Tag Archives: Josh Waitzkin

Millainen On Hyvä Valmentaja?

31 Aug

Elokuu ja maajoukkuejakso lähestyvät loppua. Toimin yhtenä Hollannin naisten maajoukkueen apuvalmentajista kesän World Grand Prix:ssa ja MM-karsinnoissa. Työt Tukholmassa alkavat jo 1.9. joten syyskuun EM-kisoihin en pääse enää mukaan. MM-kisapaikka taskussa voi kuitenkin hyvillä mielin palata seurajoukkueeseen. Grand Prix’n finaaleita seurasi kotiturnausvoitto, kun Hollanti voitti kaikki pelinsä Rotterdamissa, loppuunmyydyn katsomon edessä. Ajatukset naisten huippulentopallosta päätyvät kuitenkin myöhempään juttuun, sillä syksyn aluksi haluan kirjoittaa meistä valmentajista.

We evolve to see our craft as an expression of one’s core being.” –Josh Waitzkin

Tavallaan tämä on jatkoa kesäkuun blogille, jossa kirjoitin valmentajan evoluutiosta kohti oman itsensä näköistä työtä. Lyhyesti kuvattuna hyvä valmentaja on itselleen, omille arvoilleen ja luonteelleen tosi. Valmentajia on kuitenkin monenlaisia ja he koutsaavat monilla tasoilla. Emme kokemukseni mukaan tästä huolimatta aina ymmärrä, kuinka erilaista valmennustyö voi eri ympäristöissä olla. Olen urallani ollut siinä mielessä onnekas, että työympäristö on vaihtunut usein. Joukkueissa on ollut pelaajia junioreista arvokisamitalisteihin, puhumattakaan omien veljien tai lapsuuden pelitoverien valmentamisesta aikuisena. Valmennuksen hienoimpia asioita ovat erilaiset ihmiset. He antavat perspektiiviä koko elämään.

Elämäntapana erinomaisuus

Kesän pesti on hyvä esimerkki yhdestä koutsauksen ääripäistä. Hollanti kuuluu naisissa maailman lentopalloeliittiin. Edellisistä EM-kisoista tulijaisina oli hopea ja 2016 olympialaisista 4.sija. Kun vertaa tätä kahden kuukauden jaksoa (joka on siis 1. vuosi uudesta 2020 olympiadista) aikaisempiin maajoukkuekomennuksiin, on ero toiminnan intensiteetissä selvä. Kaikki kivet käännetään ja elämä pyörii täysillä erinomaisuuden ympärillä. En tarkoita tällä sitä, etteivätkö työt esimerkiksi Suomessa tai Sloveniassa olisi olleet laadukkaita, mutta intensiteetti oli nyt silti eri. On tyypillisistä, että hierarkiassa lähimpänä huippua toimii alalla kuin alalla hyvin ahkeria ja intensiivisiä ihmisiä. Joku voisi lisätä, että myös hulluimpia.

Jos kysyt keneltä tahansa haluaako tämä olla jossakin hyvä vai huono, ei kukaan vastaa huono. Jos taas kysyt mitä kukin on valmis antamaan ollakseen parempi, saat myös todennäköisesti samat vastaukset mallia ”teen parhaani” tai ”teen kaikkeni.” Mutta samalla tavalla, kuin juniorilla on kaikkensa antamisesta eri käsitys kuin liigapelaajalla (jolla puolestaan on eri käsitys kuin maajoukkuepelaajalla), on vaikea kuvailla miten paljon ja laadukkaasti töitä ihmiset ylimmillä tasoilla ovat valmiita ja kyvykkäitä tekemään. Sama koskee pelaajia ja valmentajia molempia.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kollegoista, jotka kirjaimellisesti hengittävät lentopalloa. Se pitää ihmisen nöyränä, kun oma kunnianhimo törmää toisen kykyyn antaa samalle asialle vielä enemmän tunteja ja energiaa. Me ihmiset näemme asiat omien lasiemme läpi siinä määrin, että nuorempana itsekin ajattelin kaikkensa antamisen tarkoittavan juuri sitä, mihin minä sillä hetkellä kykenin. Mutta kun jyvät alkavat erottua akanoista on myös aika vastata joihinkin kiperiin kysymyksiin. Mitä haluan elämässäni, juuri nyt? Entä mitä haluan kaikista eniten? Mistä olen valmis luopumaan nyt, ja mistä myöhemmin? Kuten usein totean, ei pitäisi olla vaikeaa tehdä päätöksiä, jos tietää mitkä omat ydinarvot ovat. Silti moni huipputekijä painii harmaalla alueella esimerkiksi perheen suhteen: lapset tarvitsevat isää, mutta toisaalta perheen taloudellinen tilanne riippuu vanhempien töistä. Oikeita vastauksia ei ole, mutta itselle tosia vastauksia täytyy ennemmin tai myöhemmin löytää. Joka tapauksessa lähes joka alalla vauhti tuntuu töissä kiihtyvän, pikemmin kuin päinvastoin.

Maailman parhaiden kilpailussa kaikki palaa lopulta laatuun. Ei kirkkaimmalla huipulla ole ketään, kuka ei arjen näkökulmasta katsoen tekisi aivan järkyttävää määrää töitä. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin palautua sekä urheilijan, että valmentajan. Ja koska aika on rajallista, on sekä työnteon, että levon oltava laadukasta. Tämän ensimmäisen Hollannin jakson jälkeen näen yhä selvemmin, kuinka itse haluan valmentajaa; reflektointia, johon auttaa paljon toimia vuorotellen pää- ja apuvalmentajana. Oma erinomaisuus on tärkeää vain itselle; ja täysi kunnioitus niille, jotka tekevät eri tavalla, enemmän, tai vähemmän.

Monet parhaiden joukkueiden valmentajista tekevät töitä niin paljon ja niin tehokkaasti, että sitä on vaikea usko elämättä arkea. Joka tapauksessa olympiatasolla valmennus on jotakin muuta, kuin harrastuksena valmentaville vanhemmille. Tässä kohtaa ero on kaikille selvä ja poikkeuksellisen suuri. On kuitenkin huomionarvoista, että lähes yhtä iso ero on kotimaisella liigavalmennuksella ja nyt Hollannissa kokemallani. Hyvällä omalla tunnolla voi miltei puhua kahdesta eri ammatista.

Luonteenpiirteet ja paikka hierarkiassa

Kysymykseen ”Millainen on hyvä valmentaja?” on siis sekä helppo, että mahdoton vastata. Jotta aika ei kuluisi määritelmien viilaamiseen, seuraavat subjektiiviset kriteerit saavat kelvata (ja nimenomaan tässä järjestyksessä:)

  1. Valmentaja tuntee itsensä ja tietää sitä kautta miten haluaa töitä tehdä
  2. Valmentaja kohtelee ihmisiä kunnioituksella ja auttaa heitä kehittymään
  3. Valmentaja voittaa pelejä omalla sarjatasollaan.

Kirjoitan usein matkasta ja merkityksestä, sillä pidän niitä kaikista tärkeimpinä asioina. Kaikkia elämän arvokkaista asioista ei mitata rahassa, menestyksessä ja statuksessa. Silti kohta kolme (nimillä laadukkuus, voitto, tulos) ajaa lähes jokaisen alan dominanssihierarkiaa tai ravintoketjua. Maailma, jossa elämme, on sellainen. Elämä on kilpailua, vaikka sosiaalistunut ihminen ja yltäkylläisyyden aikakausi tämän alleen peittäväkin. Kilpajuoksussa se, joka pääsee nopeimmin tavoitteeseen voittaa (ja myös pitää tästä asemasta kynsin hampain kiinni.)

Ihmislajin selviytymiselle on ollut suotuisaa, että ryhmän jäsenillä on eri luonteen piirteitä, joten olemme samankaltaisuudesta huolimatta yhä hyvin erilaisia persoonia. Joukkueissakin tarvitaan karkeasti ottaen ”kaikentyyppisiä” ihmisiä menestyksen rakentamiseksi (sekin aihe toiselle kirjoitukselle.) Osaa näistä piirteistä tapaa huipulla kuitenkin muita useammin, ja valmentajissa enemmän kuin pelaajissa. Moni pelaa nuorena kivaa peliä, jossa lopulta kehittyy huipuksi. Pelaajissa on huipullakin useammin ujoja, herkkiä ja hiljaisia persoonia. Valmentajat taas ovat toista maata, sillä heidän työmoraalinsa ja persoonansa on ajettava kehitystä silloinkin, kun muita ei kiinnosta.

Siitäkin, mitä kaikkea huipulle nousuun vaaditaan, voisi kirjoittaa kirjan. Pidättäydytään tällä kertaa kuitenkin vain luonteenpiirteissä. Ihmisen piirteet ovat seurausta sekä tämän perimästä, että ympäristöstä, ja monia ominaisuuksistamme voidaan kehittää paljon. Jotkut asiat kuitenkin vaikuttavat olevan melko pysyviä halki elämään, ja luonteenpiirteet kuuluvat näihin. Kyse on jälleen määritelmästä, mutta luonteen piirteiden (kuten älykkyydenkin) mittaamiseen on kehitetty vaihtelevalla menestyksellä erilaisia malleja. Olemme siis tunnustettavasti harmaalla alueella. Luonteenpiirteiden suhteen ”viiden suuren” malli on yksi tunnetuimmista ja kannatetuimmista. Myös itselleni se on ollut kätevä työkalu ja tapa jäsentää ihmisluontoa.

The Big Five

Englanniksi tietoa löytyy huomattavasti paremmin, mutta tässä ensi hätään:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

  1. Ekstroversio (Kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.)
  2. Neuroottisuus (Kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.)
  3. Tunnollisuus (Kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.)
  4. Miellyttävyys (Kuvaa kykyä mukautua toisten ihmisten tunteisiin.)
  5. Avoimuus Kokemuksille (kuvaa arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.)

Vaikka piirteitä voi siis myös kehittää harjoittelemalla, antaa malli käsityksen siitä, mitä me mieluiten luontaisesti teemme kohdatessamme uuden tilanteen. ((Valmentajille tutuinta on harjoituttaa näistä tunnollisuutta, kts. Angela Duckworth, ”Grit”, (2016.)) Jos The Big Five- malli kiinnostaa, esimerkiksi Dr. Jordan Peterson (University of Toronto) lataa kaikki luentonsa youtubeen katsottavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Eri alojen huipuilla on joitakin samankaltaisia piirteitä. Viidestä luonteenpiirteestä tärkein on korkea tunnollisuuden aste (tunnollisuus jaetaan edelleen järjestelmällisyyteen ja ahkeruuteen), sillä töitä on aina paljon ja aikaa vähän. Tunnollisuus on itseasiassa joustavan älykkyyden jälkeen paras yksittäinen (joskaa ei aukoton) uralla etenemistä ennustava tekijä.

Hyvissä johtajissa on ihmisiä ekstroversion molemmista ääripäistä, mutta huipputasolla valmentajista monet tuntuvat olevan ekstorvertteja. Tällaiset ihmiset saavat voimaa vuorovaikutuksesta ja nauttivat kommunikoinnista toisin kuin kenties erilaisiin tehtäviin hakeutuvat introvertit. Toisin ei voisi ollakaan, ainakaan joukkuelajeissa, joissa ihmiskontakteja on todella paljon.

Näitä vastoin ainakin huippu-urheilussa tapaa vähemmän ihmisiä, joiden neuroottisuuden taso on korkea. Siis ihmisiä, jotka ovat herkempiä erilaisille uhkille ja siten luontaisesti sietävät stressiä heikommin. Muistetaan, että ihmislauma tarvitsee sekä niitä, jotka herkästi tunnistavat uhkia, että niitä, jotka taistelevat uhkien läpi- joskin johtajiksi saattaa valikoitua enemmän näitä taistelijoita tunnistajien sijaan.

Lisäksi huippuvalmentajissa on vain vähän tyyppejä, joiden miellyttävyys on korkealla (englanniksi agreeableness- ja joidenkin mielestä sama asia kuin Daniel Golemanin tunneäly.) No, vaikka toisten tunteiden tunnistaminen ja kyky empatiaan ovat hyviä työkaluja johtamiseen, niistä ei välttämättä ole samaa hyötyä huipulla, kuin esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Suurin osa huippu-urheilijoista on joko terveillä tai ei-niin-terveillä tavoilla itsekkäitä, ja monet hyvin kilpailulliset ihmiset eivät ole lainkaan miellyttäviä, saati halua miellyttää muita. Tunneälykäs johtaja- jos niin voi sanoa- joutuukin opettelemaan, kuinka olla kovin kovien ihmisten seurassa. Vastaavasti valmentaja, jolla on vain vähän kyseistä piirrettä, saattaa talloa varpaille ja loukata herkempiä ihmisiä ympärillään, mutta säilyy itse ehjempänä ja työt tulevat varmemmin tehtyä. (On kuitenkin muistettava, etteivät elämänlaatu tai tasa-arvo ole mitenkään yleisiä intressejä huippu-urheilussa.)

Avoimuus Kokemuksille on näistä viidestä ehkä vaikeimmin arvioitava, sillä molemmista ääripäistä voi olla hyötyä valmentajalle. Tyypillisesti konservatiivisemmat ihmiset löytyvät tämän mittarin häntäpäästä, ja liberaalit vastaavasti tapista. Tunnen hyviä valmentajia sekä samaan kaavaan luottavista puurtajista, että luovista visonääreistä. Molemmat joka tapauksessa toteuttavat itseään. Näitä ihmisiä motivoivat eri asiat, kuten myös hyviä lasten ja nuorten ammattivalmentajia aikuisten koutseihin verraten. Heiltä vaaditaan osaksi hyvin eri ominaisuuksia kuin niiltä, jotka valmentavat huipulla.

Olin kaavaillut jatkavani juttua erilaisilla valmentajatyypeillä, mutta tila loppuu tällä kertaa kesken. Vaikka ihmiset ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida nätisti lokeroida ”persoonalokeroihin”, koen hyötyneeni paljon malleista, joilla pyritään kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Vaikka on totta, ettemme ole järjestelmällisen samanlaisia kaikissa eteen tulevissa tilanteissa (ja että koko käsitys ”itsestämme” muuttuu ja elää läpi elämän), ainakin itse näen ihmisissä myös kaavamaisuuksia. Löyhissä raameissa erilaisia valmentajatyyppejä omassa mielessäni ovat mm. entinen pelaaja, tilastomies, manageri ja opettaja. No, kukin tyylillään, kuten sanotaan. Ennen hyvän syksyn toivotuksia vielä puheenvuoro aina maadoittavalle Mark Epsteinille:

https://www.goodreads.com/author/quotes/5734419.Epstein_Mark

You don’t have to shine”,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Järki ja Tunne Urheilussa

30 Apr

Kevät on siinä määrin pitkällä, että päättynyttä kautta voi jo tarkemmin analysoida.Jotkut ajatukset kantavat myös omaa seuraa kauemmas. Joukkuepelien kevät oli hienojen tapahtumien sävyttämä ja taas puhuttiin paljon tunteista. Aiheesta sopii kirjoittaa lisää, sillä pelkistyksiä ja väärinymmäryksiäkin tuntuu olevan liikkeellä.

Mitä tarkoittaa “herättää tunteita?”

Tuon tuosta sanotaan, että urheilun pitää herättää tunteita. Kyse on elämyksistä niin katsojille kuin pelaajillekin, joille urheilu tällä tasolla on ammatti. Mitä tunteita urheilu nostaa pintaan? Kentältä löytyvät niin ilo, suru, jännitys, pettymys, toivo kuin pelkokin. Urheilussa meitä kiehtoo läsnäoleva tunteiden kirjo.

Kuitenkin kun “tunteen” puolesta puhutaan, tämä kirjo unohtuu. Usein keskitytään vain pieneen osaan ihmisen tunneskaalaa, ja siihen, miten nämä tunteet kentällä näytetään. Keskittyvä urheilija ei etenkään yksilölajeissa ole tunteiden vietävänä kesken suorituksen, mutta joukkuelajeissa tätä tunnutaan suorastaan kaipaavan. Kun siis sanotaan, että urheilun pitää herättää tunteita, tarkoitetaan myös huomaamatta urheilijan tunteiden näyttämistä, mikä on eri asia. Tosiasia on, että kyllä ne tunteet siellä ovat ja myllertavat puserossa, näytti niitä tai ei.

Ihmisen yksilöllisyys

Ihmiset ovat erilaisia, ja jotkut tarvitsevat optimaaliseen suoritukseen suuremman ja erilaisen tunnelatauksen kuin toiset. Kyse ei ole mutu-tuntumasta, vaan tutkitusta asiasta. Näkyvin esimerkki on ehkä ulosannissa- introvertti kaipaa peliä ennen rauhaa, mutta ekstrovertille ominaista on jakaa tapahtuma muiden kanssa. Osa turhauttavimmista keskusteluista käydäänkin tilanteissa, kun joku vaatii muilta samaa tunnetilaa kuin hänellä itsellään on, ymmärtämättä, että se toinen saattaa kyllä tehdä oman optimisuorituksena, mutta hänen tunteensa näkyvät eri tavalla.

Tällaista luontaisten taipumusten analyysia käytetään urheilussa koko ajan enemmän (LEKA Volleyn yhteistyökumppani on Feelback.) Kentällä näkyy joukko tunnetta eri tavoin kokevia, näyttäviä ja käsitteleviä ihmisiä. Jos joku ei aina tuuleta samalla intensiteetillä niin kuin sinä, se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi.

Järki vs. Tunne

Tunteet kumpuavat ihmisen järkeä syvemmistä ja vanhemmista osista, ja sellaisina ne ovat voimakkaampia kuin kyky ajatella rationaalisesti. On tärkeää vetää linja siihen, koska tunteiden voi antaa olla valloillaan, ja koska ne täytyy vain tiedostaa. Etenkin katsojille on luksusta päästä elämään mukana ylä-ja alamäissä. Siitä myös maksetaan seuroille. Pelaajilla ja valmentajilla tätä ylellisyyttä kuitenkaan ei ole, sillä heillä on tulostavoitteet, eikä niihin päästä, jos tunteet vain vievät järkeä. Pää täytyy pitää kylmänä. Valmentajana peliä on helpompi analysoida kuin aikanaan pelaajana, mutta edelleen tunne vie helposti mukanaan. Jos esimerkiksi itse tuuletan pisteitä enemmän, valmennan yleensä kokonaisuutena huonommin. Joskus voi olla tärkeää antaa joukkueelle energiaa tällä tavoin, mutta normitilanne se ei voi olla.

“Instead of running from our emotions or being swept away by their initial gusts, we should learn to sit with them, become at peace with their initial flavors, and ultimately discover deep pools of inspiration… Then we turn our weaknesses into strengths… Nerves sharpen our game, fear alerts us, anger funnels into focus.” –Josh Waitzkin, World Champion, The Art of Learning

Tunteiden tiedostaminen ei kuitenkaan tarkoita niiden tukahduttamista. Tunteen – esimerkiksi pettymyksen- täytyy saada tulla, olla, ja mennä lukuisia kertoja pelin aikana. Jos yhdessä ottelussa on pari sataa pallorallia, ja häviät niistä noin puolet, tämä tapahtuu sata kertaa illassa. Tästä huolimatta joukkueelle ei ole hyötyä siitä, että valmentaja näyttää hapanta naamaa 4000 kertaa kauden aikana. Onneksi on järki. Omalla käytöksellä ja ajatuksilla voit vaikuttaa paljon siihen, mitkä tunteet kulloinkin nousevat esiin- behavior drives emotion- eikä toivottavasti toisin päin.

Urheilu ei ole saareke, vaan osa elämää

Tänä keväänä mestaruusliigassa sattui ainakin pari tilannetta, jossa pelaajan fyysistä koskemattomuutta loukattiin katsojan toimesta. Kahdessa tapauksessa omiaan kannattanut fani otti oikeuden omiin käsiinsä. Vaikka mitään isompaa ei onneksi sattunut, seurannut keskustelu oli yllättävää. Näitä tunnekuohujen aikaansaamia tapahtumia vähätellään liikaa tyyliin “No eihän siinä käynyt mitään” tai “no sehän oli vain tönäisy.”

Urheilussa pelipaita tuo pelaajalle uuden roolin, ja hänelle sallitaan asioita, jotka muutoin yhteiskunnassa ovat tabu. Miehet saavat joukolla halailla, ja hyvä niin. Samoin katsoja, lipun ostettuaan, saattaa kokea astuneensa toiseen todellisuuteen, jossa on toiset säännöt ja jossa voi heittää vapaalle. Näin ei kuitenkaan, tietenkään, ole. Esimerkiksi pahoinpitely kaukalossa on pahoipitely. Ei ole merkitystä sillä, että se sattui jääkiekko-ottelussa. Sama koskee katsojia.

Tai jos esitetään asia näin: Mitä tapahtuu, jos hoitaja käy käsiksi leikkaavaan lääkäriin? Jalankulkija poliisiin? Tarjoilija asiakkaaseen? Kyse ei ole ylireagoinnista tilanteessa, jossa “mitään ei onneksi tapahtunut.” Kyse on lakien ja arvojen noudattamisesta, ja vahinkoja ennaltaehkäisevästä työstä. Nousisi valtava haloo, jos pelaaja säikähtää ja tönäisee takaisin primitiivisenä itsepuolustusreaktiona.

Jääkiekon puolella katsoja saattaa huudella valmentajalle törkeyksiä, jotka saattavat täyttää rikoksen tunnusmerkit. Jos tapahtumassa työtään tekevä ammattilainen reagoi tähän, seurauksista ja paheksunnasta kirjoitetaan monet palstametrit. Tilanne on kahdenlainen. Ensimmäisenä jokaisen urheilutapahtuman tulee olla sellainen, jossa ammattia saa harjoittaa turvallisesti. Toiseksi valmentajien ja pelaajien tulee osata käyttäytyä ammattimaisesti. Helppoa se ei aina kuitenkaan ole.

Lentopallon puolella puhutti myös välieräsarjan päättänyt, käytöksestä annettu punainen kortti. Sen seurauksena tunteiden näyttämisestä käytiin keskustelua. “Kaikki pitää sallia, tai kaikki kieltää” -suuntaiset mustavalkoiset ratkaisut eivät kuitenkaan toimi. Missä menee raja? Niin kauan, kuin on ihmisiä, on myös harmaata aluetta, varsinkin käytöksessä. Ottamatta kantaa päätökseen voi todeta, että tämän harmaan alueen hallinta kysyy tunneälyä niin pelaajilta, kuin tuomareiltakin.

Mitä ihmiset tulevat katsomaan?

Verbaalinen haastaminen kuuluu totta kai urheiluun, mutta se ei sovi kaikille. Osa pelaajista ammentaa siitä voimaa, ja osaa se ei kiinnosta. Usein oma peli sekoaa, jos lähtee toisten suunsoittoon mukaan. Niin tai näin… Tämä ei varmaankaan ole se yksi asia, mikä pitää rajoittamatta sallia sillä perusteella, että ihmiset saadaan tulemaan katsomoihin “kun nyt on tunnetta.”

On toki pelaajia, jotka ovat tässä taitavia. Michael Jordan haastoi koko ajan muita. Sanotaan, että jos et lähtenyt mukaan leikkiin, hän teki 30 pistettä. Jos lähdit, hän sai lisää virtaa ja tekikin 50 pistettä ja muisti tehdä samat 50p. kun kohtasit hänet seuraavalla kierroksella. Vaatii kuitenkin aikamoista akrobatiaa väittää, että ihmiset tulivat katsomaan Chicago Bullsin pelejä eniten siksi, että MJ:n suu kävi.

Ihmiset tulevat, jos tuote on mielenkiintoinen. Vaikka tutkimusten mukaan joukkeen menestys ei ole tärkein asia, miksi pelejä tullaan katsomaan (mm. ottelutapahtuma on tärkeämpi) on pelitaidoilla merkitystä. Ihmiset tulevat katsomaan osaavia suorituksia, kaikkensa antavia pelaajia ja yhtenäistä joukkuetta. Lentopalloseura Etta on tästä hyvä esimerkki. Liigassa 5. sijoittunut oululaisjoukkue pelasi suurten kotiyleisöjen edessä koko kauden. Etta käyttäytyi esimerkillisesti, antoi kaikkensa, teki yhdessä, ja ihmiset löysivät tiensä otteluihin uudelleen ja uudelleen.

Tietyt asiat ovat tärkeämpiä kuin ottelun lopputulos. Kehittyisikö urheilu näillä?

-Kunnioita vastustajaa, lopputulosta ja yhteisiä arvoja

-Tee ja sano asioita, jotka auttavat joukkuetta ja koko lajia

-Tee ottelutapahtumasta kiinnostava ja turvallinen

-Luo seurakulttuuri, jossa ihmiset nauttivat ja antavat kaikkensa.

Focus on playing. If we focus on talking, all of a sudden we talk a bigger game than we can play.” –Marv Dunphy, Olympic Champion, Pepperdine University

Lauri H.

Lhakala82@yahoo.com