Tag Archives: Hugh McCutcheon

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell.… Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

” A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Peliaikaa!

27 Apr

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Kaudet päättyvät ja valmentajat purkavat antia. Kollegoiden jutuissa on niitä tavallisia kaikuja: kauden yleisimmät negatiiviset asiat liittyvät peliajan vähyyteen. Tämä on periaatteessa positiivinen ongelma: totta kai peliaikaa pitää haluta, ja sen vähyyden pitääkin harmittaa. Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, jonka olen huomannut yleistyvän maailman muuttuessa ja nuorten elämän helpottuessa. Yleistää ei voi, mutta yhä useampi nuori urheilija käy erilaista elämänkoulua matkallaan yliopisto-, liiga-, ja maajoukkueisiin kuin esim. 1970- luvulla syntyneet kävivät. Jos tie eteenpäin on ollut helppo, heijastuu tämä myös omaan ajatusmaailmaan malliin kaikki minulle heti.

”Society is a huge ecosystem of conflicting self-interests.” –Stefan Molyneux, Modern Philosopher

”Every human being alive today has high self-interest.” Hugh McCutcheon, Olympic Champion

Joukkueen rakentaminen ja toimimaan saaminen on kiehtovaa puuhaa. Molyneux ja McCutcheon molemmat luennoillaan muistuttivat siitä tosiasiasta, että joukkueella itsellään ei ole tahtoa. Jokaisella ihmisellä sen sijaan on, ja jokaista ihmistä täytyy kuunnella ja ohjata siihen suuntaan, mikä joukkueelle on hyväksi. Jos sinulla on tiimissä 15 ihmistä, useimpien ykkösintressi alussa on se oma etu. Roolien tärkeydestä ja joukkueen rakentamisesta voisi kirjoittaa kirjasarjan, mutta oman intressin ajaminen on joka tapauksessa ihmiskunnan voitonmarssin perimmäinen syy. Yksilön oman edun tavoittelua pitää siis myös ymmärtää- sitä ei yksikään valmentaja voi unohtaa.

”Parents are genetically wired to promote their own children.” John Kessel, USA Volleyball

Kyseinen truismi sisältää yksinkertaisen vastauksen moneen urheilun ja koulumaailman ympärillä pyörivään debattiin. Eivät vanhemmat tiuski vanhempain illoissa, koska ope on huono. He tiuskivat siksi, että heidän biologiansa heitä niin ohjastaa. Samasta syystä ”hockey parents”, ”soccer moms”, jne. huutavat tuomareille ja valmentajille pientenkin lasten otteluissa. Suurimman osan silmissä ei suinkaan loista dollarin kuvat ja tuleva ammattilaisura, vaan puhdas omakeskeisyys. Ellei asiaa tiedosteta, on jokainen vanhempi ensisijaisesti aina oman lapsensa promotoija, vaikka sitten surkuhupaisuuteen asti.

Jos vanhempi asian taas tiedostaa, antaa hän nuorelle tilaa kasvaa hyväksyen, että vanhemmilla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa oman lapsensa, saati joukkueen pelisuorituksiin. Kaikki kiihkoilu jää pois. Valitettavasti tätä asiaa ei Suomessa tietääkseni vanhemmille kovin laajalti vielä opeteta, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (sekä USAn lentopalloliitto, että olympiakomitea aktiivisesti kouluttavat vanhempia tukemaan tervettä urheilua, ja kannustamaan vain sivusta katsoen, eikä vaikutusyrityksin.)

”Everybody tells these girls they are great: their parents, their coaches, their friends. From the time they are 10 years old, to the time we recruit them at 17, they are just told they are so ”great” or ”talented.” Then we start coaching them and the very first thing that has to change is mentality. They are no longer the best, because everyone at this level is already very good.” – Jim McLaughlin, UND

Nyt 2010-luvulla tiedämme, mikä on esimerkiksi kehun merkitys nuoren kehityksessä. Stanfordin professori Carol S. Dweckin ”Mindset”- kirja veti yhteen vuosien tutkimustyön, ja Fixed vs. Growth Mindset kuuluu jo monen koutsin perustyökaluihin. Jos ”lahjakkuutta”, ”älykkyyttä”, ”kauneutta”, tai mitä tahansa lapsen ”luontaista ominaisuutta” kehutaan, sillä voi sillä olla negatiivisia vaikutuksia lapsen ajatusmaailman muodostumisessa. Vastaavasti yksilön ”yrittämisen”, ”opiskelutahdon”, jne kehumisen vaikutukset ovat paljon enemmän haluttuja ja auttavat lasta ja nuorta vastoinkäymistenkin käsittelemisessä. (Aiheesta lisää esim. täällä: https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY)

Hyvistä aikomuksista huolimatta vanhemmat ja valmentajat syyllistyvät kehuillaan samaan. Suurin osa nuorista, jotka päätyvät yliopistoihin, pääsarjoihin ja maajoukkueisiin ovat luonnollisesti olleet ”hyviä” jo jonkin aikaa. Kun sitten esim. USA:ssa yliopistoon saavutaan, on sekä vanhemmilla, että pelaajilla itsellään tietyn tyyppinen käsitys omasta tasosta. Usein tämä käsitys ei kuitenkaan ole realistinen. Kun juttelin Jimin kanssa aiheesta, hän sitaatin mukaisesti kertoi valmentajan arjesta: Mentaliteetin oli muututtava ennen kuin kehittyminen ja työt todella edes pääsivät käyntiin.

Mutta ajatelkaa, kuinka helppoa pelaajien ja heidän vanhempiensa on syyttää valmentajaa, jos peliaikaa ei tule vanhaan malliin:

  1. Vanhemmat ovat aikaisemmin nähneet lapsensa kentällä AINA.

  2. Pelaaja taas on tottunut olemaan kentällä AINA.

  3. Lisäksi häntä on lahjakkuudesta/ taidoista halki uran kehuttu, ja menestystä on tullut paljon.

  4. Pelaajat ja vanhemmat näkevät peliesitykset ja taitotason omien geenien väristen lasien läpi.

  5. Itse peliä ja peliaikaan vaikuttavia tekijöitä ei yleensä tunneta kovin hyvin.

Vaikka syitä on varmasti muitakin, jo nämä viisi kohtaa edesauttavat joukkueita ja perheitä päätymään aikaavieviin ja hedelmättömiin keskusteluihin siitä, miksi joukkueessa ei jokainen mahdu yhtä aikaa kentälle. On myös tavallista, että asiasta kitistään pienissä ryhmissä sen sijaan, että se käytäisiin läpi valmentajan kanssa. Usein tämä tapahtuu muiden vaihtopelaajien kanssa, tai vanhempien, ystävien, ja ylipäätään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tukevat kitisijää vaikka, eivät tiedä asiasta riittävästi. Lisäksi tämä tukijoukko on luonnollisesti pelaajan puolella kertoen tälle asioita, joita hän haluaa kuulla (kuulut kentälle, olet parempi kuin muut, olet aina pelannut tähänkin asti, miten ne valmentajat eivät tajua, ja sitä rataa), sillä tukijat nimenomaan ovat tottuneet näkemään k.o. pelaajan kentällä aina.

Fakta kuitenkin on, ettei yksikään valmentaja pidä penkillä pelaajaa, jonka ajattelee olevan parempi kuin kentällä olijat. Yleisin syy peliajan vähyyteen ei siis ole mikään salaliitto, vaan puhtaasti se, ettei pelaajan taso sillä hetkellä riitä enempään peliaikaan.

Lisäksi vanhemmat ja pelaajat myös usein unohtavat, että valmentajien päätöksiin vaikuttaa seuran tai yliopiston tavoite. Kaikissa seuroissa halutaan voittaa pelejä, ja valmentaja luonnollisesti haluaa laitettaa kentälle parhaat pelaajansa. Eräs tuttuni sanoikin kyselijälle osuvasti, että olisi mukavaa jos teidän poika pelaisi koko ajan, mutta maksatko sinä minun asuntolainani? Peluutukselle on myös toki paikkansa, mutta silloin tappion mahdollisuus nousee aina (eikä tämä blogikirjoitus nyt ota kantaa aivan nuorimpien harrastamiseen, vaan nimenomaan korkealle tasolle pyrkivään joukku-urheiluun.)

”Penkillä ei kehity!”

Yksi usein kuulluista ”perusteluista” peliajan välttämättömyydellä on tämä: ”Pelaaminen kehittää enemmän kuin harjoitteleminen.” No. Jos vedät kaudella 150 saliharjoitusta ja 50 ottelua, se tarkoittaa sitä, että olet viettänyt 75% saliajasta harjoituksissa. Lisäksi harjoitukset on nykyisin pääasiassa optimoitu niin, että toistoja tulee paljon enemmän kuin peleissä. Eli helposti voi sanoa kehityksen yli 80% tapahtuvan juuri harjoituksissa. On toki asioita, joihin peli itse valmistaa parhaiten, ja on totta, ettei vuodesta toiseen penkillä istuminen kehitä. Paineensieto, vastuunkanto jne. vaativat totta kai pelaamista peleissäkin, sitä ei kukaan voi kiistää.

Kuitenkin harjoitus on sekä ensisijainen kehittymispaikka, että ensimmäinen näytön paikka. Jokainen moderni joukkue lisäksi nimenomaan pelaa tai ainakin harjoittelee pelinomaisesti suurimman osan harjoitusajastaan. Peliajan puutetta hokemalla peliaika tuskin lisääntyy.

“Everyone is entitled to his own opinion, but not his own facts. ”– Daniel Patrick Moynihan

Lisäksi vaikka valmentaja esittää perustelut peliajan vähyydelle, niistä ei usein olla samaa mieltä. No, vaikka mielipiteitä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mielipiteet eivät ole faktoja. Olen itsekin ollut joukkueessa, jossa pelaajalle on näytetty tilastot. Et pelaa, koska et tee näitä asioita riittävän hyvällä tasolla. Fakta. On kuitenkin rankkaa kuulla, että ”Hei, et ole vielä riittävän hyvä.” Asian käsittelyssä ja ymmärtämisessä auttaa edellä mainittun Growth Mindset- ympäristön luominen, jossa tiedostetaan, että jokainen voi kasvaa. Jos omia omaisuuksia pitää Fixed Mindset- tyyliin luontaisina, ja muuttumattomia koko ajatus kehittymisen mahdollisuudesta hämärtyy.

Värilliset lasit ovat kuitenkin todella vahvat. Alkuun jopa huonot vastaanottoprosentit voivat omasta mielestä olla seurasta siitä, että on saanut kaikki pahat syötöt (ja huonot hyökkäystehot luonnollisesti johtuvat huonoista passeista.) Huoh. Usein ymmärryksen saavuttamiseen auttaakin nuorten pelaajien kohdalla vain aika, sillä valmentajat ja seurat eivät voi muuttaa kaikkea. Ymmärryksen ja hyvän harjoitteluympäristön luominen ovat ne toimivimmat ulkoiset lääkkeet. Lopun on kuitenkin tultava urheilijalta itseltään, joskin yli 10 vuoden tapojen muuttamiseen yksi kausi on usein liian lyhyt aika.

”On great teams there is role clarity.” –Marv Dunphy, Olympic Champion

Ja loppuun se joukkueen rakentaminen. Huolet peliajasta hälvenevät hieman, jos pelaajille annetaan mahdollisuuksia osoittaa osaamisensa sekä harjoituksissa, että peleissä. Toinen yhtä tärkeä asia on onnistuneen roolijaon tekeminen. Voittavissa ja yhtenäisissä joukkueissa pelaajien on hyväksyttävä ja sidoututtava omaan roolinsa silloin, kun paikat on jaettu. Tämä tapahtuu yleensä vasta kauden loppua lähestyttäessä, kun pelipaikoista on ensin voitu kilpailla. Valinnoista tuskin ollaan yhtä mieltä, mutta parhaissa joukkueissa pelaajat hyväksyvät roolinsa ja auttavat toisiaan, vaikka sitten penkiltä käsin.

Olen nähnyt roolijakoja monessa kulttuurissa, mutta peliaikakysymys on maasta riippumatta aina samanlainen.

Parhaissa joukkueissa vaihtopenkillä on ymmärretty ja hyväksytty, että parhaat pelaavat. Parhaissa joukkueissa pelipaikasta on voinut kilpailla, ja parhaissa joukkueissa on yritetty hyödyntää jokaisen yksilön ominaisuuksia. Ja lopulta: parhaissa joukkueissa ei koskaan näy penkillä mököttäviä kavereita.

Etenkin maajoukkuetoiminnassa tämä on huikean tärkeä asia, koska arvokisat ovat aina lähellä, eikä valmistautumisaikaa tyypillisesti ole yhtä paljon kuin seuroissa. Lopputulema kuitenkin kuuluu, että peliajan haluaminen on positiivinen ongelma. Jokainen valmentaja haluaa pelaajia, jotka haluavat pelata. Negatiiviseksi asia muodostuu vasta, kun valmentajien parhaista pyrkimyksistä huolimatta urheilija ei asiaa ymmärrä tai hyväksy. Paras ratkaisu tähän dilemmaan on sama kuin sitaatti alussa:

”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier

Lauri Hakala ja Olli Kuoksa

lhakala82@yahoo.com

ollikuoksa@hotmail.com

Tags: , , , , , , ,

Yhtenäisyydestä ja Välittämisestä

28 Oct

Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.

Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.

Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)

”Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” –Marv Dunphy

Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?

”Every human being alive today has high self-interest.” –Hugh McCutcheon

Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.

Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:

”It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”

Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.

Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…

David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.

Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:

”Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”

Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)

”People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”

Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)

Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:

”Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Käytöksen opettamisesta

29 Sep

Reilu kuukausi takana uuden joukkueen kanssa. Työ on antoisaa mutta haastavaa, ja tuo esille teemoja jotka ovat varmaan tuttuja jokaiselle aikuisten valmentajalle. Juttelin hiljattain pitkän tovin hyvän ystäväni kanssa asenteesta ja käytöksestä, ja toteseimme olevamme onnekkaita nykyisissä joukkueissamme.

Puhuimme pelaajien kunnioituksesta valmentaa kohtaa, ja siitä mistä se on lähtöisin. Valmentajan ammattitaito, ihmissuhdetaidot, ja niin edelleen. Lisäksi jokainen ihminen valitsee keneltä hän haluaa oppia- tuota en halua kuunnella, tuota voisin, tuota en missään nimessä. Jossain vaiheessa – myös kasvatuksesta riippuen- nuorelle aina muodostuu kuva siitä ketä hän kuuntelee ja miksi. Kasvattajina eivät toimi ainoastaan vanhemmat, vaan vertaisryhmä ja opettajat, valmentajat, kaikki ihmiset lapsen ja nuoren elämässä.

Kun puhutaan nuorten valmentamisesta, huoli on yleensä sama lajissa kuin lajissa: meidän tulee kouluttaa lisää osaavia nuorten valmentajia. Vanhemmat käyvätkin kursseja, ja oppivat vähitellen lajin saloja. Olimme molemmat kuitenkin sitä mieltä, ettei lajitiedon välitys ole se ainoa tehtävä. Ensinnäkin niin kauan kuin nuoret altistuvat itse lajille, the game will teach the game. Annetaan nuorten siis pelata, vaikka toki lajin opettaminenkin on heille hyväksi. Toisekseen meidän tulee kasvattaa nuoria niin, että haluavat asennoitua uusiin haasteisiin rakentavalla ja kypsällä tavalla.

Vaikka olisi hienoa, että kaikki valmentajat olisivat osaavia lajiniiloja, sitä tärkeämpi tehtävä on nuorten kasvatus kypsiksi aikuisiksi. Sekä lentopallo (että tietenkin koko yhteiskunta) tarvitsee ihmisiä, jotka kykenevät kunnioittavasti kuuntelemaan muita ja ottamaan muiden palautetta vastaan. Toisinsanoen heidät tulee opettaa kunnioittamaan ja kuuntelemaan kaikkia- eikä vain yhtä tai kahta ihmistä koska on ”pakko” (etenkin opettajat ja vanhemmat.) Jos nuori ei kuukauden tuttavuuden jälkeen usko, että tätä tai tätä aikuista kannattaa kuunnella, niin ok. Valinta on aina hänen ja jokainen vanhempi tietää, kuinka nuoren elämään kuuluu myös uhmaaminen. Mutta meidän ei tule antaa periksi kasvattamisen suhteen, sillä myöhemmin huonosta käytöksestä kärsivät kaikki muut.

Aikuisia kansainvälisen tason pelaajia seuratessa tulee usein mieleen, että lajitieto ei todella ole se päällimmäinen vaatimus. Siinä missä hihalyönnista ei kaikkialla ole tietoa, ei kenellekään pitäisi olla salaisuus minkälainen käytös on hyväksyttävää. Mutta näin vain on. Uskallan lisäksi väittää, ettei monesta ammatista löydy niin paljon huonosti käyttäytyviä aikuisia, kuin joukkuelajien ammattiurheilijoista.

”If you play professional volleyball abroad, it is possibile to be a little boy for a long time.”– Hugh McCutcheon

Syykin on aivan selvä. Yleensä ”lahjakkaimmille” kerrotaan pikkujunnuista asti miten lahjakkaita he ovat. Koetaan onnistumista ja verrattain harvoin pettymystä. Ei tarvitse puolustaa jos ei halua -eikä hyvä nuori hyökkääjä tyypillisesti halua kuin hyökätä. Jatkuva kiukuttelu sallitaan (B- ja A-ikäisten lopputurnaukset ovat allekirjoittaneelle vaikeaa katsottavaa) ja siinä vaiheessa kun kolkutellaan maajoukkueen portteja on nuorella pelaajalla jo hyvin voimakas tunne omasta ylemmyydestään. Kun lopulta kehiin astuu hyvää käytöstä vaativa valmentaja, tämä tunne voi jopa olla niin vahva, että kaikki muut ovat hänen mielestään väärässä, ja aina.

Yhtäkkiä ollaan tilanteessa, jossa valmentaja joutuu käyttämään suhteettoman paljon energiaa kirjaimellisesti lapsenvahtina. En puhu lentopallosta tai Suomesta, vaan ihan jokaisesta lukemastani ja näkemästäni maasta ja lajista. Tiedän hyvin turhautuneita huippuvalmentajia, jotka eivät ammattitaidostaan huolimatta saa aikuisia pelaajia tekemään helppoja teknisiä muutoksia, jotka auttaisivat joukkuetta huomattavasti. Tässä on koutsi joka tekee kovasti töitä, ymmärtää tekniset ja taktiset vaatimukset, ja osaa ja haluaa opettaa. Taakka on kuitenkin kohtuuton, sillä 10-20 vuoden motoristen kaavojen lisäksi on murrettava elinikäinen mantra ”Olen paras, tienaan niin ja niin paljon, mitä tuokin tietää, ei kukaan muu vaadi tällaista roskaa, joko valmentaja lähtee tai minä.” Lopputulos on usein, että valmentaja tekee kompromissin tiettyjen pelaajien kanssa ja vaatii heiltä vähemmän. Tämä taas suututtaa joukkueen pelaajia ja syövyttävä kierre on valmis. Kuinka monesti olet lukenut juttuja valmentajien ja tähtipelaajien kahnauksista? Juuri tästä on useimmiten kyse.

Sinällään aikuisen ulkokuoren alta paljastuu hämmästyttävän usein täysi pikkupoika, kun hänelle sanotaan EI, tai jos hänen tulee muuttaa itsessään jotakin toisten tekemästä aloitteesta.

Sama tuntuu pätevän, olipa kyseessä mikä tahansa käytökseen liittyvä asia. Lisäksi se on hyvä keino saada selville kuinka aikuinen ihminen on kyseessä. Sanot vain että ”Tämä EI ole OK”, vetkuilun ajan pysyt kannassasi, ja katsot mitä tapahtuu. Monesti kiukunpuuska- tai ainakin peitetty sellainen- kuohahtaa, ja keskustelu on ohi. Hämmästyttävän usein ihmiset kulkevat elämänsä halki vältellen tilanteita, joissa täytyy olla jämäkkä. Maajoukkuetasolla räjähdykset voivat olla jo suhteettomia, mutta valmentaja ei vain voi enää antaa periksi. Jos mielii rakentaa yhtenäisen ja menestyvän joukkueen, asioiden on muututtava.

“You have enemies? Good. That means you’ve stood up for something, sometime in your life.” – Winston Churchill

Vaikka tässä ei olla vihollisia hankkimassa, niitä kyllä helposti saa ihmisistä jotka ovat tottuneet saamaan haluamansa. Vaikka nuoren valmentajalla onkin monta tärkeää tehtävää, on tuskin montaa käytöstä tärkeämpää. Jos joku tekee virheen ja potkaisee tolppaa- puutu siihen. Jos joku huutaa joukkuekaverille huonosta passista- puutu siihen. Et halua puolustaa? Silloin ei tarvitse hyökätäkään. Lempeästi mutta päättäväisen tiukasti tulee tehdä selväksi mikä on hyväksyttävää. Tämä ei tee sinusta suosittua sillä hetkellä, mutta sinä oletkin valmentaja- tehtäväsi on olla jämäkkä, ei suosittu. Sama koskee tietenkin vanhempia ja opettajia.

”Maturity is a balancing act between courage and consideration.” -Stephen Covey

Tämän määritelmän mukaan kypsä ihminen on riittävän rohkea tuodakseen ilmi mitä hän itse haluaa, ja riittävän huomaavainen myös kuunnellakseen muita. Hänelle on kehittynyt kyky ymmärtää miten hänen omat toiveensa vaikuttavat tekemiseen suhteessa muiden toiveisiin. Jos pelaaja ei siis vielä tiedä kuinka käyttäytyä, se täytyy rauhallisesti tuoda ilmi jokaisessa harjoituksessa: Tämä on ok, tämä ei ole ok, ja niin edelleen. Jos alusta asti asioihin puututaan, vältytään monelta harmilta.

Lopuksi vielä linkki hyvään artikkeliin, joka käsittelee samaa asiaa, tosin yhteiskunnan näkökulmasta: http://yle.fi/uutiset/anna_perho_tyokaverini_laski_sika/6572450

”Lapsen kasvattaminen on hänen valmistamistaan ja valmentamistaan aikuisten maailmaan. Siinä maailmassa kaikki ei mene aina kuten itse haluaisi, ei vaikka äiti ja isä tulisivat sanomaan, että meidän Jere-Petterin pitää saada ajaa päin punaisia ja jättää verot maksamatta.” – Anna Perho

Please be firm with the kids,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Ajatuksesta ja ajankäytöstä

30 Jun

Kesän tulisi olla hedelmällista aikaa valmentajalle. Tavanomaiset kiireet peleihin valmistautumisesta ja matkustamisesta ovat hetkeksi hiljenneet, ja on aikaa kouluttaa itseään samalla kun kasaa tulevan vuoden joukkuetta. Täysin elämä ei tietenkään pysähdy, ja maajoukkuetoiminnassa mukana olevien rumba jatkuu ympäri vuoden. Kulunut talvi Pepperdinessa oli urani kiireisin, ja ehkä osin tästä syystä ajan käytölliset asiat ovat nousseet entistä tärkeämmiksi. Unohdamme usein, että

Ajan investoiminen on todellisuudessa elämän investoimista, eikä sitä kannata hukata.

Ajan investoiminen on myös suorassa yhteydessä siihen, mitä ihminen elämässään arvostaa. Valmennuksellisesti olen investoinut kesääni pää-asiassa kolmeen asiaan: 1. Menneen kauden analysointiin 2. Huippujoukkueiden seuraamiseen 3. Lukemiseen. Kuluneen vuoden pelit on jo katsottu, sekä lisäksi iso liuta kansainvälisiä otteluita. Osa kv-peleistä on tältä kesältä, ja osa niinkin kaukaa kuin 1980-luvulta. On mielenkiintoista, kuinka laji on ajansaatossa kehittynyt, ja kuinka toisistaan eroavat pelityylit ovat vähitellen hiotuneet tehokkaammaksi ja siten suhteellisen samanlaisiksi. Et yksinkertaisesti voi enää tehdä asioita täysin eri tavalla ja yltää huipulle.

Lisäksi olen seurannut USA:n miesten ja naisten maajoukkueiden harjoittelua muutamaan otteeseen Anaheimin harjoituskeskuksessa. USA:n miehet puolustavat Lontoossa olympiakultaa ja naiset hopeaa, ja kansainvälissä kärjessa pysyminen vaatii asianmukaista harjoittelua. Jos kuvaisin naisten päävalmentaja Hugh McCutcheonin joukkueen tekemista (mies valmensi Pekingissa vielä miehiä) yhdella sanalla, se olisi varmasti purposeful tai mindful.

Edellinen taipuu meikäläisittäin helposti tarkoituksenmukaisuudeksi, mutta jälkimmäiselle ei suomenkielestä oikein löydy vastinetta. Ajatuksellisuus, tarkoituksellisuus? Suomalaisille pelaajille puhumme yksinkertaisesti huolella ja ajatuksella tekemisestä. Mitä korkeammalla tasolla pelaat, sitä ”pienemmät ja pienemmät asiat” ratkaisevat ottelun lopputuloksen; ja kuten todettu et edes voi pelata huipulla, elleivät kaikki ”isot asiat” jo ole kunnossa.

When you go up the food chain the air gets so thin you can cut it. – Marv Dunphy

Tiukasta kilpailusta loogisesti seuraa, ettei pieniä asioita ole olemassakaan, ja koko se aika, jonka joukkue menestykseensä investoi, on kullanarvoista. Kolmen tunnin harjoitus on kirjoitettu taululle yksityikohtaisesti minuutti minuutilta kuin varmistaen, ettei siitä haaskata hetkeäkään. Maajoukkueiden tavoin parhaat yliopistojoukkueet käyttävätkin harjoittelun suunnitteluun jopa saman verran aikaa kuin itse harjoituksen läpiviemiseen. USA:n harjoittelun läheltä seuraaminen on hieno mahdollisuus, jonka heidän lajiliittonsa suo kaikille halukkaille -vaikka aika harva sitä loppujen lopuksi hyödyksi käyttääkään.


Edellämainittuun lukemiseen pätevät itseasiassa samat periaatteet kuin harjoitteluun. Aikaa ei ole tuhlattavaksi, joten tiukan syynin jälkeen yöpöydälle päätyvät (toivottavasti) vain ansiokkaat teokset. Muutaman valmennusaiheisen opuksen lisäksi olen ollut tyytyväinen George Leonardin parikymmentä vuotta vanhaan Mastery -kirjaseen. Leonard puhuu hitaasta prosessista mestariksi kasvamisessa, ja vaikka kirjan viesti ei missään nimessä ole uusi, on se tiivis ja hyvin kirjoitettu. Huipuksi kasvaminen on prosessi täynnä ajatuksella tehtyjä perusasioiden toistoja; ja vaikka tämä ei olekaan ihmisiin vetoava lausunto, on se sitäkin suuremmassa määrin totta.

Boredom can be found in excessive search for novelty. Satisfaction lies in mindful repetition, in subtle variations of familiar themes.                              –George Leonard

 

Lauri H.

Tags: , , , , ,