Tag Archives: Kärsivällisyys

Joukkueen rakentamisesta

28 Dec

Vuoden viimeinen blogi pyörinyt pöydällä siitä asti, kun elokuussa aloitin työt Ljubljanassa. Vaikka oman seuran toiminta onkin rakennusvaiheessa ollut viisasta, monessa muussa paikassa asia on päinvastoin. Jopa viikoittain törmäämme uutisiin huipputason joukkueista, joiden toiminta ei ole linjassa kestävien periaatteiden kanssa.

”Later in my career it has become apparent, that I don’t care as much where I coach. I care more about the quality of people who I get to work with.” –Fred Sturm (USA:n entinen päävalmentaja)

Joukkueiden rekrytoinnista vastaavat ihmiset haluavat tyypillisesti hankkia laivaansa ”niin paljon lahjakkuutta kuin mahdollista.” Pelaajien luonteesta tai arvomaailmasta ei yleensä olla kovin kiinnostuneita. Vaikka on totta, että joillakin aloilla rautainen tietotaito kattaa suuren osan persoonan muista puutteista, joukkuelajit eivät kuulu näihin. Kyllä, haluan, että sydänkirurgini on mieluummin huippuammattilainen kuin mukava ihminen. Vaikka sosiaalisella puolella olisi puutteita, on tärkeämpää, että pumppu toimii. Saman voi leikitellen sanoa koskevan insinöörejä ja lentokapteeneita, mutta aika harvassa ammatissa todella voit elää yksin ilman vuorovaikutusta muiden kanssa.

”It is a common misconception, that U.S. Marine Corps builds character. We train our guys very well, but more importantly we recruit character.” –USA:n Merijalkaväen päämaja

Valmentajan uralla tapaa paljon ihmisiä erilaisista lähtökohdista, erilaisista maista ja kulttuureista. Kun katsoo tätä moninaisuutta (jonka odotetaan lyhyessä ajassa toimivan saumattomasti yhdessä) ei voi kuin ihmetellä, miksi niin harva seura rekrytoi pelaajia joukkueen näkökulmasta. Enemmistö huippuseuroista juoksee pakkomielteisesti lahjakkaiksi kokemiensa pelaajien perässä. Lajitaitoa, pituutta, voimaa, nopeutta- näistä vouhotetaan niin kuin muuta ei olisikaan. Seurauksena tästä moni seura on täynnä egoistisia yksilöitä, eikä joukkue koskaan saavuta todellista potentiaaliaan. Yksikään valmentaja ei saa porukasta otetta, sillä kuten olen aikaisemminkin kirjoittanut, vuosikymmenen huonoa käytöstä ei korjata kolmessa kuukaudessa. Lisäksi valitettavan usein seura haluaa tuloksia samantien, ja kauaskantoisia muutoksia yrittänyt valmentaja saa lähteä joukkueesta kesken projektin, kun pelaajat tai seurajohto ovat tyytymättömiä neljään peräkkäiseen tappioon.

”One of the neat things about coaching is that we get to choose the people we go through life with.” – Dr. Marv Dunphy (USA:n entinen päävalmentaja)

Pidän tavasta, jolla Marv Dunphy lähestyy valmentamista Pepperdinen yliopistossa. Hän haastattelee mahdollisten pelaajien lisäksi nuorten miesten perheet, viettää heidän kanssa aikaa, ja tekee päätöksen vasta huolellisen harkinnan jälkeen. Ammattiurheilussa kukaan ei soittele sukulaisille, mutta luonteiden tuntemista ei saa aliarvioida. Jos asiaa todella ajattelee syvällisesti huomaa, että tulet viettämään hyvän pätkän elämästäsi näiden ihmisten kanssa. Miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tekemisissä vaikeiden ihmisten kanssa, olivatpa nämä kuinka hyviä urheilijoita tahansa? Toisekseen- tarvitsemmeko edes hankalia persoonia hyvään, voittavaan joukkueeseen?

Tiedän vallan hyvin, mitä moni vastaa tähän ajatukseen. ”Kaikista ei vain ole vaikeiden ihmisten valmentajiksi” , ”Voittaaksesi sinun tulee tehdä uhrauksia” , ”Huipulla on eri säännöt.” En kuitenkaan henkilökohtaisesti pidä näistä mielipiteistä. Se, että jokin on yleistä, ei tee siitä hyvää tai hyväksyttävää.

En voi sietää ajatusta siitä, että tähtiä kohdellaan eri tavalla kuin muita, heiltä vaaditaan eri tavalla, heidän annetaan käyttäytyä miten sattuu.

Yksilöitä tulee kohdella yksilöinä, ja heidän voidaan antaa toimia tietyissä rajoissa, mutta raja on silti vedettävä oman arvomaailman mukaisesti. Moni kuitenkin uskoo, että jos et anna tähtien tehdä niinkuin he haluavat, et voi valmentaa todellisia huippuja. Historia kuitenkin näyttää toisin. Myös tähdiltä täytyy vaatia, ja jos he eivät sovi konseptiin, täytyy olla rohkeutta tehdä muutoksia.

Esimerkiksi Doug Beal heitti 1984 lentopallon olympiakultaa voittaneesta joukkueesta pihalle kolme kaveria vain kaksi vuotta ennen Los Angelesia. Syy: he kuvittelivat olevansa tärkeämpiä kuin itse joukkue, eivätkä halunneet noudattaa sovittuja asioita. Kova veto valmentajalta, sillä kaksi miehistä olisi ollut aloituskokoonpanossa. Joukkue kuitenkin nousi rankingissa reilusti kahden viimeisen kisoja edeltäneen vuoden aikana. Toinen hyvä esimerkki on italialainen Andrea Anastasi, joka samasta syystä heitti useita pelaajia ulos valmentamastaan Puolan maajoukkueesta. Materiaalinsa puolesta Puola voi voittaa mitkä tahansa kisat, ja vaikka tässä tapauksessa niin ei käynyt, oli Anastasilla rohkeutta toimia periaatteidensa mukaisesti. Parhaat pelaajat eivät välttämättä tee parasta joukkuetta.

Kun lukee huippuvalmentajien ajatuksia johtamisesta, niissä korostaa tinkimättömyys ja sitoutuminen omaan toimintaan voittamista suuremmista syistä. Et voi huorata itseäsi ja omia arvojasi vain siksi, että seura tai lajiliitto haluaa mitalin. On totta, että tiukka ilmapiiri ei välttämättä sovi jokaisen luonteen laadulle, mutta et myöskään voi venyttää sääntöjä määräänsä enempää. Joskus tämä tarkoittaa, että kirveelle on töitä, sillä se on pienempi kahdesta pahasta.

Usein joukkue sitäpaitsi pelaa paremmin ilman tiettyä tähtipelaajaa, koska nyt kaikki jäsenet ovat täysin sitoutuneita toimintaan. Vaikka taitoa ehkä puuttuu, on pelaaminen saumatonta, eikä joukkueen joka päivä tarvitse käyttää energiaa yhden tai kahden ihmisen käytöksen murehtimiseen. Ja tämä energian säästäminen on todella tärkea pointti. Pelaajan ei tarvitse edes olla primadonna ollakseen vaikea- moni sinänsä ok tyyppi voi tahtomattaan olla raskas persoona joko pukukopissa tai kentällä. Jos hän on riittävän hyvä pelaaja, tätä kuitenkin usein siedetään lähes loputtomasti. Sitten kun jonain päivänä kyseinen kaveri on poissa harjoituksista huomaat, että koko ilmapiiri on erilainen ja vapautunut.

”One of the first things good long-term leaders do is to build their own team. This means not only getting the right people on the bus, but also getting the wrong people out as quickly as possible.” –Jim Collins (Good to Great)

Vaikka toistuvasti kirjoitan tähtien huonosta käytöksestä, en kuitenkaan tarkoita, että haluan joukkueellisen valmentajan jokaista liikettä seuraavia lampaita. Joukkue tarvitsee vahvoja persoonia, ja joskus parhaidenkin tyyppien yhteistyössä räiskyy. Tämä kuuluu ihmisyyteen, eikä siinä ole mitään vikaa. Oleellista on sen sijaan joukkueessa olevien ihmisten kyky ja halu kehittyä yhteisen tavoitteen vuoksi. (Juuri nämä ominaisuudet raskailta persoonilta usein puuttuvat.)

Mantran mukaisesti myös minä haluan omaan joukkueeseeni ”pitkiä, vahvoja, ja taitavia”, mutta mahdolliselta pelaajilta tulee myös löytyä oikeanlainen arvomaailma ja asenne joukkueurheilua kohtaan. Tavallisesti kysely kannattaa aloittaa niiltä entisiltä joukkuekavereilta ja valmentajilta, joita voi pitää puolueettomina ja luotettavina. Kun lopulta päästään juttuihin itse pelaajan kanssa, häntä haastatellaan mm. seuraavia kysymyksiä apuna käyttäen.

Questions of Character:

 1. Are this person’s values near my own values (especially honesty)?

2. Can this person be open to change and create new habits?

3. Can he admit he is wrong, or disagree and still commit to our goals?

4. Can this person look at things from others’ perspective?

5. Is this person aware of his own behavior and how it affects others?

6. Does this person want to continuously improve, or is he already happy with his level?

7. Why does this person want to come here?

8. What drives this person, and where does this person want to be in five years?

Ymmärrän, että joskus jokaisen on tehtävä kompromisseja. Joskus työpaikka ja perheen elanto ovat vaarassa, joskus et yksinkertaisesti saa haluamiasi pelaajia joukkueeseesi, ja joskus tapahtuu asioita, jotka ovat täysin kontrollisi ulkopuolella. Kaikista näistä huolimatta valmentajan täytyy olla huolellinen valintojensa suhteen. Jatkuva muiden ihmisten ehdoilla eläminen ei ole sen arvoista. Roy Disneyn sanoin: Päätösten teko ei ole vaikeaa, jos tiedät mitä arvostat.

”A character-based, value-centered philosophy has always been the backbone of my organization…

No matter how talented a player may be, you can not ignore a lack of character or pretend it isn’t going to affect your entire program. The principles and values that form the cornerstone of our beliefs can not be compromised.” –Tom Coughlin (New York Giantsin päävalmentaja)

Hyvää Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , , ,

Mitä vaaditaan EM-mitaliin?

20 Oct

Suomi pelasi hyvät EM-kisat, mutta Italia oli ratkaisevassa pelissä vielä parempi ja jatkoi matkaansa mitaleille. Pölyn laskeuduttua tein koosteen kisojen aikaisista ajatuksista… Vaikka pohjimmiltaan fiilis on hyvä, nälkä kasvoi syödessä (ja hyvä niin.) Kysymys joka minua kiehtoo eniten kuuluu ”Kuinka Suomi voi vielä parantaa ja ottaa mitalin?”

Kärsivällisyyttä…

*Suomella on ollut uusi päävalmentaja vasta muutaman kuukauden. Tuomas Sammelvuo ei ole täyspäiväisesti valmentanut aikaisemmin, joten valinnan ja Maailman Liigan jälkeen kuului kahdenlaista mielipidettä. Äkkipikaisten porukka ei ymmärtänyt ja piti kesää todisteena huonosta valinnasta, tason tippumisesta, tuhon tiestä ja ties mistä. Kärsivällisten joukko kuitenkin ymmärsi, että Köpi on hieno mies, hyvä keulakuva ja edeltäjistään poiketen välittää aidosti koko suomalaisesta lentopallosta. Hän tulee antamaan kaikkensa, mutta hyväksi huippuvalmentajaksi kasvaminen vie aikaa jokaisen kohdalla.

*Suomi on EM-kisojen jälkeen sillä samalla tiellä kuten niitä ennenkin. Erona on vain se, että nyt se näkyy tuloksissa ja katsomoissa. Siitä huolimatta nyt äkkipikaiset kehuvat suoritusta kilpaa, valinta olikin hyvä, valmentaja loistava jne. Lisäksi äkkipikainen toteaa, että tämä oli kyllä maksimi, eikä materiaali riitä enempään. Kärsivälliset taas ymmärtävät, että hyvää työtä on tehty, mutta matka jatkuu edelleen. Voimme olla vielä parempiakin.

*Uskon mielelläni Benjamin Franklinia: “He that can have patience can have what he will.” Fanitus on hieno ja tärkeä asia, mutta ei pidä unohtaa että fan on liian usein sama kuin fanatic. Jos toimintaa halutaan kehittää, se pitää aina tehdä kärsivällisesti, eikä fanaattisen äkkipikaisesti. Yksittäinen maa kun ei lottovoiton sattuessa voi alkaa ostelemaan uusia pelaajia… Maailma kuuluu kärsivällisille ja toivonkin lukijan tätä silmäillessä miettivän kumpaan joukkoon hän haluaa kuulua.

Kolme suurinta positiivista muutosta:

1. Tekeminen on taas mielekästä

Parasta kisoissa oli pelaajien uusi sitoutuminen Suomi-paitaan. Jo ekassa pelissä pelaajien ilmeistä näki, että veljet tämä on kivaa. Se on Sammelvuon suurin ja tärkein saavutus tähän mennessä- kaikki muu kalpenee tämän rinnalla. Ei ole helppo paikka asettua pienen maan ruoriin. Käytössäsi on kapea pelaajamateriaali, hyvin vähän aikaa kehittää pelaajia, paljon kansainvälisiä kilpailuita ja kovat tavoitteet. Vaikka pelaajilla olisi mitä puutteita, et yksinkertaisesti heti ehdi muuttaa kaikkea niinkuin haluat. Jokaisella pelaajalla on tuhansien toistojen tuomat hyvät ja huonot tavat jo sitkeästi iskostettuina. Mitä lähdet muuttamaan ja mitä et, ja vielä tärkeämpänä kuinka saat pelaajat ylipäätään sitoutumaan toimintaan?

2. Staffi on vihdoin kokonaisuus

Toinen iso asia on, että meidän yhteinen juttu ei rajoitu pelaajiin. Monessa joukkueessa joko päävalmentaja on ”yksin” joukkueen lähellä, tai kukaan valmennusporukasta ei ole joukkuetta lähellä. Tämä oli tilanne etenkin Mauron kauden lopussa, jolloin italialaiset ja suomalaiset olivat kuin kaksi joukkuetta yhden sisällä. Nyt meidän toiminnallamme on uusi suunta. Joukkueen johtajasta fysioterapeuttiin kaikki kokevat ylpeyttä suomalaisuudesta siinä missä pelaajatkin. Nostan Sammelvuolle ja lentopalloliitolle hattua siitä, että monessa valinnassa osuttiin nappiin.

3. Suomen pelaaminen on kurinalaisempaa

Ehkä kurinalainen tarkoittaa tässä samaa kuin kärsivällinen. Varmistuspelaaminen on valovuoden edellä menneitä vuosia. Hyökkääjät tekevät pahoista paikoista fiksumpia ratkaisuja. Pelaajat ovat kaikin puolin kypsempiä kuin muutama vuosi sitten, sekä ratkaisuiltaan, että käytökseltään. Mahtava juttu. Kaikki kolme kohtaa kenties mahtuvat otsikon ”kova yhteinen halu.” alle. Näiden päälle on hyvä rakentaa tulevina vuosina entistä parempi maajoukkue, mutta se edellyttää myös apua meiltä muilta.

Kolme asiaa joissa Suomen on oltava parempi- eikä vain mj:n, vaan meidän kaikkien

Ettei se unohdu haluan vielä korostaa, että päällimmäisenä olen ylpeä joukkueen suorituksesta ja asenteesta. Näkemys kehityskohteista tulee vasta kakkosena. Mutta varmasti on hyväkin, että vielä löytyy korjattavaa. Sehän vain tarkoittaa, ettei Suomen suorituksen katto soraäänistä huolimatta ole vielä lähellä. Olennaista on kuitenkin, että jokaisen juniorivalmentajan ja pelaajan pitää olla tässä projektissa täysillä mukana… Ei anneta näille tyypillisille soraäänille yhtään siimaa:

”Suomella ja Italialla on huikea tasoero fysiikassa.”

”Tarvitsemme pidempiä ja vahvempia pelaajia.”

Tällä tavalla puhuu todella moni. Fyysiset ominaisuudet näkee jokainen lajitietämyksestä riippumatta, ja niiden taakse on aina helppo mennä. Samalla ajattelemme oikeasti, että näistähän se kenkä puristaa, eikä mistään muusta. Ongelma kuitenkin on, että näin puhuva laittaa itsensä heti asemaan, jossa ”näille asioille ei vaan voi mitään.” No totta kai jokainen maa haluaa pidempiä ja vahvempia pelaajia! Sehän on itsestään selvää ja toivoa saa aina.

Fyysisesti lahjakkaampia pelaajia odotellessa itse tekijät kuitenkin käärivät hihat ja keskittyvät asioihin joihin todella voidaan vaikuttaa. Pelaajamäärä ja laadun kasvattaminen kuuluu osana työhömme, mutta en voi aloittaa tätä sanomalla, että ”materiaali ei riitä” sillä se ei ole täysin totta. Suomen olisi ratkaisevassa ottelussa kaatanut Italian, jos olisimme parempia joissakin lentopallon perusasioissa

1. Puolustustaidoissa, jotka eivät ole mielekkäitä nuorille

Kaikki juniorit haluvat lyödä, harva haluaa nostaa tai puolustaa. Meidän täytyy saada lisää huomiota näille taidoille jo varhain. Suomi missasi Italia- pelissä ainakin 16 mahdollisuutta rakentaa hyökkäystilanne (keskiarvo siis n. neljä kpl /erä!) Listalla on lähes yksinomaan puolustuspään tilanteita, jotka meidän täytyy ehdottomasti hoitaa, jos haluamme pelata EM-mitalista. Mukana ei lisäksi ollut yhtään tilannetta, johon olisi tarvittu äärimmäistä venymistä, parempaa fysiikkaa tai mitään vastaavaa. Ainostaan yksinkertaisia perustaitoja kuten teknisesti hyvä torjuminen, tiikerin tekeminen, sormilyönti, kommunikaatio, ja niin edelleen.

En väitä, että kaikki pallot olivat helppoa, mutta ne eivät missään nimessä olleet ylivoimaisen vaikeita tälle tasolle. Ei olympiamitalistia voita, jos emme saa näitä peliin. Sitten kuvittele, että voitat puolet noista neljästä rakennetusta tilanteesta, siis 2p/erä. Yhtäkkiä kahden vikan erän 25-22 tappio onkin 24-23 tilanne meille, and it’s a whole new ball game. Ei ole yhtään liioiteltua sanoa, että peli olisi voinut olla 3-1 Suomelle. (Vaikka Italia loisti fyysisyydellään, se sähläsi myös paljon ja avasi meille oven. Mauro sanoikin, että ihan sama kuka tulee vastaan. Meillä on omat ongelmat ja keskitymme niihin. Tämä Italia on taidoissa hyvin kaukana 90-luvun joukkueesta, vaikka heillä nytkin on fyysiä pelaajia.)

2. Pelinlukemisessa (sekä torjunta- että puolustuspelaamisessa)

Liittyy saumattomasti yllä oleviin puolustustaitoihin. Torjujan pelinlukeminen ja yhtäaikaa liikkuminen saattaa olla lentopallon vaikein taito. Puolustuksessa sinulla on hieman enemmän aikaa (ja vähemmän liikkumista) mutta silti kestää vuosia kehittyä hyväksi pelinlukijaksi. Sinun täytyy katsoa oikeita asioita, saada informaatiota, tulkita sitä oikein, liikkua tehokkaasti, ja kaikki on valehtelematta ohi kahdessa sekunnissa. Lisäksi Italian tasoiset hyökkääjät voittavat silti suurimman osan palloista sinua vastaan, ja silti meidän tulee olla tässä parempia ja kärsivällisempiä kuin nyt olemme. Kyseessä on tärkeä, mutta hyvin vähän opetettu taito. Tiedämme että kognitiivisia taitoja oppiessa on määrätietoisten harjoitustuntien määrällä suuri merkitys- toisin kuin esimerkiksi kovaa ja korkealta hyökkäämisessä, jossa fyysinen lahjakkuus auttaa paljon. Lyhyt tarina pelinluvusta:

Kuvittele Pekka ja Jukka, 8v, aloittamassa lentopalloharrastusta. Alkuun molemmat (kuten kaikki muutkin) katsovat aina palloa. Ylös, alas, sivulle. Mutta vuoden kuluttua aloittamisesta tapahtuu jotakin. Perustaidot opittuaan Jukka alkaa sattumalta irrottamaan katsettaan pallosta. Hänelle kehittyy tapa katsoa pelaajaa, joka seuraavaksi pelaa palloa. Molemmat rakastuvat lajiin. Kelaa sitten 8v. eteenpäin. Meillä on nyt kaksi pelaajaa nuorten maajoukkueessa, molemmat pitkiä ja vahvoja. Jukka on ilmiömäinen pelinlukija, Pekalle kaikki tilanteet valkenevat vasta, kun ne ovat jo tapahtuneet. Jukka on ikäluokkansa paras lentopalloilija, mutta Pekka ainostaan paras hyökkääjä kokonsa ja fysiikkansa ansiosta.

Seuraavaksi näille 16-vuotialle sattuu valmentaja, joka alkaa opettaa pelinlukua. Vihdoin myös Pekka katsoo pelaajia, eikä vain palloa, mutta hän kehittyy todella hitaasti vaikka katsoo samoja asioita kuin Jukkakin. Syy on sama kuin kahdella venäjän opiskelijalla, joista vain toinen on ollut vuoden vaihdossa Moskovassa. Molemmat kuulevat fyysisesti samat asiat, mutta informaatiolla on enemmän merkitystä jos on aikaisemmin joutunut tulkitsemaan sitä. Vaikka tuntimäärät eivät ole tarkkaa tiedettä, on Jukalla 8 vuoden etumatka, siis hyvässä lykyssä tuhansia tunteja. Hän saa paljon enemmän irti pelistä kuin Pekka, vaikka molemmat vihdoin katsovat samoja asioita. Ei siis ole kyse ainoastaan siitä, mitä katsot, vaan myös siitä, mitä näet. Pelinluku on taito, jota pitää opettaa jo nuorimmille. Ei vie aikaa, ei maksa mitään, ei rasita nuorta, ja tässä voi kehittyä vaikka ei ikinä koskisi palloon. Muistutat vain lempeästi joka treeneissä katsomaan pallon sijaan ensin passaria, sitten hyökkääjää.

Suomi ei ole tässä yksin, sillä esimerkkejä puutteellisesta pelinluvusta on pilvin pimein. Mikko Eskon tavaramerkki- juoksusta heitetty sivuttainen sormilyönti verkon yli- uppoaa usein (muistatko EM-kisat 2007?) mutta jos puolustajat todella katsovat passaria eivätkä palloa, suoritus ei ikinä tuota pistettä. Viime pelissä Italian Travica hyppäsi viisi kertaa pintapalloon toinen käsi hyvissä ajoin pystyssä ja tappoi niistä kaikki. Peittelemätön passarin juju oli tulossa, mutta emme reagoineet siihen ennenkuin oli jo myöhäistä. Tässä myös syy siihen, miksi Brasiliaa on niin vaikea kammeta maailman rankingin kärjestä. Sen lisäksi että äijillä on kokoa, he lukevat tilanteet poikkeuksellisen hyvin. Hankalaa voittaa, kun hakkurille ei uppoa juju, yp osaa lyödä 1-paikalta ja libero passaa tarvittaessa siirtoja. Tilanteiden tunnistaminen johtaa myös heidän kykyynsä improvisoida. (Brasilialaiset usein aloittavat lentopallon varhain -vaikka eivät välttämättä heti erikoistu siihen.)

3. Syöttö- ja vastaanottopelaamisessa

Kun USA voitti 2008 Olympiakultaa, moni luuli sen johtuvan passarista ja hyökkääjistä. Väärin. USA itseasiassa tilastollisesti hävisi kaikki kolme viimeistä peliään, jos mukaan laskettiin ainoastaan pallorallit, jotka eivät päättyneet ässään tai syöttövirheeseen. Toisin sanoen kun USA pelasi pudostuspelit SRB, RUS, BRA vastaan, heidän hyökkäystehonsa ei olisi riittänyt (Sama kuin Suomella nyt.) Jokainen moderni valmentaja tietää, että syöttö ja vastaanotto ovat tärkeitä, mutta eivät sitä, että ne ovat kriittisen tärkeitä. On lisäksi surkuhupaisaa miten vähän ja miten huonolla fokuksella niitä edelleen treenataan jokaisessa maassa missä olen lentopalloa nähnyt.

Suomen kannalta tilanne on taas sama, kuin edellämainituissa taidoissa. Ollaksesi hyvä syöttäjä tai vastaanottaja sinun ei tarvitse olla pitkä eikä supervahva. Ja piste. Sinun tarvitsee olla taitava ja tasaisen varma. Nämä kaksi tärkeintä lentopallosuoritusta voivat tuoda nopeaa menestystä, mutta niiden harjoittelun on oltava tärkeää jo junioreille. Tutkimusten mukaan syöttövirhe on pahinta mitä voit pelissä tehdä, mutta pian sen jälkeen huonojen listalla tulee helppo syöttö, joka johtaa täydelliseen vastaanottoon. Emme siis voi riskisyöttää, emmekä pelata varman päälle.

Syöttäminen on lisäksi lentopallon ainoa suljettu taito, joten kaikki paineet ovat sinulla, mutta niin on vaikutus suoritukseenkin. Teknisten ja taktisten asioiden lisäksi meidän täytyy opettaa pelaajat rutiineihin, keskittymään, ajattelemaan oikeita ajatuksia oikeaan aikaan, ja lopulta olemaan ajattelematta mitään. Näitä harjoittelemalla lopputulos kallistuu enemmän ja nopeammin, kuin minkään muun osa-alueen kautta.

Eli yhteenvetona… Tarvitsemme taitojen kehittämistä alusta asti, mutta myös koko uran ajan. Lentopallon pelaamista ja kaikkien taitojen osaamista, etenkin pelinlukemisen ja syöttö/vastaanotto-taistelun opettamista. Näitä kehittämällä Suomi voi vielä ottaa sen EM-mitalin.

Kiitos hienoista kisoista,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Oppimisesta ja kärsivällisyydestä

28 Jan

Vaikka urheilun yhteydessä puhutaan yleensä kehittymisestä oppimisen sijaan, on kehittyminen loppujen lopuksi juuri uuden oppimista. Ihmistä on historian saatossa kutsuttu mm. ”sotaisaksi”, ”sosiaaliseksi”, ja ”älykkääksi” eläimeksi. Kaikista osuvin kuvaus saattaisi kuitenkin olla ”oppiva.” Sivuamme myös lahjakkuutta ja määrätietoisesta harjoittelua hieman, vaikka niitä koskevan jutun aika on vasta myöhemmin.

Jokaisen valmentajan tulisi olla kiinnostunut siitä, kuinka hänen pelaajansa ja urheilijansa oppivat. En tarkoita tällä nyt erilaisten ”oppimistyylien” viidakkoa, vaan yksinkertaisesti niitä periaatteita, jotka ohjaavat tehokasta oppimista ja opettamista. On hyvin muodikasta sanoa, että ”jokainen oppii omalla tavallaan, omassa tahdissaan.” Vaikka olenkin tästä pitkälti samaa mieltä, voivat tällaiset kommentit tehdä meistä laiskoja valmentajia. On toki totta, että olemme yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että (1.) meidän tulee jättää urheilijat omiin oloihinsa oppimaan, eikä (2.) ettei oppimista tule tehostaa tutkittuun tietoon perustuen.

Tänä talvena allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus oppia uusi kieli. Moni sanoo, että nyt 30-vuotiaana se on jo vaikeaa, tai sitten tarvitaan erityistä lahjakkuutta… Etenkin vaikean kielen kanssa, jollainen venäjä taitaa olla. Väitän kuitenkin, että oppimisessa on pääasiassa kyse kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Alla joitakin ajatuksia oppimisprosessista, sekä lukuisista yhtymäkohdista kielen ja urheilun välillä.

”It is harder than you think, and it takes longer than you think.” –Doug Beal

Me ihmiset olemme tavallisesti niin kärsimättömiä, että jos jokin asia ei tapahdu pikaisesti, kuin itsestään, annamme periksi. En edes tiedä mitä ”Lahjakkuus” tarkalleen on, mutta ”Kyky oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti” kuulostaa kohtuulliselta määritelmältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oppimista voi nopeuttaa. Lisäksi vaikka joku alkuun etenisikin muita nopeammin, ei ero välttämättä pysy samana loppuun asti… Paitsi jos kärsivällisyys ei riitä, ja antaa periksi.

Vaikka minulla oli jonkin verran venäjän opintoja alla, olivat ensimmäiset päivät ja viikot uudessa maassa täyttä tuskaa. Edellisestä näin kattavasta kulttuurishokista oli kuitenkin aikaa jo 10 vuotta. Et ymmärrä puhetta juuri yhtään, ja epäonnistut aina kun avaat suusi. Miltähän vasta-alkajista tuntuu lentopallon parissa? Päivän päätteeksi olet henkisesti ja fyysisestikin aivan puhki.

”Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm.”– Winston Churchill

Tavoitteiden saavuttamisessa on pohjimmaltaan kyse yhdestä ainoasta asiasta. Annatko vaikeuksien edessä periksi, vai jatkatko eteenpäin? Erilaisia ajatusmalleja tutkinut Stanfordin professori Carol S. Dweck (Mindset, 2007) tietää kertoa, että ”kasvuun uskovat” ihmiset eivät näe epäonnistumisia todisteina lahjakkuuden puutteesta, vaan pikemminkin mahdollisuuksina korjata virhe ja kehittyä. ”Muuttumattomuuteen uskovat” taas pitävät epäonnistumisia todisteina siitä, että he eivät ole synnyinnäisesti tarpeeksi älykkäitä tai lahjakkaita. Nämä ihmiset antavat aikaisemmin periksi, välttelevät haasteita, ja lopulta tarttuvat vain helppoihin tehtäviin. Näillä löydöksillä on valtava merkitys siihen, miten itse näen oppimisen. En väitä, etteikö ihmisten kyvyssä urheilla tai puhua vierasta kieltä olisi eroja, mutta näitä eroja tärkeämpää on se kuinka (1.) asetat tavoitteita ja kuinka (2.) kohtaat lukuisat, vääjäämättömät, epäonnistumiset.

“Don’t handicap your children by making their lives easy.” – Robert A. Heinlein

Pahinta mitä voimme tehdä itsellemme tai pelaajimme on asettaa liian matalia tavoitteita. Jos rima on matalalla, kaikilla on alkuun kivaa, mutta pitkässä juoksussa kukaan ei kehity. Ennen pitkää seuraa kyllästyminen. Yhtä kaikki, liian vaikeat tavoitteet lannistavat innon niin nuoressa kuin vanhassakin oppijassa- joten tavoitteiden täytyy olla juuri oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kun sitten yrität tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt, on järjenvastaista olettaa onnistumisia jokaisessa suorituksessa. On tärkeää selvittää tämä myös pelaajille, sillä prosessin ymmärtämisestä on apua kaikkein nuorimmillekin.

”Training needs to be specific to the task or activity.”– K.Anders Ericsson

Olen suuri pelinomaisen (eli lajispesifisen) harjoittelun kannattaja. Monet kuitenkin pitävät pelinomaisia harjoituksia liian vaikeina nuorille pelaajille, alentavat rimaa, tekevät harjoituksista suljettuja, lisäävät niihin peliin kuulumattomia apuvälineitä, ja niin edelleen. Aikomus tämän kaiken taustalla on hyvä, sillä sattumanvarainen ja koko ajan muuttuva pelitilanne tuo mukanaan suuren määrän epäonnistumisia. Valitettavasti teemme kuitenkin karhun palveluksen nuorille, jos poistamme harjoituksesta spesifisyyden. Pelinomaisuuden mukana lähtee myös himoitsemamme kehitys. Oppiminen, ja sen siirtovaikutus oppimistilannetta seuraaviin suorituskertoihin on 100% vasta, kun harjoitusympäristömme vastaa olennaisilta osin ympäristöa, jossa itse lajin suoritukset tapahtuvat. Meidän täytyy siis haastaa nuoria pelaajia tekemään asioita, joissa he epäonnistuvat, mutta yhtäaikaa opettamaan heille, että näin sen kuuluukin mennä. Seuraava pallo on jo ilmassa, ja sen myötä uusi mahdollisuus.

”You get good at what you spend your time doing.”-Marv Dunphy

USA:n olympiakomitean biomekaanikko Peter Vint oli taannoin puhumassa valmentajille motorisesta oppimisesta. Moni halusi tehdä suljettuja harjoitteita, joissa pallon kulku oli suunniteltu ennalta. Vint sanoi varmaan puolen tusinaa kertaa “Are you training to train, or are you training to play?”  Tämä on niin yksinkertainen asia, että emme edes näe sitä kaikkialla ympärillämme. Kehityt hyvin spesifisti aina siinä, mitä teet, etkä välttämättä missään muussa. Siispä vaikka miten kehittyisit suljetussa harjoituksessa ja kohtaiset onnistumisia, mikään siitä ei sellaisenaan siirry itse pelitilanteeseen, vaikka harjoituksen jälkeen voikin tuntua, että ”toistoja tuli paljon, ja kontrolli säilyi.”

Koin tämän itse karun omakohtaisesti viime keväänä. Tiesin sekä harjoittelun spesifisyydestä, että syksyisestä Venäjälle muutosta. Olin kuitenkin täysin kiinni töissä vielä pitkään, eikä Malibusta löytynyt venäjänkielistä juttuseuraa. Niinpä aloin yksinkertaisesti tehdä sanalistoja, jotka opettelin ulkoa lounastauolla ja iltaisin. Osasin satoja sanoa, ja kesän tavoite (1000 uutta sanaa) ei vaikuttanut mahdottomalta. Jälkikäteen tekee mieli potkaista itseäni, sillä kaikki se ulkoa opetteleminen oli lähes turhaa. Learning is state dependent. Jos osaat jotakin paperilla, se ei tarkoita, että osaat sen myös keskustelussa.

Voin tänäkin päivänä ottaa eteeni yhden noista listoista, ja alkaa muistelemaan… Sanat ovat edelleen muistissa, mutta vain sekavana jonona käsitteitä, ja löydän ne ainoastaan kun istun yksin ja keskityn. Siis aivan kuten ne opinkin, mutta valitettavasti kaukana siitä ympäristöstä, missä niitä tarvitsisin. En keskustelutilanteessa muista oppimastani kuin alle 10%. Onneksi huomasin virheeni jo reilun kuukauden jälkeen, ja aloin opiskella kieltä siten kun se arkipäivässä tapahtuu, kuuntelemalla ja vastaamalla. Audiona tapahtuva oppiminen on kielen puhdas ja alkuperäinen muoto- olivathan kielet olemassa tuhansia ja tuhansia vuosia ennen kuin kukaan alkoi kirjoittaa niitä ylös. Pelkistäen sanottuna puhumaan oppii puhumalla, ja pelaamaan pelaamalla.

Valitettavasti myös audionauhat antoivat väärän kuvan omasta osaamisestani. Ne olivat toki sata kertaa nopeampi tapa oppia kuin lukeminen, mutta kun opit toistamaan jotakin ulkoa kuin papukaija, ei elämän sattumanvaraisuus ole läsnä lainkaan. Vaikka tilanteet olivatkin joka kappaleessa hieman erilaisia, ei arkipäivän ”mikä tahansa on mahdollista” keskusteluista ollut vielä mitään hipuja. Tänne saapuessa luulin olevani hyvin valmistautunut, sillä tein niin kovasti töitä… Todellisuus kuitenkin valkeni jo ensimmäisenä päivänä: Kovaa harjoitteleminen ei ole sama kuin kehittävä harjoitteleminen.

”Most of the time is spent on a plateau.” – George B. Leonard

Ja viimeisenä ajatuksena paluu alkuun… Oppimisen luonne ei ole lineaarinen. Kyse on paikallaan polkemisesta, harjoittelusta, hypähdyksestä eteenpäin, ja taas paikallaan polkemisesta. Ei niinkään samanlaisesta kehittymisestä päivästä toiseen. Periksi antaminen houkuttelee joka mutkan takana, sillä vaikka koet myös onnistumisen elämyksiä, suurimman osan aikaa olet jumissa paikallasi. Tai no, et välttämättä täysin paikallasi, mutta edistysaskeleet ovat niin pieniä, ettei niitä aina edes huomaa. Kärsivällinen työ palkitaan kuitenkin lopulta, mikäli harjoittelusi on ollut määrätietoista ja spefisiä siihen taitoon nähden, missä haluat kehittyä.

Neljä kuukautta Venäjällä on takana, ja hitaasti alkaa tuntua siltä, että jonkinlaista oppimista on tapahtunut. Kielen sujuva hallinta on edelleen tuhansien tuntia päässä, mutta periksi ei olla antamassa. Mikä parasta, jonkin verran voi jo nauttia työn hedelmistäkin.

Постепенное улучшение,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,