Tag Archives: Ympäristö

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

–The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.” (alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

–Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Heimot ja niiden Fanit

31 Oct

Ihmiselle on luontaista muodostaa laumoja. Niitä kutsutaan heimoiksi.

Aikojen aamuna heimot olivat ravinnon vähyydestä johtuen yleensä pienehköjä, vain muutaman kymmenen ihmisen ryhmiä. Heimon kasvaessa tietyn kokoiseksi se jakautui automaattisesti. Usein pienempi ryhmä irtaantui omaksi yksikökseen, joka jatkoi kasvua, kunnes tuli aika irtaantua taas. Heimossa pätivät tiukat lainalaisuudet, jotka muokkasivat myös yksilön käytöstä tietynkaltaiseksi. (Jakaantuminen riippuu arviosta, mutta esimerkiksi Dunbarin luku ennustaa merkitykselliseksi ryhmäkooksi keskimäärin n. 150 henkilöä, ja maksimissaan n. 250.)

Modernissa maailmassa on helppo unohtaa, mistä me tulemme. Emme enää ole yhtä väkivaltaisia, ja google löytää nopeasti pätevän endokrinologin- omaa luottopoppamiestä yhtään aliarvioimatta. Muutokset elämässä ovat kuitenkin tapahtuneet paljon enemmän ihmisten ulko- kuin sisäpuolella. Ympäristö on muuttunut, mutta käytösmallimme ovat yhä heimoissa selviytymisen käytösmalleja.

Elämme heimojen aikaa siis tänäänkin, tosin olematta asiasta tietoisia. Mitä tekee ryhmä nuoria miehiä ilman järkevää tekemistä? Löytää itselleen vastustajan ja on taipuvainen väkivaltaan. Jos vastusta ei muista jengeistä löydy, valtiovalta tarjoaa sellaisen aina. Entä mitä tekevät ihmiset vapaa-ajallaan netissä? Lyöttäytyvät niiden seuraan, ketkä pitävät samanlaisista asioista kuin he itse, helposti erilaisuudesta eristäytyen. Ja jos muuta ei löydy, ainakin me pidämme samanvärisistä ihmisistä, erivärisiä vastustaen. Seura tekee kaltaisekseen.

Sosiaalisen median aikakausi puhuu globaaleista leirinuotioista. Kun loputkin maantieteelliset rajat murtuvat, voi jokainen parilla klikkauksella kuulua, tai ainakin tuntea kuuluvansa, melkeinpä mihin heimoon tahansa. Jokaiselle ammattiryhmälle ja harrastukselle tuntuu löytyvän oma lokeronsa. Ainoastaan riittävän arvovaltaisiin yhteisöihin kuten MIT, NASA, Sibelius Akatemia ja Winnipeg Jets et pääse itse jäseneksi, sillä ovet avautuvat meriittien perusteella. Siispä ollaksesi todella osa jotakin erinomaista, sinun täytyy myös antaa erinomainen panoksesi kyseiselle yhteisölle.

Yhteenkuuluvuuden tunne on yksi ihmisen perustarpeista, eikä vähiten siksi, että ilman yhteisöä ei muinoin yksinkertaisesti tullut toimeen. Kun nuorina vähitellen opimme harrastuksia ja taitoja, nuoruuden tunneside niihin säilyy, vaikka myöhemmin itse tekeminen jäisikin. Suomessa pienenä jääkiekkoa pelaanut -tai vain Teemu Selännettä seurannut- IT-alan yrittäjä saattaa olla yhtä kova Jets fani kuin alaskalainen kauppias. Molemmat saavat kokea olevansa osa ilmiötä nimeltä Winnipeg Jets, ikinä käymättä Manitobassa ja koskaan pelaamatta peliäkään.

Tässä muiden kautta elämisessähän ei ole mitään pahaa. Moni nuori mies on tyytyväinen saadessaan kahden tunnin ajan olla Jason Bourne ilman hengenvaaraa. Elokuva loppuu, mutta koetut elämykset ovat todellisia ja pitkäkestoisia. Ylipäätään maailman muuttuminen avoimeksi on tuonut elämäämme vaikka mitä uutta, jonka kokeminen ei aikaisemmin ollut mahdollista. Jos halusit kokea mammutin metsästyksen, oli melkein itse oltava paikalla- ja näin ollen myös laitettava henkensä pantiksi. Nuotiolla tarinat olivat hurjia, mutta Dolby Surround toi uhan vielä lähemmäs. Suurin osa meistä valitsisi tässäkin kohtaa leffan. Kaukana elämyssuosikeista eivät toki ole videopelit, puhumattakaan ovella kolkuttavasta virtuaalitodellisuudesta.

Samalla tavalla ei ole mitään pahaa siinä, että fanit elävät unelmiaan oman joukkueensa kautta. On upeaa olla osa tuhatpäistä (tai vain sata-, tai kymmen-) laulavaa joukkoa ja poistua stadionilta kokien olevansa osa huippusuoritusta. Ja monessa tapauksessa näin onkin. Parhaat fanikulttuurit luovat uskomattoman tunnelman ja heistä tulee olla kiitollisia. Seurat myös usein kertovat julkisesti pelaavansa faneilleen; ihmisille, jotka myös mahdollistavat toiminnan taloudellisesti. Kaikki tämä on totta, sillä huippu-urheiluun ja suuriin buumeihin tarvitaan monenlaisia toimijoita. Fanit ovat näistä yksi kunnioitettava avaintekijä.

Pohjois-Amerikassa mm. jenkkifutisjoukkueet kutsuvat fanejaan ”kansakuntina.” Tunnettuja brändejä ovat esimerkiksi Gator Nation (University of Florida), Trojan Nation (University of Southern California), Husker Nation (University of Nebraska) ja niin edelleen. Googlaamalla esim. ”Husker Nation” ja kuvahaku saa nopeasti käsityksen laajuudesta. Markkinointi on taitavaa ja sen lisäksi, että kannattaja saa kokea olevansa osa joukkuetta, hän saa myös kokea olevansa osa kokonaista kansakuntaa.

Muistetaan, että pitkään ihmiskunnan historiassa numeroissa oli kaikki tarvittava voima. Oli epätodennäköistä, että pieni joukko voitti sitä lukumääräisesti huomattavasti suuremman vastustajan. Meihin on sisäänrakennettu ajatus, että jos näin moni ihminen on tätä samaa mieltä, eivät he kaikki voi olla väärässä. Ajatus oli kivikaudella luonnollisesti validimpi kuin nykyisin. Moni historian kuuluisuus onkin varoittanut tässä piilevästä vaarasta. Yhtenä tunnetuimmista Mark Twain sanoi ”Whenever you find yourself on the side of the majority, it is time to pause and reflect.”

Fanien tehtävä ei kuitenkaan ole pysähtyä ja kriittisisti mietiskellä kuinka johonkin tilanteeseen on päädytty. Eikä hän yleensä niin toimikaan. Fani tulee sanasta fanaattinen, ja on viisasta muistaa tämä, johtipa itse sitä joukkuetta, huutosakkia tai oli mukana muuten, vain puolisonsa mieliksi. Tunne-elämykset on luotu koettaviksi ja voimakkaina ne vievät moderniakin ihmistä paljon rationaalista mieltämme vahvemmin.

Molemmat, pelaaja ja fani kokevat siis olevansa osa yhtä ja samaa. Vaikka asia on päivänselvä, vain harvoin pysähdymme miettimään mitä eroa kokemuksilla on. Jos ajattelet joukkueen jäseniä bisneksessä, armeijassa tai urheilussa, heillä ei ole mahdollisuutta vain kävellä elokuvasta ulos hyvien fiilistensä kanssa. He elävät 24/7 sitä tarinaa, joka on tosi. Elämä ei ole 15 sekunnin pituinen mainoskatko, jossa kakku on valmiiksi leivottu, koti laitettu, ja kaikilla on hymy kasvoilla. Elämä on, kuten jokainen aikuinen tietää, ylä- ja alamäkiä sekä kaikkia niihin liittyviä tunteita. Jos peli voitetaan, voittamassa sitä olivat kaikki; pelaajat, seura, ja fanit. Mutta entä silloin, kun ei kulje?

Yksi tiimityöskentelyn peruskonsepteista on oman ja sitä kautta kollektiivisen vastuun ottaminen tekemisestä vaikeillakin hetkillä. Elämä on helppoa kun kulkee. Ensimmäisiä askelia kypsäksi aikuiseksi ja vastuulliseksi tiimin jäseneksi onkin vastuunotto, kun ei kulje, tai kun pelejä hävitään. Hyvä johtaja tekee kaikkensa tämän iskostamiseksi. Jos emme valmenna näin, tapahtuu kuin itsestään, että ihmiset löytävät syyn huonoon tekemiseen muualta kuin oman puseron sisältä.

Ilman johtajuutta sitoutuminen tappiolliselta vaikuttavaan yritykseen rapautuu väkisin vähitellen. Tappioputkessa aletaan miettiä ensi kauden kuvioita tai sitä, että minä kuitenkin tein tänään maaliin. Näin eivät toimi huonot ihmiset vaan kaikki, jos emme ole asiasta tietoisia. Such is human nature.

Tätä mielessä pitäen on helpompi ymmärtää fanikulttuurin hyvät ja huonot puolet. Faneja tarvitaan. Seurat tuottavat toimintaa pitkälti katsojille ja faneille. Fanit tekevät tapahtumista hienoa. Ja kaiken jälkeen fanit kuitenkin kuuluvat yhteen heimoon, ja pelaajat ja joukkue toiseen. Mitä työkaluja faneilla on parantaa suoritusta tappion hetkellä? Heillä ei ole samaa tietoa joukkuedynamiikasta, harjoitusten annista tai tilastoista kuin valmentajilla. Ei lähellekään. He eivät päätä peliajasta, taktiikasta tai vaihdoista. Pelkistäen heille jää kaksi vaihtoehtoa: joko kannustaa tai kitistä. Tai oikeastaan vain yksi: spekuloida menneitä ja tulevia tapahtumia, joka sitten johtaa yleensä toiseen edellisistä. Tämä spekulointi onkin monella tapaa herkullista ja tapahtumien suola ulkopuolisille.

Edelleen pelaajan täytyy kuitenkin elää oman huonon suorituksensa kanssa; käsitellä tunteet, analysoida peli, ja jatkaa matkaa. Tämä on kivuliasta. Sitä valmentajat kuitenkin vaativat ja todelliset huippupelaajat myös janoavat. Yleisellä tasolla puhuen fanin (usein tiedostamaton) reaktio on valita kahdesta tiestä se vähemmän kivulias. Sen sijaan, että nielisi tappion väreistään ylpeänä ja kävelisi Jets-hattu päässä pois vieraspelistä, hattu saattaa löytyäkin repusta. Tämä ei johda kasvuun, mutta ei myöskään satu. Jos voitamme, olen osa tätä jengiä ja autoin kannustamalla! Kivat tunteet on taattu. Jos taas häviämme, omaa sitoutumista vähätellään ja syiden etsintä alkaa milloin mistäkin; yleensä pelaajat, valmentaja ja lopulta seurajohto, tässä järjestyksessä. ME siis voitimme yhdessä, mutta NE muut hävisivät. (Alla muutaman vuoden takainen artikkeli aiheesta.)

https://www.psychologytoday.com/blog/how-risky-is-it-really/201110/the-tribal-roots-team-spirit

Kaikki tämä on seurausta luonnollisesta tosiasiasta. Haluamme olla osa voittavaa, mutta emme häviävää heimoa. Olen miettinyt aihetta paljon jääkiekon kautta. Jokainen kuuluu johonkin faniryhmään, mutta ei liene liioiteltua sanoa, että suurimmalle osalle suomalaisista Leijonat on se juttu. Viime keväänä Kuortaneella katsoimme lentopallomaajoukkueen kanssa MM-kisoja. Aihe oli käsinkosketeltava, kun herrat eturivissä ensin kannustivat, mutta lopulta huusivat törkeyksiä kun peli alkoi kääntyä tappioksi. Hävetti heidän puolestaan. Miten osaisi sanoa itseään isänmaalliseksi? Ollaan siis ihmisiksi ja lisätään toistemme tietoisuutta tästä. Fanitetaan, mutta ollaan riittävän lujia silloinkin, kun ”omat” häviävät. Lienee perusteltua sanoa, että värien kantaminen hyvinä ja huonoina aikoina ehkä joskus sattuu, mutta on palkitsevampaa kuin tuuliviirielämä.

Muistan Kuortaneella katsoneeni myös toisenlaisia eturivin faneja. Tappion murtamina, mutta silti ylpeinä omistaan, he kävelivät pelin jälkeen ulos ja kehuivat maajoukkuetta. Ei syytöstä. Eikä kitinää, vaikka pettymys oli suuri.

Siihen heimoon halusin kuulua minäkin.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Vapaan pelaamisen hyödyt ja haitat

25 May

Maajoukkuekausi Slovenian kanssa on alkanut vuoden 2015 EM-karsinnoilla. Eka turnaus pelattiin viime viikolla Puolassa upeissa puitteissa, ja nyt parhaillaan on vuorossa toinen osa, jonka me isännöimme. Kiire on valmistautuessa ollut hurja. Moni maajoukkue treenaa yhdessä vain 1-2 viikkoa ennen kuin on jo aika kilpailla arvokisapaikoista… On sanomattakin selvää, että kovin suuriin teknisiin ja taktisiin muutoksiin ei ole aikaa, eikä mahdollisuutta. Pelaajat tulevat porukkaan sellaisina, miksi he seurajoukkueissa ovat muotoutuneet, ja lyhyissä harjoituksissa pyritään lähinnä ylläpitämään joukkuehenkeä. Jokaisen maajoukkuevalmentajan ensimmäinen huoli onkin tämä: Mitä pelaajat tekevät seurajoukkueissa kauden aikana?

Ottaen huomioon harjoittelun kirjavan laadun, melkein parasta mitä valmentaja voi toivoa on vapaa pelaaminen. Olisi siis hienoa, jos seuroissa pelaajien annettaisiin pelata lentopalloa harjoituksissa. (Toinen yleinen vaihtoehto on, että kaverit pyörivät halki talven suljetuissa toistoharjoitteissa.) Tietyllä tapaa tällainen harjoittelu- eli treeneissä pelaaminen- täyttää vapaan pelaamisen kriteerit. Valmentaja on läsnä, mutta ei opeta, eikä juuri puutu harjoitteluun. ”Vapaalla pelaamisella” on omat hyvät ja huonot puolensa, ja vaikka plussaa on varmasti enemmän kuin miinusta, törmään ainakin itse päivittäin molempiin.

Nuorten urheilijoiden kohdalla free play yleensä tarkoittaa täysin rajoittamatonta, valmentajan ulottumattomissa tapahtuvaa harjoittelua ja usein myös silkkaa hauskanpitoa. Rannoilla, ruoholla ja kaduilla pelaaminen on lajista riippumatta (todistetusti) yksi tärkeimmistä rakennuspalikoista huipuksi kasvamisessa. Saat kokeilla uusia taitoja paineettomassa, pelinomaisessa ja sattumanvaraisessa ympäristössä, jossa viettämäsi aika on paitsi motivoivaa, myös todella kehittävää. Virheitä ei pelätä, vaan niistä opitaan. Kukaan ei pala loppuun, sillä pelaamisen voi lopettaa- tai sitä voi jatkaa- juuri silloin kun itsestä parhaalta tuntuu. Kuulustaako ammattimaiselta?

Oma mielipiteeni on, että silloin kun peli opettaa pelaamaan, on valmentajankin syytä kuunnella.

Vanhemmiten, ja huippu-urheilussa tämäntyyppinen ”kesäharjoittelu” on kuitenkin myytti. Kunto halutaan luoda ympärivuotisella ja järjestäytyneellä harjoittelulla. Eikä siinä mitään, sillä parikymppiset pelurit alkavat jo itsekin ymmärtää kuinka tosissaan he haluavat lajia harrastaa. Nuorten kanssa tilanne on kuitenkin toinen, eikä ole juuri järkeä pakottaa kasvavia urheilijoita 24/7 rytmiin esimerkiksi sillä tavoin, kuin huippulentopallo on tällä hetkellä organisoitu. Kärjistäen ja arvokisat kalenterista pois jättäen syyskuusta huhtikuuhun pelaat seurassa, ja toukokuusta elokuuhun maajoukkueessa. Tunteja lajin kanssa tulee väkisinkin paljon, ja tauot ovat harvinaisia. Konfliktit perheen, vapaa-ajan, ja maajoukkueen velvoitteiden välillä ovat yleisiä ja todellisia- etenkin kun lähes kaikki pelaajat saavat suurimmat osan toimeentulostaan seurajoukkueista.

Moni huippulentopalloa seuraava kuitenkin tietää, että vaikka harjoittelu on rytmitetty ja aikataulutettu viimeisen päälle, ei se tarkoita samaa kuin harjoittelun laadukkuus.

Mitä lähemmäs huipputason pelaajia valmentaja urallaan kulkee, sitä vähemmän heidän tekemisiinsä kentällä oikeasti puututaan. Kyllä, aamupala on klo 8:00, aamutreeni klo 10:00, lounas klo 12:30 ja päälle videosessio. Varusteet jokaiseen tapahtumaan on tarkoin määritelty ja koko kesän aikataulu tiedetään toukokuussa. Näistä ulkoisista järjestelyistä huolimatta itse olennainen- lentopallo- on hyvin vahvasti enimmäkseen pelaajien vastuulla. Valmentaja tekee treenit, mutta ei usein puutu harjoitusten kulkuun juurikaan. Eikä siinä mitään, sillä kuten todettua, vapaalla pelaamisella on paljon hyviä puolia. Se on motivoivaa ja tavallisesti huippupelaajat kyllä syttyvät kilpailemaan myös harjoituksissa. Valitettavasti ”tavallisesti” ei riitä, jos haluat olla paras.

Vapaan pelaamisen varjopuolet näkyvät sitä selvemmin, mitä pidempään pelaajat ovat omillaan. Sama korustuminen näkyy, jos pelaajien tekemiseen puututaan ”joskus”. Joskus ei riitä. Jotta joukkue pystyisi nousemaan suuremmaksi kuin yksilöidensä summa, on pelaajien toimintaan puututtava, ja joskus puututtava tiukastikin.

Nuorten miesten vapaan pelamisen huonot puolet liittyvät lähes kaikki käytökseen. Osa motoriseen käytökseen (tekniikoihin) ja osa vuorovaikutustaitoihin, mutta suurin osa voittamisen ja häviämisen, sekä virheiden ja onnistumisten käsittelyyn. Kuten jokainen vanhempi tietää… Jos nuoren annetaan käyttäytyä aina niin kuin hänestä itsestään tuntuu, ei lopputulos ole hyvä yksilölle itselleen saati hänen ympäristölleen. Juuri tästä on kuitenkin kyse, kun mediassa päivitellään huippu-urheilijoiden edesottamuksia. Huippu-urheilijallekin täytyy pystyä sanomaan EI, ja hänen täytyy se oppia hyväksymään. Tilanne on valmentajalle kuitenkin haastava, jos pelaajat ovat hänen alaisuudessaan 3kk vuodesta ja lopun aikaa ympäristössä, jossa asioihin ei puututa.

Kun maajoukkuekausi siis alkaa, on vapaa pelaaminen monen koutsin mielessä. Mitäköhän meidän pojat ovat koko kauden harjoitelleet… Slovenian joukkue on onneksi melko yhtenäinen, mutta tiedän asian olevan toisaalla hyvinkin hankala. Ekat treenit, ja todellisuus valkenee: Suurin osa pelaajista on ok, mutta parilla läikkyy heti yli. Verkossa roikutaan, passarille kiukutellaan, soitetaan suuta verkon läpi eikä hyväksytä omia virheitä. Tuomioista valitetaan harjoituksissa vapaaehtoisille tuomareille, jotka ovat paikalla vain hyvyyttään auttamassa. Tarina on tuttu monesta lajista. Media kyllä osaa kertoa meille, kuinka esimerkiksi jalkapallon arvokisoja edeltävä lyhyt valmistautumisjakso menee parilla maalla aina metsään. Kyse ei ole muusta kuin siitä, että jokainen on tuonut oman käytösmallinsa maajoukkueeseen. Yksi suosikkisitaateistani liittyy juuri tähän aiheeseen.

”There are no people problems. There are only environment problems. Change the environment, and you will change the people.”

Maajoukkueen näkökulmasta tilanne on vaikea juuri ajan puutteen vuoksi- seuroissahan aikaa ympäristön muutokseen on enemmän. No, pidän tästä kaikesta huolimatta vapaasta pelaamisesta paljon. Vaikka omat harjoitukset toivottavasti sisältävät myös opettamista eivätkä vain sallimista, haluan ehdottomasti pitää vapaan pelaamisen mukana yhtenä harjoittelun muotona. Kannustan kaikkia pelaajia esimerkiksi menemään rannalle tai ruoholle pelaamaan 1v1, 2v2, 3v3, 4v4 mallilla silloin, kun seuralla ei ole omaa toimintaa. Tämä pelaaminen on vapaaehtoista, mukavaa ja motivoivaa, ja moni sisäpelaaja käyttääkin beach volleyta kesäharjoittelunaan.

Toinen mahdollisuus on pitää vapaamuotoinen pelaaminen osana organisoitua harjoittelua. Monessa tietämässäni seurassa viikon ensimmäinen harjoitus koostuu juuri 1v1 2v2 3v3 peleistä ilman tuomaria ja valmentajaa. Tai no, valmentaja tekee harjoitukset ja pelikaavan, kuka ketä vastaan, kuinka kauan, jne. Lisäksi hän asettaa pelaamiselle jonkinlaiset säännöt ja rajat siten, että etenkin huono käytös kitketään pois. Teknisesti ja taktisesti pelaajat saavat tänä yhtenä päivänä soveltaa ja kokeilla omiaan, ja katsoa kuka on kuka, pienpelien kuningas. Pelaajat ovat itse tuomareina, laskevat pisteet ja yleensä nauttivat siitä, ettei ihan kaikki toiminta ole idealistisen valmentajan käsialaa. Ainakin itse uskon tällaisen mallin saavan vapaasta pelaamisesta parhaan hyödyn ilman suurempia, joukkuetta haittaavia lieveilmiöitä.

Hyvää kesän alkua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , ,