Tag Archives: Carl McGown

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 19. Pienet Asiat

30 Jun

Jalkapallon EM-kisoja seuraava ei voi välttyä ajattelemasta pieniä marginaaleja. Tolppa sisään, tolppa ulos, sanotaan… yksi huono kosketus voi erottaa suuren menestyksen epäonnistumisesta. Kun ilmassa on tuntu, että kaikella on merkitystä, myös käytös muuttuu: huippujoukkueet valmistautuvat uskonnollisella tarkkuudella otteluihin, tuomarit käyttävät videoteknologiaa tuomioidensa vahvistamiseen, ja niin edelleen.

Määrätietoisen harjoittelun sarjasta on jäljellä enää kaksi osaa. Harkinnan jälkeen halusin palata tarinassa vähän taaksepäin ja erikseen painottaa kahta asiaa, joista ensimmäinen on tämä yksityiskohtien ratkaiseva merkitys. Urheilun luonteeseen tuntuu kuuluvan, että ostamme asioiden viilauksen ja yksityiskohdat helpoiten kilpailutilanteissa ja niihin valmistautuessa. Yksityiskohdat treeneissä (harjoittelun laatutekijät) sen sijaan helposti joko unohtuvat, tai niitä pidetään liian työläinä, toissijaisina, tai jopa liian kontrolloivana lähestymisenä.

Totuus kuitenkin on, että kirkkaimmalle huipulle nousseet urheilijat tekevät asiat tietyllä tavalla. Tämä pieteetti osaltaan erottaa heidät muista, ja valmentajina tehtävämme on tietysti myös luoda tällaista ”kaikella on väliä” – asennetta samalla, kun pelkistämme maailmaa sen hetken tärkeimpään tehtävään. Tuloksen suurin osatekijä on aina laadukas harjoittelu (jäävuori itse), eikä näkemämme kilpailutapahtuma (jäävuoren huippu.) Tämä mielessä haluan selventää muutamaa blogiteksteistä mahdollisesti syntynyttä väärinkäsitystä.

Kun Pareto laiskistaa

Puolitoista vuotta sitten aloitin sarjan Pareton periaatteen (tai 80/20-ajattelun) esittelyllä. Tiedämme, että monissa ilmiöissä suurin osa tuloksesta on seurausta hyvin pienestä määrästä juurisyitä. Kuluneessa lentopalloesimerkissä olen korostanut, että tasosta lähes riippumatta syöttö, vastaanotto ja hyökkäys muodostavat tuloksen ytimen, jota muut osa-alueet vain täydentävät. Ilokseni tällainen, lajianalyysiin pohjautuva ajattelu on saanut vastakaikua ja myös levinnyt. Jos taas käännämme katseet pelin voittamisesta urheilijan kehittymiseen, pätee sama periaate: pieni osa avainjuttuja on saatava kohdalleen, jotta kehitystä ylipäätään voi tapahtua. Näitä määrätietoisen harjoittelun laatutekijöitä olemme sittemmin purkaneet atomeiksi.

Olen myös korostanut, että tasosta riippuen valmentajalla on yleensä varsin rajallinen mahdollisuus vaikuttaa urheilijaan, joten taisteltavat taistelut on valittava huolella. Luulen, että moni oivaltaa tämän oikein ja priorisoi järkevästi, mutta toisenlaisiakin esimerkkejä valitettavasti on. Jotkut nimittäin ilmeisesti ajattelevat, että jos vain priorisoin aina nämä samat asiat, se automaattisesti riittää. Tästähän määrätietoisessa harjoittelussa ei ole kyse, vaan tietyt drillit ja painotukset ovat vasta lähtöpiste. Priorisointi ei saa laiskistaa yrittämästä laittaa kuntoon aina vain pienempiä ja pienempiä tulokseen vaikuttavia osatekijöitä. Viimeisen ottelun ratkaisevan kaksinkamppailun voittaminen riippuu jokaisesta tilanteesta, jonka olet urallasi elänyt. Tuossa tilanteessa jokaisella harjoitteella ja laadukkaalla toistolla on ollut väliä (ja näidenkin EM-kisojen ratkaisu saatetaan hyvin mitata viivoittimella.)

“Sometimes when I consider what tremendous consequences come from little things, I am tempted to think there are no little things.”  –Bruce Barton

Tiedämme kirjallisuudesta, että kehittymiseen tarvitaan ainakin spesifi tehtävä, riittävä vaatimustaso, palautetta, keskittymistä ja toistoja. Haluan kuitenkin tässä yhteydessä uutena korostaa sitä, että kaikkien näiden laatutekijöiden sisälläkin on merkittävästi laatua lisääviä tai vähentäviä yksityiskohtia tai nyanssieroja. Jotkut esimerkiksi kykenevät luomaan ympäristöjä, joiden haastetaso on koko ajan tapissa tavalla, joka pakottaa antamaan joka toistossa kaikkensa. Toiselle taas noin äärimmäinen vaade ei joko ole tuttu, tai sitä ei vielä osata toteuttaa, vaikka hyvää yritystä siihen suuntaan on. Joka tapauksessa molemmilla valmentajilla voidaan sanoa olevan ”riittävästi” haastetta, ja yhden laatutekijän boksi olisi siten teoriassa tsekattu, vaikka toinen ympäristö onkin paljon toista parempi. Helppoa laadukas valmentaminen ei kuitenkaan ole, eikä kukaan pysy mestarina ilman säännöllistä arjen kontaktia huippuun.

Muistutuksena nojatuolivalmentajille

“Setting a standard of performance and play often comes down to an attention to detail. The focus on details cements the foundation that establishes a standard of play.” -Finding the Winning Edge (Bill Walsh, 1997, s.34, alleviivaus omani.)

Oppi-isäni Carl McGown arvosti paljon jenkkifutislegenda Walshinpedanttia lähestymistä työhönsä. Usein Carl siteerasi 49’ersin vanhaa valmentajaa liittyen etenkin spesifiin tehtävään. Niitä oli paljon erilaisia, ja hän halusi urheilijoiden ymmärtävän, miksi asioita hiottiin tavalla, joka teki harjoituksesta henkisesti niin haastavan. Miksi oli esimerkiksi tärkeää, kummalla jalalla passari aloitti entryn kussakin rotaatiossa? Miksi oli tärkeää, että askelia oli joku tietty määrä? Miksi oli tärkeää, että keskitorjujan kädet lähtivät lukutilanteessa juuri korvien tasalta, eikä esim. vain 10 cm ylempää? Näitä miksi – kysymyksiä oli pelin sisällä lukemattomia.Vaikka jotkut asiat olivat primäärejä, oli ottelun lopputulos kaikkien asioiden -suurien ja pienien- summa. Kun yksityiskohtien voiman oli läheltä nähnyt, oli vaikea palata harjoittelemaan toisenlaiseen ympäristöön, vähemmän määrätietoisesti.

Carl ei myöskään koskaan lakannut ihmettelemästä sitä taikaa, joka joukkueesta kumpusi teknisten ja taktisten yksityiskohtien loksahdellessa kohdilleen. Tämä on ollut itselleni sekä ylpeyden aihe, että kipeäkin asia: mitä useammin olet poissa huippuvalmennuksen pinnasta, sitä varmemmin unohdat, kuinka hyvää todella priima itseasiassa on. Sain tästä onneksi taas muistutuksen, kun Suomen lentopallonaiset pelasivat itsensä EM-lopputurnaukseen, toisen kerran peräkkäin. Tapio Kangasniemen apukoutsina oli kevään ajan yhdysvaltalainen Jim McLaughlin, moninkertainen olympiakävijä, joka on yliopistoista eläkkeelle jäätyään jatkanut valmennusta konsulttina. Jim oli harvinainen vieras Suomessa, ja myös niitä harvoja lentopallokoutseja, jotka voisivat ottaa komennukseen enemmän tai vähemmän minkä tahansa joukkueen maailmassa.

Olin tietysti innoissani mahdollisuudesta viettää tovi herran seurassa ennen joukkueen karsintakuplaa. Ensimmäisissä treeneissä katsoimme tyttöjen päävalmentajan, Nikolas Buserin kanssa passareiden tutorointia. Kuvasin pienen pätkän, ja katsoimme toisiamme. Tuntui, kuin olisin tullut kotiin. ”I forgot, it’s that good” , totesi Nik, joka oli myös viettänyt aikaa maailmalla ennen Kuortaneen pestiään. ”Same here”, vastasin. ”I had actually forgotten, how good the best are.”

Kysehän ei tässä ole yhdestä henkilöstä, vaan siitä kuinka vaikeaa parhaiden opettajien laatua on kuvailla. Kuten edellä kirjoitin, määrätietoisella harjoittelulla voidaan helposti todeta olevan viisi laatutekijää ja sitten edistää ymmärrystä juuri näistä. Silti joskus on vaikeaa arvioida, kuinka hyvin nämä käytännössä toteutuvat. Hyvänä esimerkkinä käy palaute: jos valmentaja auttaa urheilijaa sanallisesti, palaute laatutekijänä on olemassa. Mutta kun Jim valmensi, olisanojen lisäksi jokainen ilme, ele ja äänenpaino osa sitä informaatiota, jonka urheilija suorituksesta sai. Pelaajien silmät paloivat ja heihin lyhyessä ajassa luotu yhteys oli ilmeinen.

Huomionarvoisinta tilanteessa oli se, että kyseessä oli jo EM-tasolla kilpaillut, pitkään hyvin valmennettu joukkue. Opetettavat asiatkaan eivät olleet uusia, mutta laatu kasvoi, koska nyanssien myötä jokaisen kosketuksen tärkeys oli lisääntynyt. Ilon lisäksi kokemus toi allekirjoittaneelle myös paljon nöyryyttä, sillä ymmärsin edellisen arjen kontaktini maailman huippuun etääntyvän uhkaavalla vauhdilla. Viimeksi olin lajini huipun mukana Hollannissa, syksyllä 2017. Tämän jälkeen valmensin toki seurassa vielä 2019 ja Kuortaneella näen sivusta keskuksen arkea edelleen viikoittain. Terävin kärki oli kuitenkin niin terävä, että siitä piti saada säännöllisiä muistutuksia.

Kun katselin karsintoja, mietin myös, kuinka vakituinen staffi asian koki. Tase sanoi myöhemmin, että ”Jim piti koko ajan isot asiat mielessä” ja seurasi tarkasti näiden mittareita (mikä treeneissä kullakin hetkellä oli syötön teho, vastaanoton laatu jne.) Siitä huolimatta hän kuitenkin antaumuksella hioi eri osa-alueissa hyvin pieniä asioita tiukalla ja lämpimällä otteella. Kisapaikan ratkettua Jim puolestaan totesi pitäneensä Suomen kokemuksesta paljon. Ennen ja jälkeen hän puhui puhelimessa samoista asioista: ”Pushing the players the right way” ja ”increasing their tolerance for the demand” toistuivat, ikään kuin itsestäänselvyyksinä.

Kulttuuri, jossa oikeilla pienillä asioilla on väliä, on ennen pitkää voittava kulttuuri. Sen syntyminen riippuu kuitenkin aina itse valmentajasta, jolle omistamme sarjan viimeisen osan. Valmentaja vaikuttaa kaikkeen: siihen mitä me teemme, miksi me teemme, ja lopulta ennen kaikkea siihen miten.

Hyvää keskikesää, ja jalkapallohuipennusta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

–The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.” (alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

–Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 12. Spesifisyyden Periaate

30 Nov

Eräs alkuperäisistä motivaatioista kirjoittaa valmennusblogia liittyy marras- ja joulukuun aiheisiin. Aikanaan traditioon perustunut lentopallovalmennus rikkoi otsikon periaatetta, ja halu muuttaa kulttuuria oli kova. Kulunut vuosikymmen on tuonut ajatteluun nyansseja, mutta avainfaktat eivät ole muuttuneet. Määrätietoisen harjoittelun idea pyörii spesifisyyden ympärillä, joten on luonnollista omistaa sille oma osansa.

Yksi USA:n huippulentopallon vaikuttavista toimenpiteistä oli allekirjoittaneelle pelkistäminen. Päävalmentaja ja professori Carl McGown puhui valmennusklinikoilla motorisesta oppimisesta vain kahden periaatteen kautta. Tyyliin: ”Kaksi tärkeintä ymmärrettävää asiaa ovat spesifisyys ja siirtovaikutus. Harjoittelun tulee perustua näiden maksimoimiseen.” Hänen viitekehyksensä motoriseen oppimiseen oli korostetun kognitiivinen ja informaation prosessointiin liittyvä, kun taas Suomessa mm. Sami Kalaja lähestyy aihetta ekologisen dynamiikan kautta. Tutkittu tieto spesifisyydestä on vankkaa, mutta siirtovaikutuksen osalta vähäistä. Osittain tutkimuksen vaikeuden, osittain rahoituksen puutteen vuoksi ala ei myöskään juuri etene.

Kummaltakin puolelta valistuneet tiedeniilot kuitenkin näkevät puilta saman metsän: ollakseen todellista taitoa, minkä tahansa lajispesifin tekniikan (tai motorisen ohjelman) on olennaisilta osin tapahduttava ”pelitilanteessa”, jossa ympäristö, tehtävä ja urheilija ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tiedämme, että taidon harjoittelussa tulee olla vaihtelua, joten liian tiukka spesifisyyden määritelmä ei ole hyväksi. Toisella puolella liian leveä määritelmä ei kuitenkaan anna siirtovaikutusta, ja meidän tulisi näin osata asettua sopivaan välimaastoon. Kuten huomaamme, on vaikea puhua toisesta ilman, että kuvailee molempia:

Specificity of Learning – The notion that best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context

”Transfer of learning – the gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.”

-Motor learning and performance: A situation-based learning approach (Schmidt & Wrisberg, 2008, s. 220 & 179.)

Spesifisyydellä tarkoitetaan siis sitä, että opit ja kehityt eniten siinä, mitä teet, etkä välttämättä juuri muussa. Siirtovaikutuksella taas tarkoitetaan aikaisemman harjoittelun vaikutusta (positiivista tai negatiivista) toisiin tehtäviin. Carlin linjanveto oli varsin tiukka. Hän piti harjoittelun suunnittelussa kiinni tietyistä reunaehdoista, joiden ylittäminen oli sanalla sanoen laitonta. Lisäksi hän uskoi -ja sai urallaan sadat, kenties tuhannet valmentajat uskomaan- varsin tiukkaan määritelmään siirtovaikutuksesta, silti tekemättä harjoittelusta yksipuolista. Yksi näille pelkistetyille periaatteille rakennetun valmennusjärjestelmän seurauksista oli kolme olympiakultaa yhdessä maailman kilpailluimmista lajeista. Anekdoottinen todiste totta kai, mutta sellaisenakin tarkastelemisen arvoinen.

Taitoja on tuhansia, ei muutamia

Minulle on muodostunut kuluneen kahden vuoden aikana Suomesta seuraava yleiskuva: Uskomme joidenkin taitojen olevan aika yleisiä. Usein puhutaan esim. pallosilmästä tai peliälystä, kuin ne olisivat yleisiä ominaisuuksia, joita melkein mikä tahansa aktiviteetti voi kehittää. Kirjallisuus ei kuitenkaan anna tukea ajatukselle, että jos olet hyvä yhdessä asiassa, olet myös hyvä toisessa. Toisin sanoen, taidot varsinkin ylemmillä tasoilla ovat paljon yksityiskohtaisempia, kuin ehkä tulemme ajatelleeksi:

”A common misconception is that fundamental abilities can be trained through various drills and other activities. For example, athletes are often given various ‘quickening’ exercises, with the hope that these exercises would train some fundamental ability to be quick, allowing quicker responses in their particular sport. There is no general ability to be quick, to balance, or to use vision. A learner may acquire additional skill at a drill, but this learning does not transfer to the main skill of interest. ”

– Motor learning and performance: From principle to practice (Schmidt, 1991, alleviivaus omani.)

Anders Ericsson kognitiivisena psykologina kirjoitti samasta aiheesta todeten, että urheilija voi olla monessa hyvä, mutta kaikki nämä taidot on täytynyt erikseen oppia monipuolisemman harjoittelun kautta. Skeemojen kielellä siis:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.”

–Peak (Ericsson, 2016, s.61, Alleviivaus omani)

Voidaan siis hyvin todeta, että esimerkiksi tennispallon lyöminen mailalla verkon yli tyhjään paikkaan vastustajan puoliskolle ei kerro mitään saman urheilijan kyvystä tehdä vastaava suoritus iskulyönnillä lentopallossa. Lisäksi, mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä vähemmän sinulle itseasiassa on hyötyä muusta, kuin juuri sen asian harjoittelusta, mitä kilpailussa vaaditaan. Spesifisyys on myös vaikuttava liikuntafysiologinen periaate:

“This text maintains that the principle of specificity is the single most pervading factor that influences the improvement of performance from a physiological perspective. Training effects are, in the main, so specific that even minor departures from movement forms, velocities, and intensities result in undesirable training effects. … This means that incorrectly designed training activities will have no carry-over value for a particular movement form and may even have the potential to negatively influence activities.”

”The more the training and competition activities differ, the less valuable will be the training activities for affecting real performances. The gradient of transfer value loss of a training effect between two activities is particularly steep.  … This means that for every alteration of the speed of action there is a different neuromuscular pattern of movement developed. In essence, if the ”same” skill is practiced at 10 different speeds, an athlete will develop 10 different skills and training effects.”

-Training for Sports and Fitness (Rushall & Pyke, 1991, s 77, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen, kehityt juuri siinä, mitä teet, etkä välttämättä paljon muussa. Pidän tästä ”kymmenen taidon” vertauksesta, sillä se piirtää spesifisyydestä niin konkreettisen kuvan: Vaikka olisit kuinka hyvä lentopallossa vastaanottamaan 90km/h kierresyöttöjä, tämä ei kerro mitään kyvystäsi vastaanottaa 50km/h leijasyöttöjä, tai edes 110km/h kierresyöttöjä. Taito on eri, vaikka kyseinen tekniikka -hihalyönti- näyttäisi silminnähden aina tismalleen samalta. Ja jos peitämme havainnon (syöttäjän ja tämän heiton) tulee expertistäkin suorituksessa noviisi välittömästi. Kun havainto muuttuu, taito muuttuu, sillä siirtovaikutusta ei enää ole (sama pätee tietysti myös lajien muuttuessa kokonaan toisiksi.)

Luonnollisesti myös urheilijan tasolla on tässä iso merkitys. Jos olet lapsi, etkä ole ikinä lyönyt palloa, saati heittänyt mitään, todennäköisesti mikä tahansa olan yli heitetty esine antaa aluksi siirtovaikutusta iskulyönnin oppimiseen. Mutta pian sen jälkeen, kun osaat jonkin liikkeen perusteet, paras tapa kehittää tätä liikettä on yhdistää se pelissä / lajissa tapahtuvaan havaintoon ja oppia varioiden kaikkia kyseisen lajin vaatimia liikkeitä ja ajoituksia. Lisäksi täytyy muistaa, että joskus myös periaatteet ovat keskenään ristiriidassa. Spesifisyyden puolesta puhuminen usein johtaa varoituksiin loppuun palamisesta tai varhaisesta erikoistumisesta, eikä tätä saa unohtaa. Korostan kuitenkin, ettei spesifisyys kannusta tekemään vain yhtä ja samaa asiaa. Kyse on pikemmin siitä, että osaamme suunnitella sopivia harjoitusympäristöjä ja valmentajina ymmärrämme, mistä mikäkin on seurausta.

Kirjoituksen pääpointit:

Spesifisyydessä on uskoakseni kolme isoa take-awayta meille valmentajille.

Ensinnäkin ymmärretään mittakaava. Vaikka mm. varhainen monipuolistaminen on lapsille hyvästä, harjoittelun spesifisyyden tulisi olla takaraivossa muistuttamassa, että jossakin vaiheessa vielä enemmän diversifikaatiota voi kääntyä itseään vastaan. Monipuolisuus ei saisi huomaamatta siirtyä ajatukseksi, että ”kaikesta on aina jotakin hyötyä.” Tämä ei pidä paikkaansa, vaan jo määritelmän mukaan millä tahansa alalla eteneminen edellyttää valintoja ja poisvalintoja.

Toiseksi haluaisin haastaa valmentajat ajattelemaan tapoja, joilla he harjoitusmetodeja rakentavat. Onko meillä drilleissä pöytiä, tuoleja, törppöjä tai tikkaita, joihin urheilijan huomion on kohdistuttava? Mahdollisuus on suuri, ettei siirtovaikutusta itse peliin tällaisista harjoitteista yksinkertaisesti ole. Vastaavasti erilaiset pienpelit usein pitävät sisällään suoritusten olennaiset liikelaajuudet, nopeudet, riittävän samanlaisen pelivälineen, sekä mitä olennaisimmin havainnon, johon liike pohjautuu. Näin ollen vaihtelua tulee tilanteissa, alustassa, säässä, pelaajien määrässä, kentän koossa, pistelaskussa, tai muussa.  

(Asiaa ei helpota ammattilaisurheilu, jossa tradition voima on resursseista huolimatta merkittävä. Monen tutun harjoitteen hyöty on kyseenalainen: maajoukkueiden iskurullaus lentopallossa, kahden pelaajan lay-up jonot koriksessa, Italian A1 jalkapallojoukkueet juoksemassa tikkaita tai törppöjä… Muistetaan, ettei jonkin asian yleisyys tee siitä hyväksyttävää tai järkevää toteuttaa itse.)

Kolmas ja viimeinen pointti liittyy edellä mainittuun riittävän kapeaan, mutta samalla riittävästi tilaa antavaan spesifisyyden määritelmään. Taidot eivät elä vakuumissa, vaan todellisissa pelinomaisissa tilanteissa, jota myös määrätietoisen harjoittelun on joukkuepeleissä oltava. Ekologisen dynamiikan mukaisesti tehtävä on osa kutakin taitoa, samoin ympäristö. Kotikenttäetu on todellinen ilmiö, sillä itse liikkeiden lisäksi muistamme paikan tuoksut, äänet, lämpötilan, alustan, telineen jne. Myös harjoitustilanteen intensiteetin ja tunteiden tulisi vastata kilpailua niin hyvin kuin mahdollista. Tekemistä siis riittää, ja hyvä niin.

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/specificity

Kaunista joulun aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 8. Eksperttien Edustukset

25 Jul

Olemme vuoden aikana hankkineet 200 kappaletta Ericsson & Poolin Peak –kirjaa jaettavaksi suomalaisen huippu-urheilun kenttään. Ei luonnollisesti ole vain yhtä tarpeellista valmennuskirjaa, vaan kirjastollinen, mutta johonkin huomio on verkostotyössä kohdennettava. Suhtautuminen harjoitteluun muokkaa itse treenin lisäksi myös käsitystämme ihmisen kyvyistä ja potentiaaleista. Kyseinen, yksittäinen teos ainakin omassa mielessäni kuvaa näiden aiheiden todellisuutta osuvimmin.

Kun puhutaan huippusuorittajista, tapa käyttää kieltä eroaa merkittävästi riippuen siitä, kuka on äänessä. Tutkimusalana ”Expertise” tai ”Expert Performance” viittaa ekspertteihin- siis asiantuntijoihin. Mikä tekee ihmisestä alansa ekspertin? Jokainen kirjaa kirjoittava miettii tarkkaan, mikä olisi tarinan paras punainen lanka. Ericsson ja Pool valitsivat keskeiseksi teemaksi ”sisäiset edustukset”, tai englanniksi ”mental representations.” Ekspertit erottaa harrastajista kyky rakentaa ja käyttää spesifeihin suorituksiin tarvittavia edustuksia (eli skeemoja, tai toimintamalleja) nopeasti ja oikea-aikaisesti.

Käsitteistä käytäntöön

Eri viitekehykset lähestyvät aihetta eri tavalla, ja avainkäsitteet on osattava määritellä tarkasti. Psykologia on valitettavasti muiden ”pehmeämpien” tieteiden tavoin täynnä käsitteitä, joita psykologit ovat eri aikoina ”löytäneet” ja sitten kukin tavallaan nimenneet. Varmasti pääosin hyvää tarkoittaen, mutta usein myös tietoisina omien uriensa turvaamisesta. Onko Angela Duckworthin suht. hiljattain ”löytämä” Grit (periksiantamattomuus) Big Five- mallin Conscientiousness (tunnollisuus), vai varhaisempi impulse control vai peräti ego strenght? Melko suurta päällekkäisyyttä kaikilla näillä joka tapauksessa on. Itse pidän hyödyllisimpänä ajatella todellisuudesta yhtenä asiana, ja eri malleista vaillinaisina yrityksinä sen kuvaamisessa. Teemaamme liittyen edustus/skeema/toimintamalli- termit taipuvat Peak – teoksessa näin:

”A mental representation is a mental structure that corresponds to an object, an idea, a collection of information, or anything else, concrete or abstract, that the brain is thinking about. A simple example is a visual image. Mention the Mona Lisa, for instance, and many people will immediately ”see” an image of the painting in their minds; that image is the mental representation of the Mona Lisa. Some people’s representations are more detailed and accurate than others … Much of deliberate practice involves developing ever more efficient mental representations that you can use in whatever activity you are practicing.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.58-59, alleviivaus omani)

Määrätietoinen harjoittelu siis tähtää aina vain tehokkaampien ja yksityiskohtaisempien sisäisten suoritusmallien luomiseen. Suuntauksensa mukaan tutkija sitten katsoo tätä prosessia oman linssinsä läpi, joko edustusten luomisen, hermoston myelinisaation, ympäristön kanssa tapahtuvan vuorovaikutuksen tai muun kautta. Joillekin edustusten hyväksyminen laajempana ”kattoterminä” monenlaisille eri asioille on haaste, mutta pelkistyksenä mielestäni käyttökelpoinen. Kirjoittajat jatkavat vielä:

”Because the details of the mental representations can differ dramatically from field to field, it’s hard to offer an overarching definition that is not too vague, but in essence the representations are pre-existing patterns of information – facts, images, rules, relationships, and so on – that are held in long-term memory and that can be used to respond quickly and effectively in certain types of situations. The thing all mental representations have in common is that they make it possible to process large amounts of information quickly, despite the limitations of short-term memory.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.60-61, alleviivaus omani)

Kun kierrän puhumassa asiasta, toimii vieras kieli hyvänä kansantajuisena vertauksena. Kaksi ihmistä voi korvissaan kuulla tismalleen samat venäjän kielen äänteet, mutta vain toiselle heistä näistä äänteistä muodostuu merkitys. Turisti kuulee puuroa, natiivipuhuja suuren määrän merkitystä ja nyansseja. Eksperttien tutkimuksen jo osittain kuluneissakin vertauksissa puhutaan shakin pelaajista, joista parhaat saavat nopeasta laudan väläyksestä oleellisen informaation, noviisien ymmärryksen -ja muistikuvan- jäädessä paljon vaillinaisemmaksi. Fyysisemmän urheilun puolella on entisenä urheilijana helppo ymmärtää, kuinka jossakin tietyssä pelitilanteessa vain äkisti tiedät, kuinka toimia. Olet ollut siellä aikaisemminkin, ja siten edustus tilanteesta ja toimintamallista on olemassa.

Ollessaan suoritustilanteessa eksperttiurheilija ei varsinaisesti ”ajattele” mitä missäkin on, vaikka tätä sanaa usein näkeekin käytettävän. On pikemminkin niin, että urheilija näkee tai havaitsee, ja sen perusteella jo tietää ja toimii. Alalla puhutaan tyypillisesti lyhytaikaismuistin rajoitteista ja siitä, kuinka emme kovin hyvin muista juuri kohtaamaamme informaatiota. Ekspertit oppivat kiertämään näitä rajoitteita tiivistämällä paljon informaatiota yhteen ryppääseen (eng. chunking) jolloin kyseinen tilanne on vain yksi asia, eikä lukematon määrä toisistaan riippumattomia yksityiskohtia.

Lentopallokentällä vanha kunnon Carl McGown puhui aina, miten tärkeää visuaalisuus lajissa oli. ”I just wonder what you are looking at!” kuului heti, kun olit missannut helpon tilanteen. Tästä huolimatta hän myös muistutti kokeneempia olemaan tuskastumatta nuorempiin: ”It’s not just what you look at, it’s what you see.” Emme tuolloin tienneet olleemme varsin konkreettisesti edustusten maailmassa, mutta juuri tästä oli kysymys. Osa katsoi kyllä, muttei vielä kyennyt näkemään samaa.

Ovatko edustukset yleisiä vai spesifejä?

Kun harjoittelet, lihaksisto ja hermosto kehittyvät kyseisen harjoittelun suuntaisesti. Todellisuudessahan taidon pääasiallinen tyyssija on ihmisen keskushermosto, vaikka ”lihasmuisti”- termiä välillä käytetäänkin. Monipuolisen harjoittelun hyödyllisistä vaikutuksista varsinkin alemmilla tasoilla on Suomessa puhuttu paljon, mutta ruokaketjujen huipulla painotus vaikuttaisi olevan päinvastainen:

”A key fact about such mental representations is that they are very domain specific, that is, they apply only to the skill for which they were developed. … This explains a crucial fact about expert performance in general: there is no such thing as developing a general skill. You don’t train your memory; you train your memory for strings of digits or for collections of words or for people’s faces. You don’t train to become an athlete; you train to become a gymnast or a sprinter or a marathoner or a basketball player. … Of course, some people do become overall memory experts or athletes in a number of sports, but they do so by training in a number of different areas.” –Peak (Ericsson, 2016, s.61, alleviivaus omani)

Kirjoitan myöhemmässä yhteydessä lisää harjoittelun spesifisyydestä ja siirtovaikutuksen eri muodoista. Kuitenkin jo tässä yhteydessä kannattaa korostaa huipputason taitojen spesifiä luonnetta. Osa siirtovaikutus- puheesta lajista toiseen on valitettavasti yhä spekulointia asioilla, joista ei ole näyttöä. Mitä harjoittelusta kuitenkin aika varmasti tiedetään, on tämä, minkä Ericsson ylhäällä myös toteaa. Ei ole olemassa ”yleistä” harjoittelua, vaan ainoastaan tiettyyn tehtävään liittyvää, tietyssä ympäristössä tapahtuvaa edustusten luomista ja hiomista. Sinällään keholle ja mielelle hyödyllinen, riittävän monipuolinen osaaminen on seurausta suuresta erilaisten spesifien taitojen määrästä. Edustukset ovat shakissakin niin spesifejä, että laudan ollessa keinotekoisesti sekaisin suurmestari putoaa lähes noviisin tasolle heti, jos väläytetty pelitilanne ei olekaan autenttinen. Hän ei tunnista mitä tahansa laudalla olevia tilanteita, vaan ainoastaan todellisia ja jo vastaan tulleita pelitilanteita.

Carl motoriikan proffana puhui paljon termistä ”motor program” (motorinen ohjelma), joka vaikuttaisi olevan pitkälti päällekkäinen näiden edustusten ja skeemojen kanssa. Hän kuitenkin ymmärsi tällaisen motorisen ohjelman laajempana, kuin vain yhtenä tiettynä, muistiin tallentuneena liiketaitosarjana. Hermostossa sijaitseva motorinen ohjelma sisälsi havaintomotorisen suorituksen lisäksi paljon muutakin: sen, miltä kengät tuossa hetkessä jalassa tuntuivat, tuomarin pillin vihellyksen, nurmen tuoksun ja hiljalleen kasvoille putoilevan sateen. Jalkapalloilijan kulmapotkuun liittyvät edustukset olivat siis kokonaisvaltaisesti juuri ne suoritukset, juuri siinä ympäristössä. Tämänkaltaisen käsityksen kannalla on myös non-lineaarinen pedagogiikka, jossa urheilija, tehtävä, ja ympäristö ovat erottamattomasti yhtä.

Osa tutkijoista on vakaasti myös sitä mieltä, että tietyt metaominaisuudet kuten älykkyys ovat merkittävässä roolissa alaspesifien edustusten luomisessa. Osa taas ei anna näille ”yleisille kyvyille” juurikaan arvoa. Todellisuus voi taas olla kompleksisempi, kuin vielä ymmärrämme. Itse en kuitenkaan usko yksilön yleisen tai joustavan älykkyyden (gf) kaikkivoipaisuuteen näitä edustuksia, tai kristallisoitunutta älykkyyttä (gc) luodessa, vaikka varmasti sillä jotain merkitystä on. Tämäkin kulma odottaa vielä syksyä ja tarkempaa pureskelua.

Sitä ennen kuitenkin iloa kesän viimeisiin viikkoihin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

K. Anders Ericsson 1947-2020: Pioneeri ja Herrasmies

28 Jun

Kesäkuun lopussa kantautui länsinaapurista suru-uutisia. Pidetty tiedemies Karl Anders Ericsson poistui keskuudestamme 72-vuotiaana. En kuulunut hänen lähipiiriinsä, mutta hyvän tovin ehdimme kirjeenvaihdossa olla. Halusin osaltani hieman muistella tuota matkaa, kunnianosoituksena erittäin mukavalle ja osaavalle ihmiselle. Anders monista kollegoistaan poiketen tuntui auttavan kaikkia työstään kiinnostuneita siitäkin huolimatta, että kysyjiä riitti.

Vaikka tutkittu tieto täytyy ymmärtää laajasti ja nähdä erilaisten viitekehysten läpi, ovat jotkin ideat aina painoarvoltaan muita tärkeämpiä. Sekä eksperttien tutkimus alana, että ymmärrys huippusuorituksista ylipäätään ovat kehittyneet vahvasti Ericssonin viitoittamaa polkua pitkin. Vaikutus on ollut maailmanlaajuinen. Myös olympiakomiteassa edistämämme määrätietoisen harjoittelun kokonaisuus on eniten hänen työnsä tulos.

Ruotsista Floridaan

Ericsson kävi koulunsa Ruotsissa ja valmistui psykologian tohtoriksi Tukholman yliopistosta vuonna 1976. Postdocin ja muutaman mutkan (USA, Saksa) jälkeen hän asettui Florida State Universityn leipiin ja ansaitsi tittelin Conradi Eminent Scholar. Pähkinänkuoressa miehen ura keskittyi kognitiivisten prosessien ja muistin tutkimukseen. Lopulta kiinnostus laajeni kokonaan uudelle alalle, eli eksperttien ja huippusuorittajien pariin, ja määrätietoisen harjoittelun viitekehyksen luomiseen. (Linkki ei sisällä täyttä julkaisuhistoriaa, vaan lyhyen yhteenvedon sellaisesta kiinnostuneille.)

https://psy.fsu.edu/faculty/ericssonk/ericsson.hp.html

Sivulla ylimpänä vuosilta 2012-14 löytyy kolme valittua vastausta määrätietoisen harjoittelun kriitikoille, joita rohkeiden johtopäätösten jälkeen myös riitti. Ericssonin tutkima tieto oli kuitenkin vankalla pohjalla. Eräs hänen mentoreistaan oli Nobel-palkittu Herbert A. Simon, joten standardit tieteen tekemiselle olivat korkeat. (Myöhemmin miehet myös julkaisivat kirjallisuutta yhdessä.) Kaiken kaikkiaan Ericssonia kiinnostivat ihmisen kykyjen äärirajat. Jos muistilla tai jollakin kyvyllä on yläraja, missä se on, ja voiko tätä rajaa jotenkin nostaa tai kiertää? Saattoiko olla, ettei yksilön yleinen älykkyys ollutkaan niin tärkeä asia kaikissa tehtävissä? Ericssonin näkemys oli, että tietyissä tehtävissä terveillä ihmisillä tällaista ylärajaa ei joko ole, tai ainakaan emme ole sitä vielä lähellä.

Tällainen viesti ei ollut vahvasti perinnöllisen, yleisen älykkyyden painottamiseen tottuneille psykologeille mikään helppo pala. Sitä mukaa, kun Ericsson korosti harjoittelun merkitystä, sai hän myös harjoittelun vähättelyyn keskittyviä vastaväitteitä perimän puolustajilta. Vaikken itse ole tutkija, pidän tässä debatissa Ericssonin vastauksia varsin ansiokkaina. Kuuluisasta 10 000 tunnin säännöstä hän ei itsekään ollut kovin mielissään, vaikka moni hänet siitä parhaiten yhä muistaakin. (Lisää näistä tässä Washington Postin muistokirjoituksessa.)

https://www.washingtonpost.com/local/obituaries/anders-ericsson-cognitive-psychologist-and-expert-on-expertise-dies-at-72/2020/06/28/6f905366-b946-11ea-bdaf-a129f921026f_story.html

Tähän päivään saakka on lisäksi näkynyt vastaväitteitä, jotka itseasiassa eivät vastaa siihen, mitä Ericsson itse ajatteli. Yhdessä vuoden 2014 vastineessa hän varsin suoraan totesi, ettei väitäkään perimän oleman merkityksetön, mutta ainoastaan, ettei todistusaineisto kyseisissä taidoissa viittaa sen ratkaisevaan rooliin. Ilmeisesti hieman tylsistyneenä näkökantansa vääristelyyn tästäkin tieteellisestä julkaisusta löytyy (tyylistä poiketen) peräti kaksi huutomerkkiä lukijaa viihdyttämään:

“Let it be clear that I am not claiming that correlation between domain-specific performance and general cognitive ability is exactly zero!! My current conclusion is that these studies have not yet established the fact that the attainable level of domain-specific performance is predictable from scores from tests of general cognitive ability.”

Ericsson, K. A. (2014). Why expert performance is special and cannot be extrapolated from studies of performance in the general population: A response to criticisms. Intelligence, 45, 81-103.

http://scottbarrykaufman.com/wp-content/uploads/2013/12/Ericsson-2013.pdf

”Have you read Ericsson?”

Kuulin itse termin deliberate practice ensimmäistä kertaa syksyllä 2005. Opiskelin toista vuotta Havaijin yliopistossa ja joukkueeseen liittynyt Carl McGown piti esitelmää harjoittelun merkityksestä. Carl itse oli tiedemiehenä kiinnostunut määrätietoisen harjoittelun johtopäätöksistä ja innoissaan sen sovelluksesta urheilun arkivalmennukseen, kuin myös erittäin motivoivasta viestistä nuorille. Kun sitten peliuran loppupuolella kerroin haluavani valmentaa, sain kehotuksen panostaa ensimmäisenä harjoittelun laadun opiskeluun. ”Olethan jo lukenut ja ymmärtänyt tämän?”, Carl kysyi, ja laittoi määrätietoista harjoittelua linjaavan klassikkojulkaisun (Ericsson, 1993) tulemaan. Tieto kiersi lentopallopiireissä laajalti ja Ericssonin apua pyysivät pian valmentajat olympiavoittajista lähtien.

https://graphics8.nytimes.com/images/blogs/freakonomics/pdf/DeliberatePractice(PsychologicalReview).pdf

Vuonna 2009 rohkaistuin itsekin laittamaan Andersille sähköpostia. Yllätykseksi hän vastasi kannustavasti ja toivoi jatkossa jopa jonkin sortin yhteistyötä. Osa asiantuntijoista, joita lähestyin, ei joko koskaan vastannut, tai sitten assistentti kertoi velhon olevan kiireinen. Ymmärrän toki senkin, sillä mitä kuuluisampi olet, sitä useampi haluaa aikaasi. Anders kuitenkin vastasi jokaiseen postiin ja kysymykseen kohteliaasti ja innostuneesti. Kyselin häneltä asioista harvakseltaan, aina vuoden tai parin välein.

”I am interested in Eero Mäntyranta”

Vietin kesää 2016 osittain Floridan osavaltiossa, jonka toisessa päässä Ericssonkin siis sattui asumaan. Hänen työstään kertovia kirjoja oli julkaistu jo lähemmäs kymmenen, kun miehen oma Peak samana vuonna ilmestyi, tasoittaen pelikentän tutkitun tiedon mukaiseksi. Kirjan luettuani kysyin, josko voisin ajaa miestä tapaamaan. Anders vastasi, että juttelee mielellään, muttei millään haluaisi jonkun viettävän kahta päivää autossa vain hänen takiaan. Päädyimme Skypeen ja keskustelimme parisen tuntia. Miehen toimisto oli valehtelematta lattiasta kattoon kirjojen ja paperipinojen peitossa, kuin Faustissa konsanaan.

Lopuksi Anders pyysi palvelusta. Hänen harrastuksiinsa (”there is no difference between work and leisure for me”) kuului erilaisten supertalentti-tarinoiden penkominen. Minkä verran taidosta voitiin selittää luontaisilla ominaisuuksilla ja mikä oli harjoittelutausta? Usein lahjoja hehkutettiin, vaikka ihmetekojen takana olikin yleensä isosti työtä. Tällä kertaa Ericssonia kiinnosti perimän merkitystä korostavan Sportsgene (Epstein, 2010) kirjan viimeinen kappale, nimeltään ”The Gold Medal Mutation.” Suomalaisittain erityisen mielenkiintoinen tarina keskittyi olympiavoittaja Eero Mäntyrantaan.

Lupasin tietysti auttaa ja Anders lähetti vajaat 20 kysymystä liittyen mm. erilaisten harjoitusmetodien vaikutuksesta fysiologiaan. Sain kiinni Eeron hyvin tunteneen lääkäri Jari Havelan, ja myöhemmin myös Sami Jauhojärven, joka tiesi paljon Mäntyrannan harjoittelusta (joka olikin vuosikymmeniä aikaansa edellä.) Molemmat jeesasivat ja lähetin koonnin kiitolliselle Andersille. Se oli varsin kiva pieni projekti. Jälkikäteen mietin, etten kyllä tehnyt juuri mitään, mutta tuntui hyvältä tulla osallistetuksi näin.

”Swedes are the nicest people on earth”

Reilua vuotta myöhemmin olin päätynyt Tukholmaan ja Ericsson sattui esiintymään kotimaassaan, jossakin syksyn 2017 seminaareista. Kun järjestimme tapaamista, selvisi, että hänen veljensä Lars oli aikanaan pelannut lentopalloa valmentamassani Sollentunassa. Tapasimme päärautatieasemalla, jossa harmaantunut herrasmies istui kahvilla, isoimman koon cappuccino edessään. Larsin liityttyä seuraan söimme ja juttelimme taas harjoittelusta ja etenkin videosta apuvälineenä. Anders oli kiinnostunut, kiireetön ja läsnä. Kiitin heitä otsikon sanoin ja mietin, mikä estäisi jokaista elämästä sellaisella asenteella.

Viimeinen kontaktimme ajoittui tämän vuoden kevättalvelle. Pekosen Pian kanssa ehdimme silloin kysyä Andersilta mielipidettä joukkuepelejä varten tehtyyn kokonaisuuteen. Hän oli edelleen hyvin kiinnostunut kaikesta harjoitteluun liittyvästä, ja siitä, mitä urheilijan pään sisällä tapahtui. Toimisto kirjoineenkin oli entisensä. En huomannut merkkejä vauhdin hidastumisesta, mutta ilmeisesti aika oli käymässä vähiin.

Aina kun vanha mestari poistuu, tuntuu kuin sanonnan kirjasto palaisi. Mikään ei tietenkään tuo takaisin läheisille tärkeää ihmistä. Nykyaika kuitenkin onneksi pitää huolen, että me muut ulkokehällä saamme jatkossakin nauttia siitä hienosta perinnöstä, jota Andersin kaltaiset viisaat ja anteliaat ihmiset ovat rakentaneet. Tämä raudanluja ammattilainen inspiroi useamman sukupolven tavoittelemaan omaa potentiaaliaan, ilman kahlitsevia uskomuksia lahjakkuudesta tai ylärajoista.

Tacksam för all din hjälp,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 6. Varioitu Toistaminen

30 Apr

Olen muuttanut viimeisen kriteerin nimeksi ”varioitu toistaminen” pelkän toistamisen sijaan, sillä se kuvaa paremmin pysyvään oppimiseen johtavaa harjoittelua. Toistaminen assosioituu voimakkaasti tuntimääriin ja vaikka nämä kirjoitukset käsittelevät etenkin laatua, tarkoitus ei ole vähätellä tunteja. Päinvastoin: ”toistomäärä” itsessään on myös yksi laatutekijä, ja erittäin merkittävä sellainen. Oppimisen näkökulmasta se kuitenkin tulee ymmärtää muuna, kuin monotonisena tekemisenä.

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Varioitu toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Toistoja toistojen vuoksi

”Practice does not make you perfect- mostly it just makes you permanent.” – Carl McGown

”Harjoitus tekee mestarin”- fraasin päivitetty versio voisi kuulua esimerkiksi ”toistava harjoittelu puuduttaa; laadukas harjoittelu kehittää.” Kuulun ikäpolveen, joka aloitti harjoittelun 1990-luvun alussa ja kulttuurin mukaisesti harjoitustoistojen (Aki Hintsan ”hien”) määrä oli tärkein mittari. Ja jos et tekemällä kehittynyt, et ollut riittävän lahjakas. Harjoittelun pelkistys toistamiseen pitää kuitenkin sisällään puutteita, jotka liittyvät oppimiseen, opitun muistamiseen ja siirtovaikutukseen harjoituksesta peliin.

Ensimmäinen ongelma on toistojen painottamista helposti seuraava suljettu blokkiharjoittelu, joka rikkoo spesifisyyden periaatetta. Monet tällaiset, treeneissä toistuvat tilanteet eivät enää täytä pelitilanteiden vaatimuksia. Harjoitteet helposti suunnitellaan toistomääriä, eikä peliympäristön vaatimuksia ajatellen.

Toinen ongelma liittyy palautteeseen. Toistamisen ideanhan pitäisi olla, että yhdestä suorituksesta toiseen sinulla on mahdollisuus muuttaa jotakin. Monissa blokkiharjoittelun muodoissa pelistä pelkistetään osia siten, että toistot voidaan maksimoida, mutta palautetta ei huomioida. Toiminnan analysointiin ei koeta olevan aikaa, koska se olisi toistomäärästä pois. Tulee liian kiire.

Kolmas ongelma liittyy toistojen rakenteeseen harjoituksen sisällä. On vaikeaa keskittyä yhteen ja samaan asiaan pitkiä aikoja. Vaikka tätä huipuilta toki vaaditaankin, on oleellista myös varioida toistoja riittävästi. Tästä lisää kotvasen kuluttua.

Spesifisyys & siirtovaikutus

Olen tässä tuonut esiin termejä, jotka meidän on jatkoa ajatellen tarpeen määritellä. Carl McGown professorina puhui jatkuvasti alansa ydinasioista. Hänelle kaksi motorisen oppimisen keskeisintä periaatetta olivat:

Specificity of Learning– ”The best learning experiences are those that most closely approximate the movement components and environmental condition of the target skill and target context.” s. 220

Transfer of Learning– ”The gain or the loss of a person’s proficiency on one task as a result of previous practice or experience on another task.” s. 179

-Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000)

Spesifisyydessä kyse on pohjimmiltaan siitä, että paras harjoitusvaste saavutetaan, kun harjoitustilanne ja kilpailutilanne muistuttavat toisiaan kaikilta olennaisilta osin. Siirtovaikutus tilanteiden välillä voi olla positiivista tai negatiivista, ja sitä on usein vaikeaa todentaa. Hyvä nyrkkisääntö kuitenkin on, että spesifisyys rikkoutuu tehtävästä riippuen nopeasti. Liikkeiden ”samankaltaisuudesta” ei välttämättä ole ylemmillä taidon tasoilla enää hyötyä, eikä etenkään, jos toistoja varten pelkistetystä ympäristöstä on hävinnyt joku oleellinen osa (huomion kohde/ havainto, vastustaja, liikkeen ajoitus, rasituksen kesto, jne.) Toistot joukkuepelejäkin ajatellen tulisi siis suunnitella pitäen mielessä kaikki pelin todelliset elementit.

Variaatio liikkeessä

Kokemukseni mukaan variointi tai vaihtelu ymmärretään helposti joko liian suppealla, tai aivan liian leveällä tavalla. Lähestytään sitä alkuun näin, itse liikkeen näkökulmasta:

”Being able to perform stable movement patterns is important in elite sport. The key issue is what is repeated. The ASM proposes, that it is the search for and discovery of functional performance solutions in sport, that is the subject of repetition, not a specific movement pattern. … The ASM conceptualizes practice as a process of ’repetition without repetition.’ ” -The Athletic Skills Model (Davids et al. 2017, s. 32)

Pohjalla ajattelussa on venäläisen Nikolai Bernsteinin (1967) laajasti siteerattu ’toistamista ilman toistoa’ – huomio. Vaikka löisit samalla vasaralla samaan naulaan tuhat kertaa, on jokainen liike silti uniikki. Kieli, jota ekologisen dynamiikan koulukunta motorisessa oppimisessa käyttää, ei aina ole yksinkertaista ja käytäntöä edesauttavaa. Yhtä aikaa meiltä vaaditaan stabiileja ja silminnähden samankaltaisia suorituksia ilman, että pyrimme niihin. Yhtä aikaa suljetussa toistossa sanotaan olevan loputtomiin variaatiota; ja sitten perään lisätään, että sitä pitäisi vielä saada lisää niin, ettei harjoittelu olisi liian monotonista.

Yksi tapa tiivistää viesti valmentajille voisi olla tämä: Meidän ei tarvitse etsiä suljetussa harjoitteessa ”täydellistä” suoritustekniikkaa, vaikka biomekaanisesti tehokas motorinen taito suoritusten tarkkuuta parantaakin. Tärkeintä on löytää ja toistaa kuhunkin tilanteeseen toimivia ratkaisuja avoimissa ympäristöissä. Näitä tilanteita (ja spesifejä osatehtäviä niiden sisällä) pitäisi tietyllä frekvenssillä pystyä toistamaan sekä laatu, että määrä mielessä pitäen. Ympäristön pelkistämiselle on paikkansa, jos teemme jotakin ensimmäisiä kertoja, tai jos teemme isoja teknisiä muutoksia. Kuitenkin heti, kun ymmärrämme ajatuksen taidon taustalla ja nippanappa osaamme sen, on taito siirrettävä avoimeen ympäristöön.

Variaatio harjoituksen toistoissa

Seuraavat termit kuvaavat toistoja jaettuna kolmeen jatkumoon, joille tiede on antanut (kankeasti suomentamani) nimet  blokki vs. sattumanvarainen, tiheä vs. hajautettu, pysyvä vs. vaihteleva harjoittelu. Oppiminen on pysyvämpää ja harjoittelu virikkeisempää, kun tummennettu vaihtoehto näistä kahdesta toteutuu. Olen antanut jokaisesta esimerkit lentopallon kautta. (Lähde tässäkin jo edellä mainittu: Motor Learning and Performance, Schmidt & Wrisberg, 2000. Alleviivaukset omiani.)

Blocked practice – ”A practice sequence in which individuals repeatedly rehearse the same task” s. 233

Random practice- ”A practice sequence in which individuals perform a number of different tasks in no particular order, thus avoiding or minimizing consecutive repetitions of any single task.” s. 233

-Jos hyökkääminen on harjoiteltava taito, sitä itseään ei kannata toistaa uudelleen ja uudelleen. Oppimisen kannalta pelaajan on parempi sattumanvaraisesti hyökätä pallo, torjua, varmistaa ja hyökätä uudelleen. (Nämä toistuvat peleissä ja pienpeleissä myös yleensä ilman varta vasten rakennettuja drillejä.)

Massed practice – ”The amount of rest between practice attempts … is relatively shorter than the amount of time spent practicing” s. 206

Distributed practice- ” The amount of rest between practice attempts …  is relatively longer than the amount of time spent practicing” s. 206

-Jos vastaanotto on harjoiteltava taito, sitä kannattaa tehdä pitkin harjoitusta, eikä vain esimerkiksi alussa tai lopussa. Hajautettuna harjoittelet vastaanottoa 3x4min harjoituksen alussa, keskivaiheessa ja lopussa.

Constant practice-  ”A practice sequence in which individuals rehearse only one variation of a given class of tasks during a session.” s. 243

Variable practice- ”A practice sequence in which individuals rehearse a number of variations of a given class of tasks during a session.” s. 244

-Jos syöttäminen on harjoiteltava taito, on parempi syöttää eri paikoista yhden paikan sijaan. Lisäksi on parempi syöttää peräkkäisiä toistoja eri kohteisiin verkon toiselle puolen sen sijaan, että syöttäisi vain yhteen kohteeseen. Tehtävä on sama (syöttö) mutta sen variaatiot lyhyitä, pitkiä, molempiin kulmiin, jne.

Kaikissa näissä itse toistettavat asiat tapahtuvat pelinomaisissa tilanteissa. Lentopallossa pallo menee verkon yli, vastustajat vaikuttavat ympäristöön, ja pelin oleelliset osat ovat paikoillaan, vaikka ympäristön vapausasteita jotenkin rajoitettaisiinkin, esim. kentän kokoa tai pelaajien määrää muuttamalla.

Pelin opettamisesta teorisoidaan paljon, ja hyvää tarkoittavat ihmiset rakentavat joskus yliampuvia harjoitussysteemejä. Samaan aikaan toisaalla (Brasilia ja Serbia tulevat heti mieleen) tuotetaan huippupelaajia sillä, että moni pelaa ja kilpailee. Totuus lienee, että pienillä muutoksilla ja vaatimustason ylläpitämisellä peli pitää toistojen laadusta huolen. Harjoituksen rakennetta isompi huoli itselläni on kuitenkin kykymme intensiiviseen kilpailuun ja siihen valmentamiseen, päivästä toiseen. Spesifisyyttä noudattaen myös tunnetason tulisi nimittäin vastata mahdollisimman tarkasti kilpailun tulta.

Let the game do the teaching,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 5. Täysi Keskittyminen

31 Mar

Toivon kirjoituksen löytävän lukijan terveenä näinä poikkeuksellisina aikoina. Jokainen kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus, ja jos aikaa on käsissä hetkellisesti enemmän, voimme investoida sitä halutulla tavalla. Jatkammekin sarjaa harjoittelun laadusta, jotta saha olisi terävä arkityön taas koittaessa.

Jokainen valmentaja tietää keskittymisen tärkeyden ja useimmat puhuvat aiheesta myös urheilijoilleen. Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä keskittyminen on spesiaalitapaus: se ei ole vain kriteeri, vaan myös metataito itsessään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta enemmän suhteessa hyvinvointiin, kuin kehittymiseen. Olympiakomiteassa etsimme myös asioita, joilla Suomi voisi saavuttaa kilpailuetuja. Kriteereistä keskittyminen on neljäs, ja mielessäni yksi ehdokas tällaiseksi:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ponnistelu tai ”vaikeus” ei liity vain kunkin tehtävän haasteeseen. Osa hankaluutta, jos niin voi sanoa, on myös kyky keskittyä riittävän kärsivällisesti. Keskittymisen kauneus on kuitenkin siinä, että saamme oikeasti parempia tuloksia lyhyemmässä ajassa. Kenenkään reservit eivät sitä paitsi kestä loputtomiin: noin neljä tuntia näyttäisi myös Ericssonin mukaan olevan lähellä laadukkaan treenin vuorokausimaksimia. Useimmat tosin jäävät reilusti tämän alle (kunnes harjoittelun sietokyky ja taito vähitellen karttuvat.)

Mitä keskittyminen on ja miksi se on tärkeää?

Läsnäolo, keskittyminen ja huomiokyky ovat arkikielessä miltei synonyymejä. Tosiasiassa ihmisen tietoisuus kattaa koko joukon erilaisia tiloja ja fokuksen tasoja, mutta pelkistämme aihetta taas jutun tarpeisiin. Puhumme tässä nimenomaan huomion vapaaehtoisesta kiinnittämisestä yksittäiseen kohteeseen. Tiedämme arjen kokemuksesta, ettei mieli pitkään pysy samassa paikassa, ja tähän on tietysti syynsä: selviytymisen näkökulmasta on ollut tärkeämpää antaa huomion vaeltaa eri kohteissa yhden sijaan. Aivot toki ovat aina töissä ilman tietoista ohjaustakin, mutta enimmäkseen tavalla, joka ei kuluta turhaa energiaa. Neurotieteessä toiminnon biologista pohjaa kutsutaan nimellä default mode network (DMN.)

https://www.themeditationblog.com/the-brains-default-mode-network-what-does-it-mean-to-us/+-

Kyseinen aivojen ”perusmoodi” on kuluneiden n. 10v. aikana saanut osakseen enemmän ja enemmän tutkimushuomiota ja sen roolista myös kiistellään yhä. Pääosan ajasta ja ilman erillistä ohjausta DMN kuitenkin puuhaa juuri sitä, mitä olettaa saattaa: se murehtii mennyttä ja tulevaa ja etenkin sitä, mitä minulle itselleni kuuluu. Vastaavasti DMN on pääosin passiivinen silloin, kun olemme tiukasti keskittyneitä johonkin yhteen asiaan. Ei siis ole sattumaa, että kehittymisen ohella myös optimaalisen flow- kokemuksen edellytys on tehtävään uppoutuminen. (Huomiota ei tällöin riitä negatiivisiin ajatuksiinkaan.)

Useimmat eivät kuitenkaan eläessään saa opastusta keskittymiseen, vaan sitä vain peräänkuulutetaan kunkin tehtävän kohdalla. Näin ollen riippuu pitkälti tehtävästä, olemmeko riittävän kiinnostuneita sen eteen ponnistelemaan. Tämä on sääli, sillä kyse on taidon kehittymisen kannalta niin keskeisestä asiasta:

” Neuroplasticity, the strengthening old brain circuits and building of new ones for a skill we are practicing, requires our paying attention: When practice occurs when we are focusing elsewhere, the brain does not wire the relevant circuitry for that particular routine.”

– Focus: The Hidden Driver of Excellence (Goleman, 2013, s. 164, alleviivaus omani)

Lapsuuden kriittisten kausien aikana aivot voivat oppivat asioita vain altistumalla ärsykkeille. Niiden jälkeenkin voimme kuitenkin oppia, mutta yhdellä edellytyksellä: tarvitsemme ponnistelua ja huomion valittua suuntaamista. Nykyisin neuroplastisuus -eli aivojen kyky muovautua ja oppia uutta halki elämän- on uskoakseni verrattain hyvin tunnettu käsite, mutta huomiokyky osana sitä ei ehkä ole. Toistankin siksi: Jos emme keskity käsillä olevaan tehtävään, aivot eivät myöskään piuhoita hermoratoja kyseistä tehtävää varten. Tämän tiedon myötä myös ”lahjakkaat” urheilijat näyttäytyvät taas uudessa valossa. Kaksi yksilöä voi tehdä tismalleen samannäköisiä suorituksia, mutta toinen heistä kehittyy ja toinen ei. Selvimmät tapaukset koutsi saa kiinni haaveilemasta, mutta on myös heitä, jotka todella näyttävät tekevän hyvää työtä. Todellisuudessa heitä kuitenkin ohjaa automaatio, ajatusten ollessa toisaalla. (Tästä lisää alla.)

Hyvät uutiset ovat, että huomion (eng. attention) harjoittaminen vaikuttaa olevan melko universaali mahdollisuus. Tiedämme pitkäaikaistutkimuksista, että kyky kontrolloida impulsseja lapsena on yhteydessä elämän laatuun aikuisena. Tällä on yhteys huomiokykyyn, ja molemmilla vaikuttaisi olevan yhteys myös Big Five- mallin luonteenpiirteistä tunnollisuuteen, joka näistä viidestä toistaiseksi heikoimmin tunnetaan. Joka tapauksessa Carl McGownin vanha mantra ”initial ability does not highly correlate with final ability” vaikuttaa pitävän paikkansa myös keskittymisen osalta. Jotkut ovat alussa parempia kuin toiset, mutta harjoituksen myötä kehityt keskittymään tehtävään, ja tästä kyvystä on siirtovaikutusta toisiin tehtäviin.

Automaatiosta epämukavuuteen

” The performance of motor skills seems to be more effective if one focuses on the effects one’s movements have on the environment rather than the movements themselves. The results … provide converging evidence for the advantages of instructions that induce an external relative to an internal focus.” – Attention and Motor Skill Learning (Wulf, 2007, s. 77, alleviivaus omani)

Mainitsin yllä termin automaatio, jonka tunnistamme omista kokemuksista mm. auton ratissa. Menopeli pysyy tiellä, mutta kotona havahdut, ettet keskittynyt ajamiseen lainkaan. Useimmille valmentajille on jossakin koulutuksen vaiheessa esitelty Fittsin & Posnerin (1967) motorisen oppimisen kolmen vaiheen teoria. Aloitamme vasta-alkajina kognitiivisesta (1) vaiheesta ja kuljemme assosiatiivisen (2) vaiheen kautta autonomiselle (3) taidon tasolle. Meidät on luotu pääsemään kolmannelle tasolle melko pian, sillä heti kun osaamme jotakin ”riittävän hyvin”, taito pyörii autopilotilla, jotta voisimme vapauttaa huomiota toisaalle.

Autonomisella tasolla painotetaan tiedostamattoman roolia, ja kilpailutilanteissa varsinkin sitä, että nimenomaan annettaisiin liikkeiden ”suorittaa itse itsensä.” Tietoiset yritykset vaikuttaa suoritustekniikkaan heikentävät liikkeiden sulavuutta ja totta kaikki tämä etenkin silloin, kun puhutaan kilpailutilanteesta. Suurin osa kaikesta ajasta kuitenkin vietetään harjoitustilanteissa, ja sinne tarvitsemme joskus myös toisenlaista lähestymistä. Taitojen kehittäminen paremmiksi ei välttämättä aina ole nopeinta tai mahdollista vain fokuksen suuntaamisella lopputulokseen tai ympäristöön.

Ekspertit -tai vähintään heidän valmentajansa- ovat joka tapauksessa hyviä pyrkimään pois automaattisesta suorittamisesta ja lisäämään tehtävän vaikeutta askel kerrallaan. Uusi tehtävä tai vaikeampi vanhan tehtävän osa ovat omiaan lisäämään keskittymistä. Joskus tämä kuitenkin tarkoittaa huipullekin lyhyttä koukkausta takaisin taidon kognitiiviseen tai assosiatiiviseen vaiheeseen. Kokonaan toisen debatin aihe on se, mihin kiinnitettynä huomio johtaa tuloksiin missäkin tilanteessa. Kuten todettu, tutkittu tieto puoltaa selvästi ulkoisen fokuksen ylivertaisuutta. Huippuvalmentajat kuitenkin toisinaan kertovat, että myös poikkeuksia on: joissakin taidoissa sisäisen harjoitusfokuksen käyttäminen voi tuoda parhaita käytännön tuloksia, ja aikapaine jonkin muutoksen tekemiseen ennen kilpailua on huomioitava aspekti myös.

Kohti keskittymisen kulttuuria

Kaiken kaikkiaan keskittymisen harjoittelu omana taitonaan on urheilussa vielä lapsen kengissä. Uskon tämän koskevan peräti useimpia maita ja lajeja. Olen kuitenkin optimistinen keskittymistaidon vaikutuksista harjoitteluun ja kilpailusuorituksiin: Tiedämme sen eduista (käytännössä mindfulness/meditointi) riittävästi voidaksemme siihen myös tarttua, jos valmennuskulttuuri tällaisen loikan hyväksyy. Kyseessä on myös siitä harvinainen työkalu, ettei sen käyttöönottoa merkittävästi rajoita mikään taloudellinen tekijä.

” The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will… An education which should improve this faculty would be the education par excellence.” – William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 3. Palaute

31 Jan

Blogisarjan tavoitteena on levittää tietoa asiasta, joka mahdollistaa kehityksen ja menestyksen. Tarvitsemme parempia harjoituksia, ja vähemmän uskoa lahjakkuuden kaltaisiin, vaikeasti määriteltäviin käsitteisiin. Määrätietoisen harjoittelun laatuaspekti antaa vastauksia siihen, miksi joku kehittyy, ja miksi joku toinen ei. Kun urheilijan polku tiivistyy yksittäiseen harjoitteeseen vailla erikoistumista, näemme kriteereissä itse asiassa aika yleispätevän työkalun. Laadukas huippu-urheilu on paljon lähempänä laadukasta lasten liikuntaa, kuin usein ajatellaan. Parhaat urheilumaat myös tietävät tämän.

Informaation vaihtoa

Tässä kirjoituksessa paneudumme kriteeriin, joka on toisaalta tuttu, mutta toisaalta vaikea toteuttaa. Palaute ostetaan kyllä osaksi harjoittelua, mutta sen toteutuksesta ollaan montaa mieltä. Se myös erottamattomasti liittyy näihin muihin osa-alueisiin, sekä ajatuksiimme lahjakkuudesta:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

” Deliberate practice involves feedback and modification of efforts in response to that feedback. Early in the training process much of that feedback will come from the teacher or coach, who will monitor progress, point out problems, and offer ways to address those problems. With time and experience students must learn to monitor themselves, spot mistakes, and adjust accordingly.

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaukset omiani.)

Palaute on siis tietoa, jonka tavoite on toistojen välissä muuttaa suorituksessa jotakin. Kehittymisessä on pohjimmiltaan aina kyse muuttumisesta, ja jos emme sisäistä mikä tämä muu on, emme myöskään osaa edetä. Valmentajan antaman ulkoisen palautteen edellytyksenä on kunnioitus, luottamus, ja egon suojien madallus siinä määrin, että informaation vaihto ylipäätään on mahdollista. Olipa palautteen lähde mikä tahansa (toinen ihminen, kehon tuntemus, maalin ohi mennyt laukaus), monet meistä eivät luontaisesti janoa sitä. Haluaisimme kovasti olla riittävän hyviä jo nyt, emmekä aina osaa havainnoida ympäristönkään apuja. Ymmärryksen luominen palautteesta kehityksen katalysaattorina on siis ensiarvoisen tärkeää.

Uuden taidon alussa valmentaja on tyypillisesti palautteen pääasiallinen lähde. Tunnemme improvisaation ja vapaan kokeilun edut, mutta kuten viimeksikin oli puhe, on osaava valmentaja tyypillisesti ratkaiseva. Vaikka tilaakin on oltava, useimmat urheilijat eivät itse kokeilemalla päädy kaikkiin parhaimpiin ratkaisuihin. Aikaa ja ymmärrystä myöten urheilija oppii itsekin korjaamaan suorituksiaan (mikä tosin ei tarkoita suoritustekniikan monitoroimista varsinkaan kilpailutilanteessa.) Koska aihe on laaja, vedän tietoisesti tässä joitakin mutkia myös suoriksi. Esimerkiksi non-lineaarisessa pedagogiikassa käytetään tarkoituksella sanaa informaatio palautteen sijaan. Teoriassahan palaute tarkoittaa jotakin, joka palautuu takaisin suljetun järjestelmän sisällä. Asiaa voi katsoa monelta kantilta, mutta palaute on yhä sanana helpoin ja tunnetuin, vaikka todellisuudessa spesifi ympäristö, tehtävä, ja yksilö ovatkin irrottamattomasti sidoksissa toisiinsa.

Tiedon ja palautteen muotoja

Oma lähestymiseni asiaan ennen kaikkea pragmaattinen. Tavoite on saada aikaan kehitystä, ja kaikki sallitut keinot siten sallittuja. Sisäinen palaute on nimensä mukaisesti yksilön kehon sisä- tai ulkopuolelta aistimaa informaatiota liikkeestä tai sen tuloksista. (Kehon aistikanavista tärkein joukkuepeleissä -ja monissa muissa lajeissa- on näköaisti.) Ulkoinen palaute puolestaan liittyy joko valmentajan tai ympäristön tarjoamaan apuun samaisesta suorituksesta:

” Intrinsic feedback is the sensory information that arises as a natural consequence of producing a movement. … comes from sources outside of person’s body (exteroception) or from within the body (interoception.) Individuals are able to perceive intrinsic feedback more or less directly, without special assistance from other sources (e.g. instructors or mechanical devices.) … Extrinsic feedback …. consists of information that is provided to the learner by some outside source, such as the comments of an instructor … the digital display of a stopwatch, the hand marked score of the judge, the film of the game, the video replay of a movement, and so on.”

–Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 257)

Ennen kuin pureskelemme näitä enempää, lisätään listaan kaksi tärkeää, palautteen kanssa lomittaista käsitettä. Motorisessa oppimisessa puhutaan palautteen yhteydessä myös kahdesta eri tiedon muodosta. On tietoa itse suorituksesta (KP), ja on tietoa lopputuloksesta (KR.)

” Knowledge of Performance (KP) – augmented (extrinsic) feedback that provides information about the quality of the movement a performer has produced. … Knowledge of Results (KR) – refers to extrinsic, usually verbal information that tells learners something about the success of their actions with respect to the desired environmental goal. … in many real-world tasks, KR is redundant (contains the same information as) intrinsic feedback.”

–Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 258-259):

Suurin osa pelaajista saanee enemmän palautetta tuloksesta (KR). Tätä tulee sekä sisäisesti (pelaaja näkee itse, kuinka hyökkäys menee yli), että liian usein ulkoisesti valmentajalta (löit juuri yli!) Kiitti vaan, koutsi. Puhutun tulospalautteen varjopuolia on, että se usein ärsyttää urheilijaa, joka itsekin näkee tapahtuman. Hyödyllisimmät ja pitkäkestoisimpiin muutoksiin johtavat palautteen muodot ovat niitä, jotka saavat urheilijan itsensä oivaltamaan asioita. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksiä asettelemalla, tai jotenkin ympäristöä tai tehtävää muokkaamalla.

Usein tulosta kipeämmin tarvitsemme kuitenkin tietoa itse suorituksesta (KP). Edelleen oivaltamaan saattaminen (guided discovery) on tehokkain tapa, mutta joskus valmentajaa tarvitaan konkreettisemmin. Korkeillakin tasoilla koutsi joutuu yhä joskus näyttämään, kuinka jalka laitetaan toisen eteen. Näin voi esimerkiksi olla edellisen kirjoituksen hyökkäysvirheisiin johtavan, liian etäisen hyppyikkunan muuttamisessa. Vaikka urheilija siis olisi aikuinen huippu, on hänen tässä hetkessä ja taidossa kenties hidastettava ja palattava autonomisesta vaiheesta taas oppimisen kognitiiviseen vaiheeseen. Pienryhmäksi pelkistettynä tällainen 15min harjoitus ja palaute videolta noin viiden suorituksen välein -tai kun urheilija sitä itse haluaa- voi alkaa jo korjata asiaa. Vaikka emme varsinkaan aikuisten urheilijoiden kohdalla aina uskalla kohdata asioita, muistetaan tämä: urheilijat janoavat uutta, jos tietävät sen auttavan heitä.

https://bleacherreport.com/articles/1746115-how-michael-jordan-re-defined-his-game-to-extend-legendary-career

Lahjakkuus, sattuma, vai Määrätietoinen harjoittelu?

Urheilijan fyysiset valmiudet määrittävät osan siitä, mihin tämä kentällä kykenee. Myös lentopallossa hyppypaikat vaihtelevat: joskus kyse on fysiikasta, joskus puhtaasta sattumasta ja joskus alitajuisesta sopeutumisesta pelin vaatimuksiin. Fakta joka tapauksessa on, että osa urheilijoista pystyy sisäisen palautteen avulla (miltä kehossa tuntuu yhdistettynä siihen, mikä suorituksen lopputulos on) muuttamaan suoritustaan paremmaksi- ja ilmeisesti täysin asiaa miettimättä tai tiedostamatta. Vastustamattomasti kutsumme näitä yksilöitä lahjakkaiksi tai lupaaviksi. Heillä onkin lupa olla tietämättä, kuinka kehitys tapahtuu, mutta ongelmia seuraa heti, jos me valmentajatkaan emme tiedä!

Sisäisen palautteen vaihteleva laatu on uskoakseni yksi iso syy epätasaisen kehityksen taustalla. Esimerkiksi pihapelien hyödyistä on osin ristiriitaista tutkimustietoa, ja syy tähän saattaa löytyä juuri Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä. Isossa data-analyysissa pihapelit eivät välttämättä aina ole uraa merkittävästi auttanut asia, sillä kehitys riippuu siitä, toteutuvatko kaikki viisi tekijää ”yhtä aikaa” (tehtävä, palaute, haaste, keskittyminen ja toistot.) Joidenkin urheilijoiden kohdalla tämän täytyy tapahtua selvästi muita useammin. Kaikkien tapauksessa näin ei kuitenkaan ole, ja niin harjoitteluun jää se osaavan valmentajan mentävä aukko. Koen lisäksi, että näiden viiden tekijän yhtäaikaisesta toteutumisesta ilman valmentajaa keskustellaan liian vähän. Kriteerien systemaattinen ymmärtäminen ja levittäminen tekisi suuresta määrästä urheilijoita ”lahjakkaita”, harvojen onnekkaiden sijaan.

Valmennuksen taito

Koska peli opettaa itse tunnetusti parhaiten, jää jäljelle kysymys koutsin roolista. Valmennuksen taito saattaa hyvin olla sitä, että tietää mihin puuttua, ja mihin ei. Mielenkiintoista kyllä, olen tehnyt huippuvalmentajista seuraavan huomion: He eivät pelkää puuttua asioihin, vaikka implisiittinen oppiminen ja sisäinen palaute parhaita olisivatkin. Mieleen nousee tässä myös Carl McGownin viisaus. Carl toisti klinikoilla usein, kuinka ”fatigue inhibits motor learning” (väsymys rajoittaa motorista oppimista.) Tivasin mestarilta, että tämähän vie vain yhteen johtopäätöksen: väsyneenä ei kannata treenata! Carl vastasi tapansa mukaan lakonisesti: ”Lauri, fatigued motor learning is still motor learning.” Kannattaa siis muistaa, että vaikka puhuttu palaute ei ole yhtä tehokasta kuin oma oivaltaminen, joissakin tilanteissa se on silti ok. Epäsuorilla menetelmillä ei aina saa kaikkea haluttua oppimista aikaan, tai jos saa, aika ei riitä (esim. tärkeän kilpailun alla.)

Mitä siis teetkin, ei kannata lakata valmentamasta. Sanotaan, että 100% asioista, joihin et puutu, eivät muutu. Luku ei varmaankaan ole ihan noin pyöreä, mutta ainakin itse olen liian usein sivusta seurannut vain toivoen, että tämä tai tuo korjaantuisi. Vaikka toivoakin tarvitaan, se ei voi olla suunnitelma. Autetaan siis urheilijoitamme ymmärtämään omaa prosessiaan paremmin- ja myös palautteen lahjaa osana sitä. Loppuun vielä lukemista, vastapainoksi innokkaimmille:

https://www.teamusa.org/USA-Volleyball/Features/2014/June/04/LIMIT-Your-Coaching

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

”… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

–Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

”Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Skouttaus ja Pelinluku (1)

26 Oct

Kaksiosainen juttu skouttauksesta liittyy enemmän priorisointiin kuin lentopalloon. Kyse on ihmisen kyvystä käsitellä ja muistaa informaatiota. Lisäksi se on pieni manifesti havainnoinnin ja pelin opettamisen puolesta. Vaikka skouttauksella (eli vastustajan analysoinnilla) on urheilussa paikkansa, tärkeintä on pyrkiä selkäytimeen painettujen perusasioiden soveltamiseen pelin aikana. Ei kuormittaa muistia yrittämällä hallita liikaa uusia asioita kerralla.

”And the reason is increasingly evident: the volume and complexity of what we know has exceeded our individual ability to deliver its benefits correctly, safely, or reliably. Knowledge has both saved us and burdened us. … The real lesson is that under conditions of true complexity – where the knowledge required exceeds that of any individual and unpredictability reigns – efforts to dictate every step from the center will fail. People need room to act and adapt. “ (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Atul Gawande (The Checklist Manifesto, 2009)

Miksi skouttaamme vastustajia?

Ennen kuin pääsen vauhtiin, sanon uudelleen, että vastustajien opiskelu kuuluu huippu-urheiluun ja sillä voi saavuttaa kilpailuetua. Elämässä on kuitenkin toissijaisia asioita, joihin käytämme aikaa samalla, kun prioriteettimme kärsivät. Joukkuelajeissa on tavallista painottaa vastustajan pelaamista oman pelaamisen sijaan. Mitä korkeampi taso, sitä kovempaa panostus vastustajan skouttaamiseen yleensä on. Tähän on monta syytä, mutta usein asioita tehdään vain siksi, että ne voidaan tehdä. Jos sinulla on resursseja kerätä dataa, sitä myös kerätään. Osa tästä on hyödyllistä, muuta suurin osa ei ole. Liian suuri määrä informaatiota voi haitata päätöksentekoa myös penkin päässä.

”A big part of having a good scouting report is showing our team, that we got it under control.”

-Dr. Marv Dunphy

Valmentaja kokee hallinnan tunnetta, jos hän on valmistautunut peliin hyvin. Tämän tuoma turvallisuus leviää helposti koko joukkueeseen ja on yksi skouttauksen isoista eduista. Unohdamme kuitenkin, että kyseessä on osittainen illuusio. Kukaan ei voi ennustaa tulevaisuutta. Kaava, jonka näemme menneisyydessä, ei auta näkemään jokaista yksittäistä tilannetta tulevaisuudessa. Voimme korkeintaan puhua todennäköisyyksistä, emme varmuuksista.

Eri tasoilla vastustajan skouttaaminen ja pelitaktiikka vaikuttavat lopputulokseen eri tavoin. Eniten vaikutusta on silloin, kun pelaajat kykenevät toteuttamaan tuottamaasi tietoa (tai jos vastustajasi eivät valmistaudu mitenkään.) Isossa kuvassa taktiikan merkitys on kuitenkin pienehkö. Tuhannet harjoitustunnit, pelinlukukyky, paineensieto ja lajitekninen osaaminen ratkaisevat. Vasta kun isot asiat ovat kunnossa ja erot pieniä, on skouttauksen pohjalta tehdyn taktiikan rooli suurempi.

Ennen kuin jatkamme pidemmälle, selvennetään terminologiaa hieman.

Tekniikasta taktiikkaan

Joukkueen pelaamisen taso koostuu eri osa-alueista. Suurin osa näistä liittyy yksittäisiin pelaajiin, ja vaikka ne voi käsitteistää eri tavoin, seuraavat toimivat mielestäni hyvin.

  1. Fyysiset ominaisuudet- Pitkälti geneettisiä ominaisuuksia kuten pituus, lihastyyppi, raajojen mittasuhteet, ja niin edelleen. Osaa voidaan harjoittaa, mutta ei määräänsä enempää.
  2. Henkiset ominaisuudet- Kyky suoriutua paineen alla, kyky nopeasti käsitellä ala-spesifiä informaatiota, muut ”aineettomat” ominaisuudet kuten kyky johtaa, tunnetaidot tiimissä, persoonallisuus, ja niin edelleen. Usein helpommin kehitettäviä kuin fyysiset ominaisuudet.
  3. Tekniset ominaisuudet- Biomekaniikka, eli pelaajan paljain silmin nähtävissä oleva suoritusteknikka kussakin motorisessa taidossa. Helpoimpia asioita kehittää valmennuksen avulla ovat juuri käsien asennot, askeleet, ja niin edelleen.
  4. Pelinluku- Pelaajan kyky nähdä, tunnistaa, ja ajoittaa oma suoritustekniikka kentällä tapahtuvaan visuaaliseen ärsykkeeseen. (Pattern recall/ pattern recognition.) Pelinlukua opetetaan mm. viemällä pelaajan katse systemaattisesti eri kohteisiin. Alku on nopea, mutta sen jälkeen alkaa hidas tie ylöspäin. Kaikkiaan hyväksi pelinlukijaksi tuleminen vie vuosia, sillä vaikka katsot oikeita asioita, et ehkä vielä näe mitä tulee tapahtumaan. (Hyvä vertaus on uuden kielen oppiminen. Noviisi ja natiivipuhuja kuulevat molemmat samat äänteet, mutta niillä on merkitystä vain sille, joka on oppinut tuntemaan niiden merkitykset.)
  5. Pelitapa- Joukkueen modus operandi, joka perustuu pelaajien ominaisuuksiin (niiden maksimaaliseen hyödyntämiseen) ja lajin tilastollisiin todennäköisyyksiin juuri kyseisellä tasolla. Voidaan myös puhua pelityylistä. Pelitapa on eri asia kuin taktiikka.
  6. Skouttaus- Informaation tuottaminen siitä, mitä vastustaja tekee kussakin tilanteessa. Pelissä vastaantulevia uusia tilanteita on periaatteessa lukemattomia, joten tätä tietoa voi myös tuottaa, tulkita ja katsoa eri kanteilta ad nauseam.
  7. Taktiikka- Oman pelitavan ja vastustajan skouttaukseen pohjalta tehty suunnitelma. Perustuu myös todennäköisyyksiin ja liittyy yksittäiseen otteluun tai ottelusarjaan valmistautumiseen.

Kaikki asiat eivät ole yhtä tärkeitä

Kun valmentaja aloittaa työnsä, tulee hänen tehdä analyysi toiminnasta. Etenkin alussa on paras satsata eniten niihin asioihin, jotka vaikuttavat tuloksiin voimakkaimmin. Tilastollisesti n. 80% voittoon johtavista asioista on seurausta n. 20% syistä (Pareton periaate.) Jos joukkueella on syksyllä 4-6 viikkoa valmistautua kauteen koko rosterilla, heti ei kannata puuttua kaikkiin lillukan varsiin. Oman pelitavan luominen ja muut isot kivet täytyy laittaa purkkiin ensin. Selkeästi priorisoimalla halutut asiat voivat tapahtua yllättävänkin nopeasti.

Tästä huolimatta on houkuttavaa alkaa jo alussa kiinnittää huomiota siihen, mitä vastustajat tekevät. Keitä heillä pelaa? Kuinka hyviä pelaajat ovat? Mitä tapoja heillä on? Nämä kaikki ovat oman vaikutusvaltamme ulottumattomissa. Silti alamme verrata omaa tekemistä muihin sen sijaan, että yrittäisimme itse tulla paremmiksi. Ihminen on laumaeläin ja meidät on näin piuhoitettu. Haluamme tietää asemamme oman ryhmän sisällä ja myös kilpailussa muita heimoja vastaan. Seurauksena yritämme voittaa älyllistä ja taktista kamppailua liian varhain, omilla puutteellisilla perustaidoilla.

”Volleyball is a visual motor sport, with emphasis on the visual.”

”You have to build your systems around the abilities of your players.”

”You cannot do tactically what you cannot do technically.”

–Dr. Carl McGown

Joukkueen pelitavan tulee perustua pelaajien ominaisuuksiin. Ennen kuin sinulla voi olla pelitapa, on sinun ymmärrettävä mitä pelaajasi itseasiassa osaavat. Et lisäksi voi luoda peleihin kovin monimutkaista taktiikkaa, elleivät pelaajat sitä kykene teknisesti toteuttamaan. Esimerkki auttaa ymmärtämään tämän dilemman nopeasti.

Valmennat nuorta keskitorjujaa, joka osaa halutut torjunta-askelsarjat (tekniikka) mutta ei muista katsoa vastustajan passaria. Toisin sanoen hänellä on yksi ainoa muistettava asia: katso passaria. Pelaajan kehitys ei vielä ole riittävän pitkällä, jotta tärkeä asia olisi hallussa painetilanteessa. Jos et katso vastustajan pelinrakentajaa, et tiedä mitä tuleman pitää, koska et saa kyseistä visuaalista informaatiota mistään. Moni yrittää auttaa pelaajaa taktiikalla: ”Jos rotaatiossa 1 pallo nousee 5-paikalle, passari pelaa sieltä aina taaksepäin. Muissa tilanteissa hän pelaa aina eteenpäin.”

On silkkaa ironiaa, että tämä (usein aikalisillä) annettu informaatio kuormittaa lyhytaikaismuistia enemmän kuin yksinkertainen ”katso passaria.” Systemaattinen pelinluku on tapa, jonka aikanaan täytyy löytyä pitkäaikaismuistista, siis ”selkäytimestä.” Vasta sitten voimme antaa tietoa pelissä ilman, että suoritus kärsii. Ihminen ei ole hyvä pitämään montaa asiaa mielessä kerrallaan:

”One of the significant discoveries of cognitive psychologists in recent decades is that switching from one task to another is effortful, especially under time pressure. … Like a juggler with several balls in the air, you cannot afford to slow down; the rate at which material decays in memory forces the pace, driving you to refresh and rehearse information before it is lost. Any task that requires you to keep several ideas in mind at the same time has the same hurried character. … It is now a well-established proposition that both self-control and cognitive effort are forms of mental work. … All variants of voluntary effort- cognitive, emotional, or physical- draw at least partly on a shared pool of mental energy.” (Alleviivaukset omiani.)

-Dr. Daniel Kahneman (Thinking Fast and Slow, 2011), Nobel-voittaja

Keskittyminen syö energiaa, ja mitä vähemmän pelitilanteessa osaat, sitä stressaavampaa se on. Huippu-urheilija kestää painetta luonnollisesti yllä kuvattua paremmin, sillä hänellä on pitkäaikaismuistissaan kokemusta kentällä toistuvista tilanteista (ja siten enemmän kapasiteettia käsitellä informaatiota.) Tästä huolimatta myös huippupelaajia ylikuormitetaan tiedolla. Mikä on liikaa riippuu yksilöstä, mutta kun painetta on enemmän, pystymme vähempään. Olen ollut tilanteissa, joissa olympiatason pelaaja tulee aikalisällä penkille ja huutaa valmentajalle ”Mitä ne tekevät seuraavaksi?! Mitä näet, kerro?!” Näin voi käydä, jos pelaajat ovat oppineet liian riippuvaisiksi informaatiosta turvallisuuden lähteenä.

Sattumanvaraisiin peleihin kuuluu olennaisesti, että et tiedä mitä seuraavaksi tapahtuu. Siksi arvaaminen ja penkiltä ohjaaminen helpottavat koettua painetta. Valmentajan on kuitenkin ymmärettävä, että hän ei voi ratkoa pelaajien ongelmia penkiltä käsin. Skouttauksen tuottamasta tiedosta huolimatta jokaisissa MM-kisoissa ja Olympilaisissa pelit useimmin ratkeavat johonkin yksittäiseen perussuoritukseen. (Yleensä kyse on matalan todennäköisyyden hyökkäyksestä, joka tehtiin paineen alla, tai kurittomuudesta torjunnassa tai puolustuksessa. Perusasioiden hallinta ratkaisee lopputuloksen huolimatta siitä, montako yötä 10 hengen staffi on valvonut valmistautuen.)

Kuinka skouttauksesta saa eniten irti?

Yhteenveto. Hyvässä pelinluvussa ei ensisijaisesti ole kyse siitä, mitä tiedät, vaan siitä, mitä näet. Pelitilanne on aina kompleksinen, ja informaatio menneisyydestä ei ennusta tulevaa kuin osittain. Emme ole hyviä muistamaan tietoa (taktiikkaa) samalla kun meidän täytyy tehdä jotakin muuta (pelata itse peliä.) Luonnollisesti haluamme tietää mitä vastustaja tekee, ja osa tuotetusta informaatiosta on myös hyödyllistä. Skouttauksesta saat eniten irti priorisoimalla:

  1. Määrittele ottelun tärkeys. Onko tämä liigan 12. kierros, vai olympiafinaali? Toiseen voi valmistautua viikkotolkulla, ja se on ainutkertainen mahdollisuus elämässä. Tavalliseen liigapeliin riittää todennäköisesti, että katsot videolta heidän kaksi edellistä otteluaan.
  2. Keskity siihen 20% vastustajan pelaamisesta, mikä tuottaa 80% heidän menestyksestään. Pyri pysäyttämään tuo 20%. Pilko loput 80% vastustajan pelaamisesta itsellesi ylös järkevällä tavalla ja pidä muruset omana tietonasi. Älä kuormita pelaajia näillä asioilla ennen kuin se on ajankohtaista. Muistuta heitä kuitenkin, että meillä on vastustajasta kaikki tarvittava tieto. Epävarmuus lisää painetta ja varmuus poistaa sitä. Pidä huoli, että pääset käsiksi yksittäisiin tiedonjyviin nopeasti pelin aikana tilanteen niin vaatiessa (jos vastustaja esim. tekee vaihtoja tai joku harvinainen, mutta tasaisesti toistuva tilanne tulee vastaan.)
  3. Oppiminen on tilasidonnaista. Mitä ikinä haluat taktiikkasi pitävän sisällään, harjoittele sen ydinkohtia harjoituksissa, jotta pelaajat eivät joudu muistamaan pelissä liikaa uusia asioita. Kuunteleminen ei auta toteuttamaan, mutta visuaalisesti eteen tulevat ja itse harjoitellut tilanteet muistuvat mieleen uudestaan.
  4. Palaverissa visuaalisuus on avainasemassa. Anna pelaajille itselleen mahdollisuus katsoa- ja esimerkiksi piirtää tyhjälle skouttipaperille- mitä he videolla näkevät. Tällä on merkitystä. Ei sillä, mitä sinä sanot tai tiedät, tai miten pitkän raportin olet kirjoittanut. Unohda myös tilastolliset hienoudet, ja yritys esittää pelaajille loputtomasti numeroita. Ihmiset ovat luonnostaan kehnoja muistamaan ja ymmärtämään tilastoja.
  5. Opeta pelaajat teknisesti riittävän hyviksi, jotta he osaavat toteuttaa omaa pelitapaa. Heillä on vähemmän muistettavaa ja enemmän mahdollisuuksia tehokkuuteen. Kun koko joukkue osaa lukea peliä ja liikkua tehokkaasti, vaikutus lopputulokseen on taianomainen. Perusasiat, perusasiat, perusasiat.
  6.  Perusta pelitapasi tilastollisiin todennäköisyyksiin. Esimerkiksi sen sijaan, että meillä olisi 10 eri puolustuspaikkaa eri tilanteita tai eri hyökkääjiä varten, laita puolustajasi yksinkertaisesti sinne, minne pitkässä juoksussa menee eniten palloja.
  7. Luo tilannesidonnaisuuksia, jossa tietyissä tilanteissa toimit aina samalla tavalla. Jaa peli kokonaisuuksiin, joita noudatat. Pelaat esimerkiksi kolmen torjuntaa vastaan aina samalla tavalla. Siirtoa (tiettyä keskihyökkäystä) vastaan aina samalla. Kun pelaajat osaavat nämä mallit arjen harjoitusten jälkeen ulkoa, voit tuoda jotain uutta ja vastustaja-spesifiä mukaan. Pelkistä nämä oman pelitavan mallit niin harvaan variaatioon kuin mahdollista.
  8. Teet muutokset omaan pelitapaan skouttauksen perusteella. Mitkä ovat tämän vastustajan suurimmat poikkeukset näihin sääntöihin omaa pelitapaamme vastaan? (Täytyy myös muistaa, että vastustaja ei ehkä tee sinua vastaan samaa, mitä teki muita vastaan.) Ennen kuin tuot asiat joukkueesi tietoon, muistuta itseäsi vielä mikä siihen n. 20% kuuluu, josta vastustajasi hyötyy eniten. Taktiikka on tehty. Muiden asioiden voit antaa tässä kohtaa olla.
  9. Sinun ei tarvitse tehdä kuin 2-5 muutosta kutakin vastustajaa vastaan. Viisi -tai ehkä vain neljä- on yläraja (johon palaamme seuraavassa kirjoituksessa.) Keskity näihin asioihin kahdessa peliä edeltävässä harjoituksessa. Kaikki tämä olettaen, että oman joukkueesi paketti on teknisesti muuten kasassa, eikä vaadi viilausta. Jos vaatii, keskity edelleen oman pelitapasi hiomiseen vastustajan sijaan.

Jatkamme samasta aiheesta marraskuun jutussa.

Lauri H

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , ,

← Older Entries