Uuden blogin rustaaminen on mielekästä. Se ei ole työtä, vaikka työhön yleensä liittyykin. Kirjoittaminen on virkistävää ja palauttavaa; toisin sanoen, se on kuin leikkiä. Syyskuun pohdinta leikistä ja pelistä ei sattumalta ollut yksi mukavimmista laatia.
On tärkeää ymmärtää, ettei leikki ole ajanhaaskausta, vaan luonnon oma tapa valmistaa meidät todellisuuden vaatimuksiin. Lähes kaikki eläimet leikkivät luonnossa. Lapset leikkivät pienenä. Ihmisiltä tahtoo kuitenkin unohtua mikä on tärkeää ja missä kaikki olimme joskus hyviä. Leikki on myös aikuisen hyvinvoinnille yhtä tärkeää kuin uni, ravinto, lämpö ja suoja.
Miten ymmärrämme leikkimisen?
Mitä me edes tarkoitamme sanalla leikki? Ensimmäisenä mieleen tulevat edellä mainitut lasten leikit. Toisena, että kivaahan leikkiminen on, mutta nimenomaan lasten juttuja. Ei aikuisilla ole aikaa moiseen ja töissä saattaa saada laiskan maineen. Suomessa leikki kärsii inflaatiota myös sanavalinnan takia. ”Ei tänne olla tultu leikkimään” muistuttaa pomo, kun tulosta pitäisi tulla.
Englannin kielen sana ”play” taas voi tarkoittaa vaikka mitä. Leluilla leikkimisen lisäksi se on instrumentin soittamista, lautapelin pelaamista, tennistä, vitsailemista, flirttailemista, näyttelemistä ja niin edelleen. Sankirjasta (linkki) löytyy monta kymmentä merkitystä verbille play ja tämäkin on tietysti vain jonkun laatima karkea lista. Suomen kielen sana ”leikki” kattaa siis vain osan siitä kaikesta, mikä todellisuudessa on leikinomaista ja virkistävää. Ei toki sillä, että englanninkieliset maat olisivat käytännössä yhtään parempia, vaikka heiltä osuvampi verbi löytyykin. Länsi, USA etunenässä, tunnetusti tekee liikaa töitä ja leikkii liian vähän.
http://www.dictionary.com/browse/play?s=t
Jollain tasolla kuitenkin tiedostamme tämän leikki/työ paradoksin. Meissä kaikissa asuu yhä se pieni poika tai tyttö, joka kaipaa takaisin lapsuuden tunnelmiin, joka rakastui peliin tai toimeen ja uppoutui siihen täysin. Elämä oli huoletonta. Vaikka aikuisille kuuluukin enemmän vastuuta, me olemme alkuaikojen leikkien myötä unohtaneet jotakin oleellista palautumisesta ja ilosta.
Rion olympialaiset ovat tästä hyvä esimerkki. Suomalaisten tekeminen oli osittain väkinäistä ja ilotonta, ja se laittoi ihmiset miettimäään miksi me teemme -tai katsomme- tätä. Kun nyt -jälleen- keskustelemme suomalaisen urheilun tilasta, nousevat tutut asiat pinnalle. Halajamme paluuta siihen pelaamisen ja liikkumisen ytimeen, jota aivan pienetkin kokevat, mutta joka jossain viimeisten junnupelien vaiheilla tuppaa unohtua.
Mitä leikki todellisuudessa on?
https://www.ted.com/talks/stuart_brown_says_play_is_more_than_fun_it_s_vital
Jokaisen aikuisen olisi hyvä lukea jokin leikkimisen biologiseen taustaan liittyvä artikkeli tai teos. Aihe on sydäntä lähellä ja moni aikaisempi kirjoitus on tätä jotenkin jo sivunnutkin. Kirjassa Play (2008) Dr. Stuart Brown kuvailee leikkiä näin:
”…researchers from every point of the scientific compass now know, that play is a profound biological process. … It shapes the brain and makes animals smarter and more adaptable. In higher animals, it fosters empathy and makes possible complex social groupings. For us, play lies at the core of creativity and innovation. ”
Ja meistä ihmisistä:
”Of all animal species we are the biggest players of all. We are built to play and built through play. When we play, we are engaged in the purest expression of our humanity, the truest expression of our individuality. Is it any wonder that often the times we feel most alive, those that make up our best memories, are moments of play?” p.5
Puheessakin ”työ on kuin lasten leikkiä” kun se sujuu ja on mukavaa. Joidenkin mielestä taas leikki on ”lasten työtä.” Jostakin syystä nykyisin, tehokkuuden, teollisen- ja informaatiovallankumouksen vanavedessä, olemme alkaneet laittaa työn ja leikkimisen spektrumin eri puolille, ikään kuin ne jotankin sulkisivat toisensa pois. Käsitys on kuitenkin väärä, sillä leikin vastakohta ei ole työ. Leikin vastakohta on masennus, joka voi viedä mukanaan työntekoon uupuvat tai vailla sitä olevat.
Uuden luominen ja innovointi ovat keksijöilleen paitsi kovaa, myös äärimmäisen motivoivaa ja mukavaa työtä. Eikämeidän edes tarvitse mennä historian suurimpien keksintöjen äärelle löytääksemme tekemisen mielekkyyden. Osa meistä osaa suhtautua ihan arkitöihin tällä tavalla. Leikkisä mutta ahkera lähestyminen ongelman ratkaisuun on usein tehokkaintakin. Brown jatkaa lapsista:
”As children, we do not need instruction in how to play. We just find what we enjoy and do it. Whatever rules there are to ”play”, we learn from our teammates. And from our play we learn how the world works, and how friends interact. By playing we learn about the mystery and excitement that the world can hold…
Ja aikuisista…
At some point as we ge older, however, we are made guilty for playing. We are told that it is unproductive, a waste of time, even sinful. The play that remains is, like league sports, very organized, rigid and competitive. We strive to always be productive, and if an activity doesn’t teach us a skill, make us money, or get on the bosses’ good side, then we feel we should not be doing it. (p.6-7)
Kuinka yhdistää työ ja huvi?
Jopa pallopeleissä, joiden pitäisi olla leikin todellinen kotipesä, tuotteliaisuus ja tehokkuus voivat viedä ilolta parhaan terän. Jos kuitenkin katsoo sitä, kuinka oikeasti hyvä joukkue toimii yhdessä, leikki on nähtävissä kaikkialla. Matkalla huipulle tarvitaankin sekä totisuutta, että pilkettä. Oikein valjastettu totisuus johtaa kehitykseen. Huippu-urheilija tarvitsee kovan draivin, sinnikkyyttä, järjestystä, rutiineja ja suuren määrän uhrauksia. Leikkiä puolestaan tarvitaan pitämään kokonaisuus kasassa. Ensinnäkin siinä, mikä ulospäin näyttää raa’alta työltä, on siihen tottuneille ammattilaisille kovaa, mutta kivaa. Heistä on upeaa jättää kaikki joka päivä kentälle. Toiseksi iso osa huipuista nauttii lajinsa sosiaalisesta ympäristöstä.
Huumori on yksi leikin jaloimmista muodoista ja ihmistä helpottava kyky nähdä valoisa puoli ankarissakin tilanteissa. Suomalaiset muistavat hyvin Edvin Laineen Tuntemattoman Sotilaan ilmapiirin, ja Teemu Selänteen ainaisen virneen ja ”olipa taas jätkien kanssa nastaa”- kommentit. Elämässä on toki myös hetkiä, jolloin leikki on kaukana; näissä tilanteissa sitä ei vain yleisesti pidetä soveliaana ja normeihin mahtuvana.
Ajatus nauruttomasta lentopalloharjoituksesta on kuitenkin ainakin itselleni vieras. Valmentajasta tuntuu hyvältä, kun ukot nauravat, tekevät yhdessä, iskevät tarinaa. Toki myös työt pitää hoitaa, mutta huumori on se sosiaalinen liima, jolla ammattilaisjoukkueetkin pysyvät kasassa. Pienpelien lisäksi erilaiset käytännön pilat, vitsit sekä kaikenlainen kilvoittelu mahtuvat huippu-joukkueen arkeen. Tai jos eivät mahdu, niin valmennus ei ole kartalla siitä, mitä ihminen tarvitsee yltääkseen parhaimpaansa.
Kohti leikkiä tukevaa järjestelmää
Matthew Syed kuvaa Bounce (2010) kirjassa tätä kahtiajakoa termillä Doublethink. Ensin siis pitää tehdä vuosia ja vuosia kovaa työtä päästäkseen pelaamaan mestaruudesta. Paineet vain kasvavat ja voivat olla musertavat. Kun on ratkaisukamppailun aika (ja lähes kaikki arvokisakamppailut ovat ratkaisevia) urheilijan tulee kyetä uskottelemaan itselleen, että ”Its just a game!!” ja edelleen pelaamaan rennosti omalla tasollaan. Kuinka tähän päästään? Urheilupsykologia on verrattain nuori ala, mutta onneksi yleistymässä. Silti sillä usein vain paikataan aikaisemmin syntyneitä ongelmia.
Olen samaa mieltä Sami Kalajan kanssa. Me tiedämme huipulle noususta, että varhaisesta startista omassa lajissa on iso hyöty, vaikka erikoistuminen tapahtuisikin myöhemmin (kts yllä.) Etenkin ensisijaisesti kognitiivisia taitoja vaativissa tehtävissä laadukkaat harjoitustunnit ovat tason tärkein mittari. Siinä missä juoksijan fyysiset synnynnäiset ominaisuudet antavat jollekin ison edun, esimerkiksi pelinluku ja liikkuminen pallopeleissä ovat huomattavasti helpommin ja pidemmälle harjoitettavia ominaisuuksia.
Seuraukset ”varhaisen pakottamisen” mallista ovat tunnetut. Ajamme lapset liian varhain muottiin ja he palavat loppuun tehdessään liikaa sitä, mitä aikuiset heidän haluavat tekevän. Toinen yhtä huono juttu on, jos yhdestä lajista muodostuu lapsen koko identiteetti. Tässä tapauksessa urheilija kyllä tekee töitä hullun lailla ja kehittyy ehkä huipuksi, mutta elää jatkuvasti kovien paineiden alla. Jos epäonnistuu, koko oma identiteetti on vaarassa. Tähän yhtälöön 30-vuotiaana hankittu urheilupsykologi ei nopeasti saa aikaan isoja muutoksia. Näin nousee helposti julkinen älämölö ja alamme puolestaan rummuttaa monipuolisuuden tärkeyttä sanoen lisää asioita, jotka eivät pidä paikkaansa, jälleen vahingoitten nuorten kasvua huipulle.
Aihe rönsyää hieman, ja tässä on aihetta kokonaiseen blogisarjaan, mutta päätän tämän jutun seuraavaan ajatukseen. Koko tämä lahjakkuus/erikoistuminen/tie huipulle on Suomessa mielestäni pääosin huonosti uutisoitu ja ymmärretty yhtälö. Mutkia on vedetty suoraksi ja kaivauduttu poteroihin ymmärtämättä ihmisen biologiaa. Jokainen terve ihminen on lahjakas (meillä on aivot), ja jokaisella on potentiaalia asiohin, joista emme tiedä ja joita emme itse edes ymmärrä ennenkuin olemme harjoitelleet pitkään ja laadukkaasti. Emme ole samanlaisia, mutta paljon, paljon enemmän muokattavissa kuin uskommekaan. Se, ettemme tiedä tätä, on surullista.
Sana lahjakas on siten huono kuvaamaan ihmisen taitoja, jotka ovat hankittuja ominaisuuksia. Edelleen tämä riippuu myös lajista, ja vaikka tiedemiehetkään eivät vielä tarkalleen tiedä mikä vaikuttaa mihin ja minkä verran, ovat periksiantamattomuus, intohimo ja kyky tehdä työtä kenties tärkeimmät ainekset, mistä huiput on tehty. Mistä nämä ominaisuudet sitten kumpuavat? Mistä mieltymyksemme tulevat? Osa on myös geeneissä, mutta lapsuuden ja nuoruuden leikit, pelit, ja kokemukset jättävät meihin jokaiseen elämän pituisen jäljen. (Sattumoisin ensimmäinen leikin muoto ihmiselläkin on liike, jota alamme kokeilla jo ennen syntymää.)
Esimerkiksi Suomen koulujärjestelmä tuottaa hyviä tuloksia juuri siksi, että se on sopusoinnussa biologian kanssa. Aikainen pakottaminen muottiin ja pulpettiin sekä tuloksia mittaavaan kilpailuun ei tuota hyviä eikä hyvinvoivia oppilaita. USA on tästä varoittava esimerkki. Tämä lyhyt Michael Mooren video kuvaa sitä, minkä suomalaiset oivalsivat innovoidessaan koulujärjestelmänsä. Paras tapa kehittää lapsia on antaa heidän leikkiä, sillä leikki on, kuten Brown kirjoitti, ”a profound biological process … shapes the brain … smarter and more adaptable … it fosters empathy and makes possible complex social groupings … we are built to play and built through play.”
https://www.youtube.com/watch?v=-WqHGXLE0P8
Suomalaisen urheilun tulisi ymmärtää tämä sama opetus. Maailma on täynnä eri alojensa huippuja, jotka aloittivat varhain ja jopa erikoistuivat varhain omaan lajiinsa. Ongelma ei siis ole varhainen opetus, eikä sen ratkaisu monipuolisuuden kasvatus siihen pisteeseen, että kukaan ei pian ehdi olla huippu missään. Kyse on enemmän siitä miten me opetamme, ja saammeko lapset itse ajan kanssa oivaltamaan mitä he haluavat. Voimme leikin varjolla opettaa heidät jopa harjoittelemaan laadukkaasti samalla, kun annamme heille riittävästi tilaa kasvaa.
Entä jos on kadottanut sen pienen pojan tai tytön, kuten moni aikuinen työelämän kiireissä on? Aina on mahdollista laatia oma leikkihistoria. Jos ei itse enää muista, voi kenties haastatella omia vanhempia ja sisaruksia lapsuuden leikeistä. On yhä mahdollista palata toiseen aikaan ja tunteisiin, joissa jokin puhuu meille aidolla äänellä. Jokaisella on lapsuudessa ja nuoruudessa jotakin, jonka avulla voi tuoda ilon ja leikin takaisin… Jokainen meistä on riittävän lahjakas ollaakseen jälleen pelin herra.
“Somewhere behind the athlete you’ve become and the hours of practice and the coaches who have pushed you is a little girl who fell in love with the game and never looked back… play for her.” –Mia Hamm
For another playful season,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment