Tag Archives: Laatu

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 7. Laadun Tasot

31 May

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, painotus laadun puolella tekee deliberate practice– viitekehyksestä hyväksytymmän kaikenikäisille, vailla mahdollista aikuisen vimmaa lapsensa erikoistumiseen. Vaikka en lisäksi ole vielä erikseen korostanut harjoittelun määrää, on sekin valitettavasti monien nuorten kohdalla myös liian vähäinen.

K. Anders Ericsson on kumppaneineen korostanut määrätietoisen harjoittelun olevan tärkein yksittäinen tekijä matkalla ekspertiksi. Tämä evidenssin tukema linja on viestinä toivoa luova. Kaikesta huolimatta jotkut tarvitsevat vähemmän tunteja huipulle nousemiseen, kuin toiset. Miksi? Vaikuttaa vastustamattomalta todeta, että jokin piilevä ”lahjakkuuspotentiaali” olisi pääsyy tähän. Ihmiset ilmiselvästi eroavat perimässä, mutta kun taidoista puhutaan, olen kuitenkin skeptinen. Meillä on liian monta kiveä kääntämättä, ennen kuin haikailemme minkään ”1/10 000 talenttien” perään.

Skeptinen en kuitenkaan ole siksi, että uskoisin jokaisen voivan olla mitä vain. Ajattelen pikemminkin niin, ettemme valmentajina vielä riittävän hyvin ymmärrä (1) harjoituksen laadullisia eroja emmekä (2) ihmisen kykyjä oman kehittymisensä ja oppimisensa säätelyssä. Onneksi tätä maailmaa on viime vuosina valottanut useampikin tieteellinen julkaisu. Ne osaltaan siis vastaavat kysymykseen, miksi joku samassa tai samalta näyttävässä harjoituksessa oppii toista nopeammin.

Mitä vaaditaan ”määrätietoisuuteen?”

Tässä esitelty jako on osittain käyty läpi jo Peak– kirjassa (Ericsson & Pool, 2016) ja osittain tämän vuoden puolella julkaistussa artikkelissa, jossa ruoditaan tuntimäärien mittaamisen liittyviä haasteita. Kaikkia harjoitusmuotoja -ja niiden tunteja- ei nimittäin voi kutsua määrätietoisiksi. Olen tässä blogisarjassa esittänyt, että tietyt laatutekijät toteutuessaan mahdollistavat kehittymisen huolimatta siitä, onko valmentaja paikalla vai ei. Määrätietoisen harjoittelun kriitikot painottavat mm. ”pihapelien” ja oman tekemisen tärkeyttä ja sitä, että kehitystä todella tapahtuu silloinkin (ja etenkin silloin), kun valmentaja ei ole vieressä päsmäröimässä. Tällöin ”määrätietoinen harjoittelu” ei viitekehyksenä olisi niin painoarvokas.

Eri tahot kirjallisuudessa penkovat mm. sitä, ovatko pihapelit (vaihtoehtoiselta eng. kieliseltä nimeltään Jean Côté deliberate play tai Arne Güllichin ja monen muun peer-led-play) tärkeämpiä kuin deliberate practice. Molempia tarvitaan, mutta se keskustelu vaatii enemmän palstatilaa. Joka tapauksessa Ericssonin tuore jako harjoittelun laadun tasoihin oli ainakin itselleni erittäin tervetullut, sillä että se antoi mahdollisuuden pelkistää ilmiötä selkeisiin kategorioihin. Nämä viisi on koottu alta löytyvästä lähteestä, jossa niitä ei itseasiassa numeroitu, vaan ainoastaan kuvailtiin. Laadun tasoja selventämään olen kirjannut ymmärrykseni siitä, mitä kullakin niistä tarkoitetaan:

1. Määrätietoinen harjoittelu (deliberate practice)

  • Kaikki viisi kriteeriä (spesifi tehtävä, keskittyminen, palaute, haaste, toistot) toteutuvat
  • Valmentaja on paikalla pitämässä huolen, että näin ”jatkuvasti” tapahtuu

2. Tarkoituksenmukainen harjoittelu (purposeful practice )

  • Kriteerit toteutuvat, mutta valmentaja on paikalla vain ajoittain
  • Pihapeleissä / omalla ajalla tehty laadukkain harjoittelu
  • Pienryhmäharjoittelu mm. joukkuepeleissä, kun ei ole montaa valmentajaa valvomassa

3. Ylläpitävä harjoittelu (maintenance practice)

  • Laadukasta ja tietoista tason ylläpitoa, kriteerit toteutuvat ajoittain
  • Etenkään haastetta ei lisätä, vaan ylläpidetään jo osattua
  • Etenkin loppukauden harjoittelu joukkuepeleissä on usein tätä

4. Suunniteltu harjoittelu (structured practice)

  • Kriteerit eivät toteudu, mutta valmentaja ja harjoituksen rakenne ovat olemassa
  • Vaara illuusioon siitä, että organisoiduissa puitteissa kehitytään, vaikka todellisuudessa laadun tai sen puutteen saavat aikaan ensisijaisesti kriteerit, eivät puitteet
  • Iso osa määrätietoiseksi luulemaamme harjoittelua voi todellisuudessa olla…

5. Naiivi harjoittelu (naive practice)

  • Kriteerit eivät pääsääntöisesti toteudu
  • Puuhastelu, harrastaminen, pienpelien ”huonoin laatu”
  • Osa tästä on tärkeää omalle tilalle, kokeilulle, oivaltamiselle ja motivaatiolle
  • ”Naiivi” sana ei välttämättä kuvaa omaa oivaltamista parhaiten, mutta ottaa kantaa suunnittelemattoman harjoittelun vähäisiin vaikutuksiin

-Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice. “ Journal of sports sciences 38.2 (2020): 159-176 ) (Kerätty ja muokattu lähteestä)

Itselleni kokonaisuus nostaa mieleen seuraavia ajatuksia:

  1. Urheilija todella kehittyy ilman valmentajakin, jos tietyt asiat vain harjoituksessa toteutuvat
  2. Kehitys on nopeampaa, kun asioita tehdään järjestelmällisesti ja osaavan valmentajan johtamana
  3. Laadullisesti ei välttämättä ole isoa eroa “suunnitellun” ja “naivin” harjoittelun välillä! –> Molemmista puuttuu jokin, tai joitakin laatukriteerejä.

Lisäksi kolmanteen kohtaan liittyen mieleen nousee, että osa varhain erikoistuvista ja lopettavista urheilijoista ei kenties ole lainkaan altistunut riittävälle laadulle, vaan ainoastaan järjestelmälliselle, mutta monotoniselle harjoittelulle. (Tämä ei ole kannanotto varhaisen erikoistumisen puolesta.) Kirjallisuus kokonaisuutena pitää eksperttivalmentajan merkitystä suurena, joten jos Suomi jotakin tarvitsee, se on lisää päteviä koutseja. Heistä parhailla on kyky nostaa urheilijan tasoa paljon, mutta heitä on vähän, ja etenkin alemmilla tasoilla kenties todella vähän.

Laadulliset erot johtuvat myös urheilijan kyvystä itsesäätelyyn

Ettei lukijalle jäisi liian yksipuolista kuvaa, on iso osa tulosta tietysti urheilija itse. Olen aikaisemmissa laatutekijöitä koskevissa kirjoituksissa maininnut mm. urheilijan kyvystä kiinnittää huomiota, valita spesifi kohde, ja saada suorituksesta palautetta ilman ulkoista apua. Tähän päätyminen joitakin vuosia sitten juonsi juurensa omien pelaajien tarkkailusta ilman sen kummempaa teoriatietoa. Sittemmin tutustuin termiin Self-Regulated Learning (SRL), eli vapaasti käännettynä itsesäätelevä oppiminen:

”Ericsson’s (2015) definition of deliberate practice as activities that are goal directed, provide immediate feedback, and are repeatable for implementing small improvement has much conceptual overlap with SRL as planning, self-monitoring, and adapting processes. Ericsson emphasized the coach’s role in selecting and designing deliberate practice activities as well as providing feedback, but models of SRL emphasize athletes’ proactive attempts to engage in the feedback cycle, setting their own goals and generating their own feedback to guide further planning.”

”We identified three general conclusions from the reviewed literature: (a) The best athletes are engaging SRL processes; (b) SRL competencies have the potential to be trained; and (c) SRL is related to other psychological and environmental variables.”

Lindsay McCardle, Bradley W. Young & Joseph Baker (2017): Self-regulated learning and expertise development in sport: current status, challenges, and future opportunities, International Review of Sport and Exercise Psychology, DOI: 10.1080/1750984X.2017.1381141

Mitä tämä sitten kansankielellä tarkoittaa? Haluan laatu- teeman äärellä korostaa, että:

  1. Valmentajavetoinen harjoittelu tarvitsee tuekseen ymmärrystä itsesäätelevästä oppimisesta
  2. Urheilijan itsesäätelevä oppiminen on osin näkymätöntä, mutta vaikuttaa tuntien laatuun
  3. Ekspertit ovat itsesäätelevässä oppimisessa parempia kuin alempien tasojen urheilijat
  4. Urheilijan kykyä itsesäätelyyn voidaan & pitää harjoituttaa luontaisten ominaisuuksien painottamisen sijaan

Viime syksyn Kisakallion Taitoseminaarissa Arne Gullich esitteli meta-analyysiaan urheilijan tiestä huipulle otsikolla  ”Specific and non-specific practice and play in the development of world-class performance.” Tässä tutkimuksessa -johon palaamme myös myöhemmin- vertaispelaaminen (pihapelit) ei ollut niin merkittävä tekijä huippujen tiellä, kuin aikaisemmin oli havaittu. Uskon syyn liittyvän nimenomaan laatutekijöiden sattumanvaraiseen toteutumiseen ympäristöissä, joita Ericsson kuvaisi naiiveina. Osa urheilijoista kykenee itsesäätelevään oppimiseen muita paremmin, mutta olisi hienoa, jos näiden ”lahjakkaiden” oppijoiden pooli olisi Suomessakin paljon nykyistä suurempi. Kaikki nimittäin viittaa siihen, että tämä on mahdollista.

Olemme käyneet läpi jo valtaosan määrätietoiseen harjoitteluun liittyvistä termeistä ja periaatteista. Kirjoitusten sarja jatkuu tästä teemoilla edustusten rakentaminen, tuntimäärät, ja lajiin erikoistuminen.

Hyvää kesää kaikille,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

 

 

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 1. Pareton Periaate

30 Nov

Parhaat ja vaikuttavimmat asiat ovat pääsääntöisesti yksinkertaisia. Kun jonkin konseptin tai metodin halutaan leviävän laajalle, on kiinnitettävä huomiota konkreettisuuteen, helppouteen ja ostettavuuteen. Tehtävä ei ole helppo, sillä todellisuus on kompleksinen ja sen mallintaminen haastavaa.

Yritimme pitää tämän kaiken mielessä, kun Marko Viitasen kanssa keväällä aloitimme Olympiakomiteassa. Joukkuepelien vastaavina pöydällämme oli vuosien varrella kasvanut (ja edelleen rakentuva) joukkuepelien menestyssuunnitelma. Lajit yhdessä ovat strategiassa painottaneet erityisesti lasten liikuntaa ja urheilua. Valinta on tärkeä, ja sillä on myös voimakas yhteiskunnallinen ulottuvuus. Toinen merkittävä asia on harjoittelun laatu varsinkin niiden kohdalla, jotka tosissaan haluavat tavoitella uraa huippu-urheilussa.

Tämän jutun aihe on sama, kuin miltei jokaisen joukkuepelien yhteisössä vetämäni keskustelun. Menestyäksemme meidän on voimakkaasti tehtävä valintoja tärkeiden (primääri-) ja vähemmän tärkeiden (sekundääri-) asioiden välillä kuitenkaan unohtamatta, että molempia on olemassa. Otsikon mukaisesti sekä Pareton periaate, että Määrätietoisen Harjoittelun prinsiipit kuuluvat sille lyhyelle listalle asioita, jotka:  (1) voivat merkittävästi vaikuttavat urheilijoidemme tasoon ja tuloksiin, (2) eivät vielä ole valtavan hyvin tunnettuja, ja (3) voivat monista muista valmentajan taidoista poiketen levitä ja tulla käyttöön nopeasti.

Myös joukkuepeleissä valmennukseen kuuluu tietysti paljon muutakin, lähtien ihmisen fysiologiasta, vuorovaikutustaidoista ja kunkin lajin omasta substanssista. Tässä ja seuraavissa kirjoituksissa esitetyt asiat eivät korvaa edellisiä; ne ainoastaan tuovat kaiken muun osaamisen kontekstiin, jonka avulla tulokset ja kehittyminen tutkitusti saavutetaan. Kyse on pohjimmiltaan informaation jalkauttamisesta käytäntöön:

”Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” Aki Hintsa & Oskari Saari (Voittamisen Anatomia, 2015, s. 68)

Painotus tuottavuuden mukaan

”Missä tahansa ilmiössä 80 % seurauksista johtuu 20 %:sta syistä.”

https://fi.wikipedia.org/wiki/Pareton_periaate

Kyseinen tilastollinen laki on ollut blogissa esillä ennenkin, enkä tässä käytä siihen liikaa palstatilaa. Vaikka priorisoinnista ja olennaisuudesta puhutaan, ei ”Pareton periaate” ainakaan terminä ole suomalaisessa urheilussa liian tuttu. Vaikka saman asian voi totta kai ymmärtää ilman paketoitua tarinaakin, tarvitsee jokainen käsite myös nimen levitäkseen systemaattisesti.

Vaikka resurssit eivät ole ainoa asia, joka huippu-urheilutuloksiin vaikuttaa, on panostusten laittaminen painavimpiin kohteisiin tärkeää etenkin silloin, kun rahaa on rajallisesti. Ja vaikka suhdeluvut eivät aina ole prikulleen 20% ja 80%, niin periaate itse on helppo ymmärtää. Esimerkiksi näin Tokion 2020-kisojen alla tiedämme, että hyvin pieni osa kaikista maailman urheilijoista omaa mitalipotentiaalin. Satsaus heihin tulee eri maissa luontaisesti entisestään kasvamaan. Ja yhtä varmasti, kuin suhteellisen pieni osa ihmisistä vastaa suurimmasta osasta energiankulutusta ja vaikkapa suurimmasta osasta yritysten tuottavuutta, sama pätee myös urheilijoiden kehitykseen. Hyvin pieni osa kaikista toimenpiteistä vastaa suurimmasta osasta urheilijoiden kehittymistä. Pääsemme tästä strategian toiseen valintaan, eli harjoittelun laatuun.

Ennen painotusten laatimista yksi valmentajan tärkeistä päätöksistä on erotella asiat, joihin hän todella voi vaikuttaa. Jotkut ominaisuudet ovat tyystin ulottumattomissamme. Tähän kategoriaan kuuluu parantuneen ravinnon aikana mm. ihmisen pituus. Joihinkin asioihin voidaan vaikuttaa enemmän, mutta esimerkiksi nopeus- ja kestävyysominaisuuksissa perimä raamittaa yksilön harjoitettavuutta merkittävästi. Etenkin joukkuepeleissä keskeiset taidot ovat puolestaan kiehtovia mm. siksi, että niitä voi ainakin teoriassa kehittää loputtomasti. Vaikka potentiaalit yksilöiden välillä tässäkin vaihtelevat, voimme lähtökohtaisesti kaikki kehittyä paljon, jos harjoittelumme vain täyttää tietyt kriteerit.

Mitä ”Määrätietoinen Harjoittelu” on (ja mitä se ei ole)

Eräs kuluneen puolen vuoden aikana esiin noussut asia liittyy heti terminologiaan. Määrätietoinen harjoittelu mielletään usein samaksi asiaksi, kuin ”urheilija 24/7” tai ”uran määrätietoinen edistäminen.” Vaikka unen, ravinnon, harjoittelun ja muun muodostama kokonaisuus on urheilijalle elintärkeä, tässä ei itseasiassa viitata siihen. ”Määrätietoinen Harjoittelu”  tai  ”Deliberate Practice Framework”  tieteellisenä teoriana viittaa ensisijaisesti yhden yksittäisen harjoitteen laatutekijöihin, jotka mahdollistavat hermoston myelinisaatiota, uusien edustusten syntymistä ja taidossa kehittymistä.

Teoria on lukuisten eri tutkijoiden työn tulos, mutta sen oppi-isänä pidetään ruotsalaista, Yhdysvalloissa elämäntyönsä tehnyttä K. Anders Ericssonia. DPF on lisäksi journalistien käsissä alkanut elää omaa elämäänsä niin sanotun ”10 000 tunnin” säännön myötä. Perusajatus tässä on, että matkalla huipuksi (tai ”ekspertiksi”) tärkein yksittäinen osatekijä on harjoittelun laatu ja määrä, eikä esimerkiksi perimä, tai jokin vaikeasti määriteltävä ”lahjakkuus.” Osa tutkijoista jopa kyseenalaistaa perimän merkityksen kokonaan. Tunteja olisi joka tapauksessa hyvä kellottaa tuhansia, ja mieluiten aloittaa varhain.

Suomessa keskustelu on ollut vähemmän vilkasta, kuin maailmalla. Kuluneen viidentoista vuoden aikana aiheesta tai sen vierestä on englanniksi julkaistu iso kasa kirjoja: The Brain That Changes Itself (2007), Outliers (2008), The Talent Code (2009), Talent is Overrated (2010), Bounce (2011), The Genius in All of Us (2011), Podium (2014), The Goldmine Effect (2015), Grit (2016), Peak (2016), Deep Work (2016), The Performance Cortex (2018)  ja pari muuta . Näistä kaikki enemmän tai vähemmän innostavasti korostavat, ettet tiedä kuinka hyvä sinusta voi jossakin taidossa tulla, ennen kuin olet harjoitellut pitkään ja laadukkaasti. Kritiikkipuolelta löytyvät puolestaan mm. The Sports Gene (2014), Non-Linear Pedagogy in Skill Acquisition (2015) ja Athletic Skills Model (2017.) Määrätietoisen harjoittelun tekee hyväksi debattiaiheeksi juuri sen mustavalkoisuus ja toisaalta motivoiva sanoma: jos aloitat varhain ja teet pitkään töitä, myös sinusta voi tulla alasi huippu. Väitteitä on tietenkin seurannut vastareaktio ja kritiikin vyöry ainakin kolmesta suunnasta (toki joskus myös vääristäen DPF- teorian tärkeimpiä johtopäätöksiä):

  1. Retrospektiivisen tutkimuksen laatu: Tuntimäärien takautuva mittaaminen nojaa osaltaan ihmisten muistiin, jonka tiedämme hataraksi. Lisäksi pelkät määrät eivät itseasiassa kerro mitään niiden laadusta, joka saattaa vaihdella paljonkin. Tunti nyt sattuu olemaan yksikkö, joita on helppo laskea.
  2. Varhaisen erikoistumisen korostaminen. Ehkäpä kovin ja aiheellisin kritiikki teoriaa kohtaan on peräisin tunneista johdetusta varhaisen erikoistumisen johtopäätöksestä. Varhainen yksilajisuus on osittaisessa ristiriidassa tutkimustiedon kanssa lapsen biopsykososiaalisesta kehityksestä. Tämä puolestaan on omiaan nostamaan aiheellista moraalista huolta lasten asemasta. (Yksilajisuudesta on kuitenkin olemassa myös hyviä esimerkkejä kypsän pedagogisen vanhemmuuden ja valmennuksen tukemana.)
  3. Perintötekijöiden merkityksen vähättely. Vaikka DPF ei suoranaisesti väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä, korostaa se harjoittelua tärkeimpänä tekijänä. Ja totuuden nimissä myös Ericsson myönsi varhain, että mm. pituus, kehon koko ja lihastyyppi kuuluvat asioihin, joilla todella on merkitystä. Vankka tutkittu tieto ihmisen biologiasta kertoo myös, että eroamme kyvyssä ja halussa tehdä työtä, älykkyydessä ja niin edelleen. Näihin DPF ei ehkä tarkoituksella ota voimakkaasti kantaa. Se keskittyy siihen, mihin voi vaikuttaa eniten: arkeen tässä ja nyt.

Kritiikkiä on siis satanut. Sitä lukiessa, ja eri puolilta tarkastellessa en malta olla lisäämättä, että osassa tästä haiskahtaa myös armoton kalamiehen kateus. Ericssonin ja kumppaneiden löydökset itse harjoittelun kriteereistä ovat yksinkertaisuudessaan toimivia ja tukevalla tieteellisellä pohjalla. Lisäksi ne ovat olleet kaikkien nenän edessä vuosikaudet. Joka tapauksessa kaiken mekkalan ja tuntien laskemisen keskellä DPF:n tärkein viesti harjoittelun laadusta on valitettavasti jäänyt varjoon. Ollakseen kehittävää, seuraavien tulisi siis toteutua yhdessä ja samassa harjoitteessa:

  1. Spesifi tehtävä tai tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen                                                                                                                       (Koottu teoksesta Peak, Ericsson, 2016, s. 99-100)

Lisäksi korostetaan osaavan valmentajan roolia mm. tehtävän valinnassa, sekä harjoittelun pitkäkestoista ja vaativaa luonnetta. Kyse ei todellakaan ole tähtitieteestä, vaan niistä peruspilareista, joita ilman suurin osa tulosta ei yksinkertaisesti rakennu. Kyseiset kriteerit löytyvät siten luonnollisesti myös suomalaisen valmennusosaamisen mallista. Kuvan otsikoista ne vaikuttavat etenkin urheilijana kehittymiseen ja lajiosaamiseen, sekä yksilön itsensä kehittämisen taitoihin ja myös valmentajan urheiluosaamiseen. Ja itseasiassa miltei kaikkeen, missä vain voi kehittyä:

https://images.app.goo.gl/XeNprK4HZEiS7DLs6

Jatkamme tärkeästä aiheesta syvemmin joulukuun kirjoituksessa.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Riittävän Hyvä

30 Dec

Joulutauko on usein lyhyt tai olematon, mutta pienestä breikistä pidän kiinni kynsin hampain. Määrän sijaan eräs vanhemmuuden edelleen kirkastamista ajatuksista onkin tekemisen laatu. Pääsarjatasolla ja vailla varsinaista työaikaa jokin asia vaatii huomiotasi päivän jokaisena hetkenä, jos sen itse sallit. Usein mietin, millainen jälki työn eri osa-alueilla on riittävää sen hetken tarpeisiin.

When is it good enough?

Nuorempana valmennuksen oppilaana ajattelin, että on itsestäänselvää pyrkiä parhauteen kaikessa. Joukkueen arjen nähtyäsi ymmärrät kuitenkin, että priorisointi on välttämätöntä. Kaikkea et ehdi viilata, vaikka ehkä haluaisitkin. Joihinkin asioihin täytyy taas satsata paljon. En aikanaan olisi uskonut, kuinka paljon maailman huipun läheltä näkeminen muuttaisi käsitystä valmennuksesta myös muilla tasoilla. Jos edes suurilla resursseilla ja parhaalla osaamisella ei saa tiettyjä yksityiskohtia kuntoon, ne kannattaa kenties unohtaa myös muualla. Moni osa-alue onkin aikaan ja resursseihin nähden nopeasti riittävän hyvällä tolalla vaikkapa liigajoukkueen tarpeisiin.

Ajankäyttöön liittyy myös se, kuinka työ järkevällä tavalla sopii elämäsi kokonaisuuteen. Osa parhaista valmentajista todella elää unelmaansa alati täyden kalenterin kanssa. Emme kuitenkaan yleensä näe niitä pyrkimyksen kiroja, jotka urheilun poikkeukselliseen ammattiin kuuluvat. Jos haluat olla paras, tuleeko koskaan aika, kun olet riittävän hyvä edes itsellesi? Tietty tyytymättömyys kuuluukin ekselenssin tavoitteluun, mutta läpeensä tyytymätön elämä tuskin on sen arvoista. Finding Mastery- podcastin isäntä, urheilupsykologi Michael Gervais kutsuu tätä nimellä ”The dark side of mastery.” Huipputekijä on jo lähtökohtaisesti ankara itseään kohtaan.

Teoriassa vuorokausi voidaan jakaa kolmeen kahdeksan tunnin jaksoon, joista osansa vievät työ, vapaa-aika ja uni. Uni palauttaa päivän kuormasta ainakin fyysisesti. Vapaa-aikaan taas kuuluvat perhe ja harrastukset, jotka ainakin teoriassa tasapainottavat työn henkistä kuormaa. Tämä joskus esitetty jako on kuitenkin realismia harvalle, ja vaativissa ammateissa suoranainen mahdottomuus. Rajaa tekemisen ja olemisen välillä opetellaan usein koko työuran ajan. Urheilussa huipulle tarvittaviin taitoihin täytyy lisäksi satsata valtavasti, ja kun koko elämä pyörii tavoitteiden ympärillä, ei tasapainoa samassa mittakaavassa olekaan.

Kehittymisen tapahtumiseksi on kuitenkin kyettävä palautumaan. Urheilijat ovat tässä koutseja edellä, sillä vähänkään yli mennyt kuorma laskee tuloksia nopeasti. Meille valmentajille prioriteetit eivät ole yhtä selkeitä. Olemme tuloksen fasilitoijia, mutta emme varsinaisesti kilpailun tulessa. Monen on hemmetin vaikeaa päättää, että ”tämä oli nyt minulta riittävän hyvä panos” tilanteessa, jossa väsymys ei pudota toimintakykyä yhtä paljon kuin urheilijalla. Aikaa myöden viisastuu kuitenkin valmentajakin. Vähitellen hän oppii, mistä riittävän hyvän tunnistaa, mistä nämä ”tasapainottavat” tunnit löytyvät ja millaisia niiden tulee laadultaan olla.

First things first

Jokainen työ ja laji pitävät sisällään primäärisiä ja sekundäärisia osa-alueita. Vaikka valmentajat rakastavat sanontoja kuten ”there are no little things”, ei työ ole saareke, vaan sen täytyy sopia samaan koriin muiden sinulle tärkeiden asioiden kanssa. Rehellinen 80-20 analyysi kertoo, mitkä noin 20% asioista tuovat suurimman osan työsi tuloksesta. Primääriset tehtävät ovat niitä, jotka vaativat huomiotasi ensin, useimmin ja laadukkaimmin, eikä ammattilaisen ole niitä yleensä kovin vaikeaa edes tunnistaa. Ongelma asian tiedostamisen jälkeen onkin enemmän siinä, uskallatko rohkeasti ja surutta karsia kaikesta muusta riittävästi pois. Sekundäärisissa tehtävissä sinun pitää taas olla vain riittävän hyvä. (Lajit eroavat, mutta lentopallossa olen kirjoittanut tästä paljonkin. Sinun on satsattava joukkueesi ihmisiin ja luottamuksen rakentamiseen kaikki mitä irtoaa, mutta esim. aikasyöpöt video- ja taktiikkapalaverit voit karsia siihen minimiin, mikä riittää voittamiseen.)

Lisäksi edelleen korostan, että tavoitteilla on ratkaiseva merkitys valintoja tehtäessä. Jos maalisi on olympiakulta ja resursseja piisaa, ei kannattaa karsia mistään, mitä pitää vähänkään tärkeänä. Suurin osa meistä on kuitenkin tilanteessa, jossa karsia voi vaikka mistä, eikä tulos merkittävästi edes heikkene. Päinvastoin: jos valmennat puoliammattilaisjoukkuetta jossakin Suomen sarjoista, on ylimääräisillä vapaapäivillä usein iso vaikutus palautumiseen ja joukkojen tyytyväisyyteen. Tällöin keskittymällä määrän sijaan laatuun ja palautumiseen saavutat myös kenties kovimmat tuloksesi.

Kohti yksinkertaisempaa elämää

Priorisoimalla työtehtäviä luomme niin ikään tilaa elämän tasapainottaville tunneille. Toinen puoli ongelmasta on kuitenkin edelleen ratkaisematta, sillä jos sinulla on aina kiire, on työmoodia vaikea saada pois päältä hetkeksi kerrallaan. Useampi tuttu koutsi kuvaileekin oloaan vapaapäivinä ylivirittyneeksi tai ahdistuneeksi, sillä aina tuntuu, että jotakin muuta pitäisi olla tekemässä. Vapaa-ajan tärkein kriteeri itselleni onkin ajattomuus. Sen aikaansaaminen on kieltämättä jonkinlainen paradoksi, sillä on vaikeaa luoda kriteerejä jollekin, jonka olisi vain annettava tapahtua.

Projektina vapaista tunneista tulee helposti kuuluisaa ”laatuaikaa” johon kohdistuvat odotukset tekevät siitä niinikään työnomaista. Kaikki aika on kuitenkin samanlaista, kutsuimmepa sitä millä nimellä tahansa. Vapaiden tuntien lisäksi tarvitsemme siksi myös asennemuutosta. Itselleni tämä on todella helpottunut vasta oman lapsen synnyttyä. Pienen ihmisen läsnäolo ja rauha on tarttuvaa, mutta aikuinen joutuu tekemään sille tilaa ja oppimaan taidon uudelleen. Mahdotonta tämä ei kuitenkaan ole, ja esim. The Art of Learning (2007) -teoksen kirjoittaja Josh Waitzkin on kuvannut tätä harvoissa julkisissa esiintymissään. Tässä Waitzkin haastattelussa Tim Ferrissin vieraana:

https://www.youtube.com/watch?v=jBu7gGTYzz0

Tyhjän tilan kasvaessa opit vaalimaan useampia hetkiä vain joidenkin hetkien sijaan. Toki asian sisäistämiseen tarvitaan kenties omakohtaista kokemusta siitä, mitä on elää liian pitkään liian täyden kalenterin kanssa. Tämä kaikki tuo mieleen myös Aki Hintsan, joka Voittamisen Anatomia-kirjassa (2016), kertoo hieman eri nimillä näistä samoista asioista:

Osattiin harjoittelu ja ravinto toki Euroopassakin. Ero Gebrselassien ja eurooppalaisten välillä syntyikin kaikesta muusta, ennen kaikkea energiasta ja sitoutumisesta. Harjoittelu, työ, lepo, perhe ja ystävät- Gebrselassien tuntui ammentavan kaikesta voimaa, jonka hän käytti juoksemiseen. Hänen elämässään ei ollut yhtään ylimääräistä asiaa, joka olisi syönyt juoksemisesta energiaa, tai häirinnyt keskittymistä. … Hänen elämänsä oli yksinkertaista ilman ylimääräisiä häiriötekijöitä tai houkutuksia. Keskittyminen olennaiseen oli helppoa.” s. 65-66

Yksinkertaisempi elämä tarkoitti tässä montaa asiaa. Se oli perheellisen elämää syrjässä, mutta lähellä harjoittelupaikkaa, ilman jatkuvaa matkustamista ja ylimääräistä teknologiaa. Ärsykkeiden määrä oli pienempi, harvoista houkutuksista kieltäytyminen helpompaa, ajattomat illalliset kotona lasten kanssa sääntö ennemmin kuin poikkeus, ja niin edelleen. Elämässä ei ollut liikaa asioita, mutta ydin oli niin selkeä, että oli helppo sanoa ei kun sitä vaadittiin. Kiinnitin erityistä huomiota myös tähän seuraavaan virkkeeseen, josta on helppo olla samaa mieltä:

Periaatteessa Suomessa oli urheilusta kaikki tieto ja osaaminen, mutta Hintsan mielestä kyse ei ollutkaan ainoastaan siitä, miten paljon tietoa on, vaan siitä, miten loogisesti, yksinkertaisesti ja oikein sitä osataan soveltaa.” s. 68

Tiedon keräämiseen vaaditaan älykkyyttä, mutta viisaudeksi kutsuisin vasta kykyä soveltaa sitä. Jos kaikkea olemassa olevaa yritetään käyttää, emme enää tiedä, mikä on tärkeintä ja mitä riittää vähempikin. Monissa hyvinvoivissa maissa suuri ärsykkeiden ja mahdollisuuksien määrä yhdistettynä täysammattilaisuuden harvinaisuuteen ei ole helppo yhtälö. Ja mikä ehkä olennaisinta, tavoitteellinen urheilu nähdään vielä melko harvoin tapana elää. Teemme kuitenkin yhdessä töitä sen eteen, että viisaus kokonaisuuden näkemisessä entisestään kasvaisi.

Hyvää Uutta Vuotta 2019,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.