Tag Archives: Huippu-urheilu

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 4. Riittävä Haaste tai Vaatimustaso

28 Feb

Valmentajan törttöily vaatimustasoksi naamioituna ei ole hyväksyttävää ja pitää kitkeä pois. Julkisuudesta huolimatta valtaosa valmentajista toimii onneksi kunnioittavasti joka päivä. Kääntöpuolella on myös ilmaistu aiheellinen huoli riittävän haasteen säilymisestä urheilussa. Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen sanoitti tärkeää asiaa Helsingin Sanomissa näin:

”Jotta lapsi ei niin sanotusti menisi pesuveden mukana, vaativa fyysinen valmennus on eri asia kuin urheilijaa henkisesti nöyryyttävä valmennus. Oleellista on erottaa nämä ulottuvuudet valmennuksessa. Fyysisesti vaativa valmennus on normaalia urheilussa. Se ei aina tunnu hyvältä … on osattava olla vaativa positiivisella ja kannustavalla tavalla.”

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006390137.html

Optimaalisen haasteen aikaansaaminen vaatii ymmärrystä kehittävän harjoittelun periaatteista. Riittävä vaade tai vaatimus voi valmentajan ohella tulla harjoitusympäristöstä tehtävää tai sääntöjä muokkaamalla, tai riittävän tasokkailta kanssa- tai vastapelureilta kentällä. Ja kun huippu-urheilusta puhutaan, valmentajan tärkein tehtävä on edelleen luoda riittävät standardit toiminnalle. Jos tämä ei tapahdu, emme myöskään yleensä kehity. Kriteereistä kolmas on periaatetasolla ymmärretty, mutta käytännössä harvinainen:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Mitä osaat, ja mitä et osaa vielä?

Teemaan kuuluu kaksi rinnakkaista asiaa, joita käsittelemme tässä yhdessä. Ensimmäinen näistä on yksittäisessä harjoituksessa tai suorituksessa toteutuva riittävä vaikeusaste. Toinen on puolestaan näiden riittävän haastavien tehtävien jatkumo, eli pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella vietetty urheilu-ura. Tätä voi havainnollistaa päällekkäisinä nuolina, joista yksi nuoli osoittaa lähelle, ja toinen sen yläpuolella erittäin kauas. Vain se, joka on nähnyt lajinsa maailman kärjen läheltä, ymmärtää todellisen etäisyyden. Tämä on pääsyy sille, miksi esim. jääkiekko altistaa mj- toiminnassa nuoret pelin kansainvälisille vaatimuksille heti, ja pitää aihetta koko ajan pinnalla. Kv- pelin viitoittamana on helpompi askel kerrallaan muuttua huipuksi.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Ericssonin ehkä merkittävin kontribuutio oli kehittävän harjoittelun kriteerien ja prosessien dokumentointi ja yhteen tuominen. Itse harjoittelun tarinahan on vanha kuin taivas, ja yksitellen tarkasteltuna laatukriteereistä löytyy tutkimustietoakin jo lähes sadan vuoden takaa. Eräs haaste- teeman vanhoista mestareista oli 1900-luvun alkupuolella toiminut venäläinen psykologi Lev Vygotsky, joka elämänsä viimeisinä vuosina nimesi käsitteen ”lähikehityksen vyöhyke” kuvaamaan tilaa, jossa oppija (lapsi) tuettuna voi päästä käsiksi taitoihin, joita tämä ei vielä hallitse. Idea on yksinkertainen ja teoriaan liittyy muutakin kuin varsinaista harjoittelua, mutta se on laajalle levinnyt ja kuuluu opettajien peruskauraan edelleen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Zone_of_proximal_development

Pareton mukaisesti pieni osa toimenpiteistä vastaa usein suurimmasta osasta tuloksia, ja harjoittelussa riittävä haaste on primääri asia. Et yksinkertaisesti voi kehittyä, jos et tee entistä vaikeampia asioita. Kehittyminen on aina muuttumista, ja sen nopeus yksilöllinen. Emme tiedä, kuinka kaukana lähikehityksen vyöhykkeellä joku voi olla ennen, kuin tehtävästä tulee mahdoton, ja usein hölläämme jo, kun olisi vielä varaa painaa. Painaminen kuitenkin herättää paljon kysymyksiä.

Kuinka paljon haluat tätä?

“I hated every minute of training, but I said, ‘Don’t quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion’.” – Muhammad Ali

Alin sitaatti on helppo ymmärtää väärin, sillä eihän huippu-urheilu mitään jatkuvaa tuskaa ole. Harjoituksen ulkopuolella elämä on ihan tavallista ja monelta osin nautinnollista, ja parhaat myös ainakin osittain pitävät kovasta harjoittelusta. Ericsson kirjoitti kuitenkin jo varhain, ettei kehittävä harjoittelu aina ole mukavaa, vaan vaatii ponnisteluja. Monessa länsimaassa on nykyisin kulttuuri, jossa nuoret haluavat urheilulta elämyksiä, flow- kokemuksia ja onnistumisia. Ylipäätään tuntuu, että korostetaan paljon iloa ja positiivisia tunteita, mikä on hieno homma muistaen, miten väkisin asioita on Suomessakin joskus väännetty.

Ongelma on kuitenkin riittävän haasteen säilyttäminen. Harvemmin kuultu huomio nautinnosta huippu-urheilussa on, että näin ilon aikakaudella myös tulokset ovat monissa lajeissa laskeneet. Ei kaikkien tarvitse sepporätyjä olla, mutta pahaa pelkään, että vaatimustaso on myös kärsinyt inflaatiosta.  Niin tai näin, uskon, että tässäkin tärkeää on avaintermien selventäminen. Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät flow-kokemukset (eli ”optimaaliset”, onnelliset hetket) syntyvät, kun tehtävän haaste kohtaa taitomme prikulleen. Toisin sanoen koemme, että osaamme jotakin samalla, kun tehtävä vaatii kaiken huomiomme. Kuvana flow- kanava näyttää tältä:

https://i.insider.com/53bd6011eab8eaec25617711?width=750

Eri arvioiden mukaan flow- tiloissa ollaan n. 5-15% ajasta kilpailutilanteissa, eli harvoin. Määrätietoisen harjoittelun näkökulmasta ongelmallista on lisäksi se, että kehittyminen ei tapahdu flow- tilan taitotasolla, vaan sen yläpuolella. Kehittävä harjoittelu pitää myös sisällään paljon virheitä, sillä harjoittelemme asioita, joita emme vielä hallitse. Koemme epävarmuutta ja ahdistustakin, joten uuden opettelu sopii paremmin harjoitukseen kilpailun sijaan. (Carol Dweckin fixed vs. growth mindset– työ liippaa läheltä kaikkea tätä, ja on Suomessa jo melko tuttu. Iso osa kasvua on ylipäätään uskominen siihen, että taitosi voivat kasvaa.)

Kehittymiseen tarvitaan optimaalisten kokemusten sijaan optimaalisia haasteita. Taidoissa isoin urheilijoiden tasoero tulee mukavuusalueen ulkopuolella vietettyjen hetkien laadussa, määrässä ja intensiteetissä. Riman jatkuva nostaminen on urheilun kenties vaikein asia, sillä jokaiselle tulee hetkiä (useammin, kuin haluaisimme myöntää), kun emme puske itseämme eteenpäin sillä täydellä keskittymisellä ja voimalla, joka meistä löytyisi. Sisäisten tekijöiden lisäksi tarvitaan myös ulkoisia vaatimuksen lähteitä.

Urheilijan vastuulla, vai valmentajan?

Motivaation suhteen valmennuksessa korostetaan sisäisen motivaation sytyttämistä urheilijassa, sillä se tutkitusti kantaa pisimmälle. Täysin samaa mieltä ja hyvä, jos onnistumme tässä: jonkin asteinen tai riittävä sisäinen palo hommaan pitää olla. Olen kuitenkin skeptinen pelkän urheilijan vastuun vaikuttavuudesta pohjautuen sekä psykometrisiin tutkimuksiin, että omiin kokemuksiin huippu-urheilijoiden kanssa. Kaikki haluavat voittaa ja kehittyä, mutta osa merkittävästi muita enemmän. Suurinta osaa pitää myös puskea eteenpäin, ja joskus se on suorempaa puhetta, kuin mitä olemme ehkä valmiita kuulemaan. Kobe Bryantin asenne kuvastaa juuri näitä jyviä ja akanoita:

”Ajattelin, että koripallo olisi heille kaikki kaikessa, mutta ei se ollut. Luulin, että se olisi kaikille samanlainen pakkomielle kuin minulle … Merkitsisi paljon, jos minusta ajateltaisiin ylisuorittajana. Se tarkoittaisi, että olen tehnyt paljon töitä ja puristanut irti kaiken mahdollisen. Toivottavasti minut nähdään ihmisenä, joka teki kaiken tarvittavan voittaakseen.”

https://yle.fi/urheilu/3-11178048

Bryant pakotti muut NBA tähdet tekemään töitä ympärillään, vaikka keskellä yötä, ja ihmetteli, jos muut eivät halunneet asioita yhtä paljon kuin hän. Tiedämme persoonallistutkimuksista, että jo perimässä ihmiset eroavat merkittävästi kyvyssä ja halussa tehdä työtä (tunnollisuuden piirrejatkumo). Siinä, missä sisäisen palautteen ymmärrys tekisi suuremmasta joukosta urheilijoita ”lahjakkaita”, on sama totta työnteon suhteen. Väitän, että uskomme joskus naivisti ympäristön ja valmennuksen pystyvän sytyttämään jokaisessa kobebryant- tason sisäisen poltteen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty yksin puskemaan omaa tasoaan ylös, joukkuetovereista puhumattakaan. Pätevä valmentaja sen sijaan pystyy.

Hyvä koutsi välittää ja osaa luoda luottamukseen perustuvaan suhteen. Kun turvallisuuden perustarve täyttyy, uskaltaa valmentaja kuitenkin myös laittaa suhteen alttiiksi haasteen stressille. Näitä ihmisiä on monesta syystä vähän. Emme aina todella tiedä, mitä menestys vaatii, ja useimmat ovat mielellään ennemmin pidettyjä kuin vaativia. Lisäksi nämä ovat vastakkaisia persoonallisuuden piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, ettei yksikään ihminen ole luonnostaan äärimmäisen hyvä molemmissa. Tunnetaitojakin pitää harjoitella (sovinnollisuuden piirrejatkumo.) Ja lopuksi elämme vielä yhteiskunnassa, jossa on hyväksytympää olla lämpimän pehmeä, kuin lämpimän luja.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se avainasioiden selventäminen auttaa aina. Varsinkin nuoremmille ihmisille on tärkeää näyttää, että se mitä haluat nyt ei ole sama asia kuin mitä haluat vuoden päästä tai elämässäsi eniten. Se, miten urheilijat nämä perusasiat ymmärtävät ratkaisee myös paljon siitä, millaisena he kehittävän harjoittelun kokevat. Liikunnan ja urheilun iso ero on siinä, että toinen on lähtökohtaisesti nautinnollista, ja toinen tavoitteellista toimintaa. Uskon, että suurin nautinto juuri tänään löytyy useammin liikunnasta, mutta suurin merkitys elämässä urheilusta. Kannatamme molempia. Olisi kuitenkin hienoa, jos osaisimme innostua siitä, että teemme vaikeitakin asioita tietäen, kuinka motivoivaa todellinen kasvu on.

Voimme korjata monta juttua lähtien olosuhteista, viikkorytmeistä ja niin edelleen, mutta jos emme lisäksi asu mukavuusalueen ulkopuolella itse harjoituksessa, iso osa muusta jää vaille haluttua vaikutusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Kovaa vai Fuskupeliä

30 Nov

Puhun yhtenään arvomaailman tärkeydestä osana menestyvää joukkuetta. Sanojen lisäksi ihailemme tahoja, jotka konkretiassa pystyvät elämään todeksi sitä, mikä on puheessa todettu tärkeäksi. Huippu-urheilu edustaa myös monia niistä asioista, joita kansakunta laajasti arvostaa. Myös Suomen Olympiakomitea kertoo sivuillaan, että tutkimuksiin pohjautuen:

  • Huippu-urheilu opettaa hyvää kilpailua ja muita elämäntaitoja
  • Huippu-urheilu näyttää, ettei mahdoton olekaan mahdotonta
  • Huippu-urheilu rakentaa yhteisöllisyyttä

https://www.olympiakomitea.fi/huippu-urheilu/huippu-urheilun-yhteiskunnallinen-perustelu/

Lisäksi todetaan, että huippu-urheilu mm. vahvistaa kansallista identiteettiä ja antaa meille enemmän, kuin mitä se ottaa. Olen samaa mieltä. Pidän urheilua yhteiskunnallisesti tärkeänä ja uskon, että elintason noustessa sen tärkeys merkityksen lähteenä entisestään korostuu. Suomalainen urheilu on lisäksi maamme tavoin verrattain rehellistä ja puhtoista, ja siitä tulee olla ylpeä. Kuten kaikella, myös urheilulla on kuitenkin toinen, vähemmän mairitteleva puolensa.

Huipulle päätyy jo määritelmän mukaan keskivertoa enemmän päteviä ja kilpailullisia ihmisiä, ja äärimmäinen kilpailuhenkisyys johtaa lieveilmiöihin. Haluamme kaikki tehdä tulosta, mutta millä hinnalla? Paperilla on vastuullisten järjestäjätahojen (mm. lajiliitot) tehtävä pitää kiinni siitä, mitä yhteisiksi pelisäännöiksi on arvojen pohjalta sovittu. Sivistysvaltioissa luotamme lynkkaamisen sijaan instituutioihimme pahimpien rikkomusten oikaisemiseksi, mutta on myös toinen, tehokas keino saada aikaan arvomaailman muutosta. Se on nimeltään lähiympäristön avoin paheksunta.

Ihminen ei kuitenkaan halua erottua joukosta, ja niin epätervelliset tilanteet saavat jatkua silloinkin, kun hiljainen enemmistö niihin haluaisi puuttua. Vertaispaine on vahva vaikutin, mutta tietoisena keinona harvinainen, sillä se vaatii tuekseen rohkeutta. Joka tapauksessa pidän aikuisen ihmisen velvollisuutena puuttua joihinkin pelikentillä ja niiden laidoilla tapahtuviin selkkauksiin. Sellaiseksi voi laskea vaikkapa junioriturnauksissa näkyvän, vanhemman selkeästi aggressiivisen käytöksen ja lapsille huutelun. Kyllä toiselle saa asiallisesti ja rauhallisesti sanoa, että otetaan hei iisisti. Alla pari muuta hiljattaista esimerkkiä tilanteista, joita urheilu tarvitsee vähemmän.

Saat mitä siedät

Urheilun korkeimmilla tasoilla unohtuu joskus, että omassa hommassaan pätevä ei statuksesta huolimatta tarkoita eri pelisääntöjä. Asia ei ole uusi, ja onneksi myös meidän valmentajien toiminta on siistiytynyt aikaa myöten paljon. Kaikilta tasoilta löytyy kuitenkin edelleen yrityksiä vaikuttaa tulokseen kyseenalaisin keinoin aina dopingista sopupeleihin ja lahjontaan. Yleisimmin epäurheilullisuus on kuitenkin vähemmän räikeää ja vain hipoo puuttumiskynnyksen rajaa.

Törmäsin Ruotsissa viimeksi tällä kaudella kaveriin, joka systemaattisesti yrittää pelotella tuomareita ja pelaajia. Eikä siinä, kyllä kilpailuun kuuluu myös vuorovaikutus vastustajan kanssa. Lisäksi lentopallo on kontaktilajeihin verrattuna hyvinkin siisti, eikä kaikkeen tarvitsekaan puuttua. Länsinaapurin hermanni kuitenkin rikkoi hyvän maun rajan ihan kirkkaasti. On kyseenalaista järjestelmällisesti grillata nuorta verkkotuomaria tai vastustajan pelaajia. Tämä ei ensinnäkään ole voittamisen arvoista, eikä sitä paitsi edes välttämättä edesauta sitä. Tulos tehdään aina kentällä teoilla, ei puhumalla. Don’t talk a bigger game than you can play.

Ammatillinen mielipiteeni toki on, että kilpailutilanteessa pelaajan täytyy tällainen prässi kestää. Se ei kuitenkaan tee uhkailusta hyväksyttävää, sillä näin ei myöskään voi toimia kentän ulkopuolella yhteiskunnassa. Tuomareista on lisäksi useimmissa lajeissa pulaa, ja heidän oikeuksiaan ja valtaansa tulee lajin terveen kehityksen vuoksi kaikin tavoin puolustaa. Ulkomaalaisena et voi toisessa maassa tehdä kansalaisaloitetta joka risauksesta, mutta sekä tuomarit, että oma seurani kirjoittivat asiasta valtaa pitävälle tahoille. Se käytös jatkuu, mitä sallitaan, ja me päätimme, että raja on ylittynyt.

Korkeimman tason piirteitä

Kirjoitin edellisessä jutussa lentopallon MM-kisojen ilopilkuista. Kisat jäivät kuitenkin mieleen myös toisenlaisista syistä, sillä osanottajilla riitti nokkapokkaa tuomareiden ja toistensa kanssa. Arvokisoissa tarkkaavaiselle avautuu ikkuna hierarkian kärkipään koviin persooniin. Useimpia huipputason pelaajia ja valmentajia yhdistää valtava draivi painaa hommia (Big Five – mallin termein korkea tunnollisuus), halu voittaa kaikin keinoin (alhainen sovinnollisuus) sekä korkea paineensietokyky (alhainen huolestuneisuus / neuroottisuus.) Kyseiset ominaisuudet ajavat yksilöitä eteenpäin, mutta johtavat joskus myös kähinöihin.

Esimerkiksi miesten turnauksessa kaksi päävalmentajaa sai toimitsijakieltoa tempauksistaan. Eräs koutsi vieritti tahallaan pallon kentälle viidennen erän ratkaisuhetkillä saadakseen katkon vastustajan hyökätessä pisteestä. Eräs toinen valmentaja taas haistatteli viiden erän pelin jälkeisissä tuuletuksissa niin railakkaasti, että sai seurata seuraavan matsin katsomosta. Kyse oli ilmeisesti terveisistä tuomareille. Varsinkin ensimmäinen näistä on äärimmäisen epäkunnioittavaa vastustajaa, peliä ja omia pelaajia kohtaan. Tekoaan kyseinen koutsi perusteli adrenaliinilla, joka vahingossa sai hänet pudottamaan kantamansa pallon.

”People respond to incentives.”- Adan Smith Institute

Osa huonosta julkisuudesta on yksinkertaisesti seurausta vääristä yllykkeistä. Kisoissa nähtiin mielenkiintoisten pelien lisäksi myös liuta vähintään toiselle osapuolelle merkityksettömiä otteluita. Syynä on lentopallon (mm. futiksen MM-kisoista poikkeava) formaatti, jossa kisat etenevät lähes alusta loppuun lohkoissa, joista parhaat aina jatkavat. Lajille kaikista huonoin PR-tapahtuma on MM-kisaturnaus, jossa voit ”tahallasi” hävitä vaikka kolme ottelua ja silti vielä voittaa MM-kultaa. Tahallaan häviämistä on kuitenkin hyvin vaikeaa erottaa avainpelaajien lepuuttamisesta. Lepo on taktisesti järkevää ja tervetullutta turnauksen kuorman noustessa, mutta parissa tapauksessa nämä ottelut ratkaisevasti muuttivat lohkojen voimasuhteita. Niin pitkään, kuin yllykkeet on järjestetty väärin, on asiasta turha puhua pelkästään moraalisena dilemmana. Jos peli on varaa hävitä, voit edelleen laittaa kakkoskuusikon kentällä ja vaatia voittoa, sitä kuitenkaan saamatta.

Mestarin arvomaailma

“The principles and values that form the cornerstone of our beliefs cannot be compromised.”

–Tom Coughlin, New York Giants

Olen vuosien varrella kirjoittanut paljon amerikkalaisista valmentajista. Kyse ei ole jenkkien ihannoinnista ylipäätään, vaan puhtaasti arvojen ja periaatteiden ymmärtämisestä. Lombardi, Wooden, Coughlin, Dunphy ja muut ovat nykypäivän valmentajiin verraten hyvin erilaisen maailman kasvattamia herroja. Yhdysvallat ennen viimeksi kuluneiden vuosikymmenten muutoksia oli maa, jossa miehen luonteella ja kunnialla oli merkitystä. Monien juuret olivat myös yhä maaseudulla, jonka etiikka erosi asutuskeskuksista. Maalla kaikki oli ansaittava itse, ja vaikka ”vanhan hyvän ajan elämää” on kovuutensa vuoksi turha romantisoida, olivat ajan parhaat ajatukset, piirteet ja käytösmallit hyvin kunnioitettavia.

Saattaa lisäksi hyvin olla, että koska Yhdysvalloissa urheilu hyvin varhain ammattimaistui, se myös otettiin useimmilla tasoilla vakavasti. Valmennus saattoi jo varhain olla elämänmittainen ammatti. Osittain hienoissa ajatuksissa voi kyse olla myös siitä, että rapakon takana valmentajien tekemisiä ja sanomisia dokumentoitu pisimpään. Pohjois-Amerikassa valmentajan ammatti on kuitenkin muihin verraten huomattavan arvostettu, ja ammattilaisia löytyy valtavasti lähes lajissa kuin lajissa.

”Winning isn’t everything. It’s the only thing.” –Vince Lombardi, Green Bay Packers

Maailman kovimmat koutsit haluavat tehdä tulosta. Kuten edeltävä (ilmeisesti alkujaan UCLA:n Red Saundersin) sitaatti osoittaa, voittaminen on tärkeää. Lombardia on myös kuuluisasti siteerattu asian tiimoilta väärin, sillä toisissa yhteyksissä hän on nimenomaan korostanut voittamiseen johtavan tahdon merkitystä. Niin tai näin, Lombardi selkeästi ymmärsi muiden hyvien johtajien tavoin vallan retoriikan ja kielen, mitä tulee käyttää. Korkeassa asemassa yksinkertaisesti täytyy johtaa joukkoja tuloksen suuntaan. Pukukopissa hän sen sijaan kyllä tiesi, että kaikkensa antaminen tuo lopulta tuloksen, eikä vain tuloksesta puhuminen.

Muistamme nämäkin vanhat herrat jostakin syystä, ja se syy on erinomaisuus. En kuitenkaan usko, että on monta tapaa olla erinomainen. Jotta sinut todella muistetaan mentyäsi, on kalleimpien arvojesi pohjauduttava johonkin kestävään. Voittaminen voi olla yksi niistä, mutta se vaatii seurakseen myös laajempaa ymmärrystä tuloksen tekemisestä. Päätän saman valmentajan hienoon ajatukseen urheilullisuudesta ja siitä, että vaikka peli voi olla kovaa, se pitää pelata reilusti.

”If you cheat on the practice field, you´ll cheat in the game. If you cheat in the game, you´ll cheat the rest of your life. I´ll not have it.” –Vince Lombardi, Green Bay Packers

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , ,

Yhteinen Etu

31 May

Maajoukkue on harjoitellut kuukauden päivät. Kesäkuussa starttaava maailmanliiga vie joukkueen ympäri maailman samalla, kun osa pelaajista palaa seurajoukkueensa harjoituksiin. Kaikki eivät harjoittele kesäkuussa, mutta yhä useampi liigaseura kulkee enemmän tai vähemmän ympärivuotisella mallilla. Jos haluamme tuottaa huippu-urheilijoita, kovin pitkiä pätkiä ei voi vetää ilman lajiharjoittelua. Asiasta voi olla montaa mieltä, ja myös tauko on joskus paikallaan. Silti on tiedossa, että laadukkailla harjoitustunneilla on enemmän merkitystä, kuin millään muulla.

Kuluneen kauden aikana käytiin monta keskustelua seurojen arvoista ja missioista. Miksi olemme mukana tekemässä urheilua? Mikä on seuran X johtoajatus ja mitä se haluaa edustaa? Tiedämme, että arvot ja missio ohjaavat käytöstä ja viime kädessä päätösten tekoa. Näitä päätöksiä seurat ja valmentajat tekevät kauden mittaan tuhansia, joten on suotavaa myös kysyä miksi ylipäätään ollaan olemassa. Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että yksi kotimaisen seuran tehtävistä tulisi olla pelaajien kehittäminen yksilöinä. Tämä palvelee eniten itse urheilijaa, joka luonnollisesti haluaa urallaan eteenpäin. Kotimainen mestaruusliiga on edelleen kasvattajaliiga enemmän kuin mitään muuta, vaikka kestääkin jo vertailun monen eurooppalaisen sarjan kanssa. Toiseksi tämä palvelee maajoukkuetta, ja siten yhteistä etua, mutta ainoastaan, jos meidän urheilijamme ymmärtävät mitä huippu-urheilu on.

Jos pelaaja on sisäistänyt oman polkunsa ja oman missionsa, tekee hän myös päätökset sen mukaan. Lähdenkö kavereiden kanssa vielä siihen toiseen kapakkaan vai menenkö vapaana viikonloppuna nukkumaan puolilta öin? Se, mitä syön tänään, vaikuttaa minuun myös pitkässä juoksussa, eikä vain kahden tunnin päästä. Ei ole liioiteltua sanoa, että jokainen tekemäsi päätös joko auttaa sinua pääsemään tavoitteeseesi- mikä se sitten onkaan- tai se hidastaa sinua matkalla sinne. Tämän alojensa huiput sisäistävät paremmin kuin muut, ja yksilölajien urheilijat huomattavasti paremmin kuin joukkuelajien urheilijat. Seurajoukkueilla on hieno mahdollisuus auttaa yksilöä näissä asioissa.

Kaikkien ei toki tarvitse haluta tulla parhaimmaksi versioksi omasta itsestään, mutta usein huomaan toivovani jotakin tämän suuntaista. Jatkuva oppiminen on huisin motivoivaa. Niinpä monet huiput suhtautuvat työhönsä ilolla ja avoimuudella, pilke silmäkulmassa, vaikka tosissaan ovatkin. He vaikuttavat kovin onnellisilta tehdessään matkaa, ja tuntevat yhteenkuuluvuutta muiden kulkijoiden kanssa. Niinpä toivon, että useampi meistä pysähtyisi ajattelemaan mitä elämässään todella haluaa. Sama pätee valmentajiin, urheilijoihin, ja seuroihin. Meihin kaikkiin.

Yksi tärkeistä asioista on Suomen lentopallon etu. Henkilökohtaisesti se on ollut sitä niin pitkään kuin jaksan muistaa- niinäkin pettymyksen hetkinä, kun ei mahtunut nuorten tai aikuisten maajoukkueisiin. Kun melkein 15 vuotta sitten muutin Saksaan pelaamaan 2-Bundesliigaa, en kuulunut mihinkään edustusjoukkueeseen. Jotenkin, kuitenkin, oli täysin selvää, että suomalaisena ulkomailla edustat Suomea 24 tuntia vuorokaudessa, halusit sitä tai et. Esimerkiksi se, miten käyttäydyit treeneissä, oli monelle saksalaiselle kenties hänen ainoa kontaktinsa suomalaisuuteen tai suomalaisiin. Moni muukin ulkomailla pelannut kertoo kokeneensa asian näin.

Mitä useammalle suomalainen lentopallo on tärkeä asia, sitä paremmin meidän lajiyhteisömme voi. Ja mitä terveellisemmällä pohjalla lajimme on, sitä enemmän voimme tuottaa elämyksiä ja ohjata nuoria sen pariin. Aikaa myöten, jos nuori siihen on valmis, sama itsensä likoon laittaminen on hänellekin mahdollista. Missään ei ole niin paljon mielekkyyttä kuin siinä, että olet joka päivä läsnä, ja lähdet töihin motivoituneena ja visio kirkkaana. Moni on tänäpäivänä ilman työtä, ja aika harva työssäkäyväkään saa kokea olevansa osa jotakin itseään suurempaa. Tämä on harmi, sillä pohjimmiltaan jokainen ihminen haluaa kokea myös yhteenkuuluvuuden tunnetta.

Lentopallolla menee Suomessa tällä hetkellä ihan hyvin. Ei kuitenkaan lähellekään niin hyvin, kuin voisi mennä. Valmennuksemme kestää vertailun maailmassa, mutta olemme vielä kaukana siitä parhaasta versiosta, joka kollektiivisesti voisimme olla. Tämä on hyvä asia- sehän vain tarkoittaa, että tilaa kehitykselle on paljon. Kuluneiden 10 vuoden aikana on kuitenkin tapahtunut valtavasti. Yksin tutkittu tieto on lisääntynyt räjähdysmäisesti. Kasvua kohti orientoituneita valmentajia on enemmän ja enemmän. Tietyllä tavalla kulunut vuosikymmen on ollut se ajanjakso, kun tulevan menestyksen siemenet on kylvetty.

Vaikka menemmekin eteenpäin, meillä ei ole pelaajamateriaalia hukattavaksi. Jokaisesta yksilöstä tulee pitää hyvää huolta. Tärkeitä ovat kaikki. Fakta on, että emme voi tietää nyt, kuinka hyvä kukin pelaaja on seuraavan 10 vuoden kuluttua. Ja vaikka joku ei yltäisi maajoukkuetasolle, hänen kehittymisensä teknisesti ja taktisesti hyväksi liigapelaajaksi nostaa oman joukkueen sisäistä kilpailua ja siten myös liigan tasoa. Lisäksi itsensä huippu-urheilijana pitävä on esimerkki seuraan tuleville nuorille. Jokainen tällainen pisara on pieni lisä siihen nousevaan vuoroveteen, joka nostaa meidän kaikkien paatteja.

Valitettavasti oma suu on usein silti lähempänä kuin pussin suu. Isoa kuvaa ei joko nähdä, tai ehkä sitä ei haluta nähdä. Seurat kilpailevat luonnollisesti keskenään, mutta toisinaan tämä kilpailu saa epäterveellisiä piirteitä. Lisäksi seuroissa kilpaillaan joskus vallasta myös sisäisesti. Ja näitä kähinöitä sitten riitää. Tämä on erehtymisen tavoin inhimillistä, ja maailmalla yleistä. Mutta juuri tästä syystä meidän suomalaisten soisi puhaltavan yhteen hiileen! Pieni paatti kääntyy onneksi isoa nopeammin. Jos todella haluamme kehittää toimintaa, seurojen ja valmentajien välinen yhteistyö on se ainut asia, joka pitää esimerkiksi miesten maajoukkueen tason kansainvälisesti kovana. Tällaisesta avarakatseisesta toiminnasta on onneksi jo esimerkkejä.

Jos maajoukkueen pelaaja on kärsinyt loukkaantumisista, seurajoukkueessa häntä on säästelty ennen tärkeää karsintaturnausta. Näin toimivat mm. Kokkolan Tiikerit Olli-Pekka Ojansivun ja Valepa Olli Kunnarin tapauksissa. Vastaava ei monessa muussa maassa tulisi kuuloonkaan, mutta meillä Suomessa se on mahdollista. Yhtenäisyys on suurenmoinen arvo. Joissakin seuroissa (esimerkiksi Lentopalloseura Etta ja Korson Veto) valmentajat ovat sopineet muiden seurojen pelaajien harjoittelusta mukanaan kauden ulkopuolella. Tällöin yksilön – ja lentopallon etu- on asetettu ykköseksi. Tämäkin on hieno ja huippulentopallossa harvinainen tapa toimia.

Työtä kuitenkin piisaa. Lajikenttä ei vielä ole riittävän yhtenäinen siihen, että me systemaattisesti tukisimme maajoukkuetoimintaa. Tulevaisuudessa olisi upeaa nähdä liiga, jossa osaa maajoukkueen ydinarvoista ja pelitavasta opetettaisiin järjestelmällisesti useissa tai miksei kaikissa seuroissa. Mitään hyväntekeväisyyttä se ei kuitenkaan olisi, sillä avoimuuden hyödyt kehittävät myös seuroja paljon enemmän, kuin omissa nurkissa pyöriminen ja nahistelu vaikkapa siitä, kenellä on minäkin viikonpäivänä eniten valtaa päättää asioista. Jääkiekon puolella yhteistyötä maajoukkueen eteen on tehty pidempään, ja tulokset olleet sen mukaisia. Matka jatkuu meilläkin.

Kohti parasta,

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,