Tag Archives: Sami Kalaja

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 10. Varhainen Erikoistuminen

28 Sep

Syksyn kirjoitukset käsittelevät harjoittelun kuumia perunoita: erikoistumista, spesifisyyttä, sekä siirtovaikutuksen eri muotoja. Tutkittu tieto viittaa vahvasti suuntaan, jossa varhainen, yksipuolinen erikoistuminen ei tuo parhaita tuloksia. Kuitenkin monet toteuttavat kilpajuoksun kiihtyessä juuri tätä suunnitelmaa. Kun aloin peliuran aikana syventyä aiheeseen, halusin selviä vastauksia. Jouduin kerta toisensa jälkeen kuitenkin tyytymään ymmärryksen kasvattamiseen turhauttavalla millimetrillä. Sen paremmin artikkelit, kuin ekspertitkään eivät antaneet yhteneviä näkemyksiä urheilijan polun vaiheista- joitakin laajoja periaatteita lukuun ottamatta tietysti.

Alaa värittävät mm. määritelmien ongelmat, ratkaistavien kysymysten kompleksisuus ja tutkimisen hankaluus. Toistaiseksi liian vähäinen laadukkaan tutkimuksen määrä saa osan tutkijoista varovaisiksi, ja osan arvailemaan. (Osa matkan varrella haastatelluista kertoi oman näkemyksensä, mutta ei halunnut tulla mainituksi nimeltä.) Myös termejä on paljon: puhutaan varhaisen ja myöhäisen erikoistumisen lajeista, ja strategioiden kohdalla kolmesta päähaarasta: varhainen erikoistuminen (early specialization), varhainen kiinnittyminen (early engagement) ja varhainen monipuolistaminen (early diversification.) Olen käyttänyt jutussa tarkoituksella paljon sitaatteja, jotta lukija voisi lähteiden pohjalta muodostaa oman näkemyksensä.

Mitä on varhainen erikoistuminen?

” Early specialization is defined as starting in a talent development programme in childhood, and during that period engaging in one sport only, or at least primarily (Baker, Cobley, & Fraser-Thomas, 2009.) … involves engaging in a relatively high volume and intensity of training in that sport, as well as in competition in that sport through tournaments, matches and / or leagues (Baker et al. 2009.)”

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (s. 117, alleviivaus omani.)

Kyse on siis lapsuuden aikaisesta harjoittelusta, joka tähtää huipulle ja kilpailemiseen jo hyvin nuorena. Määritelmän ongelma korostuu kuitenkin heti: Kokeneiden tutkijoiden kynästä todetaan, että osa ”varhaisesta erikoistumisesta” voi pitää sisällään myös toisen lajin tai lajeja. Niin tai näin, jo varhain kilpaillaan turnauksissa harjoittelun ohella.

Ehkä yleisin varhaisen erikoistumisen puolesta esitetty argumentti liittyy tietyn taidon tai alan harjoitusajan ja taitotason väliseen vahvaan positiiviseen korrelaatioon. Jopa niin, että monet johtavista asiantuntijoista kuvailevat tätä suhdetta tieteelliseksi laiksi:

”Time spent in practice or training leads to skill acquisition and improved competence, as well as improved physical fitness … these are generally considered to be scientific laws within certain limits (e.g. Schmidt & Lee, 2011; Kenney, Wilmore, & Costill.) (s.119, sama lähde kuin edellä)

Ericssonin ”deliberate practice framework” on vaikutusvaltainen teoria, ja sitä usein myös siteerataan todisteena varhaisen erikoistumisen puolesta. Eräs teorian pääoletuksista toki on, että harjoittelun ja taitotason suhde on monotoninen, ts. enempi on parempi. Ericssonin vuoden 1993 klassikkojulkaisu ”The role of deliberate practice in the acquisition of expert performance” ei myöhempien julkaisujen tavoin kuitenkaan sanallakaan mainitse termiä ”early specialization.”  Usein aikainen erikoistumisen määritellään kritiikeissä tiukimman kaavan mukaan (eli kaikki muu on kiellettyä, paitsi yhden ainoan lajin toiminta) eikä vanhempien mielikuvissa ympäristö siten juuri eroa sporttivankilasta. Kritiikit tällaista lähestymistä vastaan ovat myös vahvasti dokumentoituja:

” Early specialization has been associated with a number of negative outcomes, costs or consequences for youths, such as increased incidence of overuse injuries, burnout, dropout, overtraining syndrome and decreased social development.”  (s. 120, sama lähde kuin edellä)

Tämä kulma on meille varmasti tuttu, ja demokraattisissa yhteiskunnissa syystäkin varoiteltu asia. On selvää, että täydellinen yksipuolisuus ja vaihtelun puute johtaa vammoihin ja taantumaan. Aiheesta on kuitenkin kirjoitettu jo niin monet palstametrit, että tutun virren sijaan haluan kääntää huomion itse määrätietoiseen harjoitteluun. Se ei nimittäin ole yhtä yksipuolisuuden, eikä erikoistumisen kanssa.

Millainen on määrätietoisen harjoittelun alku?

Ericssonia on siteerattu väärin kenties enemmän, kuin yhtään toista urheilussa vaikuttavaa tutkijaa. Lisäksi monet hänen ja kollegoiden myöhemmistä vastauksista ja korjauksista eivät millään tunnu löytävän tietään vastapuolen artikkeleihin. Onneksi on myös Paul Fordin kaltaisia ammattilaisia, jotka oikaisevat ongelmaa:

”Further evidence against early specialization can be surprisingly found in deliberate practice theory (Ericsson et al., 1993.) The 1993 paper is often misquoted… they outline ’three phases of development toward adult expertise… Ericsson et al. state they rely on Bloom’s (1985) characterization of this (first) period of preparation (p.369). They further state, that ’from many interviews with international-level performers in several domains, Bloom (1985) found that these individuals start out as children by engaging in playful activities in the domain. After some period of playful and enjoyable experience they reveal ’talent’ or promise. At this point parents typically suggest the start of instruction by a teacher and limited amounts of deliberate practice.’” (s.121, sama lähde kuin edellä. Alleviivaus jälleen omani.)

Pysähdytään hetkeksi tähän asti luettuun. Jos ”erikoistuminen” sallii mukaansa peräti toisen lajin, leikinomaisen kokeilun ja ensi alkuun rajoitetun määrätietoisen harjoittelun, ainakin allekirjoittaneen on hankala erottaa tätä laadukkaasta lapsuusvaiheen toiminnasta. Lisäksi on vaikea erottaa toisistaan kolmea alussa mainittua urheilijan polkua. Tieteellisessä kirjallisuudessa täytyy avaintermit toki jotenkin määritellä, mutta todellisuus on harvoin niin mustavalkoinen. Olennaisinta lienee se, kuinka me estämme lannistavan ja laaduttoman erikoistumisen, luoden kuitenkin hyvät edellytykset tietyn lajin huipulle nousemiseksi.

Saksalainen expertti Arne Güllich avaa linkin luennolla erikoistumiskeskustelun problematiikkaa hieman lisää. Güllichin hiljattaisessa, suuressa meta-analyysissahan noin 25% otannan huipuista tuli yksilajisista ja 75% monilajisista taustoista, eikä ”lajisuus” siten yksin ennustanut nousua huipulle. Jos määritelmät joustavat, eikä harjoittelun laatua matkan varrella voida mitata, jää meille edelleen paljon tulkinnanvaraa.

Millainen on määrätietoisesti harjoittelevan ”polku”?

Kiinnostava jatkokysymys on tietysti se, mitä tapahtuu, kun harjoittelu alun leikin jälkeen muuttuu ”työksi.” Ericsson usein viittaa niin sanottuun power law tai potenssilakiin taidon karttumisessa. Varhaisessa vaiheessa kehittyminen on nopeaa, mutta vähitellen muutokset ovat pienempiä, ja lopulta tasanko tulee vastaan. Tämä ei suinkaan tarkoita liian usein kuultua ”lahjat eivät riittäneet pidemmälle”-  tyyppistä taitokattoa, vaan päinvastoin. Tasanko on signaali sille, että määrätietoisen harjoittelun periaatteet eivät enää toteudu, ja tarvitaan muutoksia. Mielestäni tämä, enemmän kuin mikään muu, on taitoharjoittelun laadun ydin: löydetään uusia tapoja ja variaatioita vanhojen teemojen toistamiseen. Monipuolisuuden tunnettu puolestapuhuja, taitotohtori Sami Kalaja viittasi ilmiöön yhdessä viime vuoden laadukkaista kirjoituksistaan:

”…ajatuksellisen yhteyden Ericssonin deliberate practicen ja monipuolisuuden välille. Työnteon määrän ohella Ericsson korostaa jatkuvaa vaatimustason nostoa. Ei riitä, että harjoittelu vain toteutetaan, vaan riman pitää olla koko ajan korkeammalla. Tulee väkisinkin mieleen Curre Lindstörmin ”Lite bättre” -metodiikka. Lisäämällä progressiivisesti harjoitusten haastavuutta tekemiseen saadaan monipuolisuutta ja vältetään saman asian aivoton jauhaminen.”

Eri lajeissa erikoistumiskeskustelusta olisi hyvä päästä treenin laatukeskusteluun siksikin, että yksilajinen harjoittelu ja erikoistuminen voidaan toteuttaa niin monella tavalla. Polku voi pitää sisällään joko tätä totaalisen puuduttavaa ja uuvuttaa jauhamista, tai järkevästi toteutettuna yllättävän paljon monimuotoisuutta ja kehitystä. Voi lisäksi olla, että kompleksisemmissa taidoissa ja lajeissa (mm. joukkuepelit) alkuvaiheen laadukas, leikinomainen tekeminen kehittää urheilijoita pidempään, kuin on asian laita joidenkin suljettujen tai vähemmän monipuolisten taitojen osalta. Emme vain vielä tiedä tästäkään riittävästi. Jatketaan kuitenkin kiehtovasta aiheesta heti ensi kuun jutussa.

Ruskan keskeltä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 9. Eriarvoiset Tunnit

30 Aug

Teema on meille toivottavasti jo tuttu. Tiedämme, ettei mitään 10 000 tunnin / 10 vuoden sääntöä todellisuudessa ole; tiedämme, ettei jokainen tarvitse samaa määrää tunteja huipulle nousemiseen; sekä myös sen, että jotkin alat vaativat enemmän tai vähemmän työtä riippuen kansainvälisen kilpailun kovuudesta. Itse ”säännön” muotoili Malcolm Gladwell– niminen journalisti Outliers (2008) kirjassaan, mutta alkuperäisten tutkimusten tekijät ovat sittemmin oikaisseet väärinkäsitystä eri foorumeilla. Vaikka mitään sääntöä ei ole, totuuden siemen löytyy kuitenkin:

”Gladwell did get one thing right, and it is worth repeating because it’s crucial: becoming accomplished in any field in which there is a well-established history of people working to become experts requires a tremendous amount of effort exerted over many years. It may not require exactly ten thousand hours, but it will take a lot. Research has shown this to be true in field after field.”

https://www.salon.com/2016/04/10/malcolm_gladwell_got_us_wrong_our_research_was_key_to_the_10000_hour_rule_but_heres_what_got_oversimplified/

Määrä on siis laatutekijä, jota kukaan ei pääse pakoon. Aiheeseen liittyy tuntien lisäksi useampi, toisiinsa erottamattomasti kietoutunut käsite: toisaalla erikoistuminen ja spesifisyys, toisaalla riittävä monipuolisuus ja siirtovaikutus eri muodoissaan. Avataan näitä lomittain, aina tarina kerrallaan.

Tuntien vähyys lahjakkuuden todisteena?

Eri aloilla huipulle tarvittavat tunnit saattavat vaihdella. Saappaanheitto ei ole yhtä kilpailtu kuin jalkapallo, kumpaakaan väheksymättä. Samoin tuntimäärä vaihtelee myös yksilöllisesti samassa lajissa kilpailevien osalta. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vähemmän tunteja tarvinnut urheilija varmasti omasi suuremman ”lahjakkuuspotentiaalin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihmisten yksilöllinen eroavaisuus on tieteellinen tosiasia, mutta käännetään vielä muutama kivi ennen vimmaa etsiä ja leimata.

Kuten aikaisemminkin olemme todenneet, vaikuttaa urheilijan kyky keskittyä siihen, piuhoittuvatko aivoissa kyseiseen taitoon vaadittavat yhteydet. Kyky saada palautetta omasta suorituksesta ilman ulkoista lähdettä on merkittävä kehittymisen vauhdittaja, samoin kyky itse puskea itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikki edelliset ovat sidoksissa mm. motivaatiotekijöihin ja vaikuttavat huipulle vaadittavan työn määrään. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat pitkälti valmennettavia ominaisuuksia. Lisäksi kunkin lajin eri osa-alueet ovat painoarvoltaan eriarvoisia. Yhden urheilijan laadukas tunti ei ole sama, kuin toisen.

Alat koostuvat taidoista, ja taidoilla on hierarkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten spesifisyys on myös tuntiteeman ytimessä. Jos kussakin taidossa edustukset ovat spesifejä, ei niitä voi luoda kuin harjoittamalla itse kyseistä taitoa. Kuitenkin usein, kun puhumme jostakin urheilijasta, käytämme pelkistyksiä. ”Hän on hyvä pelaaja/koripalloilija/puolustaja”, ”kaverilla on hyvä peliäly” ja sitä rataa. Tämä on kätevää silloin, kun ei ole tarvetta syvempään analyysiin. Todellisuudessa kyky pelata on kuitenkin lukemattomien eri taitojen ja ominaisuuksia summa, ja jotkin näistä vaikuttavat merkittävästi enemmän lopputulokseen kuin toiset. Tyypillisin lentopallosta käyttämäni esimerkki viittaa 2000-luvun alkupuolelta lähtien tehtyihin tutkimuksiin voittamista ja häviämistä edesauttavista taidoista (productive vs. counter-productive skills. Alla pari linkkiä halukkaille.)

https://news.byu.edu/news/volleyball-skills-study-men-should-serve-women-dig

https://www.volleyball1on1.com/using-science-to-develop-a-team-game-play-principals-and-a-volleyball-coaching-philosophy/

Jos näyttää siltä, että kahdesta urheilijasta toinen on saavuttanut huipputason toista merkittävästi nopeammin, voiko syy löytyä heidän taidoistaan itse lajin sisällä? Joitakin vuosia sitten lentopallossa eräs hakkurin paikalla kansainvälisiin parrasvaloihin noussut miespelaaja nostettiin esiin esimerkkinä erittäin myöhäisen erikoitumisen mahdollisuudesta. En ole varhaisen erikoistumisen kannalla, mutta vierastan myös ajattelua, jossa ovet tähtiin ovat ikään kuin auki ikuisesti. Näin ei varmasti myöskään ole. Gilbert Fellinghamin analyysi huipputason lentopallosta osoitti jo 2004, että pelin useimmin tapahtuvat suoritukset vaikuttavat tuloksiin eniten. Monisyistä analyysia voimakkaasti pelkistäen osa-alueet arvottuivat näin:

  1. Syöttäminen
  2. Hyökkääminen
  3. Vastaanottaminen
  4. Torjuminen
  5. Puolustaminen
  6. Muut osa-alueet

Huomionarvoisen tutkimuksesta teki se, kuinka merkittävästi kolme ensimmäistä painottui kolmeen seuraavaan verraten. Pareton periaatteen mukaisesti suurin osa tulosta oli yksinkertaisesti seurausta kolmesta ensimmäisestä osa-alueesta (ja niidenkin sisällä vain parista vielä pienemmästä osa-alueesta.) Lentopallossa saattoi siis lyödä itsensä läpi hakkurimarkkinoilla myöhään, jos luontaisten fyysisten ominaisuuksien ansiosta sai paljon apuja mm. hyökkäämiseen ja syöttämiseen. Pitkä, vivukas ja vahva pelaaja saattoi tehdä tuhoa ilman merkittävää, hitaasti kehittynyttä hyökkäystaitoakin. Vastaavaa ei olisi voinut kuvitellakaan puolustamisessa, vastaanottamisessa, tai passaamisessa, joissa taito on fysiikkaa paljon määrittävämpi tekijä.  Esim. painonnostossa tällainen hakkuroinnin tavoin kuitenkin onnistuu:

https://yle.fi/urheilu/3-11297484

Tarina on Marianne Saarhelon lisäksi tietääkseni ollut sama joka kerta, kun lajista on vaihdettu menestyksekkäästi toiseen ja saavutettu ennätyksiä, olympiapaikkoja tai vastaavaa. Muuta sporttia on ollut alla, lajit ovat tyypillisesti marginaalisempia, ja fyysisyys sekä antropometria vastanneet paljosta. Donald Thomas (korkeushyppy), Helen Glover (soutu), Michelle Steele (skeleton), Chrissie Wellington (ironman) ja kumppanit ovat kaikki menestyksensä ansainneet. Mielestäni he käyvät kuitenkin huonoina esimerkkeinä tuntien vähäisyyden kannattajille. Kun puhutaan esimerkiksi joukkuepelien kaltaisista lajeista, joissa taito näyttelee merkittävämpää osaa, ei oikoteitä vaikuta olevan. Vai onko?

Lyhentävätkö toiset lajit huipulle vaadittavien tuntien määrää?

Riippuen siitä keneltä kysyy, saa erilaisen vastauksen otsikon hankalaan kysymykseen. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että edustusten spesifisyys jyllää, eikä lapsuuden ja nuoruuden kakkoslaji nopeuta polkuasi aikuiseksi huipuksi. Toiset ovat taas avoimempia ajatukselle, että näin saattaisi hyvinkin olla. Itse olen enemmän skeptikko havaintomotoristen suoritusten suhteen, mutta ostan helpommin uran pituuteen, sekä kehon ja mielenterveyteen liittyvät, varhaisen monipuolisuuden argumentit. Seuraavissa kirjoituksissa käsiteltävät siirtovaikutuksen eri muodot (motorinen, havainnoinnin, käsitteellinen, fysiologinen, sekä pätevyyden) ovat dokumentoituja asioita, joten hyötyä toisista lajeista toki on.

Sami Kalaja on keskusteluissa ja luennoissa kuvannut siirtovaikutuksen hyötyjä ajatuksella ”tunnit ovat tulleet täyteen- mutta toisissa lajeissa.” Olen samaa mieltä siitä, että monipuoliselta taustalta ponnistava, tiheämmän hermoverkon oppimiskykyinen nuori on varmaankin urheilullisuudessa edellä sellaisia, jotka vähemmän liikkuvat. Aihetta on valitettavasti erittäin vaikea tutkia ja osoittaa todennäköisiä syy-seuraussuhteita. Nopeaa oikotietä toistenkaan lajien harrastamisella tuntien suhteen kuitenkaan tuskin on. Ericsson itse spekuloi määrätietoisen harjoittelun roolia alta löytyvällä tavalla. Yksi kehittymistä nopeuttava (=tunteja vähentävä) tekijä voisi olla pätevyyden siirtovaikutuksen kautta. Urheilija saattaa harjoitella määrätietoisesti jotakin aivan toista lajia, joka sinällään ei siirry mitenkään uuteen lajiin, mutta pätevyys ja ymmärrys harjoitteluprosessista tuovat edun:

”An … intriguing possibility is that coach-led practice in any sport is rare, and that the experience of learning to engage in purposeful and deliberate practice with full concentration to improve some aspect of performance and observing remarkable results might encourage the athletes to adopt similar methods for improving their performance in the main sport.”

Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice.“ Journal of sports sciences38.2 (2020): 159-176

Kyseinen pätevyyden siirtovaikutus ja eri osa-alueiden vaikutus menestykseen ovat tärkeitä aiheita myös valmentajille itselleen. Ominaisuutesi hyvänä pelin opettajana ja taktikkona eivät kenties koskaan pääse oikeuksiinsa huippujoukkueessa, jos et kykene myös lujuuteen, ehdottomuuteen ja koviin päätöksiin.

Ensi kertaan, ja erikoistumiseen,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Soihdunkantajat

31 Mar

Lentopallon mestaruusliigassa päättyy lähitulevaisuudessa useampi pitkä pelaajaura. Osa näistä on julkistettu, ja osa konkareista saattaa vielä jatkaa kauden tai kaksi. Siitä huolimatta pian avautuvat pelipaikat tarkoittavat yhden aikakauden loppua. Pitkän uran jättämä aukko on kuitenkin usein, ainakin hetkellisesti, liian suuri kenenkään paikattavaksi.  Suomen kokoisessa maassa on erityinen arvo henkilöllä, joka haluaa ja kykenee toimimaan urheilijan vaativassa ammatissa pitkään. Maaliskuun juttu kertoo näistä soihdunkantajista, joiden pitkää uraa toivottavasti osaamme kunnioittaa.

Elettyä tietoa

Vaikka toimeentulolla on merkitystä, koostuvat pisimmät urat rahan ja terveyden lisäksi muustakin. Pitkään jatkavat ovat usein ihmisiä, jotka löytävät merkityksen tekemiselle arjesta ja jotka persoonalleen sopivalla tavalla vaativat paljon itseltään ja ympäristöltään. Mielenkiintoista kyllä heidän sisäinen motivaationsa ja kokemuksensa tekevät konkareista monella tavalla valmentajan kaltaisia. Duken koripallovalmentajan mielipide johtavien pelaajien merkityksestä on esimerkiksi tällainen:

The single most important ingredient after you get the talent is internal leadership. It’s not the coaches as much as one single person or people on the team who set higher standards than that team would normally set for itself.” Mike ”Coach K” Krzyzewski

Vaikka nuorempikin voi olla kapteeni, ovat pisimmän uran tehneet lähes poikkeuksetta johtajia. Osa heistä on julkisuudessa paljon, mutta osa taas suurelle yleisölle vähemmän näkyviä. Tällaiset pelaajat eivät välttämättä mielellään anna haastatteluja tai muutoin viihdy valokeilassa. Jostakin syystä he kuitenkin tulevat hallille uudelleen ja uudelleen, vuosi toisensa perään. Kirjassa ”Captain Class” (2017) Sam Walker kuvaa tällaisen hiljaisen ja varjoista johtavan ”kapteenin” olemassaoloa yhdeksi avainasioista eliittijoukkueeksi kehittymisessä. Eräs syy pitkäaikaisen pukukoppiläsnäolon hyödyistä liittyy pelitaitojen lisäksi esimerkin välittymiseen muille.

Aikanaan tämä oli peräti lajin selviytymistä edesauttava taito, sillä vain ihmisellä on mahdollisuus siirtää opittua viisautta jälkipolville suuressa määrin. Vaikka nykyaika onkin huippujuttu, meillä on enää vähän tilanteita, joissa eri-ikäiset ovat kanssakäymisessä toistensa kanssa vertaisina. Yleensä tämä tapahtuu ennalta hyvin käsikirjoitetuissa tilanteissa, joissa pääosassa ovat ammatilliset roolit. Pukukopista, sen sijaan, menet taisteluun vertaisena, ja joskus hyvinkin eri-ikäisten toverien rinnalla. Porukalla kilpaillaan, voitetaan ja hävitään. Kokeneen pelaajan tapa reagoida tilanteeseen ei ole yhtään vähempää kuin konkreettinen esimerkki siitä, mitä on olla mies tai nainen. (Mieleen nousee vuoden 2014 talviolympialaiset, kun tuolloin 43-vuotias Teemu Selänne luisteli Suomen ykkösketjussa parikymppisten Mikael Granlundin ja Alexander Barkovin rinnalla.)

Kypsyyden saavuttamiseksi tarvitaan siis siltoja sukupolvien välille, mutta aina tämä ei toteudu urheilussakaan. Esimerkiksi Yhdysvaltojen NCAA on useissa lajeissa maailman ammattimaisin sarja, mutta myös sillä on heikkoutensa. Urheilijat ovat kaikki 20 ikävuoden tienoilla edelleen tekemisissä vain suurinpiirtein omanikäistensä kanssa, ja jos samanikäistä eurooppalaista pelaajaa vertaa amerikkalaiseen, kypsyyseroja löytyy. Osa toki selittyy biologialla ja osa kulttuurilla laajemmin. Meikäläisten erilainen systeemi kuitenkin auttaa nuoria paremmin matkalla aikuisuuteen prikulleen siksi, että saamme aikaisemmin pelata vanhempien ja kypsempien pelaajien seurassa. Heterogeenisen ryhmän ja eri-ikäisten kanssa harjoittelun on myös todettu vaikuttavan positiivisesti taitojen oppimiseen. (Tässä aihetta sivuaa Sami Kalaja reilun tunnin luennon loppupuolella):

https://www.youtube.com/watch?v=Ika7q1HOnYE&list=PLsucBY1JRXfN7KUC2MnkQ529J5-BG4Vio&index=5

Lajin paikalliset kasvot

Olisi mielenkiintoista kuulla, kuinka moni aikuinen suomalainen tietää jääkiekkoilija Raimo Helmisen kotiseuran. Todennäköisesti aika moni, ja Tampereella vastaava luku olisi hyvinkin korkea. Ammattimaisessa lajissa franchise-pelaajat tunnetaan valtakunnallisesti, ja vaikka kaikki lajit eivät ole yhtä näkyviä, näkyy sama ilmiö pienemmässä mittakaavassa myös muualla. Lentopallossakin osa ennen pitkää eläköityvistä pelaajista on kotipaikallaan jo osa katukuvaa. Urallaan moni on pelannut ulkomailla ja maajoukkueessa ennen paluuta lähemmäs kotia. Nopea katsaus paljastaa, että heitä itse asiassa löytyy kaikkialta mestaruusliigasta.

Aikanaan maajoukkuetta kannatelleiden Mikko Eskon (1978) ja Olli Kunnarin (1982) pitkäaikainen seura Suomessa on ollut Valepa (sittemmin Valepa Sastamala Tampere.) Mesko on kotoisin Vammalasta ja Kunnarikin teki liigadebyyttinsä saman seuran väreissä jo vuonna 2000. Huittisissa varttunut Matti Oivanen (1986) puolestaan päättää uransa Hurrikaani Loimaan paidassa tähän kevääseen, eikä hänkään ole kaukana kotiseuduiltaan. Savo Volleyn paidassa taas nähdään kaksikin maajoukkueen kapteenia. Antti Siltala (1984) palasi Suomeen täksi kaudeksi pitkän ulkomaanuran päätteeksi. Vieremän mies on poissaollessaankin ollut aktiivinen yläsavolaisessa lentopallossa. Lisäksi Savo Volleyn rantasalmelainen Jukka Lehtonen (1982) edustaa jo kuudetta seuraa savon alueella. Kaikki heistä ovat seuransa ja lajin ikoneita omalla seudullaan.

Vanhojen maajoukkueratsujen lisäksi liigassa pelaa myös vähemmän tunnettuja, mutta silti yhtä kokeneita pelureita. Osa heistä on jo varhain, lyhyen maajoukkuevisiitin jälkeen, satsannut ammattilaisuuden sijaan kaksoisuraan. PuMa-Volleyn kasvatti Toni Kankaanpää (1984) on Suomessa pelannut lähes pelkästään pääkaupunkiseudulla, ja Ossi Rumpunen (1989) pelkästään Raision Loimussa. Akaa-Volleyta viimeksi edustanut Joni Mikkonen (1986) on puolestaan tehnyt valtaosan urastaan Tampereen läheisyydessä ja hieman pohjoisempana Anssi Hakala (1984) on edustanut Oulun alueen seuroja peräti 14 vuoden ajan. Jos ihmisten on vaikeaa kuvitella pääkaupunkiseudun lentopalloa ilman Kankaanpäätä, sama pätee oululaisiin ja Hakalaan, ja Raisioon ja Rumpuseen. Jokainen on ollut seurassaan tai alueellaan soihdunkantaja.

Tässä mainittujen lisäksi mestaruusliigassa pelaa useampi muukin, kenties uransa jatkoa miettivä päälle kolmekymppinen. Toivoa sopii, että Loimun Kasper Vuorinen (1984), Akaan Ville Heiskanen (1985), Loimaan Tomi Rumpunen (1987) ja Jesse Mäntylä (1987), Savon Petteri Penttinen (1985) ja Timo Leikas (1985) eivät kaikki lopeta ainakaan yhtä aikaa. Kuten syntymävuosista näkyy, moni 1980-luvulla syntynyt on halunnut jatkaa uraansa lähelle 35 ikävuotta. Siitä huolimatta liiga tarvitsee pian uusia pelaajia, jotka ovat valmiita tekemään urheilusta uran lisäksi elämäntavan.

Esikuva elämään

Lentopallon tunnetuin urheilullinen esikuva on pitkään tietenkin ollut Tuomas Sammelvuo. Hiljattaisen Venäjän pestin myötä tarkkaavainen saattoi parissakin uutisessa huomata vuoden, kun ”Köpi” ensimmäistä kertaa pelaajana saapui miesten maajoukkueeseen. Vuosi oli 1993, mikä teki Sammelvuon urasta sinivalkoisissa pelaajana ja sitten valmentajana peräti 26 vuoden mittaisen. Se on pitkä aika, etenkin kun ottaa huomioon, kuinka moni sai läheltä nähdä esikuvansa.

Kun valmensin Sloveniassa, koko muu Ljubljanan porukka nauroi Matija Pleškon (1976) paluulle välivuoden jälkeen. Ei siksi, etteivät taidot olisivat riittäneet, vaan koska kaikki tiesivät näin vielä tapahtuvan. Sammelvuon ikäinen Pleško itse asiassa pelaa edelleen ja jahtaa tänä keväänä mestaruutta numero 32. Vaikka Slovenia on pieni maa, on 31 pyttyä yhdellä uralla aika paljon. Kyse ei ole enää menestyksestä, vaan sportti on Pleškolle yksinkertaisesti rakas asia. Joskus myös Suomessa kuulee sanottavan, että vieläkö se ja se pelaa. ”Eikö sillä ole mitään parempaa tekemistä, kuin urheilla?” Parempi kysymys saattaisi olla ”Kuinka saamme useamman tekemään urheilusta elämäntavan?”

It’s the playoffs,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Leikki kuuluu kaikille

30 Sep

Uuden blogin rustaaminen on mielekästä. Se ei ole työtä, vaikka työhön yleensä liittyykin. Kirjoittaminen on virkistävää ja palauttavaa; toisin sanoen, se on kuin leikkiä. Syyskuun pohdinta leikistä ja pelistä ei sattumalta ollut yksi mukavimmista laatia.

On tärkeää ymmärtää, ettei leikki ole ajanhaaskausta, vaan luonnon oma tapa valmistaa meidät todellisuuden vaatimuksiin. Lähes kaikki eläimet leikkivät luonnossa. Lapset leikkivät pienenä. Ihmisiltä tahtoo kuitenkin unohtua mikä on tärkeää ja missä kaikki olimme joskus hyviä. Leikki on myös aikuisen hyvinvoinnille yhtä tärkeää kuin uni, ravinto, lämpö ja suoja.

Miten ymmärrämme leikkimisen?

Mitä me edes tarkoitamme sanalla leikki? Ensimmäisenä mieleen tulevat edellä mainitut lasten leikit. Toisena, että kivaahan leikkiminen on, mutta nimenomaan lasten juttuja. Ei aikuisilla ole aikaa moiseen ja töissä saattaa saada laiskan maineen. Suomessa leikki kärsii inflaatiota myös sanavalinnan takia. ”Ei tänne olla tultu leikkimään” muistuttaa pomo, kun tulosta pitäisi tulla.

Englannin kielen sana ”play” taas voi tarkoittaa vaikka mitä. Leluilla leikkimisen lisäksi se on instrumentin soittamista, lautapelin pelaamista, tennistä, vitsailemista, flirttailemista, näyttelemistä ja niin edelleen. Sankirjasta (linkki) löytyy monta kymmentä merkitystä verbille play ja tämäkin on tietysti vain jonkun laatima karkea lista. Suomen kielen sana ”leikki” kattaa siis vain osan siitä kaikesta, mikä todellisuudessa on leikinomaista ja virkistävää. Ei toki sillä, että englanninkieliset maat olisivat käytännössä yhtään parempia, vaikka heiltä osuvampi verbi löytyykin. Länsi, USA etunenässä, tunnetusti tekee liikaa töitä ja leikkii liian vähän.

http://www.dictionary.com/browse/play?s=t

Jollain tasolla kuitenkin tiedostamme tämän leikki/työ paradoksin. Meissä kaikissa asuu yhä se pieni poika tai tyttö, joka kaipaa takaisin lapsuuden tunnelmiin, joka rakastui peliin tai toimeen ja uppoutui siihen täysin. Elämä oli huoletonta. Vaikka aikuisille kuuluukin enemmän vastuuta, me olemme alkuaikojen leikkien myötä unohtaneet jotakin oleellista palautumisesta ja ilosta.

Rion olympialaiset ovat tästä hyvä esimerkki. Suomalaisten tekeminen oli osittain väkinäistä ja ilotonta, ja se laittoi ihmiset miettimäään miksi me teemme -tai katsomme- tätä. Kun nyt -jälleen- keskustelemme suomalaisen urheilun tilasta, nousevat tutut asiat pinnalle. Halajamme paluuta siihen pelaamisen ja liikkumisen ytimeen, jota aivan pienetkin kokevat, mutta joka jossain viimeisten junnupelien vaiheilla tuppaa unohtua.

Mitä leikki todellisuudessa on?

https://www.ted.com/talks/stuart_brown_says_play_is_more_than_fun_it_s_vital

Jokaisen aikuisen olisi hyvä lukea jokin leikkimisen biologiseen taustaan liittyvä artikkeli tai teos. Aihe on sydäntä lähellä ja moni aikaisempi kirjoitus on tätä jotenkin jo sivunnutkin. Kirjassa Play (2008) Dr. Stuart Brown kuvailee leikkiä näin:

…researchers from every point of the scientific compass now know, that play is a profound biological process. … It shapes the brain and makes animals smarter and more adaptable. In higher animals, it fosters empathy and makes possible complex social groupings. For us, play lies at the core of creativity and innovation. ”

Ja meistä ihmisistä:

Of all animal species we are the biggest players of all. We are built to play and built through play. When we play, we are engaged in the purest expression of our humanity, the truest expression of our individuality. Is it any wonder that often the times we feel most alive, those that make up our best memories, are moments of play?” p.5

Puheessakin ”työ on kuin lasten leikkiä” kun se sujuu ja on mukavaa. Joidenkin mielestä taas leikki on ”lasten työtä.” Jostakin syystä nykyisin, tehokkuuden, teollisen- ja informaatiovallankumouksen vanavedessä, olemme alkaneet laittaa työn ja leikkimisen spektrumin eri puolille, ikään kuin ne jotankin sulkisivat toisensa pois. Käsitys on kuitenkin väärä, sillä leikin vastakohta ei ole työ. Leikin vastakohta on masennus, joka voi viedä mukanaan työntekoon uupuvat tai vailla sitä olevat.

Uuden luominen ja innovointi ovat keksijöilleen paitsi kovaa, myös äärimmäisen motivoivaa ja mukavaa työtä. Eikämeidän edes tarvitse mennä historian suurimpien keksintöjen äärelle löytääksemme tekemisen mielekkyyden. Osa meistä osaa suhtautua ihan arkitöihin tällä tavalla. Leikkisä mutta ahkera lähestyminen ongelman ratkaisuun on usein tehokkaintakin. Brown jatkaa lapsista:

As children, we do not need instruction in how to play. We just find what we enjoy and do it. Whatever rules there are to ”play”, we learn from our teammates. And from our play we learn how the world works, and how friends interact. By playing we learn about the mystery and excitement that the world can hold…

Ja aikuisista…

At some point as we ge older, however, we are made guilty for playing. We are told that it is unproductive, a waste of time, even sinful. The play that remains is, like league sports, very organized, rigid and competitive. We strive to always be productive, and if an activity doesn’t teach us a skill, make us money, or get on the bosses’ good side, then we feel we should not be doing it. (p.6-7)

Kuinka yhdistää työ ja huvi?

Jopa pallopeleissä, joiden pitäisi olla leikin todellinen kotipesä, tuotteliaisuus ja tehokkuus voivat viedä ilolta parhaan terän. Jos kuitenkin katsoo sitä, kuinka oikeasti hyvä joukkue toimii yhdessä, leikki on nähtävissä kaikkialla. Matkalla huipulle tarvitaankin sekä totisuutta, että pilkettä. Oikein valjastettu totisuus johtaa kehitykseen. Huippu-urheilija tarvitsee kovan draivin, sinnikkyyttä, järjestystä, rutiineja ja suuren määrän uhrauksia. Leikkiä puolestaan tarvitaan pitämään kokonaisuus kasassa. Ensinnäkin siinä, mikä ulospäin näyttää raa’alta työltä, on siihen tottuneille ammattilaisille kovaa, mutta kivaa. Heistä on upeaa jättää kaikki joka päivä kentälle. Toiseksi iso osa huipuista nauttii lajinsa sosiaalisesta ympäristöstä.

Huumori on yksi leikin jaloimmista muodoista ja ihmistä helpottava kyky nähdä valoisa puoli ankarissakin tilanteissa. Suomalaiset muistavat hyvin Edvin Laineen Tuntemattoman Sotilaan ilmapiirin, ja Teemu Selänteen ainaisen virneen ja ”olipa taas jätkien kanssa nastaa”- kommentit. Elämässä on toki myös hetkiä, jolloin leikki on kaukana; näissä tilanteissa sitä ei vain yleisesti pidetä soveliaana ja normeihin mahtuvana.

Ajatus nauruttomasta lentopalloharjoituksesta on kuitenkin ainakin itselleni vieras. Valmentajasta tuntuu hyvältä, kun ukot nauravat, tekevät yhdessä, iskevät tarinaa. Toki myös työt pitää hoitaa, mutta huumori on se sosiaalinen liima, jolla ammattilaisjoukkueetkin pysyvät kasassa. Pienpelien lisäksi erilaiset käytännön pilat, vitsit sekä kaikenlainen kilvoittelu mahtuvat huippu-joukkueen arkeen. Tai jos eivät mahdu, niin valmennus ei ole kartalla siitä, mitä ihminen tarvitsee yltääkseen parhaimpaansa.

Kohti leikkiä tukevaa järjestelmää

Matthew Syed kuvaa Bounce (2010) kirjassa tätä kahtiajakoa termillä Doublethink. Ensin siis pitää tehdä vuosia ja vuosia kovaa työtä päästäkseen pelaamaan mestaruudesta. Paineet vain kasvavat ja voivat olla musertavat. Kun on ratkaisukamppailun aika (ja lähes kaikki arvokisakamppailut ovat ratkaisevia) urheilijan tulee kyetä uskottelemaan itselleen, että ”Its just a game!!” ja edelleen pelaamaan rennosti omalla tasollaan. Kuinka tähän päästään? Urheilupsykologia on verrattain nuori ala, mutta onneksi yleistymässä. Silti sillä usein vain paikataan aikaisemmin syntyneitä ongelmia.

http://yle.fi/uutiset/huippu-urheilun_asiantuntijan_vinkit_urheilumenestykseen_lisaa_hontsailya_oma_laji_paatettava_viimeistaan_15-vuotiaana/9098200

Olen samaa mieltä Sami Kalajan kanssa. Me tiedämme huipulle noususta, että varhaisesta startista omassa lajissa on iso hyöty, vaikka erikoistuminen tapahtuisikin myöhemmin (kts yllä.) Etenkin ensisijaisesti kognitiivisia taitoja vaativissa tehtävissä laadukkaat harjoitustunnit ovat tason tärkein mittari. Siinä missä juoksijan fyysiset synnynnäiset ominaisuudet antavat jollekin ison edun, esimerkiksi pelinluku ja liikkuminen pallopeleissä ovat huomattavasti helpommin ja pidemmälle harjoitettavia ominaisuuksia.

Seuraukset ”varhaisen pakottamisen” mallista ovat tunnetut. Ajamme lapset liian varhain muottiin ja he palavat loppuun tehdessään liikaa sitä, mitä aikuiset heidän haluavat tekevän. Toinen yhtä huono juttu on, jos yhdestä lajista muodostuu lapsen koko identiteetti. Tässä tapauksessa urheilija kyllä tekee töitä hullun lailla ja kehittyy ehkä huipuksi, mutta elää jatkuvasti kovien paineiden alla. Jos epäonnistuu, koko oma identiteetti on vaarassa. Tähän yhtälöön 30-vuotiaana hankittu urheilupsykologi ei nopeasti saa aikaan isoja muutoksia. Näin nousee helposti julkinen älämölö ja alamme puolestaan rummuttaa monipuolisuuden tärkeyttä sanoen lisää asioita, jotka eivät pidä paikkaansa, jälleen vahingoitten nuorten kasvua huipulle.

Aihe rönsyää hieman, ja tässä on aihetta kokonaiseen blogisarjaan, mutta päätän tämän jutun seuraavaan ajatukseen. Koko tämä lahjakkuus/erikoistuminen/tie huipulle on Suomessa mielestäni pääosin huonosti uutisoitu ja ymmärretty yhtälö. Mutkia on vedetty suoraksi ja kaivauduttu poteroihin ymmärtämättä ihmisen biologiaa. Jokainen terve ihminen on lahjakas (meillä on aivot), ja jokaisella on potentiaalia asiohin, joista emme tiedä ja joita emme itse edes ymmärrä ennenkuin olemme harjoitelleet pitkään ja laadukkaasti. Emme ole samanlaisia, mutta paljon, paljon enemmän muokattavissa kuin uskommekaan. Se, ettemme tiedä tätä, on surullista.

Sana lahjakas on siten huono kuvaamaan ihmisen taitoja, jotka ovat hankittuja ominaisuuksia. Edelleen tämä riippuu myös lajista, ja vaikka tiedemiehetkään eivät vielä tarkalleen tiedä mikä vaikuttaa mihin ja minkä verran, ovat periksiantamattomuus, intohimo ja kyky tehdä työtä kenties tärkeimmät ainekset, mistä huiput on tehty. Mistä nämä ominaisuudet sitten kumpuavat? Mistä mieltymyksemme tulevat? Osa on myös geeneissä, mutta lapsuuden ja nuoruuden leikit, pelit, ja kokemukset jättävät meihin jokaiseen elämän pituisen jäljen. (Sattumoisin ensimmäinen leikin muoto ihmiselläkin on liike, jota alamme kokeilla jo ennen syntymää.)

Esimerkiksi Suomen koulujärjestelmä tuottaa hyviä tuloksia juuri siksi, että se on sopusoinnussa biologian kanssa. Aikainen pakottaminen muottiin ja pulpettiin sekä tuloksia mittaavaan kilpailuun ei tuota hyviä eikä hyvinvoivia oppilaita. USA on tästä varoittava esimerkki. Tämä lyhyt Michael Mooren video kuvaa sitä, minkä suomalaiset oivalsivat innovoidessaan koulujärjestelmänsä. Paras tapa kehittää lapsia on antaa heidän leikkiä, sillä leikki on, kuten Brown kirjoitti, ”a profound biological process … shapes the brain … smarter and more adaptable … it fosters empathy and makes possible complex social groupings … we are built to play and built through play.”

https://www.youtube.com/watch?v=-WqHGXLE0P8

Suomalaisen urheilun tulisi ymmärtää tämä sama opetus. Maailma on täynnä eri alojensa huippuja, jotka aloittivat varhain ja jopa erikoistuivat varhain omaan lajiinsa. Ongelma ei siis ole varhainen opetus, eikä sen ratkaisu monipuolisuuden kasvatus siihen pisteeseen, että kukaan ei pian ehdi olla huippu missään. Kyse on enemmän siitä miten me opetamme, ja saammeko lapset itse ajan kanssa oivaltamaan mitä he haluavat. Voimme leikin varjolla opettaa heidät jopa harjoittelemaan laadukkaasti samalla, kun annamme heille riittävästi tilaa kasvaa.

Entä jos on kadottanut sen pienen pojan tai tytön, kuten moni aikuinen työelämän kiireissä on? Aina on mahdollista laatia oma leikkihistoria. Jos ei itse enää muista, voi kenties haastatella omia vanhempia ja sisaruksia lapsuuden leikeistä. On yhä mahdollista palata toiseen aikaan ja tunteisiin, joissa jokin puhuu meille aidolla äänellä. Jokaisella on lapsuudessa ja nuoruudessa jotakin, jonka avulla voi tuoda ilon ja leikin takaisin… Jokainen meistä on riittävän lahjakas ollaakseen jälleen pelin herra.

“Somewhere behind the athlete you’ve become and the hours of practice and the coaches who have pushed you is a little girl who fell in love with the game and never looked back… play for her.”Mia Hamm

For another playful season,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com