”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier
Kaudet päättyvät ja valmentajat purkavat antia. Kollegoiden jutuissa on niitä tavallisia kaikuja: kauden yleisimmät negatiiviset asiat liittyvät peliajan vähyyteen. Tämä on periaatteessa positiivinen ongelma: totta kai peliaikaa pitää haluta, ja sen vähyyden pitääkin harmittaa. Asialla on kuitenkin myös toinen puoli, jonka olen huomannut yleistyvän maailman muuttuessa ja nuorten elämän helpottuessa. Yleistää ei voi, mutta yhä useampi nuori urheilija käy erilaista elämänkoulua matkallaan yliopisto-, liiga-, ja maajoukkueisiin kuin esim. 1970- luvulla syntyneet kävivät. Jos tie eteenpäin on ollut helppo, heijastuu tämä myös omaan ajatusmaailmaan malliin kaikki minulle heti.
”Society is a huge ecosystem of conflicting self-interests.” –Stefan Molyneux, Modern Philosopher
”Every human being alive today has high self-interest.” Hugh McCutcheon, Olympic Champion
Joukkueen rakentaminen ja toimimaan saaminen on kiehtovaa puuhaa. Molyneux ja McCutcheon molemmat luennoillaan muistuttivat siitä tosiasiasta, että joukkueella itsellään ei ole tahtoa. Jokaisella ihmisellä sen sijaan on, ja jokaista ihmistä täytyy kuunnella ja ohjata siihen suuntaan, mikä joukkueelle on hyväksi. Jos sinulla on tiimissä 15 ihmistä, useimpien ykkösintressi alussa on se oma etu. Roolien tärkeydestä ja joukkueen rakentamisesta voisi kirjoittaa kirjasarjan, mutta oman intressin ajaminen on joka tapauksessa ihmiskunnan voitonmarssin perimmäinen syy. Yksilön oman edun tavoittelua pitää siis myös ymmärtää- sitä ei yksikään valmentaja voi unohtaa.
”Parents are genetically wired to promote their own children.” John Kessel, USA Volleyball
Kyseinen truismi sisältää yksinkertaisen vastauksen moneen urheilun ja koulumaailman ympärillä pyörivään debattiin. Eivät vanhemmat tiuski vanhempain illoissa, koska ope on huono. He tiuskivat siksi, että heidän biologiansa heitä niin ohjastaa. Samasta syystä ”hockey parents”, ”soccer moms”, jne. huutavat tuomareille ja valmentajille pientenkin lasten otteluissa. Suurimman osan silmissä ei suinkaan loista dollarin kuvat ja tuleva ammattilaisura, vaan puhdas omakeskeisyys. Ellei asiaa tiedosteta, on jokainen vanhempi ensisijaisesti aina oman lapsensa promotoija, vaikka sitten surkuhupaisuuteen asti.
Jos vanhempi asian taas tiedostaa, antaa hän nuorelle tilaa kasvaa hyväksyen, että vanhemmilla ei ole mitään mahdollisuutta vaikuttaa oman lapsensa, saati joukkueen pelisuorituksiin. Kaikki kiihkoilu jää pois. Valitettavasti tätä asiaa ei Suomessa tietääkseni vanhemmille kovin laajalti vielä opeteta, toisin kuin vaikkapa Yhdysvalloissa (sekä USAn lentopalloliitto, että olympiakomitea aktiivisesti kouluttavat vanhempia tukemaan tervettä urheilua, ja kannustamaan vain sivusta katsoen, eikä vaikutusyrityksin.)
”Everybody tells these girls they are great: their parents, their coaches, their friends. From the time they are 10 years old, to the time we recruit them at 17, they are just told they are so ”great” or ”talented.” Then we start coaching them and the very first thing that has to change is mentality. They are no longer the best, because everyone at this level is already very good.” – Jim McLaughlin, UND
Nyt 2010-luvulla tiedämme, mikä on esimerkiksi kehun merkitys nuoren kehityksessä. Stanfordin professori Carol S. Dweckin ”Mindset”- kirja veti yhteen vuosien tutkimustyön, ja Fixed vs. Growth Mindset kuuluu jo monen koutsin perustyökaluihin. Jos ”lahjakkuutta”, ”älykkyyttä”, ”kauneutta”, tai mitä tahansa lapsen ”luontaista ominaisuutta” kehutaan, sillä voi sillä olla negatiivisia vaikutuksia lapsen ajatusmaailman muodostumisessa. Vastaavasti yksilön ”yrittämisen”, ”opiskelutahdon”, jne kehumisen vaikutukset ovat paljon enemmän haluttuja ja auttavat lasta ja nuorta vastoinkäymistenkin käsittelemisessä. (Aiheesta lisää esim. täällä: https://www.youtube.com/watch?v=NWv1VdDeoRY)
Hyvistä aikomuksista huolimatta vanhemmat ja valmentajat syyllistyvät kehuillaan samaan. Suurin osa nuorista, jotka päätyvät yliopistoihin, pääsarjoihin ja maajoukkueisiin ovat luonnollisesti olleet ”hyviä” jo jonkin aikaa. Kun sitten esim. USA:ssa yliopistoon saavutaan, on sekä vanhemmilla, että pelaajilla itsellään tietyn tyyppinen käsitys omasta tasosta. Usein tämä käsitys ei kuitenkaan ole realistinen. Kun juttelin Jimin kanssa aiheesta, hän sitaatin mukaisesti kertoi valmentajan arjesta: Mentaliteetin oli muututtava ennen kuin kehittyminen ja työt todella edes pääsivät käyntiin.
Mutta ajatelkaa, kuinka helppoa pelaajien ja heidän vanhempiensa on syyttää valmentajaa, jos peliaikaa ei tule vanhaan malliin:
-
Vanhemmat ovat aikaisemmin nähneet lapsensa kentällä AINA.
-
Pelaaja taas on tottunut olemaan kentällä AINA.
-
Lisäksi häntä on lahjakkuudesta/ taidoista halki uran kehuttu, ja menestystä on tullut paljon.
-
Pelaajat ja vanhemmat näkevät peliesitykset ja taitotason omien geenien väristen lasien läpi.
-
Itse peliä ja peliaikaan vaikuttavia tekijöitä ei yleensä tunneta kovin hyvin.
Vaikka syitä on varmasti muitakin, jo nämä viisi kohtaa edesauttavat joukkueita ja perheitä päätymään aikaavieviin ja hedelmättömiin keskusteluihin siitä, miksi joukkueessa ei jokainen mahdu yhtä aikaa kentälle. On myös tavallista, että asiasta kitistään pienissä ryhmissä sen sijaan, että se käytäisiin läpi valmentajan kanssa. Usein tämä tapahtuu muiden vaihtopelaajien kanssa, tai vanhempien, ystävien, ja ylipäätään sellaisten ihmisten seurassa, jotka tukevat kitisijää vaikka, eivät tiedä asiasta riittävästi. Lisäksi tämä tukijoukko on luonnollisesti pelaajan puolella kertoen tälle asioita, joita hän haluaa kuulla (kuulut kentälle, olet parempi kuin muut, olet aina pelannut tähänkin asti, miten ne valmentajat eivät tajua, ja sitä rataa), sillä tukijat nimenomaan ovat tottuneet näkemään k.o. pelaajan kentällä aina.
Fakta kuitenkin on, ettei yksikään valmentaja pidä penkillä pelaajaa, jonka ajattelee olevan parempi kuin kentällä olijat. Yleisin syy peliajan vähyyteen ei siis ole mikään salaliitto, vaan puhtaasti se, ettei pelaajan taso sillä hetkellä riitä enempään peliaikaan.
Lisäksi vanhemmat ja pelaajat myös usein unohtavat, että valmentajien päätöksiin vaikuttaa seuran tai yliopiston tavoite. Kaikissa seuroissa halutaan voittaa pelejä, ja valmentaja luonnollisesti haluaa laitettaa kentälle parhaat pelaajansa. Eräs tuttuni sanoikin kyselijälle osuvasti, että olisi mukavaa jos teidän poika pelaisi koko ajan, mutta maksatko sinä minun asuntolainani? Peluutukselle on myös toki paikkansa, mutta silloin tappion mahdollisuus nousee aina (eikä tämä blogikirjoitus nyt ota kantaa aivan nuorimpien harrastamiseen, vaan nimenomaan korkealle tasolle pyrkivään joukku-urheiluun.)
”Penkillä ei kehity!”
Yksi usein kuulluista ”perusteluista” peliajan välttämättömyydellä on tämä: ”Pelaaminen kehittää enemmän kuin harjoitteleminen.” No. Jos vedät kaudella 150 saliharjoitusta ja 50 ottelua, se tarkoittaa sitä, että olet viettänyt 75% saliajasta harjoituksissa. Lisäksi harjoitukset on nykyisin pääasiassa optimoitu niin, että toistoja tulee paljon enemmän kuin peleissä. Eli helposti voi sanoa kehityksen yli 80% tapahtuvan juuri harjoituksissa. On toki asioita, joihin peli itse valmistaa parhaiten, ja on totta, ettei vuodesta toiseen penkillä istuminen kehitä. Paineensieto, vastuunkanto jne. vaativat totta kai pelaamista peleissäkin, sitä ei kukaan voi kiistää.
Kuitenkin harjoitus on sekä ensisijainen kehittymispaikka, että ensimmäinen näytön paikka. Jokainen moderni joukkue lisäksi nimenomaan pelaa tai ainakin harjoittelee pelinomaisesti suurimman osan harjoitusajastaan. Peliajan puutetta hokemalla peliaika tuskin lisääntyy.
“Everyone is entitled to his own opinion, but not his own facts. ”– Daniel Patrick Moynihan
Lisäksi vaikka valmentaja esittää perustelut peliajan vähyydelle, niistä ei usein olla samaa mieltä. No, vaikka mielipiteitä on yhtä paljon kuin ihmisiä, mielipiteet eivät ole faktoja. Olen itsekin ollut joukkueessa, jossa pelaajalle on näytetty tilastot. Et pelaa, koska et tee näitä asioita riittävän hyvällä tasolla. Fakta. On kuitenkin rankkaa kuulla, että ”Hei, et ole vielä riittävän hyvä.” Asian käsittelyssä ja ymmärtämisessä auttaa edellä mainittun Growth Mindset- ympäristön luominen, jossa tiedostetaan, että jokainen voi kasvaa. Jos omia omaisuuksia pitää Fixed Mindset- tyyliin luontaisina, ja muuttumattomia koko ajatus kehittymisen mahdollisuudesta hämärtyy.
Värilliset lasit ovat kuitenkin todella vahvat. Alkuun jopa huonot vastaanottoprosentit voivat omasta mielestä olla seurasta siitä, että on saanut kaikki pahat syötöt (ja huonot hyökkäystehot luonnollisesti johtuvat huonoista passeista.) Huoh. Usein ymmärryksen saavuttamiseen auttaakin nuorten pelaajien kohdalla vain aika, sillä valmentajat ja seurat eivät voi muuttaa kaikkea. Ymmärryksen ja hyvän harjoitteluympäristön luominen ovat ne toimivimmat ulkoiset lääkkeet. Lopun on kuitenkin tultava urheilijalta itseltään, joskin yli 10 vuoden tapojen muuttamiseen yksi kausi on usein liian lyhyt aika.
”On great teams there is role clarity.” –Marv Dunphy, Olympic Champion
Ja loppuun se joukkueen rakentaminen. Huolet peliajasta hälvenevät hieman, jos pelaajille annetaan mahdollisuuksia osoittaa osaamisensa sekä harjoituksissa, että peleissä. Toinen yhtä tärkeä asia on onnistuneen roolijaon tekeminen. Voittavissa ja yhtenäisissä joukkueissa pelaajien on hyväksyttävä ja sidoututtava omaan roolinsa silloin, kun paikat on jaettu. Tämä tapahtuu yleensä vasta kauden loppua lähestyttäessä, kun pelipaikoista on ensin voitu kilpailla. Valinnoista tuskin ollaan yhtä mieltä, mutta parhaissa joukkueissa pelaajat hyväksyvät roolinsa ja auttavat toisiaan, vaikka sitten penkiltä käsin.
Olen nähnyt roolijakoja monessa kulttuurissa, mutta peliaikakysymys on maasta riippumatta aina samanlainen.
Parhaissa joukkueissa vaihtopenkillä on ymmärretty ja hyväksytty, että parhaat pelaavat. Parhaissa joukkueissa pelipaikasta on voinut kilpailla, ja parhaissa joukkueissa on yritetty hyödyntää jokaisen yksilön ominaisuuksia. Ja lopulta: parhaissa joukkueissa ei koskaan näy penkillä mököttäviä kavereita.
Etenkin maajoukkuetoiminnassa tämä on huikean tärkeä asia, koska arvokisat ovat aina lähellä, eikä valmistautumisaikaa tyypillisesti ole yhtä paljon kuin seuroissa. Lopputulema kuitenkin kuuluu, että peliajan haluaminen on positiivinen ongelma. Jokainen valmentaja haluaa pelaajia, jotka haluavat pelata. Negatiiviseksi asia muodostuu vasta, kun valmentajien parhaista pyrkimyksistä huolimatta urheilija ei asiaa ymmärrä tai hyväksy. Paras ratkaisu tähän dilemmaan on sama kuin sitaatti alussa:
”I don’t complain about playing time. My job is to play so well the coach can’t sit me.” –Shane Battier
Lauri Hakala ja Olli Kuoksa
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment