Tag Archives: Oppiminen

Koutsin Kirjasto, osa 2.

29 Aug

Edellisessä osassa kirjoitin lukemisen monista eduista. Tässä kirjoituksessa pääosassa ovat kirjat, joilla tämän päivän tiedolla aloittaisin oman kirjaston. Koska omenoita ei oikein voi verrata appelsiineihin, teokset eivät ole tärkeysjärjestyksessä. Jos lukisin näistä kaikki, priorisoisin lukemisjärjestyksen tosin alla olevalla tavalla. Jos sinulla taas on aikaa lukea vain yksi kirja, mitä vain näistä voi lämpimästi suositella. Englannin kielen taito on joissakin tapauksissa perusedellytys, sillä joskus suomennoksia ei joko vielä ole, tai niitä ei tulekaan.

Kymmenen poimintaa valmentajalle

  1. Peak (K. Anders Ericsson & Robert Pool, 2016)

-Tärkein yksittäinen asia, jonka haluaisin jokaisen tietävän on tämä: Sinä itse pystyt merkittävästi vaikuttamaan taitoihisi. Kykenet kasvamaan ja kehittymään. Dr. Ericsson on eksperttien johtava tutkija ja ”Määrätietoisen Harjoittelun” käsitteistäjä. Voit unohtaa monet tähän liitetyt käsitteet, kuten aikaisen erikoistumisen ja 10 000 tunnin periaatteen. Kyse on ensisijaisesti kehittävän harjoittelun laadusta ja siihen liittyvistä kriteereistä. Jokaisen valmentajan ja urheilijan tulisi ymmärtää se prosessi, joka vaikuttaa heidän tavoitteidensa saavuttamiseen eniten.

  1. Sportsgene (David Epstein, 2013)

-Voit kehittää taitojasi, mutta joitakin muita ominaisuuksia et merkittävästi pysty viemään eteenpäin. Näihin kuuluvat mm. pituus, lihastyyppi, sekä monet muut pitkälle geneettiset ominaisuudet. Hyvä vastapaino edelliselle teokselle. Lopussa myös suomalaisittain mielenkiintoinen kappale hiihtäjä Eero Mäntyrannasta ja hänen matkastaan maailman parhaaksi.

  1. Play (Stuart Brown, 2010)

Kaunis teos leikin biologisesta merkityksestä ihmisille ja eläimille. Nykyisin leikkiä ja ”pelaamista” painotetaan tärkeänä etenkin lapsille, mutta todellisuudessa leikki on vielä enemmän. Se ei ole vain ”tärkeää”, vaan välttämättömyys, elinehto ja perusedellytys terveelle kasvulle ja hyvinvoinnille. Lisäksi leikillä on yhtymäkohtia jopa määrätietoiseen harjoitteluun, kun sen oikein ymmärtää.

  1. Personality (David Nettle, 2007)

-Helppolukuinen kirja käsittelee persoonallisuuden lisäksi koko psykometrian alaa. Erilaisia malleja ja käsitteitä ei psykologiasta puutu. Monet näistä ovat päällekkäisiä, eivätkä kaikki edes ole todellisia ilmiöitä. Ilman ymmärrystä tutkimusperiaatteista on kuitenkaan vaikeaa ymmärtää sellaisia käsitteitä, kuin vaikkapa personaallisuus tai älykkyys. Sekä Big Five – malli, että yleinen älykkyys ovat kuitenkin vuosikymmenten jälkeen alan kiistattomimpia tieteellisiä konsepteja.

  1. Flow (Mihalyi Cziksentmihalyi, 1990)

-Klassikkoteos optimaalisista kokemuksista, laadusta ja onnesta. Flow-tiloista on kuullut jokainen, mutta tämän lukeminen auttaa ymmärtämään mm. harjoittelun, kilpailun ja nauttimisen suhdetta. Empaattinen ja kokonaisvaltainen kuvaus ihmisen parhaista hetkistä, ja niiden lisäämisestä.

  1. Tribe (Sebastian Jungner, 2016)

-Kirja, joka voisi hyvin olla listan ensimmäisenä. Jungner kertoo tarinan, joka huokuu ihmisyyttä ja avaa varsinkin joukkuepelien valmentajille tärkeää oman yhteisön ja kuuluvuuden biologista merkitystä. Ihminen tarvitsee muita kokeakseen olevansa turvassa, ja juuri turva saa esiin parhaat puolemme myös pelikentällä. Monella tapaa joukkue todella on kuin taisteleva heimo.

  1. The Checklist Manifesto (Atul Gawande, 2009)

-Kirurgin oodi yksinkertaisuudelle ja nöyryydelle. Ihminen ei ole parhaillaan kompleksissa maailmassa, jossa pieleen voi kaikesta tiedosta huolimatta mennä kaikki. Fiksuimmatkin ihmiset tarvitsevat työkaluja siinä navigoimiseen, ja parhaat työkalut ovat, yllätys yllätys, yksinkertaisia. Kirjasta saa paljon käytännön apua arjen lisäksi mm. peliin valmistautumiseen ja pelijohtamiseen.

  1. Deep Work (Cal Newport, 2016)

-Vetää yhteen monia edeltävien teosten teemoista. Syvä keskittyminen on paitsi terveellistä, se myös kehittää, ja auttaa sinua ammattillisessa kilpailussa. Hyvin motivoiva kirja, ja niin ikään käytöntöön tähtäävä. Tehokkaat ihmiset todella saavat aikaan paljon, mutta eivät pelkästään luontaisten lahjojensa ansiosta. He kykenevät sanomaan ei asioille, joilla on vähemmän merkitystä.

  1. Wooden on Leadership (John Wooden & Steve Jameson, 2005)

-Yhdysvalloista löytyy satoja hyviä valmennuskirjoja, mutta pohjana miltei jokaisessa on kuolematon John Wooden. Arvopohjaisen johtamisen ja kulttuurin rakentaminen alkaa tästä, ja ilman tuotetta, jonka ABC:n pitäisi toteutua. Mikä tahansa Woodenin monista kirjoista kävisi, samoin kuin monet tuoreemmat versiot NFL tai NBA koutsien kynästä. Ainakin allekirjoittanutta vetää vahvasti puoleensa aika, kun arvoilla ja periaatteilla oli enemmän väliä. Ehkä sinuakin?

  1. Voittamisen Anatomia (Aki Hintsa & Oskari Saari, 2015)

-Viimeiseksi halusin kirjan, joka laittaa pyrkimyksen ja kilpailun sille kuuluvaan kontekstiin. Ähtäriläisen lääkärin matka on huikea, ja tarina huipuista kerrottu tavalla, joka toivottavasti puhuttelee. Voittaminen on hyvinvoinnin sivutuote, ei itseisarvo. Voittaisimme lisäksi kaikki edelleen enemmän, jos Aki yhä olisi keskuudessamme muistuttamassa meitä.

Listalta puuttuu monia erinomaisia teoksia, ja myös niitä, joiden lukeminen on ollut suuri nautinto. Lukemisen -ja sen nykyaikaisen variaation, pitkien podcastien- maailmassa ei ole kuin voitettavaa. Kun kirjastosi aikanaan kasvaa, sitä enemmän tiedät ja ymmärrät maailmasta. Lisäksi sitä vähemmän vakuuttunut olet siitä, että sinulla on vastaukset jokaiseen kysymykseen. Voittajiin kuuluu eittämättä siis myös lähipiirisi.

“I find television very educating. Every time somebody turns on the set, I go into the other room and read a book.” – Groucho Marx

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Velhon Oppipoika

30 Sep

On kiehtovaa seurata julkisia urheilukeskusteluja. Tuntuu, että vaikka aiheet kausittain muuttuvat, kiertelevät ne silti enimmäkseen samojen teemojen ympärillä. Toisaalta eivät kai omatkaan puheet ihan hirveästi muutu- jos nauhoittaisi keskusteluja niin kyllä sitä aika samoja jauhettaisiin. Liigojen startatessa saa pelaajakorttien ohella lukea koutsien taustoista. Monen valmentajan tausta on tuttu: melko hyvä, mutta ei paras pelaaja, joka kuitenkin halusi kovasti olla hyvä. Jatkoi lajin parissa, ja valmentajana meni pidemmälle kuin pelaajana.

“We coach the way we were coached.” – John Kessel

Suurin osa meistä valmentaa niin kuin meitä on valmennettu. Tämä on truismi, ja vain koulutuksella muutettavissa. Olen kuitenkin yhä vakuuttuneempi, että pelaajataustan omaavia voisi kouluttaa toisinkin: järjestämällä useammalle halukkaalle paikan jonkin mestarivalmentajan oppiin. Tällöin huippujen oppien järkevä toistaminen omassa valmennuksessa todennäköisesti palvelisi koko lajia laajemmin. (Toki pitää muistaa, ettei kritiikittömästi voi kopioida. Valmentajan täytyy myös tuntea periaatteet mielipiteiden ja metodien takana.)

Puhkilainattua kiinalaista sananlaskua ei tarvita korostamaan tekemisen merkitystä ammatin tai taidon oppimisessa. Työ tekijäänsä opettaa voi sanoa kotimaisittainkin, ongelmana vain on, että jokainen ilman koulutusta työhön alkava törmää samoihin ongelmiin ja joutuu ratkaisemaan ne itse. Tähän kuluu paljon aikaa, eikä trial and error – lähestymisen onnistumisesta aina ole takeita. Työharjoittelut, koulun tunneilla ratkaistavat “keissit” ja oppisopimukset toki kaikki tähtäävät samaan: valmistamaan tavallisesti melko kokematon henkilö työelämän haasteisiin.

Kuulun erään yhdysvaltalaisen, yrittäjyyteen kannustavan uutiskirjeen lukijoihin. Parin viikon välein tilaajia muistutetaan yrittäjyyden mahdollisuuksista maassa, jossa maksamatta jääneet opintolainat vievät valtavasti ihmisiä konkurssiin joka vuosi (tai niitä maksetaan pois eläkkeelle asti.) Suomen koulutusjärjestelmä on toistaiseksi toisenlainen, eikä kenenkään tarvitse ottaa kuusinumeroisia lainoja tullakseen maisteriksi. Silti totuus muodollisesta koulutuksesta ja sen painotuksesta nykymaailmassa on toinen, kuin mitä usein ajatellaan. Moni ahkera ja kekseliäs pääsee pitkälle käytännössä opituilla taidoilla ja usein jonkun toisen, kokeneemman opastaessa.

Voit siis olla fiksu, yritteliäs ja menestynyt ihminen, vaikka et olisi kouluttaunut missään muodollisessa laitoksessa.

Oli aika, jolloin maailman yleisin koulutusmalli oli mestarin ja oppipojan vuorovaikutus.Tulokas oppi suoraan konkarilta ja itse tehdyssä työssä. Yrityksen ja erehdyksen kautta kertyneen perimätiedon varassa rakennettiin paljon upeita asioita ennen kuin luonnontieteiden periaatteet, matematiikka jne. yleistyivät luettavaksi kaikelle kansalle. Minua kiehtoo valtavasti tämän kaltainen elämä- olla opissa päivät läpeensä ja oppia taito tekemällä, mutta samalla kokeneen osaajan silmän alla. Moni varmaankin muistaa tämän, Johann Wolfgang von Goethen Zauberlehrling- runoon pohjautuvan kohtauksen Walt Disneyn Fantasia– piirretystä. Mikki Hiiri on Noidan Oppipoika, jonka näpeissä noidutut luutut eivät vielä pysy ilman velhoa. Mestareita tarvitaan ohjaamaan nuorta intoa oikeille poluille.

https://www.youtube.com/watch?v=Ait_Fs6UQhQ

Jokainen alallaan motivoitunut nuori pitäisi siis saada kokeneemman oppiin näkemään ensi käden työtä. Luonnollinen ongelma on, että mestareita on vähän, eikä jokainen voi olla Platonin tai Da Vincin oppilas. Tässäkin syntymäpaikka on osa valmentajan “lahjakkuutta,” kuten urheilijoiden tapauksissa puhutaan (talen hotbed tuo sattumalta lähellä asuvalle paremmat treeniolot, jonkun vanhemmat tukevat lajia, jonkun eivät kuskaa treeneihin, jne.) Tiedän esimerkiksi erään italialaisen valmentajan, jonka kotikaupungissa aikanaan valmensi Julio Velasco, yksi historian kuuluisimmista lentopallokoutseista. Kaverini hivuttautui väkisin hänen oppiinsa- katsomaan treenejä, pallopojaksi, ja siitä eteenpäin töihin tilastomieheksi. Hän oli ahkera ja keksiliäs, mutta ilman muuta myös onnekas.

“Dont let your schooling interfere with your education.”- Mark Twain

Nyt 2010-luvulla onnea tarvitaan kuitenkin vähemmän kuin ennen. Joku vuosi takaperin muistan lukeneeni artikkelin, jossa Raul Lozano (menestynyt argentiinalainen lentopallovalmentaja hänkin) peräänkuulutti hänkin yrittelijäisyyttä. Jos todella haluat olla paras alallasi, paras lentopallovalmentaja, miksi et muuta Brasiliaan, tee töitä jossakin kioskissa ja illat vakoile huippuja harjoituksissa? Tai hankkiudu siivoojaksi hallille? Suurin osa meistä vain ei oikeasti ole valmis laittamaan itseään tällä lailla likoon, saati tule ajatelleeksi kuinka valtavat mahdollisuudet maailma yrittävälle todella tarjoaa. Mutta jotkut ovat, ja näihin motivoituneisiin kavereihin pitäisi lajiliittojen ja seurojenkin panostaa.

Sanotaan, että sivistys on sitä, mitä jää jäljellä, kun ihminen on unohtanut lukemansa.

Omasta puolesta voin sanoa, että vaikka keskityin kouluun huolella, eivät kertyneet taidot pääosin ole seurausta mistään “muodollisesta koulutuksesta.” Kuten meistä jokainen, olen huolella unohtanut suurimman osan kaikesta joskus lukemastani ja kuulemastani. Mutta käytäntö, tuo suloinen käytäntö. Tekämällä oppii. Ne asia, mitä olen arjessa nähnyt tehtävän, ne mitä itse on tehnyt, ja ennen kaikkea ne kysymykset, joita kuka tahansa voi tänä päivänä minkä tahansa alan asiantuntijalle lähettää… Kaikki tämä on kirkkaassa muistissa, koska se on itse ja oma-aloitteisesti tehtyä.

Ihmiset aivan turhaan empivät ottaa yhteyttä taitaviin tai kuuluisiin kollegoihinsa. Miltei jokainen alansa huippu on 1. vastannut postiin nopeasti 2. ollut ystävällinen, avulias, ja kannustanut jatkamaan. He, näin arvelen, haluavat nähdä tiedon etsijässä nuoremman version itsestään. Usein unohdamme, kuinka erityistä aikaa elämme historiassa- aikaa, jona tieto liikkuu hyvin vapaasti. Lakia sittemmin lukenut college- kämppikseni Ryan Garcia nosti kesällä älypuhelimen ilmaan ja lausui

“How freaking awesome that we are holding the accumulated knowledge of the human civilization at our fingertips?”

Modernit valmentajat eivät toki lopulta ole velhojen oppipoikia, vaikka oppiminen omalta mentorilta oliskin pitkään ollut yksisuuntaista. Ehkä maailman muuttumisesta avoimemmaksi kertoo myös ammattilaisten halu jakaa ja peilata asioita jopa kilpailijoiden kanssa. Luin hiljattain jutun Lauri Marjamäestä jossa hänen suhdettaan Erkka Westerlundiin kuvattiin pitkälti sparraavaksi ja kaksisuuntaiseksi kaduksi. Tällainen vuoropuhelu kulissien takana on paljon yleisempää kuin mitä julkisuuden kommenteista voisi päätellä… Kilpakumppanitkin tuntevat toisensa tavallisesti hyvin ja arvostavat toisiaan kentän ulkopuolella.

Loppuun kolme vinkkiä motivoituneelle tiedonhakijalle:

  1. Ymmärrä mitä periaatteet ovat, mistä ne tulevat ja miten metodit johdetaan niistä
  2. Lue kaikki minkä alaltasi löydät ja peilaa lukemaasi tietoa kestäviin periaatteisiin
  3. Ota yhteyttä alasi huippuihin ennakkoluulottomasti ja mene sinne, missä parhaat ovat.

Käytännön näkeminen ja lopulta tekeminen pitävät huolen lopusta.

lhakala82@yahoo.com

Lauri H.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Työ ja Oppijan Aikataulu

27 Aug

Syksy on suosikkini. Näin on aina ollut, ja epäilen ettei syksyn lapsi koskaan muuta mielipidettään. Tähän on monta syytä, mutta päällimmäisenä syksyssä kiehtoo uuden alku. Keväällä luonto ehkä herää, mutta koulut, sarjakaudet ja normaalielämän rytmi alkavat kaikki elo-syyskuussa. Ja hyvin monena vuonna syksyn tuulet tarkoittivat myös tuoreen seikkailun alkua, uudessa maassa, milloin missäkin.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen palannut samaan paikkaan töihin kuin edeltävänä keväänä. Kuopio ja LEKA Volley tuntuvat hyvältä. Uusi kiehtoo aina, mutta uskon todellisimman mielihyvän silti tulevan sitoutumisesta yhteen asiaan kerrallaan. Siinä kehittymisestä ja huolellisesta arjesta- ei niinkään uudesta ja kiiltävästä, saati jatkuvista isoista muutoksista. Kirjoitin viime vuonna mieleisen jutun otsikolla Intohimo vai Eläke. Myös tämä blogi sivuaa noita samoja aiheita, tosin tällä kertaa enemmän oppimisen näkökulmasta.

Olen useampana vuonna vieraillut kouluissa puhumassa. Jos joku tuttu opettaja pyytää vierailulle, suostun poikkeuksetta. Koskaan ei ole haitaksi puhua merkityksellisistä asioista ja nähdä nuorten palo mennä elämässä eteenpäin. Erityisen hyvä kohderyhmä ovat lukion 3. luokkalaiset, joilla on suuret valinnat ja elämä edessä seuraavana keväänä. Minne he haluavat elämässään mennä? Minkälaisia unelmia heillä on? Jossain vaiheessa jokaisen kai pitäisi tietää mikä kustakin tulee isona. Näin ainakin monet opettajat, vanhemmat ja yhteiskunta meitä muistuttavat.

Nuoria kuunnellessa on helppo peilata myös omaa matkaa 33-vuotiaaksi valmentajaksi. Huomasin tämän elokuisen luokan edessä, että 17-18v opiskelijoiden suunnitelmat olivat sekoitus omia ja muiden ajatuksia. Ja usein on vaikeaa erottaa mikä on mikä: haluanko minä todella tätä, vai haluaako sitä esimerkiksi äiti, isä, tai joku kaveri. Muistan itsekin lukiossa haaveilleeni vaikka minkälaisista urista, vaikka tiesin niistä todellisuudessa vain vähän. Aikanaan opin kuitenkin, että tuosta en pidä, ja syy on tämä. Tuosta taas pidän siitä ja siitä syystä. Ei kukaan voi tietää jostakin alasta määräänsä enempää, ennen kuin on siihen jotenkin tutustunut. Tämä taas tapahtuu yleensä vasta vuosia myöhemmin, eikä suinkaan abiturienttina. Pidän edelleen perin toimimattomana ajatusta, että ennen 20v pitäisi tarkalleen tietää mitä elämältä haluaa.

”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kysyin jokaiselta oppilaalta mikä hänestä tulee isona ja miksi. Lisäksi kysyin mitä aihetta kukin pitää suurimpana intohimona ja kiinnostuksen kohteenaan. Huomasimme, että vaikka joku aidosti rakasti biologiaa, toinen saattoi pitää siitä vain välineenä tiellä lääkäriksi tai varakkaaksi. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, mutta tie halki elämän näyttäytyy kovin eri tavalla ajattelutavasta riippuen. Arki voi yhdellä tavalla olla rikasta, toisella mahdollisesti köyhää, tai jopa tylsää. Oli huojentavaa nähdä, kuinka fiksuja nuoria lukiolaiset olivat, sillä tällaisten asioiden pohtiminen ei ollut heille vierasta. Kannustin jokaista tekemään juuri sitä, mistä pitää eniten, sillä kenelläkään meistä ei ole liikaa aikaa maan päällä.

Olet mitä toistuvasti teet. –Aristoteles

Vaikka uskon monen selviävän pitkälle vain omia mielenkiintojaan seuraten, toisinkin voi käydä. Joillekin elämä on näköalatonta, ja osa ei edes tiedä muista vaihtoehdoista. Moni kiipeää tylsistyneenä niitä kuuluisia uratikkaita asuntolainan, perheen ja oravanpyörän merkeissä alusta loppuun. Harvalla nuorella itsellään kuitenkaan on tällaisia ”unelmia”, vaan ne ovat usein joko jonkun opettamia, tai vain yhteiskunnassa hiljaisesti sisäistettyjä. En tässä sen koommin ota kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, totean ainoastaaan, että jos on liian kiire mennä eteenpäin, ei ehdi ajatella miten ja minne oikeastaan on matkalla.

”It is your work in life that is the ultimate seduction.” – Pablo Picasso

Täytyy lisäksi myös korostaa, että töitä elämässä täytyy tehdä. Oma syyni tähän uskomukseen tosin on moninaisempi kuin perinteiset perheen toimeentulo ja yhteiskunnan pyöriminen, näitä tärkeitä asioita mitenkään väheksymättä. Uskon vakaasti pätevyyden tunteen ja toimintaan uppoutumisen olemaan ne asiat, jotka lopulta tekevät työstä niin mielekästä. Itseasiassa en usko ihmisen kykenevän olemaan todella onnellinen ilman jotakin päivittäistä mielekästä toimintoa, josta ajan kanssa muodostuu osa hänen identiteettiään.

Työurien suhteen puhutaan paljon rahasta, mutta paljon vähemmän siitä, nauttiiko kyseinen ihminen elämästään tai kokeeko hän merkityksellisyyttä samalla kun ”tulee toimeen.”

Moni ei edes usko näiden molempien olevan mahdollista. Varmasti onkin ajanjaksoja, jolloin on vain käärittävä hihat ja maksettava laskut. Ei myöskään pidä haihatella- olisi perin typerää ajatella, että joku ammatti olisi aina vain kiva. Mutta nämä lausunnot lausuttua voi hyvällä syyllä kysyä, onko oma työura päivänpäätteeksi sellainen, jota kohtaan voi kokea intohimoa. Ja onko se sellainen, joka varhain abiturienttina päätetään vuosiksi eteenpäin?

Pelkistäen voisi sanoa, että vain lyhyen hetken elämässä ihminen on todella vapaa sekä muista ihmisistä, että suuremmista sitoumuksista. Tämä hetki on lukion -ja miehillä armeijan- jälkeen: Olet täysi-ikäinen, mutta sinulla ei vielä ole puolisioa, lapsia, lainoja, tai muita velvotteita ketään kohtaan. Moni oppilaista sanoikin, että haluaa matkustaa, olla vuoden ulkomailla, tehdä jotain muuta. Osasta taas olin aistivinani, että ajatus tavallisesta poikkeamisesta hieman hirvitti. Jokaisen kuitenkin soisi oman aikataulunsa mukaisesti oppivan jotakin itsestään ja siitä, mitä todella haluaa tehdä.

http://www.storymusgrave.com/biography_biographies_single_page.htm

“Live in the moment, the past is history, the future is a mystery, the destination is unknown.” –Story Musgrave

Allekirjoittanut ei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona, mutta onneksi sitä ei tarvitse aina tietääkään. On täysin OK vain mennä, oppia, ja uusiutua. Astronautti Story Musgrave (tästä kaverista kannattaa oikeasti lukea) kertoo seitsemän maisterin tutkinnon ja radikaalien uran vaihtojen jälkeen rakastaneensa ”itsensä uusimista” ja uusien haasteiden etsimistä. Elämä oli hänelle ensisijaisesti ”matka”, ei määränpää, ja näin hän käytti koko elämänsä tehden asioita, joita halusi tehdä, omassa aikataulussaan ja muista välittämättä. Austronautti, joka vapaa-ajallaan toimii traumakirurgina on aika äärimmäinen tapaus erilaisten asioiden tekemisestä elämässä, ja sellaisena varsin kiintoisa. Monella meistä on kuitenkin arkisempiakin esimerkkejä uran käänteistä, jotka tapahtuvat oppijan aikataulussa.

Oma tieni yrittäjäksi on ollut juuri tällainen. Ja jopa niin huomaamaton, että ympyrän sulkeutuminen ei edes ollut käynyt mielessä ennen näitä englannin tunteja, joilla vierailin. Vuoden 2005 syksyllä lopetin Havaijilla kauppatieteiden opiskelun, sillä bisnes ei minua yksinkertaisesti kiinnostanut. Vaihdoin kieliin ja viestintään, ja rakastin jokaista päivää yliopistolla. Mikä tärkeintä valmentajani kannustivat valinnan tekemiseen- ja ihmettelivät miksi alunpitäenkään halusin tehdä jotakin, mitä kohtaan en tuntenut mielenkiintoa. Muistan tuolta ajalta myös erään kaverin, joka oli hullun kiinnostunut yrittäjyydestä ja halusi heti yrittäjäksi, eikä käydä yliopistoa. Hänelle ura oli jo varhain selvä juttu, aivan kuten joillekin oman lajin valinta on jo varhain selvä.

Edelleen muistan tuolloin miettineeni, että ”tuo ei kyllä kiinnosta minua yhtään.” Kun sitten luokan edessä kävimme asioita läpi tajusin, että todellakin: olen tänä vuonna itse myös perustanut yrityksen, ja koen yrittäjyyden ja bisneksen paljon mielekkäämpänä kuin kymmenen vuotta sitten. En voinut olla miettimättä… Näkisinkö asiat nyt samalla tavalla, jos olisin vanhempien tai muiden painostuksesta hampaat irvessä opiskellut jotakin, josta en pidä?

On paljon helpompi tehdä kovasti töitä, kun teet töitä intohimosi parissa. Tunsin luonnollisesti mielihyvää siitä, että urheilu ja kielet olivat tuoneet uran, joka sitten kymmenessä vuodessa teki täyden ympyrän takaisin bisnekseen. Yllämainittu ”pace of the learner” viittaa meidän valmentajien jatkuvaan kärsimättömyyteen, kun pelikentällä ei tapahdu asioita, joita haluaisimme siellä tapahtuvan. Hyvä valmentaja muistaa alusta asti, että on hyödytöntä suunnitella harjoituksia kuukauden päähän… Sillä emme vielä tiedä kuka osaa, ja kuka on valmis mihinkin.

Ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että liputan tässä helpon elämän tai pitkän reppureissulaisuuden puolesta, muistutan vielä työn tärkeydestä. Jos et tee kovasti töitä, et myöskään tule sillä alalla juuri kehittymään, saati siitä todella nauttimaan. Sinulle ei lisäksi todennäköisesti aukene ovia, jotka ahkerammille usein aukeavat. Myös uraputkesta välittämättä on paljon helpompi elää ja hengittää tietäen, että lentokoneen tippuessa matka on tähän päivään saakka ollut oma ja merkityksellinen matka, eikä jonkun muun. Kannustan kaikkia edelleen tekemään ahkerasti sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta. Jos jokin ei tunnu hyvältä, niin ei kun rohkeasti uutta etsimään… Ja oppaaksi Alan Watts:

What do you desire?

https://www.youtube.com/watch?v=VPCp5xsP-vk

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , ,

Oppimisesta ja kärsivällisyydestä

28 Jan

Vaikka urheilun yhteydessä puhutaan yleensä kehittymisestä oppimisen sijaan, on kehittyminen loppujen lopuksi juuri uuden oppimista. Ihmistä on historian saatossa kutsuttu mm. ”sotaisaksi”, ”sosiaaliseksi”, ja ”älykkääksi” eläimeksi. Kaikista osuvin kuvaus saattaisi kuitenkin olla ”oppiva.” Sivuamme myös lahjakkuutta ja määrätietoisesta harjoittelua hieman, vaikka niitä koskevan jutun aika on vasta myöhemmin.

Jokaisen valmentajan tulisi olla kiinnostunut siitä, kuinka hänen pelaajansa ja urheilijansa oppivat. En tarkoita tällä nyt erilaisten ”oppimistyylien” viidakkoa, vaan yksinkertaisesti niitä periaatteita, jotka ohjaavat tehokasta oppimista ja opettamista. On hyvin muodikasta sanoa, että ”jokainen oppii omalla tavallaan, omassa tahdissaan.” Vaikka olenkin tästä pitkälti samaa mieltä, voivat tällaiset kommentit tehdä meistä laiskoja valmentajia. On toki totta, että olemme yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että (1.) meidän tulee jättää urheilijat omiin oloihinsa oppimaan, eikä (2.) ettei oppimista tule tehostaa tutkittuun tietoon perustuen.

Tänä talvena allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus oppia uusi kieli. Moni sanoo, että nyt 30-vuotiaana se on jo vaikeaa, tai sitten tarvitaan erityistä lahjakkuutta… Etenkin vaikean kielen kanssa, jollainen venäjä taitaa olla. Väitän kuitenkin, että oppimisessa on pääasiassa kyse kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Alla joitakin ajatuksia oppimisprosessista, sekä lukuisista yhtymäkohdista kielen ja urheilun välillä.

”It is harder than you think, and it takes longer than you think.” –Doug Beal

Me ihmiset olemme tavallisesti niin kärsimättömiä, että jos jokin asia ei tapahdu pikaisesti, kuin itsestään, annamme periksi. En edes tiedä mitä ”Lahjakkuus” tarkalleen on, mutta ”Kyky oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti” kuulostaa kohtuulliselta määritelmältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oppimista voi nopeuttaa. Lisäksi vaikka joku alkuun etenisikin muita nopeammin, ei ero välttämättä pysy samana loppuun asti… Paitsi jos kärsivällisyys ei riitä, ja antaa periksi.

Vaikka minulla oli jonkin verran venäjän opintoja alla, olivat ensimmäiset päivät ja viikot uudessa maassa täyttä tuskaa. Edellisestä näin kattavasta kulttuurishokista oli kuitenkin aikaa jo 10 vuotta. Et ymmärrä puhetta juuri yhtään, ja epäonnistut aina kun avaat suusi. Miltähän vasta-alkajista tuntuu lentopallon parissa? Päivän päätteeksi olet henkisesti ja fyysisestikin aivan puhki.

”Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm.”– Winston Churchill

Tavoitteiden saavuttamisessa on pohjimmaltaan kyse yhdestä ainoasta asiasta. Annatko vaikeuksien edessä periksi, vai jatkatko eteenpäin? Erilaisia ajatusmalleja tutkinut Stanfordin professori Carol S. Dweck (Mindset, 2007) tietää kertoa, että ”kasvuun uskovat” ihmiset eivät näe epäonnistumisia todisteina lahjakkuuden puutteesta, vaan pikemminkin mahdollisuuksina korjata virhe ja kehittyä. ”Muuttumattomuuteen uskovat” taas pitävät epäonnistumisia todisteina siitä, että he eivät ole synnyinnäisesti tarpeeksi älykkäitä tai lahjakkaita. Nämä ihmiset antavat aikaisemmin periksi, välttelevät haasteita, ja lopulta tarttuvat vain helppoihin tehtäviin. Näillä löydöksillä on valtava merkitys siihen, miten itse näen oppimisen. En väitä, etteikö ihmisten kyvyssä urheilla tai puhua vierasta kieltä olisi eroja, mutta näitä eroja tärkeämpää on se kuinka (1.) asetat tavoitteita ja kuinka (2.) kohtaat lukuisat, vääjäämättömät, epäonnistumiset.

“Don’t handicap your children by making their lives easy.” – Robert A. Heinlein

Pahinta mitä voimme tehdä itsellemme tai pelaajimme on asettaa liian matalia tavoitteita. Jos rima on matalalla, kaikilla on alkuun kivaa, mutta pitkässä juoksussa kukaan ei kehity. Ennen pitkää seuraa kyllästyminen. Yhtä kaikki, liian vaikeat tavoitteet lannistavat innon niin nuoressa kuin vanhassakin oppijassa- joten tavoitteiden täytyy olla juuri oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kun sitten yrität tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt, on järjenvastaista olettaa onnistumisia jokaisessa suorituksessa. On tärkeää selvittää tämä myös pelaajille, sillä prosessin ymmärtämisestä on apua kaikkein nuorimmillekin.

”Training needs to be specific to the task or activity.”– K.Anders Ericsson

Olen suuri pelinomaisen (eli lajispesifisen) harjoittelun kannattaja. Monet kuitenkin pitävät pelinomaisia harjoituksia liian vaikeina nuorille pelaajille, alentavat rimaa, tekevät harjoituksista suljettuja, lisäävät niihin peliin kuulumattomia apuvälineitä, ja niin edelleen. Aikomus tämän kaiken taustalla on hyvä, sillä sattumanvarainen ja koko ajan muuttuva pelitilanne tuo mukanaan suuren määrän epäonnistumisia. Valitettavasti teemme kuitenkin karhun palveluksen nuorille, jos poistamme harjoituksesta spesifisyyden. Pelinomaisuuden mukana lähtee myös himoitsemamme kehitys. Oppiminen, ja sen siirtovaikutus oppimistilannetta seuraaviin suorituskertoihin on 100% vasta, kun harjoitusympäristömme vastaa olennaisilta osin ympäristöa, jossa itse lajin suoritukset tapahtuvat. Meidän täytyy siis haastaa nuoria pelaajia tekemään asioita, joissa he epäonnistuvat, mutta yhtäaikaa opettamaan heille, että näin sen kuuluukin mennä. Seuraava pallo on jo ilmassa, ja sen myötä uusi mahdollisuus.

”You get good at what you spend your time doing.”-Marv Dunphy

USA:n olympiakomitean biomekaanikko Peter Vint oli taannoin puhumassa valmentajille motorisesta oppimisesta. Moni halusi tehdä suljettuja harjoitteita, joissa pallon kulku oli suunniteltu ennalta. Vint sanoi varmaan puolen tusinaa kertaa “Are you training to train, or are you training to play?”  Tämä on niin yksinkertainen asia, että emme edes näe sitä kaikkialla ympärillämme. Kehityt hyvin spesifisti aina siinä, mitä teet, etkä välttämättä missään muussa. Siispä vaikka miten kehittyisit suljetussa harjoituksessa ja kohtaiset onnistumisia, mikään siitä ei sellaisenaan siirry itse pelitilanteeseen, vaikka harjoituksen jälkeen voikin tuntua, että ”toistoja tuli paljon, ja kontrolli säilyi.”

Koin tämän itse karun omakohtaisesti viime keväänä. Tiesin sekä harjoittelun spesifisyydestä, että syksyisestä Venäjälle muutosta. Olin kuitenkin täysin kiinni töissä vielä pitkään, eikä Malibusta löytynyt venäjänkielistä juttuseuraa. Niinpä aloin yksinkertaisesti tehdä sanalistoja, jotka opettelin ulkoa lounastauolla ja iltaisin. Osasin satoja sanoa, ja kesän tavoite (1000 uutta sanaa) ei vaikuttanut mahdottomalta. Jälkikäteen tekee mieli potkaista itseäni, sillä kaikki se ulkoa opetteleminen oli lähes turhaa. Learning is state dependent. Jos osaat jotakin paperilla, se ei tarkoita, että osaat sen myös keskustelussa.

Voin tänäkin päivänä ottaa eteeni yhden noista listoista, ja alkaa muistelemaan… Sanat ovat edelleen muistissa, mutta vain sekavana jonona käsitteitä, ja löydän ne ainoastaan kun istun yksin ja keskityn. Siis aivan kuten ne opinkin, mutta valitettavasti kaukana siitä ympäristöstä, missä niitä tarvitsisin. En keskustelutilanteessa muista oppimastani kuin alle 10%. Onneksi huomasin virheeni jo reilun kuukauden jälkeen, ja aloin opiskella kieltä siten kun se arkipäivässä tapahtuu, kuuntelemalla ja vastaamalla. Audiona tapahtuva oppiminen on kielen puhdas ja alkuperäinen muoto- olivathan kielet olemassa tuhansia ja tuhansia vuosia ennen kuin kukaan alkoi kirjoittaa niitä ylös. Pelkistäen sanottuna puhumaan oppii puhumalla, ja pelaamaan pelaamalla.

Valitettavasti myös audionauhat antoivat väärän kuvan omasta osaamisestani. Ne olivat toki sata kertaa nopeampi tapa oppia kuin lukeminen, mutta kun opit toistamaan jotakin ulkoa kuin papukaija, ei elämän sattumanvaraisuus ole läsnä lainkaan. Vaikka tilanteet olivatkin joka kappaleessa hieman erilaisia, ei arkipäivän ”mikä tahansa on mahdollista” keskusteluista ollut vielä mitään hipuja. Tänne saapuessa luulin olevani hyvin valmistautunut, sillä tein niin kovasti töitä… Todellisuus kuitenkin valkeni jo ensimmäisenä päivänä: Kovaa harjoitteleminen ei ole sama kuin kehittävä harjoitteleminen.

”Most of the time is spent on a plateau.” – George B. Leonard

Ja viimeisenä ajatuksena paluu alkuun… Oppimisen luonne ei ole lineaarinen. Kyse on paikallaan polkemisesta, harjoittelusta, hypähdyksestä eteenpäin, ja taas paikallaan polkemisesta. Ei niinkään samanlaisesta kehittymisestä päivästä toiseen. Periksi antaminen houkuttelee joka mutkan takana, sillä vaikka koet myös onnistumisen elämyksiä, suurimman osan aikaa olet jumissa paikallasi. Tai no, et välttämättä täysin paikallasi, mutta edistysaskeleet ovat niin pieniä, ettei niitä aina edes huomaa. Kärsivällinen työ palkitaan kuitenkin lopulta, mikäli harjoittelusi on ollut määrätietoista ja spefisiä siihen taitoon nähden, missä haluat kehittyä.

Neljä kuukautta Venäjällä on takana, ja hitaasti alkaa tuntua siltä, että jonkinlaista oppimista on tapahtunut. Kielen sujuva hallinta on edelleen tuhansien tuntia päässä, mutta periksi ei olla antamassa. Mikä parasta, jonkin verran voi jo nauttia työn hedelmistäkin.

Постепенное улучшение,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,