Tag Archives: John Wooden

Valmentajan Osaaminen, osa 5. Trauma

28 Feb

Euroopassa tapahtuu parhaillaan hirveitä asioita. Tässä tapauksessa niillä on yhtymäpintaa myös tällaisen, valmennukseen liittyvän kirjoituksen kanssa. Trauman käsite kuuluu arkikieleemme ja aikuiset pohjimmiltaan tietävät, että joskus hyväkin ihminen kohtaa sietämättömän tapahtuman. Ennen kuin perehdyin teemaan (mm. Jäljet Kehossa, 2014) joitakin vuosia sitten, en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten yleinen ilmiö traumatisoituminen oli. En myöskään tiennyt sitä, kuinka ihminen voi mennä rikki sodan lisäksi myös ”tavallisen” perheen arjessa. Näitä urheilijoita sitten yritämme parhaamme mukaan eri ikäryhmissä valmentaa- ja usein vailla pohjatietoa traumasta.

Pohjimmiltaan psyykkisessä traumassa on kyse järkyttävästä ja sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta tai kokemusten sarjasta, joka ”psyykkisyydestä” huolimatta fyysisesti muuttaa kehosi ja hermostosi tunnetta siitä, millainen paikka maailma on. Traumasta ei yleensä kuitenkaan joko osata tai kehdata puhua, paitsi mm. juuri sodan yhteydessä, kun sille on ikään kuin olemassa riittävän vahvat perusteet. Siitä huolimatta trauma on olemassa ja piilossa kaikkialla silmiemme alla, monessa tapauksessa vaikuttaen siihen, mitä ajattelemme ja kuinka eri tilanteissa reagoimme. Valmentajana koen, että ennen näitä oivalluksia en ollut ihan ymmärtänyt mitä kaikkea omassa joukkueessa ja pelaajistossa tapahtuu. En lisäksi ollut oikein sisäistänyt, mihin valmentaja itse asiassa kykenee vaikuttamaan, ja mihin ei.

Kuinka trauma syntyy?

Lääketieteestä tuttu fyysinen trauma syntyy ulkopuolisesta iskusta. Tässä kuvattu psyykkinen trauma ei puolestaan itseasiassa edes vaadi todellista hengen uhkaa, vaan vain uhkaavaksi koetun tapahtuman tai ympäristön. Tällaisessa tilanteessa yksilö on menettänyt kyvyn vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa ja on ikään kuin jäänyt vaaran armoille. Kirjallisuudessa puhutaan menetetystä toimijuuden käsitteestä:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on eheyttävää, motivoivaa ja peräti elinehto. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistyy taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu, puolustusvasteet jäävät päälle kehoon, ja kokemus tapahtuneesta pirstaloituu. Valmentajille tutun Deci & Ryanin itsemääräämisteorian yksi kolmijalka –autonomia- on käsitteenä myös hyvin lähellä toimijuutta.

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta turvavyö on juuttunut, eikä kukaan ulkona kuule avunhuutojasi. Vaikka rekka ajaakin viime hetkellä täpärästi ohi, olet vaaran uhatessa jäänyt sen armoille. Vaikka karvan vahinkoa ei ulkoisesti olisi tapahtunut, turva on mennyt ja fysiologisesti olet nyt eri ihminen. Mieli suojaa yksilöä pirstaloimalla kokemuksen (et kronologisesti ehkä muista tapahtumien kulkua) ja traumatilanteesta muistuttavat triggerit laukeavat jatkossa vaarattomissakin tilanteissa. Kaikki tämä vaarasta muistuttaminen on historiassa ollut adaptiivista eli eloonjäämistä edistävää. Ikivanhan ilmiön virallinen diagnoosi, traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), syntyi kuitenkin vasta Vietnamin sodan jälkeen.

Maailman vaietuin terveysongelma

Valitettavasti traumat eivät synny vain kertarysäyksin. Myöhemmin on ymmärretty, että myös pitkään jatkunut ympäröivä stressi ja vähemmän henkeä uhkaavat tilanteet voivat traumatisoida. Puhutaan komplisoituneesta traumasta (C-PTSD) ja tuon Jäljet Kehossa- kirjan järkyttävin osa liittyi tällaisten traumojen yleisyyteen. Nykyisin hyvin tunnetun, niin sanotun ACE-kyselyn 17 421 yhdysvaltalaisesta aikuisesta vastaajasta peräti 2/3 täytti jonkin ACE- kohdan (fyysinen ja henkinen väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, toinen vanhemmista vankilassa, riippuvaisuutta huumeista/alkoholista kotona, ym.) Lisäksi paljastui, että arviolta jopa noin 25 % kaikista ihmisistä on lapsena joutunut elämään väkivallan uhan alla:

“The ACE study revealed that traumatic life experiences during childhood and adolescence are far more common than expected … more than a quarter of the U.S. population is likely to have been repeatedly physically abused as a child … As the children matured, they didn’t “outgrow” the effects of their early experiences. As Fellitti notes, “Traumatic experiences are often lost in time and concealed by shame, secrecy, and social taboo”, but the study revealed that the impact of trauma pervaded these patient’s adult lives. …The first time I heard Robert Anda present the results of the ACE study, he could not hold back his tears … he realized they had stumbled upon the gravest and most costly public health issue in the United States: child abuse.” -The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk, 2014, s.147-150, alleviivaus omani.)

Kelataanpa vielä: siis neljännes koko väestöstä. Tutkimukset muualta ovat validoineet tämän suuntaisia lukuja ja vieläpä nimenomaan kehittyneissä länsimaissa. Joten olitpa muuten aiheesta mitä mieltä tahansa, neljännes on aivan järkyttävän korkea luku. Kaikki tämä heijastuu tietysti yhteiskunnassa mielenterveyden häiriöiden epidemiana, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ihmisluonnosta muutoinkaan. Valmennuksen maailmassa puolestaan on todennäköistä, että 16 hengen joukkueessa on joitakin henkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita (tai juniorijoukkueessa parhaillaan joutuvia) pelaajia. Osa ei trauman mieltä suojaavan luonteen vuoksi myöskään välttämättä tiedä tätä asiaa itsestään, vaikka tarkkaavainen valmentaja kenties näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.

Osa lukijoista miettii ehkä, miksi tämän pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka valmennat? Menneet ovat kuitenkin menneitä, eivätkö ihmiset vain voisi päästä näistä asioista ”yli?” Trauma ei kuitenkaan ole jotakin, josta vain päätät toipua. Sen hoidossa tarvitaan ammattilaisten apua. Kaikille kaltoinkohdelluille ei myöskään kehity PTSD, ja tiedämme, että esimerkiksi huippu-urheilijoista osa tulee varsin kovista taustoista selvinneinä. Liian vakavana ja hoitamattomana trauma on kuitenkin autonomisen hermoston häiriötila, ja kyseessä on se sama hermosto, johon mm. laji- ja voimaharjoittelulla pyritään vaikuttamaan. Vaikkei kliininen hoitotyö luonnollisesti kuulu valmentajille, on hyvä tiedostaa näin yleisen ilmiön olemassaolo. Lisäksi meillä on kansalaisvastuu joissakin tapauksissa viedä tietoa eteenpäin asiaankuuluville tahoille.

Mitä voimme tehdä?

Sinällään tässä mainitut asiat eivät ole uusia, mutta varmasti toistamisen arvoisia. Ensimmäinen periaate valmentajille voisi olla sama kuin lääkäreille, eli first do no harm. Turvallinen valmennus ehkäisee olemassa olevien traumojen pahenemista, joten ei nyt ainakaan huononneta niiden oloa, joille maailma näyttäytyy valmiiksi vaarallisena paikkana. Auktoriteetin ennakoitavuus ja nähdyksi tuleminen ovat isoja juttuja valmentajan tiedostaa. Toiseksi urheilijoiden autonomian vahvistaminen on erittäin tärkeää toimijuutensa joskus menettäneille. Kolmas ajatus liittyy puolestaan yhteisön tukeen, mikä on tietysti yksi isoimmista asioista myös voittamisesta puhuttaessa. Joukkueissa nimittäin piilee isosti voimaa, jos osaamme sen voiman valjastaa. Nämä nykyajan ”pienet heimot” ovat sosiaalisina yksiköinä kenties lähinnä ihmisen metsästäjä-keräilijä ajan ympäristöä, joten tuki oman joukkueen sisältä vaikuttaa meihin poikkeuksellisen syvästi. (Alla siteerattu teoson muuten hieno pieni kirjanen tiimin yhtenäisyydestä kiinnostuneille.)

“Cohesive and egalitarian tribal societies do a very good job at mitigating the effects of trauma, but by their very nature, many modern societies are exactly the opposite: hierarchical and alienating.” -Tribe (Junger, 2016.) (Alleviivaus omani.)

On mielenkiintoista, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä esiintyy vähemmän alkuperäiskansojen keskuudessa, kuin teollistuneissa yhteiskunnissa. Miksi? Ihmiset eivät jää yksin. Elämässä on yhä paljon rituaaleja ja riittejä, jotka kutovat ihmisen osaksi heimonsa sosiaalista kangasta. Monet kokemukset jaetaan yhdessä ja ennen kaikkea apua on saatavilla, jos sitä pyytää. Vaikkapa koulukiusaamisesta (jota esiintyy myös huonosti johdetuissa joukkueissa) jäävät arvet ovat syviä osin siksi, ettei kukaan omista puutu ja auta.

John Wooden puhui johtajuudesta pyhänä velvollisuutena, ja rinnasti usein vanhemman, opettajan ja valmentajan roolit yhdeksi ja samaksi. Valmentajana olet jo numeroiden valossa lähes varmasti korvaavan turvallinen auktoriteetti jollekulle kovia kokeneelle. Vaikka tuntuukin osittain triviaalilta kirjoittaa valmennuksesta sodan puhjettua Euroopassa, eivät traumalta suojaavat tekijät onneksi muutu kontekstista toiseen. Pidetään siis huoli siitä, että pidämme yhtä, tuemme toisiamme ja säilytämme toimijuuden. Se luo perustan arjessa selviämiselle, rintamasta puhumattakaan.

A lack of boundaries invites a lack of respect,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Koutsin Kirjasto, osa 2.

29 Aug

Edellisessä osassa kirjoitin lukemisen monista eduista. Tässä kirjoituksessa pääosassa ovat kirjat, joilla tämän päivän tiedolla aloittaisin oman kirjaston. Koska omenoita ei oikein voi verrata appelsiineihin, teokset eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jos lukisin näistä kaikki, priorisoisin lukemisjärjestyksen tosin alla olevalla tavalla. Jos sinulla taas on aikaa lukea vain yksi kirja, mitä vain näistä voi lämpimästi suositella. Englannin kielen taito on joissakin tapauksissa perusedellytys, sillä joskus suomennoksia ei joko vielä ole, tai niitä ei tulekaan.

Kymmenen poimintaa valmentajalle

  1. Peak (K. Anders Ericsson & Robert Pool, 2016)

-Tärkein yksittäinen asia, jonka haluaisin jokaisen tietävän on tämä: Sinä itse pystyt merkittävästi vaikuttamaan taitoihisi. Kykenet kasvamaan ja kehittymään. Dr. Ericsson on eksperttien johtava tutkija ja ”Määrätietoisen Harjoittelun” käsitteistäjä. Voit unohtaa monet tähän liitetyt käsitteet, kuten aikaisen erikoistumisen ja 10 000 tunnin periaatteen. Kyse on ensisijaisesti kehittävän harjoittelun laadusta ja siihen liittyvistä kriteereistä. Jokaisen valmentajan ja urheilijan tulisi ymmärtää se prosessi, joka vaikuttaa heidän tavoitteidensa saavuttamiseen eniten.

  1. Sportsgene (David Epstein, 2013)

-Voit kehittää taitojasi, mutta joitakin muita ominaisuuksia et merkittävästi pysty viemään eteenpäin. Näihin kuuluvat mm. pituus, lihastyyppi, sekä monet muut pitkälle geneettiset ominaisuudet. Hyvä vastapaino edelliselle teokselle. Lopussa myös suomalaisittain mielenkiintoinen kappale hiihtäjä Eero Mäntyrannasta ja hänen matkastaan maailman parhaaksi.

  1. Play (Stuart Brown, 2010)

Kaunis teos leikin biologisesta merkityksestä ihmisille ja eläimille. Nykyisin leikkiä ja ”pelaamista” painotetaan tärkeänä etenkin lapsille, mutta todellisuudessa leikki on vielä enemmän. Se ei ole vain ”tärkeää”, vaan välttämättömyys, elinehto ja perusedellytys terveelle kasvulle ja hyvinvoinnille. Lisäksi leikillä on yhtymäkohtia jopa määrätietoiseen harjoitteluun, kun sen oikein ymmärtää.

  1. Personality (David Nettle, 2007)

-Helppolukuinen kirja käsittelee persoonallisuuden lisäksi koko psykometrian alaa. Erilaisia malleja ja käsitteitä ei psykologiasta puutu. Monet näistä ovat päällekkäisiä, eivätkä kaikki edes ole todellisia ilmiöitä. Ilman ymmärrystä tutkimusperiaatteista on kuitenkaan vaikeaa ymmärtää sellaisia käsitteitä, kuin vaikkapa personaallisuus tai älykkyys. Sekä Big Five – malli, että yleinen älykkyys ovat kuitenkin vuosikymmenten jälkeen alan kiistattomimpia tieteellisiä konsepteja.

  1. Flow (Mihalyi Cziksentmihalyi, 1990)

-Klassikkoteos optimaalisista kokemuksista, laadusta ja onnesta. Flow-tiloista on kuullut jokainen, mutta tämän lukeminen auttaa ymmärtämään mm. harjoittelun, kilpailun ja nauttimisen suhdetta. Empaattinen ja kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen parhaista hetkistä, ja niiden lisäämisestä.

  1. Tribe (Sebastian Jungner, 2016)

-Kirja, joka voisi hyvin olla listan ensimmäisenä. Jungner kertoo tarinan, joka huokuu ihmisyyttä ja avaa varsinkin joukkuepelien valmentajille tärkeää oman yhteisön ja kuuluvuuden biologista merkitystä. Ihminen tarvitsee muita kokeakseen olevansa turvassa, ja juuri turva saa esiin parhaat puolemme myös pelikentällä. Monella tapaa joukkue todella on kuin taisteleva heimo.

  1. The Checklist Manifesto (Atul Gawande, 2009)

-Kirurgin oodi yksinkertaisuudelle ja nöyryydelle. Ihminen ei ole parhaillaan kompleksissa maailmassa, jossa pieleen voi kaikesta tiedosta huolimatta mennä kaikki. Fiksuimmatkin ihmiset tarvitsevat työkaluja siinä navigoimiseen, ja parhaat työkalut ovat, yllätys yllätys, yksinkertaisia. Kirjasta saa paljon käytännön apua arjen lisäksi mm. peliin valmistautumiseen ja pelijohtamiseen.

  1. Deep Work (Cal Newport, 2016)

-Vetää yhteen monia edeltävien teosten teemoista. Syvä keskittyminen on paitsi terveellistä, se myös kehittää, ja auttaa sinua ammattillisessa kilpailussa. Hyvin motivoiva kirja, ja niin ikään käytöntöön tähtäävä. Tehokkaat ihmiset todella saavat aikaan paljon, mutta eivät pelkästään luontaisten lahjojensa ansiosta. He kykenevät sanomaan ei asioille, joilla on vähemmän merkitystä.

  1. Wooden on Leadership (John Wooden & Steve Jameson, 2005)

-Yhdysvalloista löytyy satoja hyviä valmennuskirjoja, mutta pohjana miltei jokaisessa on kuolematon John Wooden. Arvopohjaisen johtamisen ja kulttuurin rakentaminen alkaa tästä, ja ilman tuotetta, jonka ABC:n pitäisi toteutua. Mikä tahansa Woodenin monista kirjoista kävisi, samoin kuin monet tuoreemmat versiot NFL tai NBA koutsien kynästä. Ainakin allekirjoittanutta vetää vahvasti puoleensa aika, kun arvoilla ja periaatteilla oli enemmän väliä. Ehkä sinuakin?

  1. Voittamisen Anatomia (Aki Hintsa & Oskari Saari, 2015)

-Viimeiseksi halusin kirjan, joka laittaa pyrkimyksen ja kilpailun sille kuuluvaan kontekstiin. Ähtäriläisen lääkärin matka on huikea, ja tarina huipuista kerrottu tavalla, joka toivottavasti puhuttelee. Voittaminen on hyvinvoinnin sivutuote, ei itseisarvo. Voittaisimme lisäksi kaikki edelleen enemmän, jos Aki yhä olisi keskuudessamme muistuttamassa meitä.

Listalta puuttuu monia erinomaisia teoksia, ja myös niitä, joiden lukeminen on ollut suuri nautinto. Lukemisen -ja sen nykyaikaisen variaation, pitkien podcastien- maailmassa ei ole kuin voitettavaa. Kun kirjastosi aikanaan kasvaa, sitä enemmän tiedät ja ymmärrät maailmasta. Lisäksi sitä vähemmän vakuuttunut olet siitä, että sinulla on vastaukset jokaiseen kysymykseen. Voittajiin kuuluu eittämättä siis myös lähipiirisi.

“I find television very educating. Every time somebody turns on the set, I go into the other room and read a book.” – Groucho Marx

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

”When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , ,

Marvin Armeija

28 Jul

Kesäkuun 19. päivä Marv Dunphy ilmoitti jättävänsä Pepperdinen päävalmentajuuden 34 vuoden jälkeen. Ura todennäköisesti jatkuu lyhyemmissä apukoutsin, opettajan ja konsultin tehtävissä, mutta isommat pestit olivat varmaan tässä.

Urallaan Dunphy toimi Pepperdinen lisäksi USA:n valmentajana eri tehtävissä seitsemissä olympialaisissa. Tilillä on mm. miesten ja naisten maailmanmestaruus, miesten olympiakulta, sekä viisi Yhdysvaltain mestaruutta. Olen kirjoittanut Marvista usein ennenkin, ja osa tekstistä saattaa olla lukijalle kertausta. Silti, kyseessä on kansainvälisesti merkittävä henkilö, jonka persoonaan haluan nyt keskittyä valmennusfilosofiaa enemmän. Marv on, monella tavalla, juuri niin hieno ja lämmin ihminen kuin elämässä voi kohdalle sattua.

“Coach Dunphy embodies all that is good in athletic competition,” said Pepperdine University President Andrew K. Benton. “He strove for the best in every contest but never lost sight of the fact that he was, in fact, shaping future parents, leaders and citizens while coaching volleyball. He made all who came in contact with him better. His career record says it all from one perspective, but his impact will long be remembered as an even deeper investment in the quality of our lives, including mine.”

http://www.pepperdinewaves.com/sports/m-volley/spec-rel/061917aac.html

Miehen elämäntarina on pähkinänkuoressa aika amerikkalainen. Dunphyn suvun juuret tulevat eri Euroopan maista- ja sattumalta myös Suomesta. (Hänen äitinsä molemmat vanhemmat olivat kotoisin Alajärveltä.) Marv kasvoi Kaliforniassa, maalla tehden töitä, ja soti Vietnamissa ikätovereidensa tavoin. Lentopalloon hän tutustui parikymppisenä ja peliuran jälkeen valmensi Pepperdinessa 1970-luvulta aina tähän ilmoitukseen asti.

Pepperdine University oli poikkeuksellinen työnantaja, sillä koulu antoi miehelle peräti kolmeen otteeseen virkavapaata joko opintoja tai maajoukkuetöitä varten. Suurin osa yliopistoista pitää kynsin hampain kiinni huippuvalmentajistaan, ja valmentajat vastavuoroisesti hyväpalkkaisista ja stabiileista viroistaan niissä. Marv väitteli kasvatustieteen tohtoriksi Utahissa 1981 (asuen opintojen ajan mentorinsa Carl McGownin luona.) Kaksi muuta taukoa yliopistosta hän oli USA:n miesten maajoukkueen pää- ja apuvalmentajana 1988 ja 2000 kisoissa. Muihin olympialaisiin Marv otti osaa eri rooleissa ilman päätoimisuutta. Sekä USA Volleyball, että Pepperdine University olivat arvostettuja ja arvoiltaan lähellä miehen omia ajatuksia, joten ei ollut tarvetta etsiä töitä muualta.

Kuten todettua, olen kirjoittanut paljon molemmista miehistä, sillä Carlin tavoin Marvin vaikutusta lentopallolle on vaikeaa yliarvioida. Siinä missä Carl oli tiedemies sekä pelin tekninen ja taktinen innovaattori, Marvin suurin vahvuus ovat ihmiset ja kivitalon kokoinen karsima johtaa heitä. Hänessä on jotain, joka saa muut tekemään kovasti töitä ilman, että asiasta tarvitsee puhua. Lisäksi ulkopuolisillekin Marv on jotenkin niin lämmin ja tuttu, että ihmiset yksinkertaisesti haluvat olla hänen seurassaan. Hän on läsnä. Ehkä kuvaavinta on, etten muista yhtään tilannetta, jossa Marv olisi puhunut julkisessa tilanteessa ilman, että hänellä olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Hänen seurassaan olit turvassa, ja osa tästä välittyy videollakin.

https://www.youtube.com/watch?v=sDfaCSJmGrQ

”Demand more of yourself than you do of others.”

Joskus mietin millainen valmentaja Dunphy oli ennen kuin hänestä olympiakullan myötä tuli lentopalloikoni. Siinä missä USA boikotoi Neuvostoliiton Moskovan 1980 kisoja, itänaapuri teki samoin Los Angelesin 1984 kisoissa. Soulissa 1988 suurvaltojen parhaat pelasivat ensimmäistä kertaa olympianäyttämöllä vastakkain, ja Marvin maajoukkue hoiti kullan myötä samalla oman pienen osansa kylmän sodan kädenväännössä. Pepperdinen toimistot ovat kuin lentopallomuseo, täynnä toinen toistaan historiallisempia valokuvia sekä tarinoita, joita Marv eritoten rakasti kertoa. Nykymaailmassa on vaikeaa kuvitella mitä tuolloin tarkoitti matkustaa kommunistien Kuubassa tai Neuvostoliitossa, saati tavata ajan merkkihenkilöitä. Kahvihetki Fidel Castron tai George Bushin kanssa ei sattunut jokaisen kohdalle, eikä tietoa ulkomaailmasta ollut aina kuin niukasti. Politiikan ulkopuolella lentopallon viihdearvo ja pelaajamäärät kasvoivat USA:ssa, kun lajista tuli ensi kertaa kahden kultamitalin myötä supersuosittua. (Yksi maajoukkueen 80-luvun maskoteista noina vuosina oli mm. näyttelijä Tom Selleck, Magnum P.I. sta tuttu harrastepelaaja, joka välillä myös matkusti maajoukkueen mukana. Mites hei ne viikset ja valkoiset pallot… )

https://i2.wp.com/insiderlouisville.com/wp-content/uploads/2015/10/Selleck.jpg?ssl=1

Coach Dunphy oli aikansa rocktähti siinä määrin kuin lentopallovalmentaja sitä voi olla. Marv osasi kuitenkin kertoa tarinan nöyrästi aina niin, että kuulija koki olevansa siinä mukana. Ja kun hän puhui, tuntui kuin et olisi halunnut hänen lopettavan puhumista.Valmentajanakin Marv pyrki aina sisällyttämään ihmiset toimintaansa. Hän oli kärsivällinen nuorten ihmisten kanssa ja jätti kaikille saman lämpimän kuvan, joka viesti, että juuri sinulla oli merkitystä. Joskus jakamattoman huomio tuli rohkaisevan lauseen, kortin, tai muun pienen eleen muodossa. Itse tapasin hänet ensi kertaa reilut kymmenen vuotta sitten, kun pelasin Havaijilla opiskellessa Pepperdinea vastaan. Tutustuimme paremmin kuitenkin vasta viisi vuotta yliopiston jälkeen, kun peliura päättyi ja valmentajan työt alkoivat.

”The thing about Marv is that… You can make me cry if you ask about Marv. He has this presence… A wide chest and a big booming voice… Marv will simply not let you not be his friend.” – Carl

Oma tarina on sivujuonteena oleellinen sikäli, että olin yksi sadoista sekalaisista ihmisistä, jotka Marv kuin huomaamatta piti elämässään. Carl ja Marv olivat olleet työtovereita ja ystäviä jo yli 30 vuotta, ja ennen Pepperdine-pestin alkua kysyin millainen arki siellä päässä odotti. Carlin oli ylipäätään vaikeaa puhua ystävästään liikuttumatta (ja antoi tälle aina täyden tunnustuksen, paitsi jos oli puhe siitä, kummalla on paremmin hoidettu puutarha.) Marv oli kuulemma sellainen, että mitä tahansa teit, hän ei antanut tilaa muulle kuin rakentaville asioille. Ihmiset tulivat erilaisista taustoista ja tavallaan Marv oli isä ja ystävä siinä suhteessa, mikä kullekin oli parhaaksi.

”Men don’t do that. Only boys do.”

Jotenkin Marv aina sanoi sen, mitä nuoren juuri silloin piti kuulla kasvaakseen. Hän antoi kovankin palautteen tavalla, joka sai sinut riemastumaan siitä, miten paljon parempi sinun piti olla. Ja mikä parasta, hän oli eri tilanteissa ennakoitavan samanlainen: aina hyvällä päällä, mutta samalla myös hiljaisen tiukka mies, jonka olemus komensi kunnioitusta. Sydneyssä vuonna 2000 beachvolleyn kultaa voittanut Dane Blanton tavoitti monen kokemuksen Marvista sanoin ”You just don’t want to disappoint him.” Dunphyn tavaramerkki olikin, että pelaajat olivat valmiit tekemään mitä tahansa johtajan puolesta. Monella huipulla on uskollisia pelaajia, mutta alansa parhaissa on myös paljon kiisteltyjä persoonia. Myös Carl oli sellainen, eivätkä kaikki suinkaan pitäneet hänen tavastaan valmentaa. Marv sitä vastoin oli poikkeuksellisen pidetty valmentaja, mikä on harvinaista ottaen huomioon kuinka paljon sinun pitää ihmisiltä vaatia voidaksesi olla niin menestynyt kuin hän oli. Leikkisesti entiset pelaajat sanoivatkin kuuluvansa ”Marvin armeijaan.” Eivätkä vähiten siksi, että Marv jaksoi aina toistaa valmentamisen hienoimman olemuksen olevan se, että sai itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kulki halki elämän.

Iso osa hänen filosofiastaan loksahti paikalleen koripallolegenda John Woodeniin liittyvää väitöskirjaa tehdessä. Miesten välillä vallitsi haastattelujen jälkeen syvä keskinäinen kunniotus ja mietinkin joskus, että Marv saattoi olla kautta aikojen parhaaksi valmentajaksi tituleeratun Woodenin lähimpiä hengenheimolaisia eri lajista huolimatta. Molemmilla kyse oli eniten joukkueen yhteisistä, jaetuista ja eletyistä arvoista, mutta läheskään kaikki Woodenin tai Dunphyn tuntevat myöhemmät koutsit eivät ole samalla tavalla suuntautuneita. (Toisaalta tämä vahvistaa ajatusta siitä, miten harvinaisia poikkeuksia arvopohjaiset joukkuekulttuurit ovat kärsimättömyyden maailmassa.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

”Everyone needs a pat on the back- some just need it lower than others.”

Harjoituksissa Marv oli uskoakseni elementissään enemmän kuin peleissä, mutta useimpien parhaat tarinat hänestä tulevat kokonaan joukkueen arjen ulkopuolelta. Tapasin heinäkuisilla pelireissuilla useita Marvin kanssa valmentaneita. Monet – mukaan lukien Pepperdinen uusi päävalmentaja David Hunt– ovat haikealla mielellä miehen viimeisestä varsinaisesti kesästä yliopiston campuksella. Aika ajoin sosiaalinen media täyttyy yhä muistoista ja kuvista, viimeisimmäksi nuorten lentisleireiltä (jotka myös kuuluvat yliopiston ohjelmaan.) Olin kahteen otteeseen mukana koutsaamassa 13-15 vuotiaita junnuja Malibussa ja kumpikin heinäkuu kuuluu elämäni hienoimpiin muistoihin. Marv sanoi tuolloin, että jos vain voisi, hän tekisi näitä leirejä vuoden jokainen viikko sen sijaan, että valmentajaa seura- tai maajoukkuetta.

”Life’s not fair you say. But do you know whats fair? It’s where they judge pigs.”

Valmentajanakin Marv oli todellinen pelien, tarinoiden ja fraasien ystävä. Lisäksi hänellä oli ajoituksen suhteen pettämätön tilannetaju. Usein mies jätti kuulijan aprikoimaan mitä todella tarkoitti, ja muutamaan tällaiseen mestariteokseen haluan jutunkin päättää. Ajattelen sen jotenkin niin, että hänelle oli tärkeää pitää hauskaa ja ottaa muut huomioon, samalla kuitenkaan unohtamatta sitä, kuka itse on. Ensimmäinen muisto on klassinen leikkitarina: Malibussa työt alkoivat tavallisesti kuudelta aamulla. Kerran ennen aamun klo 9 harjoituksia toimistoni ovesta lensi sisällä paperilennokki. Käytävässä ei näkynyt ketään ja jatkoin töitä. Pian sisään leijaili toinen! Ei vieläkään ketään, mutta tällä kertaa jäin kyttäämään. Hetken kuluttua silloin 63-vuotias herrasmies kurkkaa naama virneessä toimistonsa ovelta onko reitti selvä, valmiina heittämään kolmannen.

”Never bruise the dignity of the individual being disciplined.”

Toinen tarina taas on esimerkki siitä, miten lämpimästi voit kohdata toisen. Olimme Texasissa suuressa junioriturnauksessa rekrytoimassa pelaajia. Päivä oli pitkä ja illastimme jossakin Houstonin lukemattomista grillipaikoista. Tarjoilija vaikutti olevan hieman poissa tolaltaan, mutta kumpikaan meistä ei sanonut asiaa ääneen. Söimme hiljaa, kunnes tuli jälkiruoan aika. Kun omenapiirakka oli sekin lähes kadonnut lautaselta Marv pyysi laskun, katsoi tarjoilijaa silmiin ja sanoi lämpimästi ”You know, life is not perfect. But this is.” Nainen purskahti itkuun ja kiitti. Jäin miettimään, että se saattoi olla ensimmäinen kerta hetkeen, kun joku pysähtyi hänen kohdalleen ja sanoi jotakin vilpitöntä ja rohkaisevaa. Joskus yksi ajatuksella lausuttu virke voi tarkoittaa eroa yksinäisen tuskan ja ilon kyyneleiden välillä (jos vain on ihminen, joka välittää sen lausua.)

Kolmas ja viimeinen stoori osuu miehen itsevarmaan persoonaan ja saattaa itseasiassa olla suosikkini. Olin tuolloin ollut Pepperdinessa kuukauden päivät ja vain kertaalleen käynyt kylässä Dunphyn Decker Canyonin hirsikodissa. Työmatkaa hänelle kertyi noin 25 minuuttia kanjonin huipulta alemmas yliopistolle. Heillä oli sinä päivänä kai joku rakennusprojekti meneillään ja Marv oli lähdössä kotiin poikkeuksellisen varhain. Kysyin puolihuolimattomasti, kävikö hän koskaan kotona ja palasi vielä illemmalla sorvin ääreen? Ovensuusta kuului:

”No. You see, when I get on top, I stay on top.”

Eläkkeellä mies tuskin malttaa täysin jäädä, joten kenties hänet nähdään vielä Suomessakin… Ehkäpä valmennusklinikalla Pohjanmaalla.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , ,

Valmentajan Rakkaus

23 Dec

Joulun alla tuntuu sopivalta kirjoittaa siitä, mikä on tärkeintä.

Olen usein puhunut urheilusta näyttämönä, jossa toimivilta ihmisiltä odotetaan tietyntyyppistä fanaattisuutta. Pääosassa ovat voitot ja tappiot, sekä vahvat tunteet niiden mukana. Viisas taas näkee tuloksen jäävuoren huippuna ja jatkaa matkaa. Mutta vaikka kaikki on seurausta jostakin, ja vaikka päivittäin halutaan kehittyä, on matkan takana jotain työtäkin suurempaa.

Tiedämme, että yhteisen arvopohjan luominen on yksi tärkeistä asioista menestyvän organisaation rakentamisessa. Arvot kirkastavat vision, yhdistävät ajatukset ja vähentävät sääntöjen määrää. Rakentaminen vaatii varsinkin alussa kärsivällisyyttä, eikä ole itsestäänselvää, että yhteinen sävel heti löytyy. Kärsivällinen johtaja kuitenkin vie laivaa suuntaan, jossa yksilöistä kasvaa yhteisö. Parhaat valmentajat kertovat selkeästi mitä he odottavat ja vaativat vastuullisuutta. Ja kaikista tärkeimpänä he tekevät tämän tavalla, joka ei murenna tai loukkaa yksilön persoonaa, vaan rakentaa sitä. Aika ajoin tiukkuudella, mutta pohjimmiltaan lempeydellä. Miksi?

Parhaat valmentajat rakastavat pelaajiaan. Eivätkä vain siksi, että se toisi voittoja, tai edes siksi, että he haluavat ihmisten voivan hyvin. He rakastavat, koska ovat syvästi ymmärtäneet jotakin ihmisyydestä. Rakkaus ei sattumalta ole pohjalla jokaisessa suuressa uskonnossa. Se on kenties niin lähellä hyvyyttä, kuin ihminen elämässä voi päästä. Joulun blogi kertoo tällaisesta hyvyydestä juuri hyvien valmentajien kautta. Thomas Carlylesta poiketen uskon, että historia on muutakin, kuin vain kokoelma suurten ihmisten elämänkertoja. Totuuden siemen kuuluisassa mietteessä silti on.

”There is not much more in this world than true friendship. I love being in the same gym as you or being on the same field as you. Take good care always, Marv.”

Entisellä esimiehellä oli tapana kirjoittaa ihmisille tällaisia muistamisia. Viimeisen sain mukaan vierailulla vuonna 2015, vaikka emme enää työskennelleet yhdessä. Kortti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, enkä ollut ainoa, jonka Marv Dunphy huomioi.

Pelin ja analyysien jälkeen hän olisi yhdeltä yöllä voinut lähteä nukkumaan. Sen sijaan herran tapana oli ajella ympäri kampusta jakaen turvamiehille pelitapahtumasta yli jäänyttä ruokaa. Kun Marv näki kadulla roskan, hän nosti sen ylös ja kantoi mukanaan, kunnes vastaan tuli roskakori. Hieno tarina liittyy myös siihen, kun miehen valmentama USA voitti olympiakultaa 1988. Marv vietti yön kirjoittaen kortteja niille, joiden avusta oli neljän vuoden ajalta ollut kiitollinen (juhlistaa voi näköjään monella tavalla.) Miestä itseään taas ei tarvinnut huomioida kuin yhdellä tavalla. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä se, että asiat tehtiin systemaattisesti oikein, yhteisten arvojen mukaan.

Jokaisella on toki myös puutteensa. En kuitenkaan koskaan nähnyt tilannetta, jossa hän ei ollut hyvällä tavalla läsnä. Lisäksi en koskaan nähnyt tilannetta, jossa Marvin puhuessa hänellä ei olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Olen jälkikäteen miettinyt, millainen USA tai Pepperdine joskus 1980-luvun arjessa oli. Yritin Kalifornian vuonna oppia kaiken minkä saatoin, mutta ymmärsin todella vasta myöhemmin, että eiväthän kulttuurit nouse nopeasti. Todellisuudessa näin 2011-12 vain kulminaation ilmiöstä, jota oli rakennettu 30 vuotta. Siinä hetkessä tuntui, että näin se on aina ollut, vaikka mittaa matkalla oli tietenkin paljon enemmän.

Dunphy oli aikanaan kovalla työllä laittanut itsensä tilanteisiin, joissa tielle osui vaikuttavia ihmisiä. Pelillisesti hän sai suurimmat vaikutteensa ollessaan Dr. Carl McGownin apuvalmentaja. (Pian 80-vuotias McGown kuuluu siihen pieneen valmentajaryhmään, jotka ovat vaikuttanut modernin lentopallon kehitykseen kenties eniten.) Ammattitaidostaan huolimatta Marv ei tietääkseni silti ollut erityisen haltioitunut esimerkiksi taktiikoista tai tekniikoista, vaikka työt tehtiinkin aina viimeisen päälle. Eniten hän kertoi oppineensa valmentamisesta koripallon suurelta John Woodenilta, johon tutustui tehdessään tutkimustaan yliopistolle. Sekä Wooden, että Dunphy näkivät itsensä treenivalmentajina, ja ennen kaikkea ihmisten johtajina: (Haastattelu 4min.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

”Everything after Wooden is downhill.”

Jos olet johtaja, eikä Wooden ole tuttu, kannattaa tutustua. Kaikkien aikojen parhaita valmentajia (tai parhaita mitään) on mahdotonta valita, mutta silti kertoo jostakin, jos on niissä keskusteluissa mukana. Lähes satavuotiaaksi elänyt Wooden kuuluu tähän joukkoon. Vaikka UCLA:n koripallovalmentaja onkin kotimaassaan tunnettu, Marv arvioi, että hän ei ole niin tunnettu kuin pitäisi. Videolla mainitut arvot ja kunnioitus yksilöä kohtaan ovat John Woodenin ydin. Tämä näkyy vahvasti myös hänen kirjoissaan:

”At some point, later than I’d care to admit, it became clear to me that the most productive model for good leadership is a good parent. A coach, teacher and leader, in my view, are all basic variations of being a good parent. And while parenting is the most important job in the world, leadership isn’t far behind. I revere the opportunity and obligation if confers, namely, the power to change lives and make a difference. For me, leadership is a sacred trust.

Although it may sound ouf of place in the rough-and-tumble context of sports or corporate competition, I believe you must have love in your heart for the people under your leadership.

I did. For a parent, family counts most of all; for a good leader, the team is nothing less than extended family. … And love is present in every good family.

I will not like you all the same, but I will love you all the same. And whether I like you or not, my feelings will not interfere with my judgement of your effort and performance. You will be treated fairly. That’s a promise.”

–Wooden on Leadership (Wooden, 2005), p.80-82 (painotukset allekirjoittaneen.)

Tämä viesti on suodattunut läpi pohjoisamerikkalaisen valmennuskirjallisuuden. Näin etenkin joukkuelajien osalta; koripallosta lentopalloon ja aina jenkkifutikseen. Wooden tiesi, että ei ole eroa hyvällä vanhemmalla ja valmentajalla. Lisäksi hän ymmärsi, että vaikka vanhempi saattaa pitää toisesta lapsesta enemmän kuin toisesta, hän rakastaa molempia yhtä lailla. Hyvä vanhempi myös ylläpitää turvallista ympäristöä, jossa on selkeät rajat ja kuri.

En osannut nähdä tätä näin ollessani Pepperdinen arjessa, mutta myöhemmin ymmärsin, että yhdellä sanalla Marvin toimintaa ohjasi rakkaus. Tämä on aihe, josta moni kovaksi itsensä kokeva koutsi mieluummin vaikenee, eivätkä Wooden tai Dunphy arjessa usein käyttäneet sanaa love. Silti kyse on ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja lujuudesta. Asian selventämiseksi lienee tarpeen selventää rakkauden erilaisia lajeja.

Rakkautta on siis muuallakin, kuin parisuhteissa. Arjen puheessa yleisin muoto on eros, eli juuri romanttinen rakkaus. Sveitsissä pelatessani Mcgown teki joukkueen kanssa yhdessä arvot, joista tärkein oli phileo, eli ystävällinen, toverien välinen rakkaus. Siinäkin perusviesti oli, että meidän ei tarvinnut pitää toisistamme, mutta tovereiden keskinäisen kunnioituksen ja välittämisen tuli olla itsestäänselvää. Vanhemman ja lapsen, tai opettajan ja oppilaan välistä rakkautta kutsutaan nimellä storge. Tämänkaltainen voi olla myös valmentajan ja pelaajan välinen kiintymys.

Suomalaisille on vaikeampaa käyttää R- kuin amerikkalaisille joidenkin mielestä kulunutta L-sanaa. Teot ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sanat, ja puhumme lopulta ihan samasta asiasta. Tekee mieli todeta, että jos miehisessä jenkkifutiksessakin ymmärretään tämä, pystyy siihen kuka vain. Esimerkiksi ikänsä New York Giantsissa pelannut ja Super Bowl mestaruuteen lopettanut Michal Strahan kuvasi suhdettaan valmentaja Tom Coughliniin näin: (Todellisena piiskurina tunnettu Coughlin palasi kirjassaan teemaan useassa kohdassa.)

”When I look back on our relationship now, I tell people proudly that I love the man. I love him, and if I could, I would play for him any day.”

–Earn the Right to Win (Coughlin, 2003), esipuhe.

Millainen sitten oli tällaisten eeppisten valmentajien alkutaival? Kirjoissaan he ovat usein juuri jäämäässä eläkkeelle, ja harmaantuneinakin yhä ruokaketjun huipulla. Heidän auktoriteettinsa on tuolla hetkellä kyseenalaistamaton; asiat rullaavat. Kiinnostaa kuitenkin tietää, milloin tapahtui kaksi asiaa… Milloin he oivalsivat 1) mistä johtamisessa on kysymys ja 2) milloin muut ympärillä ymmärsivät heidän merkityksensä johtajina?

Vastaukset saattavat kuuluvat 1) asteittain (ja usein myöhemmin kuin olisivat halunneet) ja 2) vasta sitten, kun he olivat voittaneet tarpeeksi. Sekä osittain suomalaissukuinen Dunphy, että perin juurin jenkki Wooden ajattelivat pelaajiensa olevan ”menestys”, jos he 20v kuluttua näkivät näiden olevan kunnon kansalaisia. Sietää kysyä, kuinka moni johtaja nykyisin osaa tai haluaa nähdä asiat näin?

Woodenista tuli lopulta satumaisen kuuluisa, mutta 90-vuotiaanakin hän puhui yhä nöyrästi. Velho tiedosti, että oli voittanut mestaruuksia suuressa yliopistossa, jossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Ajan mittaan efekti kertaantui, ja ensimmäisten voittojen myötä hän sai monet maansa parhaista pelaajista. Jos Wooden ei olisi ollut onnekas saadessaan kyseisen työpaikan, koko UCLA ja sen dynastia olisivat jääneet tapahtumatta. Ja… Ilman mestaruuksia suurin osa ei haluaisi edes kuunnella kaveria, saati opiskella häntä, vaikka tieto onkin ihan yhtä timanttia. Laittaa miettimään. Hyviä vanhempia ja johtajia toimii hiljaisuudessa ihan nenämme alla, emmekä me huomaa heitä. Pelkkä menestys -tai sen puute- määrittelee arvostuksemme ja kiinnostuksemme. Unohdamme, että voitot eivät yksin korreloi ammattitaitoa, vaikka ovatkin osa sitä. Myös olosuhteilla on merkitystä:

”Can one honestly feel that a Dean Smith, a Bob Knight, a Denny Crum, a Lou Carneseca, a Ralph Miller, an Adolf Rupp, a Hank Iba, or a Pete Newell is a better coach than one of the many Browns, Joneses or Thompsons- or than the many who never won a national championship because of extenuating circumstances but whose teams play close to the level of their competency?

Suffice it to say, that there are many good coaches, known and unknown, whose records would be just as good or better than many of the highly publicized if their positions were reversed.”

They Call Me Coach (Wooden, 1988) p.236 (painotukset allekirjoittaneen.)

Pyhinä osa meistä pysähtyy nauttimaan hiljaisuudesta (ja osa sukulaisten karusellista.) Pysähtymään kykenevät ehtivät kenties myös tarkastella sitä, minne ovat matkalla. On rohkaisevaa nähdä, että monet ovat menneisyydessä ja suuremmalla kokemuksella vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka meitä askarruttavat. Lisäksi on kannustavaa, että alansa parhaat näkevät johtajan roolin edellä kuvatulla tavalla: todelliseen hyvinvointiin tarvitaan sekä kovuutta, pehmeyttä, että nöyryyttä. Yhdellä sanalla siis rakkautta.

Ennen joulun toivotuksia luettavaksi vielä seuraava, lyhyt artikkeli. Carl McGownin myöhään urallaan kirjoittama juttu pohtii sitä, mitä on olla sekä hyvä, että hyväksi omille pelaajille. Tätä toivoo salaa kenties jokainen valmentaja ja johtaja. Myös siis he, jotka eivät ole asiasta vielä tietoisia.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/good-for-and-good-to/

Merry Christmas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Valmentajan Velvollisuudesta

23 Jan

Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.

Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”

”You haven’t taught until they have learned.”– John Wooden

UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.

Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.

Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.

Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.

Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.

Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”

Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.

”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.

Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.

Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.

Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:

”The kids are in your gym. You just have to train them.”

Hyvää alkanutta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Valmentajan tärkein tehtävä

21 May

Valmentajan ammattiin kuuluu jatkuva päätösten tekeminen. Mitä me teemme tänään harjoituksissa? Ketkä pelaavat? Millä pelipaikoilla? Kuinka pelaamme seuraavaa vastustajaa vastaan? Yhdenkin kauden aikana näitä päätöksiä kertyy tuhansia. Pienistä asioista suuriin, hyvän valmentajan täytyy kyetä tekemään hyviä ratkaisuja. Tämä juttu käsittelee päätöksistä tärkeintä, joka jostain syystä usein jää sivurooliin: Kuinka me valmistaudumme -eli harjoittelemme?

Tavallisesti valmentajia vertaillaan taktisen osaamisen tai motivointikyvyn perusteella. Tämän lisäksi tärkeiksi ominaisuuksiksi luetaan mm. joukkueen kokoaminen, ja kyky johtaa peliä tiukoissa paikoissa. Itseasiassa yllättävän vähän puhutaan kaikista tärkeimmästä, eli harjoittelusta. Harjoittelu -siten kuin sen itse ymmärrän- pitää sisällään koko oppimisprosessin: positiivisen ja haastavan ympäristön luomisen, taitojen ja taktiikan opettamisen, sekä huolellisen suunnittelun ja toteutuksen.

On perusteltua sanoa, että valmentajat – etenkin nuorten valmentajat- ovat perusluonteeltaan opettajia. Voidaan myös sanoa, että nuorten valmentajan tärkein tehtävä on kannustaa nuoria ja olla positiivinen… Mutta pian näiden perusvaatimusten jatkoksi tarvitaan tietotaitoa ja halua kehittää pelaajia.Tämän rinnalla kalpenevat kaikki muut osa-alueet, sillä jos joukkue ei harjoittele hyvin, sen on myös vaikeaa pelata hyvin. Harjoituksissa tehty työ antaa mielen rauhan otteluihin- lopputulos huolehtii siellä kyllä itse itsestään.

”Score takes care of itself.” –Bill Walsh

Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät allekirjoita tätä valmistautumisen ja harjoittelun tärkeyttä. Syy skeptisyyteen löytyy historiasta, jossa moni joukkue on menestynyt niin sanotusti ”valmentajastaan huolimatta.” Jos kokoat riittävän kovan pelaajamateriaalin, on mahdollista pärjätä heikommallakin valmistautumisella. Mutta miksi toimisit niin? Maailma on täynnä lyhyisiin projekteihin keskittyneitä koutseja, jotka yhden kauden ajan pyörittelevät kokoonpanoja ja vaihtavat maisemaa. Onkin surullista, että emme useammin halua pyrkiä täydellisyyteen itse harjoittelussa. Miksi emme laittaisi kaikkea kuntoon, jos siihen kerran annetaan mahdollisuus? Syitä on monia, mutta luulen tietämättömyyden ja jopa laiskuuden olevan suurimman syylliset.

”I dont think I was a fine game coach. I dont think I was a great strategy guy. I think I was a good practice coach.” –John Wooden

Wooden piti itseään opettajana, joka valmistautui aina niin huolellisesti kuin pystyi. Eläkeaikanaan mies kertoo edelleen voivansa mennä ajassa jopa 30 vuotta taaksepäin, ja tietää täsmälleen mitä hänen UCLA:nsa teki vaikkapa 24.1.1971, klo 9:55. Kaikki harjoituksen osat oli niin huolellisesti suunniteltu, että muutaman minuutin tarkkuudella hän tiesi missä mentiin. Lukiessa suurten valmentajien intohimosta valmistautua mieleen nousee eittämättä kuinka paljon aikaa sen on täytynyt vaatia. Paljon. Edelleen nykypäivänä moni ammattilaisjoukkueen valmentaja saapuu treeneihin vain hyvin suurpiirteinen harjoituksen runko apunaan. Ja mikäs sen helpompaa: Jos sinulla on sopiva pelaajamateriaali ja annat heidän pelata, hyviä asioita voi tapahtua kuin itsestään. Parhaille valmentajille tämä ei kuitenkaan riitä.

”There are many coaches who will say: ”Here’s what we ll do in practice today.” Then there was Jim, for whom this was not enough. He would present us with a plan on the whiteboard, and say: ”Here is exactly what we will do in practice today.”- Courtney Thompson

Sitaatti on peräisin toiselta USA:n 2012 Olympiahopeaa voittaneen joukkueen passareista. Courtneyn mainitsema Jim on University of Washingtonin Jim McLaughlin, jota pidetään yhtenä maailman parhaista valmentajista. McLaughlin on kuuluisa etenkin halustaan luoda täydellinen harjoitusympäristö. Huomion arvoista on sitaatin spesifisyys: Meille ei riitä, että teemme jotakin kahden tunnin ajan, meidän täytyy olla tarkempia. Mitä tarkemmin tiedämme mitä me teemme, sitä pienemmissä asioissa voimme kehittyä. Toisinsanoen suurpiirteinen harjoituksen runko usein johtaa vain suurpiirteiseen kehitykseen. Parhaat yliopistovalmentajat saattavatkin suunnittella 2,5h harjoitusta yhtä kauan, kuin he käyttävät sen läpiviemiseen.

Harjoituksen valmistelu

Suurin osa suomalaisista valmentajista toimii harrastuspohjalta, eikä heillä ymmärrettävästi ole tuntikausia aikaa valmistautua. Paljon voidaan kuitenkin saada aikaan suht. pienelläkin vaivalla, joten tässä pari vinkkiä.

1. Tee lista käyttämistäsi harjoitteista

Tämä lista auttaa valmistautumaan ja oleellisesti lyhentää suunnitteluaikaa. Kirjoita jokainen harjoite ylös ja jaa ne kategorioiksi. Alkuverryttely, pienpelit, 3m pelit, syöttö/vastaanotto treenit, kuusikkotreenit jne. Valitse listaan vain treenejä, jotka täyttävät spesifisyyden määritelmän (osa voi toki olla opetusvaiheen harjoitteita, etenkin listan alkupäässä.) Et tarvitse sataa eri harjoiteitta- keskity 3-5 hyvään perustreeniin siten, että pelaajat oppivat ne helposti ulkoa. Lisää uusia elementtejä vähitellen- on parempi olla hyvä parissa asiassa, kuin vain kohtalainen monessa.

2. Varaa suunnitteluun n. 30min/vrk

Istu alas rauhalliseen paikkaan, ja laadi harjoituksen runko. Laita sopivaan järjestykseen haluamasi harjoitteet, ja sitten niiden viereen tarvitsemasi aika. Jos et tiedä kuinka kauan kukin treeni voi kestää, mittaa niiden kestot kauden alussa. Tarvitset lisäksi listan kaikista pelaajista, jotka harjoitukseen osallistuvat. Mitä korkeampi taso, sitä tärkeämpää on myös tietää tismalleen ketkä tulevat harjoituksiin ja ketkä eivät. Tiedän monia valmentajia, jotka tästä syystä laativat treenit vasta saman päivän aamuna- odottaen ilmoitusta mahdollisista poisjäänneistä.

3. Kirjoita kaikki ylös

Jos mahdollista, kirjoita koko komeus valkotaululle. Pelaajat näkevät harjoituksen kulun paremmin, ja uusien asioiden opettaminen helpottuu. Ymmärrettävästi monilla ei ole mahdollisuutta käyttää pyörillä kulkevaa taulua, mutta jokaisen valmentajan tulisi ainakin paperilla tietää mitä tapahtuu kunkin 5-10 minuutin jakson aikana. Samalla valmentaja voi mahdollisesti pitää kirjaa pisteistä ja voitoista. (Sivuhuomautuksena…. Whiteboard on hieno työkalu, mutta Euroopassa ne loistavat poissaolollaan. Sitävastoin maailmassa on tuskin yhtään luokkahuonetta, josta puuttuu visuaalinen opetusväline- olipa se liitu-/savi-/valkotaulu tai kangas ja projektori. Tradition vuoksi valmentajat eivät valitettavasti käytä tauluja nykyistä enempää, vaikka niistä olisi suuri hyöty opettajalle.)

Jos valmentaja todella paneutuu tehtäväänsä, välittyy se myös pelaajille. Kyllä nuoret tietävät, jos heistä välitetään, ja heidän eteensä tehdään töitä. Harjoituksen kirjoittaminen on kuin mikä tahansa muu taito- se vie aikaa, ja siinä kehittyy vähitellen. Pikkuhiljaa haluat lisätä harjoitukseen elementtejä, ja rikastuttaa sitä uusilla ja uusilla yksityiskohdilla.

Harjoitus tekee mestarin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , ,

Laws of learning

9 Mar

Tuoreet valmentajat osaavat nykypäivänä vaikka mitä. Mihin tahansa varteenotettavaan valmentajakoulutukseen kuuluu perusteet liikuntafysiologiasta,  voimaharjoittelusta ja ravinnosta, tietokoneista ja tilastoista nyt puhumattakaan.

Blogin alussa kirjoitin tehokkaan harjoittelun pohjautuvan ajan hammasta kestäviin periaatteisiin. Nämä periaatteet ovat likipitäen muuttumattomia totuuksia, jotka ohjaavat valmentajaa ammatissaan aina käytöksestä metodien valintaan.  Valmennuskoulutuksiin kuuluvat tieteenalat (liikuntafysiologia, ravitsemustiede, biomekaniikka, jne) ovat täynnä tällaisia lakeja, mutta lista on auttamatta puutteellinen. Itseasiassa uskon, että kaikkein tärkein osa valmennusta – oppimisen lait –joko puuttuu monesta tutkinnosta, tai ainakin siitä puhutaan hyvin vähän.

UCLA:n legendaarinen koripallovalmentaja John Wooden piti valmentajaa ensisijaisesti opettajana:

“Teachers often make the best coaches, as they tend to follow the laws of learning.”

Mitä nämä oppisen lait sitten ovat, ja kuinka monta niitä oikein on? Ken tietää… Varmaankin satoja. Kyse on pienistä, käyttäytymistämme ja oppimista ohjaavista palasista. Wooden itse erotteli neljä tärkeintä lakia seuraavasti: uuden asian selittäminen (1), mallisuorituksen näyttaminen (2), matkiminen (3) ja toistaminen (4)-  uudelleen ja uudelleen.

Tämä lyhyt lista on tietenkin vain pintaa raapaiseva. Itseasiassa lähes kaikki mitä valmentajana teet voidaan lukea opettamiseksi. Kuinka puhut ihmisille kunnioitusta osoittavalla tavalla? Kuinka annat kriittistä palautetta ja motivoit? Entä kuinka luot optimaalisen harjoitusympäristön? Maailma on täynnä valmentajia, jotka tietävät omasta lajistaan ja tieteestä sen takana valtavasti, mutta eivät koskaan saavuta täyttä potentiaaliaan. Ja tämä vain siksi, että he eivät saa pelajiaan oppimaan haluttuja asioita, olivatpa ne sitten teknisiä, taktisia, tai joukkuedynamiikkaan liittyviä.

Oppimisen lakeihin kuuluvat myos seuraavat: Jotta oppiminen olisi tehokasta, tulee harjoittelun olla merkityksellistä, ja siinä tulee olla selvä, saavutettavissa oleva tavoite. Pelaajat haluavat usein tietää MIKSI he tekevät jotakin ennen kuin he ovat täysin sitoutuneita oppimaan MITEN.  Lisäksi toistojen tulee jäljitella asioita, joita itse pelitilanteessakin tulee vastaan, ja niiden tulee olla laadukkaita, ajatuksella tehtyja. Amerikkalainen ajattelija George B. Leonard pukee tämän keskittymisen sanoiksi seuraavasti:

“Satisfaction lies in mindful repetition, the discovery of endless richness in subtle variations on familiar themes. “

Tästä oppimisessa on pohjimmiltaan kysymys- Mielekkaistä ja huolellisesti tehdyistä toistoista. Ja sitten sananen epäileville tuomaille…  John Wooden tapasi myös sanoa

“I have not taught until they have learned.”

Uran varrella moni meistä toteaa jotakin tyyliin “Onhan me tuosta puhuttu, mutta kun eivät ne pelaajat vain opi.” Vaikka jokainen ihminen on omaan tahtiinsa oppiva yksilo, eivät työelämässä ja  joukkueurheilussa opetettavat asiat tavallisesti ole mitään tähtitiedettä.

Aniharva taito on niin vaikea, etteikö sitä huolellisen harjoittelun jälkeen oppisi. Kun seuraa mailman parhaita valmentajia työssään, voi lyhyessäkin ajassa nähdä pelaajien tekevän huomattavia taktisia ja teknisiä muutoksia. Kyse ei ole siitä, että nämä opettajat tietäisivät lajista paljon enemmän kuin virkaveljensä. Sen sijaan suurin ero on opetustavoissa ja harjoituksen laadussa. Huippuvalmentajat  yksinkertaisesti välittävät pelaajistaan, ja osaavat vaatia heiltä oikealla tavalla, oikeanlaisessa ymparistössä. Lisää luettavaa aiheesta löydät kenen tahansa suuren opettajan elämänkerrasta tai vaikkapa arkisesta wikipediasta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Principles_of_learning

“The kids are in your gym… You just have to train them.” – Marv Dunphy

Lauri H.

lhakala@hawaii.edu

Tags: , , ,