Tag Archives: menestys

Valmentajan Rakkaus

23 Dec

Joulun alla tuntuu sopivalta kirjoittaa siitä, mikä on tärkeintä.

Olen usein puhunut urheilusta näyttämönä, jossa toimivilta ihmisiltä odotetaan tietyntyyppistä fanaattisuutta. Pääosassa ovat voitot ja tappiot, sekä vahvat tunteet niiden mukana. Viisas taas näkee tuloksen jäävuoren huippuna ja jatkaa matkaa. Mutta vaikka kaikki on seurausta jostakin, ja vaikka päivittäin halutaan kehittyä, on matkan takana jotain työtäkin suurempaa.

Tiedämme, että yhteisen arvopohjan luominen on yksi tärkeistä asioista menestyvän organisaation rakentamisessa. Arvot kirkastavat vision, yhdistävät ajatukset ja vähentävät sääntöjen määrää. Rakentaminen vaatii varsinkin alussa kärsivällisyyttä, eikä ole itsestäänselvää, että yhteinen sävel heti löytyy. Kärsivällinen johtaja kuitenkin vie laivaa suuntaan, jossa yksilöistä kasvaa yhteisö. Parhaat valmentajat kertovat selkeästi mitä he odottavat ja vaativat vastuullisuutta. Ja kaikista tärkeimpänä he tekevät tämän tavalla, joka ei murenna tai loukkaa yksilön persoonaa, vaan rakentaa sitä. Aika ajoin tiukkuudella, mutta pohjimmiltaan lempeydellä. Miksi?

Parhaat valmentajat rakastavat pelaajiaan. Eivätkä vain siksi, että se toisi voittoja, tai edes siksi, että he haluavat ihmisten voivan hyvin. He rakastavat, koska ovat syvästi ymmärtäneet jotakin ihmisyydestä. Rakkaus ei sattumalta ole pohjalla jokaisessa suuressa uskonnossa. Se on kenties niin lähellä hyvyyttä, kuin ihminen elämässä voi päästä. Joulun blogi kertoo tällaisesta hyvyydestä juuri hyvien valmentajien kautta. Thomas Carlylesta poiketen uskon, että historia on muutakin, kuin vain kokoelma suurten ihmisten elämänkertoja. Totuuden siemen kuuluisassa mietteessä silti on.

”There is not much more in this world than true friendship. I love being in the same gym as you or being on the same field as you. Take good care always, Marv.”

Entisellä esimiehellä oli tapana kirjoittaa ihmisille tällaisia muistamisia. Viimeisen sain mukaan vierailulla vuonna 2015, vaikka emme enää työskennelleet yhdessä. Kortti ei kuitenkaan ollut ensimmäinen, enkä ollut ainoa, jonka Marv Dunphy huomioi.

Pelin ja analyysien jälkeen hän olisi yhdeltä yöllä voinut lähteä nukkumaan. Sen sijaan herran tapana oli ajella ympäri kampusta jakaen turvamiehille pelitapahtumasta yli jäänyttä ruokaa. Kun Marv näki kadulla roskan, hän nosti sen ylös ja kantoi mukanaan, kunnes vastaan tuli roskakori. Hieno tarina liittyy myös siihen, kun miehen valmentama USA voitti olympiakultaa 1988. Marv vietti yön kirjoittaen kortteja niille, joiden avusta oli neljän vuoden ajalta ollut kiitollinen (juhlistaa voi näköjään monella tavalla.) Miestä itseään taas ei tarvinnut huomioida kuin yhdellä tavalla. Häntä tuntui kiinnostavan lähinnä se, että asiat tehtiin systemaattisesti oikein, yhteisten arvojen mukaan.

Jokaisella on toki myös puutteensa. En kuitenkaan koskaan nähnyt tilannetta, jossa hän ei ollut hyvällä tavalla läsnä. Lisäksi en koskaan nähnyt tilannetta, jossa Marvin puhuessa hänellä ei olisi ollut kaikkien läsnäolijoiden huomio. Olen jälkikäteen miettinyt, millainen USA tai Pepperdine joskus 1980-luvun arjessa oli. Yritin Kalifornian vuonna oppia kaiken minkä saatoin, mutta ymmärsin todella vasta myöhemmin, että eiväthän kulttuurit nouse nopeasti. Todellisuudessa näin 2011-12 vain kulminaation ilmiöstä, jota oli rakennettu 30 vuotta. Siinä hetkessä tuntui, että näin se on aina ollut, vaikka mittaa matkalla oli tietenkin paljon enemmän.

Dunphy oli aikanaan kovalla työllä laittanut itsensä tilanteisiin, joissa tielle osui vaikuttavia ihmisiä. Pelillisesti hän sai suurimmat vaikutteensa ollessaan Dr. Carl McGownin apuvalmentaja. (Pian 80-vuotias McGown kuuluu siihen pieneen valmentajaryhmään, jotka ovat vaikuttanut modernin lentopallon kehitykseen kenties eniten.) Ammattitaidostaan huolimatta Marv ei tietääkseni silti ollut erityisen haltioitunut esimerkiksi taktiikoista tai tekniikoista, vaikka työt tehtiinkin aina viimeisen päälle. Eniten hän kertoi oppineensa valmentamisesta koripallon suurelta John Woodenilta, johon tutustui tehdessään tutkimustaan yliopistolle. Sekä Wooden, että Dunphy näkivät itsensä treenivalmentajina, ja ennen kaikkea ihmisten johtajina: (Haastattelu 4min.)

https://www.youtube.com/watch?v=FPFpOsiXE3c

”Everything after Wooden is downhill.”

Jos olet johtaja, eikä Wooden ole tuttu, kannattaa tutustua. Kaikkien aikojen parhaita valmentajia (tai parhaita mitään) on mahdotonta valita, mutta silti kertoo jostakin, jos on niissä keskusteluissa mukana. Lähes satavuotiaaksi elänyt Wooden kuuluu tähän joukkoon. Vaikka UCLA:n koripallovalmentaja onkin kotimaassaan tunnettu, Marv arvioi, että hän ei ole niin tunnettu kuin pitäisi. Videolla mainitut arvot ja kunnioitus yksilöä kohtaan ovat John Woodenin ydin. Tämä näkyy vahvasti myös hänen kirjoissaan:

”At some point, later than I’d care to admit, it became clear to me that the most productive model for good leadership is a good parent. A coach, teacher and leader, in my view, are all basic variations of being a good parent. And while parenting is the most important job in the world, leadership isn’t far behind. I revere the opportunity and obligation if confers, namely, the power to change lives and make a difference. For me, leadership is a sacred trust.

Although it may sound ouf of place in the rough-and-tumble context of sports or corporate competition, I believe you must have love in your heart for the people under your leadership.

I did. For a parent, family counts most of all; for a good leader, the team is nothing less than extended family. … And love is present in every good family.

I will not like you all the same, but I will love you all the same. And whether I like you or not, my feelings will not interfere with my judgement of your effort and performance. You will be treated fairly. That’s a promise.”

–Wooden on Leadership (Wooden, 2005), p.80-82 (painotukset allekirjoittaneen.)

Tämä viesti on suodattunut läpi pohjoisamerikkalaisen valmennuskirjallisuuden. Näin etenkin joukkuelajien osalta; koripallosta lentopalloon ja aina jenkkifutikseen. Wooden tiesi, että ei ole eroa hyvällä vanhemmalla ja valmentajalla. Lisäksi hän ymmärsi, että vaikka vanhempi saattaa pitää toisesta lapsesta enemmän kuin toisesta, hän rakastaa molempia yhtä lailla. Hyvä vanhempi myös ylläpitää turvallista ympäristöä, jossa on selkeät rajat ja kuri.

En osannut nähdä tätä näin ollessani Pepperdinen arjessa, mutta myöhemmin ymmärsin, että yhdellä sanalla Marvin toimintaa ohjasi rakkaus. Tämä on aihe, josta moni kovaksi itsensä kokeva koutsi mieluummin vaikenee, eivätkä Wooden tai Dunphy arjessa usein käyttäneet sanaa love. Silti kyse on ihmisen perimmäisestä hyvyydestä ja lujuudesta. Asian selventämiseksi lienee tarpeen selventää rakkauden erilaisia lajeja.

Rakkautta on siis muuallakin, kuin parisuhteissa. Arjen puheessa yleisin muoto on eros, eli juuri romanttinen rakkaus. Sveitsissä pelatessani Mcgown teki joukkueen kanssa yhdessä arvot, joista tärkein oli phileo, eli ystävällinen, toverien välinen rakkaus. Siinäkin perusviesti oli, että meidän ei tarvinnut pitää toisistamme, mutta tovereiden keskinäisen kunnioituksen ja välittämisen tuli olla itsestäänselvää. Vanhemman ja lapsen, tai opettajan ja oppilaan välistä rakkautta kutsutaan nimellä storge. Tämänkaltainen voi olla myös valmentajan ja pelaajan välinen kiintymys.

Suomalaisille on vaikeampaa käyttää R- kuin amerikkalaisille joidenkin mielestä kulunutta L-sanaa. Teot ovat kuitenkin tärkeämpiä kuin sanat, ja puhumme lopulta ihan samasta asiasta. Tekee mieli todeta, että jos miehisessä jenkkifutiksessakin ymmärretään tämä, pystyy siihen kuka vain. Esimerkiksi ikänsä New York Giantsissa pelannut ja Super Bowl mestaruuteen lopettanut Michal Strahan kuvasi suhdettaan valmentaja Tom Coughliniin näin: (Todellisena piiskurina tunnettu Coughlin palasi kirjassaan teemaan useassa kohdassa.)

”When I look back on our relationship now, I tell people proudly that I love the man. I love him, and if I could, I would play for him any day.”

–Earn the Right to Win (Coughlin, 2003), esipuhe.

Millainen sitten oli tällaisten eeppisten valmentajien alkutaival? Kirjoissaan he ovat usein juuri jäämäässä eläkkeelle, ja harmaantuneinakin yhä ruokaketjun huipulla. Heidän auktoriteettinsa on tuolla hetkellä kyseenalaistamaton; asiat rullaavat. Kiinnostaa kuitenkin tietää, milloin tapahtui kaksi asiaa… Milloin he oivalsivat 1) mistä johtamisessa on kysymys ja 2) milloin muut ympärillä ymmärsivät heidän merkityksensä johtajina?

Vastaukset saattavat kuuluvat 1) asteittain (ja usein myöhemmin kuin olisivat halunneet) ja 2) vasta sitten, kun he olivat voittaneet tarpeeksi. Sekä osittain suomalaissukuinen Dunphy, että perin juurin jenkki Wooden ajattelivat pelaajiensa olevan ”menestys”, jos he 20v kuluttua näkivät näiden olevan kunnon kansalaisia. Sietää kysyä, kuinka moni johtaja nykyisin osaa tai haluaa nähdä asiat näin?

Woodenista tuli lopulta satumaisen kuuluisa, mutta 90-vuotiaanakin hän puhui yhä nöyrästi. Velho tiedosti, että oli voittanut mestaruuksia suuressa yliopistossa, jossa siihen tarjoutui mahdollisuus. Ajan mittaan efekti kertaantui, ja ensimmäisten voittojen myötä hän sai monet maansa parhaista pelaajista. Jos Wooden ei olisi ollut onnekas saadessaan kyseisen työpaikan, koko UCLA ja sen dynastia olisivat jääneet tapahtumatta. Ja… Ilman mestaruuksia suurin osa ei haluaisi edes kuunnella kaveria, saati opiskella häntä, vaikka tieto onkin ihan yhtä timanttia. Laittaa miettimään. Hyviä vanhempia ja johtajia toimii hiljaisuudessa ihan nenämme alla, emmekä me huomaa heitä. Pelkkä menestys -tai sen puute- määrittelee arvostuksemme ja kiinnostuksemme. Unohdamme, että voitot eivät yksin korreloi ammattitaitoa, vaikka ovatkin osa sitä. Myös olosuhteilla on merkitystä:

”Can one honestly feel that a Dean Smith, a Bob Knight, a Denny Crum, a Lou Carneseca, a Ralph Miller, an Adolf Rupp, a Hank Iba, or a Pete Newell is a better coach than one of the many Browns, Joneses or Thompsons- or than the many who never won a national championship because of extenuating circumstances but whose teams play close to the level of their competency?

Suffice it to say, that there are many good coaches, known and unknown, whose records would be just as good or better than many of the highly publicized if their positions were reversed.”

They Call Me Coach (Wooden, 1988) p.236 (painotukset allekirjoittaneen.)

Pyhinä osa meistä pysähtyy nauttimaan hiljaisuudesta (ja osa sukulaisten karusellista.) Pysähtymään kykenevät ehtivät kenties myös tarkastella sitä, minne ovat matkalla. On rohkaisevaa nähdä, että monet ovat menneisyydessä ja suuremmalla kokemuksella vastanneet samoihin kysymyksiin, jotka meitä askarruttavat. Lisäksi on kannustavaa, että alansa parhaat näkevät johtajan roolin edellä kuvatulla tavalla: todelliseen hyvinvointiin tarvitaan sekä kovuutta, pehmeyttä, että nöyryyttä. Yhdellä sanalla siis rakkautta.

Ennen joulun toivotuksia luettavaksi vielä seuraava, lyhyt artikkeli. Carl McGownin myöhään urallaan kirjoittama juttu pohtii sitä, mitä on olla sekä hyvä, että hyväksi omille pelaajille. Tätä toivoo salaa kenties jokainen valmentaja ja johtaja. Myös siis he, jotka eivät ole asiasta vielä tietoisia.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/good-for-and-good-to/

Merry Christmas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Menestyvistä Seuroista

28 Feb

Helmikuun juttu kertoo pitkäkestoisesta ja menestyvästä seuratoiminnasta. Ei vain valmennuksesta, vaan nimenomaan urheiluseuran kehittämisestä (jonka osa valmennus myös on.) Valmentajan roolia seuran kulttuurin rakentajana on korostanut moni koutsi ManUn Sir Alex Fergusonista Seahawksin Pete Carrolliin ja moneen kotimaiseen jääkiekon huippuvalmentajaan. Kokeneita menestyjiä kannattaa lukea ja kuunnella.

Allekirjoittanut vastaa itse sisällöstä, mutta olemme parin vuoden ajan kuopiolaisessa LEKA Volleyssa halunneet käyttää vastaavia, rakentavia toimintamalleja. Uskon, että yleisesti urheilussa johtaminen ja rakentaminen ovat talouselämän eliittiä jäljessä, vaikka samat lainalaisuudet molemmista tietysti löytyvät. Miksi emme yrittäisi yhdessä johtaa ja valmentaa viisaammin?

Niinikään uskon, että lajiin katsomatta koutsit ja seurat tekevät perusasioita tavoilla, jotka eivät auta matkalla kohti potentiaalia. Sudenkuoppia on paljon. Euroopasta löytyy varakkaita seuroja, jotka kuitenkin kompastuvat joko taloudellisesti tai pelillisesti kausi toisensa jälkeen. Joskus nämä seurat voittavat mitaleita, joskus jopa mestaruuksia, mutta menestys on satunnaista, sen määritelmä ja pitkäjänteisyys eivät ole selkeitä, eivätkä arvot ohjaa päivittäistä toimintaa.

Analyysi saattaisi usein löytää aaltoliikkeen syyksi toisen kahdesta seurojen perisynnistä: Joko johtajuuden puute (etenkin kommunikaatio osana johtamista) tai lainalaisuuksien laiminlyönti. Kaavamaisuus, joilla nämä ilmiöt toistuvat on silmiinpistävä, kuten myös se, että ne toistuvat varoittavista esimerkeistä huolimatta. Käyttäytymisen ja johtamisen lait ovat universaaleja ja historiaa tuntematon on tuomittu toistamaan sitä. Menestyvät seurat hoitavat homman viisaammin:

  1. Arvot ja Missio

Mitä me arvostamme, ja miksi olemme olemassa? Tukevatko tekemämme päätökset niitä asioita, jotka olemme valinneet johtotähdiksi? Valitsemalla arvot ja mission, sekä niihin palaamalla ja niitä usein kirkastamalla päästään jo pitkälle. Tätä voisi avata vaikka minkä verran, mutta olennainen on tuossa. Vasta kun tiedät MITÄ ja MIKSI, voit luotettavasti vastata kysymykseen MITEN.

  1. Roolien Selkeys

Kuka johtaa mitäkin ja kuka vastaan kenellekin? Jollakin on vastuu viesintäryhmästä, jollakin taloudesta, ja jollakin urheilullisesta tuloksesta. Ja se kenellä on vastuu tuloksesta, myös tekee sitä koskevat päätökset. Seurajohto palkkaa valmentajan tai managerin, jonka vastuulla urheilu on. Urheiluekosysteemin tärkeät palaset, eli fanit, talkoolaiset, yhteistyökumppanit ja pelaajat eivät osallistu joukkueen päätöksen tekoon, eikä heille anneta mahdollisuutta vaikuttaa esim. seurajohdon mielipiteisiin peliajasta, harjoittelusta, tai pelifilosofiasta. Näistä kaikista päättää valmentaja, joka puolestaan vastaa, peilaa, ja kommunikoi asioita seurajohdolle esimerkiksi urheilutoimenryhmän kaltaisen elimen kautta. Vastaavasti valmentaja ei vastaa taloudesta eikä viestinnästä, eikä hän saa tunkea nokkaansa aivan joka paikkaan.

Alta voi lukea Sir Alex Fergusonin näkemyksen marssijärjestyksestä. Lainaan silläkin uhalla, että teksti on pitkä. Fergusonin ja Manchester Unitedin pitkän aikavälin tulokset puhuvat puolestaan.

FERGUSON: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be— then Manchester United would not be the Manchester United we know.

Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital. There are occasions when you have to ask yourself whether certain players are affecting the dressingroom atmosphere, the performance of the team, and your control of the players and staff. If they are, you have to cut the cord. There is absolutely no other way.

It doesn’t matter if the person is the best player in the world. The long-term view of the club is more important than any individual, and the manager has to be the most important one in the club. Some English clubs have changed managers so many times that it creates power for the players in the dressing room. That is very dangerous. If the coach has no control, he will not last.

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula

Valta ei voi olla pelaajilla, eikä millään muullakaan ryhmällä, kuten esimerkiksi seuran faneilla, jotka Kreikan ja Turkin kaltaisissa maissa pyörittävät kuuluisaa sirkusta. Eräs jo toistamiseen Kreikassa valmentanut kollega painotti samaa asiaa: nämä fanit saattoivat olla seuran katsomoissa, palkkalistoilla tai yhteistyökumppanien hallituksissa. Kovat johtajat eivät kuitenkaan kuuntele faneja. Heihin kuului mm. Puolan vuonna 2014 lentopallon maailmanmestaruuteen luotsannut Stephane Antiga, joka fanien täydelliseksi kauhuksi jätti joukkueesta rannalle supertähti Bartosz Kurekin (syyt olivat todennäköisesti painavia, sillä parhaat halutaan mukaan aina.) Jos roolit eivät ole selkeitä, et rakenna menestystä, vaikka organisaatiolla olisi rahaa, faneja ja pelaajamateriaalia.

      3. Luottamus

Jos seurajohto palkkaa valmentajan, toivoa sopii, että se myös silloin luottaa häneen. Toisaalta miksi hitossa kukaan palkkaisi ihmisen vastaamaan tuloksesta, mutta ei joko ole hänen takanaan tai usko hänen sanojaan? Valmentajalle on turhauttavaa olla tilanteessa, jossa hän ja staffi ovat ainoita, jotka näkevät koko joukkueen arjen, mutta heitä ei uskota tai kuunnella. Seurajohto, fanit ja yhteistyökumppanit näkevät usein vain jäävuoren huipun, eli ottelutapahtuman. Mikä on pelaajan työmoraali, käytös muita kohtaan, sitoutuminen, kokonaisvaltainen panos joukkueelle?

Jos kulttuuri seurassa on myrkyllinen, on seurajohdon -ja usein viime kädessä itse valmentajan- tehtävä pitää huoli siitä, että käytösmallit rakentavat luottamusta, eivätkä nakerra sitä. Vastaavasti valmentaja saattaa myös joutua myöntämään, että ei ole ollut tilanteen tasalla. Pitkäjänteisissä organisaatioissa ongelmiin kuitenkin puututaan yhdessä ja ennen kuin ne kasvava liian suuriksi. Sillähän ei ole väliä, kuka on oikeassa mistäkin asiasta, vaan ainoastaan sillä, että toiminta menee oikeaan ja haluttuun suuntaan. (Lisää alla.)

  1. Viestintä

Seuran sisällä asiat osataan sanoa suoraan. Asiat siis tappelevat, eivät ihmiset. Debatti päätöksistä saa olla kuumaa ja kovaa, mutta se pysyy pienen piirin tiedossa ja sisällä. Jos ihmiset voivat luottaa toisiinsa, he myös uskaltavat sanoa, mitä todella ajattelevat, ja konflikti puhdistaa ilmaa. Jokaisella ihmisellä on elämässä uskottuja, perheenjäseniä, ja ystäviä, mutta seuraa vahingoittavat asiat eivät saa päätyä lehtien palstoille. Koko maailma ei voi tietää kaikista ongelmista, tulevista päätöksistä, eikä näitä varsinkaan aleta puimaan julkisuudessa. Avoimuuden tulee olla sisäpiirin vahvuus ja seuran kommunikoida yhdellä suulla ulospäin niin, että se ei loukkaa pelaajien eikä valmentajien työtä. Samaa pätee myös valmentajan ja pelaajien puheisiin seurasta ja toisistaan.

  1. Lainalaisuuksien Ymmärtäminen

Ihmisten käytös, opettaminen ja johtajuus seuraavat kaikki lakeja- siis totuuksia, jotka näkyvät tilastollisina trendeinä. Voileipä putoaa aina alaspäin, ei koskaan ylöspäin, joten sen toimintaan vaikuttaa varmaankin jokin periaate. Esimerkiksi kitinä, johon jokainen meistä joskus syyllistyy, ei ikinä paranna tilannetta, ellei kitinää suunnata muuttamaan vaivaava tilanne. Jos asiaa taas ei voida muuttaa, siitä on turha vauhkota ja sen kanssa pitää elää. Ihmisluonto on tunteiden vietävissä, ja höyryjäkin saa päästää ulos. Usein ongelmat ovat kuitenkin seurausta taipumuksesta ottaa toisen kitinä todesta ymmärtämättä, että se ei välttämättä kerro mistään todellisesta.

Malliesimerkki sudenkuopasta menee näin: Kasataan joukkue. Halutaan menestyä. Jotta toiminta menisi eteenpäin, valmentajan ja pelaajien täytyy vaatia toisiltaan parasta. Työ on kovaa, ja joku ei kestä vaatimista. Alkaa kitinä. Tyypillisesti kitistään joko peliajasta, harjoittelusta, tai filosofiasta ymmärtämättä kaikkia siihen vaikuttavia asioita. Pelaaja kääntyy uskotun ihmisen puoleen, aidosti närkästyneenä, ja uskottu ihminen luulee tekevänsä palveluksen kuuntelemalla ja tukemalla. ”Minähän tunnen Villekallen vuosien takaa ja hän on aina saanut pelata (junnuissa.) Nyt peliaikaa ei tule, koutsi siis ei ole tehtäviensä tasalla (ammattilaissarjassa.)” Viisas ei lähde kuitenkaan tukemaan tätä, vaan kehottaa ottamaan asian esille asianosaisen kanssa ja selvittämään sen. Vai luuleeko joku, että valmentaja ei halua peluuttaa parhaita pelaajiaan? Jokaisella meistä on sisäänrakennettu halu huolehtia ensisijaisesti itsestään, joten kyky nähdä kokonaisuus hämärtyy.

Viedään ajatus asteen pidemmälle. Voi olla, että joku pelaaja tai seuran jäsen tuntee ihmisiä seurajohdossa. Entä jos kyseiset ihmiset kuuntelevat innolla, mielissään päästessään joukkueen sisäpiirin tietoon käsiksi? Misery loves company. Tällainen ihminen voi olla seuran hallituksessa, tai yksi sen yhteistyökumppaneista tai rahoittajista. Erityisen hankala tilanne voi olla silloin, kun merkittävä rahoittaja haluaa euroillaan osaksi pelillistä päätöksen tekoa, mutta ei ymmärrä lainalaisuuksista riittäväksi voidakseen olla joukkueelle hyväksi- vaikka aikeet parhaita olisivatkin.

Ja kaikki tämä, korjattunakin, missaa pointin huolella. Toimiakseen organisaation on seurattava faktoja, ja pidettävä luottamus ja komentoketju ovat kunnossa. Jos valmentaja sanoo, että pelaaja seisoo nyt päällään, niin pelaaja seisoo silloin päällään, ja piste. Hän vastaa tuloksesta ja tekee parhaansa siihen päästäkseen, joten pulinat pois. Jos metodeista tulee ihmettelyjä, viestinnän pitää noudattaa sovittua menettelyä, jotta asia saadaan selvitettyä. Samaa pätee valmentajan ja hänen esimiehensä suhteen niissä raameissa, mitkä tehty sopimus on eritellyt (pitkittynyt päälläseisonta saattaa todella nostattaa kysymyksiä.)

  1. Kärsivällisyys ja ”pienet asiat”

Urheilun mahdollistavat, tärkeät ja arvostettavat yhteistyökumppanit haluavat näkyvyyden lisäksi myös tuloksia (jotka lisäävät näkyvyyttä.) Ei ole tavatonta, että tuloksia halutaan heti ja jatkuvasti. Pitkäkestoista menestystä ei kuitenkaan voi vain ostaa rahalla. Se on seurausta tuhansista pienistä asioista, joista osa vaikuttaa mitättömiltä. Näiden kuntoon laittaminen – arvot, tekniikka, taktiikka, fysiikka, käytös, markkinointi- on suuressa kuvassa yhtä tärkeää kuin huippupelaajien hankkiminen.

Pienten asioiden lisäksi ymmärretään, mitä nöyryys on. Se ei ole nöyristelyä, vaan kovia tavoitteita sisältävä ymmärrys lainalaisuuksista: vaikka tekisit kaiken niin hyvin kuin mahdollista, joku muu voi silti olla joko parempi, varakkaampi, tai onnekkaampi. Se kuuluu urheiluun ja elämään- kaikki ei ole sinun kontrolloitavissasi.

  1. Taidon ja Luonteen Rekrytointi

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (Entinen NFL & NY Giantsin päävalmentaja)

Menestyvä seura, sen yhteistyökumppanit, valmentajat, että pelaajat edustavat ammattitaidon lisäksi myös luonteenlujuutta. Jos hankit joukkueen täyteen pelillistä taitoa, mutta unohdat rekrytä mieltä (ahkeruutta, rehellisyyttä, arvokkuutta) ongelmia tulee varmasti. Sama pätee niihin liike-elämän toimijoihin, joiden kanssa seura haluaa olla tekemisissä.

“Those who cannot remember the past are condemned to repeat it.”- George Santayana

Kohti kevättä ja kasvua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Velho Itse

30 Nov

Ajatuksia lepopäivänä… Sikäli kun valmentajilla vapaita on. Emme ole yksin, sillä moni nykytyö saa ihmisen valtaansa totaalisesti. Vaikka päivä olisi miten vapaa, tulvivat työajatukset hiljaisinakin hetkinä valtoimenaan. Toimiva irtiotto ei onnistu vain ”olemalla tekemättä mitään”, vaan sekin on taito, joka pitää oppia. Osalle tämä tarkoittaa jotakin muuta, johon voi uppoutua yhtä kovalla keskittymisellä. Lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta toimivat kaikki- mutta eivät puolivillaisesti tai keskittymättä. On todella osattava olla läsnä. (Näin muuten kommentoi vapaitaan myös Kuopion ITE Lasaretin toimitusjohtaja ja yli 10 000 polvea operoinut huippukirurgi Uke Väätäinen.)

Kirjoitin syyskuussa velhon oppipojasta. Uskon mestarin oppilaana olemisen johtavan nopeampaan kehittymiseen kuin muilla polun kulkemisen. Polkuja on kuitenkin monia, ja ihmiset voivat nousta huippuosaajiksi hyvin erilaisten vaiheiden kautta. Usein alansa huipusta maalataan ammattitaitonsa takia otsikon mukainen kuva velhona, erilaisena ja muista poikkeavana. Monen TV-sarjan pääosassa on myös juuri tällainen nero, älyltään ylivertainen, mutta kuitenkin jotenkin rikkinäinen ihminen (sillä eihän kukaan voi olla hyvä kaikessa.) Omia suosikkejani ovat olleet mm. Sherlock, House ja Mentalist.

On tärkeää tiedostaa, että polku osaajaksi on avoinna meille jokaiselle, eikä vain harvoille. Kaikki velhot eivät ole rikkinäisiä, autistisia, saati superlahjakkaita -mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan. He ovat aivan tavallisia, prosessiin orientuneita ihmisiä, jotka omistautuvat omalle kehitykselleen- vei se sitten minne tahansa. Vanhan sanonnan mukaan mestari ei koskaan ole valmis, eikä hän mieti päämäärää. Mestari herää aamulla hymyssä suin ollakseen läsnä, kehittyääkseen ja jatkaakseen. Matkan merkitystä korostetaan monessa filosofiassa, eikä vähiten itämaisissa taistelulajeissa, joiden do-pääte tarkoittaakin juuri tietä. (Judo, Taekwon-do, Aikido ja niin edelleen.)

Tänä syksynä törmäsin urheilupsykologiin nimeltä Michael Gervais. En siis ole kyseistä kaveria tavannut, mutta ystävien kautta tutustuin hänen työhönsä ja ajatuksiinsa matkasta,”polusta mestariksi.” Englannin path to mastery on termi, joka toistuu kirjallisuudessa usein, mutta kääntyy suomeksi tyypillisen huonosti. Gervais tekee töitä mm. NFL-jätti Seattle Seahawksin, Red Bullin, ja USA:n naisten lentopallomaajoukkueen kanssa. Parhaiten kaverin ajatukset löytää Finading Mastery- blogista ja laadukkaista podcasteista. Linkki http://findingmastery.net/michael-gervais/ vie aivan hiljattain (20.11.2015) julkaistuun puolen tunnin pituiseen podcastiin, jota voi vilpittömästi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa tulla parhaaksi versioksi itsestään. Alleviivaukset ovat omiani:

”So this path is not reserved for the leonardodavincis or Bob Dylan or Bob Marley or Picasso or Matisse… Mastery is not reserved for just them- it is available for all of us. It is path that is committed to searching. … The ability to have to inner strenght and to be able to stand, with conviction, in the present moment, independent of challenge, or pain, or love, fear, or disappointment or anticipation of what could be… Or excitement… It is the search to deeply understand, to deeply connect with ourselves, others, nature, all through the masterful expression of whatever craft that we’re called for.”

Vaikuttaa siltä, että emme sisäistä tätä itsensä kanssa kilpailemista kovinkaan hyvin nuorempana. Pelivuosien loppua kohden se saattaa kuitenkin hiljalleen alkaa avautua urheilijoille. Paljon vähemmän nuoret urheilijat ymmärtävät puheita taidosta elämäntapana, saati keinona tulla joksikin. Ok, Japanissa ampuvat jousella ja sommittelevat kukka-asetelmia ihan vakavissaan, mutta mitä sitten? Länsimaissa tuntuu siltä, että kaiken pitää olla valmiina eilen, eikä kärsivällisyys tahdo riittää kysymään mistä todellinen merkitys elämälle voisi tulla. Taatusti se ei tule älypuhelimista, täytekakuista tai juhlista, niin kivoja kuin nämä joskus voivat ollakin. Onnekseni on kuitenkin olemassa toisenkinlainen näkökulma merkityksen tuojana- perheen ja terveyden ohella totta kai.

http://www.amazon.com/Mastery-Keys-Success-Long-Term-Fulfillment/dp/0452267560/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1448621950&sr=8-2&keywords=mastery

George B. Leonardin kirjoittama Mastery on helmi, ja siitä on sittemmin tullut lahja monelle ystävälle ja valmentamalleni pelaajalle. Aikidon opettajana Leonard julkaisi monta kirjaa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän puhuvat hyvästä elämästä, hetkessä elämisestä, ajatuksella tehdyistä toistoista, ihmisen kärsivällisyydestä, sekä polusta mestariksi, joka on jokaiselle oma ja erityinen. Sillä, keitä mahdolliset kilpakumppanisi ovat, tai mitä he tekevät, ei saa olla liian suurta merkitystä. Leonardilta pankkiin jääneet ajatukset kulkevat arjessa yhä:

Learn to love the path, most of the time will be spent on the plateau, be ready to wear your white belt every day. Polku on loppumaton- tämän tietää jokainen huipulle päässyt ja matkaan rakastunut.

Todellinen kilpailu, monen huippuvalmentajan sanomana, ei ole vastustajaan keskittyvää toimintaa, vaan oman prosessin sisäistämistä. Vastustajat eivät ole vihollisia, vaan apureita, jotka auttavat meitä yltämään parhaimpaamme ja nostamaan tasoamme. Viimeisimmäksi törmäsin samaan ajatukseen Seahawksin valmentaja Pete Carrollin kirjassa Win Forever. Tervetullut muistutus siitä, kuinka tämä ymmärretään jopa viimeisen päälle kaupallisen ja ammattimaisen liigan ytimessä. Sanoipa NFL:n markkinointikoneisto tai kilpailuretoriikka asiasta mitä tahansa, valmentajat ja pelaajat tietävät kyllä mihin kannattaa oikeasti keskittyä.

Mutta palataan vielä Dr. Gervais’n työhön. Hän käsittelee aihetta autenttisesti ja laajasti, ja monen ihmisen kokemuksia peilaten. Suurin osa vieraista on huippuja, mutta Gervais korostaa, että polulla kulkemisella on paljon muotoja. Ensimmäiseksi se ei siis ole pyrkimystä tulla maailman parhaaksi yhdessä ainoassa taidossa, vaikka tämä yksi ilmenemisen muoto onkin. Voit yhtälailla olla matkalla parhaaksi versioksi itsestäsi, jos haluat olla hyvä isä, puoliso, tai vaikka aamiaisen laittaja- olitpa lisäksi se huippukirurgi tai et. Toiseksi, mestariuden tavoittelu on harvinaista, vaikka se on avoinna ihan jokaiselle. Syy tähän on se tosiasia, että omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva pyöriä. But as they say, growth starts where comfort zone ends. Samoja asioita toistamalla et pääse eri lopputulokseen.

Kolmanneksi Gervais on ensimmäisen, jonka olen avoimesti kuullut puhuvan myös polun pimeästä puolesta. Tässä tapauksessa siis siitä, mitä huipulle tähtäävät, kunnianhimoiset ihmiset kokevat ja mikä matkan hinta saattaa olla. Pakkomielteen omainen tavoittelu ei välttämättä ole sairasta- vaikka sille penkkiurheilija ehkä päätään puistaakin. Epätavallista se kuitenkin on, ja urheilulajin ollessa kyseessä sekä valmentajan ja urheilijan lähipiirin on ymmärrettävä minkälaisesta sitoutumisesta on kyse.

Todellinen asialle omistautuminen voi tarkoittaa enemmän kipua, enemmän yksinäisyyttä ja enemmän ahdistumista kuin soisi kenenkään vapaaehtoisesti kokevan. Näitä, sekä aina vain vahvistuvaa halua tehdä asiat juuri prikulleen tietyllä, kehittävällä tavalla.

Neljänneksi -ja ymmärrettävästi edellisestä johtuen- usein kuultu puhe tasapainosta elämässä menee ohi pointin.Tällä mentaliteetilla varustetulla ihmisellä sitä ei ole, mutta toisaalta sille ei myöskään ole tarvetta. Paljon paremmin on sanottu, että balanssin sijaan jokainen tarvitsee palautumista. Määräänsä enempää et pysty jaksamista venyttämään, sillä jos et palaudu, et voi hyvin. Piste. Hyväntahtoisessa omien rajojen hakemissa näin käy harvemmin (kehittymisen taustalla kun ei ole niin hurjaa draivia.)

Alla kaksi ensimmäistä haastattelua kyseiseltä sivustolta- molemmat olivat eri syistiä nautinnollisia kuunneltavia. Viulisti, säveltäjä ja insinööri Kai Kight puhui omanlaisen polun luomisesta itselleen:

http://findingmastery.net/kai-kight/

Karch Kiralyn haastattelu taas vastaa kysymykseen minkälaista on olla periaatteessa yhden alan intohimoinen huippu koko elämänsä ajan (lentopallon ja beach volleyn pelaajana sekä valmentajana.)

http://findingmastery.net/karch-kiraly/

Aihe on kiehtova, monisävyinen ja väärinymmärretty. Asiaan kummemmin perehtymättä voi ihmetellä, onko mikään koskaan riittävän hyvin? Tai urheilussa kysymään, eikö pelien voittaminen ole prosessia tärkeämpää? On tärkeää muistaa, että kehittymiseen keskittyminen ei tarkoita kunnianhimon puutetta. Kaikki huiput haluavat voittaa- eihän kukaan harrastelijakaan halua hävitä!

Menestyksen määritelmä ei kuitenkaan ole pelkkä voittoprosentti tai dollarit tilillä, vaan syvimmän tyytyväisyyden velho saa oman itsensä lyömisestä, ja askeleesta eteenpäin polulla taidon hallitsijaksi.

Valkoisella vyöllä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Taidot Euroopassa Menestymiseen

31 Oct

EM-kisat ovat ohi. Ranska on ansaittu mestari, Slovenia kakkonen ja pettyneet isännät Italia ja Bulgaria kolmas ja neljäs. Vaikka mitalipelit eivät klassikoiksi nousseetkaan, antoi turnaus paljon aihetta hymyyn. Alla joitakin ajatuksia suomalaisen lentopallon ja valmennuksen näkökulmista.

1. Kuinka vaikeaa on voittaa EM-kultaa?

Puola on hallitseva maailmanmestari, Venäjä hallitseva olympiavoittaja ja Ranska hallitseva maailman liigan voittaja sekä euroopanmestari. Italia on jo olympialaisiin selvinnyt maailman cupin kakkonen, Bulgaria edellisten olympiakisojen nelonen, Serbia viime kesän maailman liigan kakkonen, Saksa MM-kolmonen. Jos nämä seitsemän mitalistia jättää pois, Euroopasta löytyy vielä mm. Belgia, Hollanti, Suomi, Slovakia, Tsekki, Slovenia, Espanja, ja Portugali. Pitää ottaa kartta esille vain muistaakseen jäikö ketään pois… Europpa on kivikova, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun maanosaan.

Tästä huolimatta voi Suomi lähteä jokaisiin karsintoihin ja kisoihin realistisella optimismilla- myös matkalla Rioon ja Tokioon. Joukkueella on kaikki rahkeet kaataa kenet tahansa yksittäisessä ottelussa. Toisin kuin joskus mediasta saa lukea, emme edelleenkään häviä, koska olemme pienempiä. Jo pitkään maajoukkueen tappiot ovat juontaneet juurensa muuhunkin kuin vastustajan fyysiseen paremmuuteen. Kyllä, maailmasta löytyy isoja ukkoja, ja pienemmistä maista aina ei. Suomen kannalta ongelma on, että huippumaat ovat sekä fyysisempiä, että lentopallon perustaidoissa varmempia. Tämä on myös hyvä uutinen: voimme nostaa tasoa ilman, että kenekään täytyy muuttua pidemmäksi. Olemme kyllä riittävän fyysisiä voittamaan mitaleita, mutta taitoa tarvittaisiin vielä enemmän.

2. Mikä asiat tekevät erot huipulla?

Miesten huippulentopallossa eri osa-alueiden tärkeysjärjestys on tutkitusti seuraava:

1. Aloitussyöttö 2. Hyökkäys 3.Vastaanotto 4. Torjunta 5. Puolustus.

Listan kärjestä voi hieman kiistellä, mutta S/VO taistelun voittamalla ja hyökkäämällä tehokkaasti pärjää aika pitkälle. Joka tapauksessa top 3 on paljon edellä kohtia 4 & 5. Monessa lajissa sanotaan, että hyökkäys voittaa sinulle pelejä, mutta puolustus mestaruuksia. Mitä korkeampi taso, sitä varmemmin jokainen joukkue on hyvä kaikessa, missä on pakko olla hyvä. Esimerkiksi EM-kisoissa on vain hyviä hyökkäys-, ja syöttöjoukkueita, sillä muutoin nämä maat eivät siellä voisi pelata. Kaikissa arvokisoissa on kuitenkin myös joukkueita, jotka joko torjuvat tai puolustavat heikosti.

Heikkous voi joko olla yksittäisten pelaajien (1.) kyvyttömyyttä lukea peliä, (2.) kyvyttömyyttä liikkua tehokkaasti, tai yksinkertaisesti (3). kurinalaisuuden ja valmennuksen puutetta. Pelinluku, iso passi, kommunikaatio, varmistaminen, puolustusasento, puolustuspaikka jne. kuuluvat sarjaan ”pienet asiat.” Niiden systemaattinen harjoitteleminen ei kuitenkaan ole suosittua -eikä yhtä kivaa- kuin esimerkiksi lyöminen, ja niin maailmassa on isosti pelaajia, jotka kyllä hyökkäävät, mutteivat puolusta samalla intohimolla. Arvokisavoittajat sen sijaan osaavat molempia, sillä heille pienetkin asiat ovat tärkeitä. If you want to be the best, there are no little things.

3. Mistä pelaajan ”taito” koostuu ja kuinka sitä voi kehittää?

Niihin hyviin uutisiin. Maajoukkueen torjunta-puolustuspelaaminen on ottanut askeleen eteenpäin Tuomas Sammelvuon kaudella. Pelaajat ovat paremmissa paikoissa, paremmissa asennoissa ja tietävät, että näilläkin osa-alueilla on merkitystä. Tulokset eivät kuitenkaan tule hetkessä, sillä taitojen oppiminen on hidasta. Avataan tätä hieman. Jokaisessa taidossa on kolme osaa:

  1. itse motorinen taito

  2. sitä hallitsevat motoriset ohjelmat ja

  3. kyky suorittaa kyseinen taito paineen alla.

Jos taito on esimerkiksi hihalyönti, se voidaan opettaa päivässä parissa vaikka pienelle lapselle. Tämä on helpoin osa valmennusta. Korjataan teknisiä puutteita ja tulos näkyy paljaalla silmällä heti. Mutta vaikka kyseinen taito näyttäisi olevan hallussa, ei 10-vuotias pelaaja tietenkään osaa nostaa Lelu Ojansivun 120km/h hyppysyöttöjä. Hänellä ei vielä ole hermostossaan pelin vaatimaa kykyä ajoittaa tämä hihalyönti kohti tulevaan palloon. (Näitä ajoituksia siis kutsutaan nimellä ”motorinen ohjelma”, eng. motor program.)

Ja tässä on pähkinänkuoressa syy siihen, miksi maajoukkue on aidosti koko Suomen lippulaiva ja lentopalloilevan Suomen haaste. Jos tämä 10-vuotias katsoo aina vain palloa (eikä koskaan syöttäjää ja tämän kehonkieltä) hän ei kehity syöttäjän lukemisessa riittävästi. Pian meillä on 20-vuotias pelaaja, joka on missannut tärkeän palasen kehitystä vain siksi, ettei kukaan auttannut häntä kiinnittämään huomiota siihen, mitä kentällä kannattaa katsoa. Voitte kuvitella saman tilanteen jokaiselle pelin osa-alueelle: puolustaja, joka ei hoksaa katso hyökkääjää; torjuja, joka ei katso passaria; passari, joka ei katso vastaanottajaa- tai vaikka keskihyökkääjä, joka ei katso ja analysoi oman vastaanoton laatua.

Meillä on taipumus kutsua nopeasti oppivia pelaajia lahjakkaiksi, mutta harvoin kysymme loogista kysymystä: Miksi toinen lukee peliä paremmin kuin toinen? Lentopallossa on paljon väliä sillä mitä katsot ja sillä miten liikut. Molemmat ovat helposti opetettavia asioita, mutta kuten todettua, siinä missä monen liikkeen opettaminen ja oppiminen on suht. helppoa, sen oikea ajoittaminen avoimessa ympäristössä on vaikeaa. Vaikka nykymaajoukkueessa siis on kiinnitetty huomiota siihen, mitä meidän tulee katsoa ja kuinka puolustaa, asiat eivät ajoitusten ja pelin luvun puolella tapahdu hetkessä.

(Huom. kenties tuon 10-vuotiaan joukkuekaveri taas katsoo eri asioita, ja kehittyy nopeammin. Paras indikaattori pelaajan tasosta on määrätietoisten harjoitustuntien määrä, mutta kaikenlaiset tuntivertailut ovat vaikea myös siitä syystä, että on vaikeaa tietää mitä kukin urheilija kussakin tilanteessa katsoo, tai mitä hän katsoessaan ajattelee.)

Viimeinen osa taitoa on kyky toistaa opitut asiat ympäristössä, jossa paineet ja panokset ovat kovat. Oppiminen on tilasidonnaista, joten pelien voittamiseen huipulla tarvitaan myös pelaajia, jotka omissa seuroissaan ratkovat kovia pelejä joka lauantai- eivätkä ainoastaan yksittäisessä EM-karsintamatsissa. Tässä on asia, joka Mauro Berruton kaudella olennaisesti muuttui: pelaajat pääsivät parempiin seuroihin, Suomi Maailman Liigaan, ja kuten Mikko Esko osuvasti YLE:n haastattelussa totesi, Suomi on jo vuosia pelannut ratkaisupelit hyvin niitä maita vastaan, jotka ovat fyysisesti ja taidollisesti samalla tasolla. Henkinen kantti riittää. Samoin nyt hopeaa ottanut Slovenia on jo vuosia ollut fyysisesti ja taidollisesti hyvä. Italialaisen Andrea Gianin mukana tuli kuitenkin myös ratkaiseva annos itseluottamusta suoritua paineen alla (Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari.)

4. Neljä asiaa, joissa voit auttaa!

Haluatko konkreettiseksi osaksi maajoukkueen menestystä? Suomen mahdollisuuksiin voittaa arvokisa-mitali vaikuttaa hirvittävän paljon se, mitä seuroissa tehdään. Kuinka me valmennamme pientä poolia pelaajia ikävuosina 10-20v on enemmän merkitystä lopputulokselle, kuin sillä mitä maajoukkue tekee yhdessä lyhyiden harjoitusjaksojen aikana joka vuosi. Helppoja vaadittavia asioita ovat mm.

  1. Käytös. Hävityn ja voitetun pallon jälkeen käydään keskellä. (Ei vain voitetun pallon jälkeen.)

  2. Hihalyönti. Käsien tulee vastaanotossa olla alhaalla vartalon edessä. (Ei sivuilla, ei ylhäällä.)

  3. Puolustus. Hartioita leveämpi asento, kädet alhaalla edessä, etukumara, tasapaino. Ennen kuin hyökkääjä koskee palloon, on oltava paikallaan tätä lukemassa. (Ei kyykyssä tai liikkeessä.)

  4. Juju. Pitäkää treenejä, jossa täytyy -on pakko- kokeilla erilaisia hyökkäysvaihtoehtoja (Eikä aina sitä monen junnun suosikkia, täysillä johonkin hyökkäämistä.)

  5. Iso passi. Jokainen passaa joskus (ei aina pelkästään passari, eikä nappinostosta.)

Liioittelematta voi kirjoittaa, ettei yksikään maa opeta junioreille näitä asioita systemaattisesti. Suurimmat ongelmat monissa valmennuskoulutuksissa liittyvät siihen, että asioista tehdään liian monimutkaisia ja teoreettisia. Ylläolevat on kaikki helpohko toteuttaa, eivätkä ne vaadi aikaisempaa taitoakaan kuin nimeksi. Sen kun vain kokeilemaan.

5. Voiko tähtiä valmentaa?

Voi, mutta kestää pitkään rakentaa luottamus, jolla menestyvän ja itsevarman ihmisen saa näyttämään haavoittuvan puolensa. Onkin harvinaista tavata valmentaja, joka edes yrittää opettaa 20-30-vuotiaalle tähtipelaajalle puutteellisia perustaitoja. Usein kyseessä olevan pelaajan taso riittää useimpien tavoitteiden saavuttamiseen, ja hänelle on jo muodostunut vahva käsitys omista taidoistaan. Minkään tähtisikermän valmentaminen ei ole kahdedittavaa puuhaa- etenkään maajoukkueessa, joka kokoontuu yhteen vain lyhyeksi ajaksi.

Ja niin maailma on täynnä tähtiä, joita ei haluta valmennettavan oikein kenekään toimesta- ei valmentajien, ei seurojen, eikä edes pelaajien itsensä. Mutta entäs jos…

Nöyrä mutta itsevarma käytös on kuitenkin minimivaatimus arvopohjaisessa joukkuekulttuurissa, puhumattakaan pyrkimyksestä olla tänään aina parempi kuin eilen. On kovaa hommaa viedä eteenpäin porukkaa, jossa valmentaja joutuu käyttämään suuren osan energiastaan käytöksen opettamiseen. Suomi ja suomalaiset ovat onneksi tässä etulinjassa- meidän arvomme ja käytöksemme tunnetaan maailmallakin jo laajalti. Edellä mainittujen asioiden opettaminen tuottaa lajitaitojen ohella siis myös entistä paremmin käyttäytyviä ja valmennettavia nuoria aikuisia, tulipa heistä sitten liigapelaajia, maajoukkuepelaajia, tai vaikka myyntiedustajia.

Onnea Suomelle tammikuun olympiakarsintaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , ,

Odotuksista

25 Feb

Kausi on kohta playoffeja vaille valmis. Samalla, kun mielenkiintoisin osa vuotta lähestyy, on hyvä myös katsoa taaksepäin. Muistuttaa itseään siitä mikä lähtötilanne elokuussa oli, missä asioissa yksilöt ovat kehittyneet, ja mihin asioihin kannattaa yhä kiinnittää huomiota. Osa työstä täytyy suosiolla myös siirtää ensi kesälle, ja vahvistaa omia vahvuuksia.

Yksi mielenkiintoisista huomioista liittyy odotuksiin, joista olen kirjoittanut ennenkin ja lähes samoin sitaatein. En tarkoita tällä nyt olettamuksia tai sitä, miten asioiden olettaminen vääjäämättä johtaa ongelmatilanteisiin (on toki selvää, että kaiken pitää olla selvää) vaan sitä, kuinka seura, valmentaja, ja yksilö näkevät omat menestymismahdollisuutensa. Valmentaja on tässä avainasemassa, sillä ihmiset huomaamatta muuttuvat sellaisiksi, kuin 1. he itse odottavat suoriutuvansa ja 2. kuinka esimies heidän odottaa suoriutuvan.

”A man is what he thinks all day long.” – Ralph Waldo Emerson

Kauden alussa puhuimme odotuksista usein, ja playoffien alla on aika palata tähän aiheeseen. Jokainen ihminen on omien ajatustensa summa, joten meidän täytyy luonnollisesti olla varovaisia sen kanssa, mitä kerromme itsellemme. Jokainen solu kehossa kuuntelee SINUN ajatuksiasi… Joten kerro ja näytä nyt ihmeessä itsellesi miten hyvä sinusta voi tulla. Ajatusten ja ajatusmallien muuttaminen on usein hidasta, mutta kun joukkueen mentaliteetti kasvaa, nopeutuu myös kehitys. Tässä on joka kausi hieno vertailumahdollisuus kevään ja syksyn välillä: Vaikka mentaliteetin kasvu ei olekaan eksponentiaalista (väliin mahtuu syöksyjä) keväällä voi olla tyytyväinen, jos suunta kokonaisuudessaan edustaa kasvua.

”Small dreams lack magic- Dream big Dreams!” Dr. Carl McGown

Et lisäksi häviä mitään, jos omat odotukset ovat korkealla! Tämä on asia, jonka vahvat menestyjät ymmärtävät, ja jota varovaiset mukavuusalueella kulkijat välttelevät. Jos petyt, mitä sitten? Oikeasti, mitä se haittaa? Jos et anna kaikkeasi, et myöskään saavuta suuria asioita. Ja jos putoat, pysähdy, analysoi, ja jatka matkaa, ei siinä sen kummemmasta ole kysymys. Vaikka pidänkin valmentajan työtä ensisijaisesti opettajan työnä, kunnianhimon tulee olla osa huippu-urheilua. Joukkueessa on yksilöillä oltava kristallinkirkas ymmärrys siitä, että minä itse olen iso palanen menestystä, enkä vain piilossa oleva osa meitä. MINÄ voin tehdä tavoitteista totta, ja kuka tietää vieläkin enemmän. Vaikka urheilun tila maassa on kaikkea muuta kuin huono, suomalaisessa urheilussa puhutaan terveestä kunnianhimosta ja suurista unelmista mielestäni edelleen vähänlaisesti. Maajoukkueet sitä kyllä tekevät (ja tulos on kaikkien nähtävillä) mutta useimmissa seuroissa tämä visiointi on vähäisempää.

Mutta palatakseni odotuksiin, ja tämän kirjoituksen ideaan… Takana on siis yli puoli kautta uudessa seurassa, uusien ihmisten kanssa. Lähtökohtaisesti kannustan kaikkia pelaajia näkemään potentiaalinsa, sillä jokaisella ihmisellä sitä on. Ja yleensä vielä jopa niin, että täysin realistinen tasonnosto voi tulla nopeastikin, kun harjoittelu vain laitetaan linjaan periaatteiden kanssa. Tämä motivoi minua paljon, sillä yksikään ihminen ei koskaan juuri tällä hetkellä ole yhtä hyvä, kuin hän jonain päivänä voi olla.

Asia, joka kuitenkin herättää aina uudelleen on se, miten valmentaja päivästä toiseen tämän asian kommunikoi. Vaikka valmentaja aidosti uskookin edellämainittuihin asioihin, väistämättä vastaan tulee heikkoja harjoituksia ja pelejä, jotka pitää käsitellä. Johtajan ajatukset, asenteet ja mielipiteet tulevat selväksi jokapäiväisessä kanssakäymisessä aina, vaikka hän ei niitä suoraan sanoisi, joten ajoittainen muistutus 1. omista realiteeteista ja 2. omista mahdollisuuksista on tarpeen. Törmäsin tammikuussa opiskeluajoilta tuttuun sitaattiin, joka kiteyttää kaiken tämän:

”Behandle die Menschen so, als wären sie, was sie sein sollten, und du hilfst ihnen zu werden, was sie sein können.” –Johann Wolfgang Von Goethe

Lainauksesta liikkuu eri muotoja, mutta niiden yhteinen viesti on tämä:

Jos ihmisiä kohtelee niin kuin he ovat, he pysyvät sellaisina kuin he ovat. Jos taas kohtelet ihmisiä sellaisina, millaisiksi he voivat tulla, autat heitä saavuttamaan potentiaalinsa.

Yksilöillä on aikaa myöten todella tapana nousta paitsi omien, myös ympäristön odotusten tasolle. Jokaiseen kauteen mahtuu voittoja ja tappiota, mutta lopulta voittaa se organisaatio, joka itse eniten uskoo menestyvänsä. Äärimmäisen tasaisessa liigassa runkosarjan päättyminen antaa herkulliset asetelmat katsoa kuka lopulta on kuka.

With relentless courage to press on,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Menestymisestä ja sen kopioimisesta

22 Jan

Taipumuksemme on valmentaa niin kuin meitä on valmennettu, mutta löytyy myös heitä, jotka katsovat oman kulttuurin ulkopuolelle. Moni valmentaja tekee omasta filosofiastaan kuitenkin sillisalaattia poimimalla yhden harjoitusmetodin (tai taktisen, tai teknisen ajatuksen) sieltä, ja toisen täältä. Ajatuksena tietenkin ”saada kaikki parhaat puolet kaikista kulttuureista.” Ajatus on muodikas, ja saattaa äkkiseltään vaikuttaa avarakatseisen koutsin toiminnalta.

Olipa valmentaja avoin uudelle tai ei, uusien ideoiden haaliminen ilman johtoajatusta on vaarallista. Millä perusteella valitset uuden valmennusmetodin monien joukosta? Yleisen vastaus on menestys. Kopioimme jotakin, koska olympiavoittaja teki näin, tai Italian Serie A:ssa harjoiteltiin niin. Vaikka onkin tärkeää seurata menestyviä joukkueita ja valmentajia, ei pelkkä menestys koskaan saisi olla ainoa kriteeri.

Jokaisen voittavan joukkueen takana on kompleksi pienten ja suurten asioiden kertotaulu, eikä meidän aina ole helppoa yhdistää syytä ja seurausta. Olen käynyt kaikkein surullisimmat valmennuskeskusteluni ihmisten kanssa, jotka perustelevat omaa tekemistään muiden tekemisillä. Menestys – josta tulemme puhumaan vielä paljon- on hyvin kaksiteräinen miekka. Se saattaa kertoa joko paljon tai vähän joukkueesta todellisesta potentiaalista ja valmennuksen laadusta.

Missä tahansa aikajanan vaiheessa voit osoittaa voittavan joukkueen pelaajia, ja nähdä ainostaan sen mitä tällä hetkellä tapahtuu. Et kuitenkaan nähdä niitä tuhansia tunteja, kun nämä pelaajat ovat harjoitelleet aikaisemmissa seuroissa, aikaisempien valmetajien kanssa. Et myöskään näe kulissien taakse, etkä tunne joukkueen sisäistä dynamiikkaa. Kaikkien viimeisimmäksi (ja tähän lankaan menevät useimmat kopioijat) moni ei tiedä mitkä asiat ovat primäärejä, ja mitkä sekundaarisia.

Brasilia (2000-luvun voitokkain joukkue miesten lentopallossa) saattaa viettää 90% ajastaan kilpailullisissa, pelinomaisissa harjoitteissa, ja pelaajat ovat pelanneet pienpelejä lapsesta asti. Ei siis ihme, että he tuntuvat syntyneen lentopallo kainalossa. Katsoessa Brasilian avoimia harjoituksia valmentajat kuitenkin kopiovat kaikkein erikoisimmat harjoitteet, joiden parissa joukkue viettää vain hyvin vähän aikaa. Samalla harva näkee tärkeintä syytä menestyksen takana: Tuhansien tuntien kovaa keskenäistä kilpailua pelinomaisissa tilanteissa (ja riittävän suurta pelaajapoolia tietenkin.)

Menestys on kiehtova asia, ja ilman muuta meidän tulee seurata mitä ympärillämme tapahtuu. Valmennusfilosofiaa ei kuitenkaan kannata pohjata siihen, mitä muut tekevät. Ajan hammasta kestävä menestys perustuukin ajan hammasta kestäviin periaatteisiin: Toimintaa ohjaaviin totuuksiin, jotka säilyvät muuttumattomina kunnes toisin todistetaan. Ralph Waldo Emersonin sanoin…

“As to the methods there may be a million and then some, but principles are few. The man who grasps principles can successfully select his own methods. The man who tries methods, ignoring principles, is sure to have trouble.”

Lauri H

Tags: , ,

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta

20 Dec

Olen 29-vuotias entinen lentopalloilija ja beach volleyn pelaaja, sekä nykyinen lentopallovalmentaja. Aktiiviurallani asuin ja pelasin lentopalloa Suomen lisäksi Saksassa, Havaijilla, Sveitsissä ja Belgiassa. Nykyinen työnantajani on Pepperdine University Kalifornian Malibussa. Tulen tammikuusta 2012 alkaen käsittelemään tässä blogissa valmennusta, kehittymistä, ja menestystä. Kuluneiden  kahden vuoden aikana olen kirjoittanut edellämainituista aiheista hotsport.infon sivuilla, otsikon Hakalan Blogi alla. Minut saa koska tahansa kiinni osoitteesta lhakala@hawaii.edu.

Mele Kalikimaka me ka Hau’oli Makahiki Hou,

Lauri H.

Tags: , ,