Tag Archives: Yhteisö

Suomalaisen Lentopallon Arvot

28 Feb

Nivon kirjoituksessa yhteen parin vuoden pohdintaa kotimaisesta lentopallosta. Pohdinnan pyrkimys on ollut löytää ydinarvoja. Asioita, jotka parhaiten auttaisivat Suomea kehittymään: nostamaan harrastajamääriä, maajoukkueiden tasoa, sekä yhteistä merkityksen kokemusta.

Olen päätynyt jutun arvoihin kolmesta pääsyystä. Ensiksi näen ne pienimpinä yhteisinä nimittäjinä. Toisin sanoen uskon mahdollisimman monen kykenevän samaistumaan niihin. Toiseksi arvot luovat perustaa hyvinvoinnille ja kehitykselle ihmisenä ja urheilijana, yksilön tavoitteista riippumatta. Kolmanneksi arvot ovat olennaisilta osin suomalaisia. Ne eivät ole kopioita muilta, ja nivoutuvat yhteen identiteettiimme kanssa. Osa niistä on myös jo käytössä Tuomas Sammelvuon johtamassa miesten maajoukkueessa.

Viisi ehdotusta Ydinarvoiksi:

  1. Lentopallon pelaaminen
  2. Toveruus
  3. Luonteenlujuus
  4. Periksiantamattomuus
  5. Läsnäolo

Ihmisen kyky abstraktiin ajatteluun mahdollistaa yhteisten käsitteiden luomisen. Kyky ymmärtää jaettu käsite taas antaa perustan sellaisille asioille kuin kapitalismi, nationalismi, tai arvomaailma. Ihmisellä on tarve uskoa ja kuulua johonkin, joten arvot voivat olla vahva sosiaalinen liima. On tärkeää olla vähättelemättä jaettujen ajatusten voimaa. Arvojen tietoinen luominen on kuitenkin vain vähän käytetty voimavara monissa yhteisöissä. Usein ”arvot” vain peritään jostakin, ja niistä tulee pölyttyneitä huoneentauluja. Arvot ovat tekoja, ja jos ne näkyvät vain puheissa, niillä ei ole voimaa, eikä myöskään käyttöä suunnan muokkaajana. On kenties kunnianhimoista ajatella kotimaista lajikenttää niin yhtenäisenä kuin sen tässä esitän, mutta en näe hyvää syytä ajatella toisinkaan.

Mihin voisimme kaikki samaistua?

Lajissamme toimii tuhansia ihmisiä eri rooleissa. Jos ajatellaan, että lentopallolla on tehtävä, niin tämän mission tulisi pitää sisällään mahdollisimman monta ihmistä. Joskus tavoitteellinen ristiriita nousee kahden suuren ryhmän välille ja puhutaan kilpailijoista ja harrastajista. Tiedämme ihmisestä onneksi seuraavaa: Samat periaatteet, jotka kehittävät huippuja, kehittävät myös lapsia. Ja näin tapahtuu ilman, että me haluaisimme valtavasti ”kehittää” heitä tai olla luomassa koneiston osia. Jokainen ihminen haluaa kokea onnistumisen elämyksiä. Jokainen myös haluaa kokea hallinnan tunnetta ja sen tuomaa iloa. Kuulostaa siis vain loogiselta viedä kestäviä periaatteita eteenpäin, koko lajiyhteisön hyödyksi.

Hyvien asioiden tulisi olla tavoitteemme, mutta todellisuutee kuuluu myös vastoinkäymisiä. Meidän täytyy hyväksyä myös pettymykset, tappiot, suru, ja niin edelleen. Eräs nykyajan paradokseista on, että yhteiskunnassa on aina vain enemmän mukavuutta, mutta epämukavuutta aletaan pelätään liikaakin. Yritämme siloitella lastemme tietä silloinkin, kun se ei ole mahdollista. Peli on onneksi parhaimmillaan silloin, kun annamme sen itse opettaa itseään ja taitoja elämään. Näihin taitoihin kuuluvat myös vastoinkäymisten kohtaaminen. Tämä totuus muutu mihinkään, olitpa sitten ”tosissasi kilpaileva” taikka ”iloinen harrastaja.”

Pidän tätä melko yleistä kahtia jakoa (ja kahteen arvomaailmaan jakoa) osittain turhana. Jokainen lentopallon pelaaja todella pelaa peliä, johon kuuluu sellaisia asioita kuin kilpailu, yhteistyö, säännöt ja lopputulos. Pienillä lapsilla kilpaileminen kumpuaa biologiasta ja on täysin välittämätön siitä, mitä sen hetkinen trendi tai kasvatuspoliittinen ilmapiiri on mieltä. Koko luonto kilpailee. On myös esitetty, että kilpaileminen olisi perusedellytys sosiaalisten eläinten yhteistyölle. Hyvät opettajat ovat hyviä opettajia, ja kyse harrastamisen ja huipulle tähtäämisen välillä on enemmän siitä, kuinka paljon aikaa lapsi tai nuori haluaa lajiinsa investoida. Meidän tehtävämme on esitellä heidät lentopallon pelaamiselle ja olla niin hyviä valmentajia, että nuoret haluavat jäädä lajin pariin. Peli on jo hyvä, ja aikaa myöten mekin jokainen kehitymme.

Esimerkki toimivasta arvosta:

Kuinka arvot sitten olisi viisasta valita? Varmaankin haluamme niiden edesauttavan ainakin näitä mainitsemiani kattavuutta, hyvinvointia ja kehitystä. Esimerkiksi kilpaileminen voi herättää niin vastakkaisia tulkintoja, ettei sitä ehkä ole viisasta käyttää. Tämä siitä huolimatta, että kilpaileminen on todella läsnä aina kun peliä pelataan. Meidän täytyy muistaa, että ollakseen hyödyllisiä, arvojen tulee olla ihmisiä yhdistäviä tekijöitä, ei erottavia. Näin ollen lentopallon pelaaminen on mielestäni tärkein ja yhdistävin arvo. Se on helpompi määritellä ja sisäistää, sekä vaikeampi väärinymmärtää. Pelaaminen on pienin yhteinen nimittäjä, eikä se poissulje monia muita arvoja, kuten kilpailemista. Siksi joukkue, joka haluaa korostaa kilpailemista, voi edelleen käyttää sitä itselleen erityisenä.

Ylipäätään on niin, että eri ryhmillä saa ja pitää olla erilaisia arvoja ja tavoitteita. On luonnollista, että jonkun E-juniorin vanhemmat haluavat lapsensa arvostavan eri asioita (sisukkuus ja yhdessä tekeminen) kuin maajoukkuetähti Lelu Ojansivu (viikset ja hassut hatut.) Eri ryhmät voivat edelleen kokea voimakasta yhteenkuuluvuuden tunnetta, kunhan arvot eivät ole toistensa kanssa liian suuressa ristiriidassa. Myös Ojansivu arvostaa joukkuetovereitaan eikä anna periksi. Hän todennäköisesti arvostaa kilpailemista vasta-alkajaa enemmän, mutta on silti nuorille hyvä esikuva, muotikäsityksestään huolimatta (tai ehkä juuri sen ansiosta.)

1. Lentopallon Pelaaminen

Arvostamme omaa lajiamme. Jos haluamme olla lentopallokansaa, pelin tulee olla meille erityinen.

Lentopallon pelaaminen on kivaa. Jokainen arvo heijastaa asennettamme pelaamiseen ja se alkaa tällä: harjoituksiin pitää olla mukava tulla ja siellä pitää saada pelata lentistä. Emme kuluta aikaa oheisharjoitteissa tai muita lajeja pelaten, sillä salitunnit ovat kallisarvoisia ja rajallisia. Kesät vietämme hiekalla pelaten ja kannustamme nuoria siihen. Kannustamme heitä myös harrastamaan muita lajeja omien salituntien ulkopuolella.. Lentopallon pelaamisesta täytyy kuitenkin tulla meille ykkösjuttu omana harjoitusaikana, ja meidän tulee tietää mitä sillä tarkoitetaan. Pelaaminen on tutkitusti kehittävintä ja motivoivinta harjoittelua, mutta määritelmän täytyy olla selkeä.

Tarvitsemme pelinomaisen harjoitustilanteen. Tällaisessa ympäristössä tilanteet tulevat vastaan sattumanvaraisesti eikä ennaltamäärättyinä, meillä on enemmän kuin yksi kosketus käytössä, pallo tulee verkon tai vastaavan yli, ja niin edelleen. Esimerkiksi hyvin yleinen, kahden hengen pallottelu edestakaisin ei ole pelaamista, puhumattakaan mistään, missä itse pallo ei ole läsnä. Kaikki 2v2, 3v3,… ja 6v6 pelit ovat kuitenkin pelinomaisia. Liikuntafysiologian näkökulmasta juuri pelaaminen kehittää spesifejä voima- ja nopeusominaisuuksia. Motoristen taitojen näkökulmasta tämä sama spesifisyys toteutuu myös. Lisäksi lajityypillisissä tilanteissa ihminen oppii parhaiten lukemaan peliä (eli tunnistamaan kaavoja pallon ja pelaajien liikkeistä sekä ennakoimaan niitä.) Me saamme ylivoimaisesti parhaan vastineen investoidulle ajalle, kun vain pelaamme pelejä jatkopalloineen.

Pelaaminen on lisäksi tärkeää, vaikka unohtaisimme edellämainitut. Pelit (tai toiselta nimeltään leikit) ovat lasten ja nuorten sosiaaliselle kehitykselle tärkeitä. Ihmisen DNA ei ole riittävän tarkka kertoakseen meille kaiken sen, mitä aivojen ja kehon täytyy ympäristössä tehdä, mutta biologia tuo selviytymisen avuksi leikit. Jokainen kehittynyt eläin oppii ympäristöstään ja lajitovereistaan lisää rakentamalla malleja leikkien. Leikki osaltaan mahdollistaa sosiaalisen kanssakäymisen ja sen kieltä puhuvat kaikki koirista karhuihin. Myös jokainen pelitapahtuma on määritelmän mukaan leikkiä; fakta jota vain nuorimmat meistä eivät ole unohtaneet.

2. Toveruus

Arvostamme yhdessä tekemistä. Vaihtoehtoisia nimiä voivat olla esimerkiksi ”yhteisöllisyys”, ”yhtenäisyys” tai ”joukkue”. Kaikki näistä tarkoittavat kuitenkin hieman eri asioita, ja pidän sanasta toveruus sen merkityksen vuoksi. Yhteisön ihmisten ei tarvitse olla parhaita ystäviä keskenään, mutta toveruus ei sitä edellytäkään. Haluamme vain välittää toistemme hyvinvoinnista ja kunnioittaa muita omassa ja vastustajan joukkueissa. Yhteenkuuluvuus on ollut suomalaisille vahvuus joukkuepelien lisäksi myös historiallisesti. Oli termi mikä tahansa, pienen maan vahvuus on se, että osaamme vetää yhtä köyttä. Yhdessä olemme vahvoja, mutta suurista maista poiketen meitä satuttaa valtavasti, jos jokainen yrittää tahollaan keksiä pyörää uudelleen. Toveruus kattaa sisälleen paljon kauniita asioita, eikä vähiten siksi, että sekin menee syvälle ihmisen biologiaan: meidät on ohjelmoitu toimimaan tehokkaasti yhdessä, ulkopuolisia vastaan. (Joka on jälleen hyvä syy kattaa arvojen sisälle mahdollisimman suuri osa meistä.)

3. Luonteenlujuus

Arvostamme luonteenlujuutta. Toisin sanoen haluamme olla suoraselkäisiä ja vastuullisia ihmisiä, ja kasvattaa myös lapsistamme sellaisia. Kokemukseni on, että tämän arvon myyminen ei aina ole helppoa. Syntyy mielikuva spartalaisesta kurista, ja päällimmäinen ajatus voi olla ”kyllä minun lapseni jo osaa käyttäytyä.” Joukkueen pelisääntöjen opettaminen ja rajojen veto on kuitenkin äärimmäisen tärkeää, vaikka meillä elääkin vahva myytti yksilön ”vapaudesta.” (Mielipiteiden vaaka on kenties kellahtanut toiseen ääripäähän tiukkakurisen lähihistorian vuoksi.) Käy usein niin, että ihailemme julkisesti lajin tähtiä ja auktoriteeteille öykkäröintiä, kuitenkin samalla toivoen, ettei lapsistamme kasvaisi sellaisia. Kasvuun tarvitaan tasapainoa kovuuden ja pehmeyden välillä.

Ihminen tarvitsee siis kannustusta, ja sitä meidän tulee vuolaasti antaa, etenkin nuorimmille. Lisäksi ihminen tarvitsee rajoja voidakseen kokea olevansa psykologisesti turvassa. Siksi lapset haastavat vanhempiaan, pelaajat valmentajiaan ja koirat isäntiään. Arvomme luonteenlujuus kehittyy, kun asetamme standardeja sille, mikä on haluttua käytöstä ja mikä ei. Kuten vanha sanonta sanoo, saat sen mitä siedät. Haluamme pelaajien olevan rehellisiä (esim. myöntää oman verkkovirheen tai kosketuksen), suoraselkäisiä (ei syytä tappiosta tai virheestä muita) ja kunnioittavia (noudatetaan kaikki yhteisiä pelisääntöjä.) Emme voi katsoa asioita sormien läpi vain siksi, että ihminen on vapaa yksilö, tai vaikka siksi, että nousee metakka, jos käytökseen puututaan. Auktoriteetin vetämät ja puolustamat rajat ovat olennainen osa turvallista ympäristöä. Aikuisten tulee olla lempeitä ja lujia, jotta voimme olla sekä hyviä, että hyväksi pelaajillemme.

4. Periksiantamattomuus

Arvostamme lannistumatonta yrittämistä. Ei tarvitse olla huipulle pyrkivä kilpaurheilija pitääkseen periksiantamattomuudesta. Ensinnäkin ominaisuudesta on hyötyä jokaisella elämänalalla. Toiseksi se opettaa nuorille, että sillä mitä salissa teemme, on merkitystä. Jokainen investoi harjoituksissa aikaa elämästään, emmekä halua haaskata rajallista aikaamme. Periksiantamattomuus, tai sen supisuomalainen versio sisu, sopii kaikkialle, vaikka odotukset vaatimustasosta voivat eri tasoilla olla erilaisia. Yksinkertaisimmillaan se voi koostua vain kahdesta ohjeesta: 1. Mene jokaisen pallon perään ja 2. Yritä loppuun asti hyvällä asenteella, eräpisteistä riippumatta.

Periksiantamattomien nuorten kasvattamiseen liittyy olennaisesti se, kuinka me heille puhumme. Vaikka osa lapsista luonnostaan yrittää muita kovemmin, sisukkuus kasvaa, jos kiinnitämme huomiota yrittämisen palkitsemiseen ”sisäsyntyisten lahjojen” sijaan. Haluamme pois ajatusmaailmasta, jossa pidämme ihmisiä lahjakkaina ja kehumme heitä siitä. Meidän tulee palkita sen sijaan asioita, jotka ovat yksilön itsensä käsissä ja ansaittavissa. Kyseessä ei ole mielipide, vaan tutkittu periaate, joka auttaa kasvattamaan periksiantamattomuutta. (Lisäksi lahjakkuutta korostava kulttuuri tekee meistä helposti laiskempia valmentajia- ja sulkee näin ovia myös urheilijoiltamme.)

5. Läsnäolo

Arvostamme keskittymistä nykyhetkeen. Muita hetkiä meillä ei ole, ja vaikka jollakin tasolla asian tiedostamme, todellinen läsnäolo on hankalaa. Mieli haluaa elää menneessä ja tulevassa, ja etsii jatkuvasti tekemistä. Läsnäolon taidot ja tarve niiden opettamiselle nousevat yhteiskunnassa koko ajan. Keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan on pohjimmiltaan itsekurin kasvattamista. Läsnäolo luo pohjan syville elämänkokemuksille, ihmissuhteille, oppimiselle, sekä pelistä nauttimiselle. Osaltaan se on myös pelin ja pelitovereiden arvostamista.

Helppoja paikkoja opettaa läsnäoloa ovat kaikki opetustilanteet, ja aina kun valmentaja tai toinen pelaaja puhuu. Jos opetamme nuoret kuuntelemaan, lisää se myös heidän mahdollisuuksiaan tulla itse kuulluiksi. Kolmas hyvä tapa edistää useampaa arvoa kerralla on kännyköiden piilottaminen ruokailun tai muun lyhyenkin tapaamisen ajaksi (arvostamme läsnäoloa ja toveruutta.) Keinoja on paljon, jos vain on tahtoa edistää jotakin yhteistä.

Lähtötilanne Suomessa on hyvä, ja on paljon, mistä voimme olla ylpeitä. Nähtäväksi jää, mihin arvoihin päädymme, ja mitä tuleva tuo. Varmaa kuitenkin on, että emme ole vielä lähelläkään sitä, mikä meille on mahdollista.

”The empires of the future are the empires of the mind.” – Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Carl McGown 1937-2016: Yhteisö ja Elämäntyö

31 Jan

Kirjoitan joulukuun lopussa 79-vuotiaana poisnukkuneen Carl Mcgownin muistolle.

Tietoa uusille lukijoille. Carl oli entinen USA:n lentopallomaajoukkueen päävalmentaja, motorisen oppimisen professori Brigham Young Universityssa sekä valmennusyritys Gold Medal Squaredin perustaja. Lisäksi hän oli hyvin todennäköisesti lentopallohistorian paras valmentajien valmentaja. Carl pysyi itse pitkälti poissa parrasvaloista, mutta otti osaa olympialaisiin seitsemän kertaa  ”valmennuskonsulttina”  tai ”teknisenä koordinaattorina.” Hänen vaikutuksensa valmennukseen oli valtava. Peräti kuusi McGownin entistä apuvalmentajaa tai pelaajaa on valmentajana voittanut olympiamitalin (ja neljä näistä on kultaista.)

“There was probably no better teacher on the planet in the sport of volleyball.”  –Karch Kiraly (olympiakultaa pelaajana ’84,’88,96 ja pronssia päävalmentajana ‘16)

“Carl created and developed ways to study the game that were probably revolutionary. He never stopped looking for the best way to do things. He was a rare, special individual…. I think Carl is one of the most impactful, significant people in our sport, certainly over the last 30 or 40 years. The breadth of his influence and the number of players, coaches, administrators that he touched in a really positive way is hard to overestimate.”    -Doug Beal (kultaa päävalmentajana ’84, USA:n lajiliiton pitkäaikainen toimistusjohtaja)

“No matter how you cut it, there was a right way in his mind to do things. And he didn’t back off. Whenever we varied too far from the science, there was hell to pay. But it was good hell.… Carl’s system for the best way to teach skills raised the whole level of our sport, both in the U.S. and worldwide. Good news travels fast. The way our game is played these days at most levels can be traced to Carl’s influences.”  – Marv Dunphy (kultaa päävalmentajana ’88)

“His ability to scout and analyze the game and look for patterns was really unparalleled… His impact on the sport of volleyball is immense and immeasurable. Volleyball in this country is better, at every level, because of his influence.”- Hugh McCutcheon (kultaa päävalmentajana ’08 ja hopeaa  ‘12)

http://volleyballmag.com/mcgown-dies/

http://www.flovolleyball.tv/article/50086-remembering-volleyball-giant-carl-mcgown#.WI8b93-UIZM

Historiassa on aikoja, kun jotakin suurta keksitään tai löydetään ensimmäisen kerran. Tunnemme nimet Galilei, Newton ja Einstein juuri siksi, koska he ovat olleet ensimmäisiä. Myöhemmin muut tiedemiehet ja –naiset lisäävät tiedonmurusia näiden jättiläisten jalanjälkiin, ja tätä tapahtuu kaikilla elämän aloilla. Myös niin pitkään, kun peli nimeltä lentopallo on sääntöineen ollut olemassa, ovat sitä hallinneet lainalaisuudet. Carl McGown oli lentopallohistorian merkittävin tiedemies ja myyttien murtaja yhdessä Jim Colemanin kanssa.  Jack Hamann vertasi häntä muistokirjoituksessaan kahteen Yhdysvaltain tunnetuimmista ammattilaisurheilun uudistajista:

”What Billy “Moneyball” Bean introduced to baseball and Bill Belichick refined for the NFL, McGown developed for volleyball.”

McGown ”löysi” ensimmäisenä suuren joukon teknisiä, taktisia ja tilastollisia lakeja, aina etsien tehokkainta tapaa pelata. Hänen jälkeensä on edellä kuvatulla tavalla tullut monta muuta, mutta Carl laittoi isoja asioita liikkeelle suhteellisesta tuntemattomuudestaan huolimatta. Jotta hienot sanat saisivat hieman konkretiaa, puhumme ihmisestä, joka on standardisoinut modernin hihalyöntitekniikan, lukevan torjunta-puolustuksen, monet käytetyistä torjunta-askeleista, ja niin edelleen. Luonnollisesti nekin, jotka eivät tiedä mistä kyseiset konseptit ovat lähtöisin, ovat ottaneet käyttöön samat tehokkaat mallit tason noustessa maailmalla. Lentopallomaajoukkueet niin Kuortaneella kuin Italiassakin harjoittelevat siis ”Carlin asioita.”

Lentopallo on keksitty Yhdysvalloissa jo 1905, mutta vasta 1960-70-luvuilla Dr. Carl McGown, Dr. James Coleman ja Dr. Doug Beal alkoivat luoda pohjaa sille jättiläiselle, mikä USA Volleyball tänä päivänä on. Kyse ei ole amerikkalaisuudesta, vaan ammattimaisuudesta. Nämä motorisesta oppimisesta, kasvatustieteestä ja liikuntafysiologiasta väitelleet miehet halusivat etunenässä tuoda tutkitun tiedon tradition värittämään urheiluun. Jokainen uudistajista kohtasi vastustusta urallaan, mutta etenkin sen alkuvaiheessa. Lentopallo on heille suuressa velassa, mutta elämäntyö on kirjoituksen aiheista kuitenkin se vähemmän tärkeämpi.

Utahin hautajaisista palattuani sana yhteisö on ollut mielessä paljon. Carl oli pitkän aikaa ”valmentava professori”,  ja täysipäiväinen lentopallovalmentaja hänestä tuli vasta yli 50-vuotiaana. Poikansa Chris McGown (huippuvalmentaja itsekin) kertasi isänsä elämää muistopuheessa sanoilla ”It is amazing how much dad accomplished in the last years of his life.” Vaikka ura vaihtui ammattivalmentajaksi vähitellen 1980-luvun aikana, hän näki itsensä aina opettajana. Ja mitä vanhemmaksi hän eli, sitä usempi kuunteli avoimesti, ja sitä suurempi oli vaikutus. Carl oli intohimoinen opettaja. Hän vähitellen ymmärsi kykenevänsä vaikuttamaan ihmisiin enemmän ja syvemmin valmentajana, kuin yliopistolla professorina.

Sana ”elämäntyö” koskettaa vanhan kaavan mukaan yhä harvempaa meistä. Uramme vaihtuvat tiuhaan ja harva pysyy samassa paikassa tai alalla kovinkaan pitkään. Opettamisen ohella lentopallo oli mukana koko Carlin elämän ajan, ja hautajaiset, kaikessa surussaan, olivat myös iloinen tapahtuma. Koolla ollut noin viiden sadan hengen joukko oli tiivis jäävuoren huippu siitä yhteisöstä, joka vuosien mittaan kasvoi mentorin ympärille. Olimme tulleet jättämään jäähyväisiä maailman joka kolkasta. Tapasimme parhaita ystäviemme, joita emme ilman tätä erityistä ihmistä olisi koskaan tavanneet. Talven mittaan olen usein miettinyt mikä on elämässä tärkeintä. Mitä me todella tarvitsemme ollaksemme onnellisia?

Kirjoitin viime vuoden puolella jutun heimoista. Suurin osa koulutetuista aikuisista ymmärtää jollakin tasolla ne olosuhteet, missä ihmisen käytösmallit ja biologiset tarpeet ovat muodostuneet. Verrattain usein mediassakin kirjoitetaan jostakin metsästäjä-keräilijöihin liittyvästä, yleensä joko stressin tai ravinnon näkökulmasta. Vaikka moderni maailma mukavuuksineen on huippujuttu, olemme myös menettäneet jotakin. Uskon yhä vankemmin, että kaikista tärkein menettämämme asia on juuri yhteisöllisyys, ja sen myötä tullut epävarmuus paikastamme maailmassa. On aivan toinen juttu asua lähellä ystäviä tai olla osa joukkuetta, kuin olla yksi miljoonasta muukalaisesta jossakin suurista kivikylistämme. Tai olla etuoikeutettu saadessaan olla ystävä, mutta silti aina poissa läheisten luota.

” A teacher affects eternity; he can never tell where his influence stops.” –Henry Adams

Carl muutti elämäni. Hän oli mentorini ja ystäväni siinä missä hän oli mentori ja ystävä sadoille ihmisille. Voi olla, että vain kolmen hypyn päässä mestarista (kun hänen valmentamansa pelaaja alkaa valmentaa, jonka pelaajat alkavat valmentaa, jne) on jo satojen tuhansien ihmisten joukko. Mietimme erään ystävän kanssa, että Carlin merkitys ja perintö ovat paljon suurempia kuin edes me lähellä olleet ymmärsimme. Yllä olevista kommenteista saa käsityksen siitä, minkä kaliiberin valmentaja hän oli. Kaikkien aikojen parhaaksi valittu lentopalloilija Karch Kiraly kutsui Carlia ”planeetan todennäköisesti parhaaksi opettajaksi.” Senhän me toki tiesimme. Enemmän meitä kuitenkin hämmensi tämän aikaa myöten rakentuneen yhteisön suuruus ja lämpö. Ehkäpä Carl ei ollutkaan ensisijaisesti hyvin harvinainen valmentaja, vaan hyvin harvinainen ihminen. Ja ehkäpä olin ollut poissa tuollaisesta yhteisöstä niin kauan, että olin unohtanut tuon lämmön.

Oli kummallista, kuinka hyvältä hautajaisissa tuntui olla. Lähes jokainen oli surun keskellä myös jotenkin lämmin tai iloinen. Ja mikä parasta, kenellekään ei tarvinnut selittää mitään tai käyttää energiaa uusiin ihmisiin tutustumiseen. Useimmin riitti, että vain katsoi toista silmiin. Tuo paljon yhteenkuuluvuutta ja voimaa jakaa tunnetasolla merkittävä tapahtuma toisen kanssa. Ja koska tunsit Carlin (joka puhui aina samoista asioista samalla systemaattisella tavalla), tunsit tavallaan jokaisen ihmisen hautajaisissa. Ainakin tiesit, että olimmepa miten erilaisia tahansa, tämä yksi kokemus meillä on sama.  Joulukuussa Carl ehti nähdä kirjoitukseni valmentajan rakkaudesta (joskin varmasti ainaisen narinan säestämänä ”Damn you Finns, I need a translation of the google translation!”) ja tämän saman rakkauden tunsi hautajaisissa. Tiiviissäkään yhteisössä ihmiset eivät aina ole parhaita ystäviä keskenään, mutta välittäminen on silti aitoa.

Palasin kotiin miettien… Missä muussa ammatissa kuin valmentajana voit kokea jotakin tällaista? Elämäntapana valmennus ei ehkä ole helpoin tai taloudellisesti kannattavin, mutta aikaa myöten kykenet vaikuttamaan monen lapsen tai nuoren aikuisen elämään positiivisella tavalla. Lisäksi saat itse valita ne ihmiset, keiden kanssa kuljet halki elämän, puhumattakaan siitä, että sinusta tulee osa jotakin itseäsi suurempaa. Ja kaikki tämä siinä itsekkäässä maailmassa, jossa ihmiset ovat erakoituneet toisistaan, ja jossa on yhä vaikeampi tuntea kuuluvansa mihinkään. Tajusin, että jotakin tällaista haluan olla mukana rakentamassa. Enkä vain siksi, että lentopallo on sydämen asia. Sellaisessa yhteisössä on hyvä olla, ja sellaisen tunteen ihminen biologisesti myös todella tarvitsee voidakseen hyvin. Ei ole paljon parempaa kuin se, kun katsoo toista silmiin, ja kokee tulevansa heti ymmärretyksi.

Carlin (tai “Kallen”, joksi entinen maajoukkuepelaaja Maikki Salmi häntä BYU vuosinaan kutsui) elämästä voisi kirjoittaa kirjan verran tekstiä, ja ehkä joku niin vielä tekeekin. Brigham Young University keräsi tammikuussa entisiltä pelaajilta Carl- tarinoita annettavaksi hänen perheelleen, ja niitä tuntui riittävän. Kokoamassa muistokirjaa yliopistolla oli kollega ja ystävä Luka Slabe, ja nauroimme kippurassa tarinoille tästä herrasta äksyilemässä milloin mistäkin. Kaikki Carlin tunteneet olivat yhtä mieltä kahdesta asiasta. Ensinnäkin hän oli äärimmäisen älykäs. Toiseksi hän saattoi olla äärimmäisen tunneälytön. Pohjalla oli aina se lämpö, mutta Carl oli myös usein brutaalin rehellinen aivan väärissä paikoissa. Tämä loi pohjan hersyvälle komedialle. Häissä ei esimerkiksi sanota kovaan ääneen morsiamen äidin olevan kauniimpi kuin morsian, tai ensikohtaamisella toiselle ei yleensä sanota, että ”olet todella huono lentopalloilija.”

Myöhemmin Carl oppi näyttämään paremmin, että välitti, ja sanoi olleensa valmentajana parhaimmillaan vasta lähes 70-vuotiaana. Entinen pelikaverini Matt Carere päivitteli, että me olimme niin nuoria miehiä Havaijilla, mutta Carl silloinkin jo 67-vuotias. Monet pelaajat tuntevat Carlin vaikutuksen yhä arjessa ja myös Matt kertoi, kuinka paljon apua hänelle oli lääkiksessä entisestä koutsista. He eivät juurikaan olleet yhteyksissä, mutta kuten sanotaan, mentorin opetus voimistuu, kun et enää ole hänen seurassaan. Yhä voi vain hymyillä niinä arjen hetkinä, kun tajuat (joskus vasta vuosia myöhemmin) että ei hemmetti, tätähän Carl muuten silloin tarkoitti. Työpöydälläni on pitkään ollut muistio nimeltä ”Talk to Carl” myös tästä syystä. Tiedon ja viisauden murusia putoili aina; kyse oli enemmän siitä, olitko itse hereillä kuulemaan.

Elämänsä loppuun asti Carl halusi olla parempi isä ja valmentaja, koskaan tyytymättä vähempään, kuin siihen mihin tiesi pystyvänsä. Carl oli lähtöisin vaatimattomista oloista ja siksi ei ole yllätys, kuinka paljon hän arvosti kovaa työtä ja yrittämistä; asioita, joihin haluan tämän kirjoituksen myös päättää. Monen ystävän kanssa olimme yksimielisiä siitä, mikä oli Carlin kaikkein tärkein perintö.  On yksi asia tehdä töitä kirkkaimmalla huipulla valmentaen olympiavoittajia. Nämä ihmiset ovat harvassa, ja osa heistä on kaikkea muuta kuin nöyriä. Koppavuuden ympärille ei kasva lämmintä yhteisöä, sillä on aivan toinen juttu antaa mahdollisuus jokaiselle pelaajalle, pituudesta, iästä, kansalaisuudesta ja jopa taidoista huolimatta. Carlille oli aivan sama minkälaiset kortit elämä oli sinulle jakanut. Jos teit kovasti töitä ja ansaitsit paikkasi, hän otti sinut omakseen, eikä ollut mitään parempaa. Tai, kuten mestari itse asian ilmaisi:

“You guys are all messed up.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Yhtenäisyydestä ja Välittämisestä

28 Oct

Syksy on pitkällä ja naistenkin MM-kisat päättyneet. Karch Kiralyn USA juhli pitkän historiansa ensimmäistä naisten maailmanmestaruutta asiaan kuuluvalla tavalla. Kulta tuli monelle pienenä yllätyksenä, sillä laajasta materiaalistaan huolimatta USA ei kuulunut kaikkein terävimpiin ennakkosuosikeihin. Valmentajan mieltä lämmitti erityisesti tapa, jolla historiallinen pytty nostettiin.

Kaksi entistä työkaveria Pepperdinesta on mukana tämän olympiadin staffissa, ja pääsin viime viikolla esittämään kysymyksiä kuluneiden kahden vuoden pätkästä- siis siitä, mitä Lontoon jälkeen on ehtinyt tapahtua. Joukkue oli nuorentunut ja muuttunut aika tavalla, joten tuloksen odotettiin tulevan hieman myöhemmin. Kun kysyin, mikä oli kaikista merkittävintä nousussa maailmanmestariksi, nostivat apuvalmentajat David Hunt ja Marv Dunphy esiin kaksi asiaa: yhtenäisyyden ja välittämisen.

Ei oikein kuulosta veriseltä kilpaurheilulta, vai mitä? Siitä huolimatta hymy levisi kasvoille, sillä tästähän valmentamisessa on kysymys. Ei vain silmittömästä voittojen tavoittelusta, vaan siitä, että yksilöt ovat tärkeitä, ja että töitä tehdään yhdessä, yhteisen päämäärän eteen. Uskallan väittää, että suurin syy paperilla kovien joukkueiden alisuorittamiseen on juuri yhtenäisyyden puute. (Moni huippu kamppailee valmentajan, median ja muiden huomiosta kykenemättä ajattelemaan myös joukkueen etua ennen, kuin omat tarpeet on tyydytetty.)

”Players don’t care how much you know UNTIL they know how much you care.” –Marv Dunphy

Olen valmentanut noin 15 vuotta, mutta kuluneet kolme kautta ovat lopullisesti avanneet silmät tälle valmennuksen ”pehmeämmälle” puolelle huipputasollakin. Ihmisten muodollinen kunniakas kohtelu nimittäin valitettavan usein rajoittuu junioreihin. Siellä painotetaan urheilun kautta saatavia positiivisia kokemuksia ja valmentajan vastuuta- ei saa huutaa, tulee olla rakentava ja niin edelleen. Kysyn vaan, missä vaiheessa ihminen muka lakkaa olemasta yksilö, joka tarvitsee huomiota ja välittämistä?

”Every human being alive today has high self-interest.” –Hugh McCutcheon

Tästä huolimatta aikuisista välittäminen koetaan miljoonabisneksessä hyvin usein tarpeettomaksi hyysäämiseksi. ”It’s just business” -tavalla ajatteleva lakaisee tärkeän asian maton alle, joko liian laiskana ajattelemaan syvemmin, tai liian naivina oikeasti uskomaan, että joukkue voi olla muutakin kuin palastensa summa. Eritoten tämä mietityttää, kun seuraa huippuseurojen toimintaa- toki myös lentopallossa, mutta eritoten jalkapallossa ja jääkiekossa. Jos televisiossakin huudetaan estottamasti päin naamaa, mitä se sitten on arjessa? Lisäksi saa lukea, että jos ei ensimmäisten, niin ainakin toisten vastoinkäymisten jälkeen ollaan jo valmiita vaihtamaan palasia, koska tämähän on vain bisnestä.

Tuntui siis hyvältä nähdä, että Kiralyn huippupelaajia vilisevä USA oli kaikkea muuta kuin kyyninen papeli. Kun kysyin Marvilta menestyksen tärkeintä yksittäistä asiaa, hän painotti päävalmentajan roolia välittävänä johtajana:

”It is real easy to explain the USA success… The players trained and played real hard due to Karch’s impact on them. It was not because of who he was or what he was as a player, but who he was to them. He was soooo sincere with them and gave them unprecedented quality time in and out of the gym.”

Kolme olympiakultaa pelaajana voittanut Kiraly varmasti herätti kunnioitusta, mutta vielä tärkeämpi oli alleviivaamani kohta: Kyse oli enemmän siitä, minkälainen Karch oli pelaajia kohtaa. Hän saattoi esimerkiksi tulla staffin palavereihin tunnin myöhässä vain siksi, että jollakin pelaajista oli ollut huoli jostakin ja tarvitsi kuuntelijaa. Hän oli aidosti välittävä, sekä järjestelmällisen rehellinen kaikille joukkueen jäsenille, mikä on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä ympäristössä, jossa kolmekymmentä kunnianhimoista urheilijaa taistelee kynsin hampain paikoista arvokisajoukkueessa. Nyt ajatelkaa sama tilanne vaikkapa kotoisissa palloilun pääsarjoissa. Jo sen perusteella, mitä monet valmentajat omista pelaajistaan mediassa sanovat on helppo tietää, ettei välittäminen (saati sen näyttäminen) kyllä kuulu toimintamalliin, puhumattakaan huomion antamisesta kentän ulkopuolella.

Toinen apukoutsi, David Hunt, teki paljon töitä kärkiryhmään pyrkivien pelaajien kanssa sillä aikaa, kun sen hetkinen top 12 tai 14 matkusti maailmalla. Matkustavaan kokoonpanoon pyrkivät pelaajat treenasivat ja kilpailivat Kaliforniassa tilanteessa, jossa kuppikuntia ja kyräilyä voisi kuvitella muodostuvan helposti. Tästä huolimatta porukka pysyi yhtenäisenä juuri siitä syystä, että valmentajat antoivat huomiota kaikille maajoukkueohjelmassa mukana oleville. Kilpailu oli kovaa, mutta rehtiä ja oikeudenmukaista. Talking about the tide, that lifts all the boats…

David korosti yhtenäisyyden merkitystä, ja sitä miten iso asia se oli kaikille pelaajille. Maailman mestaruuden juhlinta jatkui illallisella, jossa kokenut Courtney Thompson (joukkueen toinen passari ja Lontoon hopeamitalisti) kertasi miksi tämä saavutus tuntui niin upealta: ”It’s not just that we won a world championship, but the way we did it.” ”The way we did it”- siis tapa millä mestaruus tuli- tarkoittaa tässä ennen kaikkea sitoutumista samoihin pelisääntöihin. Joukkueessa ei ollut ketään -ei yhtä ainoaa pelaajaa- jonka käytös tai sitoutuminen olisi jotenkin nakertanut yhteisiä tavoitteita.

Minua on pieksämäkeläisestä juniorista asti kummastuttanut ajatus siitä, että pelaajien ”ei edes tarvitse tulla toimeen keskenään, kunhan passitempo vain on kohdillaan.” Varmaan osa tästä tunteet sivuun- ajattelusta on seurausta vahingollisesta suomalaisesta ”iso poika ei pyydä syliin” – perinteestä, mutta kummaa se on silti. Etenkin kun ottaa huomioon, että kysyttäessä lähes jokaisen joukkueurheilijan parhaat muistot peliajalta ovat paikoista, joissa joukkueet todella olivat joukkueita. Mitalit muistetaan uran jälkee huonommin kuin ystävät, ja täysin luonnollisesta syystä:

”Yhteenkuuluvuuden tunne on ihmisen biologinen perustarve, iästä ja sukupuolesta riippumatta.”

Haluamme kuulua samaan porukkaan muiden kanssa. Ryhmään, jossa minusta välitetään ja jossa vallitsee luottamus siitä, että joukkuetovereilla ja valmentajilla on toistensa parhaat intressit mielessä silloinkin, kun muut eivät ole läsnä. Joukkuelajit tarjoavat tälle tarpeelle oivan elinympäristön (mikä ei ole ihme, kun pitää mielessä, että muinoin ryhmän ulkopuolella joutuminen oli yksilölle turmiollista.)

”People want to feel important and cared after. Men too, not just girls or women.”

Ja sitten tämä. Koska kirjoitan naisten maajoukkueesta, on helppoa lakaista pointti maton alle, koska ”nehän on naisia ja tarttee tuota hyysäämistä.” Tykkään harvasta asiasta vähemmän kuin sovinismista, ja sitä paitsi, nämäkin periaatteet pätevät molempiin sukupuoliin. Vaikka miesten ja naisten kommunikaatiossa on tutkittuja eroja, eivät perusasiat muutu. Miesten urheilussa valloille on vaan jäänyt sitkeä ajatus siitä, että miehen pitää aina olla kova. Julkisuuskuvan takana huippu-urheilijatkin ovat pohjimmiltaan kuitenkin ihmisiä, ja heitä voivat valmentaa samat ihmiset, samoilla periaatteilla. (Esimerkiksi Hugh McCutcheon, jonka kakkosvalmentajana Karch Kiraly toimi Lontoon kisoissa, voitti peräkkäisissä olympialaisissa kaksi mitalia -ensin kultaa miehissä ja sitten hopeaa naisissa.)

Mestareiden liigassa ja aikuisten maajoukkueissa olen niin ikään törmännyt samoihin asioihin molempien sukupuolten kanssa: Tähtipelaajaa harmittaa jos oma vastaanotto oli huono, tai ei saanut tarpeeksi passeja. Monta kertaa aika pieni asia jää harmittamaan huippu-urheilijaakin, ja on helpottavaa saada se purettua. Eivät aikuiset mitään ryhmähaleja ja lässytystä tarvitse, vaan ainostaan tiedon siitä, että valmentaja välittää ja on tukena kentän ulkopuolellakin, jos urheilija sitä tarvitsee. Joku tarvitsee apua harvoin, joku usein, and that is the art of coaching. Ilman minkäänlaista jeesiä pärjää kuitenkin vain aniharva, mutta onneksi ei ole tarviskaan. Riitää, että yksilö tietää hänen itseyttään ja rooliaan kunnioitettavan muistakin syistä, kuin siitä tekeekö hän juuri tällä hetkellä kovaa tulosta. Toivonkin, ettei uuden sukupolven valmentajakunta unohda näitä Dr. Thomas Tutkon viisaita sanoja:

”Individuals never lose the desire to be treated as individuals.”

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Yhteisöllisyydestä

19 Jul

Kesä on paketissa. Taival Euroopan Liigassa päättyi pettymykseen välierissä, ja katseet on nyt ainakin hetkeksi suunnattu lomalle. Pöly ei ole riittävästi ehtinyt laskeutua mihinkään viiltävään analyysiin, mutta kyllähän kausi kauden päälle tuntui pitkältä. Saman asian kanssa painii toki jokainen muukin maajoukkue, ei siinä mitään. Vaikka aikataulut ovat ehkä mitä ovat, tulee valmentajien silti pystyä pitämään paketti kasassa kauden loppuun asti.

Kun ihmiset viettävät paljon aikaa yhdessä, oppii jokainen muiden lisäksi myös itsestään uutta. Voisin kuvitella, että on harvoja työyhteisöjä, joissa toiminta on tiiviimpää kuin palloilulajin maajoukkueella. Syöt, matkustat, treenaat ja asut hyvin lähellä joukkuetta. Ei ole kumma, jos parhaat kaveritkin väsyvät toisiinsa, muista puhumattakaan. Valmentajat yrittävätkin parhaansa mukaan antaa myös täysin vapaata aikaa urheilijoille. Usein tämä kuitenkin tarkoittaa päivää kahta parin viikon jaksossa, riippuen siitä, mikä matkustus- ja pelitahti on. Pelaajat käyvät yleensä lyhyesti kotona, ja taas mennään.

Aikaa sitten luin Jim Loehrin kirjan nimeltä ”The Power of True Engagement.” Nykyaikana ihmisillä on lautanen aika täynnä, mutta jotenkin täytyisi kyetä vetämään henkeäkin. Monen muun opuksen tavoin tässäkin puhutaan unen, ravinnon, liikunnan sekä mielekkäiden työtehtävien tärkeydestä. Suosikkeihini Loehrin kirja kuuluu kuitenkin siksi, että se painottaa henkistä hyvinvointia niin paljon. Esimerkiksi maajoukkueessa kyllä ollaan fyysisesti kunnossa, sekä syödään ja levätään hyvin. Koen kuitenkin, että henkinen hyvinvointi usein unohtuu. Huomio on niin tiukasti fyysisissä asioissa, että moni ei tule edes ajatelleeksi pääkoppaa.

Loehr painotti jaksamiseen liittyen kahta asiaa. Ensimmäiseksi ihmisellä täytyy olla jokin henkisen puolen tasapainottaja. Joidenkin kohdalla se voi olla uskonto, vaikka uskon asioihin tasapainon ei tietenkään ole pakko liittyä. Moni esimerkiksi hiljentyy, meditoi, tai lukee rauhassa- kohdentaa siis huomionsa vain yhteen asiaan vaikkapa puolen tunnin ajaksi, kahdesti päivässä. Päivän lyhyet, vapaat jaksot pitäisi pystyä hyödyntämään jotenkin muuten, kuin esimerkiksi Facebookissa tai Twitterissä. Vaikka varmasti on esimerkiksi mukavaa pitää yhteyttä ystäviin, suuri osa siitä ajasta jonka vietämme sosiaalisessa mediassa ei tuo meille minkäänlaista rauhaa, vaan päinvastoin. Hypimme paikasta toiseen kuin kiireessä, vaikka kiire ei mihinkään olisikaan. Et yksinkertaisesti kykene palautumaan, jos huomiosi kohde vaihtuu koko ajan. (Pidän itse kirjoittamisesta, sillä se rauhoittaa ja jäsentää omia ajatuksia nopeasti. Pari lyhyttä kirjoitusbreikkiä pitkin päivää olikin tavoitteena koko kesän ajan.)

Toinen tärkeä pointti liittyi merkityksen tunteeseen. Miksi minä teen tätä? On vaikeaa pysyä pitkiä aikoja motivoituneena, jos et tiedä miksi olet jossakin töissä. Seurajoukkueissa kyse on työstä, ja koska palkka pitää ansaita, on pelaajan helppo perustella itselleen miksi aamulla herää aikaisin. Vaikka raha ei olekaan pitkäkestoinen motivaattori, on toimeentulon turvaaminen tärkeää. Aniharva maajoukkue kuitenkaan maksaa pelaajilleen tuntuvia korvauksia, joten merkityksen on tultava jostakin muualta. Kaiken huipuksi moni pelaaja voi seurajoukkuekaudella asua perheensä kanssa, mutta kesällä tuskin näkee rakkaitaan maajoukkueen viettäessä hotellielämää. Ei siis ihme, että kysyms Miksi? on niin monen mielessä. Maajoukkueiden toimintaa jonkin aikaa seuranneena uskon, että tässä merkityksen luomisessa on silti kehityksen paikka monelle.

Pidemmän päälle työn syvemmän merkityksen on joka tapauksessa liityttävä johonkin muuhun kuin rahaan. Loehr puhuu ihmisen tarpeesta kuulua johonkin itseään suurempaan- olipa se organisaatio, uskonto, tai vaikkapa joukkue.

Paljon puhutaan myös isänmaallisuudesta, joka varmasti sekin vaikuttaa asiaan. Vaikka todellisuudessa hyvissä joukkueissa pelaajat pelaavat toisilleen, eivätkä esimerkiksi faneille, tuo oman lipun alla pelaaminen toimintaan erilaisen säväyksen kuin seurassa. Iso osa pelaajien jaksamisesta liittyy myös siihen, kuinka merkitykselliseksi he kokevat oman yhteisönsä. Jos yhteenkuuluvuuden tunne on porukassa vahva, jaksavat ihmiset väsyneinäkin harjoitella, reissata, ja pelata. Yhteisöllisyys on äärimmäisen tärkeää. Jokainen muistaa omasta menneisyydestään tilanteita, jossa ympärillä olevien ihmisten laatu teki ajasta ikimuistoista. Sama pätee myös päinvastoin… Jos hankalia tyyppejä on mukana paljon, nousee myös kynnys tulla joka aamu pajalle töihin heidän kanssaan.

Valmentajan täytyy siis pystyä luomaan yhteisö, johon ihminen kuuluu mielellään, ja jonka arvoihin ja toimintaan on helppoa sitoutua. Monessa tapauksessa ensimmäinen tehtävä onkin usein lainattu:

”Leader’s first task is to get the right people on the bus, and the wrong people out of the bus as soon as possible.” -Jim Collins

Mutta vaikka parhaat tyypit olisivatkin mukana alusta loppuun, liittyy iso osa maajoukkuevalmentajan työtä silti ihmissuhteiden hiomiseen. Ihmisiähän sitä valmennetaan, eikä robotteja- pelin Xt ja Ot eivät vaikuta lopputulokseen yhtä paljon kuin henkilökemiat. Tunnenkin hyviä, kokeneita valmentajia, joille itsensä kehittäminen myöhemmin uralla merkitsee lähes pelkästään vuorovaikutuksen kehittämistä. He seuraavat hyvien johtajien puheita aikalisistä luentoihin ja lehdistötilaisuuksiin- aina kiinnostuneina siitä, kuinka ihmisiä tulee kohdella. Hyvä yhteisö kun koostuu aina hyvinvoivista ja jaksavista ihmisistä.

”I used to think that coaching is knowledge. Later I realized, that only a little bit of it is knowledge, and all the rest is about how you deal with people.” – Marv Dunphy

Maltan Valletta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,