Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.
Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.
Punavalkoisten lyhyt historia
Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.
Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.
Voiko huippumaata valmentaa?
Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.
Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.
Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.
Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.
Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.
Kultaisia sukupolvia
Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.
Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.
Kapteeni Kubiak
“It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.” ― Sam Walker (The Captain Class, 2017)
Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.
Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:
https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek
Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.
Naisten turnaus- ja ne yksilöt
Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.
Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.
Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.
Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.
Lauri H.
lhakala82@yahoo.com
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment