Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.
Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.
Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:
- Lentopallon pelaaminen
- Toveruus
- Luonteenlujuus
- Periksiantamattomuus
- Läsnäolo
Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.
Mihin voisimme kaikki samaistua?
Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.
Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”
Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.
Esimerkki toimivasta arvosta:
Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.
Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)
1. Lentopallon Pelaaminen
Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.
Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.
Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.
Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.
2. Toveruus
Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)
3. Luonteenlujuus
Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.
Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.
4. Periksiantamattomuus
Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.
Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)
5. Läsnäolo
Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.
Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.
Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.
”The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment