Kauden taittuminen alkaa useissa maissa Cup- tapahtumista. Sarja on myös Ruotsissa yli puolen välin tammikuussa pelatun Grand Prix- turnauksen myötä. On hyvä hetki tarkastella kulunutta puolta vuotta. Olin kesän ja syksyn 2017 aikana töissä kahdessa eri joukkueessa: Hollannissa maajoukkueessa ja Ruotsissa seurassa. Työt olivat luonteeltaan niin erilaisia, että piti pysähtyä miettimään mitä kaikkea ammattinimike ”valmentaja” voi pitää sisällään.
Valmentajan tausta
Polkuja työllistetyksi valmentajaksi on monia. Vaikka erilaisia valmennustutkintoja on olemassa, niille ei anna erityisen suurta arvoa kukaan, ja kaikista vähiten valmentajia palkkaavat joukkueet. Valmennuskoulutus on useissa maissa kauniisti sanottuna köykäistä. Suurin puute on sama kuin monessa muussakin ammatissa: työn konkreetian tuominen osaksi koulutusta on liian vähäistä. Hyvät työt menevätkin usein koutseille, joilla ei ole lainkaan muodollista koulutusta, mutta vankkaa osaamista itse arjesta.
Mikä valmentajan ammatista tekee poikkeuksellisen on kuitenkin se, että joskus myös koviin pesteihin palkataan ihminen (yleensä entinen pelaaja), joka ei eläessään ole valmentanut. Tämän myötä on helppoa nähdä kuinka kirjava ammattikunta koutseista löytyy. Tuloksen tekeminen riippuu monesta osatekijästä, eivätkä urheilussa toimivat työnantajat niitä välttämättä kovin tarkasti analysoi. Sattumalla on siten verrattain suuri merkitys myös töiden ja urakehityksen kannalta. Seurauksena voit olla ”valmentaja” melkein millä taustalla vain.
”Usein valmentajaksi ei valita pätevintä hakijaa, vaan parhaalta kuulostava.” – Juha Malinen
Parhaat joukkuelajien koutsit ovat silti monipuolisia osaajia. Pätevyysvaatimukset riippuvat roolista staffissa, mutta esimerkiksi hyvä pääsarjatason päävalmentaja tarvitsee lajitietämyksen lisäksi ymmärrystä ihmisistä. Siis johtamisesta, ryhmädynamiikasta sekä psyykkeestä ja fysiologiasta. Lisäksi yli 20 ihmisen päivittäinen kokonaisuus vaatii hyvää ajanhallintaa ja kykyä organisoida työ tehokkaasti itse. Staffin määrästä riippuu tietenkin, kuinka paljon kustakin osa-alueesta pitää tietää. Oli miten oli, ainakin perusteet ja periaatteet pitää ymmärtää riittävän hyvin, jotta voi puuttua asiaan, joka ei toimi, tai on haitaksi.
Yleensä joukkueen fysioterapeutti, psykologi, lääkäri ja fysiikkavalmentaja ovat pidemmän kaavan mukaan kouluja käyneitä ammattilaisia. Itse päävalmentajan tausta voi myös olla joku edellä mainituista, mutta koulutus voi olla myös joku aivan muu. Omat yliopisto-opintoni esimerkiksi liittyvät viestintään, mutta joku on insinööri, toinen on opettaja, ja kolmas filosofian tohtori. Valmennusta ajatellen oleellisin on kuitenkin monelle tullut apuvalmentajana, kokeneiden kollegoiden arkea näkemällä.
Koska valmennusta on lisäksi monenlaista, auttavat eri roolit kokonaiskuvan hahmottamisessa paljon. Vaikka voi kuulostaa hassulta puhua ”päävalmentajasta” esimerkiksi juniorijoukkueessa, on vastuussa oleva henkilö silloinkin todella vastuussa asioista. Tietyiltä osin tällaiset 15 v. takaiset kokemukset ovat itselleni olleet liigaseuran päävalmentajana jopa hyödyllisempiä, kuin pestit aikuisten maajoukkueiden apuvalmentajina. Toisaalta on vapauttavaa huomata, kuinka paljon enemmän apuvalmentajalla on kapasiteettia paneutua omaan tonttiin, kun arjen vastuu on lopulta jollain muulla. Ensimmäinen kahdesta työstäni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.
Hollanti
Viime kesän Hollanti on tasollisesti paras maajoukkue, jossa olen ollut. Korkea taso tarkoittaa yleensä korkeaa budjettia ja suurta staffia. Kokoonpano vaihteli, mutta yhteensä noin kymmenen ihmistä oli toiminnassa päivittäin mukana. Kesän turnauksiin kuuluivat MM-karsinnat, World Grand Prix- liiga sekä syyskuiset EM-kisat, joista tulijaisina toinen perättäinen hopeamitali. (Itse olin tuolloin jo Ruotsissa seuran antaman virkavapaan päätyttyä.)
Joukkue on aina päävalmentajansa näköinen. Hollannin Jamie Morrison on kolmien olympiakisojen veteraani (USA ’08, ’12,’16) ja ensimmäistä vuotta itse maajoukkueen peräsimessä. Tausta hänellä ennen apuvalmentajuuksia oli skouttauksesta, ja iso osa staffin työstä liittyikin datan keräämiseen aja nalysointiin. Meidän apuvalmentajien työt jakautuivat karkeasti hyökkäyksen ja puolustuksen koordinointiin. Itselleni kuului torjunta- ja puolustuspelin valmennus ja peleissä vastustajan hyökkäyspelin seuraaminen. Luonnollisesti kokonaisuus oli päävalmentajan hyppysissä. Me muut ikäänkuin siivilöimme tietoa eteenpäin päätöksen tekijälle.
Hollanti oli monella tavalla hieno, mutta myös yllättävä kokemus. Tiesin toki, että hiearkian huipulla tahti kiihtyy kun kaikella on väliä. Työmäärä oli suuri, mutta pysyi järkevissä mitoissa henkilöstön määrän ja hyvän organisaation ansioita. Silti olin yllättynyt siitä, kuinka paljon me todella saimme lyhyessä ajassa aikaiseksi. Suuret turnaukset ovat joukkuelajeissa staffeille kovia puristuksia minuuttiaikataululla. Meillä vastustajan analysointi tehtiin lisäksi sellaisella pieteetillä, että ilman päteviä ja ahkeria ihmisiä tietoa ei mitenkään olisi saatu jalostettua käyttöön.
Morrison handlasi kokonaisuuden hyvin, mikä ei olisi mahdollista ilman vankkaa työkokemusta eri rooleista. Jos pelaat kolme peliä joka viikko eri maissa kuusi viikkoa putkeen, pitäen samalla säännöllistä yhteyttä n. 50 ihmisen kanssa, ei johtajalla ole vapaa-ajan ongelmia. Vaikka tiukat aikataulut olivat tuttuja, oli viime kesän rypistys myös itselleni fyysisesti uran kovin. Jamie sanoi jossakin kohtaa varsin tyytyväisenä tilanteeseen, että ”I don’t get off days, I get off hours.” Vaikka oma tonttini oli paljon pienempi, huomasin millaista luksusta esimerkiksi vapaapäivät olivat. Teimme vapaallakin usein 12 tuntia töitä, mutta kun työt saa tehdä hiljaisuudessa omassa huoneessa hälinän sijaan, tuntuu se taivaalliselta.
Koska liityin joukkueeseen kesän jo alettua, näin operaation todennäköisesti eri silmin kuin muut junan kyydissä olevat. Luin keväällä 2017 paljon erilaisista luonteenpiirteistä ja siitä, kuinka jotkin henkilökohtaiset arvomme osittain tulevat geeneistä (eivätkä siis ole pelkkiä valintoja, kuten voisi ehkä olettaa.) Kaikki kuusi päävalmentajaa joiden joukkueissa olen urallani ollut arvottavat ajan ja osa-alueet eri tavoilla. Ehkäpä arki ilmentää johtajan luonnetta tavalla, jota ei voi muuksi muuttaa ilman, että tekeminen menettää osan autenttisuudestaan. Esimerkiksi Morrisonin joukkueessa tausta skouttina näkyi aikaisempia pestejä voimaakkaammin. Kaikkiaan arvostukseni valmentajan ammattia ja alan parhaita kohtaan nousi entisestään. Kyseessä ei oikeasti ole mikään kevyt duuni, etenkään korkeammilla tasoilla.
Toisena apuvalmentajana kanssani vuorotellut Chris McGown mietti samansuuntaisia asioita. Chris oli BYU:n päävalmentaja neljä vuotta (2012-2016) mutta päätti lopulta panostaa isänsä Carlin perustamaan Gold Medal Squared- valmennusyritykseen. Syyksi hän kertoi, että toimitusjohtajana hänellä oli päävalmentajaa vähemmän asioita, jotka vaativat päivittäistä huomiota. Vaikka vertaus ei ole mitenkään aukoton ja koutseille kuulu toimaria enemmän operatiivista vastuuta, kuvaa 24/7 arki työn määrä hyvin. Apuvalmentajakin voi olla kiireinen, mutta silti suojassa monella tavalla. Päällimmäisenä ajasta Hollannissa muistuu mieleen kuinka spesifi jokaisen rooli lopulta oli.
Ruotsi
Viime keväinen päätös lähteä länsinaapuriin palveli perheen elämäntilannetta parhaiten. Seurat ja maajoukkueet olivat työllistäneet kolme vuotta kesät talvet. Oli aika jollekin rauhallisemmalle ja Sollentuna VK vaikutti sellaiselta. Siinä missä Ruotsi ei ollut mikään lentopallon supervalta, elämä länsinaapurissa kiehtoi ja kannatti myös taloudellisesti. Ruotsi oli maailman parhaita maita n. 30v sitten ja pääsin töihin maan vanhimpaan lentopalloseuraan. Bonuksena uraa ajatellen olivat opittava kieli ja parempi ymmärrys sikäläisestä johtamiskulttuurista.
Isoin muutos joukkueen suhteen oli, että siinä missä esimerkiksi Hollanin pelaajat kuuluivat maailman parhaisiin, täällä odotti puoliammattilaissarja, ja esimerkiksi Suomeen verrattuna vähemmän ammattimainen. Ruotsissa pelaajat ovat uskomattoman omistautuneita ottaen huomioon, että lähes kaikki lentopallon parissa toimivat käyvät myös siviilitöissä. Pelaajat saattavat vaihtaa seuraa Ruotsin sisällä ja järjestää työt (ja jopa parisuhteet) uusiksi vain siksi, että saa periaatteessa harrastaa. Olemme SVK:ssa silti keskimäärin sitoutuneempia omaan joukkueeseen kuin monet valmentamani huippupelaajat. Tämä on ehkä ollut suurin positiivinen yllätys itselleni täällä, mutta todistaa jälleen, että ammattimaisuudessa ei todellakaan ole kyse vain rahasta.
Siinä missä Hollanti antoi mahdollisuuden kääntää kaikki kivet ja hiekanjyvät, Ruotsissa operaatio pyörii niin perusasioiden ympärillä, kuin vain voi. Salivuorot ovat monen muun maan tavoin kortilla, joskin pystymme harjoittelemaan saman verran kuin suomalaiset mestaruusliigajoukkueet. Ruotsalaiset pelaajat lopettavat aktiiviuran usein melko nuorena joko vammoista tai työuran alkamisesta johtuen jossakin 25. ikävuoden tuolla puolen. Pelimäärät ovat liian suuria ja palautumismahdollisuudet rajallisia, eikä yhtälö sellaisenaan ole kovin terve. Näin ollen palautuminen on suuressa roolissa, eikä kokonaiskuormaa ei saa päästää silmistä hetkeksikään.
Maaperä seurassa on ollut muutokselle otollinen. Sollentunan viimeinen mestaruus on Ruotsin kulta-ajoilta jo 30v takaa ja edellisestä mitalistakin on kulunut seitsemän vuotta. Kulttuuri on siis toinen kuin menestymään tottuneessa seurassa tai kaupungissa, jossa asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla. On ollut helppoa tulla paikkaan, jossa kaikki on tavallaan plussaa. Paljon on auttanut myös se, että pääsin keväällä ja kesällä arjessa näkemään pelaajat ja taustat ennen sopimuksen tekoa. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen niin nopeasti, kuin ne muutostilanteesa voivat.
Lisäksi on ollut hienoa huomata miten pitkälle pelkällä perusasioiden kuntoon laittamisella pääsee. Näytämme yhtä paljon tai jopa enemmän joukkueelta kuin moni täysammattilaisseura. Kuten tiedämme, suurin osa tuloksista on seurausta vain pienestä määrästä avainasioita. Vain laittamalla saliajan pelin tärkeimpiin osa-alueisiin ja huomioimalla ihmiset olemme puolessa välissä kautta lähellä tavoitteita. Grand Prix:n välieräpaikan lisäsi olemme tiukassa sarjassa edelleen kiinni kotiedussa playoffeihin. Tuntuu hyvältä saada paljon aikaan pienillä resursseilla!
Suurin miinus tällaisessa järjestelussä on jo kertaalleen mainittu kuorma. Osa vammoista ja sairastumisista voidaan ehkäistä, mutta täysipäiväisesti työssäkäyvä ei voi olla ammattiurheilija millään järkevällä tavalla. Poissaolojen määrä on meilläkin hieman kasvanut, ja toisaalta johtanut tilanteisiin, joihin en uralla uskonut joutuvani. Kompromissien tekeminen on osa valmennusta aina, mutta täällä on todella täytynyt kysyä itseltä mikä on se kaikista tärkein asia, mikä pitää saada kuntoon. Tämän lisäksi pidän Ruotsia hyvänä kasvun paikkana myös siitä syystä, että jokaisen pelaajan arki on niin erilaista. Koko ajan tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan, ja nuo asemat eroavat merkittävästi.
Jotakin valmentajan ammatin huonosta ymmärryksestä kertoo kuitenkin se, että moni luulee parhaiden valmentajien valmentavan vain parhaissa maissa ja joukkueissa. Kuten todettu, tämä työ on eri tasoilla erilaista. Valmentaja ei kuitenkaan ole urheilija, ja siinä missä pelaajan kehitystä voi ratkaisevasti haitata alemmalla tasolla pelaaminen, valmentajaa se voi jopa auttaa. Jokaisen koutsin tärkein työkalu on kyky toimia ihmisten kanssa. On kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset toimivat, ajattelevat ja käyttäytyvät eri maissa, eri ikäisinä, sekä pelin ja taidon eri tasoilla. Työpaikkojen kontrastista on siten ollut odottamatonta hyötyä omalle kehitykselle. Ja kuka tietää mitä kulman takana vielä odottaa.
Med vänliga hälsningar,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment