Tag Archives: Siirtovaikutus

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 9. Eriarvoiset Tunnit

30 Aug

Teema on meille toivottavasti jo tuttu. Tiedämme, ettei mitään 10 000 tunnin / 10 vuoden sääntöä todellisuudessa ole; tiedämme, ettei jokainen tarvitse samaa määrää tunteja huipulle nousemiseen; sekä myös sen, että jotkin alat vaativat enemmän tai vähemmän työtä riippuen kansainvälisen kilpailun kovuudesta. Itse ”säännön” muotoili Malcolm Gladwell– niminen journalisti Outliers (2008) kirjassaan, mutta alkuperäisten tutkimusten tekijät ovat sittemmin oikaisseet väärinkäsitystä eri foorumeilla. Vaikka mitään sääntöä ei ole, totuuden siemen löytyy kuitenkin:

”Gladwell did get one thing right, and it is worth repeating because it’s crucial: becoming accomplished in any field in which there is a well-established history of people working to become experts requires a tremendous amount of effort exerted over many years. It may not require exactly ten thousand hours, but it will take a lot. Research has shown this to be true in field after field.”

https://www.salon.com/2016/04/10/malcolm_gladwell_got_us_wrong_our_research_was_key_to_the_10000_hour_rule_but_heres_what_got_oversimplified/

Määrä on siis laatutekijä, jota kukaan ei pääse pakoon. Aiheeseen liittyy tuntien lisäksi useampi, toisiinsa erottamattomasti kietoutunut käsite: toisaalla erikoistuminen ja spesifisyys, toisaalla riittävä monipuolisuus ja siirtovaikutus eri muodoissaan. Avataan näitä lomittain, aina tarina kerrallaan.

Tuntien vähyys lahjakkuuden todisteena?

Eri aloilla huipulle tarvittavat tunnit saattavat vaihdella. Saappaanheitto ei ole yhtä kilpailtu kuin jalkapallo, kumpaakaan väheksymättä. Samoin tuntimäärä vaihtelee myös yksilöllisesti samassa lajissa kilpailevien osalta. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vähemmän tunteja tarvinnut urheilija varmasti omasi suuremman ”lahjakkuuspotentiaalin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihmisten yksilöllinen eroavaisuus on tieteellinen tosiasia, mutta käännetään vielä muutama kivi ennen vimmaa etsiä ja leimata.

Kuten aikaisemminkin olemme todenneet, vaikuttaa urheilijan kyky keskittyä siihen, piuhoittuvatko aivoissa kyseiseen taitoon vaadittavat yhteydet. Kyky saada palautetta omasta suorituksesta ilman ulkoista lähdettä on merkittävä kehittymisen vauhdittaja, samoin kyky itse puskea itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikki edelliset ovat sidoksissa mm. motivaatiotekijöihin ja vaikuttavat huipulle vaadittavan työn määrään. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat pitkälti valmennettavia ominaisuuksia. Lisäksi kunkin lajin eri osa-alueet ovat painoarvoltaan eriarvoisia. Yhden urheilijan laadukas tunti ei ole sama, kuin toisen.

Alat koostuvat taidoista, ja taidoilla on hierarkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten spesifisyys on myös tuntiteeman ytimessä. Jos kussakin taidossa edustukset ovat spesifejä, ei niitä voi luoda kuin harjoittamalla itse kyseistä taitoa. Kuitenkin usein, kun puhumme jostakin urheilijasta, käytämme pelkistyksiä. ”Hän on hyvä pelaaja/koripalloilija/puolustaja”, ”kaverilla on hyvä peliäly” ja sitä rataa. Tämä on kätevää silloin, kun ei ole tarvetta syvempään analyysiin. Todellisuudessa kyky pelata on kuitenkin lukemattomien eri taitojen ja ominaisuuksia summa, ja jotkin näistä vaikuttavat merkittävästi enemmän lopputulokseen kuin toiset. Tyypillisin lentopallosta käyttämäni esimerkki viittaa 2000-luvun alkupuolelta lähtien tehtyihin tutkimuksiin voittamista ja häviämistä edesauttavista taidoista (productive vs. counter-productive skills. Alla pari linkkiä halukkaille.)

https://news.byu.edu/news/volleyball-skills-study-men-should-serve-women-dig

https://www.volleyball1on1.com/using-science-to-develop-a-team-game-play-principals-and-a-volleyball-coaching-philosophy/

Jos näyttää siltä, että kahdesta urheilijasta toinen on saavuttanut huipputason toista merkittävästi nopeammin, voiko syy löytyä heidän taidoistaan itse lajin sisällä? Joitakin vuosia sitten lentopallossa eräs hakkurin paikalla kansainvälisiin parrasvaloihin noussut miespelaaja nostettiin esiin esimerkkinä erittäin myöhäisen erikoitumisen mahdollisuudesta. En ole varhaisen erikoistumisen kannalla, mutta vierastan myös ajattelua, jossa ovet tähtiin ovat ikään kuin auki ikuisesti. Näin ei varmasti myöskään ole. Gilbert Fellinghamin analyysi huipputason lentopallosta osoitti jo 2004, että pelin useimmin tapahtuvat suoritukset vaikuttavat tuloksiin eniten. Monisyistä analyysia voimakkaasti pelkistäen osa-alueet arvottuivat näin:

  1. Syöttäminen
  2. Hyökkääminen
  3. Vastaanottaminen
  4. Torjuminen
  5. Puolustaminen
  6. Muut osa-alueet

Huomionarvoisen tutkimuksesta teki se, kuinka merkittävästi kolme ensimmäistä painottui kolmeen seuraavaan verraten. Pareton periaatteen mukaisesti suurin osa tulosta oli yksinkertaisesti seurausta kolmesta ensimmäisestä osa-alueesta (ja niidenkin sisällä vain parista vielä pienemmästä osa-alueesta.) Lentopallossa saattoi siis lyödä itsensä läpi hakkurimarkkinoilla myöhään, jos luontaisten fyysisten ominaisuuksien ansiosta sai paljon apuja mm. hyökkäämiseen ja syöttämiseen. Pitkä, vivukas ja vahva pelaaja saattoi tehdä tuhoa ilman merkittävää, hitaasti kehittynyttä hyökkäystaitoakin. Vastaavaa ei olisi voinut kuvitellakaan puolustamisessa, vastaanottamisessa, tai passaamisessa, joissa taito on fysiikkaa paljon määrittävämpi tekijä.  Esim. painonnostossa tällainen hakkuroinnin tavoin kuitenkin onnistuu:

https://yle.fi/urheilu/3-11297484

Tarina on Marianne Saarhelon lisäksi tietääkseni ollut sama joka kerta, kun lajista on vaihdettu menestyksekkäästi toiseen ja saavutettu ennätyksiä, olympiapaikkoja tai vastaavaa. Muuta sporttia on ollut alla, lajit ovat tyypillisesti marginaalisempia, ja fyysisyys sekä antropometria vastanneet paljosta. Donald Thomas (korkeushyppy), Helen Glover (soutu), Michelle Steele (skeleton), Chrissie Wellington (ironman) ja kumppanit ovat kaikki menestyksensä ansainneet. Mielestäni he käyvät kuitenkin huonoina esimerkkeinä tuntien vähäisyyden kannattajille. Kun puhutaan esimerkiksi joukkuepelien kaltaisista lajeista, joissa taito näyttelee merkittävämpää osaa, ei oikoteitä vaikuta olevan. Vai onko?

Lyhentävätkö toiset lajit huipulle vaadittavien tuntien määrää?

Riippuen siitä keneltä kysyy, saa erilaisen vastauksen otsikon hankalaan kysymykseen. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että edustusten spesifisyys jyllää, eikä lapsuuden ja nuoruuden kakkoslaji nopeuta polkuasi aikuiseksi huipuksi. Toiset ovat taas avoimempia ajatukselle, että näin saattaisi hyvinkin olla. Itse olen enemmän skeptikko havaintomotoristen suoritusten suhteen, mutta ostan helpommin uran pituuteen, sekä kehon ja mielenterveyteen liittyvät, varhaisen monipuolisuuden argumentit. Seuraavissa kirjoituksissa käsiteltävät siirtovaikutuksen eri muodot (motorinen, havainnoinnin, käsitteellinen, fysiologinen, sekä pätevyyden) ovat dokumentoituja asioita, joten hyötyä toisista lajeista toki on.

Sami Kalaja on keskusteluissa ja luennoissa kuvannut siirtovaikutuksen hyötyjä ajatuksella ”tunnit ovat tulleet täyteen- mutta toisissa lajeissa.” Olen samaa mieltä siitä, että monipuoliselta taustalta ponnistava, tiheämmän hermoverkon oppimiskykyinen nuori on varmaankin urheilullisuudessa edellä sellaisia, jotka vähemmän liikkuvat. Aihetta on valitettavasti erittäin vaikea tutkia ja osoittaa todennäköisiä syy-seuraussuhteita. Nopeaa oikotietä toistenkaan lajien harrastamisella tuntien suhteen kuitenkaan tuskin on. Ericsson itse spekuloi määrätietoisen harjoittelun roolia alta löytyvällä tavalla. Yksi kehittymistä nopeuttava (=tunteja vähentävä) tekijä voisi olla pätevyyden siirtovaikutuksen kautta. Urheilija saattaa harjoitella määrätietoisesti jotakin aivan toista lajia, joka sinällään ei siirry mitenkään uuteen lajiin, mutta pätevyys ja ymmärrys harjoitteluprosessista tuovat edun:

”An … intriguing possibility is that coach-led practice in any sport is rare, and that the experience of learning to engage in purposeful and deliberate practice with full concentration to improve some aspect of performance and observing remarkable results might encourage the athletes to adopt similar methods for improving their performance in the main sport.”

Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice.“ Journal of sports sciences38.2 (2020): 159-176

Kyseinen pätevyyden siirtovaikutus ja eri osa-alueiden vaikutus menestykseen ovat tärkeitä aiheita myös valmentajille itselleen. Ominaisuutesi hyvänä pelin opettajana ja taktikkona eivät kenties koskaan pääse oikeuksiinsa huippujoukkueessa, jos et kykene myös lujuuteen, ehdottomuuteen ja koviin päätöksiin.

Ensi kertaan, ja erikoistumiseen,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 8. Eksperttien Edustukset

25 Jul

Olemme vuoden aikana hankkineet 200 kappaletta Ericsson & Poolin Peak –kirjaa jaettavaksi suomalaisen huippu-urheilun kenttään. Ei luonnollisesti ole vain yhtä tarpeellista valmennuskirjaa, vaan kirjastollinen, mutta johonkin huomio on verkostotyössä kohdennettava. Suhtautuminen harjoitteluun muokkaa itse treenin lisäksi myös käsitystämme ihmisen kyvyistä ja potentiaaleista. Kyseinen, yksittäinen teos ainakin omassa mielessäni kuvaa näiden aiheiden todellisuutta osuvimmin.

Kun puhutaan huippusuorittajista, tapa käyttää kieltä eroaa merkittävästi riippuen siitä, kuka on äänessä. Tutkimusalana ”Expertise” tai ”Expert Performance” viittaa ekspertteihin- siis asiantuntijoihin. Mikä tekee ihmisestä alansa ekspertin? Jokainen kirjaa kirjoittava miettii tarkkaan, mikä olisi tarinan paras punainen lanka. Ericsson ja Pool valitsivat keskeiseksi teemaksi ”sisäiset edustukset”, tai englanniksi ”mental representations.” Ekspertit erottaa harrastajista kyky rakentaa ja käyttää spesifeihin suorituksiin tarvittavia edustuksia (eli skeemoja, tai toimintamalleja) nopeasti ja oikea-aikaisesti.

Käsitteistä käytäntöön

Eri viitekehykset lähestyvät aihetta eri tavalla, ja avainkäsitteet on osattava määritellä tarkasti. Psykologia on valitettavasti muiden ”pehmeämpien” tieteiden tavoin täynnä käsitteitä, joita psykologit ovat eri aikoina ”löytäneet” ja sitten kukin tavallaan nimenneet. Varmasti pääosin hyvää tarkoittaen, mutta usein myös tietoisina omien uriensa turvaamisesta. Onko Angela Duckworthin suht. hiljattain ”löytämä” Grit (periksiantamattomuus) Big Five- mallin Conscientiousness (tunnollisuus), vai varhaisempi impulse control vai peräti ego strenght? Melko suurta päällekkäisyyttä kaikilla näillä joka tapauksessa on. Itse pidän hyödyllisimpänä ajatella todellisuudesta yhtenä asiana, ja eri malleista vaillinaisina yrityksinä sen kuvaamisessa. Teemaamme liittyen edustus/skeema/toimintamalli- termit taipuvat Peak – teoksessa näin:

”A mental representation is a mental structure that corresponds to an object, an idea, a collection of information, or anything else, concrete or abstract, that the brain is thinking about. A simple example is a visual image. Mention the Mona Lisa, for instance, and many people will immediately ”see” an image of the painting in their minds; that image is the mental representation of the Mona Lisa. Some people’s representations are more detailed and accurate than othersMuch of deliberate practice involves developing ever more efficient mental representations that you can use in whatever activity you are practicing.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.58-59, alleviivaus omani)

Määrätietoinen harjoittelu siis tähtää aina vain tehokkaampien ja yksityiskohtaisempien sisäisten suoritusmallien luomiseen. Suuntauksensa mukaan tutkija sitten katsoo tätä prosessia oman linssinsä läpi, joko edustusten luomisen, hermoston myelinisaation, ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen tai muun kautta. Joillekin edustusten hyväksyminen laajempana ”kattoterminä” monenlaisille eri asioille on haaste, mutta pelkistyksenä mielestäni käyttökelpoinen. Kirjoittajat jatkavat vielä:

”Because the details of the mental representations can differ dramatically from field to field, it’s hard to offer an overarching definition that is not too vague, but in essence the representations are pre-existing patterns of information – facts, images, rules, relationships, and so on – that are held in long-term memory and that can be used to respond quickly and effectively in certain types of situations. The thing all mental representations have in common is that they make it possible to process large amounts of information quickly, despite the limitations of short-term memory.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.60-61, alleviivaus omani)

Kun kierrän puhumassa asiasta, toimii vieras kieli hyvänä kansantajuisena vertauksena. Kaksi ihmistä voi korvissaan kuulla tismalleen samat venäjän kielen äänteet, mutta vain toiselle heistä näistä äänteistä muodostuu merkitys. Turisti kuulee puuroa, natiivipuhuja suuren määrän merkitystä ja nyansseja. Eksperttien tutkimuksen jo osittain kuluneissakin vertauksissa puhutaan shakin pelaajista, joista parhaat saavat nopeasta laudan väläyksestä oleellisen informaation, noviisien ymmärryksen -ja muistikuvan- jäädessä paljon vaillinaisemmaksi. Fyysisemmän urheilun puolella on entisenä urheilijana helppo ymmärtää, kuinka jossakin tietyssä pelitilanteessa vain äkisti tiedät, kuinka toimia. Olet ollut siellä aikaisemminkin, ja siten edustus tilanteesta ja toimintamallista on olemassa.

Ollessaan suoritustilanteessa eksperttiurheilija ei varsinaisesti ”ajattele” mitä missäkin on, vaikka tätä sanaa usein näkeekin käytettävän. On pikemminkin niin, että urheilija näkee tai havaitsee, ja sen perusteella jo tietää ja toimii. Alalla puhutaan tyypillisesti lyhytaikaismuistin rajoitteista ja siitä, kuinka emme kovin hyvin muista juuri kohtaamaamme informaatiota. Ekspertit oppivat kiertämään näitä rajoitteita tiivistämällä paljon informaatiota yhteen ryppääseen (eng. chunking) jolloin kyseinen tilanne on vain yksi asia, eikä lukematon määrä toisistaan riippumattomia yksityiskohtia.

Lentopallokentällä vanha kunnon Carl McGown puhui aina, miten tärkeää visuaalisuus lajissa oli. ”I just wonder what you are looking at!” kuului heti, kun olit missannut helpon tilanteen. Tästä huolimatta hän myös muistutti kokeneempia olemaan tuskastumatta nuorempiin: ”It’s not just what you look at, it’s what you see.” Emme tuolloin tienneet olleemme varsin konkreettisesti edustusten maailmassa, mutta juuri tästä oli kysymys. Osa katsoi kyllä, muttei vielä kyennyt näkemään samaa.

Ovatko edustukset yleisiä vai spesifejä?

Kun harjoittelet, lihaksisto ja hermosto kehittyvät kyseisen harjoittelun suuntaisesti. Todellisuudessahan taidon pääasiallinen tyyssija on ihmisen keskushermosto, vaikka ”lihasmuisti”- termiä välillä käytetäänkin. Monipuolisen harjoittelun hyödyllisistä vaikutuksista varsinkin alemmilla tasoilla on Suomessa puhuttu paljon, mutta ruokaketjujen huipulla painotus vaikuttaisi olevan päinvastainen:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.”Peak (Ericsson, 2016, s.61, alleviivaus omani)

Kirjoitan myöhemmässä yhteydessä lisää harjoittelun spesifisyydestä ja siirtovaikutuksen eri muodoista. Kuitenkin jo tässä yhteydessä kannattaa korostaa huipputason taitojen spesifiä luonnetta. Osa siirtovaikutus- puheesta lajista toiseen on valitettavasti yhä spekulointia asioilla, joista ei ole näyttöä. Mitä harjoittelusta kuitenkin aika varmasti tiedetään, on tämä, minkä Ericsson ylhäällä myös toteaa. Ei ole olemassa ”yleistä” harjoittelua, vaan ainoastaan tiettyyn tehtävään liittyvää, tietyssä ympäristössä tapahtuvaa edustusten luomista ja hiomista. Sinällään keholle ja mielelle hyödyllinen, riittävän monipuolinen osaaminen on seurausta suuresta erilaisten spesifien taitojen määrästä. Edustukset ovat shakissakin niin spesifejä, että laudan ollessa keinotekoisesti sekaisin suurmestari putoaa lähes noviisin tasolle heti, jos väläytetty pelitilanne ei olekaan autenttinen. Hän ei tunnista mitä tahansa laudalla olevia tilanteita, vaan ainoastaan todellisia ja jo vastaan tulleita pelitilanteita.

Carl motoriikan proffana puhui paljon termistä ”motor program” (motorinen ohjelma), joka vaikuttaisi olevan pitkälti päällekkäinen näiden edustusten ja skeemojen kanssa. Hän kuitenkin ymmärsi tällaisen motorisen ohjelman laajempana, kuin vain yhtenä tiettynä, muistiin tallentuneena liiketaitosarjana. Hermostossa sijaitseva motorinen ohjelma sisälsi havaintomotorisen suorituksen lisäksi paljon muutakin: sen, miltä kengät tuossa hetkessä jalassa tuntuivat, tuomarin pillin vihellyksen, nurmen tuoksun ja hiljalleen kasvoille putoilevan sateen. Jalkapalloilijan kulmapotkuun liittyvät edustukset olivat siis kokonaisvaltaisesti juuri ne suoritukset, juuri siinä ympäristössä. Tämänkaltaisen käsityksen kannalla on myös non-lineaarinen pedagogiikka, jossa urheilija, tehtävä, ja ympäristö ovat erottamattomasti yhtä.

Osa tutkijoista on vakaasti myös sitä mieltä, että tietyt metaominaisuudet kuten älykkyys ovat merkittävässä roolissa alaspesifien edustusten luomisessa. Osa taas ei anna näille ”yleisille kyvyille” juurikaan arvoa. Todellisuus voi taas olla kompleksisempi, kuin vielä ymmärrämme. Itse en kuitenkaan usko yksilön yleisen tai joustavan älykkyyden (gf) kaikkivoipaisuuteen näitä edustuksia, tai kristallisoitunutta älykkyyttä (gc) luodessa, vaikka varmasti sillä jotain merkitystä on. Tämäkin kulma odottaa vielä syksyä ja tarkempaa pureskelua.

Sitä ennen kuitenkin iloa kesän viimeisiin viikkoihin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 6. Varioitu Toistaminen

30 Apr

Olen muuttanut viimeisen kriteerin nimeksi ”varioitu toistaminen” pelkän toistamisen sijaan, sillä se kuvaa paremmin pysyvään oppimiseen johtavaa harjoittelua. Toistaminen assosioituu voimakkaasti tuntimääriin ja vaikka nämä kirjoitukset käsittelevät etenkin laatua, tarkoitus ei ole vähätellä tunteja. Päinvastoin: ”toistomäärä” itsessään on myös yksi laatutekijä, ja erittäin merkittävä sellainen. Oppimisen näkökulmasta se kuitenkin tulee ymmärtää muuna, kuin monotonisena tekemisenä.

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Varioitu toistaminen

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Toistoja toistojen vuoksi

”Practice does not make you perfect- mostly it just makes you permanent.” – Carl McGown

Harjoitus tekee mestarin”- fraasin päivitetty versio voisi kuulua esimerkiksi ”toistava harjoittelu puuduttaa; laadukas harjoittelu kehittää.” Kuulun ikäpolveen, joka aloitti harjoittelun 1990-luvun alussa ja kulttuurin mukaisesti harjoitustoistojen (Aki Hintsan ”hien”) määrä oli tärkein mittari. Ja jos et tekemällä kehittynyt, et ollut riittävän lahjakas. Harjoittelun pelkistys toistamiseen pitää kuitenkin sisällään puutteita, jotka liittyvät oppimiseen, opitun muistamiseen ja siirtovaikutukseen harjoituksesta peliin.

Ensimmäinen ongelma on toistojen painottamista helposti seuraava suljettu blokkiharjoittelu, joka rikkoo spesifisyyden periaatetta. Monet tällaiset, treeneissä toistuvat tilanteet eivät enää täytä pelitilanteiden vaatimuksia. Harjoitteet helposti suunnitellaan toistomääriä, eikä peliympäristön vaatimuksia ajatellen.

Toinen ongelma liittyy palautteeseen. Toistamisen ideanhan pitäisi olla, että yhdestä suorituksesta toiseen sinulla on mahdollisuus muuttaa jotakin. Monissa blokkiharjoittelun muodoissa pelistä pelkistetään osia siten, että toistot voidaan maksimoida, mutta palautetta ei huomioida. Toiminnan analysointiin ei koeta olevan aikaa, koska se olisi toistomäärästä pois. Tulee liian kiire.

Kolmas ongelma liittyy toistojen rakenteeseen harjoituksen sisällä. On vaikeaa keskittyä yhteen ja samaan asiaan pitkiä aikoja. Vaikka tätä huipuilta toki vaaditaankin, on oleellista myös varioida toistoja riittävästi. Tästä lisää kotvasen kuluttua.

Spesifisyys & siirtovaikutus

Olen tässä tuonut esiin termejä, jotka meidän on jatkoa ajatellen tarpeen määritellä. Carl McGown professorina puhui jatkuvasti alansa ydinasioista. Hänelle kaksi motorisen oppimisen keskeisintä periaatetta olivat:

Specificity of Learning”The best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context.” s. 220

Transfer of Learning”The gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.” s. 179

-Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000)

Spesifisyydessä kyse on pohjimmiltaan siitä, että paras harjoitusvaste saavutetaan, kun harjoitustilanne ja kilpailutilanne muistuttavat toisiaan kaikilta olennaisilta osin. Siirtovaikutus tilanteiden välillä voi olla positiivista tai negatiivista, ja sitä on usein vaikeaa todentaa. Hyvä nyrkkisääntö kuitenkin on, että spesifisyys rikkoutuu tehtävästä riippuen nopeasti. Liikkeiden ”samankaltaisuudesta” ei välttämättä ole ylemmillä taidon tasoilla enää hyötyä, eikä etenkään, jos toistoja varten pelkistetystä ympäristöstä on hävinnyt joku oleellinen osa (huomion kohde/ havainto, vastustaja, liikkeen ajoitus, rasituksen kesto, jne.) Toistot joukkuepelejäkin ajatellen tulisi siis suunnitella pitäen mielessä kaikki pelin todelliset elementit.

Variaatio liikkeessä

Kokemukseni mukaan variointi tai vaihtelu ymmärretään helposti joko liian suppealla, tai aivan liian leveällä tavalla. Lähestytään sitä alkuun näin, itse liikkeen näkökulmasta:

”Being able to perform stable movement patterns is important in elite sport. The key issue is what is repeated. The ASM proposes, that it is the search for and discovery of functional performance solutions in sport, that is the subject of repetition, not a specific movement pattern. … The ASM conceptualizes practice as a process of ’repetition without repetition.’ ” -The Athletic Skills Model (Davids et al. 2017, s. 32)

Pohjalla ajattelussa on venäläisen Nikolai Bernsteinin (1967) laajasti siteerattu ’toistamista ilman toistoa’ – huomio. Vaikka löisit samalla vasaralla samaan naulaan tuhat kertaa, on jokainen liike silti uniikki. Kieli, jota ekologisen dynamiikan koulukunta motorisessa oppimisessa käyttää, ei aina ole yksinkertaista ja käytäntöä edesauttavaa. Yhtä aikaa meiltä vaaditaan stabiileja ja silminnähden samankaltaisia suorituksia ilman, että pyrimme niihin. Yhtä aikaa suljetussa toistossa sanotaan olevan loputtomiin variaatiota; ja sitten perään lisätään, että sitä pitäisi vielä saada lisää niin, ettei harjoittelu olisi liian monotonista.

Yksi tapa tiivistää viesti valmentajille voisi olla tämä: Meidän ei tarvitse etsiä suljetussa harjoitteessa ”täydellistä” suoritustekniikkaa, vaikka biomekaanisesti tehokas motorinen taito suoritusten tarkkuuta parantaakin. Tärkeintä on löytää ja toistaa kuhunkin tilanteeseen toimivia ratkaisuja avoimissa ympäristöissä. Näitä tilanteita (ja spesifejä osatehtäviä niiden sisällä) pitäisi tietyllä frekvenssillä pystyä toistamaan sekä laatu, että määrä mielessä pitäen. Ympäristön pelkistämiselle on paikkansa, jos teemme jotakin ensimmäisiä kertoja, tai jos teemme isoja teknisiä muutoksia. Kuitenkin heti, kun ymmärrämme ajatuksen taidon taustalla ja nippanappa osaamme sen, on taito siirrettävä avoimeen ympäristöön.

Variaatio harjoituksen toistoissa

Seuraavat termit kuvaavat toistoja jaettuna kolmeen jatkumoon, joille tiede on antanut (kankeasti suomentamani) nimet  blokki vs. sattumanvarainen, tiheä vs. hajautettu, pysyvä vs. vaihteleva harjoittelu. Oppiminen on pysyvämpää ja harjoittelu virikkeisempää, kun tummennettu vaihtoehto näistä kahdesta toteutuu. Olen antanut jokaisesta esimerkit lentopallon kautta. (Lähde tässäkin jo edellä mainittu: Motor Learning and Performance, Schmidt & Wrisberg, 2000. Alleviivaukset omiani.)

Blocked practice – ”A practice sequence in which individuals repeatedly rehearse the same task s. 233

Random practice- ”A practice sequence in which individuals perform a number of different tasks in no particular order, thus avoiding or minimizing consecutive repetitions of any single task.” s. 233

-Jos hyökkääminen on harjoiteltava taito, sitä itseään ei kannata toistaa uudelleen ja uudelleen. Oppimisen kannalta pelaajan on parempi sattumanvaraisesti hyökätä pallo, torjua, varmistaa ja hyökätä uudelleen. (Nämä toistuvat peleissä ja pienpeleissä myös yleensä ilman varta vasten rakennettuja drillejä.)

Massed practice – The amount of rest between practice attempts … is relatively shorter than the amount of time spent practicing” s. 206

Distributed practice- The amount of rest between practice attempts …  is relatively longer than the amount of time spent practicing” s. 206

-Jos vastaanotto on harjoiteltava taito, sitä kannattaa tehdä pitkin harjoitusta, eikä vain esimerkiksi alussa tai lopussa. Hajautettuna harjoittelet vastaanottoa 3x4min harjoituksen alussa, keskivaiheessa ja lopussa.

Constant practice-  ”A practice sequence in which individuals rehearse only one variation of a given class of tasks during a session.” s. 243

Variable practice- ”A practice sequence in which individuals rehearse a number of variations of a given class of tasks during a session.” s. 244

-Jos syöttäminen on harjoiteltava taito, on parempi syöttää eri paikoista yhden paikan sijaan. Lisäksi on parempi syöttää peräkkäisiä toistoja eri kohteisiin verkon toiselle puolen sen sijaan, että syöttäisi vain yhteen kohteeseen. Tehtävä on sama (syöttö) mutta sen variaatiot lyhyitä, pitkiä, molempiin kulmiin, jne.

Kaikissa näissä itse toistettavat asiat tapahtuvat pelinomaisissa tilanteissa. Lentopallossa pallo menee verkon yli, vastustajat vaikuttavat ympäristöön, ja pelin oleelliset osat ovat paikoillaan, vaikka ympäristön vapausasteita jotenkin rajoitettaisiinkin, esim. kentän kokoa tai pelaajien määrää muuttamalla.

Pelin opettamisesta teorisoidaan paljon, ja hyvää tarkoittavat ihmiset rakentavat joskus yliampuvia harjoitussysteemejä. Samaan aikaan toisaalla (Brasilia ja Serbia tulevat heti mieleen) tuotetaan huippupelaajia sillä, että moni pelaa ja kilpailee. Totuus lienee, että pienillä muutoksilla ja vaatimustason ylläpitämisellä peli pitää toistojen laadusta huolen. Harjoituksen rakennetta isompi huoli itselläni on kuitenkin kykymme intensiiviseen kilpailuun ja siihen valmentamiseen, päivästä toiseen. Spesifisyyttä noudattaen myös tunnetason tulisi nimittäin vastata mahdollisimman tarkasti kilpailun tulta.

Let the game do the teaching,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.