Tag Archives: Motivaatio

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 3. Palaute

31 Jan

Blogisarjan tavoitteena on levittää tietoa asiasta, joka mahdollistaa kehityksen ja menestyksen. Tarvitsemme parempia harjoituksia, ja vähemmän uskoa lahjakkuuden kaltaisiin, vaikeasti määriteltäviin käsitteisiin. Määrätietoisen harjoittelun laatuaspekti antaa vastauksia siihen, miksi joku kehittyy, ja miksi joku toinen ei. Kun urheilijan polku tiivistyy yksittäiseen harjoitteeseen vailla erikoistumista, näemme kriteereissä itse asiassa aika yleispätevän työkalun. Laadukas huippu-urheilu on paljon lähempänä laadukasta lasten liikuntaa, kuin usein ajatellaan. Parhaat urheilumaat myös tietävät tämän.

Informaation vaihtoa

Tässä kirjoituksessa paneudumme kriteeriin, joka on toisaalta tuttu, mutta toisaalta vaikea toteuttaa. Palaute ostetaan kyllä osaksi harjoittelua, mutta sen toteutuksesta ollaan montaa mieltä. Se myös erottamattomasti liittyy näihin muihin osa-alueisiin, sekä ajatuksiimme lahjakkuudesta:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

Deliberate practice involves feedback and modification of efforts in response to that feedback. Early in the training process much of that feedback will come from the teacher or coach, who will monitor progress, point out problems, and offer ways to address those problems. With time and experience students must learn to monitor themselves, spot mistakes, and adjust accordingly.

Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaukset omiani.)

Palaute on siis tietoa, jonka tavoite on toistojen välissä muuttaa suorituksessa jotakin. Kehittymisessä on pohjimmiltaan aina kyse muuttumisesta, ja jos emme sisäistä mikä tämä muu on, emme myöskään osaa edetä. Valmentajan antaman ulkoisen palautteen edellytyksenä on kunnioitus, luottamus, ja egon suojien madallus siinä määrin, että informaation vaihto ylipäätään on mahdollista. Olipa palautteen lähde mikä tahansa (toinen ihminen, kehon tuntemus, maalin ohi mennyt laukaus), monet meistä eivät luontaisesti janoa sitä. Haluaisimme kovasti olla riittävän hyviä jo nyt, emmekä aina osaa havainnoida ympäristönkään apuja. Ymmärryksen luominen palautteesta kehityksen katalysaattorina on siis ensiarvoisen tärkeää.

Uuden taidon alussa valmentaja on tyypillisesti palautteen pääasiallinen lähde. Tunnemme improvisaation ja vapaan kokeilun edut, mutta kuten viimeksikin oli puhe, on osaava valmentaja tyypillisesti ratkaiseva. Vaikka tilaakin on oltava, useimmat urheilijat eivät itse kokeilemalla päädy kaikkiin parhaimpiin ratkaisuihin. Aikaa ja ymmärrystä myöten urheilija oppii itsekin korjaamaan suorituksiaan (mikä tosin ei tarkoita suoritustekniikan monitoroimista varsinkaan kilpailutilanteessa.) Koska aihe on laaja, vedän tietoisesti tässä joitakin mutkia myös suoriksi. Esimerkiksi non-lineaarisessa pedagogiikassa käytetään tarkoituksella sanaa informaatio palautteen sijaan. Teoriassahan palaute tarkoittaa jotakin, joka palautuu takaisin suljetun järjestelmän sisällä. Asiaa voi katsoa monelta kantilta, mutta palaute on yhä sanana helpoin ja tunnetuin, vaikka todellisuudessa spesifi ympäristö, tehtävä, ja yksilö ovatkin irrottamattomasti sidoksissa toisiinsa.

Tiedon ja palautteen muotoja

Oma lähestymiseni asiaan ennen kaikkea pragmaattinen. Tavoite on saada aikaan kehitystä, ja kaikki sallitut keinot siten sallittuja. Sisäinen palaute on nimensä mukaisesti yksilön kehon sisä- tai ulkopuolelta aistimaa informaatiota liikkeestä tai sen tuloksista. (Kehon aistikanavista tärkein joukkuepeleissä -ja monissa muissa lajeissa- on näköaisti.) Ulkoinen palaute puolestaan liittyy joko valmentajan tai ympäristön tarjoamaan apuun samaisesta suorituksesta:

Intrinsic feedback is the sensory information that arises as a natural consequence of producing a movement. … comes from sources outside of person’s body (exteroception) or from within the body (interoception.) Individuals are able to perceive intrinsic feedback more or less directly, without special assistance from other sources (e.g. instructors or mechanical devices.) Extrinsic feedback …. consists of information that is provided to the learner by some outside source, such as the comments of an instructor … the digital display of a stopwatch, the hand marked score of the judge, the film of the game, the video replay of a movement, and so on.”

Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 257)

Ennen kuin pureskelemme näitä enempää, lisätään listaan kaksi tärkeää, palautteen kanssa lomittaista käsitettä. Motorisessa oppimisessa puhutaan palautteen yhteydessä myös kahdesta eri tiedon muodosta. On tietoa itse suorituksesta (KP), ja on tietoa lopputuloksesta (KR.)

Knowledge of Performance (KP) – augmented (extrinsic) feedback that provides information about the quality of the movement a performer has produced. … Knowledge of Results (KR) – refers to extrinsic, usually verbal information that tells learners something about the success of their actions with respect to the desired environmental goal. … in many real-world tasks, KR is redundant (contains the same information as) intrinsic feedback.”

Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 258-259):

Suurin osa pelaajista saanee enemmän palautetta tuloksesta (KR). Tätä tulee sekä sisäisesti (pelaaja näkee itse, kuinka hyökkäys menee yli), että liian usein ulkoisesti valmentajalta (löit juuri yli!) Kiitti vaan, koutsi. Puhutun tulospalautteen varjopuolia on, että se usein ärsyttää urheilijaa, joka itsekin näkee tapahtuman. Hyödyllisimmät ja pitkäkestoisimpiin muutoksiin johtavat palautteen muodot ovat niitä, jotka saavat urheilijan itsensä oivaltamaan asioita. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksiä asettelemalla, tai jotenkin ympäristöä tai tehtävää muokkaamalla.

Usein tulosta kipeämmin tarvitsemme kuitenkin tietoa itse suorituksesta (KP). Edelleen oivaltamaan saattaminen (guided discovery) on tehokkain tapa, mutta joskus valmentajaa tarvitaan konkreettisemmin. Korkeillakin tasoilla koutsi joutuu yhä joskus näyttämään, kuinka jalka laitetaan toisen eteen. Näin voi esimerkiksi olla edellisen kirjoituksen hyökkäysvirheisiin johtavan, liian etäisen hyppyikkunan muuttamisessa. Vaikka urheilija siis olisi aikuinen huippu, on hänen tässä hetkessä ja taidossa kenties hidastettava ja palattava autonomisesta vaiheesta taas oppimisen kognitiiviseen vaiheeseen. Pienryhmäksi pelkistettynä tällainen 15min harjoitus ja palaute videolta noin viiden suorituksen välein -tai kun urheilija sitä itse haluaa- voi alkaa jo korjata asiaa. Vaikka emme varsinkaan aikuisten urheilijoiden kohdalla aina uskalla kohdata asioita, muistetaan tämä: urheilijat janoavat uutta, jos tietävät sen auttavan heitä.

https://bleacherreport.com/articles/1746115-how-michael-jordan-re-defined-his-game-to-extend-legendary-career

Lahjakkuus, sattuma, vai Määrätietoinen harjoittelu?

Urheilijan fyysiset valmiudet määrittävät osan siitä, mihin tämä kentällä kykenee. Myös lentopallossa hyppypaikat vaihtelevat: joskus kyse on fysiikasta, joskus puhtaasta sattumasta ja joskus alitajuisesta sopeutumisesta pelin vaatimuksiin. Fakta joka tapauksessa on, että osa urheilijoista pystyy sisäisen palautteen avulla (miltä kehossa tuntuu yhdistettynä siihen, mikä suorituksen lopputulos on) muuttamaan suoritustaan paremmaksi- ja ilmeisesti täysin asiaa miettimättä tai tiedostamatta. Vastustamattomasti kutsumme näitä yksilöitä lahjakkaiksi tai lupaaviksi. Heillä onkin lupa olla tietämättä, kuinka kehitys tapahtuu, mutta ongelmia seuraa heti, jos me valmentajatkaan emme tiedä!

Sisäisen palautteen vaihteleva laatu on uskoakseni yksi iso syy epätasaisen kehityksen taustalla. Esimerkiksi pihapelien hyödyistä on osin ristiriitaista tutkimustietoa, ja syy tähän saattaa löytyä juuri Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä. Isossa data-analyysissa pihapelit eivät välttämättä aina ole uraa merkittävästi auttanut asia, sillä kehitys riippuu siitä, toteutuvatko kaikki viisi tekijää ”yhtä aikaa” (tehtävä, palaute, haaste, keskittyminen ja toistot.) Joidenkin urheilijoiden kohdalla tämän täytyy tapahtua selvästi muita useammin. Kaikkien tapauksessa näin ei kuitenkaan ole, ja niin harjoitteluun jää se osaavan valmentajan mentävä aukko. Koen lisäksi, että näiden viiden tekijän yhtäaikaisesta toteutumisesta ilman valmentajaa keskustellaan liian vähän. Kriteerien systemaattinen ymmärtäminen ja levittäminen tekisi suuresta määrästä urheilijoita ”lahjakkaita”, harvojen onnekkaiden sijaan.

Valmennuksen taito

Koska peli opettaa itse tunnetusti parhaiten, jää jäljelle kysymys koutsin roolista. Valmennuksen taito saattaa hyvin olla sitä, että tietää mihin puuttua, ja mihin ei. Mielenkiintoista kyllä, olen tehnyt huippuvalmentajista seuraavan huomion: He eivät pelkää puuttua asioihin, vaikka implisiittinen oppiminen ja sisäinen palaute parhaita olisivatkin. Mieleen nousee tässä myös Carl McGownin viisaus. Carl toisti klinikoilla usein, kuinka ”fatigue inhibits motor learning” (väsymys rajoittaa motorista oppimista.) Tivasin mestarilta, että tämähän vie vain yhteen johtopäätöksen: väsyneenä ei kannata treenata! Carl vastasi tapansa mukaan lakonisesti: ”Lauri, fatigued motor learning is still motor learning.” Kannattaa siis muistaa, että vaikka puhuttu palaute ei ole yhtä tehokasta kuin oma oivaltaminen, joissakin tilanteissa se on silti ok. Epäsuorilla menetelmillä ei aina saa kaikkea haluttua oppimista aikaan, tai jos saa, aika ei riitä (esim. tärkeän kilpailun alla.)

Mitä siis teetkin, ei kannata lakata valmentamasta. Sanotaan, että 100% asioista, joihin et puutu, eivät muutu. Luku ei varmaankaan ole ihan noin pyöreä, mutta ainakin itse olen liian usein sivusta seurannut vain toivoen, että tämä tai tuo korjaantuisi. Vaikka toivoakin tarvitaan, se ei voi olla suunnitelma. Autetaan siis urheilijoitamme ymmärtämään omaa prosessiaan paremmin- ja myös palautteen lahjaa osana sitä. Loppuun vielä lukemista, vastapainoksi innokkaimmille:

https://www.teamusa.org/USA-Volleyball/Features/2014/June/04/LIMIT-Your-Coaching

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Pelaajien Osallistamisesta

31 Oct

Urheilijan osallistaminen omaan prosessiinsa on yksi valmennusmaailman suurista muutoksista. Asia on joissakin maissa ja lajeissa jo vanha juttu, ja lopuissakin toivottavasti kulman takana. Pohdin kirjoituksessa, miksi näin perustellusti kuuluukin olla. Lisäksi painotan, että osallistaminen tarvitsee rinnalleen ymmärrystä kokonaisuudesta.

Pähkinänkuoressa kunnioittava vuorovaikutus ja toisen kuuleminen toimivat tuottaen hyvinvointia ja tuloksia, koska ne ovat linjassa käyttäytymisen lakien kanssa. Urheilijoiden kuulemisessa on -etenkin huippujoukkueissa- kuitenkin omat riskinsä. Valta päättää tärkeistä kysymyksistä on aina oltava suvereenisti jollakin, eikä urheilijalla ole samaa kokonaiskuvaa (saati intressejä) kuin valmentajilla. Johtajalta vaaditaan siis taitoa sekä kuulla muita, että pitää ratkaisevat langat yhä omissa käsissä.

Esimerkkejä hyvästä johtamisesta

Suomalainen huippu-urheilu on jo hyvän tovin kulkenut yllä kuvattuun, yksilöllisemmän ja pehmeämmän ihmiskäsityksen suuntaan. Joissakin (etenkin yksilö-) lajeissa keskusteleva kulttuuri ja urheilijan osallisuus ulottavat lisäksi juurensa kauas menneisyyteen. Matkan varrella asialla on ollut monta puolesta puhujaa aina kiekon Alpo Suhosesta olympiakomitean Kirsi Hämäläiseen. Suurin muutos on kenties ollut Suomen ammattimaisimmassa ja perin miehisessä lajissa, jääkiekossa.

Tasavertaisessa dialogissa valmentaja sekä kysyy, että kuuntelee ja saa urheilijan tuomaan esiin omat ajatuksensa. Vaatii valmentajalta hyviä vuorovaikutus- ja yhteistyötaitoja luoda ehjä kehittämisprosessi jokaisen urheilijan kanssa.” Erkka Westerlund

Nykyisistä huippukoutseista ehkä juuri Westerlund on puhunut dialogin ja osallistamisen puolesta tuloksekkaimmin. Yhteistyö pelaajien ja valmennuksen välillä ei lisäksi ole mikään trendi, vaan tullut jäädäkseen. Tavallaan se myös yhdistää tuloksenteon ja monet yhteiskunnan keskeisistä arvoista. Muutos on jo niin pitkällä, että moni urheilua seuraavakin tietää tarkkaan, mitkä tekijät kantavat esimerkiksi joukkuepelien maajoukkueita. Leijonien MM-kulta on tästä hyvä esimerkki, kuten myös Huuhkajien häämöttävä kisapaikka. Aiheesta voi lukea lisää futiksen kautta mm. täältä:

https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/opetus-ja-opiskelu-yliopistossa/jalkapallomaajoukkueen-valmentaja-markku-kanerva-voisimme-olla-maailman-parhaita-ryhmahengessa

Kun osaat ja kykenet

Mikäli koutseja on uskominen, suomalaisten vahvuus on nimenomaan ollut vahva joukkuekulttuuri. Mutta miksi osallistaminen toimii niin hyvin? Moni nykyisistä valmennuskoulutuksista pitää sisällään Edward L. Decin & Richard Ryanin itsemääräämisteorian, joka pyrkii selittämään ihmisen motivaatiotekijöitä. SDT:n peruskomponentit ovat ytimekkäästi kuvattuina (1) pätevyys, (2) autonomia ja (3) yhteisöllisyys.

https://en.wikipedia.org/wiki/Self-determination_theory

Valmentaja pystyy siis kasvattamaan urheilijan sisäistä motivaatiota lisäämällä tämän pätevyyttä, itsemääräämisoikeutta, sekä tunnetta siitä, että hän on osa jotakin suurempaa yhteisöä. Nämä kolme eivät lisäksi ole kulttuurisidonnaisia vaan universaaleja halki kulttuurien. Tämä antaa ymmärtää, että niillä on yhteinen biologinen pohja, mikä puolestaan tarkoittaa useimmissa tapauksissa sitä, että osaavat, itsenäiset ja yhteistyössä toimivat ihmiset ovat myös selviytyneet luonnossa parhaiten. Vain askelta kauempaa kirjallisuudesta löytyy myös toimijuuden käsite:

Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)

Toimijuuden säilyminen on meille eheyttävää, ja peräti elinehto. Jos menetämme kyseisen kyvyn, voi hintana olla traumatisoituminen. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat tätä samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistää taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu ja kokemus pirstaloituu (van der Kolk, 2014, s. 82. mukailtu.)

Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta kukaan ei ulkona kuule huutoasi ja turvavyö on juuttunut. Vaikka rekka viime hetkellä ajaankin ohi, olet vaaran armoilla jäänyt ratkaisevasti yksin ja menettänyt toimijuuden. Ei mikään miellyttävä ajatuskoe, ja raffi esimerkki, mutta vaikka karvan vahinkoa ei tapahtunut, olet fysiologisesti eri ihminen tapahtuneen jälkeen. Kääntäen ei ole mikään ihme, että voit hyvin silloin, kun osaat ja pystyt itse vaikuttamaan asioihin, ja kun sinulla on yhteisö, ja joka tarvittaessa suojelee.

Valmentaja päättää rajoista

Mikä sitten voi mennä pieleen, jos kuulemme ja osallistamme ihmisiä? Ennen kuin valmentaja voi varsinkaan ylemmillä tasoilla menestyksekkäästi osallistaa, tulee tällä olla 1.) vankka substanssiosaaminen alalta ja 2.) ympäristönä ihmisiä, jotka jo ymmärtävät ja kunnioittavat tärkeimpiä yhteisiä arvoja. Moni urheilija kokee itse tuntevansa lajinsa parhaiten, ja tavallaan tämä pitää toki myös paikkansa. Ei kuitenkaan liene yllättävä tieto, että mitä korkeammalla tasolla toimit, sitä kunnianhimoisempia ihmisiä tapaat, eivätkä he aina tiedä asioista sinua paremmin. Valmentaja joutuu usein taiteilemaan erittäin voimakkaiden (ja joskus sairaalloisten) intressien ristiaallokossa.

As a leader, your credibility depends completely on the way you enforce rules you’ve made. For them to have any value, they have to apply equally to everyone. … We escorted him from the practice field. His behavior was a direct challenge, but it was also an opportunity to make my point. I called the team together, told them there was one person in charge, and whether they liked it or not, things were going to be done my way.” –Tom Coughlin (Earning the Right to Win, 2013, s 37-38, alleviivaukset omiani.)

Tiedän, että tällainen NFL:n ”my way or the high way” ajattelu sopii erittäin huonosti nykyajan julkiseen urheilukeskusteluun, mutta se ei tee asiasta yhtään vähemmän tärkeää. Eikä kovaa johtajuutta pidä tulkita väärin: voit yhä enimmäkseen olla niin lempeä koutsi, kuin ikinä. Tarpeen tullen sinun on kuitenkin kyettävä kovuuteen, sillä jos auktoriteetti huipulla rapisee hiemankin, on laivassa useampi henkilö heti valmiina johtamaan. (Tilanne on periaatteessa sama myös juniorijoukkueessa, vaikka tahojen paineet ja panokset ovat pienempiä, ja valmentajaa suojelee myös ikäero.)

Suomalaisessa urheilussa on onneksi jo hyviä esimerkkejä kulttuureista, joissa ydinarvot ovat laajalti jaetut. Vaikkapa Jukka Jalosen auktoriteetti on maajoukkueessa monesta syystä niin kiistaton, että hän kykenee antamaan vastuuta ja tilaa ilman, että kukaan muu alkaisi kuvitella olevansa joukkueen päättävä taho. Leijonat on vahva instituutio, ja sellaisena erittäin harvinainen. Ammattilaiskentillä tilanne on tällainen kuitenkin vain harvoin. Siellä koutsin tulee jo määritelmän mukaan olla kykenevä jatkuvaan rajojen puolustamiseen. Arvoiltaan stabiilissa ja vanhassa instituutiossa tilanne siis helpottuu, mutta kuten esimerkiksi ManU:n suunta Sir Alex Fergusonin jälkeisellä aikakaudella osoittaa, mikään joukkue ei ole immuuni valtatyhjiölle.

Kun kierrän puhumassa aiheesta, korostan itsekin vuorovaikutustaitojen ja ihmisen kuulemisen merkitystä. Lisään johtamisen tarinaan kuitenkin myös nämä kaksi muuta asiaa. Suuri osa tuloksesta riippuu valmentajien substanssiosaamisesta. Lisäksi meidän on muistettava maailman tappiin saakka rajojen merkitys. Niissäkin tilanteissa, kun ryhmä on itse riittävän kypsä saamaan tilaa, vaatii kehittyminen jatkuvaa riman nostoa. Vain harva pystyy tähän yksin, joten osaavan valmentajan on löydyttävä läheltä.

Discipline equals freedom,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Työ ja Oppijan Aikataulu

27 Aug

Syksy on suosikkini. Näin on aina ollut, ja epäilen ettei syksyn lapsi koskaan muuta mielipidettään. Tähän on monta syytä, mutta päällimmäisenä syksyssä kiehtoo uuden alku. Keväällä luonto ehkä herää, mutta koulut, sarjakaudet ja normaalielämän rytmi alkavat kaikki elo-syyskuussa. Ja hyvin monena vuonna syksyn tuulet tarkoittivat myös tuoreen seikkailun alkua, uudessa maassa, milloin missäkin.

Tänä vuonna olen ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen palannut samaan paikkaan töihin kuin edeltävänä keväänä. Kuopio ja LEKA Volley tuntuvat hyvältä. Uusi kiehtoo aina, mutta uskon todellisimman mielihyvän silti tulevan sitoutumisesta yhteen asiaan kerrallaan. Siinä kehittymisestä ja huolellisesta arjesta- ei niinkään uudesta ja kiiltävästä, saati jatkuvista isoista muutoksista. Kirjoitin viime vuonna mieleisen jutun otsikolla Intohimo vai Eläke. Myös tämä blogi sivuaa noita samoja aiheita, tosin tällä kertaa enemmän oppimisen näkökulmasta.

Olen useampana vuonna vieraillut kouluissa puhumassa. Jos joku tuttu opettaja pyytää vierailulle, suostun poikkeuksetta. Koskaan ei ole haitaksi puhua merkityksellisistä asioista ja nähdä nuorten palo mennä elämässä eteenpäin. Erityisen hyvä kohderyhmä ovat lukion 3. luokkalaiset, joilla on suuret valinnat ja elämä edessä seuraavana keväänä. Minne he haluavat elämässään mennä? Minkälaisia unelmia heillä on? Jossain vaiheessa jokaisen kai pitäisi tietää mikä kustakin tulee isona. Näin ainakin monet opettajat, vanhemmat ja yhteiskunta meitä muistuttavat.

Nuoria kuunnellessa on helppo peilata myös omaa matkaa 33-vuotiaaksi valmentajaksi. Huomasin tämän elokuisen luokan edessä, että 17-18v opiskelijoiden suunnitelmat olivat sekoitus omia ja muiden ajatuksia. Ja usein on vaikeaa erottaa mikä on mikä: haluanko minä todella tätä, vai haluaako sitä esimerkiksi äiti, isä, tai joku kaveri. Muistan itsekin lukiossa haaveilleeni vaikka minkälaisista urista, vaikka tiesin niistä todellisuudessa vain vähän. Aikanaan opin kuitenkin, että tuosta en pidä, ja syy on tämä. Tuosta taas pidän siitä ja siitä syystä. Ei kukaan voi tietää jostakin alasta määräänsä enempää, ennen kuin on siihen jotenkin tutustunut. Tämä taas tapahtuu yleensä vasta vuosia myöhemmin, eikä suinkaan abiturienttina. Pidän edelleen perin toimimattomana ajatusta, että ennen 20v pitäisi tarkalleen tietää mitä elämältä haluaa.

It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” Dr. Carl McGown

Kysyin jokaiselta oppilaalta mikä hänestä tulee isona ja miksi. Lisäksi kysyin mitä aihetta kukin pitää suurimpana intohimona ja kiinnostuksen kohteenaan. Huomasimme, että vaikka joku aidosti rakasti biologiaa, toinen saattoi pitää siitä vain välineenä tiellä lääkäriksi tai varakkaaksi. Kummassakaan ei ole mitään vikaa, mutta tie halki elämän näyttäytyy kovin eri tavalla ajattelutavasta riippuen. Arki voi yhdellä tavalla olla rikasta, toisella mahdollisesti köyhää, tai jopa tylsää. Oli huojentavaa nähdä, kuinka fiksuja nuoria lukiolaiset olivat, sillä tällaisten asioiden pohtiminen ei ollut heille vierasta. Kannustin jokaista tekemään juuri sitä, mistä pitää eniten, sillä kenelläkään meistä ei ole liikaa aikaa maan päällä.

Olet mitä toistuvasti teet. Aristoteles

Vaikka uskon monen selviävän pitkälle vain omia mielenkiintojaan seuraten, toisinkin voi käydä. Joillekin elämä on näköalatonta, ja osa ei edes tiedä muista vaihtoehdoista. Moni kiipeää tylsistyneenä niitä kuuluisia uratikkaita asuntolainan, perheen ja oravanpyörän merkeissä alusta loppuun. Harvalla nuorella itsellään kuitenkaan on tällaisia ”unelmia”, vaan ne ovat usein joko jonkun opettamia, tai vain yhteiskunnassa hiljaisesti sisäistettyjä. En tässä sen koommin ota kantaa yhteiskunnallisiin asioihin, totean ainoastaaan, että jos on liian kiire mennä eteenpäin, ei ehdi ajatella miten ja minne oikeastaan on matkalla.

It is your work in life that is the ultimate seduction.” – Pablo Picasso

Täytyy lisäksi myös korostaa, että töitä elämässä täytyy tehdä. Oma syyni tähän uskomukseen tosin on moninaisempi kuin perinteiset perheen toimeentulo ja yhteiskunnan pyöriminen, näitä tärkeitä asioita mitenkään väheksymättä. Uskon vakaasti pätevyyden tunteen ja toimintaan uppoutumisen olemaan ne asiat, jotka lopulta tekevät työstä niin mielekästä. Itseasiassa en usko ihmisen kykenevän olemaan todella onnellinen ilman jotakin päivittäistä mielekästä toimintoa, josta ajan kanssa muodostuu osa hänen identiteettiään.

Työurien suhteen puhutaan paljon rahasta, mutta paljon vähemmän siitä, nauttiiko kyseinen ihminen elämästään tai kokeeko hän merkityksellisyyttä samalla kun ”tulee toimeen.”

Moni ei edes usko näiden molempien olevan mahdollista. Varmasti onkin ajanjaksoja, jolloin on vain käärittävä hihat ja maksettava laskut. Ei myöskään pidä haihatella- olisi perin typerää ajatella, että joku ammatti olisi aina vain kiva. Mutta nämä lausunnot lausuttua voi hyvällä syyllä kysyä, onko oma työura päivänpäätteeksi sellainen, jota kohtaan voi kokea intohimoa. Ja onko se sellainen, joka varhain abiturienttina päätetään vuosiksi eteenpäin?

Pelkistäen voisi sanoa, että vain lyhyen hetken elämässä ihminen on todella vapaa sekä muista ihmisistä, että suuremmista sitoumuksista. Tämä hetki on lukion -ja miehillä armeijan- jälkeen: Olet täysi-ikäinen, mutta sinulla ei vielä ole puolisioa, lapsia, lainoja, tai muita velvotteita ketään kohtaan. Moni oppilaista sanoikin, että haluaa matkustaa, olla vuoden ulkomailla, tehdä jotain muuta. Osasta taas olin aistivinani, että ajatus tavallisesta poikkeamisesta hieman hirvitti. Jokaisen kuitenkin soisi oman aikataulunsa mukaisesti oppivan jotakin itsestään ja siitä, mitä todella haluaa tehdä.

http://www.storymusgrave.com/biography_biographies_single_page.htm

Live in the moment, the past is history, the future is a mystery, the destination is unknown.” –Story Musgrave

Allekirjoittanut ei vielä tiedä, mikä hänestä tulee isona, mutta onneksi sitä ei tarvitse aina tietääkään. On täysin OK vain mennä, oppia, ja uusiutua. Astronautti Story Musgrave (tästä kaverista kannattaa oikeasti lukea) kertoo seitsemän maisterin tutkinnon ja radikaalien uran vaihtojen jälkeen rakastaneensa ”itsensä uusimista” ja uusien haasteiden etsimistä. Elämä oli hänelle ensisijaisesti ”matka”, ei määränpää, ja näin hän käytti koko elämänsä tehden asioita, joita halusi tehdä, omassa aikataulussaan ja muista välittämättä. Austronautti, joka vapaa-ajallaan toimii traumakirurgina on aika äärimmäinen tapaus erilaisten asioiden tekemisestä elämässä, ja sellaisena varsin kiintoisa. Monella meistä on kuitenkin arkisempiakin esimerkkejä uran käänteistä, jotka tapahtuvat oppijan aikataulussa.

Oma tieni yrittäjäksi on ollut juuri tällainen. Ja jopa niin huomaamaton, että ympyrän sulkeutuminen ei edes ollut käynyt mielessä ennen näitä englannin tunteja, joilla vierailin. Vuoden 2005 syksyllä lopetin Havaijilla kauppatieteiden opiskelun, sillä bisnes ei minua yksinkertaisesti kiinnostanut. Vaihdoin kieliin ja viestintään, ja rakastin jokaista päivää yliopistolla. Mikä tärkeintä valmentajani kannustivat valinnan tekemiseen- ja ihmettelivät miksi alunpitäenkään halusin tehdä jotakin, mitä kohtaan en tuntenut mielenkiintoa. Muistan tuolta ajalta myös erään kaverin, joka oli hullun kiinnostunut yrittäjyydestä ja halusi heti yrittäjäksi, eikä käydä yliopistoa. Hänelle ura oli jo varhain selvä juttu, aivan kuten joillekin oman lajin valinta on jo varhain selvä.

Edelleen muistan tuolloin miettineeni, että ”tuo ei kyllä kiinnosta minua yhtään.” Kun sitten luokan edessä kävimme asioita läpi tajusin, että todellakin: olen tänä vuonna itse myös perustanut yrityksen, ja koen yrittäjyyden ja bisneksen paljon mielekkäämpänä kuin kymmenen vuotta sitten. En voinut olla miettimättä… Näkisinkö asiat nyt samalla tavalla, jos olisin vanhempien tai muiden painostuksesta hampaat irvessä opiskellut jotakin, josta en pidä?

On paljon helpompi tehdä kovasti töitä, kun teet töitä intohimosi parissa. Tunsin luonnollisesti mielihyvää siitä, että urheilu ja kielet olivat tuoneet uran, joka sitten kymmenessä vuodessa teki täyden ympyrän takaisin bisnekseen. Yllämainittu ”pace of the learner” viittaa meidän valmentajien jatkuvaan kärsimättömyyteen, kun pelikentällä ei tapahdu asioita, joita haluaisimme siellä tapahtuvan. Hyvä valmentaja muistaa alusta asti, että on hyödytöntä suunnitella harjoituksia kuukauden päähän… Sillä emme vielä tiedä kuka osaa, ja kuka on valmis mihinkin.

Ettei kukaan vahingossakaan ajattelisi, että liputan tässä helpon elämän tai pitkän reppureissulaisuuden puolesta, muistutan vielä työn tärkeydestä. Jos et tee kovasti töitä, et myöskään tule sillä alalla juuri kehittymään, saati siitä todella nauttimaan. Sinulle ei lisäksi todennäköisesti aukene ovia, jotka ahkerammille usein aukeavat. Myös uraputkesta välittämättä on paljon helpompi elää ja hengittää tietäen, että lentokoneen tippuessa matka on tähän päivään saakka ollut oma ja merkityksellinen matka, eikä jonkun muun. Kannustan kaikkia edelleen tekemään ahkerasti sitä, mikä tuntuu itsestä oikealta. Jos jokin ei tunnu hyvältä, niin ei kun rohkeasti uutta etsimään… Ja oppaaksi Alan Watts:

What do you desire?

https://www.youtube.com/watch?v=VPCp5xsP-vk

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com