Tag Archives: Jordan Peterson

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Millainen On Hyvä Valmentaja?

31 Aug

Elokuu ja maajoukkuejakso lähestyvät loppua. Toimin yhtenä Hollannin naisten maajoukkueen apuvalmentajista kesän World Grand Prix:ssa ja MM-karsinnoissa. Työt Tukholmassa alkavat jo 1.9. joten syyskuun EM-kisoihin en pääse enää mukaan. MM-kisapaikka taskussa voi kuitenkin hyvillä mielin palata seurajoukkueeseen. Grand Prix’n finaaleita seurasi kotiturnausvoitto, kun Hollanti voitti kaikki pelinsä Rotterdamissa, loppuunmyydyn katsomon edessä. Ajatukset naisten huippulentopallosta päätyvät kuitenkin myöhempään juttuun, sillä syksyn aluksi haluan kirjoittaa meistä valmentajista.

We evolve to see our craft as an expression of one’s core being.” –Josh Waitzkin

Tavallaan tämä on jatkoa kesäkuun blogille, jossa kirjoitin valmentajan evoluutiosta kohti oman itsensä näköistä työtä. Lyhyesti kuvattuna hyvä valmentaja on itselleen, omille arvoilleen ja luonteelleen tosi. Valmentajia on kuitenkin monenlaisia ja he koutsaavat monilla tasoilla. Emme kokemukseni mukaan tästä huolimatta aina ymmärrä, kuinka erilaista valmennustyö voi eri ympäristöissä olla. Olen urallani ollut siinä mielessä onnekas, että työympäristö on vaihtunut usein. Joukkueissa on ollut pelaajia junioreista arvokisamitalisteihin, puhumattakaan omien veljien tai lapsuuden pelitoverien valmentamisesta aikuisena. Valmennuksen hienoimpia asioita ovat erilaiset ihmiset. He antavat perspektiiviä koko elämään.

Elämäntapana erinomaisuus

Kesän pesti on hyvä esimerkki yhdestä koutsauksen ääripäistä. Hollanti kuuluu naisissa maailman lentopalloeliittiin. Edellisistä EM-kisoista tulijaisina oli hopea ja 2016 olympialaisista 4.sija. Kun vertaa tätä kahden kuukauden jaksoa (joka on siis 1. vuosi uudesta 2020 olympiadista) aikaisempiin maajoukkuekomennuksiin, on ero toiminnan intensiteetissä selvä. Kaikki kivet käännetään ja elämä pyörii täysillä erinomaisuuden ympärillä. En tarkoita tällä sitä, etteivätkö työt esimerkiksi Suomessa tai Sloveniassa olisi olleet laadukkaita, mutta intensiteetti oli nyt silti eri. On tyypillisistä, että hierarkiassa lähimpänä huippua toimii alalla kuin alalla hyvin ahkeria ja intensiivisiä ihmisiä. Joku voisi lisätä, että myös hulluimpia.

Jos kysyt keneltä tahansa haluaako tämä olla jossakin hyvä vai huono, ei kukaan vastaa huono. Jos taas kysyt mitä kukin on valmis antamaan ollakseen parempi, saat myös todennäköisesti samat vastaukset mallia ”teen parhaani” tai ”teen kaikkeni.” Mutta samalla tavalla, kuin juniorilla on kaikkensa antamisesta eri käsitys kuin liigapelaajalla (jolla puolestaan on eri käsitys kuin maajoukkuepelaajalla), on vaikea kuvailla miten paljon ja laadukkaasti töitä ihmiset ylimmillä tasoilla ovat valmiita ja kyvykkäitä tekemään. Sama koskee pelaajia ja valmentajia molempia.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kollegoista, jotka kirjaimellisesti hengittävät lentopalloa. Se pitää ihmisen nöyränä, kun oma kunnianhimo törmää toisen kykyyn antaa samalle asialle vielä enemmän tunteja ja energiaa. Me ihmiset näemme asiat omien lasiemme läpi siinä määrin, että nuorempana itsekin ajattelin kaikkensa antamisen tarkoittavan juuri sitä, mihin minä sillä hetkellä kykenin. Mutta kun jyvät alkavat erottua akanoista on myös aika vastata joihinkin kiperiin kysymyksiin. Mitä haluan elämässäni, juuri nyt? Entä mitä haluan kaikista eniten? Mistä olen valmis luopumaan nyt, ja mistä myöhemmin? Kuten usein totean, ei pitäisi olla vaikeaa tehdä päätöksiä, jos tietää mitkä omat ydinarvot ovat. Silti moni huipputekijä painii harmaalla alueella esimerkiksi perheen suhteen: lapset tarvitsevat isää, mutta toisaalta perheen taloudellinen tilanne riippuu vanhempien töistä. Oikeita vastauksia ei ole, mutta itselle tosia vastauksia täytyy ennemmin tai myöhemmin löytää. Joka tapauksessa lähes joka alalla vauhti tuntuu töissä kiihtyvän, pikemmin kuin päinvastoin.

Maailman parhaiden kilpailussa kaikki palaa lopulta laatuun. Ei kirkkaimmalla huipulla ole ketään, kuka ei arjen näkökulmasta katsoen tekisi aivan järkyttävää määrää töitä. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin palautua sekä urheilijan, että valmentajan. Ja koska aika on rajallista, on sekä työnteon, että levon oltava laadukasta. Tämän ensimmäisen Hollannin jakson jälkeen näen yhä selvemmin, kuinka itse haluan valmentajaa; reflektointia, johon auttaa paljon toimia vuorotellen pää- ja apuvalmentajana. Oma erinomaisuus on tärkeää vain itselle; ja täysi kunnioitus niille, jotka tekevät eri tavalla, enemmän, tai vähemmän.

Monet parhaiden joukkueiden valmentajista tekevät töitä niin paljon ja niin tehokkaasti, että sitä on vaikea usko elämättä arkea. Joka tapauksessa olympiatasolla valmennus on jotakin muuta, kuin harrastuksena valmentaville vanhemmille. Tässä kohtaa ero on kaikille selvä ja poikkeuksellisen suuri. On kuitenkin huomionarvoista, että lähes yhtä iso ero on kotimaisella liigavalmennuksella ja nyt Hollannissa kokemallani. Hyvällä omalla tunnolla voi miltei puhua kahdesta eri ammatista.

Luonteenpiirteet ja paikka hierarkiassa

Kysymykseen ”Millainen on hyvä valmentaja?” on siis sekä helppo, että mahdoton vastata. Jotta aika ei kuluisi määritelmien viilaamiseen, seuraavat subjektiiviset kriteerit saavat kelvata (ja nimenomaan tässä järjestyksessä:)

  1. Valmentaja tuntee itsensä ja tietää sitä kautta miten haluaa töitä tehdä
  2. Valmentaja kohtelee ihmisiä kunnioituksella ja auttaa heitä kehittymään
  3. Valmentaja voittaa pelejä omalla sarjatasollaan.

Kirjoitan usein matkasta ja merkityksestä, sillä pidän niitä kaikista tärkeimpinä asioina. Kaikkia elämän arvokkaista asioista ei mitata rahassa, menestyksessä ja statuksessa. Silti kohta kolme (nimillä laadukkuus, voitto, tulos) ajaa lähes jokaisen alan dominanssihierarkiaa tai ravintoketjua. Maailma, jossa elämme, on sellainen. Elämä on kilpailua, vaikka sosiaalistunut ihminen ja yltäkylläisyyden aikakausi tämän alleen peittäväkin. Kilpajuoksussa se, joka pääsee nopeimmin tavoitteeseen voittaa (ja myös pitää tästä asemasta kynsin hampain kiinni.)

Ihmislajin selviytymiselle on ollut suotuisaa, että ryhmän jäsenillä on eri luonteen piirteitä, joten olemme samankaltaisuudesta huolimatta yhä hyvin erilaisia persoonia. Joukkueissakin tarvitaan karkeasti ottaen ”kaikentyyppisiä” ihmisiä menestyksen rakentamiseksi (sekin aihe toiselle kirjoitukselle.) Osaa näistä piirteistä tapaa huipulla kuitenkin muita useammin, ja valmentajissa enemmän kuin pelaajissa. Moni pelaa nuorena kivaa peliä, jossa lopulta kehittyy huipuksi. Pelaajissa on huipullakin useammin ujoja, herkkiä ja hiljaisia persoonia. Valmentajat taas ovat toista maata, sillä heidän työmoraalinsa ja persoonansa on ajettava kehitystä silloinkin, kun muita ei kiinnosta.

Siitäkin, mitä kaikkea huipulle nousuun vaaditaan, voisi kirjoittaa kirjan. Pidättäydytään tällä kertaa kuitenkin vain luonteenpiirteissä. Ihmisen piirteet ovat seurausta sekä tämän perimästä, että ympäristöstä, ja monia ominaisuuksistamme voidaan kehittää paljon. Jotkut asiat kuitenkin vaikuttavat olevan melko pysyviä halki elämään, ja luonteenpiirteet kuuluvat näihin. Kyse on jälleen määritelmästä, mutta luonteen piirteiden (kuten älykkyydenkin) mittaamiseen on kehitetty vaihtelevalla menestyksellä erilaisia malleja. Olemme siis tunnustettavasti harmaalla alueella. Luonteenpiirteiden suhteen ”viiden suuren” malli on yksi tunnetuimmista ja kannatetuimmista. Myös itselleni se on ollut kätevä työkalu ja tapa jäsentää ihmisluontoa.

The Big Five

Englanniksi tietoa löytyy huomattavasti paremmin, mutta tässä ensi hätään:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

  1. Ekstroversio (Kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.)
  2. Neuroottisuus (Kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.)
  3. Tunnollisuus (Kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.)
  4. Miellyttävyys (Kuvaa kykyä mukautua toisten ihmisten tunteisiin.)
  5. Avoimuus Kokemuksille (kuvaa arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.)

Vaikka piirteitä voi siis myös kehittää harjoittelemalla, antaa malli käsityksen siitä, mitä me mieluiten luontaisesti teemme kohdatessamme uuden tilanteen. ((Valmentajille tutuinta on harjoituttaa näistä tunnollisuutta, kts. Angela Duckworth, ”Grit”, (2016.)) Jos The Big Five- malli kiinnostaa, esimerkiksi Dr. Jordan Peterson (University of Toronto) lataa kaikki luentonsa youtubeen katsottavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Eri alojen huipuilla on joitakin samankaltaisia piirteitä. Viidestä luonteenpiirteestä tärkein on korkea tunnollisuuden aste (tunnollisuus jaetaan edelleen järjestelmällisyyteen ja ahkeruuteen), sillä töitä on aina paljon ja aikaa vähän. Tunnollisuus on itseasiassa joustavan älykkyyden jälkeen paras yksittäinen (joskaa ei aukoton) uralla etenemistä ennustava tekijä.

Hyvissä johtajissa on ihmisiä ekstroversion molemmista ääripäistä, mutta huipputasolla valmentajista monet tuntuvat olevan ekstorvertteja. Tällaiset ihmiset saavat voimaa vuorovaikutuksesta ja nauttivat kommunikoinnista toisin kuin kenties erilaisiin tehtäviin hakeutuvat introvertit. Toisin ei voisi ollakaan, ainakaan joukkuelajeissa, joissa ihmiskontakteja on todella paljon.

Näitä vastoin ainakin huippu-urheilussa tapaa vähemmän ihmisiä, joiden neuroottisuuden taso on korkea. Siis ihmisiä, jotka ovat herkempiä erilaisille uhkille ja siten luontaisesti sietävät stressiä heikommin. Muistetaan, että ihmislauma tarvitsee sekä niitä, jotka herkästi tunnistavat uhkia, että niitä, jotka taistelevat uhkien läpi- joskin johtajiksi saattaa valikoitua enemmän näitä taistelijoita tunnistajien sijaan.

Lisäksi huippuvalmentajissa on vain vähän tyyppejä, joiden miellyttävyys on korkealla (englanniksi agreeableness- ja joidenkin mielestä sama asia kuin Daniel Golemanin tunneäly.) No, vaikka toisten tunteiden tunnistaminen ja kyky empatiaan ovat hyviä työkaluja johtamiseen, niistä ei välttämättä ole samaa hyötyä huipulla, kuin esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Suurin osa huippu-urheilijoista on joko terveillä tai ei-niin-terveillä tavoilla itsekkäitä, ja monet hyvin kilpailulliset ihmiset eivät ole lainkaan miellyttäviä, saati halua miellyttää muita. Tunneälykäs johtaja- jos niin voi sanoa- joutuukin opettelemaan, kuinka olla kovin kovien ihmisten seurassa. Vastaavasti valmentaja, jolla on vain vähän kyseistä piirrettä, saattaa talloa varpaille ja loukata herkempiä ihmisiä ympärillään, mutta säilyy itse ehjempänä ja työt tulevat varmemmin tehtyä. (On kuitenkin muistettava, etteivät elämänlaatu tai tasa-arvo ole mitenkään yleisiä intressejä huippu-urheilussa.)

Avoimuus Kokemuksille on näistä viidestä ehkä vaikeimmin arvioitava, sillä molemmista ääripäistä voi olla hyötyä valmentajalle. Tyypillisesti konservatiivisemmat ihmiset löytyvät tämän mittarin häntäpäästä, ja liberaalit vastaavasti tapista. Tunnen hyviä valmentajia sekä samaan kaavaan luottavista puurtajista, että luovista visonääreistä. Molemmat joka tapauksessa toteuttavat itseään. Näitä ihmisiä motivoivat eri asiat, kuten myös hyviä lasten ja nuorten ammattivalmentajia aikuisten koutseihin verraten. Heiltä vaaditaan osaksi hyvin eri ominaisuuksia kuin niiltä, jotka valmentavat huipulla.

Olin kaavaillut jatkavani juttua erilaisilla valmentajatyypeillä, mutta tila loppuu tällä kertaa kesken. Vaikka ihmiset ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida nätisti lokeroida ”persoonalokeroihin”, koen hyötyneeni paljon malleista, joilla pyritään kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Vaikka on totta, ettemme ole järjestelmällisen samanlaisia kaikissa eteen tulevissa tilanteissa (ja että koko käsitys ”itsestämme” muuttuu ja elää läpi elämän), ainakin itse näen ihmisissä myös kaavamaisuuksia. Löyhissä raameissa erilaisia valmentajatyyppejä omassa mielessäni ovat mm. entinen pelaaja, tilastomies, manageri ja opettaja. No, kukin tyylillään, kuten sanotaan. Ennen hyvän syksyn toivotuksia vielä puheenvuoro aina maadoittavalle Mark Epsteinille:

https://www.goodreads.com/author/quotes/5734419.Epstein_Mark

You don’t have to shine”,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.