Maajoukkuekausi Slovenian kanssa on alkanut vuoden 2015 EM-karsinnoilla. Eka turnaus pelattiin viime viikolla Puolassa upeissa puitteissa, ja nyt parhaillaan on vuorossa toinen osa, jonka me isännöimme. Kiire on valmistautuessa ollut hurja. Moni maajoukkue treenaa yhdessä vain 1-2 viikkoa ennen kuin on jo aika kilpailla arvokisapaikoista… On sanomattakin selvää, että kovin suuriin teknisiin ja taktisiin muutoksiin ei ole aikaa, eikä mahdollisuutta. Pelaajat tulevat porukkaan sellaisina, miksi he seurajoukkueissa ovat muotoutuneet, ja lyhyissä harjoituksissa pyritään lähinnä ylläpitämään joukkuehenkeä. Jokaisen maajoukkuevalmentajan ensimmäinen huoli onkin tämä: Mitä pelaajat tekevät seurajoukkueissa kauden aikana?
Ottaen huomioon harjoittelun kirjavan laadun, melkein parasta mitä valmentaja voi toivoa on vapaa pelaaminen. Olisi siis hienoa, jos seuroissa pelaajien annettaisiin pelata lentopalloa harjoituksissa. (Toinen yleinen vaihtoehto on, että kaverit pyörivät halki talven suljetuissa toistoharjoitteissa.) Tietyllä tapaa tällainen harjoittelu- eli treeneissä pelaaminen- täyttää vapaan pelaamisen kriteerit. Valmentaja on läsnä, mutta ei opeta, eikä juuri puutu harjoitteluun. ”Vapaalla pelaamisella” on omat hyvät ja huonot puolensa, ja vaikka plussaa on varmasti enemmän kuin miinusta, törmään ainakin itse päivittäin molempiin.
Nuorten urheilijoiden kohdalla free play yleensä tarkoittaa täysin rajoittamatonta, valmentajan ulottumattomissa tapahtuvaa harjoittelua ja usein myös silkkaa hauskanpitoa. Rannoilla, ruoholla ja kaduilla pelaaminen on lajista riippumatta (todistetusti) yksi tärkeimmistä rakennuspalikoista huipuksi kasvamisessa. Saat kokeilla uusia taitoja paineettomassa, pelinomaisessa ja sattumanvaraisessa ympäristössä, jossa viettämäsi aika on paitsi motivoivaa, myös todella kehittävää. Virheitä ei pelätä, vaan niistä opitaan. Kukaan ei pala loppuun, sillä pelaamisen voi lopettaa- tai sitä voi jatkaa- juuri silloin kun itsestä parhaalta tuntuu. Kuulustaako ammattimaiselta?
Oma mielipiteeni on, että silloin kun peli opettaa pelaamaan, on valmentajankin syytä kuunnella.
Vanhemmiten, ja huippu-urheilussa tämäntyyppinen ”kesäharjoittelu” on kuitenkin myytti. Kunto halutaan luoda ympärivuotisella ja järjestäytyneellä harjoittelulla. Eikä siinä mitään, sillä parikymppiset pelurit alkavat jo itsekin ymmärtää kuinka tosissaan he haluavat lajia harrastaa. Nuorten kanssa tilanne on kuitenkin toinen, eikä ole juuri järkeä pakottaa kasvavia urheilijoita 24/7 rytmiin esimerkiksi sillä tavoin, kuin huippulentopallo on tällä hetkellä organisoitu. Kärjistäen ja arvokisat kalenterista pois jättäen syyskuusta huhtikuuhun pelaat seurassa, ja toukokuusta elokuuhun maajoukkueessa. Tunteja lajin kanssa tulee väkisinkin paljon, ja tauot ovat harvinaisia. Konfliktit perheen, vapaa-ajan, ja maajoukkueen velvoitteiden välillä ovat yleisiä ja todellisia- etenkin kun lähes kaikki pelaajat saavat suurimmat osan toimeentulostaan seurajoukkueista.
Moni huippulentopalloa seuraava kuitenkin tietää, että vaikka harjoittelu on rytmitetty ja aikataulutettu viimeisen päälle, ei se tarkoita samaa kuin harjoittelun laadukkuus.
Mitä lähemmäs huipputason pelaajia valmentaja urallaan kulkee, sitä vähemmän heidän tekemisiinsä kentällä oikeasti puututaan. Kyllä, aamupala on klo 8:00, aamutreeni klo 10:00, lounas klo 12:30 ja päälle videosessio. Varusteet jokaiseen tapahtumaan on tarkoin määritelty ja koko kesän aikataulu tiedetään toukokuussa. Näistä ulkoisista järjestelyistä huolimatta itse olennainen- lentopallo- on hyvin vahvasti enimmäkseen pelaajien vastuulla. Valmentaja tekee treenit, mutta ei usein puutu harjoitusten kulkuun juurikaan. Eikä siinä mitään, sillä kuten todettua, vapaalla pelaamisella on paljon hyviä puolia. Se on motivoivaa ja tavallisesti huippupelaajat kyllä syttyvät kilpailemaan myös harjoituksissa. Valitettavasti ”tavallisesti” ei riitä, jos haluat olla paras.
Vapaan pelaamisen varjopuolet näkyvät sitä selvemmin, mitä pidempään pelaajat ovat omillaan. Sama korustuminen näkyy, jos pelaajien tekemiseen puututaan ”joskus”. Joskus ei riitä. Jotta joukkue pystyisi nousemaan suuremmaksi kuin yksilöidensä summa, on pelaajien toimintaan puututtava, ja joskus puututtava tiukastikin.
Nuorten miesten vapaan pelamisen huonot puolet liittyvät lähes kaikki käytökseen. Osa motoriseen käytökseen (tekniikoihin) ja osa vuorovaikutustaitoihin, mutta suurin osa voittamisen ja häviämisen, sekä virheiden ja onnistumisten käsittelyyn. Kuten jokainen vanhempi tietää… Jos nuoren annetaan käyttäytyä aina niin kuin hänestä itsestään tuntuu, ei lopputulos ole hyvä yksilölle itselleen saati hänen ympäristölleen. Juuri tästä on kuitenkin kyse, kun mediassa päivitellään huippu-urheilijoiden edesottamuksia. Huippu-urheilijallekin täytyy pystyä sanomaan EI, ja hänen täytyy se oppia hyväksymään. Tilanne on valmentajalle kuitenkin haastava, jos pelaajat ovat hänen alaisuudessaan 3kk vuodesta ja lopun aikaa ympäristössä, jossa asioihin ei puututa.
Kun maajoukkuekausi siis alkaa, on vapaa pelaaminen monen koutsin mielessä. Mitäköhän meidän pojat ovat koko kauden harjoitelleet… Slovenian joukkue on onneksi melko yhtenäinen, mutta tiedän asian olevan toisaalla hyvinkin hankala. Ekat treenit, ja todellisuus valkenee: Suurin osa pelaajista on ok, mutta parilla läikkyy heti yli. Verkossa roikutaan, passarille kiukutellaan, soitetaan suuta verkon läpi eikä hyväksytä omia virheitä. Tuomioista valitetaan harjoituksissa vapaaehtoisille tuomareille, jotka ovat paikalla vain hyvyyttään auttamassa. Tarina on tuttu monesta lajista. Media kyllä osaa kertoa meille, kuinka esimerkiksi jalkapallon arvokisoja edeltävä lyhyt valmistautumisjakso menee parilla maalla aina metsään. Kyse ei ole muusta kuin siitä, että jokainen on tuonut oman käytösmallinsa maajoukkueeseen. Yksi suosikkisitaateistani liittyy juuri tähän aiheeseen.
”There are no people problems. There are only environment problems. Change the environment, and you will change the people.”
Maajoukkueen näkökulmasta tilanne on vaikea juuri ajan puutteen vuoksi- seuroissahan aikaa ympäristön muutokseen on enemmän. No, pidän tästä kaikesta huolimatta vapaasta pelaamisesta paljon. Vaikka omat harjoitukset toivottavasti sisältävät myös opettamista eivätkä vain sallimista, haluan ehdottomasti pitää vapaan pelaamisen mukana yhtenä harjoittelun muotona. Kannustan kaikkia pelaajia esimerkiksi menemään rannalle tai ruoholle pelaamaan 1v1, 2v2, 3v3, 4v4 mallilla silloin, kun seuralla ei ole omaa toimintaa. Tämä pelaaminen on vapaaehtoista, mukavaa ja motivoivaa, ja moni sisäpelaaja käyttääkin beach volleyta kesäharjoittelunaan.
Toinen mahdollisuus on pitää vapaamuotoinen pelaaminen osana organisoitua harjoittelua. Monessa tietämässäni seurassa viikon ensimmäinen harjoitus koostuu juuri 1v1 2v2 3v3 peleistä ilman tuomaria ja valmentajaa. Tai no, valmentaja tekee harjoitukset ja pelikaavan, kuka ketä vastaan, kuinka kauan, jne. Lisäksi hän asettaa pelaamiselle jonkinlaiset säännöt ja rajat siten, että etenkin huono käytös kitketään pois. Teknisesti ja taktisesti pelaajat saavat tänä yhtenä päivänä soveltaa ja kokeilla omiaan, ja katsoa kuka on kuka, pienpelien kuningas. Pelaajat ovat itse tuomareina, laskevat pisteet ja yleensä nauttivat siitä, ettei ihan kaikki toiminta ole idealistisen valmentajan käsialaa. Ainakin itse uskon tällaisen mallin saavan vapaasta pelaamisesta parhaan hyödyn ilman suurempia, joukkuetta haittaavia lieveilmiöitä.
Hyvää kesän alkua,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
One Response to “Vapaan pelaamisen hyödyt ja haitat”