Serbia on kahdeksan valtion ympäröimä, vajaan seitsemän miljoonan asukkaan maa keskellä Balkanin niemimaata. Serbit voittivat Tokion kesäolympialaisissa yhdeksän mitalia, joista kolme tuli joukkuepeleistä. Lisäksi Serbialla on useita maailmanluokan joukkueita, jotka eivät olleet kisoissa mukana. Nämä entisen Jugoslavian maat kiinnostavat meikäläistä kovasti ja mielessäni on tovin aikaa ollutkin paluu Balkanille. Osa arvostuksesta liittyy köyhien maiden ihmisten lämpöön, elämänasenteen ja yhteisöllisyyteen. Osa puolestaan koviin tuloksiin, joita etenkin Serbia, Slovenia ja Kroatia palloiluista tahkoavat. Oli aika ottaa tarkemmin selvää ainakin osasta tätä mysteeriä ja matkustaa Belgradiin tapamaan asiaankuuluvia tahoja: Serbian olympiakomiteaa, koripallo- ja lentopalloliittoa, sekä paria huippuseuraa.
Voittavaa palloilukulttuuria
Tapasin reissun aluksi Serbian olympiakomiteasta huippu-urheilujohtaja Sonja Vasićin sekä paikallisen kollegan, lajiryhmävastaava Petar Popovićin. Molemmilla oli sattumalta vahva koripallotausta, mutta yhteistyötä tehtiin kaikkien tukilajien kanssa. Samoin kuin Suomessakin myös heillä olympiakomitea oli historiassa alkanut yksilölajien puolelta, kattaen nyt koko lajikirjon. Huippu-urheilun tehostamistukisummat olivat salaisia, mutta muutoin sain auliisti haluamiani vastauksia. Yksi avainkysymys liittyi menestyksen arviointiin joukkuepeleissä, eikä siihen vastaaminen välttämättä ollut ihan yksioikoista. Joukkuepelit jaettiin Serbiassa kolmeen tukikategoriaan, joihin maajoukkueet sijoittuivat seuraavalla tavalla:
- Lentopallo (N), Vesipallo (M), Koripallo 3×3 (M)
- Koripallo (N)
- Lentopallo (M), Koripallo (M), Käsipallo (N)
Seitsemän joukkuetta siis sai OK:n tukea. Kysyin kuitenkin, miksi esim. miesten lentopallo ja koripallo olivat alhaisimmassa tukiluokassa, vaikka ovat niin menestyneitä? Sain vastaukseksi ihmettelevän katseen ja toteamuksen siitä, että viime aikoina ei ole kulkenut. Ei ole kulkenut? Miesten lentopallo oli 2021 EM-kisojen neljäs ja koripallo 2019 MM-kisojen viides; molemmat sijoituksia, joihin lähes koko Eurooppa olisi erittäin tyytyväinen. Aika kovalta tuntui siis leikkuri, mutta näin oli asian laita. Miesten koriksen ja lentiksen edelliset arvokisamitalit olivat vuosilta 2015–2019 kun ykköskoriin vaadittiin hiljattainen olympiamitali ja kolmoskoriinkin minimissään EM-mitali. Toisaalta niihin oli tässä maassa totuttu.
Huippu-urheilun organisoituminen vaikutti menestyksen keskellä moneen muuhun maahan verrattuna olevan vielä vaiheessa, mutta kehitystyö oli kuulemma käynnissä. Koko ajan vähemmän Serbiassa oli enää urheilijoita, jotka kasvoivat koko järjestelmän ulkopuolelta, vaikka joitakin hulluja tarinoita toki yhä löytyi. Esimerkiksi pistooliammunnassa EM- ja MM-kultaa saavuttanut Bobana Veličković voitti ensimmäisen aikuisten arvokisakultansa treenattuaan öisin kirjastossa, ilman minkäänlaista tukea. Kirjahyllyjen välissä ampuva urheilija ei 2000-luvulla liene kovin yleinen ja serbien hersyvän huumorin tuntien odotin loppukommenttia talon siivoojien turvallisuudesta. (Kehenkään ei kuulemma ollut osunut.) Anekdootti on anekdootti, ja huippu-urheilussa tarvitaan tietysti riittävät tilat harjoitteluun. Silti tällaiset tarinat ovat ainakin itselleni asenteen ja määrätietoisen harjoittelun vastaisku. Kääntäen moni muu asia voi olla ”kunnossa”, mutta ilman harjoittelutahtoa ja -laatua ei tuloksia tule.
Koripallo
Serbian koripalloliitossa oli niin paljon arvokisapokaaleja, että jokaisen huoneen lisäksi he olivat joutuneet viemään osan jo kellariinkin. Kaikki Serbian kv-kisat ja cupit, nuorista aikuisiin plus tietysti Jugoslavian aikaiset voitot. Jugothan voittivat miesten MM-kultaa ensimmäisen kerran jo 1970 Ljubljanassa, sattumoisin samaisessa Hala Tivolin hallissa, jossa me ACH Volleyn kanssa 35 vuotta myöhemmin harjoittelimme. Istuimme lajijohdon kanssa pienessä huoneessa kuuden hengen voimalla ja meteli oli melkoinen. Kyselin heiltä Suomen korisliiton valmennuspäällikkö Jyri Lohikosken kanssa pohdittuja aiheita mm. siitä, kuinka nuorten maajoukkuepolku maassa toimii, montako täysipäiväistä valmentajaa liitolla on, ja niin edelleen.
Olen ennenkin ulkomailla törmännyt tilanteeseen, jossa kysyt mielestäsi hyvin laadittuja kysymyksiä, mutta et tahdo saada yksiselitteisiä vastauksia. Tarina rönsyilee ja lopulta kiinnostavat asiat eivät edes ole niitä, mitä olet kysynyt. No, joka tapauksessa monet Jugoslavian hienoista palloiluperinteistä juontavat juurensa kouluihin ja urheilun (liikunnan-) opettajiin, jotka nauttivat maassa suurta kunnioitusta. Serbit arvostavat valmennusta edelleen ja pitävät mentoreiden ja verkostojen roolia keskeisenä. Vaikka pelaajia heillä on suht. paljon (600 seuraa ja 20 000 pelaajaa, jakautuen 16 000 M + 4000 N) niistä valitseminen on pitkälti käsityötä, kuten myös valmentajien valikoituminen mj-ohjelmiin. Peräti 80 % lajiliiton tuloista tulee valtiolta, joten laji on kansallisesti erittäin tärkeä, vaikka toki selvästi suuren jalkapallon varjossa.
Paljon oli puhetta nuorten pelaajien mielikuvituksen stimuloimisesta ja perustaidoista, jotka olivat heille paljon pelitapoja tärkeämpiä. Mielenkiintoista kyllä serbit ajattelivat, että koripalloon oli hyvä erikoistua suhteellisen varhain, ymmärtääkseni n. 10 v. iässä, mutta itse koripallon sisällä piti pelata kaikilla pelipaikoilla, kunnes täytti 16 v. Ja sitten se voittaminen, josta kohta lisää lentopallon osiossa. Ei jäänyt epäselväksi, että tärkeintä urheilussa oli voittaa vastustaja ja lopulta voittaa pytty. Kun kysyin lajin haasteista, ilmapiiri kiristyi. ”Jos saisin päättää, sulkisin koko Serbiasta internetyhteydet joka pe-su väliseksi ajaksi”, noitui liiton pääsihteeri Zlatko Bolić. Nykyajan mukavuudet purkivat urheilun pohjia kaikkialla ja valmennuksen tehtävä oli siten myös Serbiassa vaikeampi, kuin menneinä vuosina.
Lentopallo
Tunsin Serbian lentopallotaustat luonnollisesti entuudestaan parhaiten. Jugoslavia voitti olympiakultaa vuonna 2000 joukkueella, joka monestakin syystä oli legendaarinen. Kaikki mestarit ovat tietysti suosittuja, mutta tiedättehän ne joukkueet, joiden ympärillä on erityinen, voittamaton aura… Jotka vangitsevat mielenkiinnon ja joiden puolella haluaa olla. Jugoslavian nimellä vuonna 1996 alkaneen mitaliputken jaksoa sanotaan nyky-Serbiassa kultaiseksi aikakaudeksi, eikä mestaruutta vähempi heille oikein maistukaan. Olympiakultajoukkueen alkuperäinen, 1970-luvulla syntynyt runko näki läheltä sodan repivän suuren Jugoslaviansa osiin, sekä myös lännen roolin näissä hajoamissodissa. NATOn pommitusten jäljiltä ei kaupungilla kuitenkaan näkynyt sotaa kuvaavia patsaita tai vastaavaa. Serbeille asia oli henkilökohtaisempi: kivipaasien sijaan he jättivät tuleville sukupolville muistoksi ydinkeskustaan pari pommitettua taloa, joita ei tarkoituksella haluttu korjata. Sodan kokeneelle sukupolvelle koko maailma oli heitä vastaan, ja mm. ratkaisevan pisteen Sydneyn 2000 finaalissa lyönyt Ivan Miljković sanoi kerran serbien olleen ikään kuin 10 vuotta kestäneellä ristiretkellä.
Enää sota-aika ei motivoi nuoria, mutta lajissa muistetaan yhä se, miltä tuntui voittaa kaikki muut. Lounastin lentopalloliiton urheilujohtaja Dejan Bojovićin kanssa ja kyselin järjestelmästä, joka yhä 2019 toi maalle sekä miesten, että naisten EM-kultaa, ja Tokiostakin naisten pronssin. Menemättä detaljeihin Dejan myönsi, että vaikka järjestelmässä oli yhä kehitettävää, olivat ihmiset kaikkialla äärimmäisen ylpeitä siitä, mitä tekivät. Jopa siinä määrin, että heillä oli vaikeuksia luoda maahan yhtenäistä valmennuslinjaa. Joka kerta, kun valmentajaverkostot tapasivat, kaikilla oli oma mielipide siitä, miten peliä piti pelata ja mitä piti opettaa. ”Se meni ihan tappeluksi” totesi Dejan, ja jatkoi: ”me ei päästy yksimielisyyteen pelillisistä asioista, joten päätettiin vaan yhdessä opettaa halua voittaa.”
Joskus hienojen systeemien keskellä tulee hetki, kun joku lyö totuudella takaraivoon. Poimin pudonneen haarukkani ja kyselin vähän lisää aavistaen samalla, että Serbian matkan tärkein anti taisi olla tässä. Meillä voi olla kaikkea, mutta jos meillä ei ole palavaa halua olla paras, kuinka se vaikuttaa tuloksiin? Uskon itsekin oppimisen painottamiseen eniten, joten voitonhimon vaaliminen samassa lauseessa ei ole helppo pähkinä. Joka tapauksessa monet serbit ajattelivat, että tätä asennetta tulee valmentaa yli kaiken muun. Onko sillä jotakin tekemistä heidän menestyksensä kanssa? Syy-seuraussuhteita ei voi osoittaa, ja köyhissä maissa urheilun motivaatiot ovat aina kovimpia… mutta pohtimaan se totisesti laittaa.
Ennen kotimatkaa jaloittelin Belgradin keskustassa ja ihailin lukuisia Crvena Zvezda- grafiitteja. Edelläni käveli vanhempi, mustaviittainen mies. Olin tämän olemassaolosta vain välttävästi tietoinen, mutta havahduin, kun hänen eteensä polvistui parikymppinen opiskelija. Nuori mies suuteli vanhemman kättä ja sai tältä siunauksen. Kaikki oli ohi sekunnissa ja he jatkoivat eri suuntiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikenne vilisi ympärillä. Matkalla kentälle 211cm pitkä Petar puolestaan kertoi, että todellista menestystä mitataan Serbiassa ystävien määrällä. ”And next time you come to Belgrade, we go out at night and get destroyed!! I promise you!!” Balkan oli Balkan, mutta mitä konkreettista toisin täältä Suomeen? Jokainen matka niemimaalle avaa paradokseja vähän lisää, muttei aina helpota ammatillisia pohdintoja. Tuota halua voittaa voisi kuitenkin jatkossa valmentaa enemmän.
Samo sloga Srbina spasava,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 