Tag Archives: Trauma

Voiko Nälkää Opettaa?

31 Jul

Kroatia yllätti jalkapallomaailman ottamalla Venäjän MM-kisoissa hopeaa. Samalla tarinat kurjuuksista nousseista pelaajista täyttivät sivustot. Pitkissä henkilökuvissa hyvää on se, että ne esittävät ihmisen kokonaisena, hyvine ja huonoine puolineen. Vaikka kisahumussa kaivetaan esiin vain tarinoista parhaat, voivat ne silti olla opettavaisia. Usein tähtipelaajan taival on ollut kaikkea muuta kuin hohdokas.

Montako polkua on…

Huipulle voi päästä montaa eri tietä” – on yksi urheilun kuluneista fraaseista. En pidä siitä erityisemmin, sillä lause on niin helppo ymmärtää väärin. Ei, huipulle ei ole sataa, tai edes kahta eri polkua. Tarvitaan pitkäkestoista periaatteiden mukaista harjoittelua. Piste. Kuorrutus kakun päällä on sitten toinen juttu. Mitä kunkin urheilijan elämäntarinaan, kasvunopeuteen, ja -käyrään tulee, eroja voi olla paljonkin. Joku aloitti lajinsa toista aikaisemmin, joku oli yksi- ja joku monilajinen, joku hyvistä ja joku ankeista oloista. Oli miten oli, huipulle nousseita yhdistää nälkä tehdä töitä pitkään.

Dr. Michael Gervais puhui tästä hiljattain Finding Mastery- podcastissaan. Tarina liittyi siinä naisten lentikseen, jossa sekä USA, että Serbia kuuluvat maailman terävimpään kärkeen. Jenkeillä on aina viimeisen päälle teknologiaa, pelit ja pensselit, organisaatio ja aikataulut. Serbejä taas ei voisi vähempää kiinnostaa optimoida suorituksia. Joskus Serbien tilastoijat eivät edes jaksa katsoa kaikkia pelejä. Samalla muiden maiden tiimit huhkivat yötä päivää. Jenkit lepäävät ja palautuvat optimaalisesti. Serbian joukkue taas istuu päivän auringossa vetäen tupakkaa ja kahvia. Polttavat vielä arvokisoissakin pukuhuoneessa. Silti joukkueet ovat karkeasti yhtä hyviä. (Serbia sattumoisin myös pyyhki edellisessä EM-finaalissa lattiaa jenkkien tyyliin kaiken viilaavalla Hollannilla. Mikään tästä ei tarkoita sitä, että kannustaisin ketään tupakoimaan.)

Voisi kuvitella, että huipulla yksityiskohdat olisi niin hiottu kuntoon, ettei edellä kuvattuja eroja olisi. Todellisuus on kuitenkin toinen. Huipulla pärjäävät ne, joilla on pelitaitojen lisäksi jäätävä itseluottamus ja tahto voittaa. Kaikista tärkeimmät asiat tehdään timanttisesti siellä, missä pelit ratkaistaan. Kroatian jalkapalloihmettä miettiessä mieleen tulvi muitakin anekdootteja uran varrelta. Muistan esimerkiksi erään serbin, joka sodan aikana oli tovereidensa kanssa päättänyt olla jättämättä pelikenttää pommituksen tullessa. ”Ehkä kuolemme, mutta kuolemme sankareina”, oli silloin 14-vuotias päättänyt. Eräs latvialainen huippupelaaja sanoi paineensiedosta, että ”Kun kasvaa Riikan kaduilla, ei pelissä enää jännitä.” Mitä suurimpiin futistähtiin tulee, ovat afrikkalaiset tai brasilian slummeista nousseet usein olleet se elämänmakuinen tarina. Tällä kertaa suurimman huomion sai kisojen parhaana palkittu kroaatti Luka Modric:

NK Zadarissa pelattiin jalkapalloa kaikkien vaarojen keskelläkin. Tavallista lapsuutta nuorille ei kyetty tarjoamaan, mutta pelit jatkuivat silti mahdollisuuksien mukaan. – Ensimmäisenä muistan sen, miten meitä aina pelotti. Kentälle putosi vuosien mittaan tuhansia kranaatteja, joita ammuttiin ympäröiviltä kukkuloilta. Jouduimme aina kiiruhtamaan pommisuojaan kesken kaiken. Jalkapallo oli kuitenkin keino paeta todellisuutta, Modricia seurassa valmentanut Tomislav Basic sanoi.”

https://yle.fi/urheilu/3-10258336

Pieniä traumoja, ilman traumatisoitumista”

Sodan jaloissa kasvaminen on onneksi todellisuutta yhä harvemmalle. Edeltävät tarinat ovat kuitenkin ääriesimerkkejä siitä, kuinka paljon ihminen voi kestää ja yhä nousta. Huipulla on silti -ja vastoin ruusuista julkisuuskuvaa- paljon ihmisiä, jotka eivät voi hyvin. Sinun täytyy olla hieman pakkomielteinen kestääksesi tuhannet harjoittelutunnit ja halutaksesi itsellesi asioita muita kovemmin. Ei ole sattumaa, että urheilu on tie pakoon kurjuutta ja köyhyyttä sielläkin, missä sotaa ei juuri silloin satu olemaan. Jos sinulla ei ole muita vaihtoehtoja parempaan elämään, olet valmis mihin tahansa siinä yhdessä kortissa, jonka varaan olet kaiken laskenut. Sinulla on motiivi kestää vastoinkäymisiä enemmän kuin niillä, joille lopettaminen on vaihtoehto:

In 2012, Collins, along with Áine MacNamara, a colleague at the university’s Institute of Coaching and Performance, published a paper called The Rocky Road to the Top: Why Talent Needs Trauma. They found that the talent pathway should not be an easy route. Instead, “It should offer a variety of lessons to be learnt through both explicit and implicit means.” These lessons come in the form of challenges (traumas) which are necessary for developing athletes. Without them, Collins argues, young athletes are ill-equipped to handle the inevitable failure that all athletes face. “The road to success is non-linear and is paved along the way with challenges and holes and obstacles,” Collins says. “If a young athlete is progressing along a linear path, knock him down! Developing athletes need to encounter challenges and failures otherwise they’ll never learn.”

http://www.conqagroup.com/blog/rocky-road-talent-trauma

Sana ”trauma” kuuluu yleiskieleen, mutta on usein sekä huonosti ymmärretty, että asiayhteydessä selitetty. Sitaatti onneksi täsmentää, että tarkoitettu ”trauma” on pikemmin ”haaste”, jonka yli tulee selvitä. Tutkimuksen johtopäätös on sama, minkä hyvät koutsit ovat intuitiivisesti tienneet pitkään. Sopivien vastoinkäymisten tuominen osaksi harjoittelua jo nuoresta pitäen osaltaan rakentaa resilienssiä tulevia kovempia koituksia varten.

Ettei väärinkäsityksiä syntyisi, on termistöä kuitenkin syytä vielä täsmentää. Teknisessä mielessä ”psykologinen trauma” tarkoittaa jotakin aivan muuta, kuin sopivaa haastetta. Trauma on seurausta hengenvaarallisesta tai sellaiseksi koetusta tilanteesta, joka on ylittänyt yksilön sietokyvyn ja resurssit selvitä siitä. Seurauksena on mm. sotilailta tuttu PTSD eli traumaattinen stressihäiriö, joka purkamattomana itseasiassa heikentää kykyäsi toimia paineen ja vastuksien alla. Sopivista vastuksista selviäminen taas voimaannuttaa ja rakentaa pätevyyttä ja uskoa omiin kykyihin. Sotaa, kultteja, vankeutta ja kodin henkistä tai fyysistä väkivaltaa ei ole mitään syytä romantisoida.

Liikaa hyvää, liian pian

Sain kyseisin talent/trauma-artikkelin viime kesänä Rett Larson nimiseltä työkaverilta Hollannissa. Rett kertoi kokemuksiaan Kiinasta, jossa hän on vuosia valmentanut maan olympiaurheilijoita. Autoritäärinen homma voi olla kovaa, mutta kukaan ei valita, ja parhaat harjoittelevat käsittämättömiä määriä. Tässä kohtaa länsi heristää sormeaan lapsiaan puhki kuluttaville vanhemmille ja valmentajille. Ja hyvästä syystä, sillä touhu voi moraalisesti olla arveluttavaa. Hyvinvointi ja huippu-urheilu eivät kuitenkaan ole sama asia, eikä niiden päämääriä saavuteta aina samoin keinoin, vaikka monet meistä sitä yrittävätkin. Kiinassa elämä ei aina parhaillakaan urheilijoilla ole hohdokasta, eikä kovaa harjoitteleva loistoa tarvitsekaan. Tavallaan elämän kovuus vielä huipullakin muistuttaa heitä siitä, että edelleen on oltava nälkää ja saavutettavaa. Liiallinen tien siloittaminen ei palvele kehittymisen päämääriä:

It is here that Britains young tennis hopefuls train in the state-of-the-art facilities. There are well-kept tennis courts and rows of treatment rooms proving everything from physiotherapy to dentistry. The corridors of the center are full of young British tennis players dressed head to toe in Nike, with trendy Wilson bags full of rackets over their shoulders and iPods in their ears. The national tennis center feels sleek and professional- its not hard to imagine tennis superstars being groomed here. And yet, so far this hasn’t been the case.” Rasmus Ankerssen, The Goldmine Effect (2012), s.210

Tässä kritiikissä kyse oli miljoonista, joita britit olivat investoineet tennisohjelmaansa heikoin tuloksin. Vaikka toimintaan oli varaa investoida paljon, tärkeimpään ei satsattu. Draivi nousta huipulle puuttui. Valmennuskeskuksista alkaen kaikki viesti urheilijalle, että tämä on jo ansainnut asioita, ja siten tavallaan jo perillä. Lisäksi ympärillä on suuri kaupunki, vanhemmilla on rahaa, ja jos on varaa pelata tennistä, voi todennäköisesti myös opiskella missä haluaa. Miksipä siis antaa kaikkensa, kun elämä on muutenkin ok? Samaan aikaan naisten maailman top 100 pelaajista 20 tuli Venäjältä, jossa koko maasta löytyi vähemmän tenniskenttiä kuin yksin Pariisista. Ei vaadi välkkyä ymmärtääkseen, että Venäjällä nälkää oli enemmän samasta syystä kuin Balkanillakin. Oli pakko.

Oikeiden asioiden arvostaminen

Tie huipulle voi näyttää monenlaiselta, eikä yhtälö hyvinvoinnin, nälän ja pyrkimisen välillä ole helppo. Vaikka on perusteltua vaikeuttaa omien valmennettavien elämää sopivassa määrin, ajattelen, että elämä kyllä itse tarjoaa monet tarvittavista vastuksista. Uskon, että pitkälti kyse on itsestäänselvyyksien eliminoimisesta. Riittää, kun urheilijoita ei paapota, ja heidät opetetaan esim. kiittämään ruoasta, kunnioittamaan bussikuskia, ja arvostamaan muita pieniä asioita, joita kaikilla ei ole. Elämä pitää kyllä huolen, että asiat eivät aina suju suunnitelmien mukaan. Vammat, peliajan puute ja tyhmät pelikaverit ovat arkea jo lapsille, ammattilaisten paineista puhumattakaan. Otsikkoon voisi siis ehkä vastata ”Kyllä, nälkää voi opettaa. Kaikkia olosuhteita et kuitenkaan voi, etkä edes halua muuttaa äärimmäistä nälkää tuottaviksi.” Jokaista tähteä kohden on tuhansia kuorman alle kadonneita ja olosuhteiden oikeasti traumatisoimia. Heistä emme vain kuule mitään.

Äärimmäisyys tuo ajatukset takaisin myös näihin eteläslaaveihin. En tiedä miksi, mutta Balkanin tarinat sykähdyttävät joka kerta. Ehkä siksi, että lentopallossa olympiakultaa vuonna 2000 voittanut Jugoslavia oli nuoruusvuosieni suosikki. Tai ehkä siksi, että pääsin taannoin Ljubljanassa valmentamaan sekä sloveeneja, serbejä, että kroaatteja. Korrektin pohjolan kansalaisena nämä rosoiset ihmiset ovat kiitollisuuden lisäksi opettaneet paljon myös olennaisuudesta. Optimoidakin pitää, mutta kuinka paljon, ja missä vaiheessa täydellisyyden tavoittelu kääntyy sinua vastaan? Ei se voita, joka tekee ruokapäiväkirjaa, vaan se, joka tappaa viiimeisen pallon.

Balkanin palloilukulttuurit ovat lisäksi pitkälti orgaanisia luomuksia. Maiden lajiliitot voivat olla korruptoituneita, eikä koutseilla aina ole tutkittua tietoa tukenaan. Silti menestytään isosti. He voittavat edelleen ilman kaikkia niitä hienoja systeemejä, mitä esimerkiksi meillä on. Toisaalta tärkeimpiä ainesosia heillä on kirkkaasti enemmän: tätä paljon puhuttua nälkää, voitettavia vastoinkäymisiä, itsevarmuutta, pelaamisen ja kilpailun kulttuuri, sekä loputonta ylpeyttä omasta heimosta. Tässä valossa Kroatian hopeakin on paljon vähemmän yllättävä.

Kohti syksyn EM-karsintaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Laumanjohtaja

31 May

Kirjoitus vanhemmille ja johtajille siitä, mitä on olla hyvä auktoriteettihahmo. Lähes jokainen on jossakin elämän vaiheessa auktoriteetin asemassa, yleensä juuri esimiehenä, isänä tai äitinä. Harva kuitenkaan saa todellista opastusta siihen, millaista on olla vastuussa ja vastuullinen, eli ”good for and good to others”. Tarkastelen johtajuuden vaatimuksia eri puolilta: tunneälytaitoja, kovuuden ja lämmön käyttämistä ja näyttämistä, sekä ryhmän rakennetta vallan näkökulmasta.

Rakkaus ja rajat

Turvallisuuden tunne on kenties vähiten ymmärretty perustarve. Turva takaa ihmiselle sen, että tämä voi keskittyä selviytymistä vähemmän tärkeisiin asioihin. Koska olemme sosiaalisia laumaeläimiä, tarvitsemme johtajalta tiettyjä ominaisuuksia kokeaksemme ympäristön turvalliseksi. Johtajan täytyy olla voimakas ja kyetä puolustamaan meitä. Lisäksi hänen on oltava riittävän lämmin kohdatakseen lauman jäsenet yksilöinä.

Luotamme tavallisesti siihen, että luonto opettaa kasvatustyössä ja pitkälti tämä pitää myös paikkansa. Pediatri Donald Winnicott kuuluisasti totesi, että meidän ei tarvitse olla täydellisiä vanhempia, vaan ainoastaan riittävän hyviä. Valitettavasti luonto ei kuitenkaan välitä henkisestä hyvinvoinnista enempää kuin selviytyminen sitä vaatii. Esimerkiksi arviolta 25% ihmisistä Yhdysvalloissa traumatisoituu lapsena jonkinasteisen henkisen tai fyysisen väkivallan seurauksena- eikä USA ole varsinaisesti mikään maailman huonoin maa kasvaa.

Kolikolla on kuitenkin myös kääntöpuoli. Vaikka edelleen moni saa osakseen liikaa kovuutta ja liian vähän rakkautta, voi ihmisen pilata myös huolenpidolla. Viime vuosikymmenten ajan hyvää tarkoittavat vanhemmat ovat voineet antaa lapsilleen asioita, joita heillä itsellään ei ole ollut. Samalla tasapaino on osalta kadonnut. Kaiken saaminen ilmaiseksi voi niin ikään johtaa tunne-elämän ja mielenterveuden ongelmiin. Kasvaakseen terveeksi tarvitsemme siis sopivassa suhteessa molempia ominaisuuksia. Tarvitsemme kliseen mukaisesti sekä rakkautta, että rajoja.

Haluatko olla suosittu vai kunnioitettu?

Not often in the story of mankind does a man arrive on earth who is both steel and velvet, who is as hard as rock and soft as drifting fog, who holds in his heart and mind the paradox of terrible storm, and peace, unspeakable and perfect.” – Carl Sandburg on Abraham Lincoln

(Address before the Joint Session of Congress 2.2.1959)

On vaikeaa ja harvinaista olla hyvä auktoriteetti. Kuinka moni osaa systemaattisesti välittää ja asettaa rajoja, samalla pitäen huolen omista tarpeistaan? Ei ole sattumaa, että tasaisuudesta puhutaan tärkeänä johtajan ominaisuutena. Pitää kyetä olemaan tasaisesti luja aina kun raja ylittyy. Samalla pitää olla tasaisesti välittävä aina, eikä vain silloin, kun toinen on tehnyt jotakin hyvin. Toisin sanoen ihmisen turvallisuuden tunne ei saa olla sidoksissa hänen suoritukseensa. Sama pätee kouluun, töihin ja etenkin urheiluun. Varsinkin huippu-urheilussa on paljon kovuutta vaativia konflikteja. Hyvät johtajat pystyvät hallittuun kovuuteen keskivertoja paremmin, mutta seurauksena he eivät aina ole pidettyjä. Suosio ei kuitenkaan johtajan tehtävä, vaan ainoastaan mahdollinen sivutuote, joka on yleensä seurausta siitä, että pelaajat näkevät koutsin myös välittävän heistä.

Arjen pyörässä tasaisuus korostuu. Ei ole vaikeaa sanoa ”Ei” yhden kerran jossakin selkeässä tilanteesa. Ei myöskään ole vaikeaa tuntea myötätuntoa, kun joku on esimerkiksi loukkaantunut fyysisesti. Vaikeaa on sitä vastoin olla tasaisesti samanlainen tuhansissa kohtaamisissa läpi kauden. Alaisia voi olla paljon, ja he ovat temperamentiltaan kaikki erilaisia. Johtajan tulee aistia oma lauma, sekä sen muuttuva dynamiikka. Johtajalla tai vanhemmalla saattaa lisäksi olla omia tunnetarpeita, jotka liittyvät suosion hakemiseen ja siten mutkistavat auktoriteettina toimimista.

Kitinä ja vastarinta

Lähes kaikki haluavat olla ainakin jossain määrin pidettyjä. Lisäksi ihminen luontaisesti kapinoi jos ei saa tahtoaan läpi. Rajanvedosta seuraa siten lähes poikkeuksetta vastarintaa. (Paradoksaalisesti me kapinoimme usein sitä vastaan, mitä eniten tarvitsemme.) Pieni lapsi yrittää mm. itkemällä ja raivoamalla saada haluamansa, mutta aikuisille se ei enää ole soveliasta. Yleisin kapinan muoto aikuisilla onkin kitinä ja etenkin kitinä silloin, kun auktoriteeti ei ole läsnä. Vaatii rohkeutta ja taitoa sanoa asiat suoraan ja lämpimästi puolin ja toisin. Hyvä vanhempi esimerkiksi sanoittaa tunteen takaisin itkevälle lapselle, mutta lisää päättäväisesti, että näin kuitenkin mennään. Johtajan tehtävä on samanlainen. Hänen on kyettävä sanomaan ”ei” tavalla, joka ei uhkaa laumanjäsentä eikä tämän identiteettiä. Jos tilannetta ei johdeta hyvin, sanomatta jääneet asiat voivat johtaa keinotekoiseen harmoniaan ja hiljaa kyteviin kuppikuntiin. Onneksi kitinää voi johtaa perusasioiden hallinnalla:

  1. Do, say and think things that help the team
  2. No complaining, no excuses
  3. Be early.

Joukkueissani on viime vuosina ollut vain nämä kolme perussääntöä. Ne kattavat valtaosan niistä tilanteista, joista joukkue itsensä löytää. Emme halua sääntöviidakkoa ja rangaistuksia joka rasahduksesta, joten mitä vähemmän puolustettavia rajoja on, sen parempi. Auktoriteetin tehtävä on siis luoda ja puolustaa jaettuja arvoja ja sääntöjä, joita laumanjäsenet lopulta omaehtoisesti haluavat noudattaa. (Tähän kirjoitukseen liittyen tärkeimmät näistä ovat säännöt 1 & 2.)

Coaching is Rocket Science

Jos ainut työkalu on vasara, kaikki ongelmat näyttävät nauloilta. Ryhmän johtaminen on kuitenkin tilannesidonnaista ja tarvitaan kykyä ymmärtää kompleksisuutta. Arjessa sitä lisäävät mm. nämä:

  1. Jatkuvasti muuttuvat vuorovaikutustilanteet (mikä on kulloinenkin konteksti)
  2. Luonteiden erilaisuus (kuinka kukin temperamentti luonnostaan reagoi)
  3. Ihmisen sisäänrakennettu tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, ja reilusti kohdelluksi
  4. Yksilön etu ja tavoite vs yhteisön etu ja tavoite

Vanha koutsini rakasti kertoa tarinaa naapuristaan, joka oli koulutukseltaan fyysikko. Mies teki töitä avaruusalan yrityksessä ja kävi ahkerasti katsomassa lentopallo-otteluita. Viisieräisen pelin jälkeen naapuri kertoi, että matsi oli ollut jännittävintä mitä hän on eläessään nähnyt. ”Coaching is way more complex than my job! Coaching is literally rocket science.” Tiedemies ymmärsi, kuinka paljon liikkuvia osia periaatteessa simppeliin 3-2 lopputulokseen kuului. Fysiikkahan on fysiikkaa ja noudattaa tiukasti luonnonlakeja. Ihmisen käytös taas on monimuotoisempaa. Vaikka siitäkin löytyy lainalaisuuksia, on osattava nähdä käytöksen trendejä ja mukautua eri tilanteisiin.

Johtajalta vaaditaan siis huomattavia tunneälytaitoja lauman käytöksen ymmärtämiseen ja hallitsemiseen. On haastavaa lukea päivittäin 5-15 ihmisen ryhmää alati muuttuvissa tilanteissa. Samalla pitäisi tehdä nopeita päätöksiä siitä, mikä kullakin hetkellä vaatii eniten huomiota, mihin pitää puuttua myöhemmin, ja mille ei ehkä tarvitse tehdä mitään. Iso osa ihmisen käytöksestä pyörii perustarpeiden ympärillä ja alussa mainittu turvallisuudentunne löytyykin monesti taustalta. Tarvitsemme järjestystä ja turvaa löytääksemme paikkamme ja voidaksemme hyvin laumassa.

Mikä on ”dominanssihierarkia”?

Kaikki käytös ei johdu vallan tavoittelusta, mutta meille on luontaista hakea omaa rooliamme lauman hiearkiasta. Käytösmallit juontavat juurensa biologiasta, joka on vanhempi kuin ihminen itse. Koska nykyolot ovat ulkoisesti erilaisia kuin heimot aikoinaan, myöskään dominanssihierarkia ei käsitteenä ole kovin tunnettu. Kyseessä on miljoonia vuosia vanha rakenne, joka eri muodoissa löytyy eri elämänmuodoilta hummereista lähtien. Alkukantaisilla eläimillä hiearkiat perustuvat enemmän puhtaisiin reaktioihin kuin nisäkkäillä, joilla on monimutkaisempia sosiaalisia verkostoja

Dominance hierarchy, a form of animal social structure in which a linear or nearly linear ranking exists, with each animal dominant over those below it and submissive to those above it in the hierarchy. Dominance hierarchies are best known in social mammals, such as baboons and wolves, and in birds, … In most cases the dominance hierarchy is relatively stable from day to day. Direct conflict is rare; an animal usually steps aside when confronted by one of higher rank.”

https://www.britannica.com/topic/dominance-hierarchy (alleviivaukset omiani.)

Ollakseen dominoiva yksilö sosiaalisten eläinten laumassa on kyettävä vuorovaikutukseen. Pelkkä aggressio voi toimia hetken, muttei pitkässä juoksussa riitä. Noustakseen hiearkiassa ja pysyäkseen huipulla yksilön täytyy kyetä neuvottelemaan toisten kanssa ja rakentamaan luottamukseen perustuvia suhteita. Esimerkiksi simpansseilla lauman kunnioituksen saavuttamiseksi yksilön täytyy kyetä sekä kovuuteen, että yhteistyöhön. Pelkästään kova yksilö voi tulla väkivaltaisesti syrjäytetyksi parin sosiaalisesti kyvykkäämmän liittolaisen toimesta.

Vaikka nykyihminen vaikuttaa olevan kaukana simpanssijengistä, biologisesti olemme yhä lähellä. Laumassa hiearkian olemassaolo on välttämättömyys. Eläinkunnassa konfliktin vähemmän vahva ja dominoiva yksilö väistyy ja säästyy. Ainaisen kamppailun sijaan hierarkia siis tekee laumasta turvallisemman kaikille. Ihmisille tutut koirat ja hevoset kokeilevat laumanjohtajan rajoja tästä syystä yhtä systemaattisesti ja vaistonomaisesti kuin pienet lapsetkin. Jos johtaja on hereillä ja puolustaa asetettua rajaa, voi laumanjäsen olla varma, että pomolla on homma hallussa. Etenkin lapset ja nuoret tarvitsevat rajoja kokeakseen olevansa psykologisesti turvassa ja siksi on hyvin vahingollista antaa periksi kiukuttelulle. Rajojen kokeilu voi turhauttaa johtajaa, mutta on iso virhe olla puolustamatta sovittua asiaa. (Paimenkoira pitää huolen, ettei koutsi kotonakaan unohda.)

Jos johtaja ei ole tasainen ja systemaattinen, ei alainen välttämättä tiedä mitä häneltä vaaditaan tai miten päin hänen pitäisi olla. Kotona voi esim. olla sääntö, että jäätelöä ei lainkaan syödä. Jos lapselle sitten huudetaan jäätelön syömisestä aamulla, mutta tarjoillaan itse hymyillen jätskit illalla, ei auktoriteetti tee työtään hyvin. Jos asiaan riittävän tiukasti puututaan, terve yksilö ymmärtää asian lopulta. Jos johtaja taas ei lainkaan puutu, puskee yksilö vaistomaisesti rajan yli hieman pidemmälle. Ja taas hieman pidemmälle. Lopulta asiaan pitää puuttua kovalla kädellä tai lauma saa jostakusta uuden johtajan- ainakin alaisten ajatuksissa ja kunnioituksessa.

Yhteenveto. Vallan on laumassa aina oltava jollain. Nykyauktoriteetti perustuu usein johonkin ylhäältä annettuun positioon kuten työsopimukseen. Todellinen johtajuus on silti yhä ansaittava laumalta teoilla. Kaikkia ei voi, eikä pidä miellyttää. Parhaat johtajat kykenevät vetämään kovia rajoja suosiosta välittämättä. He kuitenkin tekevät sen tavalla, joka ei vähennä laumanjäsenten turvallisuuden tunnetta, vaan päinvastoin lisää sitä. Kehittyäkseen ihmisiltä täytyy vaatia vaikeita asioita, ja tämä tarkoittaa rajan vetoa hyvien ja huonojen tapojen välille. Rajoista seuraavaa kitinää hallitaan systemaattisella sääntöjen ja arvojen puolustamisella. Hyvät auktoriteetit ovat harvinaisia ja siten hyvin arvokkaita. Useimmat meistä ovat karrikoiden luontaisesti joko kovia tai lämpimiä ihmisiä. Iso osa johtajaksi kasvamista onkin oppia vallan käytön toinen ja itselle vähemmän luontainen ääripää.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps.  Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Lähteitä:

Bernstein, I. S., & Gordon, T. P. (1974). The function of aggression in primate societies: Uncontrolled aggression may threaten human survival, but aggression may be vital to the establishment and regulation of primate societies and sociality. American Scientist, 62(3), 304-311.

Boehm, C. (1997). Impact of the human egalitarian syndrome on Darwinian selection mechanics. The american naturalist, 150(S1), S100-S121.

Boehm, C. (2012). Ancestral hierarchy and conflict. Science, 336(6083), 844-847.

Goleman, D., Boyatzis, R., & McKee, A. (2013). Primal leadership: Unleashing the power of emotional intelligence. Harvard Business Press.

Hood, B. (2012). The self illusion: How the social brain creates identity. Oxford University Press.

Cummins, D. D. (1996). Dominance hierarchies and the evolution of human reasoning. Minds and machines, 6(4), 463-480

Jacob, C. S., & Carron, A. V. (1996). Sources of status in sport teams. International Journal of Sport Psychology, (27), 369-382.

Kenrick, D. (2010). Rebuilding Maslow’s pyramid on an evolutionary foundation. Psychology Today: Health, Help, Happiness+ Find a Therapist.

Van der Kolk, B. A. (2015). The body keeps the score: Brain, mind, and body in the healing of trauma. Penguin Books.

Winnicott, D. W. (1992). Babies and their mothers. Da Capo Press.