Tag Archives: Harjoittelu

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 1. Pareton Periaate

30 Nov

Parhaat ja vaikuttavimmat asiat ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia. Kun jonkin konseptin tai metodin halutaan leviävän laajalle, on kiinnitettävä huomiota konkreettisuuteen, helppouteen ja ostettavuuteen. Tehtävä ei ole helppo, sillä todellisuus on kompleksinen ja sen mallintaminen haastavaa.

Yritimme pitää tämän kaiken mielessä, kun Marko Viitasen kanssa keväällä aloitimme Olympiakomiteassa. Joukkuepelien vastaavina pöydällämme oli vuosien varrella kasvanut (ja edelleen rakentuva) joukkuepelien menestyssuunnitelma. Lajit yhdessä ovat strategiassa painottaneet erityisesti lasten liikuntaa ja urheilua. Valinta on tärkeä, ja sillä on myös voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Toinen merkittävä asia on harjoittelun laatu varsinkin niiden kohdalla, jotka tosissaan haluavat tavoitella uraa huippu-urheilussa.

Tämän jutun aihe on sama, kuin miltei jokaisen joukkuepelien yhteisössä vetämäni keskustelun. Menestyäksemme meidän on voimakkaasti tehtävä valintoja tärkeiden (primääri-) ja vähemmän tärkeiden (sekundääri-) asioiden välillä kuitenkaan unohtamatta, että molempia on olemassa. Otsikon mukaisesti sekä Pareton periaate, että Määrätietoisen Harjoittelun prinsiipit kuuluvat sille lyhyelle listalle asioita, jotka:  (1) voivat merkittävästi vaikuttavat urheilijoidemme tasoon ja tuloksiin, (2) eivät vielä ole valtavan hyvin tunnettuja, ja (3) voivat monista muista valmentajan taidoista poiketen levitä ja tulla käyttöön nopeasti.

Myös joukkuepeleissä valmennukseen kuuluu tietysti paljon muutakin, lähtien ihmisen fysiologiasta, vuorovaikutustaidoista ja kunkin lajin omasta substanssista. Tässä ja seuraavissa kirjoituksissa esitetyt asiat eivät korvaa edellisiä; ne ainoastaan tuovat kaiken muun osaamisen kontekstiin, jonka avulla tulokset ja kehittyminen tutkitusti saavutetaan. Kyse on pohjimmiltaan informaation jalkauttamisesta käytäntöön:

”Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” – Aki Hintsa & Oskari Saari (Voittamisen Anatomia, 2015, s. 68)

Painotus tuottavuuden mukaan

”Missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pareton_periaate

Kyseinen tilastollinen laki on ollut blogissa esillä ennenkin, enkä tässä käytä siihen liikaa palstatilaa. Vaikka priorisoinnista ja olennaisuudesta puhutaan, ei ”Pareton periaate” ainakaan terminä ole suomalaisessa urheilussa liian tuttu. Vaikka saman asian voi totta kai ymmärtää ilman paketoitua tarinaakin, tarvitsee jokainen käsite myös nimen levitäkseen systemaattisesti.

Vaikka resurssit eivät ole ainoa asia, joka huippu-urheilutuloksiin vaikuttaa, on panostusten laittaminen painavimpiin kohteisiin tärkeää etenkin silloin, kun rahaa on rajallisesti. Ja vaikka suhdeluvut eivät aina ole prikulleen 20% ja 80%, niin periaate itse on helppo ymmärtää. Esimerkiksi näin Tokion 2020-kisojen alla tiedämme, että hyvin pieni osa kaikista maailman urheilijoista omaa mitalipotentiaalin. Satsaus heihin tulee eri maissa luontaisesti entisestään kasvamaan. Ja yhtä varmasti, kuin suhteellisen pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta energiankulutusta ja vaikkapa suurimmasta osasta yritysten tuottavuutta, sama pätee myös urheilijoiden kehitykseen. Hyvin pieni osa kaikista toimenpiteistä vastaa suurimmasta osasta urheilijoiden kehittymistä. Pääsemme tästä strategian toiseen valintaan, eli harjoittelun laatuun.

Ennen painotusten laatimista yksi valmentajan tärkeistä päätöksistä on erotella asiat, joihin hän todella voi vaikuttaa. Jotkut ominaisuudet ovat tyystin ulottumattomissamme. Tähän kategoriaan kuuluu parantuneen ravinnon aikana mm. ihmisen pituus. Joihinkin asioihin voidaan vaikuttaa enemmän, mutta esimerkiksi nopeus- ja kestävyysominaisuuksissa perimä raamittaa yksilön harjoitettavuutta merkittävästi. Etenkin joukkuepeleissä keskeiset taidot ovat puolestaan kiehtovia mm. siksi, että niitä voi ainakin teoriassa kehittää loputtomasti. Vaikka potentiaalit yksilöiden välillä tässäkin vaihtelevat, voimme lähtökohtaisesti kaikki kehittyä paljon, jos harjoittelumme vain täyttää tietyt kriteerit.

Mitä ”Määrätietoinen Harjoittelu” on (ja mitä se ei ole)

Eräs kuluneen puolen vuoden aikana esiin noussut asia liittyy heti terminologiaan. Määrätietoinen harjoittelu mielletään usein samaksi asiaksi, kuin ”urheilija 24/7” tai ”uran määrätietoinen edistäminen.” Vaikka unen, ravinnon, harjoittelun ja muun muodostama kokonaisuus on urheilijalle elintärkeä, tässä ei itseasiassa viitata siihen. ”Määrätietoinen Harjoittelu”  tai  ”Deliberate Practice Framework”  tieteellisenä teoriana viittaa ensisijaisesti yhden yksittäisen harjoitteen laatutekijöihin, jotka mahdollistavat hermoston myelinisaatiota, uusien edustusten syntymistä ja taidossa kehittymistä.

Teoria on lukuisten eri tutkijoiden työn tulos, mutta sen oppi-isänä pidetään ruotsalaista, Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyttä K. Anders Ericssonia. DPF on lisäksi journalistien käsissä alkanut elää omaa elämäänsä niin sanotun ”10 000 tunnin” säännön myötä. Perusajatus tässä on, että matkalla huipuksi (tai ”ekspertiksi”) tärkein yksittäinen osatekijä on harjoittelun laatu ja määrä, eikä esimerkiksi perimä, tai jokin vaikeasti määriteltävä ”lahjakkuus.” Osa tutkijoista jopa kyseenalaistaa perimän merkityksen kokonaan. Tunteja olisi joka tapauksessa hyvä kellottaa tuhansia, ja mieluiten aloittaa varhain.

Suomessa keskustelu on ollut vähemmän vilkasta, kuin maailmalla. Kuluneen viidentoista vuoden aikana aiheesta tai sen vierestä on englanniksi julkaistu iso kasa kirjoja: The Brain That Changes Itself (2007), Outliers (2008), The Talent Code (2009), Talent is Overrated (2010), Bounce (2011), The Genius in All of Us (2011), Podium (2014), The Goldmine Effect (2015), Grit (2016), Peak (2016), Deep Work (2016), The Performance Cortex (2018)  ja pari muuta . Näistä kaikki enemmän tai vähemmän innostavasti korostavat, ettet tiedä kuinka hyvä sinusta voi jossakin taidossa tulla, ennen kuin olet harjoitellut pitkään ja laadukkaasti. Kritiikkipuolelta löytyvät puolestaan mm. The Sports Gene (2014), Non-Linear Pedagogy in Skill Acquisition (2015) ja Athletic Skills Model (2017.) Määrätietoisen harjoittelun tekee hyväksi debattiaiheeksi juuri sen mustavalkoisuus ja toisaalta motivoiva sanoma: jos aloitat varhain ja teet pitkään töitä, myös sinusta voi tulla alasi huippu. Väitteitä on tietenkin seurannut vastareaktio ja kritiikin vyöry ainakin kolmesta suunnasta (toki joskus myös vääristäen DPF- teorian tärkeimpiä johtopäätöksiä):

  1. Retrospektiivisen tutkimuksen laatu: Tuntimäärien takautuva mittaaminen nojaa osaltaan ihmisten muistiin, jonka tiedämme hataraksi. Lisäksi pelkät määrät eivät itseasiassa kerro mitään niiden laadusta, joka saattaa vaihdella paljonkin. Tunti nyt sattuu olemaan yksikkö, joita on helppo laskea.
  2. Varhaisen erikoistumisen korostaminen. Ehkäpä kovin ja aiheellisin kritiikki teoriaa kohtaan on peräisin tunneista johdetusta varhaisen erikoistumisen johtopäätöksestä. Varhainen yksilajisuus on osittaisessa ristiriidassa tutkimustiedon kanssa lapsen biopsykososiaalisesta kehityksestä. Tämä puolestaan on omiaan nostamaan aiheellista moraalista huolta lasten asemasta. (Yksilajisuudesta on kuitenkin olemassa myös hyviä esimerkkejä kypsän pedagogisen vanhemmuuden ja valmennuksen tukemana.)
  3. Perintötekijöiden merkityksen vähättely. Vaikka DPF ei suoranaisesti väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä, korostaa se harjoittelua tärkeimpänä tekijänä. Ja totuuden nimissä myös Ericsson myönsi varhain, että mm. pituus, kehon koko ja lihastyyppi kuuluvat asioihin, joilla todella on merkitystä. Vankka tutkittu tieto ihmisen biologiasta kertoo myös, että eroamme kyvyssä ja halussa tehdä työtä, älykkyydessä ja niin edelleen. Näihin DPF ei ehkä tarkoituksella ota voimakkaasti kantaa. Se keskittyy siihen, mihin voi vaikuttaa eniten: arkeen tässä ja nyt.

Kritiikkiä on siis satanut. Sitä lukiessa, ja eri puolilta tarkastellessa en malta olla lisäämättä, että osassa tästä haiskahtaa myös armoton kalamiehen kateus. Ericssonin ja kumppaneiden löydökset itse harjoittelun kriteereistä ovat yksinkertaisuudessaan toimivia ja tukevalla tieteellisellä pohjalla. Lisäksi ne ovat olleet kaikkien nenän edessä vuosikaudet. Joka tapauksessa kaiken mekkalan ja tuntien laskemisen keskellä DPF:n tärkein viesti harjoittelun laadusta on valitettavasti jäänyt varjoon. Ollakseen kehittävää, seuraavien tulisi siis toteutua yhdessä ja samassa harjoitteessa:

  1. Spesifi tehtävä tai tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen                                                                                                                       (Koottu teoksesta Peak, Ericsson, 2016, s. 99-100)

Lisäksi korostetaan osaavan valmentajan roolia mm. tehtävän valinnassa, sekä harjoittelun pitkäkestoista ja vaativaa luonnetta. Kyse ei todellakaan ole tähtitieteestä, vaan niistä peruspilareista, joita ilman suurin osa tulosta ei yksinkertaisesti rakennu. Kyseiset kriteerit löytyvät siten luonnollisesti myös suomalaisen valmennusosaamisen mallista. Kuvan otsikoista ne vaikuttavat etenkin urheilijana kehittymiseen ja lajiosaamiseen, sekä yksilön itsensä kehittämisen taitoihin ja myös valmentajan urheiluosaamiseen. Ja itseasiassa miltei kaikkeen, missä vain voi kehittyä:

https://images.app.goo.gl/XeNprK4HZEiS7DLs6

Jatkamme tärkeästä aiheesta syvemmin joulukuun kirjoituksessa.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , ,

Mistä Voittaminen Koostuu?

24 Mar

Playoffit ovat käynnissä. Kaikki haluavat voittaa, mutta vain yksi ottaa pytyn. Muille käteen jää pettymys. Ja kysymys: Miksi oma joukkue ei voittanut? Missä syy ja miten tämä korjataan? Ihmisen on vaikeaa hahmottaa kompleksisuutta, ja haluamme yleistää asiat helpoiksi. Osatakseen tehdä hyviä päätöksiä johtajan täytyy tietää mistä lopputulos oikeasti koostuu.

”Correlated, but not causal”

”Cum hoc ergo propter hoc (suom. Tämän kanssa, siispä tämän vuoksi) on keskustelussa esitetty argumentaatiovirhe, jossa oletetaan kahden asian yhdessä esiintymisen merkitsevän kausaliteettia niiden välillä.” -Wikipedia

Urheilu tarjoaa kosolti tilanteita, joissa kittilää luullaan kattilaksi. Näemme kaksi tapahtumaa ja vedämme johtopäätöksen syy-seuraussuhteesta. Esimerkki: Valmentaja on pelin aikana rauhallinen, ja joukkue ei ole aggressiivinen. Onko näillä kahdella -siis joukkueen ja valmentajan toiminnalla- jonkinlainen yhteys? Vastaus on kyllä. Johtuuko toinen aina toisesta? Vastaus on ei. Valmentajan käytöksellä on yhteys joukkueeseen, mutta se ei välttämättä aiheuta kyseistä ilmiötä.

Kun puhutaan ”kompleksista sopeutuvasta järjestelmästä” et voi 100% tietää miten yksittäisessä tilanteessa käy. Puhutaan varmuuksien sijaan todennäköisyyksistä. On kuitenkin yleistä kuulla napinaa taholta, joka on investoinut rahaa voittaakseen. Ihminen kun ei luontaisesti ole tilastollinen ajattelija. Aivot ovat kehittyneet ratkomaan nopeasti toisenlaisia pulmia, ja pitkien trendien edessä olemme voimattomia. Tarvitsemme apua. Koska kristallipalloa ei kuitenkaan ole, luotettava tilastollinen analyysi ja ekspertin intuitio ovat parhaat keinomme nähdä tulevaan.

Valmentaja

Urheilussa paras ekspertti on valmentaja. Hän tuntee liigan, pelaajat, pelin ja arjen kehityskaaren; lyhyesti sanoen siis oman alansa. Valmennus on kompleksi ammatti, jonka yksi tarkoitus on voittaa pelejä. Hämäävää kuitenkin on, että joukkue voi sekä voittaa, että hävitä pelejä valmentajan ansioista, tai tästä riippumatta. Seurauksena voimme ajatella virheellisesti, että on sama kuka valmentaa. Osalla taas on vääristynyt käsitys siitä, mihin valmennus kykenee. Etsimme sankaria tai sateentekijää, mutta valmentaja ei myöskään ole taikuri. Osa valmentajista on hyviä, mutta osa ei.

Edellä mainittu kompleksius näkyy taidoissa, joissa valmentajan on oltava hyvä voittaakseen. Arjen taidoista eniten voittamiseen vaikuttaa harjoitusten laatu ja vaatimustaso. Koska jokainen pelaa karrikoiden kuten harjoittelee, tehdään valmennuksen merkittävin työ valokeilan ulkopuolella. Taktiikka, aikalisät ja pukukoppipuheet ovat usein ylikorostettuja. Valmentajan todellista ammattitaitoa on vaikea arvioida, ellei häntä nähdä ja kuulla arjessa valmentamassa ihmisiä.

Parhaat valmentajat ovat ihmistuntijoita. He pyrkivät vaikuttamaan joukkueen kehitykseen ja hyvinvointiin. Laadukkaissa organisaatioissa valmennuksen ymmärrys näkyy pitkäjänteisyytenä. Parhaissa seuroissa ei ole kiire voittaa jokaista ottelua. Kilpailun kovuus ja voittamisen häilyvä luonne ymmärretään. Usein tehty työ näkyy voittoina vasta, kun on kulunut riittävästi aikaa tilastollisen trendin muodostumiseen. Jos matkalla hätiköidään, työ voi jäädä kesken ja hedelmät poimimatta. Yksittäisen pelin tai kauden tulos on jäävuoren huippu; asia jota sopii miettiä jos joukkueesi ei nyt voita. Onko aika laittaa koko homma uusiksi, vai eikö aika vain vielä ollut kypsä?

Pelaajamateriaali (eli Rosteri)

Alojensa parhaat ovat harjoitelleet määrätietoisesti tuhansia tunteja. Yhden kauden puittessa joukkue ei kuitenkaan kykene treenaamaan pallon kanssa määräänsä enempää. Puhutaan sadoista tunneista, jotka eivät merkittävästi kykene muuttamaan liigan voimasuhteita. Yleensä hyvällä pelaajamateriaalilla voittaa siksi ”väkisin” suurimman osan peleistä. Jos materiaalia kehitetään tavalla, joka on linjassa periaatteiden kanssa, materiaali myös kehittyy. Huonommin harjoittelevat taas pelaavat about samalla tasolla alusta loppuun.

Väärinymmärrykset kuuluvat: 1) aikuisia ei voi kehittää ja 2) parhaat pelaajat voittavat aina. Iästä riippumatta pelaajalla saattaa kuitenkin olla yhä paljon potentiaalia. Eksperttivalmentajat etsivät rosteriin nuorien lisäksi ylenkatsottuja vanhempia helmiä myös taloudellisista syistä. Vaikka rosteri onkin tärkein yksittäinen pala voittamista, se ei ole koko tarina. Nimekäs materiaali saattaa myös joskus olla niin myrkyllinen, että toimiakseen pelaajia täytyy laittaa joukkueesta pihalle.

Budjetti (eli miksi raha ei aina ratkaise)

Varakkain voittaa usein, mutta ei aina. Joukkueesi budjetti ei siksi ole mikään tae mitalista tai mestaruudesta. Sen sijaan sitä voisi ehkä pitää jonkinlaisena vakuutuksena paikasta ylemmässä keskikastissa. Systeemissä on edelleen liikaa muuttujia, jotta voittaminen ja raha voisivat täysin korreloida. Urheilun suola piileekin usein heikommaksi katsotun (muttei välttämättä heikomman) järjestämissä yllätyksissä. Suurempi syy kuitenkin on, että rahaa laitetaan vääriin asioihin. Tämän vuoksi rosteri on budjettia parempi potentiaalin mittari.

Rahaa voidaan törsätä monella tavalla. (1) Sitä käytetään menestyshuumasta toipuessa (jäähalli oli täynnä, ja maksetaan menneisyydelle vain siksi, että voidaan.) (2) Näyttäviin pelaajiin, jotka eivät ole tehokkaita (”jos lyö kovaa, on hyvä pelaaja.”) (3) Pelipaikkoihin, jotka eivät vaikuta tulokseen tarpeeksi (tuhlataan mieltymyksiin; ei faktoihin). (4) Tähtipelaajiin siten, että ryhmädynamiikka kärsii (usein ongelmat nousevat rooleista; eli peliajan, huomion ja menestyksen puutteesta.)

Ryhmädynamiikka (eli Kulttuuri tai Joukkuehenki)

Paras tapa säästää rahaa on tietää, mikä kaikki vaikuttaa lopputulokseen. Joukkuehenkeä ei saa rahalla; se pitää ansaita työllä. Rahaa ei ole kaikilla, mutta tietämystä voi olla. Myös halvemmista ja tuntemattomista osista voidaan rakentaa voittava joukkue, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Jos et ymmärrä tunneympäristön merkitystä, voit saada tuloksia, mutta joukkueen parasta potentiaalia tuskin löydät. Jos joukkue oppii todella uskomaan itseensä (pelaajat toisiinsa) voi tapahtua upeita asioita. Tarvitaan kuitenkin aikaa, työtä ja merkittäviä tunnekokemuksia yhdessä. Joskus käy myös tuuri, niin sanottu täydellinen myrsky, jossa palaset loksahtelevat kohdalleen heti.

Kuinka yhtenäinen sinun joukkueesi on kevään peleissä? Periksiantamattomuutta ja yhtenäisyyttä arvostava kulttuuri voi voittaa paljon, mutta kulttuurin luominen on hidasta. Pelaajien roolien, arvojen ja tavoitteiden täytyy olla selkeitä, eivätkä ne saa olla ristiriidassa seuran arvojen ja tavoitteiden kanssa. Muutamalla avainpelaajalla on valmentajan lisäksi ratkaiseva merkitys siihen, kuinka yhtenäinen ryhmä on:

”The word “linchpin” is also used figuratively to mean “something [or someone] that holds the various elements of a complicated structure together. ” (Wikipedia.)

Harjoittelu

Treenaamista jo sivusimme. Tunteja ei voi kellottaa määräänsä enempää, mutta korkea harjoitustaso on ensiarvoisen tärkeä. Marv Dunphy tapasi sanoa ”The most important job of a coach is to get the team to train at a level it needs to train at, in order to be successful.” Pienetkin harjoitteluun liittyvät asiat ovat tärkeitä. Ulkopuoliset kokevat yksityiskohdat usein vähemmän tärkeiksi, koska kontaktipintaa arkeen ei ole. Jos todella haluat tietää mikä vaikuttaa omien toimintaan, kannattaa mennä seuraamaan treenejä (usein liigankin treenit ovat avoimia.) Periaatteet ovat ikuisia. Jo 2600v sitten tiedettiin, ettei tavoitteiden rummutus nosta tasoa. Tarvitaan laadukasta harjoittelua:

”We don’t rise to the level of our expectations; we fall to the level of our training.” –Archilochus

Toistan. Puheiden sijaan tulee kääriä hihat, ja voittamisen sijaan painottaa kilpailemista treeneissä ja peleissä. Siis sitä, mihin voit itse vaikuttaa. Harjoituskokonaisuus on ihmisten kanssa toimimista ja kuuluu valmentajan ydinosaamiseen. Hyvin harjoitellut joukkue näkyy pudostupeleissä yhtenäisenä sekä henkisesti, että taktisesti. Ja mikä tärkeintä, pelaajista huokuu halu poimia hedelmät puusta. Tiukka pelitahti takaa, että yleensä vain hyvin harjoitellut jatkaa pitkälle (toki laaja rosteri auttaa.)

Taktiikka

Vaikka taktiikalla on merkitystä, on se silti yliarvostetuin osa-alue. Valmentaja tekee taktiikan, mutta pelaajat tekevät pelin. Viilatun taktiikan merkitys korostuu vasta, kun joukkueet ovat muilta ominaisuuksiltaan yhtä hyviä. Kokenutta ja nuorta täytyy molempia valmentaa taktisesti, mutta kypsän joukkueen kanssa sillä on suurin merkitys. Siksi sanotaan, että ruokaketjun huipulla ilma on ohutta; huippujen kohdatessa kaikella alkaa olla merkitystä. Mutta: Jos pelaaja ei vielä kykene toteuttamaan taktiikkaa, sitä on turha yli korostaa. Taktiikkaa syytetään helposti niissäkin tapauksissa, kun kyse on enemmän kurinalaisuudesta tai paineensiedosta; siis kyvystä toteuttaa.

Sattuma

Sanotaan, että ”the harder I work, the luckier I get.” Tuuri ja sattuma ovat kuitenkin asioita, joita meidän on vaikea hyväksyä. Elämässä kaikki ei mene kuten toivomme. Joskus häviät, vaikka tiimi olisi tehnyt kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Sattuma voi tehdä sinusta sankarin tai petturin siitä huolimatta, mitä itse halusit tai teit. Valitettavan usein tätä ei ymmärretä. Seurauksena voi olla poliittisesti korrekteja päätöksiä, jotka eivät kuitenkaan paranna tilannetta. Sankari tai petturi on yleensä valmentaja, sillä kaikkia pelaajia tai seurajohtoa on vaikeaa vaihtaa tai kehua kerralla.

Potkut voi olla myös oikea ratkaisu. Usein ne kuitenkin ovat yhtä hyödyllinen ilmiö kuin poliittiset sodat ”huumeita” tai ”aseita” vastaan. Tehdään jotakin, jolla pelastetaan kasvot ja näytetään, että kyetään muutoksiin. Toisin sanoen tehdään asioita, jotka näyttävät hyvältä ja joille saadaan yleinen hyväksyntä ilman, että niistä olisi todellista hyötyä. Joskus toimenpiteet suorastaan huonontavat omia mahdollisuuksia. Haluamme ajatella, että kaikkeen on syynsä (merkitys.) Näin ei ole. Viisas hyväksyy, että uskomattoman epätodennäköisiä asioita tapahtuu, eikä voi muuta kuin hymyillä vieressä. Näitä ovat sekä ikävät vammat, huonot tuomiot sekä mahdollinen keskivertopelaajan hevosen päivä -sattumalta- juuri ratkaisupelissä. Tai supertähden mahalasku. It happens. Pitkässä juoksussa trendi on muu, mutta yksittäisessä tilanteessa pelaaja voi olla käyränsä jommassakummassa ääripäässä.

Kun kiukuttaa, muista…

…ettei voittaminen ole sinun käsissäsi. Joskus vastustaja on parempi, ja joskus onnekkaampi. Pitkäjänteisellä työllä parannat voittamisen todennäköisyyttä, ja pienennät sattuman roolia. Suurimmalla budjetilla saa parhaat pelaajat, tai ainakin näyttäviä ja kuuluisia pelaajia. Ihmisten välinen dynamiikka vaikuttaa lopputulokseen enemmän kuin yleisesti uskomme. Johtajalla on suurin vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri rakentuu. Johtaja asettaa rajat ja puolustaa niitä. Seurauksena on hyvinvointia, järjestystä, ja turvallisuuden tunnetta, jotka edesauttavat voittamista. Joukkue voi voittaa valmentajansa ansioista tai tästä riippumatta. Parhaat seurat etsivät koutsin sen perusteella, mitä tämä osaa, eivätkä sen perusteella, mitä tämä juuri voitti.

Suuretkin ongelmat voivat pysyvä piilossa, jos joukkue voittaa. Voittaminen maskeeraa paljon. Valmentajan tehtävä on olla aina hereillä ja kertoa seuralle missä mennään. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun menee hyvin, ja etenkin runkosarjassa, kun isoja muutoksia voi vielä tehdä. On kuitenkin vaikea uskoa ongelmiin samalla, kun marssitaan voittojen tiellä. Samoin on vaikea uskoa millainen jumalhämärä voi seurata tulenaran kulttuurin ja egojen kärsiessä pari tappiota.

Voitti kentällä kuka tahansa, muista, että elämä on rajallista. Aikanaan voittaminen toi resursseja ja auttoi eloonjäämistä. Siksi edelleen tarraudumme siihen sokeasti; siksi häviäminen edelleen korpeaa niin. Nykyaikana voittaminen on suhteessa vähemmän tärkeää. Kilpaillaan siis siivosti ja käytetään elämän tunnit siihen, millä on kullekin meistä eniten merkitystä.

Ave, Imperator, morituri te salutant,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Tietäminen ja Tiedostaminen

18 Jan

Joitakin vuosia sitten olin silloisen valmentajani pitämällä valmennusklinikalla. Oli syksy 2006, ja ensimmäisen luennon aiheena tieto ja periaatteet. Miksi valmentajan tuli toimia periaatteisiin tukeutuen oli yleisölle outo ajatus, sillä kaikki valmentajat luonnollisesti ajattelivat olevansa oikeassa omine mielipiteineen. Omasta ja varhain opitusta tulee luonnostaan se ainoa oikea tapa, olipa kyseessä hihalyönti, kieli tai uskonto. Huomio kääntyi pian siihen, mistä tieto tulee: How can you know something you don’t know? You don’t know what you don’t know- in fact, how could you?

Jostakin syystä me ihmiset oletamme itse tietävämme miten asiat tehdään parhaiten. Käsite ei selvinnyt minulle tuona päivänä, mutta aika on auttanut sen hahmottamisessa. Kuinka sitä voisikaan tietää jotakin, mistä ei koskaan ole kuullutkaan? Tämän yksinkertaisen asian sisäistäminen tuo rauhaa ja kärsivällisyyttä työhön, sillä pomminvarmasti sinä et tiedä kaikkea. Ja mikä pahinta: nyt kun kausi on yli puolivälin huomaan, etten ole tiedostanut edes asioita, mitkä takuulla tiesin jo vuosia sitten. Arjen kiireessä olen ”unohtanut” osan ihan perusasioista.

Tämä on mielenkiintoinen, joskin häiritsevä ilmiö. Keskusteluissa muiden liigavalmentajien kanssa tulee tämän tästä esiin asioita, joita sitten järkyttyeenä oman huomiokyvyn puutteesta paikkailen seuraavalla viikolla. Moni asia on parantunut juuri kollegoiden avustuksella, (ja tästä https://coachhakala.wordpress.com/2014/12/29/become-dont-compare/ juuri viimeksi kirjoitin.) Hyvä asiantuntijoiden verkosto on kuin se kuuluisa nousuvesi, joka nostaa meidän kaikkien paatteja riippumatta siitä, missä kunkin laiva sillä hetkellä on menossa.

”It’s more important to be aware than to be smart.” – Anon

Tiedon puute sinänsä on ongelmista se helpommin korjattava. Jokin asia ei ole vielä tullut vastaan, ja se yleensä korjaantuu etsimällä vastauksia. Parempi kysymys kuuluukin näin: Mistä tämä turhauttava tiedostamattomuus oikein johtuu? Muistan vuosia sitten miettineeni miten on mahdollista, että jollekin menestyneelle videopelille tehdään suurella budjetilla ja ammattitaidolla täysin susi jatko-osa. Sama pätee vasemmalla kädellä tehtyihin kirjoihin, elokuviin ja vaikka mihin- en koskaan ymmärtänyt, miksi ammattilaiset tekivät virheitä asioissa, jotka olivat osanneet paljon paremmin jo aikaisemmin. Suurin syyllinen, näin uskon, on kiire.

Koko nykymaailman hässäkkä, turhat paperityöt, protokollat, dead linet– ylipäätään kaikki itse tai muiden aiheuttama jatkuva meneminen. Olen vähän myöhässä huomannut sen minkä jokainen hyvä toimitusjohtaja tietää: jos liikaa aikaa ja huomiota laitetaan operatiiviseen toimintaan- oli se sitten tarpeellista tai turhaa byrokratiaa- ei aika riitä huolelliseen suunnitteluun ja pohdintaan. Uskon monen valmentajankin kamppailevan tämän kanssa, sillä pelejä ja tulipaloja aina riittää.

On valmiiksi niin paljon asioita, joita et tiedä. Jos sinulla ei lisäksi päivittäin ole rauhallista hetkeä käydä läpi omia käytäntöjä, urautuu helposti tekemään tänään asiat niin kuin eilenkin, tiedostamatta edes asioita, jotka jo valmiiksi pitäisi tietää.

Harjoittelu kärsii kiireestä. Jos kerran muutat jonkin treeniasian sitä tarkemmin ajattelematta, tästä uudesta tehottomasta ratkaisusta tulee normi, jota kiireessä on hankalaa enää kyseenalaistaa. Ja miksi kyseenalaistaisin, ”koska nämä asiathan minä tiesin jo 2006…” Sitten, noin kerran kuussa tulee ”ei #######!”- hetki ja homma kehittyy. Asiat eivät ehkä ole valtavia –emme esimerkiksi hairahdu pelaamaan lentopallotreeneissä sählyä- mutta ne ovat riittävän isoja maksaakseen meille kehitystä ja sitä kautta sarjapisteitä. Moni harjoite voisi olla parempi, jos miettisin sitä keskittyneenä vielä 30 min. lisää.

Harjoitteiden lisäksi myös yksilöllisten taitojen kehitys on ehtinyt karata tietoisuuden ulkopuolelle. Ihmiset ja taidot ovat erilaisia eikä sinänsä ole ihmeellistä, että jotkut taidot opitaan nopeasti, ja jotkut hitaammin. Itseasiassa oma tiedostaminen on ollut huonoa osaltaan siksi, ettei näissä erilaisissa kehitysvauhdeissa ole mitään ihmeellistä. Oli jopa parin viikon pätkiä, kun annoin joidenkin asioiden vain olla siinä uskossa, että aivoissa kyllä tapahtui muutoksia, vaikkeivat ne kentällä vielä näkyneet. Jotkut asiat toki muuttuivat, mutta harmillisen moni taito polki paikallaan. Syytä oli eniten valmennuksessa: puutteellisissa metodeissa, opetuksessa ja tietoisuuden puuttumisessa sekä valmentajalta, että pelaajilta.

Valmentajan pitää pystyä priorisoimaan omaa huomiotaan ja opettamanaan tietoisuutta itselleen ja pelaajille.

Ajan ollessa rajallinen resurssi se, mihin valmentaja kiinnittää huomiota on äärimmäisen tärkeää. Se, mitä katsot on luonnollisesti se ainoa asia, josta voit antaa merkityksellistä palautetta. (Palautteella taas on ratkaiseva rooli kehittymisessä- se on toiseksi tärkein asia pelinomaisten toistojen jälkeen!) Pelaajan oma tietoisuus- your brain is the athlete, become your own coach- onkin asia, jota olemme LEKA Volleyssa alusta saakka halunneet opettaa.

Itseohjautuvissa urheilijoissa piilee jokaisen joukkueen suurin voimavara, joka toteutuessaan avaa kaikenlaisia ovia.

Oman tietoisuuden ensisijainen hyöty on tietysti yksilön kehityksen huomattava nopeutuminen, mutta yhtälailla valmentajan rooli muuttuu ja helpottuu. Toiseksi valmentajan huomio voi nyt olla muissa pelaajissa, jotka eivät vielä ole yhtä tietoisia tekemisestään ja tarvitsevat palautetta. Kolmanneksi urheilijan saadessa palautetta itseltään myös koutsin naama kuluu vähemmän. Jos jonkun täytyy olla koko ajan sanomassa asioista –rakentavastikin- alkaa yksilössä helposti kehittyä negatiivinen lataus palautteen lähdettä kohtaan, mikä on todella huono juttu kaikkien osapuolten kannalta.

No, meillä pääsi kuitenkin, jotenkin, käymään niin, että en puuttunut tähän tietoisuusasiaan tarpeeksi. Vaikka tiesin, että tietoisuus tekemisestä ei kaikilla ollut kovin hyvää, odotin tilanteen vain muuttuvan. Harva asia kuitenkaan kehittyy vain odottamalla- jotakinhan olisi täytynyt muuttaa. Jos mikään ei muutu, miten voit odottaa eri lopputulosta? Ja niin taas mietimme, että kuinka ihmeessä emme tätä aikaisemmin tienneet.

For years we have known the definition of insanity: Repeating the same process over and over and expecting a different result. If you do what you have always done, you will get what you have always got, and that will never change unless you actually CHANGE something.

Kun minulta kysytään asiaa, mihin valmentajan tulee panostaa kaikista eniten, olen aina vastannut, että tietenkin Harjoitusympäristöön. Yhtä tärkeä asia on kuitenkin valmentajan omaan kehittymiseen ja tietoisuuteen panostaminen.

Sillä jos valmentaja ei kehity, se heijastuu ajan myötä pelaajiin ja muuhun organisaatioon. Pian yli 15 ihmistä kärsii siitä, että SINÄ et joka päivä ponnistele ollaksesi hereillä.

Vaikka harjoitusten suunnitteluun ja taitojen arviointiin saa kulumaan paljon aikaa, se on työtä joka täytyy tehdä täysin keskittyneenä ja tietoisena. Jos ympäristö on huono, emme kehity, ja ympäristö voi aina olla parempi. Ei myöskään pidä unohtaa, että valmentajakin tarvitsee kipeästi palautetta sekä staffilta, pelaajilta, että kollegoilta. Rohkaistaan siis ihmisiä antamaan sitä heille, ja ollaan sen jälkeen myös valmiita ottamaan palaute vastaan. Ja eikun kevättä ja tosipelejä kohti.

”To improve is to change. To be perfect is to change often.” -Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Nuorimpien Harjoittelusta osa 3.

19 Nov

Talven salivuorot ovat pyörineet Suomessa jo hyvän tovin. Syksyn mittaan on tullut paljon kyselyjä liittyen harjoitteluun, joten on lupailemani kolmososan aika… Tässä esitetyt harjoitteet on tehty ajatellen kaikkein nuorimpia harrastajia, mutta opetan samoja asioita maajoukkuetason pelaajillekin. Siispä toivon, että jokainen halukas valmentaja saa tästä ajatuksia toimintaansa, ikäluokasta riippumatta.

Ensi alkuun pari käytännön asiaa… Juttu ei ole ihan lyhyt, vaan se on tarkoitettu avuksi pidemmälle aikavälille. Siispä nopea silmäys tuskin tuo pysyvää apua…Toinen huomiotava asia on, että se kuuluisa kuva toimii paremmin kuin tuhat sanaa. Moni lajitekniikka ei sanoilla kuvaillen ehkä aukea, mutta olen parhaillaan tekemässä pientä videopankkia lentopallotaidoista. Kirjoitan lisäksi toisen jutun tekniikkaleikeistä, joita voimme F-junnuille opettaa pallo-osuuden lomassa.

https://coachhakala.wordpress.com/2013/02/24/nuorimpien-harjoittelusta-osa-1/

https://coachhakala.wordpress.com/2013/04/25/nuorimpien-harjoittelusta-osa-2/

Halukkaat voivat tutustua aiheen kahteen ensimmäiseen osaan alta olevista linkeistä. Jos taas et halua lukea molempia uudestaan, niin…

Pähkinänkuoressa kyse on tästä:

Olen huolissani siitä, että nuoret tekevät kortilla olevan saliajan puittesisa liikaa muuta kuin harjoittelevat itse meidän omaa lajiamme. Suomessa ollaan huolissaan nuorten monipuolisesta liikunnasta, ja olen täysin samaa mieltä siitä, että nuoret tarvitsevat monipuolista liikuntaa. Tiedämme kuitenkin myös, että harjoittelu on spesifiä, ja tullaksemme lentopalloilijoiksi meidän on pelattava lentopalloa. Siirtovaikutuksesta erilaisten taitojen välillä on paljon mielipide-eroja jopa alan huippujen keskuudessa. Kuinka siis tehokkaasti yhdistää lentopalloharjoittelu tähän ”monipuolisesti taitoja kehittävään harjoitteluun” silloin, kuin saliaikaa on viikossa vain pari tuntia?

Ensinnäkin pidän tärkeänä, että lentopalloa harjoitellaan sille varatulla ajalla, ja muita lajeja niille varattuina aikoina. Toiseksi lentopallo on hyvin monipuolinen laji, jos me sitä sellaisena opetamme. En tarkoita, että meidän tulisi erikoistua varhain. Tiedän kuitenkin, että saamme jo pelkästä lentopallosta enemmän irti, kun alamme opettaa kaikkia siitä löytyviä taitoja. Lisäksi jos lentopallo- harjoituksissa pidättäydytään lentopallotaitojen opettamisessa ihan nuoresta pitäen muunlaisten harjoitteiden sijaan, kasvaa myös ihmisten tietämys lajista, sekä kunnioitus sitä kohtaan.

Ideaalitilanteessa valmentajalla olisi harjoituksissa paljon resursseja: pallon heittäjiä, pallon kerääjiä, aina uuden ja uuden pelinomaisen toiston mahdollisuuden antajia. Jokainen F-nuorten kanssa aikaa viettänyt nimittäin tietää, että 1. Kannustuksen on oltava saumatonta ja positiivista. 2. Lentopallo on todella vaikea laji, eikä palloralleja saada aikaan juuri ollenkaan 3. Keskittymiskyky ei ole aivan yhtä hyvä kuin aikuisilla. Lapsissa on eroja, mutta lähteistä riippuen jo 5-vuotiaan pitäisi pystyä keskittymään 10-15 minuuttia yhteen asiaan. Tällainen aika luo jo hyvät edellytykset harjoitteille. Ehdottamassani harjoituksessa vaihtelu on suhteellisen nopeaa, ja uskon, että jos lapsilla on mukavaa ja haastavaa tekemistä, he kykenevät keskittymään yhteen tehtävään kauemmin kuin tavallisesti ajattelemme.

Joka tapauksessa ehdotan nuorille harjoituksia, jossa vaihtelu harjoitteiden välillä on nopeaa, ja joissa lapset vuorottelevat pallojen ja lajitekniikoita opettavien leikkien välillä sen 1-2h ajan jonka he salissa viettävät. Näin täyttyvät kaikki kehittävälle harjoitukselle asetetut kriteerit, ja nuori urheilijan/lentopalloilijan alku saa liikkua monipuolisesti riippumatta siitä, mikä hänen päälajinsa myöhemmin on. Jos se kuitenkin on lentopallo, lajin vaatimat tekniikat ja ajoitukset ovat jossain määrin jo iskostuneet keskushermostoon.

Tarkastutin sisällön sekä ulkomaalaisella, että kotimaisella motorisen oppimisen expertillä (Sami Kalaja) ja he molemmat näyttivät vihreää valoa. Toivon, että saamme yhdessä tehtyä tästä jutusta sellaisen joka palvelee kaikkia osapuolia: itse lapsia, lentopalloa, ja Suomen urheilua.

Ja vielä viimeinen sana: en hetkeäkään kuvittele, että tämä on helppoa. Nuorimpien valmentaminen vaatii energiaa ja kärsivällisyyttä, ja osa tässä esitetyistä treeneistä on oikeasti etenkin alkuun vaikeita. Näin kuitenkin itse harjoituksen toteuttaisin.

Harjoituksen runko ajalle 17:00-18:30

Jos harjoitus alkaa esimerkiksi klo 17:00, on hyvä sopia tapaamisajaksi esim. 16:45 pukukopissa jotta kaikki varmasti ovat valmiita kellonlyömällä. On myös hyvä idea ottaa selvää, jos jossain kyseisen hallin tilassa on vapaata juuri ennen harjoituksia. Esimerkiksi tatami tai muu avoin tila sopii paikaksi alkuverryttelyleikille: näin saamme puristettua 10-15 minuuttia lisää saliaikaa. Voi kuulostaa pieneltä, mutta pienistä puroista koostuu se suuri virta. Jos tämä onnistuu, voi tavata jo 16:30, leikkiä 16:45, ja aloittaa pallon kanssa 17:00. Peruskonsepti harjoitukselle on 10min pallon kanssa, 5min tekniikkaleikeissä tai syöttäen.

16:30-16:45 Tapaaminen

16:45-17:00 Alkuleikki/ Lämmittely

17:00-17:05 Tekniikkaleikki/ Pelinlukuharjoitus

17:05-17:15 Pelinomainen/ Pallottelu

17:15-17:20 Tekniikkaleikki/ Pelinlukuharjoitus

17:20-17:30 Pelinomainen/ Pallottelu

17:30-17:35 Syöttöharjoitus

17:35-17:45 Pelinomainen/ Pallottelu

17:45-17:50 Syöttöharjoitus

17:50-18:00 Pelinomainen/ Pallottelu

18:00-18:05 Syöttöharjoitus

18:05-18:15 Pelinomainen/ Pallottelu

18:15-18:20 Tekniikkaleikki/ Syöttöharjoitus

18:20-18:30 Pelinomainen/ Pallottelu

Ilmapiiri

Vaaditaan lapsilta hyviä yrittämistä. Haastetaan heidät tekemään asioita, joita he vielä eivät osaa tehdä. Uskalletaan luoda tilanteita, joissa he joutuvat venymään. Ja kaiken aikaa muistetaan, että emme saa turhautua vaan positiivisesti jaksamme luoda uusia ja uusia haasteita.

Alkuleikki/ lämmittely

Vaikka lämmittely ei ole niin tärkeä asia nuoremmille, kuin se on vanhemmille pelaajille, on alkuverryttelyaika ennen saliin siirtymistä erinomaista ei-lajiaikaa. Ennen saliin tuloa voivat nuoret leikkiä hippaa, tehdä erilaisia juoksuja, kuperkeikkoja, tasapainoilua, dynaamisia venytys- ja tasapainoliikkeitä jne. Jos tila sen sallii, voi myös opettaa erilaisia pallon heittotapoja: yhdellä tai kahdella kädellä, sivusta, alhaalta tai pään yli ja niin edellen.

Pelinomaiset harjoitteet vs Pallottelut

Motorinen oppiminen sanoo, että uusi taito tulisi siirtää peliympäristöön mahdollisimman pian, eli jo silloin kun juniori ”juuri ja juuri osaa sen tehdä.” Suljetut harjoitteet kuten pallottelu, jossa pallo tulee aina samasta suunnasta, käyvät oppimisen alkuvaiheissa. Kuitenkin jo varhain – taitotasosta riippuen jo muutaman harjoituksen jälkeen- meidän pitää päästä ”pelaamaan”, vaikka se hieman erilaista f-junnuilla onkin. Pallot ovat pehmeitä, verkko matalalla, kenttä pienempi.

Tästä huolimatta liikkumisen ajoittaminen pallon alle on se iso juttu, ja siihen pitää pyrkiä. Tunnistamaan ”kuinka kaukana peliväline minusta on- ja kuinka sinne pääsen.”

Ymmärrän kuitenkin vanhempien huolen onnistumisista, sekä toimivien harjoitteiden puutteesta. Pitää muistaa, että nuori tarvitsee onnistumisia innostuakseen lajista lisää. (Tämä on yksi pääperusteista koppipallolle, joka ei sinänsä kovinkaan hyvin opeta itse pelaamaan.) Siispä uskon, että aikataulun ensimmäisen pallo-osuuden voi hyvin pitää pallotteluna, ja toisen kenties jonkinlaisena jonopallotteluna, sillä nuoret oppivat paljon pallon käyttäytymisestä ilmassa jo näillä keinoin. Lisäksi vanhemmat saavat harjoitepankkiinsa lisää helposti toteutettavia treenejä. Emme kuitenkaan saa käyttää liikaa aikaa tilanteissa, jossa ei ole sattumanvaraisuutta mukana.

Kuinka kauan koppeja?

Niin haastavaa kuin se onkin, meidän tulisi ohjata nuoria siirtymään pois kopista niin pian kuin mahdollista. Tai -jos nuoret siihen edes jotenkin pystyvät- alkaa opettamaan suoraan hiha- ja sormilyöntiä. On aivan eri taito pelata liikkuva kohde eteenpäin muille, kuin ottaa se kiinni. Koppien ottaminen voi kyllä opettaa lukemaan peliä paremmin, mutta ei pelaamaan itse peliä.

Entä kun palloralli ei jatku? Jatkopallo!

Jatkopallot ovat valmentajan tärkein työkalu matkalla pelaamiseen. Seuraavan toiston (”opportunity to respond”) tulee olla ilmassa heti, kun edellinen on saatu siivottua kentältä ja on turvallista jatkaa. Kukaan ei määrittele näiden määrää- niitä voi olla monta samalle pelaajalle peräkkäin. Tärkeää on, että pelaajat tietävät tämän olevan hyvä juttu. Jatkopallo ei ole mikään rangaistus, vaan uusi mahdollisuus. Sama pätee jatkapalloihin jonopallottelussa, 2v2 treeneissä, 3v3 ja 4v4 treeneissä jne.

Valmentajan tulisi jatkopallolla pyrkiä luomaan tilanne, jossa nuori saa uuden mahdollisuuden pelata edellinen, pudonut pallo. Pyydä siis nuorta katsomaan sinua, odottamaan muutaman askeleen päässä ja pyytämään liikkumaan kohti kun näkee pallon ilmassa (tai jos kyseessä on täysi vasta-alkaja, heitto voi tulla myös vierestä ja sen voi pelata paikaltaan.) On kuitenkin todella tärkeää oppia ottamaan askelia ja pelaamaan palloa eteenpäin, eikä vain aina antamaan pallo suoraan kohti. Lapsi oppii, että usein hän kyllä ehtii, jos vain uskaltaa. Alkuun tämän voi tehdä verkon samalta puolelta, mutta heti kun mahdollista, myös verkon yli. Positiivisen kannustuksen määrää ei jatkopallon yhteydessä voi ylikorostaa- tämän on oltava lapsille kivaa.

Ryhmän hallinta

Etenkin tämän jatkopallojen käytön vuoksi tarvitsemme apulaisia, esim. 2-3 vanhempaa olisi jo iso apu valmentajalle. Jos ryhmä on suuri mutta käsiä vähän, ongelmia tulee taatusti. Pelaajat eivät itse voi jatkopalloja heitellä, mutta he ovat erinomainen apu pallojen keräämisessä – apu jota harvoin käytetään. Neljä pelaajaa kentällä puolellaan, ”seuraava ketju” pallonkeräysvuorossa (josta lapset muuten tykkäävät kunhan saavat siihen kannustusta) ja vaihdot parin minuutin välein niin, että toistomäärät säilyvät tasapuolisina kaikille.

Pallotteluvariaatiota:

*Kaksi pallottelee sormilyönnnillä, hihalyönnillä tai molemmilla

*Kolme pallottelee sormilyönnnillä, hihalyönnillä tai molemmilla- yksi passaa välissä

*Jonopallottelu verkon samalla puolella tai mieluusti verkon yli (liiku pallon perässä)

*Jonopallottelu pareittain niin, että kaksi pelaajaa on samalla verkkopuolella yhtäaikaa ja pelaa pallon verkon yli kahdella kosketuksella ennenkuin he juoksevat pallon perässä jonon hännille (vaatii jo taitoa.)

Valmistaudu antamaan jatkopalloja heti jotta harjoitus ei keskeydy. Jos pallo pysyy ilmassa, laske onnistuneita verkon ylityksiä ja yritä rikkoa edellinen tulos. Leikkimielisesti lapset voivat tehdä yhden vatsalihasliikkeen/kuperkeikan/tms jos vanhaa tulosta ei rikota. He voivat vaihtoehtoisesti myös antaa itselleen raikuvat aplodit jos he sen rikkovat.

Pienpelivariaatioita:

*”Vaihtopeli” kahden-neljän hengen joukkuein siten, että aina kun pallo menee verkon yli, pelaajat juoksevat pois kentältä ja uusi pari ottaa heidän paikkansa. Voidaan pelata kaikenlaisin variaatioin riippuen pelaajien kokonaislukumäärästä: Jos pelaajia on vähän, voi sama pari olla kentällä esim. viiden pallon ylityksen verran muiden ollessa pallonkerääjinä, jos taas pelaajia on paljon, voidaan jatkuvasti kiertää laskien koko porukan verkon ylityksiä. Kentältä poistuneen tiimin tehtävänä on tietenkin juosta edellinen pallo kiinni.

*Voit muuttaa ylläolevaa versiota esim. niin, että siinä käytetään vain sormi- tai hihalyöntiä.

*Voit pelata myös kolmen hengen joukkuein (esim. jos 12 pelaajaa.) On huomionarvoista, että usein kannattaa pelata mieluummin ajasta (seuraavat joukkueet ovat kentällä 2-3min ajan, sitten vaihto. Pisteiden lasku on toki hyvä asia, mutta ennenkuin taitoa karttuu hieman lisää, on pisteenlasku hankalaa siinä jatkopallojen paljoudessa, mitä valmentajat joutuvat peliin laittamaan.

*Jos pelaajia tässä vaihtopelissä on kentällä kolme tai peräti neljä, kannattaa huomioida ylimääräisillä jatkopalloilla myös pelaaja, joka harvemmin koskee palloon. Kosketuksia voi sallia myös yksi tai kaksi, mutta mieluusti kolme.

*Samaan vaihtopelikonseptiin voi tuoda variaatiota vaihtelemalla jatkopallon laatua. Pallorallit kannattaa aloittaa valmentajan toimesta heittämällä pallo verkon yli -eikä siis vain samalle puolelle- ellei edellinen kosketus sinne päättynyt. Asim. vastaanotto putosi ennenkuin passaava pelaaja siihen ylsi. Edelleen pitää muistaa taitotaso- joskus jatkopallon on tultava vierestä. Ei pidä kuitenkaan unohtaa, että niin pian kuin nuori osaa ennakoida verkon yli tulevan pallon liikkeen, sitä nopeammin hän saa todellisia onnistumisen elämyksiä myös pelaamisesta.

*Mikä tahansa peli, millä tahansa pistelaskulla/aikamääreellä toimii niinkauan kuin jokaisella junnulla on tekemistä joko kentällä tai sen ulkopuolella. Hauskuuden on säilyttävä osana toimintaa. Kymmenen minuuttia kuluu kuin siivillä ja on aika vaihtaa muuhun leikkiin.

Huom. Valmistaudu antamaan jatkopalloja heti, jotta harjoitus ei keskeydy.

Syöttöharjoitus

Tämä on kaikista tärkein tekniikkaleikki/ ei-pelaamisharjoitus.

Sitä mukaa kun tilastonikkarit saavat selville lentopallon lainalaisuuksia syvenee tietämyksemme myös syötön harjoittelusta. Se on vaikea taito, mutta samalla yksi kahdesta tärkeimmästä lentopallotaidosta. Alakauttasyöttöä on suosittu paljon, mutta samalla kun syötämme alakautta menetämme mahdollisuuden syöttää ja vastaanottaa yläkautta tulevaa palloa. Nämä syöttö/vastaan-otto taidot ratkaisevat tulevaisuudessa sekä sen 1. Kuinka hyvin saamme pallorallit käyntiin ja sitä kautta toistoja, että 2. Kuka voittaa lentopallo-ottelun. Käyttäisin pelinomaisissa treeneissä alustavasti valmentajan heittoa pallorallin aloittamisessa, sillä näin saamme ihan alussa enemmän kosketuksia kuin muilla tavoin. Tämän lisäksi pitäisin erillisiä lyhyitä syöttöleikkejä, joissa nuoret totuttautuvat lyöntiliikkeeseen ja koko syötön konseptiin, vaikka se aluksi hankalaa onkin.

Puolentoista tunnin pituisessa harjoituksessa omistaisen syötölle 2-4 osiota. Harjoitus on helppo laittaa alulle: Valmentaja näyttää ensin mallisuorituksen ja sitten jonkin leikin avulla (”intiaani, jousi ja nuoli”) opetetaan pelaajille sujuva lyöntiliike verkon yli. Puolet joukkueesta yrittää syöttää verkon yli esim. minuutin ajan, ja toinen puoli kerää palloja. Syöttää voi ensin vaikka kolmen metrin päästä verkosta, jotta onnistumisia tulis, ja vähitellen voi siirtyä verkosta kauemmas. Kun taito lisääntyy ja siirrytään kauemmas verkosta on tärkeää opettaa nuoria ottamaan kahden askeleen vauhti, jotta pallo saa kaiken sen voiman taakseen mitä lapsesta lötyy. (Käyn tekniikoiden opetusta läpi toisessa kirjoituksessa, mutta tämä ansaitsee maininnan jo nyt: oikeakätiselle lähtotilanteessa vasen jalka edessä, pallo vasemmassa kädessä, ja perään askeleet oikea-vasen, heitto–lyönti.)

Osa tästä opitusta lyöntiliikkeestä siirtyy myös yhtäaikaa (tai vähän myöhemmin) opittavaan iskulyöntiliikkeeseen, ja nuoret saavat pitkin harjoitusta vaivihkaa syöttötoistoja pitkin kautta. Noin 5min siellä, toisen 5min täällä tuovat vaihtelua harjoitukseen. Tämä on vaikeaa, mutta äärimmäisen tärkeää. (Tällä hetkellä käytämme tätä samaa konseptia slovenialaisessa ammattijoukkueessani siten, että pelaamme kaksi rotaatiota 6v6, ja syötämme 6 minuuttia ennen seuraavia kahta rotaatiota, ja niin edelleen. Näin saamme vaivihkaa tärkeitä toistoja näissä tärkeissä taidoissa.)

Pelinlukuharjoitus

Yksi kaikista harvimmin harjoitelluista taidoista on pelinlukeminen. Usein kokeneetkin valmentajat ajattelevat, pelaaja joko osaa tai ei osaa lukea peliä. Tosiasiassa pelinluku on opittua tilanteen tunnistamista, jota myös voidaan melko helposti opettaa nuorimmillekin. Käyttäisin pelinlukemisharjoitusta ajoittain vaihtoehtona tekniikkaleikille- se tuo vaihtelua, eikä ole fyysisesti lainkaan vaativaa- ainoastaan hoksottimet kuluvat. Ihan alussa tätä ei kuitenkaan voi käyttää, sillä ennen uuden motorisen taidon oppimista pelaajan koko huomion on oltava pelivälineessä. Vasta kun pelaajien taitotaso karttuu, voi pelinluvun ottaa ohjelmaan. (Tämä voi tarkoittaa myös sitä, että ryhmän taidosta riippuen harjoitus ei vielä sovi F-ikäisille muuten kuin pelkistettynä ”minne pallo menee leikkinä.”)

Yksinkertaisuudessaan ”pelinlukeminen” tarkoittaa katseen irrottamista pallosta ja sen siirtämistä pelaajaan, joka koskee palloon seuraavaksi. Erilaisilla leikeillä voimme pyytää lapsia katsomaan palloa käsittelevää pelaajaa (joka tässä alkuvaiheessa on ensin yksi valmentajista) ja liikkumaan suuntaan, johon valmentaja hyvin selkeästi näyttää palloa pelaavansa. Lapsia voi myös pyytää huutamaan kosketuksen suunnan (”ovelle” tai ”seinälle” , ”oikea” tai ”vasen”ja niin edelleen.) Tämän lisäksi on tärkeää opettaa nuoria katsomaan ennen suoritusta pelaajaa joka koskee pallon, eikä vain palloa koko aikaa, mutta kuten sanottu taito ratkaisee voidaanko pelitilanteeseen siirtyä.

Jutulle tuli mittaa peräti viisi sivua, joten poistin tekniikkaleikkien ideapankin tästä lopusta ja siirsin sen omaksi osakseen, jonka toivottavasti saan piakkoin valmiiksi.

Harjoittelun iloa toivoen,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Valmentajan tärkein tehtävä

21 May

Valmentajan ammattiin kuuluu jatkuva päätösten tekeminen. Mitä me teemme tänään harjoituksissa? Ketkä pelaavat? Millä pelipaikoilla? Kuinka pelaamme seuraavaa vastustajaa vastaan? Yhdenkin kauden aikana näitä päätöksiä kertyy tuhansia. Pienistä asioista suuriin, hyvän valmentajan täytyy kyetä tekemään hyviä ratkaisuja. Tämä juttu käsittelee päätöksistä tärkeintä, joka jostain syystä usein jää sivurooliin: Kuinka me valmistaudumme -eli harjoittelemme?

Tavallisesti valmentajia vertaillaan taktisen osaamisen tai motivointikyvyn perusteella. Tämän lisäksi tärkeiksi ominaisuuksiksi luetaan mm. joukkueen kokoaminen, ja kyky johtaa peliä tiukoissa paikoissa. Itseasiassa yllättävän vähän puhutaan kaikista tärkeimmästä, eli harjoittelusta. Harjoittelu -siten kuin sen itse ymmärrän- pitää sisällään koko oppimisprosessin: positiivisen ja haastavan ympäristön luomisen, taitojen ja taktiikan opettamisen, sekä huolellisen suunnittelun ja toteutuksen.

On perusteltua sanoa, että valmentajat – etenkin nuorten valmentajat- ovat perusluonteeltaan opettajia. Voidaan myös sanoa, että nuorten valmentajan tärkein tehtävä on kannustaa nuoria ja olla positiivinen… Mutta pian näiden perusvaatimusten jatkoksi tarvitaan tietotaitoa ja halua kehittää pelaajia.Tämän rinnalla kalpenevat kaikki muut osa-alueet, sillä jos joukkue ei harjoittele hyvin, sen on myös vaikeaa pelata hyvin. Harjoituksissa tehty työ antaa mielen rauhan otteluihin- lopputulos huolehtii siellä kyllä itse itsestään.

”Score takes care of itself.” –Bill Walsh

Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka eivät allekirjoita tätä valmistautumisen ja harjoittelun tärkeyttä. Syy skeptisyyteen löytyy historiasta, jossa moni joukkue on menestynyt niin sanotusti ”valmentajastaan huolimatta.” Jos kokoat riittävän kovan pelaajamateriaalin, on mahdollista pärjätä heikommallakin valmistautumisella. Mutta miksi toimisit niin? Maailma on täynnä lyhyisiin projekteihin keskittyneitä koutseja, jotka yhden kauden ajan pyörittelevät kokoonpanoja ja vaihtavat maisemaa. Onkin surullista, että emme useammin halua pyrkiä täydellisyyteen itse harjoittelussa. Miksi emme laittaisi kaikkea kuntoon, jos siihen kerran annetaan mahdollisuus? Syitä on monia, mutta luulen tietämättömyyden ja jopa laiskuuden olevan suurimman syylliset.

”I dont think I was a fine game coach. I dont think I was a great strategy guy. I think I was a good practice coach.” –John Wooden

Wooden piti itseään opettajana, joka valmistautui aina niin huolellisesti kuin pystyi. Eläkeaikanaan mies kertoo edelleen voivansa mennä ajassa jopa 30 vuotta taaksepäin, ja tietää täsmälleen mitä hänen UCLA:nsa teki vaikkapa 24.1.1971, klo 9:55. Kaikki harjoituksen osat oli niin huolellisesti suunniteltu, että muutaman minuutin tarkkuudella hän tiesi missä mentiin. Lukiessa suurten valmentajien intohimosta valmistautua mieleen nousee eittämättä kuinka paljon aikaa sen on täytynyt vaatia. Paljon. Edelleen nykypäivänä moni ammattilaisjoukkueen valmentaja saapuu treeneihin vain hyvin suurpiirteinen harjoituksen runko apunaan. Ja mikäs sen helpompaa: Jos sinulla on sopiva pelaajamateriaali ja annat heidän pelata, hyviä asioita voi tapahtua kuin itsestään. Parhaille valmentajille tämä ei kuitenkaan riitä.

”There are many coaches who will say: ”Here’s what we ll do in practice today.” Then there was Jim, for whom this was not enough. He would present us with a plan on the whiteboard, and say: ”Here is exactly what we will do in practice today.”- Courtney Thompson

Sitaatti on peräisin toiselta USA:n 2012 Olympiahopeaa voittaneen joukkueen passareista. Courtneyn mainitsema Jim on University of Washingtonin Jim McLaughlin, jota pidetään yhtenä maailman parhaista valmentajista. McLaughlin on kuuluisa etenkin halustaan luoda täydellinen harjoitusympäristö. Huomion arvoista on sitaatin spesifisyys: Meille ei riitä, että teemme jotakin kahden tunnin ajan, meidän täytyy olla tarkempia. Mitä tarkemmin tiedämme mitä me teemme, sitä pienemmissä asioissa voimme kehittyä. Toisinsanoen suurpiirteinen harjoituksen runko usein johtaa vain suurpiirteiseen kehitykseen. Parhaat yliopistovalmentajat saattavatkin suunnittella 2,5h harjoitusta yhtä kauan, kuin he käyttävät sen läpiviemiseen.

Harjoituksen valmistelu

Suurin osa suomalaisista valmentajista toimii harrastuspohjalta, eikä heillä ymmärrettävästi ole tuntikausia aikaa valmistautua. Paljon voidaan kuitenkin saada aikaan suht. pienelläkin vaivalla, joten tässä pari vinkkiä.

1. Tee lista käyttämistäsi harjoitteista

Tämä lista auttaa valmistautumaan ja oleellisesti lyhentää suunnitteluaikaa. Kirjoita jokainen harjoite ylös ja jaa ne kategorioiksi. Alkuverryttely, pienpelit, 3m pelit, syöttö/vastaanotto treenit, kuusikkotreenit jne. Valitse listaan vain treenejä, jotka täyttävät spesifisyyden määritelmän (osa voi toki olla opetusvaiheen harjoitteita, etenkin listan alkupäässä.) Et tarvitse sataa eri harjoiteitta- keskity 3-5 hyvään perustreeniin siten, että pelaajat oppivat ne helposti ulkoa. Lisää uusia elementtejä vähitellen- on parempi olla hyvä parissa asiassa, kuin vain kohtalainen monessa.

2. Varaa suunnitteluun n. 30min/vrk

Istu alas rauhalliseen paikkaan, ja laadi harjoituksen runko. Laita sopivaan järjestykseen haluamasi harjoitteet, ja sitten niiden viereen tarvitsemasi aika. Jos et tiedä kuinka kauan kukin treeni voi kestää, mittaa niiden kestot kauden alussa. Tarvitset lisäksi listan kaikista pelaajista, jotka harjoitukseen osallistuvat. Mitä korkeampi taso, sitä tärkeämpää on myös tietää tismalleen ketkä tulevat harjoituksiin ja ketkä eivät. Tiedän monia valmentajia, jotka tästä syystä laativat treenit vasta saman päivän aamuna- odottaen ilmoitusta mahdollisista poisjäänneistä.

3. Kirjoita kaikki ylös

Jos mahdollista, kirjoita koko komeus valkotaululle. Pelaajat näkevät harjoituksen kulun paremmin, ja uusien asioiden opettaminen helpottuu. Ymmärrettävästi monilla ei ole mahdollisuutta käyttää pyörillä kulkevaa taulua, mutta jokaisen valmentajan tulisi ainakin paperilla tietää mitä tapahtuu kunkin 5-10 minuutin jakson aikana. Samalla valmentaja voi mahdollisesti pitää kirjaa pisteistä ja voitoista. (Sivuhuomautuksena…. Whiteboard on hieno työkalu, mutta Euroopassa ne loistavat poissaolollaan. Sitävastoin maailmassa on tuskin yhtään luokkahuonetta, josta puuttuu visuaalinen opetusväline- olipa se liitu-/savi-/valkotaulu tai kangas ja projektori. Tradition vuoksi valmentajat eivät valitettavasti käytä tauluja nykyistä enempää, vaikka niistä olisi suuri hyöty opettajalle.)

Jos valmentaja todella paneutuu tehtäväänsä, välittyy se myös pelaajille. Kyllä nuoret tietävät, jos heistä välitetään, ja heidän eteensä tehdään töitä. Harjoituksen kirjoittaminen on kuin mikä tahansa muu taito- se vie aikaa, ja siinä kehittyy vähitellen. Pikkuhiljaa haluat lisätä harjoitukseen elementtejä, ja rikastuttaa sitä uusilla ja uusilla yksityiskohdilla.

Harjoitus tekee mestarin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , ,

Nuorimpien harjoittelusta, osa 1.

24 Feb

Kerran pari vuodessa viriää jollakin foorumilla keskustelu siitä, kuinka ihan pienten lasten tulisi harjoitella. Ylen sivuilla ilmestynyt artikkeli toi asian taas ajankohtaiseksi, joten tässä pieni kertaus sosiaaliseen mediaan jo kirjoittamistani ajatuksista. Itse ylen juttu löytyy täältä:

http://yle.fi/uutiset/treeneissa_mukavinta_on_kaikki/6493257

Tarina menee tiivistettynä näin: F-junioreiden harjoituksissa on kivintä kaikki. Kaikella tarkoitetaan monimuotoisuutta, hipasta kehonhallintaan ja tennispallon heittoon. Nuoret tykkäävät jokaisesta aktiviteetista, vanhempia on valmentajan tukena useita, ja harjoituksissa on vauhdikas ja hyvä ilmapiiri. Liitteenä on kuvia erilaisista harjoitteista, jotka kannattaa myös katsoa läpi. Onko jutussa kuvattu paras mahdollinen kasvamis- ja oppimisympäristö nuorelle urheilijalle? Mielestäni kyllä ja ei. Olin sekä iloinen, että pettynyt kuullessani jälleen tällaisista harjoituksista.

Toivon tätä lukevien valmentajien ymmärtävän, että heitä ei tässä kohtapuoliin kritisoida yksilöinä. Pettymykseni juontaa juurensa Suomessa hallitsevasta harjoittelukulttuurista ylipäätään, ja on meidän kaikkien tehtävä osallistua sen parantamiseen. Haluan lisäksi tuoda esille, että jokainen nuorten vetäjä on elintärkeä ja nauttii arvostustani. Kiitos siitä mitä teette. Jos kuitenkin haluamme kehittyä lajina ja valmentajina, muutoksia on tehtävä, vaikka kriittisen näkökulman esilletuominen onkin kiusallista. Aloitetaan, mutta otetaan ne positiiviset asiat ensin:

Iloinen seuraavista syistä:

Ympäristö vaikuttaa kaikin puolin positiiviselta ja kannustavalta. Meno on vauhdikasta, ja mielenkiinto liikuntaan säilyy. Lukuisia vanhempia on mukana toiminnassa, mikä on tärkeää sekä toiminnan ymmärtämisen kannalta, että ihan käytännön syistä. Apua tarvitaan aina. Lisäksi on tärkeää, että nuoret saadaan aikaisin mukaan liikuntaan ja seuraan, jolla on mahdollisuus iskostaa terveitä elämäntapoja koko eliniäksi. Nämä ovat asioita, joista kaikkien urheiluseurojen tulee olla ylpeitä. On hienoa, että vapaaehtoisin voimin saadaan aikaan tällaista iloa.

Ja pettynyt seuraavista:

Monipuoliseen liikuntaan suuntautuneita liikuntaleikkikouluja saa ja ehdottomasti pitääkin olla, mutta niitä tulee kutsua juuri leikkikouluiksi, ei lentopalloharjoituksiksi. Jutussa oli kyseessä juuri lentopalloseuran vetämä harjoitus, mutta sillä ei ollut mitään (tai hyvin vähän) tekemistä itse pelin kanssa. Reportterin mukaan joukkue kokoontuu kerran viikossa 1,5h ajaksi harjoittelemaan, ja tuona aikana tehdään kaikkea muuta kuin itse harrastetaan – ja opitaan- seuran ”omaa” lajia. Tämä ei ole vain harjoituksen nimestä johdettua semantiikkaa, vaan oikeasti iso ongelma suomalaisessa lentopallossa, joka ei sitä itse edes ongelmaksi tunnista.

Missä siis vika?

Monet meistä suorastaan suuttuvat jos nuoriin pelaajiin (n. 5-10 v.) kohdistetaan mitään muita toiveita, kuin että heidän liikuntansa on monipuolista ja kivaa. Ja jos asiaa tarkastellaan pintapuolisesti, niin mitään probleemaa ei näytä olevankaan. Kaksi tärkeintä asiaa oikeasti ovatkin, että (1.) nuoret liikkuvat monipuolisesti ja, (2.) heitä tuetaan. Tilanteen tekevät kuitenkin hankalaksi tällaisen lähestymisen mukanaan tuovat lieveilmiöt, jotka negatiivisesti vaikuttavat mm. seuraaviin, mielestäni melko tärkeisiin asioihin.

(1.) Nuorten kehittymiseen ja taitotasoon tässä ja nyt

Tiede tietää kertoa meille seuraavaa: Ihmisen taidot ovat hyvin spesifejä. Jos harjoittelet kuperkeikkoja, kehityt juuri kuperkeikoissa, eikä siitä ole juurikaan positiivista siirtovaikutusta vaikkapa hihalyöntiin ja hyppysyöttöön. Sama koskee hippaa, pallonheittoa, ja ranskan opiskelua. Jos ”lentopalloharjoituksissa” ei harjoitella lentopalloa kuin nimeksi, ei kyseinen joukkue oikeastaan ole lentopallojoukkue. Sitten mennään turnaukseen, ja kuten valmentajat tietävät, pelaaminen on alkuun todella vaikeaa. Pallorallit ovat lyhyitä, kosketuksia palloon vähän, ja harmistuneita nuoria paljon.

Joissakin maissa nuorimpien ikäluokkien sääntöjä on muutettu vähemmän lentopallomaisiksi (koppi sallitaan) helpottamaan kynnystä liittyä mukaan. Kyseessä on toki yksi vaikeimmista lajeista, mutta lopputulos on paradoksaalisen kehno. Ensin me aikuiset vedämme treenejä, jotka eivät muistuta itse peliä, ja sitten vielä muutamme pelisäännöt sellaisiksi, ettei pelikään enää muistuta itse peliä. Seuraavaan ikäluokkaan mennessä meillä onkin sitten joukko nuoria, jotka edelleen kokevat lentopallon hyvin hankalana.

Kehittymisen tunne, eli oivallus ”hei, minähän osaan” on perustavaa laatua ole inhimillinen tarve, niin lapsille kuin aikuisillekin. Sitä ei saada aikaan rimaa madaltamalla, vaan rohkaisemalla tekemään vaikeitakin asioita. Nuoret kyllä kehittyvät niissä aktiviteeteissa, joita he harjoituksissa tekevät, mutta aika harva saa hipasta tai törppöjen kierrosta elinikäistä harrastusta. Samalla mahdollisuus kokea onnistumisia ja kehittymistä myöhemmin itse lentopallossa heikkenee.

(2.) Harjoitusten laatuun ja pelaajamääriin myöhemmissä ikäluokissa

Paitsi että vanhempiin ikäluokkiin siirryttäessä taitotaso ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mukana on tuomisina myös tuttu toimintatapa. Tämä koskee sekä pelaajia, että valmentajia (eli vanhempia) jotka tavallisesti kulkevat yhtä matkaa F:istä alkaen. Taitojen lisäksi myös harjoitukset pysyvät pitkälti samanlaisina. Jos seuraa eri ikäluokkien tekemistä pienestä F-pojasta lukioikäiseen A-poikaan, kaikkien harjoituksissa on yksi yhteinen piirre: niissä pelataan vain vähän lentopalloa, mutta erilaisia oheisharjoitteita ja apuvälineitä on mukana yllinkyllin. Tiedämme jo harjoittelun spesifisyydestä, kuinka tämä kierre vaikuttaa taitojen kehittymiseen. On kuitenkin mainitsemisen arvoista, että moni lentopalloa harrastanut valitsee jonkin ikäluokan kätköistä omakseen jonkin toisen lajin, jossa kokee onnistuvansa. Nuoret rakastavat kilpailua ja pelaamista, ja jos näitä on tarjolla koripallossa, sählyssä tai jalkapallossa, ei ole mitään syytä olla siirtymättä sinne. Ei kukaan C-ikäinen enää halua kiertää renkaita tai tehdä viivajuoksuja, vaan pelata, pelata ja pelata.

Useimmiten käy niin, että lentopallo -siis itse peliväline- on kyllä mukana myöhemmissä harjoituksissa, mutta suljetut oheisharjoitteet apuvälineineen (pöydät, typpynarut, matot, tennispallot) ovat ja pysyvät, jäänteenä alkuajoista, jolloin ne olivat harjoituksen koko kuva. Harjoituksesta ei tule pelinomaista sillä sekunnilla kun lentopallo tulee mukaan, vaan silloin kun liikkeet ja ajoitukset vastaavat täysin itse otteluissa vastaantulevia tilanteita.

Sain pari vuotta sitten raivarin lukiessani yhtä kuuluisimmasta suomalaisista nuorten valmentajille suunnatuista kirjoista. Oppineet alojensa tohtorithan sen olivat kirjoittaneet- ja lentopallon kohdalla muistutettiin suurimpiirtein näin ”pelkkä jonossa pallotteleminen ei ole nuorelle riittävän motivoivaa ja kehittävää toimintaa- siksi on syytä harrastaa muita, motoriikkaa monipuolisemmin kehittäviä lajeja.” Puurot ja vellit olivat menneet niin lahjakkaasti sekaisin, että valmentajaa kehotettiin muiden, erilaisten oheisharjoitteiden pariin sen sijaan, että ymmärrettäisiin kuinka uskomattoman monipuolinen laji lentopallo itsessään on, jos sitä pelattaisiin alusta asti. (Tiedän kyllä, että F- ja E- ikäisille pelaaminen vaikeaa, mutta on tapoja auttaa heitä. Palaamme niihin tuonnempana.)

(3.) Lajikulttuuriin ja suomalaiseen kilpailukykyyn maailmalla

Itse ymmärrän lajikulttuurin ”urheiluyhteisön omaksi toimintatavaksi, lajin arvostamiseksi ja siitä koetuksi ammattiylpeydeksi (vaikkei se oma ammatti olisikaan).” En siis tarkoita tällä pelkästään suuria fanilaumoja tai arvokisamitaleja, vaan rakkautta lajiin, aitoa halua kehittää omaa toimintaa, sekä iloa siitä, että olemme saaneet aikaan positiivisia asioita. Vaikka suomalaisen lentopallon lajikulttuuri on hajanainen, ja sitä yhdistää suuri oheisharjoitteiden käyttö. On vaikeaa olla vakavasti otettava lajiyhteisö, jos edes viikon ainoaa omalle lajille varattua 1,5h ei päätetä käyttää oman lajin parissa. Silti tämä koskee suurta osaa nuorimpien juniorien joukkueista, jotka toimivat pääasiassa leikkikouluina. (Loimaan Nilan Bisonsin Aleksi Valavuori totesi samankaltaisesti, tosin hieman eri yhteydessä: ”Urheilukulttuuri ei synny menestyksestä. Urheilukulttuuri syntyy arvostuksesta omaa toimintaamme kohtaan. ”)

Kansainvälisestä kilpailukyvystä puhuminen nuorten yhteydessä saa usein aikaan negatiivisen reaktion, joka on pitkälti ihan oikeutettu. Menestyminen ei saa olla suurin -jos sitten minkäänlainen- arvo nuorimpien junioirien toiminnassa, eikä kukaan pikkujunnujen vetäjä toivottavasti ajattelekaan tekevänsä joukkueestaan kahtatoista sammelvuota. Nuorten tulee itse saada päättää kuinka tosissaan he pelaavat, mutta meillä aikuisilla on suuri vastuu valmistaa heidät tuleviin haasteisiinsa- olivatpa ne millä alalla tahansa.

Vastuumme ei rajoitu pelkkään vauhdin ylläpitoon ja kannustamiseen, vaan meidän velvollisuutemme- suomalaisen lentopallokulttuurin edustajina- on opettaa nuoret tuntemaan tämä upea laji- siis itse peli- läpikotaisin. Kun aika sitten koittaa, he voivat itse tehdä omat valintansa tietoisina siitä, mitä lentopallo todellisuudessa voi tarjota muihin lajeihin verrattuna.

Koko blogi on käsitellyt sitä miksi nuorimpien lasten harjoittelulla on kauaskantoisia seurauksia. Tänne asti päässeellä lukijalla- etenkin valmentajalla- on nyt varmasti mielessään koko joukko kysymyksiä siitä miten esim. F-, E-, ja D-ikäisille voisi tehokkaasti opettaa lentopalloa, ihan konkreettisella tasolla. Palaan tähän aiheeseen heti seuraavassa kirjoituksessa. Perimmäiset aikomuksemme ovat hyviä, ja paljon hyvää olemme jo tehneetkin. Katsotaan viikon päästä, kuinka paljon parempaan me vielä pystymme.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Laws of learning

9 Mar

Tuoreet valmentajat osaavat nykypäivänä vaikka mitä. Mihin tahansa varteenotettavaan valmentajakoulutukseen kuuluu perusteet liikuntafysiologiasta,  voimaharjoittelusta ja ravinnosta, tietokoneista ja tilastoista nyt puhumattakaan.

Blogin alussa kirjoitin tehokkaan harjoittelun pohjautuvan ajan hammasta kestäviin periaatteisiin. Nämä periaatteet ovat likipitäen muuttumattomia totuuksia, jotka ohjaavat valmentajaa ammatissaan aina käytöksestä metodien valintaan.  Valmennuskoulutuksiin kuuluvat tieteenalat (liikuntafysiologia, ravitsemustiede, biomekaniikka, jne) ovat täynnä tällaisia lakeja, mutta lista on auttamatta puutteellinen. Itseasiassa uskon, että kaikkein tärkein osa valmennusta – oppimisen lait –joko puuttuu monesta tutkinnosta, tai ainakin siitä puhutaan hyvin vähän.

UCLA:n legendaarinen koripallovalmentaja John Wooden piti valmentajaa ensisijaisesti opettajana:

“Teachers often make the best coaches, as they tend to follow the laws of learning.”

Mitä nämä oppisen lait sitten ovat, ja kuinka monta niitä oikein on? Ken tietää… Varmaankin satoja. Kyse on pienistä, käyttäytymistämme ja oppimista ohjaavista palasista. Wooden itse erotteli neljä tärkeintä lakia seuraavasti: uuden asian selittäminen (1), mallisuorituksen näyttaminen (2), matkiminen (3) ja toistaminen (4)-  uudelleen ja uudelleen.

Tämä lyhyt lista on tietenkin vain pintaa raapaiseva. Itseasiassa lähes kaikki mitä valmentajana teet voidaan lukea opettamiseksi. Kuinka puhut ihmisille kunnioitusta osoittavalla tavalla? Kuinka annat kriittistä palautetta ja motivoit? Entä kuinka luot optimaalisen harjoitusympäristön? Maailma on täynnä valmentajia, jotka tietävät omasta lajistaan ja tieteestä sen takana valtavasti, mutta eivät koskaan saavuta täyttä potentiaaliaan. Ja tämä vain siksi, että he eivät saa pelajiaan oppimaan haluttuja asioita, olivatpa ne sitten teknisiä, taktisia, tai joukkuedynamiikkaan liittyviä.

Oppimisen lakeihin kuuluvat myos seuraavat: Jotta oppiminen olisi tehokasta, tulee harjoittelun olla merkityksellistä, ja siinä tulee olla selvä, saavutettavissa oleva tavoite. Pelaajat haluavat usein tietää MIKSI he tekevät jotakin ennen kuin he ovat täysin sitoutuneita oppimaan MITEN.  Lisäksi toistojen tulee jäljitella asioita, joita itse pelitilanteessakin tulee vastaan, ja niiden tulee olla laadukkaita, ajatuksella tehtyja. Amerikkalainen ajattelija George B. Leonard pukee tämän keskittymisen sanoiksi seuraavasti:

“Satisfaction lies in mindful repetition, the discovery of endless richness in subtle variations on familiar themes. “

Tästä oppimisessa on pohjimmiltaan kysymys- Mielekkaistä ja huolellisesti tehdyistä toistoista. Ja sitten sananen epäileville tuomaille…  John Wooden tapasi myös sanoa

“I have not taught until they have learned.”

Uran varrella moni meistä toteaa jotakin tyyliin “Onhan me tuosta puhuttu, mutta kun eivät ne pelaajat vain opi.” Vaikka jokainen ihminen on omaan tahtiinsa oppiva yksilo, eivät työelämässä ja  joukkueurheilussa opetettavat asiat tavallisesti ole mitään tähtitiedettä.

Aniharva taito on niin vaikea, etteikö sitä huolellisen harjoittelun jälkeen oppisi. Kun seuraa mailman parhaita valmentajia työssään, voi lyhyessäkin ajassa nähdä pelaajien tekevän huomattavia taktisia ja teknisiä muutoksia. Kyse ei ole siitä, että nämä opettajat tietäisivät lajista paljon enemmän kuin virkaveljensä. Sen sijaan suurin ero on opetustavoissa ja harjoituksen laadussa. Huippuvalmentajat  yksinkertaisesti välittävät pelaajistaan, ja osaavat vaatia heiltä oikealla tavalla, oikeanlaisessa ymparistössä. Lisää luettavaa aiheesta löydät kenen tahansa suuren opettajan elämänkerrasta tai vaikkapa arkisesta wikipediasta:

http://en.wikipedia.org/wiki/Principles_of_learning

“The kids are in your gym… You just have to train them.” – Marv Dunphy

Lauri H.

lhakala@hawaii.edu

Tags: , , ,