Tag Archives: Olympialaiset

Olympiaunelmia

30 Aug

Historian kenties odotetuimmat Olympiakisat saatiin Tokiossa päätökseen. Paralympialaiset vielä toki jatkuvat, mutta vettä on jo virrannut riittävästi pienelle yhteenvedolle. Yksi postaus ei luonnollisesti riitä kattamaan kunnolla edes yhtä lajia, koko kisoista puhumattakaan, mutta jotakin mielekästä rupeamasta voi lyhyestikin sanoa.

Olympialaiset ovat, näin uskon, edelleen relevantti ja ihmiskunnalle tärkeä tapahtuma. Turneen koosta ja kustannuksista voidaan ja pitää keskustella, mutta mitä itse ilmiöön tulee, luulen meidän olevan paljon köyhempiä ilman sitä.  Kyseessä on tarunhohtoinen tapahtuma ainakin kahdesta syystä. Ensinnäkin se on hyvin pitkäaikainen ja tunnettu traditio. Toiseksi neljän vuoden sykli tekee siitä, Tuomas Sammelvuota jo tässä lainaten, useimmille ihmisille ”kerran elämässä” kokemuksen. Jos jokin asia on sekä kaikkien tuntema, että samalla harvinainen, ei Olympialaisten ympärillä lakkaamatta pyörivä huomio ole ihme. Alla joitakin ajatuksia kisojen tunteista, ja vähän tuloksistakin.

Iloa, uhrauksia ja pettymyksiä

Moni nuori urheilija haluaa lapsesta saakka päästä kisoihin, ja useimmat tulevat haaveessaan pettymään. Osa heistä elää kisaunelmansa toteen myöhemmin jossakin toisessa roolissa, mutta enemmistölle kisat ovat katsomiskokemus. Mitä pettymyksiin tulee, tekee luonnollisesti erityisen kipeää jäädä kisoista rannalle viimeisten joukossa. Tokion kipeimpiä hetkiä olivat varmasti ne, kun osa urheilijoista sai positiivisen koronatestin ennen kuin edes päästiin tositoimeen. Yksi heistä oli nyt 29-vuotias havaijilainen Taylor Crabb, jonka Outrigger Canoe Club-seurajoukkueessa yhtenä kaukaisena (2007) kesänä sattumalta valmentelin. Huippulentopalloilijaksi alimittainen Crabb raivasi beach volleyssa tiensä valtavalla työllä kisoihin, vierellään peräti 45-vuotias veteraani Jake Gibb. Kun tippumisen jälkeen paikkaajaksi vielä saapui oma lapsuuden ystävä Tri Bourne samoilta saarilta, oli tunneskaala varmasti melkoinen. Mitaliakin enemmän nelinkertainen olympiakävijä Gibb olisi halunnut halusi vain kokea kisat Taylorin kanssa, mutta tämä ei näemme ollut korteissa, eikä toista mahdollisuutta samaan elämässä enää tule.

https://olympics.com/en/news/jake-gibb-exclusive-cancer-beach-volleyball-longevity

Niistäkin urheilijoista, jotka kisoihin asti pääsevät, noin kolmannes suorittaa alle tasonsa, ja varmasti vielä useampi jää omista tavoitteistaan. Surun kyyneleet ovat haastatteluissa tuttu näky, ja kuten rautainen Mira Potkonen osoitti, todellisen mestarin omat standardit ovat mitaleitakin ylempänä. Havahdun aina uudelleen myös siihen, kuinka monella nämä standardit menevät kaiken muun edelle elämässä, ja kuinka kova tämä, monesti useamman olympiadin matka ensimmäisiin kisoihin itseasiassa on. Toinen yhdysvaltalainen, Tokioon pelinsä lopettava beach-legenda tiivisti omat ajatuksensa uhrauksesta näin:

“I’ve missed like a year and a half of my kids’ life. That’s time I’ll never get back.” Phil Dalhausser

https://sports.yahoo.com/four-time-olympian-2008-gold-medalist-phil-dalhausser-retires-from-beach-volleyball-123232608.html

Tällaista taustaa vasten moni kysyy itseltään myös kysymyksen, onko uhraus sen arvoinen, tai jos nyt on, ajatteleeko asiasta 70-vuotiaana toisella tavalla. Vain aika kertoo, mutta jo valintojensa perusteella olympiaunelmaa realistisesti tavoittelevat ihmiset ovat arvoiltaan usein varsin erilaisia tavan tallaajiin verrattuna. Ja oli miten oli, tällaisia tarinoita on lähes yhtä paljon kuin kisoissa on urheilijoita. Huipulle pyrkiminen vaatii paljon enemmän, kuin mitä joskus annamme näille urheilijoille -ja valmentajille- krediittiä. (Saksalaistutkimuksen mukaan sikäläiset olympiakävijät muuten myös kuolevat nuorempana, mutta tämän löydöksen haluan kyllä nähdä validoituna muissakin maissa. Kts.  Thieme, 2020).

Suomen joukkue kokonaisuudessaan onnistui ennakkoasetelmin nähden varsin hyvin. Useita henkilökohtaisia ennätyksiä, Suomen ennätyksiä, sekä parannus Rion kisoihin mitali/pistesija osastollakin. Tärkeintä ainakin itselleni oli kuitenkin se, että Suomen joukkueesta huomattavasti useampi kilpaili oman suoritustasonsa ylärajalla, ja tavallista harvempi jäi omasta tasostaan. Joukkueesta välittyi kotikatsomoon asti ilo, luottamus ja yhtenäisyys. Hatunnosto siis Suomen joukkueelle ja myös sille Huippu-urheiluyksikön väelle, joka logistiikan lisäksi on satsannut paljon nimenomaan joukkuehenkeen. Runsaampi mitalisaalis vaatii parempia edellytyksiä urheilulle Suomessa, mutta muutosta siihen suuntaan tapahtuu koko ajan. Silti hyviä ja sivuuttamattomia kysymyksiä ovat kooltaan samankaltaisten maiden (mm. Balkanin maat, Pohjoismaat, Uusi-Seelanti, jne) paljon paremmat mitalisaaliit.

Joukkuepelit Olympialaisissa

Suomalaiset joukkuepelit tekevät kansainvälisestikin arvostettua ja laadukasta duunia, mutta saatan silti pirauttaa Ranskan kollegalle ja kysyä mitenkäs ne kisat nyt omasta mielestä menikään. Pariisin 2024 satsaukset näkyvät toki, mutta ihan tyhjästä ei rahallakaan rakenneta viittä mitalia pelkästään palloilusta! Yhteensä siis 3 kultaa (M lentopallo, M & N käsipallo), 1 hopea (M koripallo) ja 1 pronssi (N koripallo), eikä tuo Ranskan jalkapallokaan globaalisti ihan huono ole… Samaten Suomen kokoisen Serbian yhdeksästä mitalista peräti kolme tuli palloilusta, vaikkei maa -hallitseva Euroopan mestari- edes päässyt esim. miesten lentopallon turnaukseen mukaan. Eurooppa on, kuten monesti todettu, perin pyttymäinen maanosa karsintoja ajatellen.

Henkilökohtaisesti yksi odotetuimmista matseista jäi kuitenkin pelaamatta, kun Ranska viime hetken pelastuksen turvin löi Slovenian yhdellä pisteellä (90-89) miesten koripallon välierässä. Vaikka jenkit ovatkin hallinneet olympiakorista jo vuosia, olisi Slovenia-USA monestakin syystä ollut eeppinen David-Goljat päätös turnaukselle. Vaikka luvut ovat muutaman vuoden takaisia (ja naiset vähemmistönä sisällytetty molempiin), on Slovenian 11 000 harrastajaa vain noin tuhannesosa Yhdysvaltojen n. 10 miljoonan organisoidussa toiminnassa mukana olevasta pelaajapoolista. Slovenian olympiajoukkueen vanha slogan ei voisi olla kuvaavampi: ”Pravijo, da nas je malo. Dovolj za vrh!” (”Sanovat, että meitä on vähän. Riittävästi huipulle kuitenkin!”) Kilpaurheilussa ei välttämättä tarvita valtaisia harrastajamääriä, mutta riittävästi heitä, jotka ovat valmiita maksamaan menestyksen hinnan… Slovenian onneksi Luka Slabe, tuo pieni suuri balkanilainen, toi USA:n lentopallonaisten apuvalmentajana maalleen pienen palasen tuosta koriksen tavoittelemasta kullasta.

Olympialentopallo

Lentiksestä voi hyvällä syyllä sanoa muutaman sanasen lisääkin. Ensinnäkin -ja tietysti parin muun palloilun ohella- olympialaiset ovat suurinta, mitä lajista löytyy. Arvostus ja kilpailu ovat sitä myöten valtaisia ja vaikka lajin jättiläiset ovat perinteisesti hallinneet mitalitaulukkoa, saatiin tänä vuonna sinnekin piristävää vaihtelua. Toiseksi, tuttujen edesottamuksia seuraa aina tarkimmin. Luka ja Tuomas kasvoivat molemmat Karch Kiralyn sekä Losin ja Soulin kisojen inspiroimina kohti omaa olympiaunelmaansa. Slabe oli nyt idolinsa rinnalla voittamassa jenkkien historiallista (ja pitkään ilmassa roikkunutta) ensimmäistä naisten kultaa ja Marv Dunphy sai samassa staffissa (kahdeksansissa kisoissaan) nähdä entisen pelaajansa vievän kirkkaimman mitalin myös päävalmentajana.

Sammelvuo taas kipparoi, vähintään yhtä historiallisesti, joukkueensa mitaleille ensimmäisenä suomalaisena palloiluvalmentajana kautta aikojen. Luulen, että hän aikanaan saa seuraa tähän harvaan joukkoon, mutta sitä saadaan toki jokunen vuosi odottaa. Suomalaisessa mediassa ”Köpin” tarina on ollut laajasti esillä, eikä sitä ole tässä tarpeen sellaisenaan toistaa. Itänaapuri on neljissä edellisissä kisoissa ollut kaikissa neljän parhaan joukossa, joten sinällään menestystä osasi odottaa. Sen kuitenkin laji-ihmisenä tässä vielä totean, että Venäjä oli myös ilman muuta yksi kisojen parhaiten valmennettuja joukkueita. Itselleni hienointa tässä oli kuitenkin se, että Köpi uskalsi valita kisoihin nimenomaan parhaan joukkueen, eikä vain parhaita yksilöitä, joita suurmaassa olisi piisannut. Lisäksi joukkue valmentajansa näköisesti pelasi enimmäkseen rohkeaa ja iloista joukkuepeliä. Henrik Dettmann totesi tästä taannoin, että valmentajan suurin kohteliaisuus on pelirohkea joukkue, sillä silloin koutsi ei ainakaan ole onnistunut rajoittamaan urheilijoitaan. Touché.

Ja lopulta, onhan tuota hienoa mitalia paljon mystisempi asia edelleen se, että suomalainen ylipäätään valmentaa yhtä globaalilajin jättiläisistä. Sammelvuon parhaat avut – ihmisten kanssa toimeen tuleminen, kielitaito ja kunnioituksen ansaitseminen- ovat varsin kaukana siitä taktiikan, tilastojen ja videoiden kuplasta, jossa niin monet lentopallovalmentajat elävät ja johon heitä on koulutuksin valmistettu. On itsestään selvää, että jokaisella maalla on nykyisin riittävän hyvä game plan ja kaikki muu tarvittava. Mutta kuka osaa toteuttaa suunnitelmaa ja kykenee säätelemään omiensa tunnetilaa tämän saavuttamiseksi? Tähän ekologiseen lokeroon Köpi on minusta kyennyt lentopallossa raivaamaan tiensä. En muuten myöskään näe tässä mitään suurta kulttuurin muutosta tai vastaavaa. Ihmisten kanssa oleminen on nyt se juttu, mutta toisaalta se on aina ollutkin se juttu.

Vaikka toisen suomalaisen tappio tuntuu aina jossain määrin myös omalta, oli hienoa joka tapauksessa nähdä vähän vaihtelua tuttuun mitalikuvioon. Jos minulle olisi ennen turnausta kerrottu, että miesten lentopallossa tyystin ilman mitalia jää nelikko Brasilia, USA, Puola ja Italia, enpä tuota olisi uskonut. Argentiinan pronssi osoitti, että mitalikantaan voi yltää myös taitava ja sitoutunut joukkue, vaikka se ei olisi kaikilta osin aivan yhtä fyysinen. Tämä on kotimaisittain motivoiva näyttö. Vaikka Suomen miehet eivät lopulta olleetkaan tosi lähellä kisapaikkaa, pidän tätä edelleen mahdollisena unelma.

Syksy on parasta aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat

Erilaiset Olympiakävijät

31 Aug

Elokuussa useimmat seurasivat Rion kisoja. Ainakin niiltä oli vaikea välttyä, sillä lähes jokainen media pursui tarinoita urheilijoista ja heidän tiimeistään. Neljän vuoden välein saamme kuitenkin nähdä vain jäävuoren huipun kuluneen olympiadin matkasta. Näitä 2000-luvun moderneja olympialaisia seuratessa on tutuksi tullut moni kertomus, etenkin omista lajeistani beach volleysta ja lentopallosta. Alla ajatuksia siitä monimuotoisuudesta, jota huipullakin näkee.

Myös Riossa 2016 oli siis mukana tuttuja ihmisiä. Televisosta ei kuitenkaan välity, kuinka eri tavoin urheilijat kisoihin asennoituvat, ja mitä se heille merkitsee. Voisi kuvitella, että suuret olympialaiset ovat kuin suuren perheen kokoontuminen, ja toki kisoilla on myös tällainen yhdistävä voima. On kunnia olla olympiakävijä. Jos koskaan näet olympiarenkaat tatuoituna, tiedät niiden kertovan jostakin. Kyseinen symboli herättää kunnioitusta ja samalla se kertoo jotakin yksilön sitkeydestä ja taidoista; näin monet ulkopuoliset asian ainakin mieltävät. Mutta entä itse urheilijat?

Monet urheilijoistakin arvostavat olympialaisia yli kaiken, mutta on myös niitä, joille kisat ovat jonkinlainen itsestäänselvyys. Kaikki aikuisiän huiput eivät ole olleet huippuja junioreista asti, mutta osa on. Ja jos joku on aina ollut hyvä, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi kisoja muutoin kuin loogisena jatkumona uralleen. Puheessa he toki arvostavat olympia-aatetta ja sanovat kaikki oikeat asiat, mutta teot joskus kertovat jostakin muusta, kuten 2016 uutisointikin antoi ymmärtää.

Lajeja on tunnetusti paljon, ja suuri ero nähdään etenkin yksilölajien ja joukkuelajien urheilijoiden välillä. Uskallan väittää, että enemmistö yksilölajien urheilijoista todella tajuaa mistä on kyse. Yksilölajin urheilija ei pääse pakoon minnekään, ja usein he myös hoitavat huippu-urheilijoille kuulumattomia käytännönasioitakin kovalla tiellään huipulle. Karsinnoista kisoihin pääsy on osalle jo elämys sinänsä. Vastaavasti parhaille karsinnat voivat olla vain välttämätön etappi matkalla itse tanssiaisiin, jossa työ heille vasta alkaa. Ravintoketju on kiehtova, ja samalla osittain myös itse kisojen tai voittamisen arvostusta mittaava dynamiikka. Joku tulee kisoihin vain voittamaan ja joku toinen, vaikka ei sitä suoraan sanokaan, on iloinen jo kilpaillessan. Molemmat kuitenkin antavat kaikkensa, kokevat ammattiylpeyttä siitä mitä tekevät, ja saattavat olla yhdessä mitaleilla.

Katsoin kisojen toisella viikolla jousiammunnan pudotuspelivaihetta. Saksalainen vastaan malesialainen ampuja. Aasialainen johti jo 2-0, mutta saksanpoika tuli takaa ohi ja vei matsin 3-2, ampuen viimeisessä sarjassa pelkkiä kymppejä. Ennen viimeistä nuolta Malesialainen oli jo hävinnyt, sillä mikään tulos ei olisi antanut hänelle mahdollisuutta tasoittaa. Mitä tekee rehti urheilija? Kaveri ampui viileästi kympin, kätteli tuomarin, valmentajan ja vastustajansa, ja lähti pakkaamaan laukkuja. Ilmekään ei värähtänyt. Ajattelin hiljaa, että olipa upeaa nähdä tuo.

Voi vain kuvitella kuinka samoin olisi toiminut beach volleyssa virolainen Kristjan Kais, joka pääsi kisoihin toisella yrittämällään Rivo Vesikin kanssa 2008. Vuonna 2004 Kais/Vesik oli jo maailman huipulla ja äärimmäisen lähellä kisapaikkaa. Kais itseasiassa pääsi jo hyökkäämään ottelupalloa brasilialaisia vastaan maailman kiertueen ottelussa. Jos onnistut, olet kisoissa. Kais löi kovaa, brassit puolustivat, voittivat pallon ja pelin. Vuoden 2008 kisoihin Kais/Vesik menivät kuitenkin selkeästi toteuttaen näin pitkäaikaisen unelmansa. Oman työn arvostus ja kiitollisuus kasvaa vuosien myötä etenkin niiden silmissä, joille asiat eivät ole aina olleet itsestäänselvyys.

On myös urheilijoita, joille kisat ovat käytännössä mahdottomuus, vaikka urheilija itse olisikin maailman huipulla. Saksalaisista naisbeachvolleyn pelaajista peräti neljä jäi ulos kisoista, vaikka heidän rankingpisteensä olisivat olympiapaikkaan riittäneet. Syy: Kaksi saksalaista paria oli listalla edellä, ja vain kaksi joukkuetta per maa hyväksytään turnaukseen. Erilaisen, mutta yhtä vaikean tilanteen edessä voi myös olla huippupelaaja pienemmästä lajimaasta. Lentopalloilija Riikka Lehtonen pelasi vuosia maailman kovimmissa liigoissa, mutta kokonaisuutena Suomen naisten maajoukkue ei silloin ollut lähellä hänen tasoaan. Riikka kuitenkin halusi olympialaisiin, vaihtoi päälajikseen beach volleyn ja otti parikseen 13 vuotta nuoremman Taru Lahden. Kaksikko antoi kaikkensa olympiaprojektille, nousten kolmessa vuodessa nollasta maailman rankingissa TOP 25 joukkoon. Rion kisapaikka jäi lopulta vain kolmen ranking sijan päähän. En kuitenkaan olisi kauhean yllättynyt, jos 2020 entisestään sisuuntunut Lehtonen pelaisikin Tokiossa 41-vuotiaana. (Tällä hetkellä Riikka pohtii uransa jatkoa ja päättää siitä syksyn kuluessa.)

Jotkut taas pääsevät kisoihin usein, ja nälkä kasvaa syödessä. Syksyllä 2006 törmäsin Havaijilla silloin Arizonassa opiskelleeseen uimahyppääjään, Joona Puhakkaan. Tuolloin jo kolmansiin olympialaisiinsa tähdännyt Puhakka sanoi suoraan, että olihan se aluksi upeaa vain olla kisoissa. Sydneyn 2000 jälkeen tunne oli kuitenkin luonnollisesti ollut, että tämä ei riitä. ”Seuraavia kisoja lähdin voittamaan.” Siinä missä monelle osalle kokemus on ainutkertainen, joistakin tulee todellisia arvokisojen veteraaneja. Pian 41-vuotias, Lontoon 2012 olympiavoittaja Sergey Tetyukhin kilpaili Riossa jo kuudensissa kisoissaan! Tetyukhin oli venäjän lipunkantaja ja lentopallomaajoukkueen kapteeni, mutta voittoa hänkään ei Putinille luvannut, vaan ainoastaan taistelua siitä. Silti on vaikeaa ajatella Venäjän lähtevän mihinkään kisoihin tavoitteenaan muu kuin kulta.

Euroopasta kisoissa oli miesten lentopallossa vain neljä maata: Ranska, Italia, Puola ja Venäjä. Monen muun lajin tavoin karsintajärjestelmä ei tuo turnaukseen ainoastaan parhaita, vaan osa olympiakävijöistä on taidollisesti heikompia kuin ulosjäävät joukkueet. Kisoja edeltäneessä FIVB:n miesten maailman rankingissa Suomi oli kunnioitettavasti sijalla 16. Kesän 2016 Maailmanliigassa Suomi voitti kisoihin valmistautuvista maista sekä Kanadan, että Egyptin, mutta kivikovasta Euroopasta kisoihin pääsee vain muutama, emmekä vielä olleet tässä joukossa.

Pohjoisamerikasta kisoissa oli miesten lentopallossa kolme erilaista maata, jotka itseasiassa hyvin kuvaavat sekä erilaista asennoitumista olympiaunelmaan, että myös eriarvoisuutta. Meksikon joukkueen pelaajista osa pelaa puoliammattilaisina vaatimattoman tasoisissa liigoissa, samalla siviilitöitä tehden. He ansaitsivat paikkansa kisoissa menemällä jatkoon lohkosta Tunisia (18), Mexico (26), Algeria (43), ja Chile (49.) Euroopan varsinaisesta olympiakarsintalohkosta meni jatkoon niin ikään yksi joukkue, kun kaikki osanottajat olivat FIVB:n rankingissa varsin korkeilla sijoilla (2.), (3.), (7.), (8.), (9.), (11.), (16.), (17.) Kun Euroopasta kisoihin pääsy laitetaan tällaiseen kontekstiin, on selvää, että jo osanotto on yhtä vaikeaa kuin Olympiamitalin voittaminen -ja siten hyvin merkityksellistä. Tasollisesti helposti puolet maista olisi voinut olla Euroopasta.

Toinen pohjoisamerikkalainen, USA, taas kuuluu sarjaan jättiläiset. Pitkään aikaan heidän ei tarvinnut edes karsia kisoihin. Vuoden 1984 kisoihin jenkit pääsivät isäntänä, 1988 mestarina, 1992 mestarina, ja 1996 isäntänä jälleen. Senkin jälkeen heille on yleensä riittänyt ”vain” Kuuban voittaminen maanosan karsinnoissa ennen Kanadan hiljattaista paluuta huipulle. Yhdysvalloissa asenne kisoihin onkin vaikkapa Suomeen verrattuna niin erilainen kuin vain voi olla. Pelaajat ajattelevat tavallaan luonnollisesti, että hehän ovat maailman parhaita, onhan ”meillä” jo kolme olympiakultaa (1984, 1988, 2008) ja Pekingin joukkueestakin pari pelaajaa yhä mukana. Suurissa maissa todella monet samaistuvan parhaisiin maanmiehiinsä tähän tyyliin. Kyseessä on sekä menestystä ja itseluottamusta ruokkiva, että myös mahdollisesti ärsyttävä piirre. (On toki nöyriäkin jenkkejä, kuten kolminkertainen kahden lajin kultamitalisti (’84,’88,’96) Karch Kiraly, joka Riossa valmensi USA:n lentopallonaiset pronssille ottaen näin ensimmäisen olympiamitalinsa koutsina.)

Ja sitten on Kanada, jonka kauniiseen tarinaan haluan tämän jutun päättääkin. Päävalmentaja Glenn Hoag pelasi itse Los Angelesin 1984 olympiakisoissa, joissa Kanada otti 4. ja historiansa parhaan sijan. Tuon jälkeen Kanada on nähty kisoissa vain kerran, eikä kertaakaan viimeiseen 24 vuoteen. Hoag otti päävalmentajan pestin vastaan 2006 ja teki tiiminsä kanssa kymmenen vuotta töitä nostaakseen vaahteralehdet takaisin parrasvaloihin. Lontoo 2012 jäi yhden voiton päähän. Myös Rio 2016 oli katketa kalkkiviivoilla, mutta niin vain punavalkeat kukistivat 3-2 ratkaisupelissä Kiinan. Väsyneen Hoagin kyyneleet ottelun jälkeen kertoivat tunnelmista sen, mikä urheilussa on kenties hienointa.

Tiellä Tokioon,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com