Tag Archives: John Kessel

Velhon Oppipoika

30 Sep

On kiehtovaa seurata julkisia urheilukeskusteluja. Tuntuu, että vaikka aiheet kausittain muuttuvat, kiertelevät ne silti enimmäkseen samojen teemojen ympärillä. Toisaalta eivät kai omatkaan puheet ihan hirveästi muutu- jos nauhoittaisi keskusteluja niin kyllä sitä aika samoja jauhettaisiin. Liigojen startatessa saa pelaajakorttien ohella lukea koutsien taustoista. Monen valmentajan tausta on tuttu: melko hyvä, mutta ei paras pelaaja, joka kuitenkin halusi kovasti olla hyvä. Jatkoi lajin parissa, ja valmentajana meni pidemmälle kuin pelaajana.

“We coach the way we were coached.” – John Kessel

Suurin osa meistä valmentaa niin kuin meitä on valmennettu. Tämä on truismi, ja vain koulutuksella muutettavissa. Olen kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että pelaajataustan omaavia voisi kouluttaa toisinkin: järjestämällä useammalle halukkaalle paikan jonkin mestarivalmentajan oppiin. Tällöin huippujen oppien järkevä toistaminen omassa valmennuksessa todennäköisesti palvelisi koko lajia laajemmin. (Toki pitää muistaa, ettei kritiikittömästi voi kopioida. Valmentajan täytyy myös tuntea periaatteet mielipiteiden ja metodien takana.)

Puhkilainattua kiinalaista sananlaskua ei tarvita korostamaan tekemisen merkitystä ammatin tai taidon oppimisessa. Työ tekijäänsä opettaa voi sanoa kotimaisittainkin, ongelmana vain on, että jokainen ilman koulutusta työhön alkava törmää samoihin ongelmiin ja joutuu ratkaisemaan ne itse. Tähän kuluu paljon aikaa, eikä trial and error – lähestymisen onnistumisesta aina ole takeita. Työharjoittelut, koulun tunneilla ratkaistavat “keissit” ja oppisopimukset toki kaikki tähtäävät samaan: valmistamaan tavallisesti melko kokematon henkilö työelämän haasteisiin.

Kuulun erään yhdysvaltalaisen, yrittäjyyteen kannustavan uutiskirjeen lukijoihin. Parin viikon välein tilaajia muistutetaan yrittäjyyden mahdollisuuksista maassa, jossa maksamatta jääneet opintolainat vievät valtavasti ihmisiä konkurssiin joka vuosi (tai niitä maksetaan pois eläkkeelle asti.) Suomen koulutusjärjestelmä on toistaiseksi toisenlainen, eikä kenenkään tarvitse ottaa kuusinumeroisia lainoja tullakseen maisteriksi. Silti totuus muodollisesta koulutuksesta ja sen painotuksesta nykymaailmassa on toinen, kuin mitä usein ajatellaan. Moni ahkera ja kekseliäs pääsee pitkälle käytännössä opituilla taidoilla ja usein jonkun toisen, kokeneemman opastaessa.

Voit siis olla fiksu, yritteliäs ja menestynyt ihminen, vaikka et olisi kouluttaunut missään muodollisessa laitoksessa.

Oli aika, jolloin maailman yleisin koulutusmalli oli mestarin ja oppipojan vuorovaikutus.Tulokas oppi suoraan konkarilta ja itse tehdyssä työssä. Yrityksen ja erehdyksen kautta kertyneen perimätiedon varassa rakennettiin paljon upeita asioita ennen kuin luonnontieteiden periaatteet, matematiikka jne. yleistyivät luettavaksi kaikelle kansalle. Minua kiehtoo valtavasti tämän kaltainen elämä- olla opissa päivät läpeensä ja oppia taito tekemällä, mutta samalla kokeneen osaajan silmän alla. Moni varmaankin muistaa tämän, Johann Wolfgang von Goethen Zauberlehrling- runoon pohjautuvan kohtauksen Walt Disneyn Fantasia– piirretystä. Mikki Hiiri on Noidan Oppipoika, jonka näpeissä noidutut luutut eivät vielä pysy ilman velhoa. Mestareita tarvitaan ohjaamaan nuorta intoa oikeille poluille.

https://www.youtube.com/watch?v=Ait_Fs6UQhQ

Jokainen alallaan motivoitunut nuori pitäisi siis saada kokeneemman oppiin näkemään ensi käden työtä. Luonnollinen ongelma on, että mestareita on vähän, eikä jokainen voi olla Platonin tai Da Vincin oppilas. Tässäkin syntymäpaikka on osa valmentajan “lahjakkuutta,” kuten urheilijoiden tapauksissa puhutaan (talen hotbed tuo sattumalta lähellä asuvalle paremmat treeniolot, jonkun vanhemmat tukevat lajia, jonkun eivät kuskaa treeneihin, jne.) Tiedän esimerkiksi erään italialaisen valmentajan, jonka kotikaupungissa aikanaan valmensi Julio Velasco, yksi historian kuuluisimmista lentopallokoutseista. Kaverini hivuttautui väkisin hänen oppiinsa- katsomaan treenejä, pallopojaksi, ja siitä eteenpäin töihin tilastomieheksi. Hän oli ahkera ja keksiliäs, mutta ilman muuta myös onnekas.

“Dont let your schooling interfere with your education.”- Mark Twain

Nyt 2010-luvulla onnea tarvitaan kuitenkin vähemmän kuin ennen. Joku vuosi takaperin muistan lukeneeni artikkelin, jossa Raul Lozano (menestynyt argentiinalainen lentopallovalmentaja hänkin) peräänkuulutti hänkin yrittelijäisyyttä. Jos todella haluat olla paras alallasi, paras lentopallovalmentaja, miksi et muuta Brasiliaan, tee töitä jossakin kioskissa ja illat vakoile huippuja harjoituksissa? Tai hankkiudu siivoojaksi hallille? Suurin osa meistä vain ei oikeasti ole valmis laittamaan itseään tällä lailla likoon, saati tule ajatelleeksi kuinka valtavat mahdollisuudet maailma yrittävälle todella tarjoaa. Mutta jotkut ovat, ja näihin motivoituneisiin kavereihin pitäisi lajiliittojen ja seurojenkin panostaa.

Sanotaan, että sivistys on sitä, mitä jää jäljellä, kun ihminen on unohtanut lukemansa.

Omasta puolesta voin sanoa, että vaikka keskityin kouluun huolella, eivät kertyneet taidot pääosin ole seurausta mistään “muodollisesta koulutuksesta.” Kuten meistä jokainen, olen huolella unohtanut suurimman osan kaikesta joskus lukemastani ja kuulemastani. Mutta käytäntö, tuo suloinen käytäntö. Tekämällä oppii. Ne asia, mitä olen arjessa nähnyt tehtävän, ne mitä itse on tehnyt, ja ennen kaikkea ne kysymykset, joita kuka tahansa voi tänä päivänä minkä tahansa alan asiantuntijalle lähettää… Kaikki tämä on kirkkaassa muistissa, koska se on itse ja oma-aloitteisesti tehtyä.

Ihmiset aivan turhaan empivät ottaa yhteyttä taitaviin tai kuuluisiin kollegoihinsa. Miltei jokainen alansa huippu on 1. vastannut postiin nopeasti 2. ollut ystävällinen, avulias, ja kannustanut jatkamaan. He, näin arvelen, haluavat nähdä tiedon etsijässä nuoremman version itsestään. Usein unohdamme, kuinka erityistä aikaa elämme historiassa- aikaa, jona tieto liikkuu hyvin vapaasti. Lakia sittemmin lukenut college- kämppikseni Ryan Garcia nosti kesällä älypuhelimen ilmaan ja lausui

“How freaking awesome that we are holding the accumulated knowledge of the human civilization at our fingertips?”

Modernit valmentajat eivät toki lopulta ole velhojen oppipoikia, vaikka oppiminen omalta mentorilta oliskin pitkään ollut yksisuuntaista. Ehkä maailman muuttumisesta avoimemmaksi kertoo myös ammattilaisten halu jakaa ja peilata asioita jopa kilpailijoiden kanssa. Luin hiljattain jutun Lauri Marjamäestä jossa hänen suhdettaan Erkka Westerlundiin kuvattiin pitkälti sparraavaksi ja kaksisuuntaiseksi kaduksi. Tällainen vuoropuhelu kulissien takana on paljon yleisempää kuin mitä julkisuuden kommenteista voisi päätellä… Kilpakumppanitkin tuntevat toisensa tavallisesti hyvin ja arvostavat toisiaan kentän ulkopuolella.

Loppuun kolme vinkkiä motivoituneelle tiedonhakijalle:

  1. Ymmärrä mitä periaatteet ovat, mistä ne tulevat ja miten metodit johdetaan niistä
  2. Lue kaikki minkä alaltasi löydät ja peilaa lukemaasi tietoa kestäviin periaatteisiin
  3. Ota yhteyttä alasi huippuihin ennakkoluulottomasti ja mene sinne, missä parhaat ovat.

Käytännön näkeminen ja lopulta tekeminen pitävät huolen lopusta.

lhakala82@yahoo.com

Lauri H.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Game Makes You Do Stuff

29 Jun

Kisat on kisattu, ja kotiin palattu. Baku 2015 oli upea tapahtuma, mutta antaa sen hieman painua ennen tarkempaa analyysiä. Näin kesäloman kynnyksellä palaan mieluiseen aiheeseen, josta en hetkeen ole kirjoittanut. Kyse on lajitekniikoiden opettamisesta, ja aihe kiinnostanee muitakin kuin vain meitä lentopallovalmentajia. Onhan jokaisessa lajissa tarkoitus tehdä jotakin paremmin ja tehokkaammin kuin vastustajat. Kipinän tähän blogiin sain alla olevasta mielenkiintoisesta kamppailu-artikkelista. Alleviivaukset ovat minun.

http://www.samharris.org/blog/item/fighting

”The top fighters spar hard. They’re really sparring for two reasons: One is to improve their technique, but the other, which is just as important, is to build endurance, toughness, and courage. They want to practice as realistically as possible so that when they go into a real fight, the transition isn’t as jarring. … I have this chapter titled “The Myth of the Martial Arts,” about what I see as the failure of traditional martial arts. One thing they did was to start focusing on stuff that just doesn’t work in actual fights. –Jonathan Gottschall

Parhaat kamppailijat siis treenaavat mahdollisimman realistisesti ja ”pelinomaisesti”, jotta siirre ja siirtyminen oikeaan taistelutilanteeseen olisi korkea. Eräs perinteisten kamppailulajien ongelmista onkin keskittyminen asioihin, joilla ei tosipaikan tullen ole käyttöä:

”I’ve been fascinated by the distance between what I’ve come to think of as the “fantasy martial arts” and real self-defense training. This isn’t the distinction one often hears between training for “sport” and training for “the street”—because much of what works in a sport like MMA will obviously work on the street too. But some techniques really don’t work reliably in either context, and they constitute the fantasy moves that have become central to many martial arts.” –Sam Harris

Harris puhuu teknisistä ”fantasialiikkeistä”, joita monessa kamppailulajissa (ja myös pallopeleissä) syystä tai toisesta opetetaan, vaikka ne eivät mitenkään toimi todellisissa kilpailutilanteissa. Luulen näiden ristiriitaisten teknisten käsitysten johtuvan kahdesta asiasta. Ensimmäisenä liian moni meistä valmentajista tekee töitä pääasiassa yksin, eikä etsi tietoa muilta. Seurauksena hän järkeilee valtavasti, ja yrittää ”puhkiperustella”asioita. Ja toden totta, hyvinkin erilaisista mielipiteistä saa perusteltua järkevän kuuloisia perusteluita toimintatavoille. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että ne toimisivat käytännössä, mutta kysyttäessä ”perustelut kyllä löytyvät.” Toinen syy taas on taatusti traditio. Toisten tekemien perusteluiden siirtäminen tuleville polville asiaa miettimättä on urheilussa hyvin yleistä.

Kansainvälisessä lentopallossakin valmentajat usein vääntävät lajitekniikoista. Kenenkään mielipidettä väheksymättä pidän sanonnasta ”ei ole oikeita tai vääriä tapoja pelata.” Kun taas kysyy valmentajilta, onko olemassa muita tehokkaampia tapoja tehdä asioita, vastaus on yleensä myönteinen. Ainoastaan ihmisten käsitys siitä, mikä on tehokasta, on erilainen, ja tässä tullaan mielenkiintoiseen kohtaan. Olin hiljattain Kuopion klassisella lyseolla olympiakomitean tilaisuudessa, jossa Mika Kojonkoski osuvasti sanoi, että yksi suomalaisen urheilun ongelmista on ns. lajiniilous. Tällä hän tarkoitti haluttomuutta tehdä yhteistyötä ja jakaa tietoa, sekä lukkiutumista oman lajin ja omien mielipiteiden pariin. Puheenvuoro yhdeltä suomalaisen urheilun suurista nimistä osui ja upposi. Maailma on iso paikka, ja joku muu on todennäköisesti löytänyt vastaukset sinunkin kysymyksiisi jo kauan sitten.

”Are you training to train or training to play?” John Kessel, USA Volleyball

Yhdysvaltalainen Carl McGown puhui lentopalloa opettaessaan aina pelitilanteen vaatimuksista. Carl on motoriseen oppimiseen erikoistunut psykologian professori, joka on vaikuttanut valtavasti USA:n miesten (ja Hugh McCutcheonin ja Karch Kiralyn myötä sittemmin myös naisten) lentopallon kehitykseen ja opettamiseen. Hänen valmennusfilosofiansa voisi tiivistää yhdessä lausessa näin:

”Game makes you do stuff.”

Peli pakottaa sinut toimimaan. McGownin mukaan hyvä valmentaja sekä harjoittaa joukkuetta lajispesifisti, että opettaa etsimään vastauksia muualta kuin traditiosta. Luotettavia lähteitä ovat (1.) Testatut periaatteet ja (2.) Kunkin lajin huiput. Opetettavan asian täytyy olla linjassa biomekaniikan, liikuntafysiologian ja oppisen lakien -siis faktojen- kanssa. Lisäksi opetetut asiat ovat nähtävissä videolla, kun seuraat maailman parhaiden pelaajien suorituksia esimerkiksi olympialaisissa. Kyse ei voi olla vain yksittäisestä suorituksesta, sillä mikä tahansa asia saattaa tapahtua yhden kerran. Tärkeää on se, mitä tapahtuu systemaattisesti huippujen ottaessa yhteen, kun aika on rajallista.

Tiedossamme on, että jokaisen urheilulajin evoluutio vie peliä nopeammaksi ja tehokkaammaksi. Tässä kilpailussa aikaa vievät koreografiat ja tehottomat lajitekniikat eivät pärjää, vaikka niitä miten kontrolloiduissa ja suljetuissa harjoitteissa hiottaisiinkin. Peli ei yksinkertaisesti anna sinulle anteeksi, vaikka valmentajasi suoritukset hyväksyisikin. Lentopallon puolesta olen tällä hetkellä iloinen, sillä sekä valmennus, että urheilijat muuttuvat nopeasti paremmiksi. Suomella on kokonsa puolesta valtava potentiaali, sillä pienehkö vene kääntyy nopeiten… Eikun mielipiteiden varjoista tiedon maailmaan.

We have a need for speed,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Pelaamisen Ilosta

31 May

Hyvää alkanutta kesälomaa! Moni junnu varmasti löytää tiensä puistoihin, nurmikentille ja hiekalle pelaamaan erilaisia pelejä. Pelaaminen on aina ollut lähellä sydäntäni ja olen utelias tietämään miksi me pelaamme, ja miksi pelaaminen on niin kivaa? Entä mitä tulisi tehdä, että ammattilainenkin säilyttäisi lajinsa mielekkyyden- ja sen kuuluisan peli-ilon?

Alla olevassa Ted-konferenssissa Stuart Brown kertoo pelaamisen ja leikkimisen olevan osa luomakunnan kehittymistä ja hyvinvointia ihan siinä missä ravinto tai unikin. Brown ei nyt tarkoita pelkästään pallopelejä, vaan sanan ”play” laajemmassa merkityksessä kaikkea leikkimistä, soittamista, pelaamista, näyttelemistä ja niin edelleen.

http://www.ted.com/talks/stuart_brown_says_play_is_more_than_fun_it_s_vital

Tämä asia koskettaa jokaista urheilijaa sikäli, että jokainen meistä on pienenä aloittanut pelaamisen jostakin muusta syystä kuin kunnianhimosta. Ei kenenkään ensimmäisten kokemusten motivaattori ole huipulle pääsy, raha, tai muu menestys. Me pelaamme, koska se on kivaa, koska ystävämme pelaavat, ja kulttuurimme siihen hiljaa -tai joskus äänekkäästikin- kannustaa. Monet parhaista palloilumaista Jugoslaviasta Brasiliaan ovatkin maita, joissa kaikenlainen leikki, pelaaminen, hauskanpito ja kilpailu vertaisten kanssa ovat pääosassa (nykyaikana toki jo höystettynä huippuvalmennuksella ja järjestelmällä, joka tukee pelaamista polun olennaisena osana.)

”Somewhere behind the athlete you’ve become and the hours of practice and the coaches who have pushed you is a little girl who fell in love with the game and never looked back… Play for her.”

– Mia Hamm

Suomessa suunta on- uskallan sanoa vihdoin- samankaltainen. Jonkin aikaa sitten mainitsin blogissa Kuopion Klassikan valmentajatilaisuuden, jossa OK:n Mika Kojonkoski ja Antti Paananen kertoivat ajatuksistaan. Eräs Suomen urheilutulevaisuuden kehitysideoista liittyy juuri kaikkien pallopelien pelaamisen lisäämiseen heti koulun jälkeen klo 14-17 välisenä aikana. Ei opetukseen, ei drilleihin, vaan vapaaseen eri lajien kokeiluun ja pelaamiseen. On helppoa nähdä, kuinka pallopelit sopivat tähän urheilun iloon parhaiten: aniharva juniori juoksee 10km lenkkejä, tai heittää keihästä aamusta iltaan. Rannoilla ja puistoissa heitä sitä vastoin kyllä näkee. Kirjoitin vapaasta pelaamisesta vuosi sitten näin:

https://coachhakala.wordpress.com/2014/05/25/vapaan-pelaamisen-hyodyt-ja-haitat/

Lisäksi kannustan lukemaan alla olevan mielenkiintoisen jutun pelin ja leikin tärkeydestä taitojen kehityksessä. Kaikki pelaaminen ei huipulla voi olla vapaata, mutta sitäkin tarvitaan kokeiluun ja uusien asioiden painettomaan oppimiseen. (Carl McGown toki lisää tässä kohtaa, että huipuksi kasvamisessa tarvitaan myös paljon stressaavia painetilanteita, jotka valmistavat itse kilpailemiseen, joka myös on opittava taito opittavien motoristen taitojen ohella.)

http://www.getsportiq.com/2015/01/the-importance-of-play-for-motor-learning-2/

Mitä tieto pelaamisen ilosta ja tärkeydestä sitten merkitsee ammatikseen valmentaville? Kaudella pelataan paljon, ja harjoitellaan vähemmän, jotta levon ja rasituksen suhde pysyisi järkevänä. Usein koutsit jakavatkin joukkueensa aktiviteetit juuri näin: pelaaminen on erilaista kuin harjoitteleminen. Onneksi harvoin enää kuulee kommentteja siitä, miten tämä harjoituksissa pelaamaan pääseminen jotenkin palkinto muusta harjoittelusta tai vastaavaa. Nykyajan valmentajat tietävät jo riittävästi liikuntafysiologiasta ja oppimisesta: taitojen ollessa spesifejä treeneissäkin enimmäkseen pelataan (tai ainakin vietetään iso osa ajasta pelinomaisissa harjoitteissa, joissa suoritukset ja ajoitukset olennaisilta osin tulevat vastaan samanlaisina kuin itse kilpailuympäristöissä.)

Lentopallomaailman huiput pelaavat toukokuu-syyskuu välillä omissa maajoukkueissaan joko vuorossa olevien arvokisojen karsintoja tai kovatasoista Maailman Liiga- siis nimenomaan pelaavat vuoden ympäri. Kansallisista lentopalloliigoista sen sijaan löytyy todellinen off-season näin kesäaikaan. Myös Suomessa mestaruusliigajoukkueet järjestävät kesäharjoittelunsa kukin oikeaksi kokemansa filosofian mukaan, eikä Kuopion LEKA Volley ole poikkues. Paitsi kova fysiikkaharjoittelu, sekä pienpelien pelaaminen, että vapaa pelaaminen ilman valmentajia tai aikataulua ovat merkittävässä roolissa. Suurin piirtein näin on treeninsä järjestänyt myös esim. Anson Dorrancen UNC (USA:n menestynein naisten jalkapallokoulu,kuten alla näkyy: http://wsoccer.athletics.unc.edu/coaching/yearly%20rhythm.pdf)

Second Block Offseason 

Lifting 3 times a week (M,W,F) 1 hr each

Train 4 times a week in teams drafted by rising SRS (1-1.5 hrs each)  

1. 5v5 soccer on basketball court with mini goals and size 3 ball 

2. 11v11 vs college boy’s intramural team 

3. 5v5 and 11v11 on astroplay artificial surface 

4. 3 – 5v5 and 1- 11v11 possession games + shooting

Naiset pelaavat siis jalkapalloa erikokoisilla joukkueilla, erikokoisiin maaleihin, erilaisilla alustoilla ja erilaisin säännöin. Suosituissa valmennuskirjoissa UNC:n kuuluisa valmentaja korostaa kilpailua ja pelielementtien tärkeyttä harjoittelussa. Huippu-urheilu on, kuten todettu, raskasta henkisesti ja fyysisesti. Erilaisten pelivariaatioiden mukana pitäminen on urheilijoille paitsi mielekästä, se on monesta syystä uskoakseni myös lajin paras kesäharjoittelumuoto. Vapaat pienpelit antavat urheilijalle paitsi parhaan siirtovaikutuksen (ajoitukset, taidot, rasitus ja lepo ovat kaikki lajispesifejä), myös nämä:

  1. Mahdollisuuden treenata kontrolloimattomassa ympäristössä uusia taitoja

  2. Ratkaista itse pelissä vastaantulevia taktisia ongelmia

  3. Saada kinesteetistä palautetta itseltään valmentajan poissaollessa (jonka naama ei turhaan kulu)

  4. Selvitellä itse pistetilanteet ja ratkaista kiistatilanteet

  5. Kehittyä rakastamassaan lajissa, sitä itse pelaten, sen itsensä vuoksi.

”The game teaches the game, better than any coach ever could.” –John Kessel

Kohti Bakua!

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Peliaikaa!

27 Apr

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Kaudet päättyvät ja valmentajat purkavat antia. Kollegoiden jutuissa on niitä tavallisia kaikuja: kauden yleisimmät negatiiviset asiat liittyvät peliajan vähyyteen. Tämä on periaatteessa positiivinen ongelma: totta kai peliaikaa pitää haluta, ja sen vähyyden pitääkin harmittaa. Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, jonka olen huomannut yleistyvän maailman muuttuessa ja nuorten elämän helpottuessa. Yleistää ei voi, mutta yhä useampi nuori urheilija käy erilaista elämänkoulua matkallaan yliopisto-, liiga-, ja maajoukkueisiin kuin esim. 1970- luvulla syntyneet kävivät. Jos tie eteenpäin on ollut helppo, heijastuu tämä myös omaan ajatusmaailmaan malliin kaikki minulle heti.

”Society is a huge ecosystem of conflicting self-interests.” –Stefan Molyneux, Modern Philosopher

”Every human being alive today has high self-interest.” Hugh McCutcheon, Olympic Champion

Joukkueen rakentaminen ja toimimaan saaminen on kiehtovaa puuhaa. Molyneux ja McCutcheon molemmat luennoillaan muistuttivat siitä tosiasiasta, että joukkueella itsellään ei ole tahtoa. Jokaisella ihmisellä sen sijaan on, ja jokaista ihmistä täytyy kuunnella ja ohjata siihen suuntaan, mikä joukkueelle on hyväksi. Jos sinulla on tiimissä 15 ihmistä, useimpien ykkösintressi alussa on se oma etu. Roolien tärkeydestä ja joukkueen rakentamisesta voisi kirjoittaa kirjasarjan, mutta oman intressin ajaminen on joka tapauksessa ihmiskunnan voitonmarssin perimmäinen syy. Yksilön oman edun tavoittelua pitää siis myös ymmärtää- sitä ei yksikään valmentaja voi unohtaa.

”Parents are genetically wired to promote their own children.” John Kessel, USA Volleyball

Kyseinen truismi sisältää yksinkertaisen vastauksen moneen urheilun ja koulumaailman ympärillä pyörivään debattiin. Eivät vanhemmat tiuski vanhempain illoissa, koska ope on huono. He tiuskivat siksi, että heidän biologiansa heitä niin ohjastaa. Samasta syystä ”hockey parents”, ”soccer moms”, jne. huutavat tuomareille ja valmentajille pientenkin lasten otteluissa. Suurimman osan silmissä ei suinkaan loista dollarin kuvat ja tuleva ammattilaisura, vaan puhdas omakeskeisyys. Ellei asiaa tiedosteta, on jokainen vanhempi ensisijaisesti aina oman lapsensa promotoija, vaikka sitten surkuhupaisuuteen asti.

Jos vanhempi asian taas tiedostaa, antaa hän nuorelle tilaa kasvaa hyväksyen, että vanhemmilla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa oman lapsensa, saati joukkueen pelisuorituksiin. Kaikki kiihkoilu jää pois. Valitettavasti tätä asiaa ei Suomessa tietääkseni vanhemmille kovin laajalti vielä opeteta, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (sekä USAn lentopalloliitto, että olympiakomitea aktiivisesti kouluttavat vanhempia tukemaan tervettä urheilua, ja kannustamaan vain sivusta katsoen, eikä vaikutusyrityksin.)

”Everybody tells these girls they are great: their parents, their coaches, their friends. From the time they are 10 years old, to the time we recruit them at 17, they are just told they are so ”great” or ”talented.” Then we start coaching them and the very first thing that has to change is mentality. They are no longer the best, because everyone at this level is already very good.” – Jim McLaughlin, UND

Nyt 2010-luvulla tiedämme, mikä on esimerkiksi kehun merkitys nuoren kehityksessä. Stanfordin professori Carol S. Dweckin ”Mindset”- kirja veti yhteen vuosien tutkimustyön, ja Fixed vs. Growth Mindset kuuluu jo monen koutsin perustyökaluihin. Jos ”lahjakkuutta”, ”älykkyyttä”, ”kauneutta”, tai mitä tahansa lapsen ”luontaista ominaisuutta” kehutaan, sillä voi sillä olla negatiivisia vaikutuksia lapsen ajatusmaailman muodostumisessa. Vastaavasti yksilön ”yrittämisen”, ”opiskelutahdon”, jne kehumisen vaikutukset ovat paljon enemmän haluttuja ja auttavat lasta ja nuorta vastoinkäymistenkin käsittelemisessä. (Aiheesta lisää esim. täällä: https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY)

Hyvistä aikomuksista huolimatta vanhemmat ja valmentajat syyllistyvät kehuillaan samaan. Suurin osa nuorista, jotka päätyvät yliopistoihin, pääsarjoihin ja maajoukkueisiin ovat luonnollisesti olleet ”hyviä” jo jonkin aikaa. Kun sitten esim. USA:ssa yliopistoon saavutaan, on sekä vanhemmilla, että pelaajilla itsellään tietyn tyyppinen käsitys omasta tasosta. Usein tämä käsitys ei kuitenkaan ole realistinen. Kun juttelin Jimin kanssa aiheesta, hän sitaatin mukaisesti kertoi valmentajan arjesta: Mentaliteetin oli muututtava ennen kuin kehittyminen ja työt todella edes pääsivät käyntiin.

Mutta ajatelkaa, kuinka helppoa pelaajien ja heidän vanhempiensa on syyttää valmentajaa, jos peliaikaa ei tule vanhaan malliin:

  1. Vanhemmat ovat aikaisemmin nähneet lapsensa kentällä AINA.

  2. Pelaaja taas on tottunut olemaan kentällä AINA.

  3. Lisäksi häntä on lahjakkuudesta/ taidoista halki uran kehuttu, ja menestystä on tullut paljon.

  4. Pelaajat ja vanhemmat näkevät peliesitykset ja taitotason omien geenien väristen lasien läpi.

  5. Itse peliä ja peliaikaan vaikuttavia tekijöitä ei yleensä tunneta kovin hyvin.

Vaikka syitä on varmasti muitakin, jo nämä viisi kohtaa edesauttavat joukkueita ja perheitä päätymään aikaavieviin ja hedelmättömiin keskusteluihin siitä, miksi joukkueessa ei jokainen mahdu yhtä aikaa kentälle. On myös tavallista, että asiasta kitistään pienissä ryhmissä sen sijaan, että se käytäisiin läpi valmentajan kanssa. Usein tämä tapahtuu muiden vaihtopelaajien kanssa, tai vanhempien, ystävien, ja ylipäätään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tukevat kitisijää vaikka, eivät tiedä asiasta riittävästi. Lisäksi tämä tukijoukko on luonnollisesti pelaajan puolella kertoen tälle asioita, joita hän haluaa kuulla (kuulut kentälle, olet parempi kuin muut, olet aina pelannut tähänkin asti, miten ne valmentajat eivät tajua, ja sitä rataa), sillä tukijat nimenomaan ovat tottuneet näkemään k.o. pelaajan kentällä aina.

Fakta kuitenkin on, ettei yksikään valmentaja pidä penkillä pelaajaa, jonka ajattelee olevan parempi kuin kentällä olijat. Yleisin syy peliajan vähyyteen ei siis ole mikään salaliitto, vaan puhtaasti se, ettei pelaajan taso sillä hetkellä riitä enempään peliaikaan.

Lisäksi vanhemmat ja pelaajat myös usein unohtavat, että valmentajien päätöksiin vaikuttaa seuran tai yliopiston tavoite. Kaikissa seuroissa halutaan voittaa pelejä, ja valmentaja luonnollisesti haluaa laitettaa kentälle parhaat pelaajansa. Eräs tuttuni sanoikin kyselijälle osuvasti, että olisi mukavaa jos teidän poika pelaisi koko ajan, mutta maksatko sinä minun asuntolainani? Peluutukselle on myös toki paikkansa, mutta silloin tappion mahdollisuus nousee aina (eikä tämä blogikirjoitus nyt ota kantaa aivan nuorimpien harrastamiseen, vaan nimenomaan korkealle tasolle pyrkivään joukku-urheiluun.)

”Penkillä ei kehity!”

Yksi usein kuulluista ”perusteluista” peliajan välttämättömyydellä on tämä: ”Pelaaminen kehittää enemmän kuin harjoitteleminen.” No. Jos vedät kaudella 150 saliharjoitusta ja 50 ottelua, se tarkoittaa sitä, että olet viettänyt 75% saliajasta harjoituksissa. Lisäksi harjoitukset on nykyisin pääasiassa optimoitu niin, että toistoja tulee paljon enemmän kuin peleissä. Eli helposti voi sanoa kehityksen yli 80% tapahtuvan juuri harjoituksissa. On toki asioita, joihin peli itse valmistaa parhaiten, ja on totta, ettei vuodesta toiseen penkillä istuminen kehitä. Paineensieto, vastuunkanto jne. vaativat totta kai pelaamista peleissäkin, sitä ei kukaan voi kiistää.

Kuitenkin harjoitus on sekä ensisijainen kehittymispaikka, että ensimmäinen näytön paikka. Jokainen moderni joukkue lisäksi nimenomaan pelaa tai ainakin harjoittelee pelinomaisesti suurimman osan harjoitusajastaan. Peliajan puutetta hokemalla peliaika tuskin lisääntyy.

“Everyone is entitled to his own opinion, but not his own facts. ”– Daniel Patrick Moynihan

Lisäksi vaikka valmentaja esittää perustelut peliajan vähyydelle, niistä ei usein olla samaa mieltä. No, vaikka mielipiteitä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mielipiteet eivät ole faktoja. Olen itsekin ollut joukkueessa, jossa pelaajalle on näytetty tilastot. Et pelaa, koska et tee näitä asioita riittävän hyvällä tasolla. Fakta. On kuitenkin rankkaa kuulla, että ”Hei, et ole vielä riittävän hyvä.” Asian käsittelyssä ja ymmärtämisessä auttaa edellä mainittun Growth Mindset- ympäristön luominen, jossa tiedostetaan, että jokainen voi kasvaa. Jos omia omaisuuksia pitää Fixed Mindset- tyyliin luontaisina, ja muuttumattomia koko ajatus kehittymisen mahdollisuudesta hämärtyy.

Värilliset lasit ovat kuitenkin todella vahvat. Alkuun jopa huonot vastaanottoprosentit voivat omasta mielestä olla seurasta siitä, että on saanut kaikki pahat syötöt (ja huonot hyökkäystehot luonnollisesti johtuvat huonoista passeista.) Huoh. Usein ymmärryksen saavuttamiseen auttaakin nuorten pelaajien kohdalla vain aika, sillä valmentajat ja seurat eivät voi muuttaa kaikkea. Ymmärryksen ja hyvän harjoitteluympäristön luominen ovat ne toimivimmat ulkoiset lääkkeet. Lopun on kuitenkin tultava urheilijalta itseltään, joskin yli 10 vuoden tapojen muuttamiseen yksi kausi on usein liian lyhyt aika.

”On great teams there is role clarity.” –Marv Dunphy, Olympic Champion

Ja loppuun se joukkueen rakentaminen. Huolet peliajasta hälvenevät hieman, jos pelaajille annetaan mahdollisuuksia osoittaa osaamisensa sekä harjoituksissa, että peleissä. Toinen yhtä tärkeä asia on onnistuneen roolijaon tekeminen. Voittavissa ja yhtenäisissä joukkueissa pelaajien on hyväksyttävä ja sidoututtava omaan roolinsa silloin, kun paikat on jaettu. Tämä tapahtuu yleensä vasta kauden loppua lähestyttäessä, kun pelipaikoista on ensin voitu kilpailla. Valinnoista tuskin ollaan yhtä mieltä, mutta parhaissa joukkueissa pelaajat hyväksyvät roolinsa ja auttavat toisiaan, vaikka sitten penkiltä käsin.

Olen nähnyt roolijakoja monessa kulttuurissa, mutta peliaikakysymys on maasta riippumatta aina samanlainen.

Parhaissa joukkueissa vaihtopenkillä on ymmärretty ja hyväksytty, että parhaat pelaavat. Parhaissa joukkueissa pelipaikasta on voinut kilpailla, ja parhaissa joukkueissa on yritetty hyödyntää jokaisen yksilön ominaisuuksia. Ja lopulta: parhaissa joukkueissa ei koskaan näy penkillä mököttäviä kavereita.

Etenkin maajoukkuetoiminnassa tämä on huikean tärkeä asia, koska arvokisat ovat aina lähellä, eikä valmistautumisaikaa tyypillisesti ole yhtä paljon kuin seuroissa. Lopputulema kuitenkin kuuluu, että peliajan haluaminen on positiivinen ongelma. Jokainen valmentaja haluaa pelaajia, jotka haluavat pelata. Negatiiviseksi asia muodostuu vasta, kun valmentajien parhaista pyrkimyksistä huolimatta urheilija ei asiaa ymmärrä tai hyväksy. Paras ratkaisu tähän dilemmaan on sama kuin sitaatti alussa:

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Lauri Hakala ja Olli Kuoksa

lhakala82@yahoo.com

ollikuoksa@hotmail.com

Tags: , , , , , , ,