Elokuussa useimmat seurasivat Rion kisoja. Ainakin niiltä oli vaikea välttyä, sillä lähes jokainen media pursui tarinoita urheilijoista ja heidän tiimeistään. Neljän vuoden välein saamme kuitenkin nähdä vain jäävuoren huipun kuluneen olympiadin matkasta. Näitä 2000-luvun moderneja olympialaisia seuratessa on tutuksi tullut moni kertomus, etenkin omista lajeistani beach volleysta ja lentopallosta. Alla ajatuksia siitä monimuotoisuudesta, jota huipullakin näkee.
Myös Riossa 2016 oli siis mukana tuttuja ihmisiä. Televisosta ei kuitenkaan välity, kuinka eri tavoin urheilijat kisoihin asennoituvat, ja mitä se heille merkitsee. Voisi kuvitella, että suuret olympialaiset ovat kuin suuren perheen kokoontuminen, ja toki kisoilla on myös tällainen yhdistävä voima. On kunnia olla olympiakävijä. Jos koskaan näet olympiarenkaat tatuoituna, tiedät niiden kertovan jostakin. Kyseinen symboli herättää kunnioitusta ja samalla se kertoo jotakin yksilön sitkeydestä ja taidoista; näin monet ulkopuoliset asian ainakin mieltävät. Mutta entä itse urheilijat?
Monet urheilijoistakin arvostavat olympialaisia yli kaiken, mutta on myös niitä, joille kisat ovat jonkinlainen itsestäänselvyys. Kaikki aikuisiän huiput eivät ole olleet huippuja junioreista asti, mutta osa on. Ja jos joku on aina ollut hyvä, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi kisoja muutoin kuin loogisena jatkumona uralleen. Puheessa he toki arvostavat olympia-aatetta ja sanovat kaikki oikeat asiat, mutta teot joskus kertovat jostakin muusta, kuten 2016 uutisointikin antoi ymmärtää.
Lajeja on tunnetusti paljon, ja suuri ero nähdään etenkin yksilölajien ja joukkuelajien urheilijoiden välillä. Uskallan väittää, että enemmistö yksilölajien urheilijoista todella tajuaa mistä on kyse. Yksilölajin urheilija ei pääse pakoon minnekään, ja usein he myös hoitavat huippu-urheilijoille kuulumattomia käytännönasioitakin kovalla tiellään huipulle. Karsinnoista kisoihin pääsy on osalle jo elämys sinänsä. Vastaavasti parhaille karsinnat voivat olla vain välttämätön etappi matkalla itse tanssiaisiin, jossa työ heille vasta alkaa. Ravintoketju on kiehtova, ja samalla osittain myös itse kisojen tai voittamisen arvostusta mittaava dynamiikka. Joku tulee kisoihin vain voittamaan ja joku toinen, vaikka ei sitä suoraan sanokaan, on iloinen jo kilpaillessan. Molemmat kuitenkin antavat kaikkensa, kokevat ammattiylpeyttä siitä mitä tekevät, ja saattavat olla yhdessä mitaleilla.
Katsoin kisojen toisella viikolla jousiammunnan pudotuspelivaihetta. Saksalainen vastaan malesialainen ampuja. Aasialainen johti jo 2-0, mutta saksanpoika tuli takaa ohi ja vei matsin 3-2, ampuen viimeisessä sarjassa pelkkiä kymppejä. Ennen viimeistä nuolta Malesialainen oli jo hävinnyt, sillä mikään tulos ei olisi antanut hänelle mahdollisuutta tasoittaa. Mitä tekee rehti urheilija? Kaveri ampui viileästi kympin, kätteli tuomarin, valmentajan ja vastustajansa, ja lähti pakkaamaan laukkuja. Ilmekään ei värähtänyt. Ajattelin hiljaa, että olipa upeaa nähdä tuo.
Voi vain kuvitella kuinka samoin olisi toiminut beach volleyssa virolainen Kristjan Kais, joka pääsi kisoihin toisella yrittämällään Rivo Vesikin kanssa 2008. Vuonna 2004 Kais/Vesik oli jo maailman huipulla ja äärimmäisen lähellä kisapaikkaa. Kais itseasiassa pääsi jo hyökkäämään ottelupalloa brasilialaisia vastaan maailman kiertueen ottelussa. Jos onnistut, olet kisoissa. Kais löi kovaa, brassit puolustivat, voittivat pallon ja pelin. Vuoden 2008 kisoihin Kais/Vesik menivät kuitenkin selkeästi toteuttaen näin pitkäaikaisen unelmansa. Oman työn arvostus ja kiitollisuus kasvaa vuosien myötä etenkin niiden silmissä, joille asiat eivät ole aina olleet itsestäänselvyys.
On myös urheilijoita, joille kisat ovat käytännössä mahdottomuus, vaikka urheilija itse olisikin maailman huipulla. Saksalaisista naisbeachvolleyn pelaajista peräti neljä jäi ulos kisoista, vaikka heidän rankingpisteensä olisivat olympiapaikkaan riittäneet. Syy: Kaksi saksalaista paria oli listalla edellä, ja vain kaksi joukkuetta per maa hyväksytään turnaukseen. Erilaisen, mutta yhtä vaikean tilanteen edessä voi myös olla huippupelaaja pienemmästä lajimaasta. Lentopalloilija Riikka Lehtonen pelasi vuosia maailman kovimmissa liigoissa, mutta kokonaisuutena Suomen naisten maajoukkue ei silloin ollut lähellä hänen tasoaan. Riikka kuitenkin halusi olympialaisiin, vaihtoi päälajikseen beach volleyn ja otti parikseen 13 vuotta nuoremman Taru Lahden. Kaksikko antoi kaikkensa olympiaprojektille, nousten kolmessa vuodessa nollasta maailman rankingissa TOP 25 joukkoon. Rion kisapaikka jäi lopulta vain kolmen ranking sijan päähän. En kuitenkaan olisi kauhean yllättynyt, jos 2020 entisestään sisuuntunut Lehtonen pelaisikin Tokiossa 41-vuotiaana. (Tällä hetkellä Riikka pohtii uransa jatkoa ja päättää siitä syksyn kuluessa.)
Jotkut taas pääsevät kisoihin usein, ja nälkä kasvaa syödessä. Syksyllä 2006 törmäsin Havaijilla silloin Arizonassa opiskelleeseen uimahyppääjään, Joona Puhakkaan. Tuolloin jo kolmansiin olympialaisiinsa tähdännyt Puhakka sanoi suoraan, että olihan se aluksi upeaa vain olla kisoissa. Sydneyn 2000 jälkeen tunne oli kuitenkin luonnollisesti ollut, että tämä ei riitä. ”Seuraavia kisoja lähdin voittamaan.” Siinä missä monelle osalle kokemus on ainutkertainen, joistakin tulee todellisia arvokisojen veteraaneja. Pian 41-vuotias, Lontoon 2012 olympiavoittaja Sergey Tetyukhin kilpaili Riossa jo kuudensissa kisoissaan! Tetyukhin oli venäjän lipunkantaja ja lentopallomaajoukkueen kapteeni, mutta voittoa hänkään ei Putinille luvannut, vaan ainoastaan taistelua siitä. Silti on vaikeaa ajatella Venäjän lähtevän mihinkään kisoihin tavoitteenaan muu kuin kulta.
Euroopasta kisoissa oli miesten lentopallossa vain neljä maata: Ranska, Italia, Puola ja Venäjä. Monen muun lajin tavoin karsintajärjestelmä ei tuo turnaukseen ainoastaan parhaita, vaan osa olympiakävijöistä on taidollisesti heikompia kuin ulosjäävät joukkueet. Kisoja edeltäneessä FIVB:n miesten maailman rankingissa Suomi oli kunnioitettavasti sijalla 16. Kesän 2016 Maailmanliigassa Suomi voitti kisoihin valmistautuvista maista sekä Kanadan, että Egyptin, mutta kivikovasta Euroopasta kisoihin pääsee vain muutama, emmekä vielä olleet tässä joukossa.
Pohjoisamerikasta kisoissa oli miesten lentopallossa kolme erilaista maata, jotka itseasiassa hyvin kuvaavat sekä erilaista asennoitumista olympiaunelmaan, että myös eriarvoisuutta. Meksikon joukkueen pelaajista osa pelaa puoliammattilaisina vaatimattoman tasoisissa liigoissa, samalla siviilitöitä tehden. He ansaitsivat paikkansa kisoissa menemällä jatkoon lohkosta Tunisia (18), Mexico (26), Algeria (43), ja Chile (49.) Euroopan varsinaisesta olympiakarsintalohkosta meni jatkoon niin ikään yksi joukkue, kun kaikki osanottajat olivat FIVB:n rankingissa varsin korkeilla sijoilla (2.), (3.), (7.), (8.), (9.), (11.), (16.), (17.) Kun Euroopasta kisoihin pääsy laitetaan tällaiseen kontekstiin, on selvää, että jo osanotto on yhtä vaikeaa kuin Olympiamitalin voittaminen -ja siten hyvin merkityksellistä. Tasollisesti helposti puolet maista olisi voinut olla Euroopasta.
Toinen pohjoisamerikkalainen, USA, taas kuuluu sarjaan jättiläiset. Pitkään aikaan heidän ei tarvinnut edes karsia kisoihin. Vuoden 1984 kisoihin jenkit pääsivät isäntänä, 1988 mestarina, 1992 mestarina, ja 1996 isäntänä jälleen. Senkin jälkeen heille on yleensä riittänyt ”vain” Kuuban voittaminen maanosan karsinnoissa ennen Kanadan hiljattaista paluuta huipulle. Yhdysvalloissa asenne kisoihin onkin vaikkapa Suomeen verrattuna niin erilainen kuin vain voi olla. Pelaajat ajattelevat tavallaan luonnollisesti, että hehän ovat maailman parhaita, onhan ”meillä” jo kolme olympiakultaa (1984, 1988, 2008) ja Pekingin joukkueestakin pari pelaajaa yhä mukana. Suurissa maissa todella monet samaistuvan parhaisiin maanmiehiinsä tähän tyyliin. Kyseessä on sekä menestystä ja itseluottamusta ruokkiva, että myös mahdollisesti ärsyttävä piirre. (On toki nöyriäkin jenkkejä, kuten kolminkertainen kahden lajin kultamitalisti (’84,’88,’96) Karch Kiraly, joka Riossa valmensi USA:n lentopallonaiset pronssille ottaen näin ensimmäisen olympiamitalinsa koutsina.)
Ja sitten on Kanada, jonka kauniiseen tarinaan haluan tämän jutun päättääkin. Päävalmentaja Glenn Hoag pelasi itse Los Angelesin 1984 olympiakisoissa, joissa Kanada otti 4. ja historiansa parhaan sijan. Tuon jälkeen Kanada on nähty kisoissa vain kerran, eikä kertaakaan viimeiseen 24 vuoteen. Hoag otti päävalmentajan pestin vastaan 2006 ja teki tiiminsä kanssa kymmenen vuotta töitä nostaakseen vaahteralehdet takaisin parrasvaloihin. Lontoo 2012 jäi yhden voiton päähän. Myös Rio 2016 oli katketa kalkkiviivoilla, mutta niin vain punavalkeat kukistivat 3-2 ratkaisupelissä Kiinan. Väsyneen Hoagin kyyneleet ottelun jälkeen kertoivat tunnelmista sen, mikä urheilussa on kenties hienointa.
Tiellä Tokioon,
Lauri H.
COACH HAKALA BLOGI 