tapaa huipulla kuitenkin muita useammin, ja valmentajissa enemmän kuin pelaajissa. Moni pelaa nuorena kivaa peliä, jossa lopulta kehittyy huipuksi. Pelaajissa on huipullakin useammin ujoja, herkkiä ja hiljaisia persoonia. Valmentajat taas ovat toista maata, sillä heidän työmoraalinsa ja persoonansa on ajettava kehitystä silloinkin, kun muita ei kiinnosta.

Siitäkin, mitä kaikkea huipulle nousuun vaaditaan, voisi kirjoittaa kirjan. Pidättäydytään tällä kertaa kuitenkin vain luonteenpiirteissä. Ihmisen piirteet ovat seurausta sekä tämän perimästä, että ympäristöstä, ja monia ominaisuuksistamme voidaan kehittää paljon. Jotkut asiat kuitenkin vaikuttavat olevan melko pysyviä halki elämään, ja luonteenpiirteet kuuluvat näihin. Kyse on jälleen määritelmästä, mutta luonteen piirteiden (kuten älykkyydenkin) mittaamiseen on kehitetty vaihtelevalla menestyksellä erilaisia malleja. Olemme siis tunnustettavasti harmaalla alueella. Luonteenpiirteiden suhteen ”viiden suuren” malli on yksi tunnetuimmista ja kannatetuimmista. Myös itselleni se on ollut kätevä työkalu ja tapa jäsentää ihmisluontoa.

The Big Five

Englanniksi tietoa löytyy huomattavasti paremmin, mutta tässä ensi hätään:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

  1. Ekstroversio (Kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.)
  2. Neuroottisuus (Kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.)
  3. Tunnollisuus (Kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.)
  4. Miellyttävyys (Kuvaa kykyä mukautua toisten ihmisten tunteisiin.)
  5. Avoimuus Kokemuksille (kuvaa arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.)

Vaikka piirteitä voi siis myös kehittää harjoittelemalla, antaa malli käsityksen siitä, mitä me mieluiten luontaisesti teemme kohdatessamme uuden tilanteen. ((Valmentajille tutuinta on harjoituttaa näistä tunnollisuutta, kts. Angela Duckworth, ”Grit”, (2016.)) Jos The Big Five- malli kiinnostaa, esimerkiksi Dr. Jordan Peterson (University of Toronto) lataa kaikki luentonsa youtubeen katsottavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Eri alojen huipuilla on joitakin samankaltaisia piirteitä. Viidestä luonteenpiirteestä tärkein on korkea tunnollisuuden aste (tunnollisuus jaetaan edelleen järjestelmällisyyteen ja ahkeruuteen), sillä töitä on aina paljon ja aikaa vähän. Tunnollisuus on itseasiassa joustavan älykkyyden jälkeen paras yksittäinen (joskaa ei aukoton) uralla etenemistä ennustava tekijä.

Hyvissä johtajissa on ihmisiä ekstroversion molemmista ääripäistä, mutta huipputasolla valmentajista monet tuntuvat olevan ekstorvertteja. Tällaiset ihmiset saavat voimaa vuorovaikutuksesta ja nauttivat kommunikoinnista toisin kuin kenties erilaisiin tehtäviin hakeutuvat introvertit. Toisin ei voisi ollakaan, ainakaan joukkuelajeissa, joissa ihmiskontakteja on todella paljon.

Näitä vastoin ainakin huippu-urheilussa tapaa vähemmän ihmisiä, joiden neuroottisuuden taso on korkea. Siis ihmisiä, jotka ovat herkempiä erilaisille uhkille ja siten luontaisesti sietävät stressiä heikommin. Muistetaan, että ihmislauma tarvitsee sekä niitä, jotka herkästi tunnistavat uhkia, että niitä, jotka taistelevat uhkien läpi- joskin johtajiksi saattaa valikoitua enemmän näitä taistelijoita tunnistajien sijaan.

Lisäksi huippuvalmentajissa on vain vähän tyyppejä, joiden miellyttävyys on korkealla (englanniksi agreeableness- ja joidenkin mielestä sama asia kuin Daniel Golemanin tunneäly.) No, vaikka toisten tunteiden tunnistaminen ja kyky empatiaan ovat hyviä työkaluja johtamiseen, niistä ei välttämättä ole samaa hyötyä huipulla, kuin esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Suurin osa huippu-urheilijoista on joko terveillä tai ei-niin-terveillä tavoilla itsekkäitä, ja monet hyvin kilpailulliset ihmiset eivät ole lainkaan miellyttäviä, saati halua miellyttää muita. Tunneälykäs johtaja- jos niin voi sanoa- joutuukin opettelemaan, kuinka olla kovin kovien ihmisten seurassa. Vastaavasti valmentaja, jolla on vain vähän kyseistä piirrettä, saattaa talloa varpaille ja loukata herkempiä ihmisiä ympärillään, mutta säilyy itse ehjempänä ja työt tulevat varmemmin tehtyä. (On kuitenkin muistettava, etteivät elämänlaatu tai tasa-arvo ole mitenkään yleisiä intressejä huippu-urheilussa.)

Avoimuus Kokemuksille on näistä viidestä ehkä vaikeimmin arvioitava, sillä molemmista ääripäistä voi olla hyötyä valmentajalle. Tyypillisesti konservatiivisemmat ihmiset löytyvät tämän mittarin häntäpäästä, ja liberaalit vastaavasti tapista. Tunnen hyviä valmentajia sekä samaan kaavaan luottavista puurtajista, että luovista visonääreistä. Molemmat joka tapauksessa toteuttavat itseään. Näitä ihmisiä motivoivat eri asiat, kuten myös hyviä lasten ja nuorten ammattivalmentajia aikuisten koutseihin verraten. Heiltä vaaditaan osaksi hyvin eri ominaisuuksia kuin niiltä, jotka valmentavat huipulla.

Olin kaavaillut jatkavani juttua erilaisilla valmentajatyypeillä, mutta tila loppuu tällä kertaa kesken. Vaikka ihmiset ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida nätisti lokeroida ”persoonalokeroihin”, koen hyötyneeni paljon malleista, joilla pyritään kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Vaikka on totta, ettemme ole järjestelmällisen samanlaisia kaikissa eteen tulevissa tilanteissa (ja että koko käsitys ”itsestämme” muuttuu ja elää läpi elämän), ainakin itse näen ihmisissä myös kaavamaisuuksia. Löyhissä raameissa erilaisia valmentajatyyppejä omassa mielessäni ovat mm. entinen pelaaja, tilastomies, manageri ja opettaja. No, kukin tyylillään, kuten sanotaan. Ennen hyvän syksyn toivotuksia vielä puheenvuoro aina maadoittavalle Mark Epsteinille:

https://www.goodreads.com/author/quotes/5734419.Epstein_Mark

”You don’t have to shine”,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , ,

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

”When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

”You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

”The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

”What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?”

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Heimot ja niiden Fanit

31 Oct

Ihmiselle on luontaista muodostaa laumoja. Niitä kutsutaan heimoiksi.

Aikojen aamuna heimot olivat ravinnon vähyydestä johtuen yleensä pienehköjä, vain muutaman kymmenen ihmisen ryhmiä. Heimon kasvaessa tietyn kokoiseksi se jakautui automaattisesti. Usein pienempi ryhmä irtaantui omaksi yksikökseen, joka jatkoi kasvua, kunnes tuli aika irtaantua taas. Heimossa pätivät tiukat lainalaisuudet, jotka muokkasivat myös yksilön käytöstä tietynkaltaiseksi. (Jakaantuminen riippuu arviosta, mutta esimerkiksi Dunbarin luku ennustaa merkitykselliseksi ryhmäkooksi keskimäärin n. 150 henkilöä, ja maksimissaan n. 250.)

Modernissa maailmassa on helppo unohtaa, mistä me tulemme. Emme enää ole yhtä väkivaltaisia, ja google löytää nopeasti pätevän endokrinologin- omaa luottopoppamiestä yhtään aliarvioimatta. Muutokset elämässä ovat kuitenkin tapahtuneet paljon enemmän ihmisten ulko- kuin sisäpuolella. Ympäristö on muuttunut, mutta käytösmallimme ovat yhä heimoissa selviytymisen käytösmalleja.

Elämme heimojen aikaa siis tänäänkin, tosin olematta asiasta tietoisia. Mitä tekee ryhmä nuoria miehiä ilman järkevää tekemistä? Löytää itselleen vastustajan ja on taipuvainen väkivaltaan. Jos vastusta ei muista jengeistä löydy, valtiovalta tarjoaa sellaisen aina. Entä mitä tekevät ihmiset vapaa-ajallaan netissä? Lyöttäytyvät niiden seuraan, ketkä pitävät samanlaisista asioista kuin he itse, helposti erilaisuudesta eristäytyen. Ja jos muuta ei löydy, ainakin me pidämme samanvärisistä ihmisistä, erivärisiä vastustaen. Seura tekee kaltaisekseen.

Sosiaalisen median aikakausi puhuu globaaleista leirinuotioista. Kun loputkin maantieteelliset rajat murtuvat, voi jokainen parilla klikkauksella kuulua, tai ainakin tuntea kuuluvansa, melkeinpä mihin heimoon tahansa. Jokaiselle ammattiryhmälle ja harrastukselle tuntuu löytyvän oma lokeronsa. Ainoastaan riittävän arvovaltaisiin yhteisöihin kuten MIT, NASA, Sibelius Akatemia ja Winnipeg Jets et pääse itse jäseneksi, sillä ovet avautuvat meriittien perusteella. Siispä ollaksesi todella osa jotakin erinomaista, sinun täytyy myös antaa erinomainen panoksesi kyseiselle yhteisölle.

Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen perustarpeista, eikä vähiten siksi, että ilman yhteisöä ei muinoin yksinkertaisesti tullut toimeen. Kun nuorina vähitellen opimme harrastuksia ja taitoja, nuoruuden tunneside niihin säilyy, vaikka myöhemmin itse tekeminen jäisikin. Suomessa pienenä jääkiekkoa pelaanut -tai vain Teemu Selännettä seurannut- IT-alan yrittäjä saattaa olla yhtä kova Jets fani kuin alaskalainen kauppias. Molemmat saavat kokea olevansa osa ilmiötä nimeltä Winnipeg Jets, ikinä käymättä Manitobassa ja koskaan pelaamatta peliäkään.

Tässä muiden kautta elämisessähän ei ole mitään pahaa. Moni nuori mies on tyytyväinen saadessaan kahden tunnin ajan olla Jason Bourne ilman hengenvaaraa. Elokuva loppuu, mutta koetut elämykset ovat todellisia ja pitkäkestoisia. Ylipäätään maailman muuttuminen avoimeksi on tuonut elämäämme vaikka mitä uutta, jonka kokeminen ei aikaisemmin ollut mahdollista. Jos halusit kokea mammutin metsästyksen, oli melkein itse oltava paikalla- ja näin ollen myös laitettava henkensä pantiksi. Nuotiolla tarinat olivat hurjia, mutta Dolby Surround toi uhan vielä lähemmäs. Suurin osa meistä valitsisi tässäkin kohtaa leffan. Kaukana elämyssuosikeista eivät toki ole videopelit, puhumattakaan ovella kolkuttavasta virtuaalitodellisuudesta.

Samalla tavalla ei ole mitään pahaa siinä, että fanit elävät unelmiaan oman joukkueensa kautta. On upeaa olla osa tuhatpäistä (tai vain sata-, tai kymmen-) laulavaa joukkoa ja poistua stadionilta kokien olevansa osa huippusuoritusta. Ja monessa tapauksessa näin onkin. Parhaat fanikulttuurit luovat uskomattoman tunnelman ja heistä tulee olla kiitollisia. Seurat myös usein kertovat julkisesti pelaavansa faneilleen; ihmisille, jotka myös mahdollistavat toiminnan taloudellisesti. Kaikki tämä on totta, sillä huippu-urheiluun ja suuriin buumeihin tarvitaan monenlaisia toimijoita. Fanit ovat näistä yksi kunnioitettava avaintekijä.

Pohjois-Amerikassa mm. jenkkifutisjoukkueet kutsuvat fanejaan ”kansakuntina.” Tunnettuja brändejä ovat esimerkiksi Gator Nation (University of Florida), Trojan Nation (University of Southern California), Husker Nation (University of Nebraska) ja niin edelleen. Googlaamalla esim. ”Husker Nation” ja kuvahaku saa nopeasti käsityksen laajuudesta. Markkinointi on taitavaa ja sen lisäksi, että kannattaja saa kokea olevansa osa joukkuetta, hän saa myös kokea olevansa osa kokonaista kansakuntaa.

Muistetaan, että pitkään ihmiskunnan historiassa numeroissa oli kaikki tarvittava voima. Oli epätodennäköistä, että pieni joukko voitti sitä lukumääräisesti huomattavasti suuremman vastustajan. Meihin on sisäänrakennettu ajatus, että jos näin moni ihminen on tätä samaa mieltä, eivät he kaikki voi olla väärässä. Ajatus oli kivikaudella luonnollisesti validimpi kuin nykyisin. Moni historian kuuluisuus onkin varoittanut tässä piilevästä vaarasta. Yhtenä tunnetuimmista Mark Twain sanoi ”Whenever you find yourself on the side of the majority, it is time to pause and reflect.”

Fanien tehtävä ei kuitenkaan ole pysähtyä ja kriittisisti mietiskellä kuinka johonkin tilanteeseen on päädytty. Eikä hän yleensä niin toimikaan. Fani tulee sanasta fanaattinen, ja on viisasta muistaa tämä, johtipa itse sitä joukkuetta, huutosakkia tai oli mukana muuten, vain puolisonsa mieliksi. Tunne-elämykset on luotu koettaviksi ja voimakkaina ne vievät moderniakin ihmistä paljon rationaalista mieltämme vahvemmin.

Molemmat, pelaaja ja fani kokevat siis olevansa osa yhtä ja samaa. Vaikka asia on päivänselvä, vain harvoin pysähdymme miettimään mitä eroa kokemuksilla on. Jos ajattelet joukkueen jäseniä bisneksessä, armeijassa tai urheilussa, heillä ei ole mahdollisuutta vain kävellä elokuvasta ulos hyvien fiilistensä kanssa. He elävät 24/7 sitä tarinaa, joka on tosi. Elämä ei ole 15 sekunnin pituinen mainoskatko, jossa kakku on valmiiksi leivottu, koti laitettu, ja kaikilla on hymy kasvoilla. Elämä on, kuten jokainen aikuinen tietää, ylä- ja alamäkiä sekä kaikkia niihin liittyviä tunteita. Jos peli voitetaan, voittamassa sitä olivat kaikki; pelaajat, seura, ja fanit. Mutta entä silloin, kun ei kulje?

Yksi tiimityöskentelyn peruskonsepteista on oman ja sitä kautta kollektiivisen vastuun ottaminen tekemisestä vaikeillakin hetkillä. Elämä on helppoa kun kulkee. Ensimmäisiä askelia kypsäksi aikuiseksi ja vastuulliseksi tiimin jäseneksi onkin vastuunotto, kun ei kulje, tai kun pelejä hävitään. Hyvä johtaja tekee kaikkensa tämän iskostamiseksi. Jos emme valmenna näin, tapahtuu kuin itsestään, että ihmiset löytävät syyn huonoon tekemiseen muualta kuin oman puseron sisältä.

Ilman johtajuutta sitoutuminen tappiolliselta vaikuttavaan yritykseen rapautuu väkisin vähitellen. Tappioputkessa aletaan miettiä ensi kauden kuvioita tai sitä, että minä kuitenkin tein tänään maaliin. Näin eivät toimi huonot ihmiset vaan kaikki, jos emme ole asiasta tietoisia. Such is human nature.

Tätä mielessä pitäen on helpompi ymmärtää fanikulttuurin hyvät ja huonot puolet. Faneja tarvitaan. Seurat tuottavat toimintaa pitkälti katsojille ja faneille. Fanit tekevät tapahtumista hienoa. Ja kaiken jälkeen fanit kuitenkin kuuluvat yhteen heimoon, ja pelaajat ja joukkue toiseen. Mitä työkaluja faneilla on parantaa suoritusta tappion hetkellä? Heillä ei ole samaa tietoa joukkuedynamiikasta, harjoitusten annista tai tilastoista kuin valmentajilla. Ei lähellekään. He eivät päätä peliajasta, taktiikasta tai vaihdoista. Pelkistäen heille jää kaksi vaihtoehtoa: joko kannustaa tai kitistä. Tai oikeastaan vain yksi: spekuloida menneitä ja tulevia tapahtumia, joka sitten johtaa yleensä toiseen edellisistä. Tämä spekulointi onkin monella tapaa herkullista ja tapahtumien suola ulkopuolisille.

Edelleen pelaajan täytyy kuitenkin elää oman huonon suorituksensa kanssa; käsitellä tunteet, analysoida peli, ja jatkaa matkaa. Tämä on kivuliasta. Sitä valmentajat kuitenkin vaativat ja todelliset huippupelaajat myös janoavat. Yleisellä tasolla puhuen fanin (usein tiedostamaton) reaktio on valita kahdesta tiestä se vähemmän kivulias. Sen sijaan, että nielisi tappion väreistään ylpeänä ja kävelisi Jets-hattu päässä pois vieraspelistä, hattu saattaa löytyäkin repusta. Tämä ei johda kasvuun, mutta ei myöskään satu. Jos voitamme, olen osa tätä jengiä ja autoin kannustamalla! Kivat tunteet on taattu. Jos taas häviämme, omaa sitoutumista vähätellään ja syiden etsintä alkaa milloin mistäkin; yleensä pelaajat, valmentaja ja lopulta seurajohto, tässä järjestyksessä. ME siis voitimme yhdessä, mutta NE muut hävisivät. (Alla muutaman vuoden takainen artikkeli aiheesta.)

https://www.psychologytoday.com/blog/how-risky-is-it-really/201110/the-tribal-roots-team-spirit

Kaikki tämä on seurausta luonnollisesta tosiasiasta. Haluamme olla osa voittavaa, mutta emme häviävää heimoa. Olen miettinyt aihetta paljon jääkiekon kautta. Jokainen kuuluu johonkin faniryhmään, mutta ei liene liioiteltua sanoa, että suurimmalle osalle suomalaisista Leijonat on se juttu. Viime keväänä Kuortaneella katsoimme lentopallomaajoukkueen kanssa MM-kisoja. Aihe oli käsinkosketeltava, kun herrat eturivissä ensin kannustivat, mutta lopulta huusivat törkeyksiä kun peli alkoi kääntyä tappioksi. Hävetti heidän puolestaan. Miten osaisi sanoa itseään isänmaalliseksi? Ollaan siis ihmisiksi ja lisätään toistemme tietoisuutta tästä. Fanitetaan, mutta ollaan riittävän lujia silloinkin, kun ”omat” häviävät. Lienee perusteltua sanoa, että värien kantaminen hyvinä ja huonoina aikoina ehkä joskus sattuu, mutta on palkitsevampaa kuin tuuliviirielämä.

Muistan Kuortaneella katsoneeni myös toisenlaisia eturivin faneja. Tappion murtamina, mutta silti ylpeinä omistaan, he kävelivät pelin jälkeen ulos ja kehuivat maajoukkuetta. Ei syytöstä. Eikä kitinää, vaikka pettymys oli suuri.

Siihen heimoon halusin kuulua minäkin.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Työ ja Oppijan Aikataulu

27 Aug

Syksy on suosikkini. Näin on aina ollut, ja epäilen ettei syksyn lapsi koskaan muuta mielipidettään. Tähän on monta syytä, mutta päällimmäisenä syksyssä kiehtoo uuden alku. Keväällä luonto ehkä herää, mutta koulut, sarjakaudet ja normaalielämän rytmi alkavat kaikki elo-syyskuussa. Ja hyvin monena vuonna syksyn tuulet tarkoittivat myös tuoreen seikkailun alkua, uudessa maassa, milloin missäkin.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen palannut samaan paikkaan töihin kuin edeltävänä keväänä. Kuopio ja LEKA Volley tuntuvat hyvältä. Uusi kiehtoo aina, mutta uskon todellisimman mielihyvän silti tulevan sitoutumisesta yhteen asiaan kerrallaan. Siinä kehittymisestä ja huolellisesta arjesta- ei niinkään uudesta ja kiiltävästä, saati jatkuvista isoista muutoksista. Kirjoitin viime vuonna mieleisen jutun otsikolla Intohimo vai Eläke. Myös tämä blogi sivuaa noita samoja aiheita, tosin tällä kertaa enemmän oppimisen näkökulmasta.

Olen useampana vuonna vieraillut kouluissa puhumassa. Jos joku tuttu opettaja pyytää vierailulle, suostun poikkeuksetta. Koskaan ei ole haitaksi puhua merkityksellisistä asioista ja nähdä nuorten palo mennä elämässä eteenpäin. Erityisen hyvä kohderyhmä ovat lukion 3. luokkalaiset, joilla on suuret valinnat ja elämä edessä seuraavana keväänä. Minne he haluavat elämässään mennä? Minkälaisia unelmia heillä on? Jossain vaiheessa jokaisen kai pitäisi tietää mikä kustakin tulee isona. Näin ainakin monet opettajat, vanhemmat ja yhteiskunta meitä muistuttavat.

Nuoria kuunnellessa on helppo peilata myös omaa matkaa 33-vuotiaaksi valmentajaksi. Huomasin tämän elokuisen luokan edessä, että 17-18v opiskelijoiden suunnitelmat olivat sekoitus omia ja muiden ajatuksia. Ja usein on vaikeaa erottaa mikä on mikä: haluanko minä todella tätä, vai haluaako sitä esimerkiksi äiti, isä, tai joku kaveri. Muistan itsekin lukiossa haaveilleeni vaikka minkälaisista urista, vaikka tiesin niistä todellisuudessa vain vähän. Aikanaan opin kuitenkin, että tuosta en pidä, ja syy on tämä. Tuosta taas pidän siitä ja siitä syystä. Ei kukaan voi tietää jostakin alasta määräänsä enempää, ennen kuin on siihen jotenkin tutustunut. Tämä taas tapahtuu yleensä vasta vuosia myöhemmin, eikä suinkaan abiturienttina. Pidän edelleen perin toimimattomana ajatusta, että ennen 20v pitäisi tarkalleen tietää mitä elämältä haluaa.

”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kysyin jokaiselta oppilaalta mikä hänestä tulee isona ja miksi. Lisäksi kysyin mitä aihetta kukin pitää suurimpana intohimona ja kiinnostuksen kohteenaan. Huomasimme, että vaikka joku aidosti rakasti biologiaa, toinen saattoi pitää siitä vain välineenä tiellä lääkäriksi tai varakkaaksi. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, mutta tie halki elämän näyttäytyy kovin eri tavalla ajattelutavasta riippuen. Arki voi yhdellä tavalla olla rikasta, toisella mahdollisesti köyhää, tai jopa tylsää. Oli huojentavaa nähdä, kuinka fiksuja nuoria lukiolaiset olivat, sillä tällaisten asioiden pohtiminen ei ollut heille vierasta. Kannustin jokaista tekemään juuri sitä, mistä pitää eniten, sillä kenelläkään meistä ei ole liikaa aikaa maan päällä.

Olet mitä toistuvasti teet. –Aristoteles

Vaikka uskon monen selviävän pitkälle vain omia mielenkiintojaan seuraten, toisinkin voi käydä. Joillekin elämä on näköalatonta, ja osa ei edes tiedä muista vaihtoehdoista. Moni kiipeää tylsistyneenä niitä kuuluisia uratikkaita asuntolainan, perheen ja oravanpyörän merkeissä alusta loppuun. Harvalla nuorella itsellään kuitenkaan on tällaisia ”unelmia”, vaan ne ovat usein joko jonkun opettamia, tai vain yhteiskunnassa hiljaisesti sisäistettyjä. En tässä sen koommin ota kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, totean ainoastaaan, että jos on liian kiire mennä eteenpäin, ei ehdi ajatella miten ja minne oikeastaan on matkalla.

”It is your work in life that is the ultimate seduction.” – Pablo Picasso

Täytyy lisäksi myös korostaa, että töitä elämässä täytyy tehdä. Oma syyni tähän uskomukseen tosin on moninaisempi kuin perinteiset perheen toimeentulo ja yhteiskunnan pyöriminen, näitä tärkeitä asioita mitenkään väheksymättä. Uskon vakaasti pätevyyden tunteen ja toimintaan uppoutumisen olemaan ne asiat, jotka lopulta tekevät työstä niin mielekästä. Itseasiassa en usko ihmisen kykenevän olemaan todella onnellinen ilman jotakin päivittäistä mielekästä toimintoa, josta ajan kanssa muodostuu osa hänen identiteettiään.

Työurien suhteen puhutaan paljon rahasta, mutta paljon vähemmän siitä, nauttiiko kyseinen ihminen elämästään tai kokeeko hän merkityksellisyyttä samalla kun ”tulee toimeen.”

Moni ei edes usko näiden molempien olevan mahdollista. Varmasti onkin ajanjaksoja, jolloin on vain käärittävä hihat ja maksettava laskut. Ei myöskään pidä haihatella- olisi perin typerää ajatella, että joku ammatti olisi aina vain kiva. Mutta nämä lausunnot lausuttua voi hyvällä syyllä kysyä, onko oma työura päivänpäätteeksi sellainen, jota kohtaan voi kokea intohimoa. Ja onko se sellainen, joka varhain abiturienttina päätetään vuosiksi eteenpäin?

Pelkistäen voisi sanoa, että vain lyhyen hetken elämässä ihminen on todella vapaa sekä muista ihmisistä, että suuremmista sitoumuksista. Tämä hetki on lukion -ja miehillä armeijan- jälkeen: Olet täysi-ikäinen, mutta sinulla ei vielä ole puolisioa, lapsia, lainoja, tai muita velvotteita ketään kohtaan. Moni oppilaista sanoikin, että haluaa matkustaa, olla vuoden ulkomailla, tehdä jotain muuta. Osasta taas olin aistivinani, että ajatus tavallisesta poikkeamisesta hieman hirvitti. Jokaisen kuitenkin soisi oman aikataulunsa mukaisesti oppivan jotakin itsestään ja siitä, mitä todella haluaa tehdä.

http://www.storymusgrave.com/biography_biographies_single_page.htm

“Live in the moment, the past is history, the future is a mystery, the destination is unknown.” –Story Musgrave

Allekirjoittanut ei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona, mutta onneksi sitä ei tarvitse aina tietääkään. On täysin OK vain mennä, oppia, ja uusiutua. Astronautti Story Musgrave (tästä kaverista kannattaa oikeasti lukea) kertoo seitsemän maisterin tutkinnon ja radikaalien uran vaihtojen jälkeen rakastaneensa ”itsensä uusimista” ja uusien haasteiden etsimistä. Elämä oli hänelle ensisijaisesti ”matka”, ei määränpää, ja näin hän käytti koko elämänsä tehden asioita, joita halusi tehdä, omassa aikataulussaan ja muista välittämättä. Austronautti, joka vapaa-ajallaan toimii traumakirurgina on aika äärimmäinen tapaus erilaisten asioiden tekemisestä elämässä, ja sellaisena varsin kiintoisa. Monella meistä on kuitenkin arkisempiakin esimerkkejä uran käänteistä, jotka tapahtuvat oppijan aikataulussa.

Oma tieni yrittäjäksi on ollut juuri tällainen. Ja jopa niin huomaamaton, että ympyrän sulkeutuminen ei edes ollut käynyt mielessä ennen näitä englannin tunteja, joilla vierailin. Vuoden 2005 syksyllä lopetin Havaijilla kauppatieteiden opiskelun, sillä bisnes ei minua yksinkertaisesti kiinnostanut. Vaihdoin kieliin ja viestintään, ja rakastin jokaista päivää yliopistolla. Mikä tärkeintä valmentajani kannustivat valinnan tekemiseen- ja ihmettelivät miksi alunpitäenkään halusin tehdä jotakin, mitä kohtaan en tuntenut mielenkiintoa. Muistan tuolta ajalta myös erään kaverin, joka oli hullun kiinnostunut yrittäjyydestä ja halusi heti yrittäjäksi, eikä käydä yliopistoa. Hänelle ura oli jo varhain selvä juttu, aivan kuten joillekin oman lajin valinta on jo varhain selvä.

Edelleen muistan tuolloin miettineeni, että ”tuo ei kyllä kiinnosta minua yhtään.” Kun sitten luokan edessä kävimme asioita läpi tajusin, että todellakin: olen tänä vuonna itse myös perustanut yrityksen, ja koen yrittäjyyden ja bisneksen paljon mielekkäämpänä kuin kymmenen vuotta sitten. En voinut olla miettimättä… Näkisinkö asiat nyt samalla tavalla, jos olisin vanhempien tai muiden painostuksesta hampaat irvessä opiskellut jotakin, josta en pidä?

On paljon helpompi tehdä kovasti töitä, kun teet töitä intohimosi parissa. Tunsin luonnollisesti mielihyvää siitä, että urheilu ja kielet olivat tuoneet uran, joka sitten kymmenessä vuodessa teki täyden ympyrän takaisin bisnekseen. Yllämainittu ”pace of the learner” viittaa meidän valmentajien jatkuvaan kärsimättömyyteen, kun pelikentällä ei tapahdu asioita, joita haluaisimme siellä tapahtuvan. Hyvä valmentaja muistaa alusta asti, että on hyödytöntä suunnitella harjoituksia kuukauden päähän… Sillä emme vielä tiedä kuka osaa, ja kuka on valmis mihinkin.

Ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että liputan tässä helpon elämän tai pitkän reppureissulaisuuden puolesta, muistutan vielä työn tärkeydestä. Jos et tee kovasti töitä, et myöskään tule sillä alalla juuri kehittymään, saati siitä todella nauttimaan. Sinulle ei lisäksi todennäköisesti aukene ovia, jotka ahkerammille usein aukeavat. Myös uraputkesta välittämättä on paljon helpompi elää ja hengittää tietäen, että lentokoneen tippuessa matka on tähän päivään saakka ollut oma ja merkityksellinen matka, eikä jonkun muun. Kannustan kaikkia edelleen tekemään ahkerasti sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta. Jos jokin ei tunnu hyvältä, niin ei kun rohkeasti uutta etsimään… Ja oppaaksi Alan Watts:

What do you desire?

https://www.youtube.com/watch?v=VPCp5xsP-vk

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , ,

Yhteisöllisyydestä

19 Jul

Kesä on paketissa. Taival Euroopan Liigassa päättyi pettymykseen välierissä, ja katseet on nyt ainakin hetkeksi suunnattu lomalle. Pöly ei ole riittävästi ehtinyt laskeutua mihinkään viiltävään analyysiin, mutta kyllähän kausi kauden päälle tuntui pitkältä. Saman asian kanssa painii toki jokainen muukin maajoukkue, ei siinä mitään. Vaikka aikataulut ovat ehkä mitä ovat, tulee valmentajien silti pystyä pitämään paketti kasassa kauden loppuun asti.

Kun ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä, oppii jokainen muiden lisäksi myös itsestään uutta. Voisin kuvitella, että on harvoja työyhteisöjä, joissa toiminta on tiiviimpää kuin palloilulajin maajoukkueella. Syöt, matkustat, treenaat ja asut hyvin lähellä joukkuetta. Ei ole kumma, jos parhaat kaveritkin väsyvät toisiinsa, muista puhumattakaan. Valmentajat yrittävätkin parhaansa mukaan antaa myös täysin vapaata aikaa urheilijoille. Usein tämä kuitenkin tarkoittaa päivää kahta parin viikon jaksossa, riippuen siitä, mikä matkustus- ja pelitahti on. Pelaajat käyvät yleensä lyhyesti kotona, ja taas mennään.

Aikaa sitten luin Jim Loehrin kirjan nimeltä ”The Power of True Engagement.” Nykyaikana ihmisillä on lautanen aika täynnä, mutta jotenkin täytyisi kyetä vetämään henkeäkin. Monen muun opuksen tavoin tässäkin puhutaan unen, ravinnon, liikunnan sekä mielekkäiden työtehtävien tärkeydestä. Suosikkeihini Loehrin kirja kuuluu kuitenkin siksi, että se painottaa henkistä hyvinvointia niin paljon. Esimerkiksi maajoukkueessa kyllä ollaan fyysisesti kunnossa, sekä syödään ja levätään hyvin. Koen kuitenkin, että henkinen hyvinvointi usein unohtuu. Huomio on niin tiukasti fyysisissä asioissa, että moni ei tule edes ajatelleeksi pääkoppaa.

Loehr painotti jaksamiseen liittyen kahta asiaa. Ensimmäiseksi ihmisellä täytyy olla jokin henkisen puolen tasapainottaja. Joidenkin kohdalla se voi olla uskonto, vaikka uskon asioihin tasapainon ei tietenkään ole pakko liittyä. Moni esimerkiksi hiljentyy, meditoi, tai lukee rauhassa- kohdentaa siis huomionsa vain yhteen asiaan vaikkapa puolen tunnin ajaksi, kahdesti päivässä. Päivän lyhyet, vapaat jaksot pitäisi pystyä hyödyntämään jotenkin muuten, kuin esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä. Vaikka varmasti on esimerkiksi mukavaa pitää yhteyttä ystäviin, suuri osa siitä ajasta jonka vietämme sosiaalisessa mediassa ei tuo meille minkäänlaista rauhaa, vaan päinvastoin. Hypimme paikasta toiseen kuin kiireessä, vaikka kiire ei mihinkään olisikaan. Et yksinkertaisesti kykene palautumaan, jos huomiosi kohde vaihtuu koko ajan. (Pidän itse kirjoittamisesta, sillä se rauhoittaa ja jäsentää omia ajatuksia nopeasti. Pari lyhyttä kirjoitusbreikkiä pitkin päivää olikin tavoitteena koko kesän ajan.)

Toinen tärkeä pointti liittyi merkityksen tunteeseen. Miksi minä teen tätä? On vaikeaa pysyä pitkiä aikoja motivoituneena, jos et tiedä miksi olet jossakin töissä. Seurajoukkueissa kyse on työstä, ja koska palkka pitää ansaita, on pelaajan helppo perustella itselleen miksi aamulla herää aikaisin. Vaikka raha ei olekaan pitkäkestoinen motivaattori, on toimeentulon turvaaminen tärkeää. Aniharva maajoukkue kuitenkaan maksaa pelaajilleen tuntuvia korvauksia, joten merkityksen on tultava jostakin muualta. Kaiken huipuksi moni pelaaja voi seurajoukkuekaudella asua perheensä kanssa, mutta kesällä tuskin näkee rakkaitaan maajoukkueen viettäessä hotellielämää. Ei siis ihme, että kysyms Miksi? on niin monen mielessä. Maajoukkueiden toimintaa jonkin aikaa seuranneena uskon, että tässä merkityksen luomisessa on silti kehityksen paikka monelle.

Pidemmän päälle työn syvemmän merkityksen on joka tapauksessa liityttävä johonkin muuhun kuin rahaan. Loehr puhuu ihmisen tarpeesta kuulua johonkin itseään suurempaan- olipa se organisaatio, uskonto, tai vaikkapa joukkue.

Paljon puhutaan myös isänmaallisuudesta, joka varmasti sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka todellisuudessa hyvissä joukkueissa pelaajat pelaavat toisilleen, eivätkä esimerkiksi faneille, tuo oman lipun alla pelaaminen toimintaan erilaisen säväyksen kuin seurassa. Iso osa pelaajien jaksamisesta liittyy myös siihen, kuinka merkitykselliseksi he kokevat oman yhteisönsä. Jos yhteenkuuluvuuden tunne on porukassa vahva, jaksavat ihmiset väsyneinäkin harjoitella, reissata, ja pelata. Yhteisöllisyys on äärimmäisen tärkeää. Jokainen muistaa omasta menneisyydestään tilanteita, jossa ympärillä olevien ihmisten laatu teki ajasta ikimuistoista. Sama pätee myös päinvastoin… Jos hankalia tyyppejä on mukana paljon, nousee myös kynnys tulla joka aamu pajalle töihin heidän kanssaan.

Valmentajan täytyy siis pystyä luomaan yhteisö, johon ihminen kuuluu mielellään, ja jonka arvoihin ja toimintaan on helppoa sitoutua. Monessa tapauksessa ensimmäinen tehtävä onkin usein lainattu:

”Leader’s first task is to get the right people on the bus, and the wrong people out of the bus as soon as possible.” -Jim Collins

Mutta vaikka parhaat tyypit olisivatkin mukana alusta loppuun, liittyy iso osa maajoukkuevalmentajan työtä silti ihmissuhteiden hiomiseen. Ihmisiähän sitä valmennetaan, eikä robotteja- pelin Xt ja Ot eivät vaikuta lopputulokseen yhtä paljon kuin henkilökemiat. Tunnenkin hyviä, kokeneita valmentajia, joille itsensä kehittäminen myöhemmin uralla merkitsee lähes pelkästään vuorovaikutuksen kehittämistä. He seuraavat hyvien johtajien puheita aikalisistä luentoihin ja lehdistötilaisuuksiin- aina kiinnostuneina siitä, kuinka ihmisiä tulee kohdella. Hyvä yhteisö kun koostuu aina hyvinvoivista ja jaksavista ihmisistä.

”I used to think that coaching is knowledge. Later I realized, that only a little bit of it is knowledge, and all the rest is about how you deal with people.” – Marv Dunphy

Maltan Valletta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,