Tag Archives: Bessel van der Kolk

Valmentajan Osaaminen, osa 5. Trauma

28 Feb

Euroopassa tapahtuu parhaillaan hirveitä asioita. Tässä tapauksessa niillä on yhtymäpintaa myös tällaisen, valmennukseen liittyvän kirjoituksen kanssa. Trauman käsite kuuluu arkikieleemme ja aikuiset pohjimmiltaan tietävät, että joskus hyväkin ihminen kohtaa sietämättömän tapahtuman. Ennen kuin perehdyin teemaan (mm. Jäljet Kehossa, 2014) joitakin vuosia sitten, en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten yleinen ilmiö traumatisoituminen oli. En myöskään tiennyt sitä, kuinka ihminen voi mennä rikki sodan lisäksi myös ”tavallisen” perheen arjessa. Näitä urheilijoita sitten yritämme parhaamme mukaan eri ikäryhmissä valmentaa- ja usein vailla pohjatietoa traumasta.

Pohjimmiltaan psyykkisessä traumassa on kyse järkyttävästä ja sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta tai kokemusten sarjasta, joka ”psyykkisyydestä” huolimatta fyysisesti muuttaa kehosi ja hermostosi tunnetta siitä, millainen paikka maailma on. Traumasta ei yleensä kuitenkaan joko osata tai kehdata puhua, paitsi mm. juuri sodan yhteydessä, kun sille on ikään kuin olemassa riittävän vahvat perusteet. Siitä huolimatta trauma on olemassa ja piilossa kaikkialla silmiemme alla, monessa tapauksessa vaikuttaen siihen, mitä ajattelemme ja kuinka eri tilanteissa reagoimme. Valmentajana koen, että ennen näitä oivalluksia en ollut ihan ymmärtänyt mitä kaikkea omassa joukkueessa ja pelaajistossa tapahtuu. En lisäksi ollut oikein sisäistänyt, mihin valmentaja itse asiassa kykenee vaikuttamaan, ja mihin ei.

Kuinka trauma syntyy?

Lääketieteestä tuttu fyysinen trauma syntyy ulkopuolisesta iskusta. Tässä kuvattu psyykkinen trauma ei puolestaan itseasiassa edes vaadi todellista hengen uhkaa, vaan vain uhkaavaksi koetun tapahtuman tai ympäristön. Tällaisessa tilanteessa yksilö on menettänyt kyvyn vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa ja on ikään kuin jäänyt vaaran armoille. Kirjallisuudessa puhutaan menetetystä toimijuuden käsitteestä:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on eheyttävää, motivoivaa ja peräti elinehto. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistyy taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu, puolustusvasteet jäävät päälle kehoon, ja kokemus tapahtuneesta pirstaloituu. Valmentajille tutun Deci & Ryanin itsemääräämisteorian yksi kolmijalka –autonomia- on käsitteenä myös hyvin lähellä toimijuutta.

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta turvavyö on juuttunut, eikä kukaan ulkona kuule avunhuutojasi. Vaikka rekka ajaakin viime hetkellä täpärästi ohi, olet vaaran uhatessa jäänyt sen armoille. Vaikka karvan vahinkoa ei ulkoisesti olisi tapahtunut, turva on mennyt ja fysiologisesti olet nyt eri ihminen. Mieli suojaa yksilöä pirstaloimalla kokemuksen (et kronologisesti ehkä muista tapahtumien kulkua) ja traumatilanteesta muistuttavat triggerit laukeavat jatkossa vaarattomissakin tilanteissa. Kaikki tämä vaarasta muistuttaminen on historiassa ollut adaptiivista eli eloonjäämistä edistävää. Ikivanhan ilmiön virallinen diagnoosi, traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), syntyi kuitenkin vasta Vietnamin sodan jälkeen.

Maailman vaietuin terveysongelma

Valitettavasti traumat eivät synny vain kertarysäyksin. Myöhemmin on ymmärretty, että myös pitkään jatkunut ympäröivä stressi ja vähemmän henkeä uhkaavat tilanteet voivat traumatisoida. Puhutaan komplisoituneesta traumasta (C-PTSD) ja tuon Jäljet Kehossa- kirjan järkyttävin osa liittyi tällaisten traumojen yleisyyteen. Nykyisin hyvin tunnetun, niin sanotun ACE-kyselyn 17 421 yhdysvaltalaisesta aikuisesta vastaajasta peräti 2/3 täytti jonkin ACE- kohdan (fyysinen ja henkinen väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, toinen vanhemmista vankilassa, riippuvaisuutta huumeista/alkoholista kotona, ym.) Lisäksi paljastui, että arviolta jopa noin 25 % kaikista ihmisistä on lapsena joutunut elämään väkivallan uhan alla:

“The ACE study revealed that traumatic life experiences during childhood and adolescence are far more common than expected … more than a quarter of the U.S. population is likely to have been repeatedly physically abused as a child … As the children matured, they didn’t “outgrow” the effects of their early experiences. As Fellitti notes, “Traumatic experiences are often lost in time and concealed by shame, secrecy, and social taboo”, but the study revealed that the impact of trauma pervaded these patient’s adult lives. …The first time I heard Robert Anda present the results of the ACE study, he could not hold back his tears … he realized they had stumbled upon the gravest and most costly public health issue in the United States: child abuse.” -The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk, 2014, s.147-150, alleviivaus omani.)

Kelataanpa vielä: siis neljännes koko väestöstä. Tutkimukset muualta ovat validoineet tämän suuntaisia lukuja ja vieläpä nimenomaan kehittyneissä länsimaissa. Joten olitpa muuten aiheesta mitä mieltä tahansa, neljännes on aivan järkyttävän korkea luku. Kaikki tämä heijastuu tietysti yhteiskunnassa mielenterveyden häiriöiden epidemiana, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ihmisluonnosta muutoinkaan. Valmennuksen maailmassa puolestaan on todennäköistä, että 16 hengen joukkueessa on joitakin henkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita (tai juniorijoukkueessa parhaillaan joutuvia) pelaajia. Osa ei trauman mieltä suojaavan luonteen vuoksi myöskään välttämättä tiedä tätä asiaa itsestään, vaikka tarkkaavainen valmentaja kenties näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.

Osa lukijoista miettii ehkä, miksi tämän pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka valmennat? Menneet ovat kuitenkin menneitä, eivätkö ihmiset vain voisi päästä näistä asioista ”yli?” Trauma ei kuitenkaan ole jotakin, josta vain päätät toipua. Sen hoidossa tarvitaan ammattilaisten apua. Kaikille kaltoinkohdelluille ei myöskään kehity PTSD, ja tiedämme, että esimerkiksi huippu-urheilijoista osa tulee varsin kovista taustoista selvinneinä. Liian vakavana ja hoitamattomana trauma on kuitenkin autonomisen hermoston häiriötila, ja kyseessä on se sama hermosto, johon mm. laji- ja voimaharjoittelulla pyritään vaikuttamaan. Vaikkei kliininen hoitotyö luonnollisesti kuulu valmentajille, on hyvä tiedostaa näin yleisen ilmiön olemassaolo. Lisäksi meillä on kansalaisvastuu joissakin tapauksissa viedä tietoa eteenpäin asiaankuuluville tahoille.

Mitä voimme tehdä?

Sinällään tässä mainitut asiat eivät ole uusia, mutta varmasti toistamisen arvoisia. Ensimmäinen periaate valmentajille voisi olla sama kuin lääkäreille, eli first do no harm. Turvallinen valmennus ehkäisee olemassa olevien traumojen pahenemista, joten ei nyt ainakaan huononneta niiden oloa, joille maailma näyttäytyy valmiiksi vaarallisena paikkana. Auktoriteetin ennakoitavuus ja nähdyksi tuleminen ovat isoja juttuja valmentajan tiedostaa. Toiseksi urheilijoiden autonomian vahvistaminen on erittäin tärkeää toimijuutensa joskus menettäneille. Kolmas ajatus liittyy puolestaan yhteisön tukeen, mikä on tietysti yksi isoimmista asioista myös voittamisesta puhuttaessa. Joukkueissa nimittäin piilee isosti voimaa, jos osaamme sen voiman valjastaa. Nämä nykyajan ”pienet heimot” ovat sosiaalisina yksiköinä kenties lähinnä ihmisen metsästäjä-keräilijä ajan ympäristöä, joten tuki oman joukkueen sisältä vaikuttaa meihin poikkeuksellisen syvästi. (Alla siteerattu teoson muuten hieno pieni kirjanen tiimin yhtenäisyydestä kiinnostuneille.)

“Cohesive and egalitarian tribal societies do a very good job at mitigating the effects of trauma, but by their very nature, many modern societies are exactly the opposite: hierarchical and alienating.” -Tribe (Junger, 2016.) (Alleviivaus omani.)

On mielenkiintoista, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä esiintyy vähemmän alkuperäiskansojen keskuudessa, kuin teollistuneissa yhteiskunnissa. Miksi? Ihmiset eivät jää yksin. Elämässä on yhä paljon rituaaleja ja riittejä, jotka kutovat ihmisen osaksi heimonsa sosiaalista kangasta. Monet kokemukset jaetaan yhdessä ja ennen kaikkea apua on saatavilla, jos sitä pyytää. Vaikkapa koulukiusaamisesta (jota esiintyy myös huonosti johdetuissa joukkueissa) jäävät arvet ovat syviä osin siksi, ettei kukaan omista puutu ja auta.

John Wooden puhui johtajuudesta pyhänä velvollisuutena, ja rinnasti usein vanhemman, opettajan ja valmentajan roolit yhdeksi ja samaksi. Valmentajana olet jo numeroiden valossa lähes varmasti korvaavan turvallinen auktoriteetti jollekulle kovia kokeneelle. Vaikka tuntuukin osittain triviaalilta kirjoittaa valmennuksesta sodan puhjettua Euroopassa, eivät traumalta suojaavat tekijät onneksi muutu kontekstista toiseen. Pidetään siis huoli siitä, että pidämme yhtä, tuemme toisiamme ja säilytämme toimijuuden. Se luo perustan arjessa selviämiselle, rintamasta puhumattakaan.

A lack of boundaries invites a lack of respect,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Valmentajan Osaaminen, osa 3. Turvallisuus

29 Dec

Turvallisudella tarkoitetaan yleisesti yhtä hyvinvointimme perusedellytyksistä. Lisäksi turvallisuus on sanana melkein sellainen, ettei siitä äkkiseltään voi olla kuin yhtä mieltä. Enemmän tätä on parempi asia, kuin vähemmän. Näin todella tiettyyn rajaan asti onkin, sillä terve kasvu ja kehitys ovat mahdollisia vain riittävän turvallisessa ympäristössä. Tarvitsemme eritoten fyysistä turvaa, (olet suojassa mm. väkivallalta ja hyväksikäytöltä) mutta myös hankalammin määriteltävää psyykkistä turvaa. Hermosto ei nimittäin voi kukoistaa myöskään tilanteissa, joissa tunnepuolen tarpeet eivät riittävissä määrin täyty.

Kääntöpuolella liiallinen suojelu kuitenkin rampauttaa kotien lisäksi myös urheiluympäristöjä. Varsinkin jos turvallisuuden määritelmä on pielessä, voi sen tavoittelu kääntyä patologiseksi ja pahimmillaan tehdä meistä hauraita uhriutujia. Kasvuun kuuluu aina myös oikeanlaisia kolhuja, eikä pumpulissa elävä tiedä, mitä maailma rohkealle ja sitkeälle tarjoaa.

Perustavaa laatua

Elämä maan päällä on kehittynyt olosuhteissa, joissa turvallisuudelle on asetettu suuri preemio. Jokainen tietää, kuinka vaarallista elämä luonnossa eläimille on, ja mitä se on historiallisesti ollut myös ihmiselle. Kuvaavaa on, että erilaisissa tarvehierarkioiden malleissa turva luokitellaan peruskivien joukkoon. Linkin takaa löytyy Abraham Maslown tunnetun tarvehierarkian päivitetty versio (Kendrick et al, 2010) joka sijoittaa tarpeen ”self-protection” pohjalle, heti välittömien fysiologisten tarpeiden jälkeen. (Maslow itse kutsui tätä aikanaan nimellä “safety needs”.) Uudesta pyramidista käy myös ilmi, ettei ihminen koskaan varsinaisesti ”pelaa tasoja läpi.” Sitä vastoin perusta -kuten fysiologiset tarpeet ja tarve olla turvassa- vaikuttavat meihin koko ajan, elämän alusta loppuun. Uteliaat voivat tsekata myös Scott Barry Kaufmanin mallin (Transcend, 2020) jossa trendi on pitkälti sama.

https://www.psychologytoday.com/us/blog/sex-murder-and-the-meaning-life/201005/rebuilding-maslow-s-pyramid-evolutionary-foundation

Kuten kiintymys-blogissa kertasimme, vähiten itsepuolustukseen kykenevät (eli pienet lapset ja nuoret) ovat väkivallan lisäksi kaikista alttiimpia myös sosiaalisten uhkien (eli stressin) haitoille. Turvan puuttuminen on salakavalaa, sillä se on lähes näkymätöntä, ja uhrin mieli usein suojaa tätä sulkemalla tapahtumat alitajuntaan. Vaikka miellämme monet kehon toiminnoista muutenkin tietoisuuden alaisiksi, on tietoinen mieli usein se viimeinen, joka asiasta saa vihiä. Etenkin uhkan aistiminen lähellä on historiallisesti ollut niin iso juttu, ettei pohdinnoille ole ollut aikaa. Keho on siis virittynyt saamaan tiedon turvan tasosta välittömästi ja tarkkailee alati ympäristöä tältä kantilta.

” Porges coined the word” neuroception” to describe the capacity to evaluate relative danger and safety in one’s environment. … The autonomic nervous system regulates three fundamental physiological states. The level of safety determines which one of these is activated at any particular time.”-The Body Keeps the Score (van der Kolk, 2014 s. 82)

Psykologinen turvallisuus?

Valmennuskeskusteluissa termi ”psykologinen turvallisuus” nousee usein esille varsinkin nuorempien urheilijoiden kohdalla. Liputan itsekin asian puolesta ja lisään, ettei teema ole paljon vähäisempi aikuisten joukkueissakaan. Aiheesta kirjoitetaan bisneksessäkin paljon, ja halukas voi lukea lisää vaikkapa täältä:

https://hbr.org/2017/08/high-performing-teams-need-psychological-safety-heres-how-to-create-it

Ainoa asia, joka allekirjoittanutta aiheessa aika ajoin kismittää, on psykologisen turvallisuuden jaottelu ikään kuin erilliseksi fyysisestä turvallisuudesta. Totta kai on tilanteita, jotka ovat uhkaavia ilman, että todellista fyysisen konfrontaation vaaraa on, ja meillä on hyvä olla joku nimi tälle. Evoluutio on kuitenkin konservoiva prosessi, jossa uudet rakenteet syntyvät jonkin jo olemassa olevan päälle. Koska kauan ennen kognition kehittymistä on ollut uhkaavia tilanteita ja kehon fysiologisia reaktioita niihin, tämä sama järjestelmä pyörii myös psykologisesti uhkaavissa tilanteissa. Seurauksena kehon reaktio fyysiseen ja psyykkiseen uhkaan on usein sama, vaikka kaikki kehon vasteet eivät olekaan yksi yhteen samoja. Otetaan siis todesta ns. ”ilmapiiriongelmat” (jotka todellisuudessa ovat lähes aina johtajuusongelmia.)

“Feelings of insecurity get the heart and the breath out of synch and activate the sympathetic nervous system as if we were dealing with a threat (elevated heart rate and blood pressure) and can create a sense of unease in the chest, and even pain.” (alleviivaus omani)

https://www.psychologytoday.com/us/blog/body-sense/201204/emotional-and-physical-pain-activate-similar-brain-regions

Valmentajalta tarvitaan tunnepuolella siis sekä tietoisuutta näistä kehon reaktioista, että kriittisesti myös toimenpiteitä, joilla turvallisuutta joukkueessa voi lisätä. Olen menneinä vuosina kirjoittanut hyvästä joukkuekulttuurista paljon, mutta käyttänyt termiä psykologinen turvallisuus vain vähän. Sinällään toimenpiteet turvallisen joukkueen luomiseksi eivät paperilla ole tähtitiedettä: kohdataan erimielisyydet mutta vältetään vastakkainasettelua, keskustellaan avoimesti, ennakoidaan tulevia -etenkin vaikeita- tilanteita, ja pyritään kohtaamaan ihmiset ratkaisukeskeisesti ja reilusti. Turvallisessa ympäristössä on selkeät rajat ja johtajuus, mutta kaikki voivat saada ja antaa palautetta. Vaikka nämä keinot eivät sinällään ole monimutkaisia, niitä on usein vaikea implementoida. Iso haaste valmennuskoulutukselle muodostuu ihmisten tunnepuolen kypsyydestä, sekä rohkeudesta kohdata itselle ja toiselle kipeitä asioita.

Tavoitteena “high support- high challenge” – kulttuuri

Kuten kirjoituksen alussa totesin, lisääntyvä turvallisuus on pääsääntöisesti hyvä asia. Kuten kaikella, myös tällä on patologinen puolensa. Arvostettu sosiaalipsykologi Jonathan Haidt summaa osuvasti tässä Sam Harrisin haastattelussa, että ”every virtue carried to an extreme becomes a vice.” Ylisuojeleva vanhemmuus on pääosin 2000-luvun ilmiö, mutta myös esim. monissa Yhdysvaltojen yliopistoissa on tänä päivänä varsin erilainen meininki, kuin vielä 15 vuotta takaperin. Haastattelun keskiössä on ns. ”safe space”- kulttuuri, jossa vinoutunut turvallisuuden määrittely voi tukahduttaa keskustelun, johtaa kyttäämiseen, eikä anna eväitä kohdata tosimaailmaa. (Esimerkiksi antaa ja saada kriittistä palautetta.)

Surullista kyllä myös urheilussa näkee aika ajoin tilanteita, joissa turvallisuus on mielletty vaatimuksen puutteeksi. Toistan tässä vielä saman ajatuksen, jonka äärelle monissa määrätietoisen harjoittelun blogeista pysähdyin. Valmentajina -ja vanhempina- tehtävämme ei ole tehdä maailmasta täysin turvallista paikkaa, sillä se ei ole mitenkään mahdollista. Sen sijaan ympäristön on oltava oikealla tavalla turvallinen. Urheilijat, jotka eivät kohtaa riittävästi vaikeuksia eivät varmuudella tule kestämään kilpailua edes kansallisella, saati kansainvälisellä tasolla. Tehtävämme on siis luoda rehellinen ympäristö, jossa ihmiset tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi, ja jossa joku aikuinen on auktoriteettiasemassa tekemässä päätöksiä, jotka eivät kuulu urheilijalle. Vastuumme on suuri.

Kirjoitin edellä, että laadukkaan urheiluympäristön on oltava ”oikealla tavalla turvallinen” ja haluan lopuksi vielä täsmentää tätä. Meillä tulee olla nollatoleranssi tietyille asioille, kuten toisten tahalliselle fyysiselle satuttamiselle. Samoin nollatoleranssi tulee olla kiusaamiselle ja muulle näkymättömälle turvan nakertamiselle. Huippu-urheilussa ”korkean tuen ja korkean vaatimuksen” kulttuuri kuitenkin rakentaa tälle peruskalliolle kovia standardeja, tinkimätöntä työntekoa ja vaatimustason, jolle kaikkien osallisten tulee pyrkiä. Tässä ympäristössä ei aina tunnu hyvältä esim. se, että jää standardeista jälkeen ja pitää petrata. Vähenevä peliaika ei ole ihmisoikeusrikkomus, vaan se on osa palautetta ja yksi toiminnan peileistä.

Tällainen hyvin suora ympäristö ei ehkä alkuun ole helpoin, mutta merkityksellinen ja turvallinen se kuitenkin on. Ja jos uskaltaudumme yrittämään, huomaamme useimpien urheilijoiden myös janoavan tällaista, vaikka mm. vaatimustason sietokykyä tuleekin asteittain kehittää. Olemme joka tapauksessa isosti plussalla niin kauan, kuin tämä Bessel van der Kolkin hienosti tiivistämä ydin toteutuu:

’” More than anything else, being able to feel safe with other people defines mental health; safe connections are fundamental to meaningful and satisfying lives. The critical challenge … is to foster reciprocity; truly hearing and being heard, really seeing and being seen by other people. … We try to teach everyone … to focus on the importance of fostering safety, predictability, and being known and seen.”  -The Body Keeps the Score, (van der Kolk, 2014 s. 354)

Tehdään siis toisillemme ja sidosryhmille selväksi minkälaisin periaattein ja arvoin urheilua rakennamme. Turvallisen pohjan myötä ympäristöt urheilussa voivat yhtä aikaa myös olla erittäin kilpailullisia. Tulevissa osissa keskityn mm. siihen, mitä tapahtuu, kun tämä perusta on aikaisemmissa elämän vaiheissa urheilijoilta puuttunut.

Hyvää Uutta Vuotta,

 Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

”Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.”  –Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

” As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , , , , ,