Tag Archives: Vastoinkäyminen

Valmentajan Osaaminen, osa 3. Turvallisuus

29 Dec

Turvallisudella tarkoitetaan yleisesti yhtä hyvinvointimme perusedellytyksistä. Lisäksi turvallisuus on sanana melkein sellainen, ettei siitä äkkiseltään voi olla kuin yhtä mieltä. Enemmän tätä on parempi asia, kuin vähemmän. Näin todella tiettyyn rajaan asti onkin, sillä terve kasvu ja kehitys ovat mahdollisia vain riittävän turvallisessa ympäristössä. Tarvitsemme eritoten fyysistä turvaa, (olet suojassa mm. väkivallalta ja hyväksikäytöltä) mutta myös hankalammin määriteltävää psyykkistä turvaa. Hermosto ei nimittäin voi kukoistaa myöskään tilanteissa, joissa tunnepuolen tarpeet eivät riittävissä määrin täyty.

Kääntöpuolella liiallinen suojelu kuitenkin rampauttaa kotien lisäksi myös urheiluympäristöjä. Varsinkin jos turvallisuuden määritelmä on pielessä, voi sen tavoittelu kääntyä patologiseksi ja pahimmillaan tehdä meistä hauraita uhriutujia. Kasvuun kuuluu aina myös oikeanlaisia kolhuja, eikä pumpulissa elävä tiedä, mitä maailma rohkealle ja sitkeälle tarjoaa.

Perustavaa laatua

Elämä maan päällä on kehittynyt olosuhteissa, joissa turvallisuudelle on asetettu suuri preemio. Jokainen tietää, kuinka vaarallista elämä luonnossa eläimille on, ja mitä se on historiallisesti ollut myös ihmiselle. Kuvaavaa on, että erilaisissa tarvehierarkioiden malleissa turva luokitellaan peruskivien joukkoon. Linkin takaa löytyy Abraham Maslown tunnetun tarvehierarkian päivitetty versio (Kendrick et al, 2010) joka sijoittaa tarpeen ”self-protection” pohjalle, heti välittömien fysiologisten tarpeiden jälkeen. (Maslow itse kutsui tätä aikanaan nimellä “safety needs”.) Uudesta pyramidista käy myös ilmi, ettei ihminen koskaan varsinaisesti ”pelaa tasoja läpi.” Sitä vastoin perusta -kuten fysiologiset tarpeet ja tarve olla turvassa- vaikuttavat meihin koko ajan, elämän alusta loppuun. Uteliaat voivat tsekata myös Scott Barry Kaufmanin mallin (Transcend, 2020) jossa trendi on pitkälti sama.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/sex-murder-and-the-meaning-life/201005/rebuilding-maslow-s-pyramid-evolutionary-foundation

Kuten kiintymys-blogissa kertasimme, vähiten itsepuolustukseen kykenevät (eli pienet lapset ja nuoret) ovat väkivallan lisäksi kaikista alttiimpia myös sosiaalisten uhkien (eli stressin) haitoille. Turvan puuttuminen on salakavalaa, sillä se on lähes näkymätöntä, ja uhrin mieli usein suojaa tätä sulkemalla tapahtumat alitajuntaan. Vaikka miellämme monet kehon toiminnoista muutenkin tietoisuuden alaisiksi, on tietoinen mieli usein se viimeinen, joka asiasta saa vihiä. Etenkin uhkan aistiminen lähellä on historiallisesti ollut niin iso juttu, ettei pohdinnoille ole ollut aikaa. Keho on siis virittynyt saamaan tiedon turvan tasosta välittömästi ja tarkkailee alati ympäristöä tältä kantilta.

Porges coined the word” neuroception” to describe the capacity to evaluate relative danger and safety in one’s environment. … The autonomic nervous system regulates three fundamental physiological states. The level of safety determines which one of these is activated at any particular time.”-The Body Keeps the Score (van der Kolk, 2014 s. 82)

Psykologinen turvallisuus?

Valmennuskeskusteluissa termi ”psykologinen turvallisuus” nousee usein esille varsinkin nuorempien urheilijoiden kohdalla. Liputan itsekin asian puolesta ja lisään, ettei teema ole paljon vähäisempi aikuisten joukkueissakaan. Aiheesta kirjoitetaan bisneksessäkin paljon, ja halukas voi lukea lisää vaikkapa täältä:

https://hbr.org/2017/08/high-performing-teams-need-psychological-safety-heres-how-to-create-it

Ainoa asia, joka allekirjoittanutta aiheessa aika ajoin kismittää, on psykologisen turvallisuuden jaottelu ikään kuin erilliseksi fyysisestä turvallisuudesta. Totta kai on tilanteita, jotka ovat uhkaavia ilman, että todellista fyysisen konfrontaation vaaraa on, ja meillä on hyvä olla joku nimi tälle. Evoluutio on kuitenkin konservoiva prosessi, jossa uudet rakenteet syntyvät jonkin jo olemassa olevan päälle. Koska kauan ennen kognition kehittymistä on ollut uhkaavia tilanteita ja kehon fysiologisia reaktioita niihin, tämä sama järjestelmä pyörii myös psykologisesti uhkaavissa tilanteissa. Seurauksena kehon reaktio fyysiseen ja psyykkiseen uhkaan on usein sama, vaikka kaikki kehon vasteet eivät olekaan yksi yhteen samoja. Otetaan siis todesta ns. ”ilmapiiriongelmat” (jotka todellisuudessa ovat lähes aina johtajuusongelmia.)

“Feelings of insecurity get the heart and the breath out of synch and activate the sympathetic nervous system as if we were dealing with a threat (elevated heart rate and blood pressure) and can create a sense of unease in the chest, and even pain.” (alleviivaus omani)

https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions

Valmentajalta tarvitaan tunnepuolella siis sekä tietoisuutta näistä kehon reaktioista, että kriittisesti myös toimenpiteitä, joilla turvallisuutta joukkueessa voi lisätä. Olen menneinä vuosina kirjoittanut hyvästä joukkuekulttuurista paljon, mutta käyttänyt termiä psykologinen turvallisuus vain vähän. Sinällään toimenpiteet turvallisen joukkueen luomiseksi eivät paperilla ole tähtitiedettä: kohdataan erimielisyydet mutta vältetään vastakkainasettelua, keskustellaan avoimesti, ennakoidaan tulevia -etenkin vaikeita- tilanteita, ja pyritään kohtaamaan ihmiset ratkaisukeskeisesti ja reilusti. Turvallisessa ympäristössä on selkeät rajat ja johtajuus, mutta kaikki voivat saada ja antaa palautetta. Vaikka nämä keinot eivät sinällään ole monimutkaisia, niitä on usein vaikea implementoida. Iso haaste valmennuskoulutukselle muodostuu ihmisten tunnepuolen kypsyydestä, sekä rohkeudesta kohdata itselle ja toiselle kipeitä asioita.

Tavoitteena “high support- high challenge” – kulttuuri

Kuten kirjoituksen alussa totesin, lisääntyvä turvallisuus on pääsääntöisesti hyvä asia. Kuten kaikella, myös tällä on patologinen puolensa. Arvostettu sosiaalipsykologi Jonathan Haidt summaa osuvasti tässä Sam Harrisin haastattelussa, että ”every virtue carried to an extreme becomes a vice.” Ylisuojeleva vanhemmuus on pääosin 2000-luvun ilmiö, mutta myös esim. monissa Yhdysvaltojen yliopistoissa on tänä päivänä varsin erilainen meininki, kuin vielä 15 vuotta takaperin. Haastattelun keskiössä on ns. ”safe space”- kulttuuri, jossa vinoutunut turvallisuuden määrittely voi tukahduttaa keskustelun, johtaa kyttäämiseen, eikä anna eväitä kohdata tosimaailmaa. (Esimerkiksi antaa ja saada kriittistä palautetta.)

Surullista kyllä myös urheilussa näkee aika ajoin tilanteita, joissa turvallisuus on mielletty vaatimuksen puutteeksi. Toistan tässä vielä saman ajatuksen, jonka äärelle monissa määrätietoisen harjoittelun blogeista pysähdyin. Valmentajina -ja vanhempina- tehtävämme ei ole tehdä maailmasta täysin turvallista paikkaa, sillä se ei ole mitenkään mahdollista. Sen sijaan ympäristön on oltava oikealla tavalla turvallinen. Urheilijat, jotka eivät kohtaa riittävästi vaikeuksia eivät varmuudella tule kestämään kilpailua edes kansallisella, saati kansainvälisellä tasolla. Tehtävämme on siis luoda rehellinen ympäristö, jossa ihmiset tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi, ja jossa joku aikuinen on auktoriteettiasemassa tekemässä päätöksiä, jotka eivät kuulu urheilijalle. Vastuumme on suuri.

Kirjoitin edellä, että laadukkaan urheiluympäristön on oltava ”oikealla tavalla turvallinen” ja haluan lopuksi vielä täsmentää tätä. Meillä tulee olla nollatoleranssi tietyille asioille, kuten toisten tahalliselle fyysiselle satuttamiselle. Samoin nollatoleranssi tulee olla kiusaamiselle ja muulle näkymättömälle turvan nakertamiselle. Huippu-urheilussa ”korkean tuen ja korkean vaatimuksen” kulttuuri kuitenkin rakentaa tälle peruskalliolle kovia standardeja, tinkimätöntä työntekoa ja vaatimustason, jolle kaikkien osallisten tulee pyrkiä. Tässä ympäristössä ei aina tunnu hyvältä esim. se, että jää standardeista jälkeen ja pitää petrata. Vähenevä peliaika ei ole ihmisoikeusrikkomus, vaan se on osa palautetta ja yksi toiminnan peileistä.

Tällainen hyvin suora ympäristö ei ehkä alkuun ole helpoin, mutta merkityksellinen ja turvallinen se kuitenkin on. Ja jos uskaltaudumme yrittämään, huomaamme useimpien urheilijoiden myös janoavan tällaista, vaikka mm. vaatimustason sietokykyä tuleekin asteittain kehittää. Olemme joka tapauksessa isosti plussalla niin kauan, kuin tämä Bessel van der Kolkin hienosti tiivistämä ydin toteutuu:

’” More than anything else, being able to feel safe with other people defines mental health; safe connections are fundamental to meaningful and satisfying lives. The critical challenge … is to foster reciprocity; truly hearing and being heard, really seeing and being seen by other people. We try to teach everyone to focus on the importance of fostering safety, predictability, and being known and seen.”  -The Body Keeps the Score, (van der Kolk, 2014 s. 354)

Tehdään siis toisillemme ja sidosryhmille selväksi minkälaisin periaattein ja arvoin urheilua rakennamme. Turvallisen pohjan myötä ympäristöt urheilussa voivat yhtä aikaa myös olla erittäin kilpailullisia. Tulevissa osissa keskityn mm. siihen, mitä tapahtuu, kun tämä perusta on aikaisemmissa elämän vaiheissa urheilijoilta puuttunut.

Hyvää Uutta Vuotta,

 Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed.To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.