Tag Archives: Palaute

Joku Pettyy Aina

30 Apr

Kaudet päättyvät, työt jatkuvat. Muutama päivä juhlitaan tai otetaan happea. Ennen pidempää paussia on kuitenkin vielä töitä, sillä seuraava kausi on aina ajankohtainen. Pian koittavat myös pelaajien päätöshaastattelut. Parhaimmillaan ne kertovat rehellisesti siitä, millaista tiimin elämä on. Huonoimmillaan palautteen saaminen on vaikeaa. Vaikka valmentaja tuntisi joukkueen pulssin miten hyvin, löytyy pinnan alta kaikenlaista. Mestaruudenkin jälkeen joku on allapäin.

Palautetta auktoriteetille

Jälkihaastattelujen tärkein tehtävä on palautteen antaminen valmentajalle. Urheilijan feedback- loopeista puhutaan usein, mutta koutseille tilanne on eri. Me emme saa työstä palautetta, ellemme sitä todella janoa, emmekä aina silloinkaan. Arjessa ei ole esimiestä, joka palautetta osaisi antaa. Muille arkea kokeneille valmentaja taas on auktoriteettiasemassa, ja totuuden puhuminen hierarkiassa ylöspäin on kaikkea muuta kuin helppoa. Omaa asemaa ei haluta vaarantaa ja siksi esimiehelle epäröidään puhua suoraan.

Vaikka koutsi olisi miten kollegiaalinen, hän on silti se, joka tekee päätökset peliajan ja rekryjen suhteen. Kysyttäessä asiat ovat siten yleensä ”ihan hyvin.” Vaikka foorumi keskustelulle olisi olemassa, on aina helppo sanoa puolin ja toisin asioita, jotka molempien on kiva kuulla. Konfliktilta vältytään, eikä kehenkään satu. Varjopuolella kukaan ei kuitenkaan myöskään kehity. Valmentajan siis luotava uskottavat puitteet sille, että tunteiden on mahdollista tulla esiin. Joskus tämäkään ei kuitenkaan riitä, ja edistyäkseen koutsin on oltava valmis sohimaan hieman.

Erilaisia palautemekanismeja

Tiimin johtaminen on yksilöiden ja joukkueen eriävien tavoitteiden muokkaamista riittävän samanlaisiksi. Jokainen meistä on piuhoitettu janoamaan resursseja: rahaa, huomiota, peliaikaa, ja vastuuta. Kokemukseni mukaan harva, joitakin poikkeuksia lukuunottamatta, on kuitenkaan selkeä ja varma niistä puhumisessa. Ja puhua niistä täytyy, mikäli joukkue mielii voida hyvin. Hyvät valmentajat istuvat alas ja keskustelevat pelaajiensa kanssa säännöllisesti.

Monille kahdenkeskiset palaverit ovat mielekkäitä, sillä mahdollisuutta tulla kuulluksi ei kaikissa joukkueissa ole ollut. Henkilökohtainen huomio on kuitenkin ihmissuhteen valuuttayksikkö, ja otetaan yleensä ilolla vastaan. Kauden kiireissä voi riittää lyhytkin hetki, mutta jokaiselle päätöskeskustelulle olen varannut tunnin ennen seuraavaa. Riippuu pelaajasta itsestään, kuinka paljon hän ajasta haluaa käyttää. Kauden jälkeen lähes kaikki kuitenkin käyttävät täyden ajan. Prosessoitavaa ihmisillä on usein enemmän, kuin he ovat ajatelleetkaan.

Keskustelufoorumin olemassaolosta huolimatta osa pelaajista kokee, että paperille on helpompi puhua. Heille paras palautteenannon työkalu voi olla viikottain palautettava harjoituspäiväkirja. Jos auktoriteetti sittenkin koetaan kynnyksenä, voi esimerkiksi yksi kapteeneista olla väylä valmentajan suuntaan. Emme halua, että kukaan jää yksin, tai äänettä. Kapteenisto valitaankin edustamaan koko joukkuetta myös tämä mielessä pitäen. Tavoite on, että joku varakapteeneista edustaisi tarvittaessa jokaista joukkueen jäsenistä. Valmentaja tapaa kapteenit kuukausittain, jotta pinnan alla kuplivat asiat saadaan tasaisesti purettua.

Kauden jälkeen…

Kausi siis päättyi ja pääsiäisloman jälkeen oli analyysin aika. Saavutettu 5. sija oli pettymys, mutta kokonaisuutena vuosi seuralle iso askel eteenpäin. Miltä tämä tuntui pelaajista? Haastattelujen runko oli yksinkertainen. Keskustelimme kunkin pelaajan ennen kautta asettamista henkilökohtaisista tavoitteista. Lopuksi kysyin kaksi kysymystä:

  1. Mitä me tarvitsemme enemmän?
  2. Mitä me tarvitsemme vähemmän?

Henkilökohtaiset tavoitteet ovat ihmisille valtavan tärkeitä. Seurauksena näitä haastatteluja on karkeasti kahdenlaisia. Peliaikaa saaneet ovat tyytyväisiä. Vähemmän peliaikaa saaneet eivät ole. Nuoremmat pelaajat, keskimäärin, puhuvat enemmän omista tarpeistaan. Kokeneemmat pelaajat taas, keskimäärin, kykenevät pohtimaan omia tarpeitaan myös suhteessa joukkueeseen. Kokeneemmilta löytyy enemmän näkemyksiä koko toiminnan kehittämisestä. Lisäksi he ovat tietoisempia siitä, kuinka hyviä tai huonoja itse jossakin ovat.

When a person realizes he has been deeply heard, his eyes moisten. I think in some real sense he is weeping for joy. It is as though he were saying, “Thank God, somebody heard me. Someone knows what it’s like to be me”” ―Dr. Carl R. Rogers

Ihmisiä on tärkeää kuunnella myös siksi, että todellinen kuunteleminen on niin harvinaista. Jos kuitenkin todella kiinnität huomiota, voit oppia hyvinkin yksityisiä asioita. Muistan menneisyydestä yhden tällaisen kohtaamisen pelaajan kanssa. Kausi oli silloinkin juuri päättynyt. Peliaikaa kaverille oli tullut lähtökohtiin nähden runsaasti. Meillä oli ollut monta hyvää keskustelua, ja harvat konfliktit oli ratkaistu sopuisasti. Jokin kuitenkin vaivasi pelaajaa, ja rohkaisin tätä puhumaan. Keskustelusta tuli yllättävän vaikea.

Pelaaja sanoi olleensa pettynyt saamansa palautteen vähyydestä ja huomiosta. Olin äimistynyt. Hän koki olevansa minulle näkymätön. Näkemysero oli niin suuri, että tuntui kuin olisimme eläneet eri joukkueissa. Jouduin pysähtymään ja miettimään, olinko todella laiminlyönyt yhtä joukkueeni jäsenistä näin? Olin tyytyväinen siihen, miten jaksoin kuunnella. Loppua kohden kärsivällisyyteni kuitenkin hiipui. Tämä johtui paikallaan polkevasta keskustelusta, mutta osittain myös siitä, mitä pelaaja valmentajaltaan halusi. Olisin voinut olla parempi. Niin on aina. Aloin kuitenkaan ymmärtää, että puurot ja vellit olivat tunnepuolella menneet sekaisin. Siteeraan usein John Woodenia, joka piti vanhempaa, opettajaa ja valmentajaa saman tehtävänä. Valmentaja nähtiin tässä uskoakseni enemmän huomiota antavana vanhempana, kuin koutsina. Pelaaja ei itse tätä tarvetta kuitenkaan tiedostanut, eikä valmentaja ole kenenkään terapeutti. Tehtävämme on auttaa, kuunnella ja ohjata, mutta myös laittaa jolleikin asioille piste.

Samankaltaisia kohtaamisia on uralla ollut pari, mutta tämä on säilynyt mielessä voimakkaana. Osaksi siksi, että se oli tuskaista kuunneltavaa, ja kipu muistuu parhaiten. Eniten kuitenkin ajattelen, että keskustelu korosti montaa johtajuuden pointtia samalla kertaa. Olemme itsekkäitä. Meidän täytyy olla itsekkäitä. Koskaan et todella tiedä, miltä toisesta tuntuu. Valmentaja näkee ison kuvan, mutta unohtaa, miten pieni ikkuna kokonaisuuteen pelaajilla joskus on. Aika loppuu aina kesken, kun ihmiset pitäisi saada toimimaan joukkueena, eikä kaikkien tarpeita pystytä täyttämään. Eikä tarvitsekaan. Sir Alex Ferguson sanoi Manchester Unitedista, että hänen täytyi menestyäkseen saada 8 / 11 kenttäpelaajasta pelaamaan huipputasolla. Kaikkia sinne ei tuntunut samalla kertaa saavan millään.

Otsikko ”joku pettyy aina” on kauden päättyessä aina ajankohtainen. Tästä huolimatta johtajan tehtävä on olla kanava, jota pitkin alaisten intressit kulkevat. Valmentaja on joukkuelajeissa se solmukohta, johon kohdistuu yhteisen yrityksen suurin paine ja odotukset. Mieleen palaa myös valmentajalegenda Terry Pettitin osuvasti nimetty kirja, ”Talent and the Secret Life of Teams.” Vaikka teet kaikkesi, joukkueesi elää silti omaa elämäänsä. Valmentajalta vaaditaan paljon ymmärrystä, tasaisuutta, ja etenkin kovuutta intressien ristiaallokossa. Huomiota tarvitsevat kaikki, ja se täytyy pyrkiä antamaan. Kaikista tarpeista et kuitenkaan ole vastuussa, ja on tärkeää pysyä erillisenä. Tylsää valmentaminen ei missään määrin ole.

Hyvää Vappua,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tietäminen ja Tiedostaminen

18 Jan

Joitakin vuosia sitten olin silloisen valmentajani pitämällä valmennusklinikalla. Oli syksy 2006, ja ensimmäisen luennon aiheena tieto ja periaatteet. Miksi valmentajan tuli toimia periaatteisiin tukeutuen oli yleisölle outo ajatus, sillä kaikki valmentajat luonnollisesti ajattelivat olevansa oikeassa omine mielipiteineen. Omasta ja varhain opitusta tulee luonnostaan se ainoa oikea tapa, olipa kyseessä hihalyönti, kieli tai uskonto. Huomio kääntyi pian siihen, mistä tieto tulee: How can you know something you don’t know? You don’t know what you don’t know- in fact, how could you?

Jostakin syystä me ihmiset oletamme itse tietävämme miten asiat tehdään parhaiten. Käsite ei selvinnyt minulle tuona päivänä, mutta aika on auttanut sen hahmottamisessa. Kuinka sitä voisikaan tietää jotakin, mistä ei koskaan ole kuullutkaan? Tämän yksinkertaisen asian sisäistäminen tuo rauhaa ja kärsivällisyyttä työhön, sillä pomminvarmasti sinä et tiedä kaikkea. Ja mikä pahinta: nyt kun kausi on yli puolivälin huomaan, etten ole tiedostanut edes asioita, mitkä takuulla tiesin jo vuosia sitten. Arjen kiireessä olen ”unohtanut” osan ihan perusasioista.

Tämä on mielenkiintoinen, joskin häiritsevä ilmiö. Keskusteluissa muiden liigavalmentajien kanssa tulee tämän tästä esiin asioita, joita sitten järkyttyeenä oman huomiokyvyn puutteesta paikkailen seuraavalla viikolla. Moni asia on parantunut juuri kollegoiden avustuksella, (ja tästä https://coachhakala.wordpress.com/2014/12/29/become-dont-compare/ juuri viimeksi kirjoitin.) Hyvä asiantuntijoiden verkosto on kuin se kuuluisa nousuvesi, joka nostaa meidän kaikkien paatteja riippumatta siitä, missä kunkin laiva sillä hetkellä on menossa.

It’s more important to be aware than to be smart.” – Anon

Tiedon puute sinänsä on ongelmista se helpommin korjattava. Jokin asia ei ole vielä tullut vastaan, ja se yleensä korjaantuu etsimällä vastauksia. Parempi kysymys kuuluukin näin: Mistä tämä turhauttava tiedostamattomuus oikein johtuu? Muistan vuosia sitten miettineeni miten on mahdollista, että jollekin menestyneelle videopelille tehdään suurella budjetilla ja ammattitaidolla täysin susi jatko-osa. Sama pätee vasemmalla kädellä tehtyihin kirjoihin, elokuviin ja vaikka mihin- en koskaan ymmärtänyt, miksi ammattilaiset tekivät virheitä asioissa, jotka olivat osanneet paljon paremmin jo aikaisemmin. Suurin syyllinen, näin uskon, on kiire.

Koko nykymaailman hässäkkä, turhat paperityöt, protokollat, dead linet– ylipäätään kaikki itse tai muiden aiheuttama jatkuva meneminen. Olen vähän myöhässä huomannut sen minkä jokainen hyvä toimitusjohtaja tietää: jos liikaa aikaa ja huomiota laitetaan operatiiviseen toimintaan- oli se sitten tarpeellista tai turhaa byrokratiaa- ei aika riitä huolelliseen suunnitteluun ja pohdintaan. Uskon monen valmentajankin kamppailevan tämän kanssa, sillä pelejä ja tulipaloja aina riittää.

On valmiiksi niin paljon asioita, joita et tiedä. Jos sinulla ei lisäksi päivittäin ole rauhallista hetkeä käydä läpi omia käytäntöjä, urautuu helposti tekemään tänään asiat niin kuin eilenkin, tiedostamatta edes asioita, jotka jo valmiiksi pitäisi tietää.

Harjoittelu kärsii kiireestä. Jos kerran muutat jonkin treeniasian sitä tarkemmin ajattelematta, tästä uudesta tehottomasta ratkaisusta tulee normi, jota kiireessä on hankalaa enää kyseenalaistaa. Ja miksi kyseenalaistaisin, ”koska nämä asiathan minä tiesin jo 2006…” Sitten, noin kerran kuussa tulee ”ei #######!”- hetki ja homma kehittyy. Asiat eivät ehkä ole valtavia emme esimerkiksi hairahdu pelaamaan lentopallotreeneissä sählyä- mutta ne ovat riittävän isoja maksaakseen meille kehitystä ja sitä kautta sarjapisteitä. Moni harjoite voisi olla parempi, jos miettisin sitä keskittyneenä vielä 30 min. lisää.

Harjoitteiden lisäksi myös yksilöllisten taitojen kehitys on ehtinyt karata tietoisuuden ulkopuolelle. Ihmiset ja taidot ovat erilaisia eikä sinänsä ole ihmeellistä, että jotkut taidot opitaan nopeasti, ja jotkut hitaammin. Itseasiassa oma tiedostaminen on ollut huonoa osaltaan siksi, ettei näissä erilaisissa kehitysvauhdeissa ole mitään ihmeellistä. Oli jopa parin viikon pätkiä, kun annoin joidenkin asioiden vain olla siinä uskossa, että aivoissa kyllä tapahtui muutoksia, vaikkeivat ne kentällä vielä näkyneet. Jotkut asiat toki muuttuivat, mutta harmillisen moni taito polki paikallaan. Syytä oli eniten valmennuksessa: puutteellisissa metodeissa, opetuksessa ja tietoisuuden puuttumisessa sekä valmentajalta, että pelaajilta.

Valmentajan pitää pystyä priorisoimaan omaa huomiotaan ja opettamanaan tietoisuutta itselleen ja pelaajille.

Ajan ollessa rajallinen resurssi se, mihin valmentaja kiinnittää huomiota on äärimmäisen tärkeää. Se, mitä katsot on luonnollisesti se ainoa asia, josta voit antaa merkityksellistä palautetta. (Palautteella taas on ratkaiseva rooli kehittymisessä- se on toiseksi tärkein asia pelinomaisten toistojen jälkeen!) Pelaajan oma tietoisuus- your brain is the athlete, become your own coach- onkin asia, jota olemme LEKA Volleyssa alusta saakka halunneet opettaa.

Itseohjautuvissa urheilijoissa piilee jokaisen joukkueen suurin voimavara, joka toteutuessaan avaa kaikenlaisia ovia.

Oman tietoisuuden ensisijainen hyöty on tietysti yksilön kehityksen huomattava nopeutuminen, mutta yhtälailla valmentajan rooli muuttuu ja helpottuu. Toiseksi valmentajan huomio voi nyt olla muissa pelaajissa, jotka eivät vielä ole yhtä tietoisia tekemisestään ja tarvitsevat palautetta. Kolmanneksi urheilijan saadessa palautetta itseltään myös koutsin naama kuluu vähemmän. Jos jonkun täytyy olla koko ajan sanomassa asioista –rakentavastikin- alkaa yksilössä helposti kehittyä negatiivinen lataus palautteen lähdettä kohtaan, mikä on todella huono juttu kaikkien osapuolten kannalta.

No, meillä pääsi kuitenkin, jotenkin, käymään niin, että en puuttunut tähän tietoisuusasiaan tarpeeksi. Vaikka tiesin, että tietoisuus tekemisestä ei kaikilla ollut kovin hyvää, odotin tilanteen vain muuttuvan. Harva asia kuitenkaan kehittyy vain odottamalla- jotakinhan olisi täytynyt muuttaa. Jos mikään ei muutu, miten voit odottaa eri lopputulosta? Ja niin taas mietimme, että kuinka ihmeessä emme tätä aikaisemmin tienneet.

For years we have known the definition of insanity: Repeating the same process over and over and expecting a different result. If you do what you have always done, you will get what you have always got, and that will never change unless you actually CHANGE something.

Kun minulta kysytään asiaa, mihin valmentajan tulee panostaa kaikista eniten, olen aina vastannut, että tietenkin Harjoitusympäristöön. Yhtä tärkeä asia on kuitenkin valmentajan omaan kehittymiseen ja tietoisuuteen panostaminen.

Sillä jos valmentaja ei kehity, se heijastuu ajan myötä pelaajiin ja muuhun organisaatioon. Pian yli 15 ihmistä kärsii siitä, että SINÄ et joka päivä ponnistele ollaksesi hereillä.

Vaikka harjoitusten suunnitteluun ja taitojen arviointiin saa kulumaan paljon aikaa, se on työtä joka täytyy tehdä täysin keskittyneenä ja tietoisena. Jos ympäristö on huono, emme kehity, ja ympäristö voi aina olla parempi. Ei myöskään pidä unohtaa, että valmentajakin tarvitsee kipeästi palautetta sekä staffilta, pelaajilta, että kollegoilta. Rohkaistaan siis ihmisiä antamaan sitä heille, ja ollaan sen jälkeen myös valmiita ottamaan palaute vastaan. Ja eikun kevättä ja tosipelejä kohti.

To improve is to change. To be perfect is to change often.” -Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com