Tag Archives: Voittaminen

Srbija

30 Mar

Serbia on kahdeksan valtion ympäröimä, vajaan seitsemän miljoonan asukkaan maa keskellä Balkanin niemimaata. Serbit voittivat Tokion kesäolympialaisissa yhdeksän mitalia, joista kolme tuli joukkuepeleistä. Lisäksi Serbialla on useita maailmanluokan joukkueita, jotka eivät olleet kisoissa mukana. Nämä entisen Jugoslavian maat kiinnostavat meikäläistä kovasti ja mielessäni on tovin aikaa ollutkin paluu Balkanille. Osa arvostuksesta liittyy köyhien maiden ihmisten lämpöön, elämänasenteen ja yhteisöllisyyteen. Osa puolestaan koviin tuloksiin, joita etenkin Serbia, Slovenia ja Kroatia palloiluista tahkoavat. Oli aika ottaa tarkemmin selvää ainakin osasta tätä mysteeriä ja matkustaa Belgradiin tapamaan asiaankuuluvia tahoja: Serbian olympiakomiteaa, koripallo- ja lentopalloliittoa, sekä paria huippuseuraa.

Voittavaa palloilukulttuuria

Tapasin reissun aluksi Serbian olympiakomiteasta huippu-urheilujohtaja Sonja Vasićin sekä paikallisen kollegan, lajiryhmävastaava Petar Popovićin. Molemmilla oli sattumalta vahva koripallotausta, mutta yhteistyötä tehtiin kaikkien tukilajien kanssa. Samoin kuin Suomessakin myös heillä olympiakomitea oli historiassa alkanut yksilölajien puolelta, kattaen nyt koko lajikirjon. Huippu-urheilun tehostamistukisummat olivat salaisia, mutta muutoin sain auliisti haluamiani vastauksia. Yksi avainkysymys liittyi menestyksen arviointiin joukkuepeleissä, eikä siihen vastaaminen välttämättä ollut ihan yksioikoista. Joukkuepelit jaettiin Serbiassa kolmeen tukikategoriaan, joihin maajoukkueet sijoittuivat seuraavalla tavalla:

  1. Lentopallo (N), Vesipallo (M), Koripallo 3×3 (M)
  2. Koripallo (N)
  3. Lentopallo (M), Koripallo (M), Käsipallo (N)

Seitsemän joukkuetta siis sai OK:n tukea. Kysyin kuitenkin, miksi esim. miesten lentopallo ja koripallo olivat alhaisimmassa tukiluokassa, vaikka ovat niin menestyneitä? Sain vastaukseksi ihmettelevän katseen ja toteamuksen siitä, että viime aikoina ei ole kulkenut. Ei ole kulkenut? Miesten lentopallo oli 2021 EM-kisojen neljäs ja koripallo 2019 MM-kisojen viides; molemmat sijoituksia, joihin lähes koko Eurooppa olisi erittäin tyytyväinen. Aika kovalta tuntui siis leikkuri, mutta näin oli asian laita. Miesten koriksen ja lentiksen edelliset arvokisamitalit olivat vuosilta 2015–2019 kun ykköskoriin vaadittiin hiljattainen olympiamitali ja kolmoskoriinkin minimissään EM-mitali. Toisaalta niihin oli tässä maassa totuttu.

Huippu-urheilun organisoituminen vaikutti menestyksen keskellä moneen muuhun maahan verrattuna olevan vielä vaiheessa, mutta kehitystyö oli kuulemma käynnissä. Koko ajan vähemmän Serbiassa oli enää urheilijoita, jotka kasvoivat koko järjestelmän ulkopuolelta, vaikka joitakin hulluja tarinoita toki yhä löytyi. Esimerkiksi pistooliammunnassa EM- ja MM-kultaa saavuttanut Bobana Veličković voitti ensimmäisen aikuisten arvokisakultansa treenattuaan öisin kirjastossa, ilman minkäänlaista tukea. Kirjahyllyjen välissä ampuva urheilija ei 2000-luvulla liene kovin yleinen ja serbien hersyvän huumorin tuntien odotin loppukommenttia talon siivoojien turvallisuudesta. (Kehenkään ei kuulemma ollut osunut.) Anekdootti on anekdootti, ja huippu-urheilussa tarvitaan tietysti riittävät tilat harjoitteluun. Silti tällaiset tarinat ovat ainakin itselleni asenteen ja määrätietoisen harjoittelun vastaisku. Kääntäen moni muu asia voi olla ”kunnossa”, mutta ilman harjoittelutahtoa ja -laatua ei tuloksia tule.

Koripallo

Serbian koripalloliitossa oli niin paljon arvokisapokaaleja, että jokaisen huoneen lisäksi he olivat joutuneet viemään osan jo kellariinkin. Kaikki Serbian kv-kisat ja cupit, nuorista aikuisiin plus tietysti Jugoslavian aikaiset voitot. Jugothan voittivat miesten MM-kultaa ensimmäisen kerran jo 1970 Ljubljanassa, sattumoisin samaisessa Hala Tivolin hallissa, jossa me ACH Volleyn kanssa 35 vuotta myöhemmin harjoittelimme. Istuimme lajijohdon kanssa pienessä huoneessa kuuden hengen voimalla ja meteli oli melkoinen. Kyselin heiltä Suomen korisliiton valmennuspäällikkö Jyri Lohikosken kanssa pohdittuja aiheita mm. siitä, kuinka nuorten maajoukkuepolku maassa toimii, montako täysipäiväistä valmentajaa liitolla on, ja niin edelleen.

Olen ennenkin ulkomailla törmännyt tilanteeseen, jossa kysyt mielestäsi hyvin laadittuja kysymyksiä, mutta et tahdo saada yksiselitteisiä vastauksia. Tarina rönsyilee ja lopulta kiinnostavat asiat eivät edes ole niitä, mitä olet kysynyt. No, joka tapauksessa monet Jugoslavian hienoista palloiluperinteistä juontavat juurensa kouluihin ja urheilun (liikunnan-) opettajiin, jotka nauttivat maassa suurta kunnioitusta. Serbit arvostavat valmennusta edelleen ja pitävät mentoreiden ja verkostojen roolia keskeisenä. Vaikka pelaajia heillä on suht. paljon (600 seuraa ja 20 000 pelaajaa, jakautuen 16 000 M + 4000 N) niistä valitseminen on pitkälti käsityötä, kuten myös valmentajien valikoituminen mj-ohjelmiin. Peräti 80 % lajiliiton tuloista tulee valtiolta, joten laji on kansallisesti erittäin tärkeä, vaikka toki selvästi suuren jalkapallon varjossa.

Paljon oli puhetta nuorten pelaajien mielikuvituksen stimuloimisesta ja perustaidoista, jotka olivat heille paljon pelitapoja tärkeämpiä. Mielenkiintoista kyllä serbit ajattelivat, että koripalloon oli hyvä erikoistua suhteellisen varhain, ymmärtääkseni n. 10 v. iässä, mutta itse koripallon sisällä piti pelata kaikilla pelipaikoilla, kunnes täytti 16 v. Ja sitten se voittaminen, josta kohta lisää lentopallon osiossa. Ei jäänyt epäselväksi, että tärkeintä urheilussa oli voittaa vastustaja ja lopulta voittaa pytty. Kun kysyin lajin haasteista, ilmapiiri kiristyi. ”Jos saisin päättää, sulkisin koko Serbiasta internetyhteydet joka pe-su väliseksi ajaksi”, noitui liiton pääsihteeri Zlatko Bolić. Nykyajan mukavuudet purkivat urheilun pohjia kaikkialla ja valmennuksen tehtävä oli siten myös Serbiassa vaikeampi, kuin menneinä vuosina.

Lentopallo

Tunsin Serbian lentopallotaustat luonnollisesti entuudestaan parhaiten. Jugoslavia voitti olympiakultaa vuonna 2000 joukkueella, joka monestakin syystä oli legendaarinen. Kaikki mestarit ovat tietysti suosittuja, mutta tiedättehän ne joukkueet, joiden ympärillä on erityinen, voittamaton aura… Jotka vangitsevat mielenkiinnon ja joiden puolella haluaa olla. Jugoslavian nimellä vuonna 1996 alkaneen mitaliputken jaksoa sanotaan nyky-Serbiassa kultaiseksi aikakaudeksi, eikä mestaruutta vähempi heille oikein maistukaan. Olympiakultajoukkueen alkuperäinen, 1970-luvulla syntynyt runko näki läheltä sodan repivän suuren Jugoslaviansa osiin, sekä myös lännen roolin näissä hajoamissodissa. NATOn pommitusten jäljiltä ei kaupungilla kuitenkaan näkynyt sotaa kuvaavia patsaita tai vastaavaa. Serbeille asia oli henkilökohtaisempi: kivipaasien sijaan he jättivät tuleville sukupolville muistoksi ydinkeskustaan pari pommitettua taloa, joita ei tarkoituksella haluttu korjata. Sodan kokeneelle sukupolvelle koko maailma oli heitä vastaan, ja mm. ratkaisevan pisteen Sydneyn 2000 finaalissa lyönyt Ivan Miljković sanoi kerran serbien olleen ikään kuin 10 vuotta kestäneellä ristiretkellä.

Enää sota-aika ei motivoi nuoria, mutta lajissa muistetaan yhä se, miltä tuntui voittaa kaikki muut. Lounastin lentopalloliiton urheilujohtaja Dejan Bojovićin kanssa ja kyselin järjestelmästä, joka yhä 2019 toi maalle sekä miesten, että naisten EM-kultaa, ja Tokiostakin naisten pronssin. Menemättä detaljeihin Dejan myönsi, että vaikka järjestelmässä oli yhä kehitettävää, olivat ihmiset kaikkialla äärimmäisen ylpeitä siitä, mitä tekivät. Jopa siinä määrin, että heillä oli vaikeuksia luoda maahan yhtenäistä valmennuslinjaa. Joka kerta, kun valmentajaverkostot tapasivat, kaikilla oli oma mielipide siitä, miten peliä piti pelata ja mitä piti opettaa. ”Se meni ihan tappeluksi” totesi Dejan, ja jatkoi: ”me ei päästy yksimielisyyteen pelillisistä asioista, joten päätettiin vaan yhdessä opettaa halua voittaa.”

Joskus hienojen systeemien keskellä tulee hetki, kun joku lyö totuudella takaraivoon. Poimin pudonneen haarukkani ja kyselin vähän lisää aavistaen samalla, että Serbian matkan tärkein anti taisi olla tässä. Meillä voi olla kaikkea, mutta jos meillä ei ole palavaa halua olla paras, kuinka se vaikuttaa tuloksiin? Uskon itsekin oppimisen painottamiseen eniten, joten voitonhimon vaaliminen samassa lauseessa ei ole helppo pähkinä. Joka tapauksessa monet serbit ajattelivat, että tätä asennetta tulee valmentaa yli kaiken muun. Onko sillä jotakin tekemistä heidän menestyksensä kanssa? Syy-seuraussuhteita ei voi osoittaa, ja köyhissä maissa urheilun motivaatiot ovat aina kovimpia… mutta pohtimaan se totisesti laittaa.

Ennen kotimatkaa jaloittelin Belgradin keskustassa ja ihailin lukuisia Crvena Zvezda- grafiitteja. Edelläni käveli vanhempi, mustaviittainen mies. Olin tämän olemassaolosta vain välttävästi tietoinen, mutta havahduin, kun hänen eteensä polvistui parikymppinen opiskelija. Nuori mies suuteli vanhemman kättä ja sai tältä siunauksen. Kaikki oli ohi sekunnissa ja he jatkoivat eri suuntiin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Liikenne vilisi ympärillä. Matkalla kentälle 211cm pitkä Petar puolestaan kertoi, että todellista menestystä mitataan Serbiassa ystävien määrällä. ”And next time you come to Belgrade, we go out at night and get destroyed!! I promise you!!” Balkan oli Balkan, mutta mitä konkreettista toisin täältä Suomeen? Jokainen matka niemimaalle avaa paradokseja vähän lisää, muttei aina helpota ammatillisia pohdintoja. Tuota halua voittaa voisi kuitenkin jatkossa valmentaa enemmän.

Samo sloga Srbina spasava,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Pienen Maan Suuret Pelaajat

30 Sep

Serbia kaatoi lentopallon 2019 EM-finaalissa Slovenian. Näin se pokkasi jo toisen EM-kullan tälle syksylle, naisten voitettua aikaisemmin omansa. Serbia on pieni ja menestyksekäs palloilumaa, mutta ainakin siellä on kokoon nähdän valtavasti pelaajia. Slovenia on puolestaan isompi mysteeri. Maa on myös pieni, mutta kun siellä ei edes ole harrastajia. Vain rapiat 1900 rekisteröityä poika- ja miespelaajaa erittäin kilpaillussa lajissa, jossa sillä on nyt kaksi EM-hopeaa neljän vuoden sisään.

Millä ihmeellä se nämä tulokset tulokset tekee? Luonnollisesti sukupolvi fyysisiä ja taitavia pelaajia on perusedellytys. On toinen hyvä kysymys, mistä he oikein ovat tulleet. Sloveenit eivät itse tiedä vastausta tähän, eikä mitään varsinaista järjestelmää ole. Asiaa mutkistaa entisestään se, että vaikka heillä on kourallinen huippupelaajia, niin on niitä muillakin Euroopan top 10 mailla. Kaikki näistä eivät silti voita mitaleja. Mitä sitten kertoo historia?

”Enkrat se nam bo”

Oli kuuma heinäkuinen ilta Mariborissa kesällä 2014. Pukukopissa istui pettynyt joukkue ja harva jaksoi nostaa katsetta lattiasta. Slovenia oli ennakkosuosikkina hävinnyt silloisen Euroopan Liigan välierän Kreikalle. Toiveet Maailman Liigaan noususta olivat haihtuneet ja tunnelma sen mukainen. Liiton puheenjohtaja Metod Ropret oli tolkun mies, ja puhui kannustavasti. ”Kerran se meille vielä kääntyy”, oli viesti joukkueelle. Jokainen tiesi, millainen potentiaali neljän seinän sisällä istui. Mutta realisoituisiko se koskaan? Liiton ja pelaajien välit olivat, kuten monissa muissakin balkanin maissa, kauniisti sanottuna viileät.

Sporttia kaaoksessa

Olin tuolla hetkellä valmentanut Sloveniassa jo tovin (2013-14.) Kaikeinlaista oli tullut nähtyä, sillä vaikka maa itsessään oli hieno, joka viikko oli joku hässäkkä päällä. Syksyn 2013 EM-kisoissa Slovenia voitti alkulohkossa heti Serbian, mutta hävisi äärimmäisen niukasti sekä Hollannille, että Suomelle ja jäi lohkoon. Maan parasta seuraa ACH Ljubljanaa ja maajoukkuetta valmensi nuo vuodet nuori sloveeni Luka Slabe. Tunsimme Lukan kanssa USA:n vuosilta, ja näimme pelin samalla tavalla. Jenkit tuppasivat sanoa, että ”coaching is always hard” ja kun asiat olivat oikein työläitä, ”we are moving big rocks.”

Kauden aikana kivet kuitenkin tuntuivat planeetoilta. ACH menetti suurimman tukijansa samaan aikaan, kun maan lupaavin sukupolvi (jonka runko pelasi siis kaikki nämä ’13, ’15, ’17 ja ’19 EM-kisat) oli juuri lähtenyt ulkomaille. Ponnahduslautana toimineen seuran rahat olivat nyt loppu ja yhden sponsorin pääjehu peräti etsintäkuulutettu. Menetimme joulutauolla kaksi parasta pelaajaa, palkat olivat osalla puoli vuotta myöhässä ja putosimme cupista. Tunnelma oli perin stressaava. Kausi päättyi kuitenkin mestaruuteen, ja maajoukkue odotti meitä.

Slovenian joukkue koostui puoliksi Ljubljanan miehistä, joten heidän kanssaan työtä oli alla jo 1-2 kautta. Aloituskokoonpanon pelaajat tulivat kuitenkin kovista Italian, Turkin ja Puolan liigoista. Urnaut, Pajenk, Gasparini, Čebulj, Vinčić, Šket ja muut saapuivat vähän ennen EM-karsintaa. Voitimme Latvian ja Makedonian vieraissa, mutta hävisimme Puolalle. Käytännön asiat tökkivät, ja serbialainen valmennuskulttuuri törmäili uusien ajatusten kanssa. Ja kuin kruununa kakun päälle, yksi avainpelaajista ilmoitti lähtevänsä kaverinsa häihin Serbiaan päivää ennen, kun kohtaisimme Puolan uudelleen kotona Stožicessa.

Lohkosta ykkönen etenisi suoraan kisoihin ja kakkonen jatkokarsintaan, mutta kyse oli tietenkin enemmästä kuin tuloksesta. Eihän kukaan pystyisi kunnioittamaan yritystä, jossa sitoutumisen taso oli tämä. Pienen maan maajoukkueen valmentaminen on todellista taiteilua, sillä seuroista poikeiten vain hyvin pieni määrä voi edustaa maata tai voittaa sille pelejä. Tarvitaan kovaa panosta ihmisiltä, joille ei ole varaa maksaa, joten pelaajat tietävät myös valtansa. Vaihtoehtoja ei kuitenkaan ollut. Istuimme M Hotel Ljubljanan terassilla ja Luka yritti puhua kaveriin järkeä. Keskustelu ei ollut pahansuopa, ja kaikki tiesivät panokset. ”Jos lähdet, meidän on valitettavasti pakko poistaa sinut listoilta. Ymmärrätkö?” Vastaus tuli silmää räpäyttämättä. ”Lähden silti.”

Uskomatonta kyllä voitimme Puolan seuraavana päivänä, mutta jäimme eräsuhteella lohkon kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Pari kuukautta myöhemmin Puola voitti samalla joukkueella maailmanmestaruuden. Meidän tahti oli vähemmän hohdokas. Ennen kuin kesä oli ohi, yhteensä kolme pelaajaa oltiin poistettu joukkueesta liittyen erinäisiin selkkauksiin. Tämä kertoo jotakin siitä kovuudesta ja mielentilasta, millä operoitiin: Välillä kukaan ei ollut valmis tinkimään omastaan tai ajatuksistaan piirun vertaa. Kova oli kuitenkin Lukakin. Kerta toisensa jälkeen hän yritti tehdä sen, mikä joukkueelle oli parhaaksi. Pian oltiin ensimmäistä kertaa kuitenkin tilanteessa, jossa kaikki parhaat eivät enää edustaneet maataan. Kukaan ei olisi osannut ennustaa, että vain vuosi tuon myllerryksen jälkeen Slovenia juhlisi ensimmäistä EM-hopeaa.

Arvokisamitali on aina pitkän aikavälin tulos, ja pelaajat pisimpään mukana olleita tekijöitä. Kunnia kuuluu heille. Sanoisin kuitenkin, että ilman kahta kriittistä asiaa Slovenia ei olisi voittanut mitalia 2015. Ensimmäinen näistä oli Slaben uskallus näyttää ovea niille, jotka eivät vielä olleet täysin sitoutuneita. Ensimmäistä kertaa raja oli todellinen, ja kaikki näkivät, mitä seurasi jos emme olleet all-in. Kun Andrea Gianin aika koitti, oli jälleennäkeminen todellinen mahdollisuus. Kitkat sisällä eivät poistuneet mihinkään, mutta hioutuneet särmät mahdollistivat riittävän yhtenäisyyden.

Toinen tekijä liittyi avainpelaajien uskomuksiin siitä, keitä he olivat. Joukkueessa eli jo ennen Lukan aikaa idea siitä, että Sloveniaan tarvittiin todellinen huippuvalmentaja, koska pelaajat olivat niin hyviä. Porukkaan oli valikoitunut ydinryhmä, jossa yksinkertaisesti uskottiin omiin kykyihin paljon enemmän, kuin mitä siihen asti oltiin voitettu. Riittävän moni ehkä ajatteli, että heitä johtamaan tarvittiin joku, joka tiesi mitä voittaminen on. Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari, ja vieläpä italialainen maailmanmestari.”Meitä valmentaa voittaja, olemme voittajia.” Serbian ja Italian välissä lentopalloileva Slovenia oli jo pitkään läheltä nähnyt muiden riemua.

”V Stožicah!”

Mikä sitten toi maalle toisen mitalin näissä 2019 kotikisoissa? Vaikea sanoa, mutta ehkä juuri ”koti.” Joskus asioita, joita et uskoisi tapahtuvan, yksinkertaisesti tapahtuu, jos tietty perusta vain antaa niille mahdollisuuden nousta esiin. Yllättävä menestys valaisee myös tuloksen monisyistä luonnetta joukkuepeleissä:

”… it was crucial that the Americans were underdogs- that Lezak could swim to win, but wouldn’t be faulted if he lost, and how this altered his body’s physiology. The roaring crowd contributed. … To win it was essential Lezak believed he had a chance … there were biological factors in Lezak that made this moment possible … the gene variation he likely carries that enables him to perform better under intense pressure … Then there were team effects.” –Ashley Merryman & Po Bronson (Top Dog: The Science of Winning and Losing, 2014, s.16-17, alleviivaus omani.)

Kun Gasparini löi viimeisen pallon Venäjän kenttään 2019 puolivälierässä, olin yhtä puulla päähän lyöty, kuin kaikki muutkin. Matkalla tähän toiseen sensaatioon Slovenia kompuroi lohkossa, mutta kun pudotuspelit alkoivat, Arena Stožice veti odottamatta 12 000 ihmistä lehtereille. Ja sitten ukot mätkivät peräkanaa tatamiin Bulgarian, Venäjän, ja Puolan- ja kaikki puhtailla kolmen pisteen voitoilla. Todennäköisyys tällaiseen värisuoraan on häviävän pieni kenelle tahansa. Ehkä tässä on myös taas opittavaa näistä Balkanin joukkueista. He eivät ehkä itsekään tiedä, mistä se menestys tulee, mutta heitä ei haittaa, että vastassa on maailman kovin. Päinvastoin. Niin hullua kuin se onkin, Slovenialla oli henkinen yliote sekä Venäjää (hallitseva Euroopan mestari), että Puolaa (hallitseva kaksinkertainen maailmanmestari) vastaan. Ainoastaan Serbiaa vastaan Ranskassa pelattu finaali oli pannukakku. Kotikenttä ja sen tunteet olivat jääneet jo taa.

Näin pelaajia edellisen kerran kesällä 2018, kun Suomen naiset valmistautuivat Mariborissa EM-karsintoihin. Slovenia oli matkalla MM-kisoihin ja vaihdoimme hotellissa kuulumisia. Hoitohuone oli täynnä, kunnes joku ilmestyi ovelle ja huikkasi, että ”Antakaa niiden hoitojen olla. Me mennään nyt kaljalle!” Ja siinä samassa he menivät, koko konkkaronkka. Naurahdin ja panin merkille, että arki piti sisällään samaa sekamelskaa, kuin viisi vuotta aikaisemminkin. Tasaisuus ei ole koskaan ollut sloveenien vahvuus. Edelleen heidän pelinsä oli ajoittain myös finaalissa yhtä kuritonta, kuin lihashuolto tuona iltana.

On aikamoinen paradoksi sovittaa täkäläinen tapa olla siihen, että valmennus kaikkialla tähtää kurinalaisuuteen ja kehitykseen. Voi kuitenkin olla, että yksi syy Slovenian menestykseen on juuri jatkuva, sopiva kaaos. Mukavuudenhaluinen ei nimittäin pääse heillä yhtään minnekään. Jokainen askel eteenpäin on niin ison työn tulos, että jäljelle jäävät vain sitä raivoisasti haluavat. Hattua nostan heille kuitenkin isosti. Sitä taas en tiedä, kuinka tällainen menestystekijä tuodaan meille Suomeen.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

Tags: , , , , , , , , , , , , , , ,

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

“If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

– Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , ,

Mistä Voittaminen Koostuu?

24 Mar

Playoffit ovat käynnissä. Kaikki haluavat voittaa, mutta vain yksi ottaa pytyn. Muille käteen jää pettymys. Ja kysymys: Miksi oma joukkue ei voittanut? Missä syy ja miten tämä korjataan? Ihmisen on vaikeaa hahmottaa kompleksisuutta, ja haluamme yleistää asiat helpoiksi. Osatakseen tehdä hyviä päätöksiä johtajan täytyy tietää mistä lopputulos oikeasti koostuu.

”Correlated, but not causal”

”Cum hoc ergo propter hoc (suom. Tämän kanssa, siispä tämän vuoksi) on keskustelussa esitetty argumentaatiovirhe, jossa oletetaan kahden asian yhdessä esiintymisen merkitsevän kausaliteettia niiden välillä.” -Wikipedia

Urheilu tarjoaa kosolti tilanteita, joissa kittilää luullaan kattilaksi. Näemme kaksi tapahtumaa ja vedämme johtopäätöksen syy-seuraussuhteesta. Esimerkki: Valmentaja on pelin aikana rauhallinen, ja joukkue ei ole aggressiivinen. Onko näillä kahdella -siis joukkueen ja valmentajan toiminnalla- jonkinlainen yhteys? Vastaus on kyllä. Johtuuko toinen aina toisesta? Vastaus on ei. Valmentajan käytöksellä on yhteys joukkueeseen, mutta se ei välttämättä aiheuta kyseistä ilmiötä.

Kun puhutaan ”kompleksista sopeutuvasta järjestelmästä” et voi 100% tietää miten yksittäisessä tilanteessa käy. Puhutaan varmuuksien sijaan todennäköisyyksistä. On kuitenkin yleistä kuulla napinaa taholta, joka on investoinut rahaa voittaakseen. Ihminen kun ei luontaisesti ole tilastollinen ajattelija. Aivot ovat kehittyneet ratkomaan nopeasti toisenlaisia pulmia, ja pitkien trendien edessä olemme voimattomia. Tarvitsemme apua. Koska kristallipalloa ei kuitenkaan ole, luotettava tilastollinen analyysi ja ekspertin intuitio ovat parhaat keinomme nähdä tulevaan.

Valmentaja

Urheilussa paras ekspertti on valmentaja. Hän tuntee liigan, pelaajat, pelin ja arjen kehityskaaren; lyhyesti sanoen siis oman alansa. Valmennus on kompleksi ammatti, jonka yksi tarkoitus on voittaa pelejä. Hämäävää kuitenkin on, että joukkue voi sekä voittaa, että hävitä pelejä valmentajan ansioista, tai tästä riippumatta. Seurauksena voimme ajatella virheellisesti, että on sama kuka valmentaa. Osalla taas on vääristynyt käsitys siitä, mihin valmennus kykenee. Etsimme sankaria tai sateentekijää, mutta valmentaja ei myöskään ole taikuri. Osa valmentajista on hyviä, mutta osa ei.

Edellä mainittu kompleksius näkyy taidoissa, joissa valmentajan on oltava hyvä voittaakseen. Arjen taidoista eniten voittamiseen vaikuttaa harjoitusten laatu ja vaatimustaso. Koska jokainen pelaa karrikoiden kuten harjoittelee, tehdään valmennuksen merkittävin työ valokeilan ulkopuolella. Taktiikka, aikalisät ja pukukoppipuheet ovat usein ylikorostettuja. Valmentajan todellista ammattitaitoa on vaikea arvioida, ellei häntä nähdä ja kuulla arjessa valmentamassa ihmisiä.

Parhaat valmentajat ovat ihmistuntijoita. He pyrkivät vaikuttamaan joukkueen kehitykseen ja hyvinvointiin. Laadukkaissa organisaatioissa valmennuksen ymmärrys näkyy pitkäjänteisyytenä. Parhaissa seuroissa ei ole kiire voittaa jokaista ottelua. Kilpailun kovuus ja voittamisen häilyvä luonne ymmärretään. Usein tehty työ näkyy voittoina vasta, kun on kulunut riittävästi aikaa tilastollisen trendin muodostumiseen. Jos matkalla hätiköidään, työ voi jäädä kesken ja hedelmät poimimatta. Yksittäisen pelin tai kauden tulos on jäävuoren huippu; asia jota sopii miettiä jos joukkueesi ei nyt voita. Onko aika laittaa koko homma uusiksi, vai eikö aika vain vielä ollut kypsä?

Pelaajamateriaali (eli Rosteri)

Alojensa parhaat ovat harjoitelleet määrätietoisesti tuhansia tunteja. Yhden kauden puittessa joukkue ei kuitenkaan kykene treenaamaan pallon kanssa määräänsä enempää. Puhutaan sadoista tunneista, jotka eivät merkittävästi kykene muuttamaan liigan voimasuhteita. Yleensä hyvällä pelaajamateriaalilla voittaa siksi ”väkisin” suurimman osan peleistä. Jos materiaalia kehitetään tavalla, joka on linjassa periaatteiden kanssa, materiaali myös kehittyy. Huonommin harjoittelevat taas pelaavat about samalla tasolla alusta loppuun.

Väärinymmärrykset kuuluvat: 1) aikuisia ei voi kehittää ja 2) parhaat pelaajat voittavat aina. Iästä riippumatta pelaajalla saattaa kuitenkin olla yhä paljon potentiaalia. Eksperttivalmentajat etsivät rosteriin nuorien lisäksi ylenkatsottuja vanhempia helmiä myös taloudellisista syistä. Vaikka rosteri onkin tärkein yksittäinen pala voittamista, se ei ole koko tarina. Nimekäs materiaali saattaa myös joskus olla niin myrkyllinen, että toimiakseen pelaajia täytyy laittaa joukkueesta pihalle.

Budjetti (eli miksi raha ei aina ratkaise)

Varakkain voittaa usein, mutta ei aina. Joukkueesi budjetti ei siksi ole mikään tae mitalista tai mestaruudesta. Sen sijaan sitä voisi ehkä pitää jonkinlaisena vakuutuksena paikasta ylemmässä keskikastissa. Systeemissä on edelleen liikaa muuttujia, jotta voittaminen ja raha voisivat täysin korreloida. Urheilun suola piileekin usein heikommaksi katsotun (muttei välttämättä heikomman) järjestämissä yllätyksissä. Suurempi syy kuitenkin on, että rahaa laitetaan vääriin asioihin. Tämän vuoksi rosteri on budjettia parempi potentiaalin mittari.

Rahaa voidaan törsätä monella tavalla. (1) Sitä käytetään menestyshuumasta toipuessa (jäähalli oli täynnä, ja maksetaan menneisyydelle vain siksi, että voidaan.) (2) Näyttäviin pelaajiin, jotka eivät ole tehokkaita (”jos lyö kovaa, on hyvä pelaaja.”) (3) Pelipaikkoihin, jotka eivät vaikuta tulokseen tarpeeksi (tuhlataan mieltymyksiin; ei faktoihin). (4) Tähtipelaajiin siten, että ryhmädynamiikka kärsii (usein ongelmat nousevat rooleista; eli peliajan, huomion ja menestyksen puutteesta.)

Ryhmädynamiikka (eli Kulttuuri tai Joukkuehenki)

Paras tapa säästää rahaa on tietää, mikä kaikki vaikuttaa lopputulokseen. Joukkuehenkeä ei saa rahalla; se pitää ansaita työllä. Rahaa ei ole kaikilla, mutta tietämystä voi olla. Myös halvemmista ja tuntemattomista osista voidaan rakentaa voittava joukkue, mutta se vaatii kärsivällisyyttä. Jos et ymmärrä tunneympäristön merkitystä, voit saada tuloksia, mutta joukkueen parasta potentiaalia tuskin löydät. Jos joukkue oppii todella uskomaan itseensä (pelaajat toisiinsa) voi tapahtua upeita asioita. Tarvitaan kuitenkin aikaa, työtä ja merkittäviä tunnekokemuksia yhdessä. Joskus käy myös tuuri, niin sanottu täydellinen myrsky, jossa palaset loksahtelevat kohdalleen heti.

Kuinka yhtenäinen sinun joukkueesi on kevään peleissä? Periksiantamattomuutta ja yhtenäisyyttä arvostava kulttuuri voi voittaa paljon, mutta kulttuurin luominen on hidasta. Pelaajien roolien, arvojen ja tavoitteiden täytyy olla selkeitä, eivätkä ne saa olla ristiriidassa seuran arvojen ja tavoitteiden kanssa. Muutamalla avainpelaajalla on valmentajan lisäksi ratkaiseva merkitys siihen, kuinka yhtenäinen ryhmä on:

”The word “linchpin” is also used figuratively to mean “something [or someone] that holds the various elements of a complicated structure together. ” (Wikipedia.)

Harjoittelu

Treenaamista jo sivusimme. Tunteja ei voi kellottaa määräänsä enempää, mutta korkea harjoitustaso on ensiarvoisen tärkeä. Marv Dunphy tapasi sanoa ”The most important job of a coach is to get the team to train at a level it needs to train at, in order to be successful.” Pienetkin harjoitteluun liittyvät asiat ovat tärkeitä. Ulkopuoliset kokevat yksityiskohdat usein vähemmän tärkeiksi, koska kontaktipintaa arkeen ei ole. Jos todella haluat tietää mikä vaikuttaa omien toimintaan, kannattaa mennä seuraamaan treenejä (usein liigankin treenit ovat avoimia.) Periaatteet ovat ikuisia. Jo 2600v sitten tiedettiin, ettei tavoitteiden rummutus nosta tasoa. Tarvitaan laadukasta harjoittelua:

”We don’t rise to the level of our expectations; we fall to the level of our training.” –Archilochus

Toistan. Puheiden sijaan tulee kääriä hihat, ja voittamisen sijaan painottaa kilpailemista treeneissä ja peleissä. Siis sitä, mihin voit itse vaikuttaa. Harjoituskokonaisuus on ihmisten kanssa toimimista ja kuuluu valmentajan ydinosaamiseen. Hyvin harjoitellut joukkue näkyy pudostupeleissä yhtenäisenä sekä henkisesti, että taktisesti. Ja mikä tärkeintä, pelaajista huokuu halu poimia hedelmät puusta. Tiukka pelitahti takaa, että yleensä vain hyvin harjoitellut jatkaa pitkälle (toki laaja rosteri auttaa.)

Taktiikka

Vaikka taktiikalla on merkitystä, on se silti yliarvostetuin osa-alue. Valmentaja tekee taktiikan, mutta pelaajat tekevät pelin. Viilatun taktiikan merkitys korostuu vasta, kun joukkueet ovat muilta ominaisuuksiltaan yhtä hyviä. Kokenutta ja nuorta täytyy molempia valmentaa taktisesti, mutta kypsän joukkueen kanssa sillä on suurin merkitys. Siksi sanotaan, että ruokaketjun huipulla ilma on ohutta; huippujen kohdatessa kaikella alkaa olla merkitystä. Mutta: Jos pelaaja ei vielä kykene toteuttamaan taktiikkaa, sitä on turha yli korostaa. Taktiikkaa syytetään helposti niissäkin tapauksissa, kun kyse on enemmän kurinalaisuudesta tai paineensiedosta; siis kyvystä toteuttaa.

Sattuma

Sanotaan, että ”the harder I work, the luckier I get.” Tuuri ja sattuma ovat kuitenkin asioita, joita meidän on vaikea hyväksyä. Elämässä kaikki ei mene kuten toivomme. Joskus häviät, vaikka tiimi olisi tehnyt kaiken niin hyvin kuin mahdollista. Sattuma voi tehdä sinusta sankarin tai petturin siitä huolimatta, mitä itse halusit tai teit. Valitettavan usein tätä ei ymmärretä. Seurauksena voi olla poliittisesti korrekteja päätöksiä, jotka eivät kuitenkaan paranna tilannetta. Sankari tai petturi on yleensä valmentaja, sillä kaikkia pelaajia tai seurajohtoa on vaikeaa vaihtaa tai kehua kerralla.

Potkut voi olla myös oikea ratkaisu. Usein ne kuitenkin ovat yhtä hyödyllinen ilmiö kuin poliittiset sodat ”huumeita” tai ”aseita” vastaan. Tehdään jotakin, jolla pelastetaan kasvot ja näytetään, että kyetään muutoksiin. Toisin sanoen tehdään asioita, jotka näyttävät hyvältä ja joille saadaan yleinen hyväksyntä ilman, että niistä olisi todellista hyötyä. Joskus toimenpiteet suorastaan huonontavat omia mahdollisuuksia. Haluamme ajatella, että kaikkeen on syynsä (merkitys.) Näin ei ole. Viisas hyväksyy, että uskomattoman epätodennäköisiä asioita tapahtuu, eikä voi muuta kuin hymyillä vieressä. Näitä ovat sekä ikävät vammat, huonot tuomiot sekä mahdollinen keskivertopelaajan hevosen päivä -sattumalta- juuri ratkaisupelissä. Tai supertähden mahalasku. It happens. Pitkässä juoksussa trendi on muu, mutta yksittäisessä tilanteessa pelaaja voi olla käyränsä jommassakummassa ääripäässä.

Kun kiukuttaa, muista…

…ettei voittaminen ole sinun käsissäsi. Joskus vastustaja on parempi, ja joskus onnekkaampi. Pitkäjänteisellä työllä parannat voittamisen todennäköisyyttä, ja pienennät sattuman roolia. Suurimmalla budjetilla saa parhaat pelaajat, tai ainakin näyttäviä ja kuuluisia pelaajia. Ihmisten välinen dynamiikka vaikuttaa lopputulokseen enemmän kuin yleisesti uskomme. Johtajalla on suurin vaikutus siihen, millaiseksi kulttuuri rakentuu. Johtaja asettaa rajat ja puolustaa niitä. Seurauksena on hyvinvointia, järjestystä, ja turvallisuuden tunnetta, jotka edesauttavat voittamista. Joukkue voi voittaa valmentajansa ansioista tai tästä riippumatta. Parhaat seurat etsivät koutsin sen perusteella, mitä tämä osaa, eivätkä sen perusteella, mitä tämä juuri voitti.

Suuretkin ongelmat voivat pysyvä piilossa, jos joukkue voittaa. Voittaminen maskeeraa paljon. Valmentajan tehtävä on olla aina hereillä ja kertoa seuralle missä mennään. Erityisen tärkeää tämä on silloin, kun menee hyvin, ja etenkin runkosarjassa, kun isoja muutoksia voi vielä tehdä. On kuitenkin vaikea uskoa ongelmiin samalla, kun marssitaan voittojen tiellä. Samoin on vaikea uskoa millainen jumalhämärä voi seurata tulenaran kulttuurin ja egojen kärsiessä pari tappiota.

Voitti kentällä kuka tahansa, muista, että elämä on rajallista. Aikanaan voittaminen toi resursseja ja auttoi eloonjäämistä. Siksi edelleen tarraudumme siihen sokeasti; siksi häviäminen edelleen korpeaa niin. Nykyaikana voittaminen on suhteessa vähemmän tärkeää. Kilpaillaan siis siivosti ja käytetään elämän tunnit siihen, millä on kullekin meistä eniten merkitystä.

Ave, Imperator, morituri te salutant,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Erilaiset Olympiakävijät

31 Aug

Elokuussa useimmat seurasivat Rion kisoja. Ainakin niiltä oli vaikea välttyä, sillä lähes jokainen media pursui tarinoita urheilijoista ja heidän tiimeistään. Neljän vuoden välein saamme kuitenkin nähdä vain jäävuoren huipun kuluneen olympiadin matkasta. Näitä 2000-luvun moderneja olympialaisia seuratessa on tutuksi tullut moni kertomus, etenkin omista lajeistani beach volleysta ja lentopallosta. Alla ajatuksia siitä monimuotoisuudesta, jota huipullakin näkee.

Myös Riossa 2016 oli siis mukana tuttuja ihmisiä. Televisosta ei kuitenkaan välity, kuinka eri tavoin urheilijat kisoihin asennoituvat, ja mitä se heille merkitsee. Voisi kuvitella, että suuret olympialaiset ovat kuin suuren perheen kokoontuminen, ja toki kisoilla on myös tällainen yhdistävä voima. On kunnia olla olympiakävijä. Jos koskaan näet olympiarenkaat tatuoituna, tiedät niiden kertovan jostakin. Kyseinen symboli herättää kunnioitusta ja samalla se kertoo jotakin yksilön sitkeydestä ja taidoista; näin monet ulkopuoliset asian ainakin mieltävät. Mutta entä itse urheilijat?

Monet urheilijoistakin arvostavat olympialaisia yli kaiken, mutta on myös niitä, joille kisat ovat jonkinlainen itsestäänselvyys. Kaikki aikuisiän huiput eivät ole olleet huippuja junioreista asti, mutta osa on. Ja jos joku on aina ollut hyvä, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi kisoja muutoin kuin loogisena jatkumona uralleen. Puheessa he toki arvostavat olympia-aatetta ja sanovat kaikki oikeat asiat, mutta teot joskus kertovat jostakin muusta, kuten 2016 uutisointikin antoi ymmärtää.

Lajeja on tunnetusti paljon, ja suuri ero nähdään etenkin yksilölajien ja joukkuelajien urheilijoiden välillä. Uskallan väittää, että enemmistö yksilölajien urheilijoista todella tajuaa mistä on kyse. Yksilölajin urheilija ei pääse pakoon minnekään, ja usein he myös hoitavat huippu-urheilijoille kuulumattomia käytännönasioitakin kovalla tiellään huipulle. Karsinnoista kisoihin pääsy on osalle jo elämys sinänsä. Vastaavasti parhaille karsinnat voivat olla vain välttämätön etappi matkalla itse tanssiaisiin, jossa työ heille vasta alkaa. Ravintoketju on kiehtova, ja samalla osittain myös itse kisojen tai voittamisen arvostusta mittaava dynamiikka. Joku tulee kisoihin vain voittamaan ja joku toinen, vaikka ei sitä suoraan sanokaan, on iloinen jo kilpaillessan. Molemmat kuitenkin antavat kaikkensa, kokevat ammattiylpeyttä siitä mitä tekevät, ja saattavat olla yhdessä mitaleilla.

Katsoin kisojen toisella viikolla jousiammunnan pudotuspelivaihetta. Saksalainen vastaan malesialainen ampuja. Aasialainen johti jo 2-0, mutta saksanpoika tuli takaa ohi ja vei matsin 3-2, ampuen viimeisessä sarjassa pelkkiä kymppejä. Ennen viimeistä nuolta Malesialainen oli jo hävinnyt, sillä mikään tulos ei olisi antanut hänelle mahdollisuutta tasoittaa. Mitä tekee rehti urheilija? Kaveri ampui viileästi kympin, kätteli tuomarin, valmentajan ja vastustajansa, ja lähti pakkaamaan laukkuja. Ilmekään ei värähtänyt. Ajattelin hiljaa, että olipa upeaa nähdä tuo.

Voi vain kuvitella kuinka samoin olisi toiminut beach volleyssa virolainen Kristjan Kais, joka pääsi kisoihin toisella yrittämällään Rivo Vesikin kanssa 2008. Vuonna 2004 Kais/Vesik oli jo maailman huipulla ja äärimmäisen lähellä kisapaikkaa. Kais itseasiassa pääsi jo hyökkäämään ottelupalloa brasilialaisia vastaan maailman kiertueen ottelussa. Jos onnistut, olet kisoissa. Kais löi kovaa, brassit puolustivat, voittivat pallon ja pelin. Vuoden 2008 kisoihin Kais/Vesik menivät kuitenkin selkeästi toteuttaen näin pitkäaikaisen unelmansa. Oman työn arvostus ja kiitollisuus kasvaa vuosien myötä etenkin niiden silmissä, joille asiat eivät ole aina olleet itsestäänselvyys.

On myös urheilijoita, joille kisat ovat käytännössä mahdottomuus, vaikka urheilija itse olisikin maailman huipulla. Saksalaisista naisbeachvolleyn pelaajista peräti neljä jäi ulos kisoista, vaikka heidän rankingpisteensä olisivat olympiapaikkaan riittäneet. Syy: Kaksi saksalaista paria oli listalla edellä, ja vain kaksi joukkuetta per maa hyväksytään turnaukseen. Erilaisen, mutta yhtä vaikean tilanteen edessä voi myös olla huippupelaaja pienemmästä lajimaasta. Lentopalloilija Riikka Lehtonen pelasi vuosia maailman kovimmissa liigoissa, mutta kokonaisuutena Suomen naisten maajoukkue ei silloin ollut lähellä hänen tasoaan. Riikka kuitenkin halusi olympialaisiin, vaihtoi päälajikseen beach volleyn ja otti parikseen 13 vuotta nuoremman Taru Lahden. Kaksikko antoi kaikkensa olympiaprojektille, nousten kolmessa vuodessa nollasta maailman rankingissa TOP 25 joukkoon. Rion kisapaikka jäi lopulta vain kolmen ranking sijan päähän. En kuitenkaan olisi kauhean yllättynyt, jos 2020 entisestään sisuuntunut Lehtonen pelaisikin Tokiossa 41-vuotiaana. (Tällä hetkellä Riikka pohtii uransa jatkoa ja päättää siitä syksyn kuluessa.)

Jotkut taas pääsevät kisoihin usein, ja nälkä kasvaa syödessä. Syksyllä 2006 törmäsin Havaijilla silloin Arizonassa opiskelleeseen uimahyppääjään, Joona Puhakkaan. Tuolloin jo kolmansiin olympialaisiinsa tähdännyt Puhakka sanoi suoraan, että olihan se aluksi upeaa vain olla kisoissa. Sydneyn 2000 jälkeen tunne oli kuitenkin luonnollisesti ollut, että tämä ei riitä. ”Seuraavia kisoja lähdin voittamaan.” Siinä missä monelle osalle kokemus on ainutkertainen, joistakin tulee todellisia arvokisojen veteraaneja. Pian 41-vuotias, Lontoon 2012 olympiavoittaja Sergey Tetyukhin kilpaili Riossa jo kuudensissa kisoissaan! Tetyukhin oli venäjän lipunkantaja ja lentopallomaajoukkueen kapteeni, mutta voittoa hänkään ei Putinille luvannut, vaan ainoastaan taistelua siitä. Silti on vaikeaa ajatella Venäjän lähtevän mihinkään kisoihin tavoitteenaan muu kuin kulta.

Euroopasta kisoissa oli miesten lentopallossa vain neljä maata: Ranska, Italia, Puola ja Venäjä. Monen muun lajin tavoin karsintajärjestelmä ei tuo turnaukseen ainoastaan parhaita, vaan osa olympiakävijöistä on taidollisesti heikompia kuin ulosjäävät joukkueet. Kisoja edeltäneessä FIVB:n miesten maailman rankingissa Suomi oli kunnioitettavasti sijalla 16. Kesän 2016 Maailmanliigassa Suomi voitti kisoihin valmistautuvista maista sekä Kanadan, että Egyptin, mutta kivikovasta Euroopasta kisoihin pääsee vain muutama, emmekä vielä olleet tässä joukossa.

Pohjoisamerikasta kisoissa oli miesten lentopallossa kolme erilaista maata, jotka itseasiassa hyvin kuvaavat sekä erilaista asennoitumista olympiaunelmaan, että myös eriarvoisuutta. Meksikon joukkueen pelaajista osa pelaa puoliammattilaisina vaatimattoman tasoisissa liigoissa, samalla siviilitöitä tehden. He ansaitsivat paikkansa kisoissa menemällä jatkoon lohkosta Tunisia (18), Mexico (26), Algeria (43), ja Chile (49.) Euroopan varsinaisesta olympiakarsintalohkosta meni jatkoon niin ikään yksi joukkue, kun kaikki osanottajat olivat FIVB:n rankingissa varsin korkeilla sijoilla (2.), (3.), (7.), (8.), (9.), (11.), (16.), (17.) Kun Euroopasta kisoihin pääsy laitetaan tällaiseen kontekstiin, on selvää, että jo osanotto on yhtä vaikeaa kuin Olympiamitalin voittaminen -ja siten hyvin merkityksellistä. Tasollisesti helposti puolet maista olisi voinut olla Euroopasta.

Toinen pohjoisamerikkalainen, USA, taas kuuluu sarjaan jättiläiset. Pitkään aikaan heidän ei tarvinnut edes karsia kisoihin. Vuoden 1984 kisoihin jenkit pääsivät isäntänä, 1988 mestarina, 1992 mestarina, ja 1996 isäntänä jälleen. Senkin jälkeen heille on yleensä riittänyt ”vain” Kuuban voittaminen maanosan karsinnoissa ennen Kanadan hiljattaista paluuta huipulle. Yhdysvalloissa asenne kisoihin onkin vaikkapa Suomeen verrattuna niin erilainen kuin vain voi olla. Pelaajat ajattelevat tavallaan luonnollisesti, että hehän ovat maailman parhaita, onhan ”meillä” jo kolme olympiakultaa (1984, 1988, 2008) ja Pekingin joukkueestakin pari pelaajaa yhä mukana. Suurissa maissa todella monet samaistuvan parhaisiin maanmiehiinsä tähän tyyliin. Kyseessä on sekä menestystä ja itseluottamusta ruokkiva, että myös mahdollisesti ärsyttävä piirre. (On toki nöyriäkin jenkkejä, kuten kolminkertainen kahden lajin kultamitalisti (’84,’88,’96) Karch Kiraly, joka Riossa valmensi USA:n lentopallonaiset pronssille ottaen näin ensimmäisen olympiamitalinsa koutsina.)

Ja sitten on Kanada, jonka kauniiseen tarinaan haluan tämän jutun päättääkin. Päävalmentaja Glenn Hoag pelasi itse Los Angelesin 1984 olympiakisoissa, joissa Kanada otti 4. ja historiansa parhaan sijan. Tuon jälkeen Kanada on nähty kisoissa vain kerran, eikä kertaakaan viimeiseen 24 vuoteen. Hoag otti päävalmentajan pestin vastaan 2006 ja teki tiiminsä kanssa kymmenen vuotta töitä nostaakseen vaahteralehdet takaisin parrasvaloihin. Lontoo 2012 jäi yhden voiton päähän. Myös Rio 2016 oli katketa kalkkiviivoilla, mutta niin vain punavalkeat kukistivat 3-2 ratkaisupelissä Kiinan. Väsyneen Hoagin kyyneleet ottelun jälkeen kertoivat tunnelmista sen, mikä urheilussa on kenties hienointa.

Tiellä Tokioon,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , ,

Odotuksista

25 Feb

Kausi on kohta playoffeja vaille valmis. Samalla, kun mielenkiintoisin osa vuotta lähestyy, on hyvä myös katsoa taaksepäin. Muistuttaa itseään siitä mikä lähtötilanne elokuussa oli, missä asioissa yksilöt ovat kehittyneet, ja mihin asioihin kannattaa yhä kiinnittää huomiota. Osa työstä täytyy suosiolla myös siirtää ensi kesälle, ja vahvistaa omia vahvuuksia.

Yksi mielenkiintoisista huomioista liittyy odotuksiin, joista olen kirjoittanut ennenkin ja lähes samoin sitaatein. En tarkoita tällä nyt olettamuksia tai sitä, miten asioiden olettaminen vääjäämättä johtaa ongelmatilanteisiin (on toki selvää, että kaiken pitää olla selvää) vaan sitä, kuinka seura, valmentaja, ja yksilö näkevät omat menestymismahdollisuutensa. Valmentaja on tässä avainasemassa, sillä ihmiset huomaamatta muuttuvat sellaisiksi, kuin 1. he itse odottavat suoriutuvansa ja 2. kuinka esimies heidän odottaa suoriutuvan.

”A man is what he thinks all day long.” – Ralph Waldo Emerson

Kauden alussa puhuimme odotuksista usein, ja playoffien alla on aika palata tähän aiheeseen. Jokainen ihminen on omien ajatustensa summa, joten meidän täytyy luonnollisesti olla varovaisia sen kanssa, mitä kerromme itsellemme. Jokainen solu kehossa kuuntelee SINUN ajatuksiasi… Joten kerro ja näytä nyt ihmeessä itsellesi miten hyvä sinusta voi tulla. Ajatusten ja ajatusmallien muuttaminen on usein hidasta, mutta kun joukkueen mentaliteetti kasvaa, nopeutuu myös kehitys. Tässä on joka kausi hieno vertailumahdollisuus kevään ja syksyn välillä: Vaikka mentaliteetin kasvu ei olekaan eksponentiaalista (väliin mahtuu syöksyjä) keväällä voi olla tyytyväinen, jos suunta kokonaisuudessaan edustaa kasvua.

”Small dreams lack magic- Dream big Dreams!” Dr. Carl McGown

Et lisäksi häviä mitään, jos omat odotukset ovat korkealla! Tämä on asia, jonka vahvat menestyjät ymmärtävät, ja jota varovaiset mukavuusalueella kulkijat välttelevät. Jos petyt, mitä sitten? Oikeasti, mitä se haittaa? Jos et anna kaikkeasi, et myöskään saavuta suuria asioita. Ja jos putoat, pysähdy, analysoi, ja jatka matkaa, ei siinä sen kummemmasta ole kysymys. Vaikka pidänkin valmentajan työtä ensisijaisesti opettajan työnä, kunnianhimon tulee olla osa huippu-urheilua. Joukkueessa on yksilöillä oltava kristallinkirkas ymmärrys siitä, että minä itse olen iso palanen menestystä, enkä vain piilossa oleva osa meitä. MINÄ voin tehdä tavoitteista totta, ja kuka tietää vieläkin enemmän. Vaikka urheilun tila maassa on kaikkea muuta kuin huono, suomalaisessa urheilussa puhutaan terveestä kunnianhimosta ja suurista unelmista mielestäni edelleen vähänlaisesti. Maajoukkueet sitä kyllä tekevät (ja tulos on kaikkien nähtävillä) mutta useimmissa seuroissa tämä visiointi on vähäisempää.

Mutta palatakseni odotuksiin, ja tämän kirjoituksen ideaan… Takana on siis yli puoli kautta uudessa seurassa, uusien ihmisten kanssa. Lähtökohtaisesti kannustan kaikkia pelaajia näkemään potentiaalinsa, sillä jokaisella ihmisellä sitä on. Ja yleensä vielä jopa niin, että täysin realistinen tasonnosto voi tulla nopeastikin, kun harjoittelu vain laitetaan linjaan periaatteiden kanssa. Tämä motivoi minua paljon, sillä yksikään ihminen ei koskaan juuri tällä hetkellä ole yhtä hyvä, kuin hän jonain päivänä voi olla.

Asia, joka kuitenkin herättää aina uudelleen on se, miten valmentaja päivästä toiseen tämän asian kommunikoi. Vaikka valmentaja aidosti uskookin edellämainittuihin asioihin, väistämättä vastaan tulee heikkoja harjoituksia ja pelejä, jotka pitää käsitellä. Johtajan ajatukset, asenteet ja mielipiteet tulevat selväksi jokapäiväisessä kanssakäymisessä aina, vaikka hän ei niitä suoraan sanoisi, joten ajoittainen muistutus 1. omista realiteeteista ja 2. omista mahdollisuuksista on tarpeen. Törmäsin tammikuussa opiskeluajoilta tuttuun sitaattiin, joka kiteyttää kaiken tämän:

”Behandle die Menschen so, als wären sie, was sie sein sollten, und du hilfst ihnen zu werden, was sie sein können.” –Johann Wolfgang Von Goethe

Lainauksesta liikkuu eri muotoja, mutta niiden yhteinen viesti on tämä:

Jos ihmisiä kohtelee niin kuin he ovat, he pysyvät sellaisina kuin he ovat. Jos taas kohtelet ihmisiä sellaisina, millaisiksi he voivat tulla, autat heitä saavuttamaan potentiaalinsa.

Yksilöillä on aikaa myöten todella tapana nousta paitsi omien, myös ympäristön odotusten tasolle. Jokaiseen kauteen mahtuu voittoja ja tappiota, mutta lopulta voittaa se organisaatio, joka itse eniten uskoo menestyvänsä. Äärimmäisen tasaisessa liigassa runkosarjan päättyminen antaa herkulliset asetelmat katsoa kuka lopulta on kuka.

With relentless courage to press on,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,