Tag Archives: Richard Ryan

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 17. Motivaation Lähteet

30 Apr

Yksi huipulle nousun edellytyksistä on motivaatio pitkäkestoiseen treeniin. Ihmisen motivaatio on laaja ja kinkkinen aihe, eikä aina ole selvää, onko jokin ihmistä vievä tekijä todella sisäinen vai ulkoinen. Käsittelemme tässä kuitenkin molempia. Lisäksi valmentajan merkitys motivaation syntymisessä ja kasvussa voi olla ratkaiseva, vaikka tästä ei ainakaan liikaa puhuta.

Mitä motivaatio on?

Ehkä merkittävin K. Anders Ericssonin aikaansaamista paradigman muutoksista on ollut ”lahjakkuuden” ymmärtäminen uudella tavalla. Kuten Ericsson edellisen kirjoituksen lopussa Arthur Jenseniä siteerasi, huippusuoritusten suuri mahdollistaja on jonkinlainen motivaatiotekijä, joka auttaa ylläpitämään valtavan ja pitkittyneen draivin tietyn taidon harjoittelemisessa. Motivaatiohan yleisesti ottaen on jotakin, joka saa meidät tekemään juuri niitä asioita, joita me teemme. Yksi tavallinen tapa kuvata sitä liittyy ”puoleensa vetäviin” vs. ”luotaan työntäviin” asioihin, joista molemmat voivat samanaikaisesti toimia motivaattoreina. Motivaatiota voidaan ajatella makrotason asiana, kuten monelle tuttu Edward L. Decin ja Richard Ryanin itsemääräämisteoria (SDT) tekee, tai mikrotasolla yksilöllisinä eroina, aina vietteihin ja välittäjäaineiden toimintaan saakka.

Myös luonteenpiirteet siis vaikuttavat paljon siihen, minkälaisia asioita pidämme haluttavina. Esimerkkinä käy ekstraversio, joka on positiivisten tunteiden jatkumo. (E toimii dopaminergisesti, ”mielihyvähormonin” kautta.) Käytännössä uuden asian tavoitteleminen voi antaa hyvin ekstrovertille ihmiselle kolminkertaisen mielihyvän johonkin hyvin introverttiin ihmiseen verrattuna. Kyse ei siis ole vain siitä, että toinen luonnostaan olisi parempi sosiaalisissa tilanteissa. Kyse on etenkin siitä, että toiselle ne ovat paljon palkitsevampia, ja siksi tiettyihin tilanteisiin hakeudutaan. Tämä palkitsevuus on ytimessä, kun mietitään, miksi toistuvasti teemme jotakin. Muilla piirteillä on myös voimansa. Yhtä motivoi ahkeraksi uhkien välttäminen (korkea neuroottisuus), toista muiden lyöminen kisassa (matala sovinnollisuus) ja niin edelleen. Käsittelemme piirteitä myöhemmin, mutta on tärkeä muistaa jo tässä, että kaikki ihmiset eivät halua samoja asioita, tai motivoidu vain samoista asioista. Makrotasolla motivaatio joka tapauksessa yleisesti jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Näistä lisää alla.

Ulkoinen motivaatio

Ensiksi meihin vaikuttavat ulkoiset seikat. Perinteiset motivointikeinot mallia keppi ja porkkana ovat siis syitä lähestyä jotakin, tai välttää jotakin. Tiedämme näiden olevan pitkässä juoksussa vähemmän tehokkaita, kuin sisäisten motivaattorien. Luulen kuitenkin, että Suomessa ulkoisten tekijöiden voimaa paikka paikoin myös aliarvioidaan. Ihmiset kyllä motivoituvat kovasti myös mm. rahasta tiettyyn pisteeseen asti, samoin kuin ihmiset oikeasti haluavat välttää rangaistuksia. Motivointivoiman kestämättömyys perustuu kuitenkin ennen kaikkea siihen, että heti kun lupaus tai uhka poistuu, motivaatio poistuu. Tämä pitää paikkansa, muttei pidä unohtaa, että ollessaan olemassa ne silti saavat aikaan liikettä haluttuun suuntaan. Eli vaikka sisäinen motivaatio olisi ”ykkönen”, ei ulkoisia tekijöitä kannata harjoittelussa ja uran suunnittelussa ainakaan väheksyä.

Keppi ja porkkana– metodien pohja on syvällä ihmistä vanhemmassa biologiassa, mutta ihminen kykenee muista eläimistä poiketen myös abstraktiin ajatteluun. Tällöin samat piuhat voi ikään kuin saada käyttöön välittömän toiminnan lisäksi myös tulevaisuutta ajatellen. Voit ajatella motivoituvasi kaksin verroin, kun sinulla on hieno päämäärä, mitä kohti edetä, sekä sen rinnalla kauhuskenaario, johon joutumista haluat kaikin keinoin välttää. Tämä selittää myös mm. sitä draivia, millä joistakin vähemmän kehittyneistä maista huipulle halutaan nousta. Tavallisen suomalaisen kauhuskenaario on tuskin lähelläkään sitä, mikä toisaalla ajaa lasta pois kadulta.

Tekemällä kovasti töitä ikään kuin lähestyt parempaa tulevaa (”taivasta”) ja samanaikaisesti pienennät todennäköisyyttä synkästä tulevasta (”helvetistä.”) Suomessa ei slummeja varsinaisesti ole, mutta esimerkiksi jääkiekon ammattilaisuus ja NHL-unelma vievät suuren osan fyysisesti kyvykkäistä urheilijoista pois lajeista, joissa vastaavaa näkymää ei ole.  Aina kyse ei myöskään ole rahasta, vaan mm. peliaika voi toimia ulkoisena porkkanana. Samoin on rangaistusten kanssa: kirjaimellista keppiä ei saa käyttää, mutta esim. penkkikomennus tai sopimuksen purku toimii tällaisena. On mielenkiintoinen kysymys, onko syntyvä vaikutus lopulta ”sisäinen” vai ”ulkoinen”, sillä  rajan asettamiset voivat loppukädessä opettaa yksilölle tärkeitä asioita itsestään.

Sisäinen motivaatio

Motivaatiosta puhuttaessa kuulee usein sisäisen motivaation ”paremmuudesta” suhteessa ulkoiseen. Ja totta toinen puoli: ihmiset pysyvät tutkitusti tyytyväisempinä sekä pidempään motivoituneina, kun se on linjassa heidän tarpeidensa kanssa. Edellä mainitut Deci & Ryan taannoin kynäilivät itsemääräämisteorian (self-determination theory, 2000) kuvaamaan tätä kokonaisuutta. Teorian mukaan ihminen on ”maksimaalisesti sisäisesti motivoitunut”, kun kolme peruspalikkaa toteutuu: autonomia, koettu pätevyys ja yhteisöllisyys. Näistä on helppo olla samaa mieltä, sillä kukapa ei haluaisi olla oman elämänsä kippari, pätevä työssään ja pidetty piireissään?

“I want to emphasize the point that when it comes to competence and autonomy, it’s really the person’s own perceptions that matter. To be intrinsically motivated people need to perceive themselves as competent and autonomous; they need to feel that they are effective and self-determining. … When people succeed at an activity, the research shows that they are likely to perceive themselves as more competent. The same is true when they win a competition and when they receive positive feedback.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.86, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen ihmisistä täytyy tuntua siltä, että he ovat autonomisia ja päteviä. Ei siis niin, että he ovat jotenkin absoluuttisesti itsenäisiä, tai edes aina oikeasti päteviä. Toki koettu pätevyys ja todellinen pätevyys korreloivat yleensä voimakkaasti. Lisäksi ihmisen sosiaalista luonnetta korostaa se, että muiden arvio sinusta (positiivinen palaute) on merkittävä tekijä motivoitumisessa. Deci jatkaa:

“The feeling of competence results when a person … meets optimal challenges. Optimal challenge is a key concept here. Being able to do something that is trivially easy does not lead to perceived competence, for the feeling of being effective occurs spontaneously only when one has worked toward accomplishment. … One does not have to be the best or first … one need only take on a meaningful personal challenge and give it one’s best.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.66, alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ”riittävä haaste tai vaatimustaso” on siis pitkälti sama asia, kuin motivoituminen pätevyyden kokemuksesta! Meidän ei todellakaan kannata pelätä riman nostoa, kun se tapahtuu kannustavassa ilmapiirissä. Toiseksi ponnistelu tuo pintaan merkityksellisyyden, jota usein urheilun yhteydessä korostan. Kevyt liikunta voi olla nautinnollista ja kansaterveydellisesti tärkeää, mutta merkityksellisyys tulee edellä mainitulla tavalla elämän ”vaikeammista” asioista.

Entäpä SDT:n viimeinen palanen, eli yhteisöllisyys? Ihminen luo kiintymykseen perustuvia suhteita ja turvalliset yhteydet toisiin ovat hyvinvointimme ja mielenterveytemme perusta. Itsestään selvästi myös valmennuksen on siten oltava turvallista ja siihen tulee kuulua autenttista välittämistä ja lämpöä. Näiden kolmen ”sisäisen motivaattorin” vaikutuksesta ihmiset teorian mukaan alkavat todennäköisemmin asettaa omia tavoitteita, luovat itse standardeja, monitoroivat edistystä ja myös saavuttavat tavoitteitaan. Kuulostaa hyvältä, eikö? Vielä paremmalta se kuulostaa silloin, kun kokonaisuutta tuetaan rohkaisemalla ja asettamalla rajoja toiminnalle:

“How can autonomy support and limit setting coexist? How can standards and limits be used so the person in the one-down position can live within limits and still retain a feeling of self-initiation, and thus not lose intrinsic motivation? Autonomy support, which is the opposite of control, means being able to take the other person’s perspective … and it may well require setting limits. … Limit setting is extremely important for promoting responsibility.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.42-43, alleviivaus omani.)

Kaikki keinot käyttöön!

Mitä tästä kokonaisuudesta sitten pitäisi ajatella? Ensinnäkin motivaatio on niin merkittävä asia, että meidän on maksimoitava sen voima määrätietoista harjoittelua ajatellen. Toiseksi ulkoisia motivaatiotekijöitä ei kannata väheksyä, sillä kaikki mikä vie sinua haluttua tavoitetta kohti, on urheilussa arvokasta. Tarvitsemme Suomessa isompia porkkanoita etenkin valmentajille ja urheilijoille. Kolmanneksi pidämme mielessä, että sisäinen motivaatio on pitkäkestoisempaa ja tyydyttävämpää kuin ulkoinen, ja siinä on hyvinvointiin liittyvä aspekti. Hyvin kilpailullisissa konteksteissa ja hierarkioiden huipuilla kaikki samat lainalaisuudet eivät kuitenkaan päde, sillä ääripäissä ihmiset ovat enemmän valmiita äärimmäisyyksiin. Liika hyvinvoinnin korostaminen voi toisin sanoen saada aikaan sen, että emme nouse kohti pyramidin huippua.

Kaikista vähiten käytetty motivaation synnyttäjä saattaa kuitenkin liittyä valmentajan ja urheilijan väliseen suhteeseen. Aika ajoin kuulen tuskailua, että urheilija ei itse halua olla hyvä ja silloin on valmentajankaan turha patistella. Joskus joo, mutta kyse on usein myös laiskasta ajattelusta, jossa omat kädet pestään ongelmasta, joka on todellisuudessa yhteinen. Monessa tapauksessa valmentajalta puuttuu tietämystä tai työkaluja tehdä ympäristöstä joko enemmän tai vähemmän salliva ja etsiä eväitä muutokseen yhdessä:

”Opettajan ei tietenkään ole tarkoitus olla oppilaan kaveri. Hän tuntee rajansa. Tämä merkitsee sitä, että oppilas joutuu ottamaan hänelle kuuluvaa vastuuta sekä toimimaan kurinalaisesti, pitkäjännitteisesti ja harkiten kohti tavoitteitaan. Jos näin ei tapahdu, opettaja ilmaisee sen selkeästi avoimessa vuoropuhelussa. … Haluamme korostaa erityisesti sitä, että oppimismotivaatiossa ei ole kyse nimenomaan oppilaan omasta motivoitumisesta. Motivoituminen ja yhteisen tavoitteen asettaminen on opettajan ja oppilaan hyvässä vuorovaikutuksessa syntyvä yhteinen kokemus. – Mieli Meissä (Matti Keinänen & Minna Martin, 2019, s.128, alleviivaus omani)

Tätä nuoret ja nuoret aikuiset meiltä tarvitsevat. Ei siis kuvitella motivaation puutteen olevan vain ja ensisijaisesti urheilijan ongelma. Tietty perushalu täytyy olla, mutta ympäristö ja valmentaja vaikuttavat merkittävästi motivaatioon. Enkä taaskaan osaa olla korostamatta rajojen ja haasteiden merkitystä.

Kohti kovaa työtä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.” Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.