Todellista väkivaltaa näkyy kilpaurheilussa onneksi harvoin. Jos pelin säännöistä ei kuitenkaan pidetä kiinni, kolkuttaa nokkapokka ovella nopeasti. Tämä näkyi pariin otteeseen myös viime keväänä kuin muistuttamassa, että pysyäkseen reiluna urheilu tarvitsee johtamista.
Rajojen asettaminen ja puolustaminen on yksi auktoriteetin keskeisistä tehtävistä. Lisäksi kilpailullisissa ympäristöissä se on valmentajan ja tuomarin kenties tärkein tehtävä. Vaikka yksittäinen tapaus ei anna syytä moraaliseen paniikkiin, on sääntöjen suhteen oltava valpas. Sallitut asiat tuppaavat jatkumaan, ja vähättelevässä ympäristössä vieläpä asteittain voimistumaan.
Miksi rajoja ylitetään?
Luonnon laki on täyttää se tila, missä kulloinkin olemme. Siirtyminen pelaajasta valmentajaksi on haastava juuri rajakysymysten vuoksi, vaikka tätä ei ainakaan liian usein näe painotettavan. Pelilliset asiat vievät usein huomion, vaikka muutos rajan testaajasta sen puolustajaksi on valtava. Kun itse valmennusuran alussa harmittelin mentorille erästä arjen asiaa, sain sympatian sijaan niskaani jyrinää. ”That happens because you allow it, and for no other reason”, ärähti mestari, ja oli perin haluton jatkamaan keskustelua. Aikanaan ymmärsin yskän, jota lähes jokainen pidempään valmentanut toistaa. Ihmiset käyttäytyvät typerästi siksi, että se sallitaan. Valmentajana työsi on olla koossa pitävä voima, ja joukkueesi ydinarvojen viimeinen linnake. Kun säännöt on sovittu, pääsee auktoriteetti pian keskustelemaan myös rajanylityksistä.
Koutsi huomaa ennen pitkää, että pelkkä puhuminen ei riitä, vaan tarvitaan tekoja. Huipulla tämä on tuloksen kannalta keskeistä ja välttämätöntä. Kilpailullisten ympäristöjen ulkopuolella voi ehkä olla vaikea uskoa, että on myös heitä, jotka eivät vain keskustelemalla asetu yhteisten normien sisälle. Näin se kuitenkin on. Puhe on sivistynyt ja arvokas keino ratkoa asioita, mutta valitettavasti liian halpaa toimiakseen joka tilanteessa. Jokin muu lujuuden ja rajan näyttö (viikon jäähy joukkueesta, tuntuva sakko, tai muu konkreettinen) vie viestin perille.
Heikon auktoriteetin tunnusmerkkejä
Aloin työstää juttua jo talvella, erään Ruotsissa sattuneen episodin jälkeen. Pelattiin pudotuspelien ensimmäistä kierrosta. Alkuverryttelyssä vastustajan pelaaja löi pallon metrikaupalla ohi sivurajan, suoraan meidän vaihtopenkille. Syntyneen hässäkän päätteeksi henkilö käveli vielä keskirajan yli tönimään meitä tuomarin nenän edessä. Häntä ei heitetty ulos, eikä liigan kurinpitoelin juridiska nämnden sen paremmin kuin valtiollinen riksidrottsförbundet antaneet asiasta sanktiota. Useimmissa maissa oltaisiin puhuttu ulosajosta ja ehkä 1-3 ottelun pelikiellosta. Ruotsi on kuitenkin tunnettu suvaitsevaisuudestaan, ja tässäkin asiassa armo sai ilmeisesti käydä oikeudesta.
Tapaus oli tietenkin suhteellisen vaaraton, mutta kertomisen arvoinen toisesta syystä. Auktoriteettien viesti tavoitti nopeasti liigan, ja loppukauden aikana ilmapiiri peleissä muuttui. Vastustajan kovistelusta tuli tapa, jollaisesta en ole lentopallossa nähnytkään. Kolme eri joukkuetta toisti tempun joko lyömällä palloja päin, tai uhittelemalla joukkueiden välisen keskiviivan toisella puolella. Asiaa harmiteltiin ja ihmeteltiin, mutta mikään ei tietenkään muuttunut. Olisi tarvittu tekoja. Mitä ammattimaisempaa toiminta on, sitä paremmin tämä ymmärretään, ja siihen satsataan. Valvomatonta rajaahan ei ole olemassakaan.
Tuomaritoiminta oli tapetilla myös muualla. Urheilulehti 19/2019 esimerkiksi kirjoitti Englannin valioliigan linjasta kysyen ”Minne kehutut tuomarit hukkasivat pillinsä?” Yle taas kommentoi NHL:n tuomareita, jotka sallivat ”sodan” maalinedustalla:
https://yle.fi/urheilu/3-10765044
Lopulta leijonien päävalmentaja kiteytti saman pointin jääkiekon MM-kisoissa:
Tuomarille sattui pikku virhe, ei viitsinyt viheltää, ei uskaltanut viheltää. Mutta isoin virhe sattui kyllä IIHF:n kurinpitokomitealle. Ne antoivat pikku varoituksen pelaajalle, joka sen tempun teki. … Viesti on se, että saat potkia jäällä toista luistimella. Pelikieltoa ei tule, jos ei tule mitään semmoista vammaa, että lähtee henki. … Tässä on mielenkiintoista se, että palaverissa pari päivää ennen kuin kisat alkoivat, niin selkeästi kerrottiin, että teko on ratkaiseva, ei seuraus. No nyt tässä ei tullut mitään isoa vammaa, mutta teko oli tosi törkeä. – Jukka Jalonen (Alleviivaukset omiani.)
https://yle.fi/urheilu/3-10784274
Vähättely ja vastalääkkeet
Miksi potentiaalisesti vaarallisiin tilanteisiin ei sitten puututa? Allekirjoittaneen näkemyksen mukaan kyse on usein jostakin näistä kolmesta.
- Auktoriteetti ei ole riittävän pätevä näkemään ongelmaa. Asiaa kritisoivia pidetään helposti pehmoina tai kitisijöinä sen sijaan, että ”oltaisiin miehiä” ja otettaisiin iskut vastaan, ns. ”osana peliä.”
- Auktoriteetti pohjimmiltaan ymmärtää, että näin ei saisi toimia. Toivotaan kuitenkin naivisti parasta, koska ihmisluontoa ja rajojen merkitystä ei ymmärretä. Ei tiedosteta, että jos teolla saa kilpailullista etua, sen salliminen johtaa aina vain voimistuvaan ilmiöön.
- Auktoriteetti on samaa mieltä ja ymmärtää rajojen merkityksen, mutta ei vain uskalla puuttua. Sanktioiden kohteeksi joutuvat nostavat äläkän sinua kohtaan, etkä ole tähän valmis. Niin hullua kuin se onkin, syy puuttumattomuudelle on täten tarve olla pidetty.
Samat periaatteet koskevat tuomareita ja valmentajia molempia, ja valitettavan usein syynä tuntuu olevan tämä jälkimmäisin kohta. Toisin sanoen oma takapuoli on tärkeämpi, kuin urheilijoiden terveys. Tyypillinen peruste olankohautuksille on ”koska kenellekään ei käynyt mitään.” Mutta eihän se näin mene muuallakaan elämässä. Kuinka hyvin pitäisi vettä, jos samalla logiikalla hyväksyisimme punaisia päin ajavat? Mitä ilmiöihin tulee, on valtaa pitävän tahon oikeasti toimittava, sillä muutoin joku toinen nousee täyttämään tyhjiön. Ihmisen halua ja kykyä puolustautua ei pidä vähätellä. Ennen pitkään pelaajat alkavat jakaa oikeutta toisilleen ja homma leviää käsistä kuin 1980-luvulla konsanaan. (Toimivassa yhteiskunnassahan valtiolla on monopoli voimankäyttöön prikulleen tästä syystä.)
Kuinka näihin sitten tulisi puuttua? Vaaralliset tapaukset pitää tietenkin kitkeä heti pois. Kaikkeen auktoriteetti ei kuitenkaan voi kajota, tai ihmiset tukehtuvat. Omassa joukkueessa mietin, että jos kyse ei ole mistään vaarallisesta, kannattaa katsoa, ylittyikö raja vahingossa. Ensimmäisen ja toisen kerran näin voi olla. Kolmannella kerralla kyse on tuskin enää sattumasta. Jos silloin yhä katsot vierestä, joukkueesi tietää, että rajaa ei ole, vaikka puhut siitä. Tämä taas ei ole johtajalle hyvä juttu. Iso osa kunnioituksesta elämässä ansaitaan pitämällä kiinni asioista, joista ennalta on sovittu.
Urheilussa ammattitaitoinen tuomaritoiminta on lääke pelin siistimiseen ja terveeseen kilpailuun. Lisäksi kannattaa muistaa, ettei nykytilanne ole ikinä pysyvä. Jokaisessa matsissa olemme joko matkalla kohti parempaa urheilua, tai luisumassa siitä kauemmas. Ja viimeisenä: vaikka kehenkään ei sattuisi, on vaakakupissa silti isoja asioita. Itse peli arvoineen elää tai kuolee sen mukaan, mitä me hyväksymme. Doping, sopupeli ja väkivaltaisuus alkavat kaikki yksittäisestä tapauksesta, jonka joku jossain sallii.
Lomaterveisin,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 
Leave a comment