Tag Archives: Pitkän Tähtäimen Suunnitelmat

Ruotsalainen Kultakaivos

31 May

Kuunteleminen on hyvä tapa oppia. Tarvitsee vain hankkitua viisaampien seuraan ja ymmärtää itse olla hiljaa. Pääsarjakausi antaa valmentajalle huonosti mahdollisuuksia tavata uusia ihmisiä, mutta maajoukkuekaudella tilanne on vähän parempi. Yritän säännöllisesti löytää aikaa mielenkiintoisten ihmisten tapaamiseen, sillä ei ole hyvän keskustelun voittanutta.

Svenskarna som vågar

Tapasin sarjakauden aikana Ruotsissa kaksi tällaista herrasmiestä. Kavereista tunnetumpi, Dr. K. Anders Ericsson, on Florida State Universityn tutkija ja ”Peak” (2016)- teoksen kirjoittaja. Anders on erikoistunut huippuosaajien (tai ”eksperttien”) tutkimiseen ja tehnyt yhteisyötä myös lentopallovalmentajien kanssa. Lisäksi hänen veljensä Lars pelasi vuosia sitten lentopalloa valmentamassani Sollentuna VK:ssa. Söimme lounasta ja totesin jälleen, että ruotsalaiset todella ovat maailman mukavimpia ihmisiä. Anders painotti keskustelussa samaa asiaa kuin kirjassaan: valmentajan merkitys huippuja tuottavan ympäristön luomisessa oli ratkaiseva. Usein jossakin pinnallisesti epätodennäköisessä paikassa on pieni ”menestyksen tasku”, tai ”kultakaivos” joka vuodesta toiseen kasvattaa yksilöistä voittajia. Puhuimme myös eräästä ruotsalaisvalmentajasta, joka pari kymmentä vuotta sitten lähti valloittamaan maailmaa.

http://www.volleyhall.org/anders-kristiansson.html

Hall of Fameen viime vuonna valittu Anders Kristiansson on elävä lentopallolegenda, ja maailmalla miltei tunnetumpi kuin kotimaassaan. Viime kaudella Japanissa valmentaneen Kristianssonin oikeana kätenä toimii suomalainen Tommi Tiilikainen, ja kuinka ollakkaan, ”AK” myös valmensi taannoin Sollentunassa. Usein hämmentää, kuinka pieni paikka maailma todella on. Kauden jälkeen Kristiansson lomaili Tukholmassa, ja juttelimme pariin otteeseen.

Siinä missä Ericsson tutkii menestystä, Kristiansson luo sitä. AK:n ura on niin täynnä voittamista, että sitä on miltei vaikea uskoa todeksi. Anders valmensi ensin Ruotsissa kahta seuraa (miehissä Lidingöä ja naisissa siis Sollentunaa) yhtä aikaa 1970- ja 80-luvuilla. Yhteensä joukkueet voittivat hulppeat 26 Ruotsin mestaruutta. Ruotsin miesten lentopallo nousi tyhjästä hänen johdollaan maailman huipulle ja n. 10 vuoden ajan länsinaapuri osallistui kaikkiin kovimpiin turnauksiin EM, MM, ja Olympiatasolla. Hyvänä päivänä, Anders sanoi, he olivat yksi maailman kolmesta kovimmasta joukkueesta. Tyyliin: ”On a good day, I think Soviet Union is no problem for us.” Mietin kuunnellessa, että kuinkahan monessa lajissa kukaan on koskaan voinut sanoa noin? (Ruotsin tarina huipentui juuri Neuvostoliiton kaatoon 1989 EM-kisojen välierässä- ja hopeiseen mitaliin finaalissa.)

Vähintään yhtä mielenkiintoista oli kuitenkin kuulla Ruotsin lentopallon jyrkästä romahduksesta 90-luvulla. Kun Anders lopullisesti lähti maailmalle kahdenkymmenen vuoden (1976-96) työn jälkeen, menestys kirjaimellisesti lähti hänen mukanaan. Ruotsi ei ole tähän päivään mennessä selviytynyt karsinnoista yksiinkään EM- tai MM-kisoihin. Länsinaapurissa puhutaan asiasta yhä. Sanotaan, että kaikki halusivat olla osana menestystä. Silti lentopallopiireissä ei koskaan laajemmin ymmärretty niitä arvoja ja uhrauksia, jotka huipulle olivat kantaneet. Ei ole kovin liioiteltua sanoa, että Ruotsin nousu ja tuho oli yhden ihmisen show.

Ruotsin jälkeen lähes kaikki miehen joukkueet noudattivat samaa kaavaa. Anders meni paikkaan, joka ei vielä ollut voittanut kaikkea. Hän alkoi rakentaa uutta, teki tulosta nopeasti, ja otti kaiken irti saatavilla olleista resursseista. Aikanaan hän lähti taas rakentamaan uutta. Sama toistui Belgiassa, Kreikassa ja viimeisenä Japanissa. ”We have to do more with less” oli edelleen miehen motto. Millä muulla voisikaan tyhjästä nousta maailman huipulle? Kristianssonin arvostusta maailmalla nostaa juuri se, että iso raha tuli kuvaan yleensä vasta myöhemmin.

Pockets of Excellence

Minne menestyviä urheilijoita tuottava kulttuuri voi sitten syntyä? Kirjallisuudessa toistuu käsite kultakaivoksesta, joka vuodesta toiseen tuottaa kovia urheilijoita ja tuloksia. Ericsson kuvasi näitä menestyksen taskuja omassa kirjassaan, samoin kuin mm. Daniel Coyle (The Talent Code, 2009) ja Rasmus Ankersen (The Gold Mine Effect, 2012) hieman eri termeillä.Tarina on aina pääkohdiltaan sama. Jossakin, usein sattumalta, kohtaa riittävä määrä oikeita ihmisiä, sekä valtava draivi tulla hyväksi. Vähemmän kehittyneissä maissa toimintaa ajaa tarve päästä elämässä eteenpäin urheilun kautta. Kaikissa tapauksissa menestyksen alkulähteeltä tuntuu löytyvän joku täysin tinkimätön valmentaja tai manageri, joka piiskaa kaikkea ja kaikkia eteenpäin.

”Never doubt that a small group of thoughtful, committed citizens can change the world; indeed, it’s the only thing that ever has.” – Margaret Mead

Ajattelin muinoin, että jos huippu-urheilun kulttuuri on pesiytynyt jonnekin tällä tavoin, se kestää kuin itsestään lumipallon pyöriessä alas mäkeä vetäen aina uusia ihmisiä puoleensa. On kuitenkin huomattavasti yleisempää, että pitkäänkin loistaneet seurat tai joukkueet ovat todellisuudessa yhden tai muutaman kylähullun aikaansaannoksia. Jonkun on tehtävä työ, jolla harvoin rikastuu ja joka vaatii sinulta paljon. Pääsyy huipputekijöiden vähyyteen on kenties juuri se, että aniharvalla on halua todella tehdä ne asiat, jotka menestymiseen vaaditaan. Sinun täytyy haluta olla hyvä tai paras, ja pystyä uhraamaan paljon aikaa ja ihmissuhteita tämän edestä.

Poikkeuksellisen valmentajan lähtiessä lähtevät kuitenkin yleensä myös tämän rekrytoimat ja tuottamat urheilijat ja pian koko homma kuivuu kasaan, koska uutta kasvua ei ole. On hurjaa, että joskus vain muutamassa kuukaudessa tuotetta ei enää tunnista samaksi. Vuoden tai kahden päästä seuraa ei kenties ole olemassa ensinkään. Eri mittasuhteissa Ruotsin kaltaisia esimerkkejä löytyy kaikkialta, jopa rikkaimmista lajeista ja liigoista. PNMKY lakkasi olemasta pian Reino Kososen lähdettyä. Toisessa ääripäässä jopa Manchester United oli Manchester United vain silloin, kun Sir Alex Ferguson valmensi sitä.

”Ferguson: If the day came that the manager of Manchester United was controlled by the players—in other words, if the players decided how the training should be, what days they should have off, what the discipline should be, and what the tactics should be—then Manchester United would not be the Manchester United we know. Before I came to United, I told myself I wasn’t going to allow anyone to be stronger than I was. Your personality has to be bigger than theirs. That is vital.”

https://hbr.org/2013/10/fergusons-formula (alleviivaus omani)

Ensimmäisellä kaudella Fergusonin lähdettyä 2013 ManU jäi Valioliigassa 7.sijalle ja siten ensimmäisen kerran 22 vuoteen kolmen parhaan ulkopuolelle. Yhtään pyttyä ei ole seuraan sittemmin tullut, ja erään futiskoutsin sanoin ”siitä tuli tavallinen seura.” Perinteet toki elävät, eikä seuraus ollut täystuho kuten Ruotsissa. Vain yhden tekijän lähteminen jätti silti korvaamattoman aukon. Vanha sanonta kuuluu, ettei meistä kukaan ole korvaamaton, mutta huippu-urheilussa se ei välttämättä päde. Ymmärrän pointin siitä, että toiminta kyllä jotenkin jatkuu, mutta millä tasolla?

Kuinka pitkäkestoinen menestys on mahdollista?

Edeltävästä sitaatista on tullut tärkeä ohje ainakin tälle päävalmentajalle. Vaikka töitä tehdään mielekkäästi ja porukalla, on lopullisen vallan aina oltava jollakin. Uskon juuri tämän ominaisuuden olevan syy moneen ylä-ja alamäkeen. Se on yksinkertaisesti vaikein jälkipolville siirrettävä. Tietotaitoa saa kursseilta ja harjoituksista. Jokainen tavallisella älykkyydellä varustettu aikuinen kykenee opettamaan jokaista lajia. Valmentajissa on lisäksi varmasti riittävästi työtä pelkäämättömiä ihmisiä. Tärkein puuttuu silti usein. Kuka on valmis sanomaan voitontahtoisille urheilijoille ja sidosryhmille napakasti EI kerta toisensa jälkeen, kun sitä vaaditaan?

Johtajan pestissä projektin etu menee yksilöiden edun edelle, mikä tarkoittaa, että olet jatkuvasti jonkun epäsuosiossa. Me ihmiset haluamme olla pidettyjä, ja on todella vaikeaa opettaa jotakuta muuhun. Soihdun siirtyessä seuraavalle aniharvoin tajutaan, että tinkimättömuus arvoissa ei ole vain yksi jutuista. Se on SE JUTTU. Joukkueen arvomaailma on tosi ainoastaan silloin, kun yksilöt kokevat avainasiat samalla tavalla, ja tällainen tilanne on enemmän poikkeus, kuin sääntö.

Brigham Youngin entinen päävalmentaja Chris McGown vertasikin joukkueen arvoja perustuslakiin: ”The core values are the constitution of a team, and the head coach is their last bastion of defense.” Jos kukaan muu ei puolusta jotakin tärkeää arvoa, johtajan yksinkertaisesti täytyy tehdä niin. Muutoinhan organisaatio vähättelee asiaa, jonka on ilmoittanut syyksi olemassaololleen! Tätä yksinkertaista asiaa vähätellään, sillä etenkin seuroissa harvoin nähdään läheltä johtajan toimintaa. Ja jos sitä ei ole ymmärretty, ilmennetty, ja siirretty eteenpäin, yritys hajoaa käsiin arvojen ainoan puolustajan lähtiessä. Niin kävi myös Unitedissa.

“Indeed, if there is any one “secret” to an enduring great company, it is the ability to manage continuity and change—a discipline that must be consciously practiced, even by the most visionary of companies.” – James C. Collins (Built to Last, 2005)

Kultakaivoksen siirtäminen jälkipolville vaatisi nimenomaan, että sekä karismaattinen perustaja, että tulevat valmentajat ymmärtävät mitä menestys on, ja mitkä asiat siihen johtavat. Jos arvot ja periaatteet ovat eletyssä elämässä mukana, tietty taso on toiminnassa taattu. Sen jälkeen on kiinni tuurista ja tuulista, nostaako kyseinen kulttuuri itsensä taas kerran hetkeksi ykköseksi. Ja jos näin käy, pystyykö sama kulttuuri parin mestaruuden jälkeen olemaan kärsivällinen, puolustamaan arvojaan ja toistamaan syklin? Kirjoitin jo kymmenen vuotta sitten, että suomalainen lentopallo voisi joukkueurheilussa olla tällainen, harvinainen poikkeus. Länsinaapurista voimme hakea asiassa oppia ainakin kahdella tavalla.

Rakentamassa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , ,

Paras Tapa Voittaa

28 Feb

Urheilussa meuhkataan voitoista. Yrityksissä tuloksista. Työelämän vaatimukset kiihtyvät. Ei ihme, että monesta neuvottelusta tulee nolla-summa-peli, josta löytyy vain voittajia ja häviäjiä. Myös osa puheissa win/win- ajattelua kannattavista on yliotteen saatuaan hiljaisen tyytyväinen. Omaa etuahan tässä jargonin takana kuitenkin vain ajetaan. Voittaminen on mielenkiintoinen aihe monesta syystä, eikä vähiten siksi, että emme osaa voittaa parhaalla tavalla.

Läsnä tänään ja huomenna

Toivoa kuitenkin on, jos maltamme vähän hiljentää. Tiedämme jossain sydämen kolkassa, että elämään kuuluu muutakin kuin seuraava voitto. Kerromme lapsillemme, että kaikista tärkeintä on hyvä ja rehti kilpailu. Tarkoitamme sitä aidosti, mutta emme osaa selittää miksi näin on. Lapset tietävät joka tapauksessa, mihin he oman vertaisryhmänsä rankingissa kuuluvat, laskipa aikuinen leikeissä pisteitä ja voittoja tai ei. Huomionarvoista on, että lapset pyrkivät nousemaan oman hierarkian sisällä sisäsyntyisesti. He kuitenkin tekevät sen kuitenkin yleensä tavalla, joka ei haittaa kutsua seuraavaan leikkiin.

Me aikuiset tiedostamme tämän, mutta emme osaa sanoittaa sitä perheillemme, työpaikoista puhumattakaan. Tilaisuuden tullen jatkamme osaltamme korupuheita tuloksen tekemisestä ja voittamisesta, koska pomot sitä haluavat kuulla. Ikäänkuin voittamisen todennäköisyys paranisi, jos puhumme siitä yhtenään. Siinä missä moni elää tätä kapeaa hetkeä, johtajalla on velvollisuus katsoa tilannetta etäämmältä. Opimme hyväksymään, että yksittäisen ottelun lopputulos on paljon vähemmän omissa käsissä, kuin haluaisimme. On toki pelejä, joita et missään nimessä saisi hävitä. Niiden merkitys ei kuitenkaan pitkässä juoksussa onneksi ole kovin suuri. Pelien sarjan seuraamisesta tulee se juttu.

Pitkässä juoksussa sinulle tai yrityksellesi tapahtuu asioita, joiden et ikinä uskoisi tapahtuvan. Eikä auta kuin reagoida tavalla, joka mahdollistaa toiminnan jatkuvuuden. Myös tästä syystä kenen tahansa uraa kannattaa seurata pidemmällä aika välillä. Parhaat valmentajat saattavat seurata kiinnostavia pelaajia jopa vuosia ennen riittävää varmuutta hankinnan laadusta. Sama pätee valmentajia etsiviin seuroihin. Kaikki me haluamme tiimiimme voittajia. ManU:n Sir Alex Ferguson sanoi menestyksekkäästä urastaan, että hän eli aina kahta kautta yhtäaikaa. Tätä hetkeä, ja tulevaisuutta. Ja molemmissa oli voitettava.

Kahdenlainen perintö

Useimmilla aloilla tapaat samat toimijat uudelleen ja uudelleen. Tilanne on sama myös huippu-urheilussa, joskin sykli on yleensä yritysmaailmaa lyhyempi. Seuraava kohtaaminen saman kilpailijan kanssa on lähellä, ja edellinen kisa tuoreessa muistissa. Sanonta siitä, että vain voitot tai voittajat muistetaan ei ole vailla meriittiä, mutta se ei myöskään ole koko totuus. Vielä tulostakin paremmin ihmiset nimittäin muistavat tunteita. Erityisen hyvin he muistavat sen miltä tuntui, kun he olivat tekemisissä sinun kanssasi.

Huomionarvoista on, että tunnetasolla emme joskus ymmärrä kohtaavamme samat ihmiset vielä uudelleen. Evoluutiota pintapuolisesti ymmärtävät rummuttavat vahvimman selviytymistä osana omaa, machoa agendaansa. Vaikka selviytyminen on eläimille mustavalkoista hommaa, ei vertaus sovi tämän vuosituhannen ihmiselle. Löydämme itsemme tilanteista, joissa kisan molemmat osapuolet jatkavat elämän lisäksi niin liigassa kuin bisneksessä. Ja hyvä niin. Voittaminen tuntuu evolutionaarisistä syistä kuitenkin niin makealta, että unohdamme tämän ja käyttäydymme miten sattuu. Mikään ei ole typerämpää kuin epäeettinen kilpailu, ylimielisyys ja halu nolata tai moraalisesti tuhota kilpakumppani. Ei sellaista toimijaa kutsuta uudelleen pelaamaan. Eikä toiminnan tarvitse edes olla pahansuopaa. Riittää, että jätämme toiselle osapuolelle pienenkin epäilyksen siitä, että tämä ei nyt mennyt ihan reilusti.

Mitä enemmän ihminen tuntee kokeneensa vääryyttä, sitä varmempi voit olla, että löydät tämän edestäsi myöhemmin. Sama pätee kaikkialla elämässä: Kyseessä voi olla seuraava kotiottelu (lehdessä haukkumasi tuomarit eivät viheltäneet viimeistä kertaa), valtioiden rauhansopimus (Saksan 1919 häpeärauha ei varsinaisesti edesauttanut rauhaa vähän myöhemmin), tai vaikkapa tapa, jolla yrittäjänä toimit työntekijäsi vaihdettua kilpailijan leipiin. Kaikissa tilanteissa yhteistä on tulevaisuuden unohtaminen tässä ja nyt. Kilpailullisen tuloksen lisäksi elämään jää perintösi ihmisenä ja eettisenä toimijana.

Tilannetta mutkistaa se, että elämässä on paljon vähemmän urheilun kaltaisia 1v1 kilpailuja. Paitsi, että et koskaan halua olla huono voittaja, monia eteentulevista tilanteista ei pitäisi nähdä vastakkainasetteluina lainkaan. Kaikista yleisimmät (ja tärkeimmät!) neuvottelut tapahtuvat toisensa tuntevien ihmisten kesken. Heihin kuuluvat alaisesi, esimiehesi ja asiakkaasi, ystävistä ja perheestä nyt puhumattakaan. Aina, kun osapuolet kohtavat vuorovaikutustilanteessa, on vaihtoehtoja kaksi. Jompi kumpi osapuolista voi olla tyranni (valta tehdä kaikki päätökset) ja toinen orja (ei mitään valtaa.) Parempi vaihtoehto on, että ihmiset kohtaavat toisensa kutakuinkin tasavertaisessa neuvottelussa.

Koska oman edun ajaminen on kuitenkin niin verissä, eivät monet meistä ole hyviä neuvottelijoita. Jos emme ole tarkkana, hyvät aikomukset unohtuvat. Keho kokee psykologisen konfrontaation yhtä voimakkaana uhkana kuin fyysisen, ja valmistaudumme voittamaan. Adrenaliinen hyrrätessä on edelleen hyödyllistä muistaa, että elämä jatkuu myös huomenna. Ei ole väliä, tapahtuuko tämä vaimosi, alaisesi tai asiakkaasi kanssa. Ehkä olet taitavampi, nokkelampi tai aggressiivisempi. Tai ehkä olet itsepäisempi ja voimakkaampi, ja pääset sanelemaan ehdot. Onneksi olkoon, olet voittanut tämän kierroksen. Ikävä kyllä joudut nyt elämään yhteistyökumppanin sijaan häviäjän kanssa. Et koskaan halua voittaa neuvottelua tai vuorovaikutustilannetta yhtään suuremmalla voimalla tai marginaalilla kuin on tarpeellista. Etkä varsinkaan, jos kyseessä on sinulle tärkeä ihminen.

Elämä pelien sarjana

Paras tapa voittaa ei siis ole se, joka uhraa tulevan tämän hetken edestä. Elämä ei ole yksi peli, vaan pelien sarja, ja voittaja on se, joka kutsutaan pelaamaan uudelleen ja uudelleen. Tämä on myös se intuitiivinen oppitunti, jonka lapsemme tietävät, mutta jota emme itse osaa pukea sanoiksi. Biologisesti ihminen tarvitsee yhteistyötä selviytyäkseen, ja luonnon nokkela apukeino on yhteistyökyvyn kehittäminen.

Tämä alkaa varhain: Vanhempien merkitys lasten kehityksessä on suurin noin neljään ikävuoteen asti. Siinä vaiheessa lapsi on toivottavasti riittävän hyvin sosialisoitunut, että hän pääsee mukaan ikätoverien leikkeihin. Jos lapsi taas ei osaa toimia (joka on vanhemmat vika, ei lapsen), hän ei pääse ratkomaan sosiaalisia tilanteita ja kehittymään vertaisryhmän mukana kohti onnistunutta aikuisuutta. Kukaan ei nimittäin halua toimia kiukkuisen viisivuotiaan kanssa. Sama pätee kiukkuiseen 50-vuotiaaseen.

Vastavuoroisuuden periaate on ihmiselle tärkeä ja voimakas. Lapset luonnostaan tietävät, että sinun tulee toisinaan antaa toisen jollain tavalla ”voittaa” tullaksesi kutsutuksi  jatkopeleihin. Tätä ei pidä ymmärtää siten, etteivätkö lapset esimerkiksi pallopeleissä yrittäisi pärjätä, tai tarvitsisi vanhemman apua. He oppivat tekemään eniten maaleja, mutta silti kohtelemaan muita reilusti.

Aikuisena on tärkeämpää osata pitää kiinni omista rajoista ja eduista, mutta lukematon määrä ovia – kutsuja seuraavaan peliin – avautuu sille, joka lähestyy alaansa muutkin pelurit mielessä pitäen. Urheilussa näitä ovat mm. pelaajat, valmentajakollegat, seurapomot, tuomarit ja yhteistyökumppanit. Koskaan et tiedä mihin töihin myöhemmin pääset, kun jätät jälkeesi reilun ja kestävän perinnön. Simon Sinek sivuaa aihetta pidemmästi siitä kiinnostuneille: https://www.youtube.com/watch?v=_osKgFwKoDQ

“If you fulfill your obligations everyday you don’t need to worry about the future.”

– Dr. Jordan B. Peterson

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , ,

Kulttuurin Rakentaminen

29 Jun

Suomi pelaa parhaillaan Maailman Liigaa. Liigajoukkueet harjoittelevat, ja juniorit toivottavasti notkuvat rannoilla pelaten aamusta iltaan 2v2 pienpelejä. Kuopiossa taas on lähtenyt käyntiin LEKA Volleyn kolmas toimintavuosi. Harjoittelemme salissa toukokuulta kesäkuun loppuun ennen heinäkuun omatoimijaksoa. Iloksemme olemme huomanneet, että alamme vähitellen olla itsemme näköisiä. Seuralle on rakentumassa tunnistettava kulttuuri.

Mitä tai mikä kulttuuri on?

Määritelmiä piisaa, mutta tässä ensimmäinen hausta löytynyt:

http://www.merriam-webster.com/dictionary/culture

  • : the beliefs, customs, arts, etc., of a particular society, group, place, or time
  • : a particular society that has its own beliefs, ways of life, art, etc.
  • : a way of thinking, behaving, or working that exists in a place or organization

Kulttuuri siis on, viimeisen kohdan mukaan, ”tapa ajatella, käyttäytyä tai tehdä työtä jossakin paikassa tai organisaatiossa.” Meistä jokainen kuuluu useampaan kulttuuriin yhtäaikaisesti. Olemme suomalaisia, perheenjäseniä, seuran jäseniä ja niin edelleen. Jokaisella perheellä on omat arvonsa, tapansa ja tottumuksensa, ja ne eroavat kaikista muista perheistä jollain tapaa. Lisäksi jokainen ulkomailla käynyt ymmärtää, että Roomassa elämä on erinäköistä kuin Härmässä. Kaikissa kulttuureissa ja perheissä vaalitaan niitä tapoja ja malleja, joita arvostetaan.

On kuitenkin mahdollista, että kulttuuria urheiluseurassa ei tietoisesti rakenneta, tai sen suurta merkitystä ei ehkä tiedosteta. Kulttuurista vain tulee jotakin; sen annetaan siis rakentua orgaanisesti. Ihmiset sattuvat käyttäytymään ja tekemään töitä tietyllä tavalla, ja vuosien saatossa ja ihmisten vaihtuessa tämä vaikutus kertaantuu ja kertaantuu. Eikä siinä mitään, monta hienoa tarinaa on kasvanut tällaisesta laissez-faire –mallista jossa yhteisö on ”antanut tehdä” itselleen tapoja toimia.

Vaikka yksilöillä kuuluu olla vapauksiakin, tämä malli tuskin riittää rakentamaan nykypäivän ympäristöön kilpailukykyisen joukkueen tai yrityksen. Kulttuurin merkitystä vähättelevä saattaa ajatella results only- tyyliin, että muulla kuin tuloksilla juuri nyt ei ole väliä. Jos kuitenkin lukee parhaista urheiluseuroista FC Barcelonasta NFL:n Seattle Seahawksiin (puhumattakaan kaikista menestyneistä yrityksistä) taustalla on lähes poikkeuksetta tietoinen yritys luoda arvomaailman ja mission ympärille voittava kulttuuri, jossa ihmiset lisäksi voivat hyvin.

Enemmän kuin lentopalloa

FIVB uutisoi Suomen lentopallomaajoukkueen hiljattain pelaamasta Japanin turnauksessa näin:

http://worldleague.2016.fivb.com/en/news/sammelvuo-were-building-a-culture-its-so?id=62336

“What we are trying to do is be the best we can be and having fun is a very important thing. If you love what you do you can improve every day. How we behave, and I’m trying to learn myself every day. It’s so much more than just volleyball. You have to find the resources in players, find the fun in doing what we do. I believe so deeply that if our players can find their inner resources and understand where they can go and what they can do, we will be successful.” – Tuomas Sammelvuo

It’s so much more than just volleyball. Lentopallo on luonnollisesti tärkeää, mutta kulttuuri on paljon enemmän kuin vain pelillisiä asioita. Sammelvuon sanoin mm. parhaaksi omaksi itseksi tuleminen, sisäisten resurssien merkitys ja tekemisen ilo osaltaan auttavat matkalla menestykseen. Kyse ei siis ole vain tuloksista, vaikka tärkeitä ovatkin. Maajoukkueen kulttuuriin kuuluvat myös ajatukset kehittymisestä ja toiminnan mielekkyydestä.

Rakentaminen käytännössä

LEKA Volley aloitti toimintansa tuoreeltaan keväällä 2014. Näin ollen saatoimme alkaa luomaan jotakin uutta, ilman vanhoja meriittejä tai menneisyyden positiivista tai negatiivista painolastia. Seuran ensimmäisiä ajatuksia toimintatavasta oli mm. motto ”Nöyrästi, mutta ei nöyristellen.” Pikkuhiljaa joukkueen sisälle rakennettiin odotuksia toiminnasta laajemmin. Mitkä ovat ne arvot, jotka ohjaavat toimintaa? Mitkä joukkueen kulttuurin asiat vaikuttavat kaikista eniten otteluiden lopputulokseen? Näitä asioita sitten alettiin heti tuoda esille myös päivittäisessä harjoittelussa.

On huomionarvoista, että niin sanotut pehmeät arvot, kuten esimerkiksi yhtenäisyys tai toveruus todellisuudessa auttavat paljon ”kovien” tavoitteiden saavuttamisessa. Puhe siitä, kuinka hyvä joukkuetoveri olet, ei ole nössöilyä. Se on myös voimakas (ja humaani) keino vaikuttaa pelin lopputulokseen. Kaikki eivät tätä kuitenkaan tiedosta, ja erityisen hankalaksi tilanne voi mennä kun kulttuurit törmäävät. Pelaajahan tulee uuteen seuraansa jostakin, ja siellä jossakin on ollut erilainen kulttuuri. Jotta voimme toimia yhdessä, täytyy meidän ensin päästä samalla aaltopituudelle.

Urheilun merkitys on monelle herättää voimakkaita tunteita, joita ei muutoin arjessa saa kokea. Jalkapallon EM-kisat ovat hieno esimerkki tästä. Samalla täytyy kuitenkin todeta, että tunnepitoinen urheilu- etenkin joukkueurheilu- on vielä kaukana siitä tehokkuudesta ja huolellisuudesta, joka monella muulla alalla on itsestäänselvyys. Erikoisjoukkojen, kirurgien tai lentäjien koulutuksessa ei sooloilu tule kuuloonkaan. Jos joku ei pidä tonttiaan, voi lähteä henki. Luin keväällä Floridassa vieraillessani, että kuussa käyminen vaati NASA:lta peräti 400 000 ihmisen koordinoidun yhteisyrityksen. Toimintakulttuuri oli kristallin kirkas, sillä panokset olivat liian kovat virheille.

En väitä, etteikö joukkue-urheilussa olisi tilaa yksilöllisyydelle. Urheilijan täytyy saada myös olla oma itsensä. Kulttuurin rakentaminen käytännössä tarkoittaa kuitenkin eniten juuri käytösmallien tunnistamista ja ohjaamista suuntaan, joka tukee sekä joukkueen tavoitteita, että yksilöiden hyvinvointia. Yksilöistä tulee aikanaan esimerkkejä, ja kun aikaa kuluu, alkaa vanhojen pelaajien esimerkki ohjata uusien tulokkaiden toimintaa voimakkaammin kuin valmentaja. Vaikka vaihtuvuus on ollut alkuvaiheessa suhteellisen suurta, alkaa esimerkin voima kallistaa vaakaa Kuopiossakin.

Esimerkkejä tarvitaan

Monen suomalaisenkin suosikkiseura futiksessa on FC Barcelona, eikä varmaan vähinten siksi, että pidämme Lionel Messiä maailman parhaana pelaajana. Barcelonan kulttuuri ulottuu kuitenkin aikaan kauan ennen nykyisiä tähtiä (ja kenties vuoteen 1973 kun Johan Cruijff saapui kataloniaan.)

http://www.si.com/vault/2012/10/08/106241771/the-worlds-team

”Yet Cruyff’s legacy at Barca has come less as a player than as the embodiment of a philosophy, one that now seeps through every level of the club down to the youth teams. Based on the Dutch school of soccer, it values skill over brawn, ball possession over quick-hit counterattacks, entertainment over pragmatism. Cruyff instilled the idea as Barca’s coach from 1988 to ’96, winning four Spanish league titles and a European Cup, and the style is constantly being refined.”

”Founded in 1979 as the brainchild of Cruyff, Barcelona’s youth academy is based on the one run by Ajax, the Amsterdam club that gave the Dutchman his start. The guiding principle is to instill the same skill-based philosophy that guides the senior team. “It’s like getting a master’s in soccer,” Xavi says. “In each session they teach you objectives. Why do we do this exercise?”

Se FC Barcelona, jonka peliä saamme nyt ihailla, on rakennettu vuosikymmenten työllä. Voi vain kuvitella kuinka suuri vaikutus edustusjoukkueen pelaajien näkemisellä on nuoriin akatemiassa pelaaviin palloilijoihin. Jos Messi tekee nämä samat asiat, tässä samassa joukkueessa, miksi minä en niitä tekisi? Toimintatapa tuo myös jatkuvuutta, sillä vaikka Barcelonakin ostaa pelaajia muualta, sukupolven kova ydin on kasvanut omassa akatemiassa. Ja matka ja muutos jatkuvat tietenkin yhä.

Sopivatko kaikki samaan kulttuuriin?

Mielenkiintoinen lisä kulttuurin rakentamisessa ovat joukkueisiin myöhemmin urallaan tulleet. Omat pelaajat kasvoivat vähitellen Barcelonan näköisiksi, epäitsekästä joukkuefutista pelaaviksi palasiksi seuran tarinaan. Samaan aikaan Zlatan Ibrahimovic omien sanojensa mukaan ”varasteli fillareita ja kikkaili itsekseen sitä sun tätä.” Italiasta Espanjaan saapunut supertähti koki olonsa Barcassa pian varsin hankalaksi: (Minä, Zlatan Ibrahimovic, 2012, David Lagercranz.)

”Olin huomannut, että FC Barcelona oli kuin sisäoppilaitos. Pelaajat olivat tietenkin reilua porukkaa, ei siinä mitään … Mutta rehellisesti sanottuna, yksikään pelaaja ei käyttäytynyt niin kuin supertähti, se siinä oli outoa. Messi, Xavi, Iniesta, kuin koulupoikia koko jengi. Maailman parhaat jalkapalloilijat nöyristelivät siellä ja minä en tajunnut mitään. Se oli naurettavaa. … En sopinut sekaan, en ollenkaan. … Aloinkin sopeutua tilanteeseen ja muutuin ylikiltiksi. Se ei ollut viisas päätös. Kukaan ei enää tunnistanut minua itsekseni, eivät edes parhaat kaverit… Pidän jätkistä, jotka kaahaavat päin punaisia. Tajuatte varmaan jutun pointin.” s.58

On kiire, mutta hyvä tulee aina hiljaa

Jos siis haluat rakentaa tietynlaisen kulttuurin, on oltava kärsivällinen. Voi kestää pitkään, ennen kuin saat luotua olosuhteet, saat haluamasi pelaajat, ja kulttuurin oma voima alkaa työntää kaikkia eteenpäin. Voi siis myös kestää pitkään, ennen kuin tulokset alkavat näkyä, ja nykypäivänä harvalla on aikaa odottaa. Joka tapauksessa seuran ja joukkueen arvot ovat ensimmäiset ja tärkeimmät tekijät. Niiden tulee näkyä arjessa koko ajan, eikä vain korulauseina seinillä. Toiseksi koko organisaation tulee sisäistää seuran ideologia, jonka soisi olevan sama alkaen omasta akatemiasta tai muista alueen junioriseuroista. (Islanti taitaa olla tästä viimeisin muistutus ja hieno esimerkki.)

Ja kolmantena, tulokseen vahvasti vaikuttavana, seuran tulee päättää minkälaisia pelaajia se haluaa rekrytoida. Oman pelaajapoolin ulkopuolisten vahvistusten täytyy tietää mihin he ovat tulossa ja mitä heiltä odotetaan. Muutoin edessä voi olla energiaa kuluttava ja kenties koko kauden kestävä kähinä, tai pahimmillaan jäätynyt konflikti, jonka keskellä kukaan pätevistä ihmisistä ei voi hyvin.

Vielä hetki töitä ja sitten laitumille lataamaan akkuja. Valmentajakin tarvitsee lepoa ja aikaa itsensä uudistamiseen. Yhtälailla pelaajat tarvitsevat peliaikaa ilman ohjausta- niin sanottua vapaata pelaamista, jossa he itse ratkovat ongelmia ja kokeilevat uusia taitoja. Pallopelien taidolliset huiput on lähes poikkeuksetta luotu tuhansien pienpelien parissa vietettyjen lajituntien kautta.

Matkalla kauas,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , ,

Taidot Euroopassa Menestymiseen

31 Oct

EM-kisat ovat ohi. Ranska on ansaittu mestari, Slovenia kakkonen ja pettyneet isännät Italia ja Bulgaria kolmas ja neljäs. Vaikka mitalipelit eivät klassikoiksi nousseetkaan, antoi turnaus paljon aihetta hymyyn. Alla joitakin ajatuksia suomalaisen lentopallon ja valmennuksen näkökulmista.

1. Kuinka vaikeaa on voittaa EM-kultaa?

Puola on hallitseva maailmanmestari, Venäjä hallitseva olympiavoittaja ja Ranska hallitseva maailman liigan voittaja sekä euroopanmestari. Italia on jo olympialaisiin selvinnyt maailman cupin kakkonen, Bulgaria edellisten olympiakisojen nelonen, Serbia viime kesän maailman liigan kakkonen, Saksa MM-kolmonen. Jos nämä seitsemän mitalistia jättää pois, Euroopasta löytyy vielä mm. Belgia, Hollanti, Suomi, Slovakia, Tsekki, Slovenia, Espanja, ja Portugali. Pitää ottaa kartta esille vain muistaakseen jäikö ketään pois… Europpa on kivikova, eikä sitä voi verrata mihinkään muuhun maanosaan.

Tästä huolimatta voi Suomi lähteä jokaisiin karsintoihin ja kisoihin realistisella optimismilla- myös matkalla Rioon ja Tokioon. Joukkueella on kaikki rahkeet kaataa kenet tahansa yksittäisessä ottelussa. Toisin kuin joskus mediasta saa lukea, emme edelleenkään häviä, koska olemme pienempiä. Jo pitkään maajoukkueen tappiot ovat juontaneet juurensa muuhunkin kuin vastustajan fyysiseen paremmuuteen. Kyllä, maailmasta löytyy isoja ukkoja, ja pienemmistä maista aina ei. Suomen kannalta ongelma on, että huippumaat ovat sekä fyysisempiä, että lentopallon perustaidoissa varmempia. Tämä on myös hyvä uutinen: voimme nostaa tasoa ilman, että kenekään täytyy muuttua pidemmäksi. Olemme kyllä riittävän fyysisiä voittamaan mitaleita, mutta taitoa tarvittaisiin vielä enemmän.

2. Mikä asiat tekevät erot huipulla?

Miesten huippulentopallossa eri osa-alueiden tärkeysjärjestys on tutkitusti seuraava:

1. Aloitussyöttö 2. Hyökkäys 3.Vastaanotto 4. Torjunta 5. Puolustus.

Listan kärjestä voi hieman kiistellä, mutta S/VO taistelun voittamalla ja hyökkäämällä tehokkaasti pärjää aika pitkälle. Joka tapauksessa top 3 on paljon edellä kohtia 4 & 5. Monessa lajissa sanotaan, että hyökkäys voittaa sinulle pelejä, mutta puolustus mestaruuksia. Mitä korkeampi taso, sitä varmemmin jokainen joukkue on hyvä kaikessa, missä on pakko olla hyvä. Esimerkiksi EM-kisoissa on vain hyviä hyökkäys-, ja syöttöjoukkueita, sillä muutoin nämä maat eivät siellä voisi pelata. Kaikissa arvokisoissa on kuitenkin myös joukkueita, jotka joko torjuvat tai puolustavat heikosti.

Heikkous voi joko olla yksittäisten pelaajien (1.) kyvyttömyyttä lukea peliä, (2.) kyvyttömyyttä liikkua tehokkaasti, tai yksinkertaisesti (3). kurinalaisuuden ja valmennuksen puutetta. Pelinluku, iso passi, kommunikaatio, varmistaminen, puolustusasento, puolustuspaikka jne. kuuluvat sarjaan ”pienet asiat.” Niiden systemaattinen harjoitteleminen ei kuitenkaan ole suosittua -eikä yhtä kivaa- kuin esimerkiksi lyöminen, ja niin maailmassa on isosti pelaajia, jotka kyllä hyökkäävät, mutteivat puolusta samalla intohimolla. Arvokisavoittajat sen sijaan osaavat molempia, sillä heille pienetkin asiat ovat tärkeitä. If you want to be the best, there are no little things.

3. Mistä pelaajan ”taito” koostuu ja kuinka sitä voi kehittää?

Niihin hyviin uutisiin. Maajoukkueen torjunta-puolustuspelaaminen on ottanut askeleen eteenpäin Tuomas Sammelvuon kaudella. Pelaajat ovat paremmissa paikoissa, paremmissa asennoissa ja tietävät, että näilläkin osa-alueilla on merkitystä. Tulokset eivät kuitenkaan tule hetkessä, sillä taitojen oppiminen on hidasta. Avataan tätä hieman. Jokaisessa taidossa on kolme osaa:

  1. itse motorinen taito

  2. sitä hallitsevat motoriset ohjelmat ja

  3. kyky suorittaa kyseinen taito paineen alla.

Jos taito on esimerkiksi hihalyönti, se voidaan opettaa päivässä parissa vaikka pienelle lapselle. Tämä on helpoin osa valmennusta. Korjataan teknisiä puutteita ja tulos näkyy paljaalla silmällä heti. Mutta vaikka kyseinen taito näyttäisi olevan hallussa, ei 10-vuotias pelaaja tietenkään osaa nostaa Lelu Ojansivun 120km/h hyppysyöttöjä. Hänellä ei vielä ole hermostossaan pelin vaatimaa kykyä ajoittaa tämä hihalyönti kohti tulevaan palloon. (Näitä ajoituksia siis kutsutaan nimellä ”motorinen ohjelma”, eng. motor program.)

Ja tässä on pähkinänkuoressa syy siihen, miksi maajoukkue on aidosti koko Suomen lippulaiva ja lentopalloilevan Suomen haaste. Jos tämä 10-vuotias katsoo aina vain palloa (eikä koskaan syöttäjää ja tämän kehonkieltä) hän ei kehity syöttäjän lukemisessa riittävästi. Pian meillä on 20-vuotias pelaaja, joka on missannut tärkeän palasen kehitystä vain siksi, ettei kukaan auttannut häntä kiinnittämään huomiota siihen, mitä kentällä kannattaa katsoa. Voitte kuvitella saman tilanteen jokaiselle pelin osa-alueelle: puolustaja, joka ei hoksaa katso hyökkääjää; torjuja, joka ei katso passaria; passari, joka ei katso vastaanottajaa- tai vaikka keskihyökkääjä, joka ei katso ja analysoi oman vastaanoton laatua.

Meillä on taipumus kutsua nopeasti oppivia pelaajia lahjakkaiksi, mutta harvoin kysymme loogista kysymystä: Miksi toinen lukee peliä paremmin kuin toinen? Lentopallossa on paljon väliä sillä mitä katsot ja sillä miten liikut. Molemmat ovat helposti opetettavia asioita, mutta kuten todettua, siinä missä monen liikkeen opettaminen ja oppiminen on suht. helppoa, sen oikea ajoittaminen avoimessa ympäristössä on vaikeaa. Vaikka nykymaajoukkueessa siis on kiinnitetty huomiota siihen, mitä meidän tulee katsoa ja kuinka puolustaa, asiat eivät ajoitusten ja pelin luvun puolella tapahdu hetkessä.

(Huom. kenties tuon 10-vuotiaan joukkuekaveri taas katsoo eri asioita, ja kehittyy nopeammin. Paras indikaattori pelaajan tasosta on määrätietoisten harjoitustuntien määrä, mutta kaikenlaiset tuntivertailut ovat vaikea myös siitä syystä, että on vaikeaa tietää mitä kukin urheilija kussakin tilanteessa katsoo, tai mitä hän katsoessaan ajattelee.)

Viimeinen osa taitoa on kyky toistaa opitut asiat ympäristössä, jossa paineet ja panokset ovat kovat. Oppiminen on tilasidonnaista, joten pelien voittamiseen huipulla tarvitaan myös pelaajia, jotka omissa seuroissaan ratkovat kovia pelejä joka lauantai- eivätkä ainoastaan yksittäisessä EM-karsintamatsissa. Tässä on asia, joka Mauro Berruton kaudella olennaisesti muuttui: pelaajat pääsivät parempiin seuroihin, Suomi Maailman Liigaan, ja kuten Mikko Esko osuvasti YLE:n haastattelussa totesi, Suomi on jo vuosia pelannut ratkaisupelit hyvin niitä maita vastaan, jotka ovat fyysisesti ja taidollisesti samalla tasolla. Henkinen kantti riittää. Samoin nyt hopeaa ottanut Slovenia on jo vuosia ollut fyysisesti ja taidollisesti hyvä. Italialaisen Andrea Gianin mukana tuli kuitenkin myös ratkaiseva annos itseluottamusta suoritua paineen alla (Giani oli pelaajana kolminkertainen maailmanmestari.)

4. Neljä asiaa, joissa voit auttaa!

Haluatko konkreettiseksi osaksi maajoukkueen menestystä? Suomen mahdollisuuksiin voittaa arvokisa-mitali vaikuttaa hirvittävän paljon se, mitä seuroissa tehdään. Kuinka me valmennamme pientä poolia pelaajia ikävuosina 10-20v on enemmän merkitystä lopputulokselle, kuin sillä mitä maajoukkue tekee yhdessä lyhyiden harjoitusjaksojen aikana joka vuosi. Helppoja vaadittavia asioita ovat mm.

  1. Käytös. Hävityn ja voitetun pallon jälkeen käydään keskellä. (Ei vain voitetun pallon jälkeen.)

  2. Hihalyönti. Käsien tulee vastaanotossa olla alhaalla vartalon edessä. (Ei sivuilla, ei ylhäällä.)

  3. Puolustus. Hartioita leveämpi asento, kädet alhaalla edessä, etukumara, tasapaino. Ennen kuin hyökkääjä koskee palloon, on oltava paikallaan tätä lukemassa. (Ei kyykyssä tai liikkeessä.)

  4. Juju. Pitäkää treenejä, jossa täytyy -on pakko- kokeilla erilaisia hyökkäysvaihtoehtoja (Eikä aina sitä monen junnun suosikkia, täysillä johonkin hyökkäämistä.)

  5. Iso passi. Jokainen passaa joskus (ei aina pelkästään passari, eikä nappinostosta.)

Liioittelematta voi kirjoittaa, ettei yksikään maa opeta junioreille näitä asioita systemaattisesti. Suurimmat ongelmat monissa valmennuskoulutuksissa liittyvät siihen, että asioista tehdään liian monimutkaisia ja teoreettisia. Ylläolevat on kaikki helpohko toteuttaa, eivätkä ne vaadi aikaisempaa taitoakaan kuin nimeksi. Sen kun vain kokeilemaan.

5. Voiko tähtiä valmentaa?

Voi, mutta kestää pitkään rakentaa luottamus, jolla menestyvän ja itsevarman ihmisen saa näyttämään haavoittuvan puolensa. Onkin harvinaista tavata valmentaja, joka edes yrittää opettaa 20-30-vuotiaalle tähtipelaajalle puutteellisia perustaitoja. Usein kyseessä olevan pelaajan taso riittää useimpien tavoitteiden saavuttamiseen, ja hänelle on jo muodostunut vahva käsitys omista taidoistaan. Minkään tähtisikermän valmentaminen ei ole kahdedittavaa puuhaa- etenkään maajoukkueessa, joka kokoontuu yhteen vain lyhyeksi ajaksi.

Ja niin maailma on täynnä tähtiä, joita ei haluta valmennettavan oikein kenekään toimesta- ei valmentajien, ei seurojen, eikä edes pelaajien itsensä. Mutta entäs jos…

Nöyrä mutta itsevarma käytös on kuitenkin minimivaatimus arvopohjaisessa joukkuekulttuurissa, puhumattakaan pyrkimyksestä olla tänään aina parempi kuin eilen. On kovaa hommaa viedä eteenpäin porukkaa, jossa valmentaja joutuu käyttämään suuren osan energiastaan käytöksen opettamiseen. Suomi ja suomalaiset ovat onneksi tässä etulinjassa- meidän arvomme ja käytöksemme tunnetaan maailmallakin jo laajalti. Edellä mainittujen asioiden opettaminen tuottaa lajitaitojen ohella siis myös entistä paremmin käyttäytyviä ja valmennettavia nuoria aikuisia, tulipa heistä sitten liigapelaajia, maajoukkuepelaajia, tai vaikka myyntiedustajia.

Onnea Suomelle tammikuun olympiakarsintaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , ,

Pitkän tähtäimen suunnitelmista

30 Jun

Ei ole montaa yhtä hämmentävää asiaa kuin kärsimättömyys.

Periaatteessa jokainen meistä tietää, että hätiköinnistä seuraa harvoin mitään laadukasta. Silti me ihmiset joka päivä teemme nopeita johtopäätöksiä ajattelematta aihetta laajemmin. Tällainen toimintamalli tuntuu olevan kaikista yleisin asioissa, jotka meille ovat tärkeitä; siis ironisesti niissä asioissa, mihin tulisi myös kiinnittää huomiota.

Urheilun seuraaminen on monelle intohimo, ja oman joukkueen menestyminen (tai sen puute) heijastuu samantien kommentteihimme. Satunnainen katsoja tai viikonloppufani ymmärrettävästi kommentoi asioita niitä sen koommin miettimättä- olipa kyseessä sitten seurajoukkue tai maajoukkue. Sarkastinen fraasi ”Olet yhtä hyvä kuin viimeinen pelisi” lienee lähtöisin juuri halustamme hypätä hätäisiin päätelmiin… Kriitikoiden tuuliviirit ne siellä pyörivät, ei pelaajien tai valmentajien taitotaso.

Allekirjoittanutta kärsimättömyys kuitenkin huolettaa enemmän silloin, kun se näkyy osana valmentajien, seurojen, ja liittojen toimintaa. Fanit eivät tavallisesti tee aktiivisesti töitä menestyksen tai pelaajien eteen- he ainoastaan seuraavat, mikä on sinällään hyvä ja arvokas asia. Lyhytnäköisyys osana urheiluorganisaatiota on kuitenkin vakava ongelma, ja jotenkin tuntuu, että ei ole maata, jossa siitä ei kärsittäisi. (Lentopalloseura Ettan valmentaja Olli Kuoksa kirjoitti hiljattain hyvän blogin aihepiiriä sivuten: http://www.etta.fi/index.php?179 )

Jokapuolella maailmaa virsi on kutakuinkin sama: Seurat tekevät päätöksenä vuositasolla ilman todellista toimintasuunnitelmaa- sellainen kyllä usein löytyy, mutta vain muodon vuoksi paperilla. Pelaajat vaihtavat maisemaa tuon tuosta, ja valmentajat joutuvat eroamaan vaimoistaan, jotka eivät jaksa vaihtaa asuinpaikkaa vuoden välein. Menestyneistä seuroista pitkäkestoisimmatkin ovat sitä usein vain siksi, että takana on huomattava taloudellinen tuki- ja tämä taas ei nykyisessä taloustilanteessa toteudu monessakaan läntisessä demokratiassa. (Esimerkiksi naisten lentopallossa parhaat liigat ovat tällä hetkellä maissa, jossa löytyy paljon ”löyhää pääomaa”, jonka alkuperästä ei välttämättä ole aina tietoa.) Mikään näistä ”osta ja myy”- toimintamalleissa ei kannusta pitkäjänteisempään työhön, vaikka seuran nimi kärkipaikoilla vuosia keikkuisikin.

Kriitikko voi todeta, että ”Hei, sehän on ammattilaisurheilua, silkkaa bisnestä, noin sen kuuluukin mennä.” Minä taas totean, että ei todella kuulu. En halua olla osa organisaatiota, jota kiinnostaa vain voittaminen, eikä esimerkiksi toiminnan kehittäminen. Haluan bisnekseltä muutakin kuin rahan kiertoa paikasta toiseen: haluan ympäristön jossa on mahdollista tehdä urheilullista tulosta kärsivällisesti. Valmennettuani Yhdysvaltain yliopistosarjassa ymmärsin miksi USA oli niin hyvä lähes jokaisessa urheilulajissa. Totta kai suuri populaatio ja taloudellinen tuki ovat osa menestystä, mutta suurin syy lienee asenne. Amerikkalaisilla on loppujen lopuksi melko kärsivällinen asenne nuorten urheiluun, sekä heistä erinomaista huolta pitävä urheilujärjestelmä, jonka loppupäässä nuori viettää 4+4 vuotta ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Vaikka jokaisella järjestelmällä on myös puutteensa, on tämä 8v. rauhallinen pätkä erinomainen tuki urheilijoille (vieläpä ikävuosina 14-22, ja tavallisesti vain kahdessa eri osoitteessa.)

Amatööri ja ammattilaisurheilu on Yhdysvalloissa tarkoin eroteltu, ja siinä missä Euroopassa sanalla ”amatööri” on huono kaiku, rapakon takana siitä ollaan valtavan ylpeitä. Amerikkalaisille näiden sanojen ainoa ero on rahassa- toinen tienaa sitä, toinen ei. Asenne harjoitteluun on silti niin ammattimainen kuin olla ja voi. Tästä, sekä kouluihin rakennetusta urheilujärjestelmästä johtuen nuorten amerikkalaisten ”amatöörien” harjoittelu ja valmennus on monessa paikkaa valovuoden edellä useimpien aikuisten ”ammattilaisten” harjoittelua esimerkiksi Euroopassa. Suureen maahan mahtuu toki kaikentasoista touhua, mutta näkemäni kokonaisuus on toimivampi kuin vanhassa maailmassa, jossa suurin osa kuuluisistakin seuroista on kärsimättömiä ja lyhytnäköisiä.

Siinä missä koko urheilujärjestelmän muutos vie paljon aikaa, pienen organisaation tai ihmisen mentaliteetti voidaan muuttaa nopeastikin, jos siihen vain on halua. Olen pitkään kirjoittanut pelaajien pitkäjänteisestä kehittämisestä sekä valtakunnan että seuran tasolla, eikä kumpikaan näistä ole mahdollista ilman kärsivällisyyttä ja sitoutumista toimintaan, jonka hedelmät ovat jossain hyvin kaukana puissa. Kaikki haluaisivat tulosta heti, mutta maailma ei valitettavasti muutu meidän halujemme mukaiseksi, vaikka miten haluaisimme voittaa koko ajan. Ei, vaikka vaatisimme valmentajalle eroa parin huonon pelin jälkeen, tai siksi, että oma kehittyminen on ollut hidasta.

Lyhyilläkin projekteilla on paikkansa, mutta kuvitelkaa miltä näyttäisi esimerkiksi valtakunnallinen pääsarja jossa jokaisen joukkueen tavoitteet olisivat 5-10v päässä, ja niihin kuuluisi elinvoimaisen lajin, organisaation rakentaminen? Sama pätee pelaajatuotantoon, maajoukkuetoimintaan ja niin edelleen. Tietenkään suuren mittakaavan asiat eivät tapahdu helposti sormia napsauttamalla, mutta tahtotilan soisi muuttuvan muotoon ”Begin with the end in mind.”

Yhdysvaltojen entinen päävalmentaja (Peking 2008 miehet, Lontoo 2012 naiset) Hugh McCutcheon otti yksyllä 2012 vastaan paikan Minnesotan yliopiston valmentajana. Hänen haastattelunsa kuvastaa sitä kärsivällisyyttä ja sitoutumista, josta olemme tässä puhuneet: McCutcheonin mielestä neljä vuotta oli lyhyt aika valmentamiseen!

”Sen sijaan, että tekisin maajoukkueessa lyhyitä 4 vuoden projekteja, olen nyt osa USAn laajempaa pelaajatuotantoa. Katsotaan kuinka hyviä voimme olla pidemmällä, 10-20 vuoden aikavälillä- tällainen toiminta on mielekkäämpää kuin lyhytkestoinen.”

Minulta kysytään usein, että jos amerikkalaiset valmentajat todella ovat niin hyviä, miksi he eivät valmenna maailman parhaita seuroja ja joukkueita ulkomailla? Osa vastausta on tietenkin vanha ruotsalainen sanonta ”borta bra men hemma bäst” – harva haluaa jättää tutun ympäristön. Yhtä suuri syy kuitenkin löytyy valmennuksen määritelmästä ja mentaliteetista. Ensinnäkään heitä ei häiritse se, etteivät valmennettavat ole aikuisia huippuluokan ammattilaisia. Valmentaminen on hidasta opettamista, ja sellaisenaan arvokasta työtä- valmennettavasta riippumatta. Tämä on jostakin syystä vaikea ymmärtää, mutta maailman parhaat valmentajat ovat usein aivan muualla kuin valokeilassa, suurten seurojen ja maajoukkueiden peräsimissä.

Uskallan väittää, että Euroopankin parhaat valmentajat löytyvät nuorten maajoukkueista ja akatemioista- ei huippuseuroista missä koutsit ja pelaajat vaihtuvat joka vuosi kuin apinat sirkuksessa. Toiseksi yliopistoissa valmentajat saavat keskittyä pitkän aikavälin työhön vailla pelkoa työn menettämisestä yhden huonon pelin tai kauden jälkeen. Tyypillisesti (jos et riko lakia tai muuta vastaavaa) kenkää saa vasta 3-4 huonon kauden jälkeen. Yliopistotkin ovat toki tulosurheilua, mutta pitkän tähtäimen sellaista.

Kaksi USA:n entistä päävalmentajaa, Fred Sturm ja Dr. Carl McGown tekivät viime vuonna kansainväliselle kattojärjestö FIVB:lle esityksen pelaajien pitkän aikavälin kehittämisestä. Kyseinen dokumentti sisälsi periaatteita lajiliitoille, seuroille, ja valmentajille kärsivällisen työn pohjaksi. Koko paketti löytyy täältä: http://www.fivb.org/EN/Technical-Coach/ (Valitse ”Education Tools” ja sen alta PDF ”Long Term Talent Development.”)

Ollakseen menestyksekäs pitkässä juoksussa seuran/organisaation/maan täytyy kyetä vähitellen lisäämään pelaajamääriä, lisäämään valmentajien (ja muiden lajin parissa työskentelevien) määriä ja ennenkaikkea kouluttamaan lisää ihmisiä, jotka ymmärtävät pitkäjänteisyyden merkityksen. Ei ole parempaa katalysaattoria rakentamiselle kuin tieto siitä, että saat huomenna ja vielä ylihuomennakin tehdä rauhassa töitä ilman jatkuvaa huolta potkuista, tai siitä missä perhe asuu tulevana syksynä. Ehkä tämän saavuttamiseksi täytyy myös määritella ”menestys” eritavalla kuin me sen nyt ymmärrämme- pelien voittamisena ja rahan haalimisena.

“Success is peace of mind which is a direct result of self-satisfaction in knowing you did your best to become the best you are capable of becoming.” – John Wooden

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Tags: , , , , , ,