Tag Archives: Sir Alex Ferguson

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

”Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.”  –Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

” As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,

Ruotsalainen Kultakaivos

31 May

Kuunteleminen on hyvä tapa oppia. Tarvitsee vain hankkitua viisaampien seuraan ja ymmärtää itse olla hiljaa. Pääsarjakausi antaa valmentajalle huonosti mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, mutta maajoukkuekaudella tilanne on vähän parempi. Yritän säännöllisesti löytää aikaa mielenkiintoisten ihmisten tapaamiseen, sillä ei ole hyvän keskustelun voittanutta.

Svenskarna som vågar

Tapasin sarjakauden aikana Ruotsissa kaksi tällaista herrasmiestä. Kavereista tunnetumpi, Dr. K. Anders Ericsson, on Florida State Universityn tutkija ja ”Peak” (2016)- teoksen kirjoittaja. Anders on erikoistunut huippuosaajien (tai ”eksperttien”) tutkimiseen ja tehnyt yhteisyötä myös lentopallovalmentajien kanssa. Lisäksi hänen veljensä Lars pelasi vuosia sitten lentopalloa valmentamassani Sollentuna VK:ssa. Söimme lounasta ja totesin jälleen, että ruotsalaiset todella ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Anders painotti keskustelussa samaa asiaa kuin kirjassaan: valmentajan merkitys huippuja tuottavan ympäristön luomisessa oli ratkaiseva. Usein jossakin pinnallisesti epätodennäköisessä paikassa on pieni ”menestyksen tasku”, tai ”kultakaivos” joka vuodesta toiseen kasvattaa yksilöistä voittajia. Puhuimme myös eräästä ruotsalaisvalmentajasta, joka pari kymmentä vuotta sitten lähti valloittamaan maailmaa.

http://www.volleyhall.org/anders-kristiansson.html

Hall of Fameen viime vuonna valittu Anders Kristiansson on elävä lentopallolegenda, ja maailmalla miltei tunnetumpi kuin kotimaassaan. Viime kaudella Japanissa valmentaneen Kristianssonin oikeana kätenä toimii suomalainen Tommi Tiilikainen, ja kuinka ollakkaan, ”AK” myös valmensi taannoin Sollentunassa. Usein hämmentää, kuinka pieni paikka maailma todella on. Kauden jälkeen Kristiansson lomaili Tukholmassa, ja juttelimme pariin otteeseen.

Siinä missä Ericsson tutkii menestystä, Kristiansson luo sitä. AK:n ura on niin täynnä voittamista, että sitä on miltei vaikea uskoa todeksi. Anders valmensi ensin Ruotsissa kahta seuraa (miehissä Lidingöä ja naisissa siis Sollentunaa) yhtä aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Yhteensä joukkueet voittivat hulppeat 26 Ruotsin mestaruutta. Ruotsin miesten lentopallo nousi tyhjästä hänen johdollaan maailman huipulle ja n. 10 vuoden ajan länsinaapuri osallistui kaikkiin kovimpiin turnauksiin EM, MM, ja Olympiatasolla. Hyvänä päivänä, Anders sanoi, he olivat yksi maailman kolmesta kovimmasta joukkueesta. Tyyliin: ”On a good day, I think Soviet Union is no problem for us.” Mietin kuunnellessa, että kuinkahan monessa lajissa kukaan on koskaan voinut sanoa noin? (Ruotsin tarina huipentui juuri Neuvostoliiton kaatoon 1989 EM-kisojen välierässä- ja hopeiseen mitaliin finaalissa.)

Vähintään yhtä mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Ruotsin lentopallon jyrkästä romahduksesta 90-luvulla. Kun Anders lopullisesti lähti maailmalle kahdenkymmenen vuoden (1976-96) työn jälkeen, menestys kirjaimellisesti lähti hänen mukanaan. Ruotsi ei ole tähän päivään mennessä selviytynyt karsinnoista yksiinkään EM- tai MM-kisoihin. Länsinaapurissa puhutaan asiasta yhä. Sanotaan, että kaikki halusivat olla osana menestystä. Silti lentopallopiireissä ei koskaan laajemmin ymmärretty niitä arvoja ja uhrauksia, jotka huipulle olivat kantaneet. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että Ruotsin nousu ja tuho oli yhden ihmisen show.

Ruotsin jälkeen lähes kaikki miehen joukkueet noudattivat samaa kaavaa. Anders meni paikkaan, joka ei vielä ollut voittanut kaikkea. Hän alkoi rakentaa uutta, teki tulosta nopeasti, ja otti kaiken irti saatavilla olleista resursseista. Aikanaan hän lähti taas rakentamaan uutta. Sama toistui Belgiassa, Kreikassa ja viimeisenä Japanissa. ”We have to do more with less” oli edelleen miehen motto. Millä muulla voisikaan tyhjästä nousta maailman huipulle? Kristianssonin arvostusta maailmalla nostaa juuri se, että iso raha tuli kuvaan yleensä vasta myöhemmin.

Pockets of Excellence

Minne menestyviä urheilijoita tuottava kulttuuri voi sitten syntyä? Kirjallisuudessa toistuu käsite kultakaivoksesta, joka vuodesta toiseen tuottaa kovia urheilijoita ja tuloksia. Ericsson kuvasi näitä menestyksen taskuja omassa kirjassaan, samoin kuin mm. Daniel Coyle (The Talent Code, 2009) ja Rasmus Ankersen (The Gold Mine Effect, 2012) hieman eri termeillä.Tarina on aina pääkohdiltaan sama. Jossakin, usein sattumalta, kohtaa riittävä määrä oikeita ihmisiä, sekä valtava draivi tulla hyväksi. Vähemmän kehittyneissä maissa toimintaa ajaa tarve päästä elämässä eteenpäin urheilun kautta. Kaikissa tapauksissa menestyksen alkulähteeltä tuntuu löytyvän joku täysin tinkimätön valmentaja tai manageri, joka piiskaa kaikkea ja kaikkia eteenpäin.

”Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” – Margaret Mead

Ajattelin muinoin, että jos huippu-urheilun kulttuuri on pesiytynyt jonnekin tällä tavoin, se kestää kuin itsestään lumipallon pyöriessä alas mäkeä vetäen aina uusia ihmisiä puoleensa. On kuitenkin huomattavasti yleisempää, että pitkäänkin loistaneet seurat tai joukkueet ovat todellisuudessa yhden tai muutaman kylähullun aikaansaannoksia. Jonkun on tehtävä työ, jolla harvoin rikastuu ja joka vaatii sinulta paljon. Pääsyy huipputekijöiden vähyyteen on kenties juuri se, että aniharvalla on halua todella tehdä ne asiat, jotka menestymiseen vaaditaan. Sinun täytyy haluta olla hyvä tai paras, ja pystyä uhraamaan paljon aikaa ja ihmissuhteita tämän edestä.

Poikkeuksellisen valmentajan lähtiessä lähtevät kuitenkin yleensä myös tämän rekrytoimat ja tuottamat urheilijat ja pian koko homma kuivuu kasaan, koska uutta kasvua ei ole. On hurjaa, että joskus vain muutamassa kuukaudessa tuotetta ei enää tunnista samaksi. Vuoden tai kahden päästä seuraa ei kenties ole olemassa ensinkään. Eri mittasuhteissa Ruotsin kaltaisia esimerkkejä löytyy kaikkialta, jopa rikkaimmista lajeista ja liigoista. PNMKY lakkasi olemasta pian Reino Kososen lähdettyä. Toisessa ääripäässä jopa Manchester United oli Manchester United vain silloin, kun Sir Alex Ferguson valmensi sitä.

”Ferguson: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be—then Manchester United would not be the Manchester United we know. Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital.”

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula (alleviivaus omani)

Ensimmäisellä kaudella Fergusonin lähdettyä 2013 ManU jäi Valioliigassa 7.sijalle ja siten ensimmäisen kerran 22 vuoteen kolmen parhaan ulkopuolelle. Yhtään pyttyä ei ole seuraan sittemmin tullut, ja erään futiskoutsin sanoin ”siitä tuli tavallinen seura.” Perinteet toki elävät, eikä seuraus ollut täystuho kuten Ruotsissa. Vain yhden tekijän lähteminen jätti silti korvaamattoman aukon. Vanha sanonta kuuluu, ettei meistä kukaan ole korvaamaton, mutta huippu-urheilussa se ei välttämättä päde. Ymmärrän pointin siitä, että toiminta kyllä jotenkin jatkuu, mutta millä tasolla?

Kuinka pitkäkestoinen menestys on mahdollista?

Edeltävästä sitaatista on tullut tärkeä ohje ainakin tälle päävalmentajalle. Vaikka töitä tehdään mielekkäästi ja porukalla, on lopullisen vallan aina oltava jollakin. Uskon juuri tämän ominaisuuden olevan syy moneen ylä-ja alamäkeen. Se on yksinkertaisesti vaikein jälkipolville siirrettävä. Tietotaitoa saa kursseilta ja harjoituksista. Jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu aikuinen kykenee opettamaan jokaista lajia. Valmentajissa on lisäksi varmasti riittävästi työtä pelkäämättömiä ihmisiä. Tärkein puuttuu silti usein. Kuka on valmis sanomaan voitontahtoisille urheilijoille ja sidosryhmille napakasti EI kerta toisensa jälkeen, kun sitä vaaditaan?

Johtajan pestissä projektin etu menee yksilöiden edun edelle, mikä tarkoittaa, että olet jatkuvasti jonkun epäsuosiossa. Me ihmiset haluamme olla pidettyjä, ja on todella vaikeaa opettaa jotakuta muuhun. Soihdun siirtyessä seuraavalle aniharvoin tajutaan, että tinkimättömuus arvoissa ei ole vain yksi jutuista. Se on SE JUTTU. Joukkueen arvomaailma on tosi ainoastaan silloin, kun yksilöt kokevat avainasiat samalla tavalla, ja tällainen tilanne on enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Brigham Youngin entinen päävalmentaja Chris McGown vertasikin joukkueen arvoja perustuslakiin: ”The core values are the constitution of a team, and the head coach is their last bastion of defense.” Jos kukaan muu ei puolusta jotakin tärkeää arvoa, johtajan yksinkertaisesti täytyy tehdä niin. Muutoinhan organisaatio vähättelee asiaa, jonka on ilmoittanut syyksi olemassaololleen! Tätä yksinkertaista asiaa vähätellään, sillä etenkin seuroissa harvoin nähdään läheltä johtajan toimintaa. Ja jos sitä ei ole ymmärretty, ilmennetty, ja siirretty eteenpäin, yritys hajoaa käsiin arvojen ainoan puolustajan lähtiessä. Niin kävi myös Unitedissa.

“Indeed, if there is any one “secret” to an enduring great company, it is the ability to manage continuity and change—a discipline that must be consciously practiced, even by the most visionary of companies.” – James C. Collins (Built to Last, 2005)

Kultakaivoksen siirtäminen jälkipolville vaatisi nimenomaan, että sekä karismaattinen perustaja, että tulevat valmentajat ymmärtävät mitä menestys on, ja mitkä asiat siihen johtavat. Jos arvot ja periaatteet ovat eletyssä elämässä mukana, tietty taso on toiminnassa taattu. Sen jälkeen on kiinni tuurista ja tuulista, nostaako kyseinen kulttuuri itsensä taas kerran hetkeksi ykköseksi. Ja jos näin käy, pystyykö sama kulttuuri parin mestaruuden jälkeen olemaan kärsivällinen, puolustamaan arvojaan ja toistamaan syklin? Kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten, että suomalainen lentopallo voisi joukkueurheilussa olla tällainen, harvinainen poikkeus. Länsinaapurista voimme hakea asiassa oppia ainakin kahdella tavalla.

Rakentamassa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , ,

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

”When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , ,

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

“If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

– Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , ,

Menestyvistä Seuroista

28 Feb

Helmikuun juttu kertoo pitkäkestoisesta ja menestyvästä seuratoiminnasta. Ei vain valmennuksesta, vaan nimenomaan urheiluseuran kehittämisestä (jonka osa valmennus myös on.) Valmentajan roolia seuran kulttuurin rakentajana on korostanut moni koutsi ManUn Sir Alex Fergusonista Seahawksin Pete Carrolliin ja moneen kotimaiseen jääkiekon huippuvalmentajaan. Kokeneita menestyjiä kannattaa lukea ja kuunnella.

Allekirjoittanut vastaa itse sisällöstä, mutta olemme parin vuoden ajan kuopiolaisessa LEKA Volleyssa halunneet käyttää vastaavia, rakentavia toimintamalleja. Uskon, että yleisesti urheilussa johtaminen ja rakentaminen ovat talouselämän eliittiä jäljessä, vaikka samat lainalaisuudet molemmista tietysti löytyvät. Miksi emme yrittäisi yhdessä johtaa ja valmentaa viisaammin?

Niinikään uskon, että lajiin katsomatta koutsit ja seurat tekevät perusasioita tavoilla, jotka eivät auta matkalla kohti potentiaalia. Sudenkuoppia on paljon. Euroopasta löytyy varakkaita seuroja, jotka kuitenkin kompastuvat joko taloudellisesti tai pelillisesti kausi toisensa jälkeen. Joskus nämä seurat voittavat mitaleita, joskus jopa mestaruuksia, mutta menestys on satunnaista, sen määritelmä ja pitkäjänteisyys eivät ole selkeitä, eivätkä arvot ohjaa päivittäistä toimintaa.

Analyysi saattaisi usein löytää aaltoliikkeen syyksi toisen kahdesta seurojen perisynnistä: Joko johtajuuden puute (etenkin kommunikaatio osana johtamista) tai lainalaisuuksien laiminlyönti. Kaavamaisuus, joilla nämä ilmiöt toistuvat on silmiinpistävä, kuten myös se, että ne toistuvat varoittavista esimerkeistä huolimatta. Käyttäytymisen ja johtamisen lait ovat universaaleja ja historiaa tuntematon on tuomittu toistamaan sitä. Menestyvät seurat hoitavat homman viisaammin:

  1. Arvot ja Missio

Mitä me arvostamme, ja miksi olemme olemassa? Tukevatko tekemämme päätökset niitä asioita, jotka olemme valinneet johtotähdiksi? Valitsemalla arvot ja mission, sekä niihin palaamalla ja niitä usein kirkastamalla päästään jo pitkälle. Tätä voisi avata vaikka minkä verran, mutta olennainen on tuossa. Vasta kun tiedät MITÄ ja MIKSI, voit luotettavasti vastata kysymykseen MITEN.

  1. Roolien Selkeys

Kuka johtaa mitäkin ja kuka vastaan kenellekin? Jollakin on vastuu viesintäryhmästä, jollakin taloudesta, ja jollakin urheilullisesta tuloksesta. Ja se kenellä on vastuu tuloksesta, myös tekee sitä koskevat päätökset. Seurajohto palkkaa valmentajan tai managerin, jonka vastuulla urheilu on. Urheiluekosysteemin tärkeät palaset, eli fanit, talkoolaiset, yhteistyökumppanit ja pelaajat eivät osallistu joukkueen päätöksen tekoon, eikä heille anneta mahdollisuutta vaikuttaa esim. seurajohdon mielipiteisiin peliajasta, harjoittelusta, tai pelifilosofiasta. Näistä kaikista päättää valmentaja, joka puolestaan vastaa, peilaa, ja kommunikoi asioita seurajohdolle esimerkiksi urheilutoimenryhmän kaltaisen elimen kautta. Vastaavasti valmentaja ei vastaa taloudesta eikä viestinnästä, eikä hän saa tunkea nokkaansa aivan joka paikkaan.

Alta voi lukea Sir Alex Fergusonin näkemyksen marssijärjestyksestä. Lainaan silläkin uhalla, että teksti on pitkä. Fergusonin ja Manchester Unitedin pitkän aikavälin tulokset puhuvat puolestaan.

FERGUSON: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be— then Manchester United would not be the Manchester United we know.

Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital. There are occasions when you have to ask yourself whether certain players are affecting the dressingroom atmosphere, the performance of the team, and your control of the players and staff. If they are, you have to cut the cord. There is absolutely no other way.

It doesn’t matter if the person is the best player in the world. The long-term view of the club is more important than any individual, and the manager has to be the most important one in the club. Some English clubs have changed managers so many times that it creates power for the players in the dressing room. That is very dangerous. If the coach has no control, he will not last.

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula

Valta ei voi olla pelaajilla, eikä millään muullakaan ryhmällä, kuten esimerkiksi seuran faneilla, jotka Kreikan ja Turkin kaltaisissa maissa pyörittävät kuuluisaa sirkusta. Eräs jo toistamiseen Kreikassa valmentanut kollega painotti samaa asiaa: nämä fanit saattoivat olla seuran katsomoissa, palkkalistoilla tai yhteistyökumppanien hallituksissa. Kovat johtajat eivät kuitenkaan kuuntele faneja. Heihin kuului mm. Puolan vuonna 2014 lentopallon maailmanmestaruuteen luotsannut Stephane Antiga, joka fanien täydelliseksi kauhuksi jätti joukkueesta rannalle supertähti Bartosz Kurekin (syyt olivat todennäköisesti painavia, sillä parhaat halutaan mukaan aina.) Jos roolit eivät ole selkeitä, et rakenna menestystä, vaikka organisaatiolla olisi rahaa, faneja ja pelaajamateriaalia.

      3. Luottamus

Jos seurajohto palkkaa valmentajan, toivoa sopii, että se myös silloin luottaa häneen. Toisaalta miksi hitossa kukaan palkkaisi ihmisen vastaamaan tuloksesta, mutta ei joko ole hänen takanaan tai usko hänen sanojaan? Valmentajalle on turhauttavaa olla tilanteessa, jossa hän ja staffi ovat ainoita, jotka näkevät koko joukkueen arjen, mutta heitä ei uskota tai kuunnella. Seurajohto, fanit ja yhteistyökumppanit näkevät usein vain jäävuoren huipun, eli ottelutapahtuman. Mikä on pelaajan työmoraali, käytös muita kohtaan, sitoutuminen, kokonaisvaltainen panos joukkueelle?

Jos kulttuuri seurassa on myrkyllinen, on seurajohdon -ja usein viime kädessä itse valmentajan- tehtävä pitää huoli siitä, että käytösmallit rakentavat luottamusta, eivätkä nakerra sitä. Vastaavasti valmentaja saattaa myös joutua myöntämään, että ei ole ollut tilanteen tasalla. Pitkäjänteisissä organisaatioissa ongelmiin kuitenkin puututaan yhdessä ja ennen kuin ne kasvava liian suuriksi. Sillähän ei ole väliä, kuka on oikeassa mistäkin asiasta, vaan ainoastaan sillä, että toiminta menee oikeaan ja haluttuun suuntaan. (Lisää alla.)

  1. Viestintä

Seuran sisällä asiat osataan sanoa suoraan. Asiat siis tappelevat, eivät ihmiset. Debatti päätöksistä saa olla kuumaa ja kovaa, mutta se pysyy pienen piirin tiedossa ja sisällä. Jos ihmiset voivat luottaa toisiinsa, he myös uskaltavat sanoa, mitä todella ajattelevat, ja konflikti puhdistaa ilmaa. Jokaisella ihmisellä on elämässä uskottuja, perheenjäseniä, ja ystäviä, mutta seuraa vahingoittavat asiat eivät saa päätyä lehtien palstoille. Koko maailma ei voi tietää kaikista ongelmista, tulevista päätöksistä, eikä näitä varsinkaan aleta puimaan julkisuudessa. Avoimuuden tulee olla sisäpiirin vahvuus ja seuran kommunikoida yhdellä suulla ulospäin niin, että se ei loukkaa pelaajien eikä valmentajien työtä. Samaa pätee myös valmentajan ja pelaajien puheisiin seurasta ja toisistaan.

  1. Lainalaisuuksien Ymmärtäminen

Ihmisten käytös, opettaminen ja johtajuus seuraavat kaikki lakeja- siis totuuksia, jotka näkyvät tilastollisina trendeinä. Voileipä putoaa aina alaspäin, ei koskaan ylöspäin, joten sen toimintaan vaikuttaa varmaankin jokin periaate. Esimerkiksi kitinä, johon jokainen meistä joskus syyllistyy, ei ikinä paranna tilannetta, ellei kitinää suunnata muuttamaan vaivaava tilanne. Jos asiaa taas ei voida muuttaa, siitä on turha vauhkota ja sen kanssa pitää elää. Ihmisluonto on tunteiden vietävissä, ja höyryjäkin saa päästää ulos. Usein ongelmat ovat kuitenkin seurausta taipumuksesta ottaa toisen kitinä todesta ymmärtämättä, että se ei välttämättä kerro mistään todellisesta.

Malliesimerkki sudenkuopasta menee näin: Kasataan joukkue. Halutaan menestyä. Jotta toiminta menisi eteenpäin, valmentajan ja pelaajien täytyy vaatia toisiltaan parasta. Työ on kovaa, ja joku ei kestä vaatimista. Alkaa kitinä. Tyypillisesti kitistään joko peliajasta, harjoittelusta, tai filosofiasta ymmärtämättä kaikkia siihen vaikuttavia asioita. Pelaaja kääntyy uskotun ihmisen puoleen, aidosti närkästyneenä, ja uskottu ihminen luulee tekevänsä palveluksen kuuntelemalla ja tukemalla. ”Minähän tunnen Villekallen vuosien takaa ja hän on aina saanut pelata (junnuissa.) Nyt peliaikaa ei tule, koutsi siis ei ole tehtäviensä tasalla (ammattilaissarjassa.)” Viisas ei lähde kuitenkaan tukemaan tätä, vaan kehottaa ottamaan asian esille asianosaisen kanssa ja selvittämään sen. Vai luuleeko joku, että valmentaja ei halua peluuttaa parhaita pelaajiaan? Jokaisella meistä on sisäänrakennettu halu huolehtia ensisijaisesti itsestään, joten kyky nähdä kokonaisuus hämärtyy.

Viedään ajatus asteen pidemmälle. Voi olla, että joku pelaaja tai seuran jäsen tuntee ihmisiä seurajohdossa. Entä jos kyseiset ihmiset kuuntelevat innolla, mielissään päästessään joukkueen sisäpiirin tietoon käsiksi? Misery loves company. Tällainen ihminen voi olla seuran hallituksessa, tai yksi sen yhteistyökumppaneista tai rahoittajista. Erityisen hankala tilanne voi olla silloin, kun merkittävä rahoittaja haluaa euroillaan osaksi pelillistä päätöksen tekoa, mutta ei ymmärrä lainalaisuuksista riittäväksi voidakseen olla joukkueelle hyväksi- vaikka aikeet parhaita olisivatkin.

Ja kaikki tämä, korjattunakin, missaa pointin huolella. Toimiakseen organisaation on seurattava faktoja, ja pidettävä luottamus ja komentoketju ovat kunnossa. Jos valmentaja sanoo, että pelaaja seisoo nyt päällään, niin pelaaja seisoo silloin päällään, ja piste. Hän vastaa tuloksesta ja tekee parhaansa siihen päästäkseen, joten pulinat pois. Jos metodeista tulee ihmettelyjä, viestinnän pitää noudattaa sovittua menettelyä, jotta asia saadaan selvitettyä. Samaa pätee valmentajan ja hänen esimiehensä suhteen niissä raameissa, mitkä tehty sopimus on eritellyt (pitkittynyt päälläseisonta saattaa todella nostattaa kysymyksiä.)

  1. Kärsivällisyys ja ”pienet asiat”

Urheilun mahdollistavat, tärkeät ja arvostettavat yhteistyökumppanit haluavat näkyvyyden lisäksi myös tuloksia (jotka lisäävät näkyvyyttä.) Ei ole tavatonta, että tuloksia halutaan heti ja jatkuvasti. Pitkäkestoista menestystä ei kuitenkaan voi vain ostaa rahalla. Se on seurausta tuhansista pienistä asioista, joista osa vaikuttaa mitättömiltä. Näiden kuntoon laittaminen – arvot, tekniikka, taktiikka, fysiikka, käytös, markkinointi- on suuressa kuvassa yhtä tärkeää kuin huippupelaajien hankkiminen.

Pienten asioiden lisäksi ymmärretään, mitä nöyryys on. Se ei ole nöyristelyä, vaan kovia tavoitteita sisältävä ymmärrys lainalaisuuksista: vaikka tekisit kaiken niin hyvin kuin mahdollista, joku muu voi silti olla joko parempi, varakkaampi, tai onnekkaampi. Se kuuluu urheiluun ja elämään- kaikki ei ole sinun kontrolloitavissasi.

  1. Taidon ja Luonteen Rekrytointi

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (Entinen NFL & NY Giantsin päävalmentaja)

Menestyvä seura, sen yhteistyökumppanit, valmentajat, että pelaajat edustavat ammattitaidon lisäksi myös luonteenlujuutta. Jos hankit joukkueen täyteen pelillistä taitoa, mutta unohdat rekrytä mieltä (ahkeruutta, rehellisyyttä, arvokkuutta) ongelmia tulee varmasti. Sama pätee niihin liike-elämän toimijoihin, joiden kanssa seura haluaa olla tekemisissä.

“Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.”- George Santayana

Kohti kevättä ja kasvua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,