Tag Archives: kehittyminen

Valmentajan Evoluutio

22 Jun

Takana on aurinkoinen viikonloppu Kööpenhaminassa. Tanskan reissu ei kuitenkaan ollut mallia Juha Vainio, vaan aika kului akkuja ladaten kokeneen kollegan seurassa. Tuleva kausi ei ole kaukana, ja tällaiselle on osattava ottaa aikaa. Alla ajatuksia siitä, mitä kaikkea ihminen voi pitkällä työuralla oppia.

Työvoiman liikkuvuus on voimakas nykytrendi ja yhä harvempi pysyy ensimmäisellä urallaan. Huippu-urheilussa työ on lisäksi tuulista, eikä valmentaja voi suunnitella tulevaisuutta pitkälle kuin harvoissa tapauksissa. Hyviä työpaikkoja on vähän, ja monet koutsit päätyvät palaamaan toiseen ammattiinsa jossain vaiheessa. Onneksi on kuitenkin myös niitä, jotka tekevät samaa työtä pitkään. Kokenut valmentaja on tietotaidon aarnimetsä myös oman prosessinsa ymmärtäjänä.

When asked about my profession, I say I am a student.”

Tanskassa tapaamani valmentaja on nimeltään Fred Sturm.

https://www.youtube.com/watch?v=9FDiakHBCL4

Vaatimaton amerikkalainen piti pitkästä urasta huolimatta itseään edelleen ensisijaisesti oppilaana. Fred valmensi viime vuonna edelleen paikallista seurajoukkuetta, mutta on tosiaan nähnyt urallaan hieman muutakin. Hän valmensi 70- ja 80-luvuilla yliopistossa miehiä ja naisia (Stanford), olympialaisissa mitalijoukkuetta (USA ’92, ’96) sekä seurajoukkueen (Mladost Zagreb) mestareiden liigan Final Four- turnaukseen ’98. Kuluneiden 20 vuoden aikana työnantajiin kuuluivat myös Kroatian (1997) ja Tanskan (2003-13) maajoukkueet. Apuvalmentajana hän toimi mm. Marv Dunphyn joukkueessa Soulin 1988 olympiadilla. Lisäksi Fred kuului tammikuussa edesmenneen Carl McGownin lähipiiriin. Kuten monet muutkin kontaktit, Sturm tuli kuvioihin kymmenisen vuotta sitten. Carl, tavoilleen uskollisena, potki nuorempiaan eteenpäin. ”Lauri, you need to talk to Fred.” So I did.

You have to find a way to coach that works for you”

Parhaita pitkänmatkalaisia yhdistää halu muuttua. He eivät ole pysähtyneet, vaan päivästä toiseen pyrkivät olemaan hieman eilistä parempi versio itsestään. Kun kehitystään peilaa kokeneempiin voi lisäksi nähdä tiettyjä toistuvia vaiheita. Jos tällä tiedolla pitäisi karkeasti esittää valmentajan kehityskaari tekisin jaon jotenkin näin:

  1. Moni koutsi aloittaa uransa keräten ja vaihtaen harjoitteita niihin, mitä on omilta valmentajiltaan perinyt. Treeneihin pyritään löytämään sisältöä ja alussa melkein mikä tahansa mielenkiintoinen käy.
  2. Usein vasta paljon myöhemmin kuvioihin tulee periaatteiden ymmärtäminen tulee ja sitä kautta uusi, johdonmukaisempi maailma. Tiedostamatta omaksuttu traditio vähenee. Jotkut asiat ovat parempia kuin toiset. Ymmärrys harjoittelun ja pelin lainalaisuuksista kasvaa.
  3. Jossain vaiheessa valmentaja ymmärtää, että tässä on kyse ihmisistä enemmän kun mistään muusta. Arki rullaa koko ajan sujuvammin, ja yhä suurempi osa ajasta kuluu luottamukseen perustuvien suhteiden luomiseen ja ylläpitoon. Työ on eri tavalla vaativaa.
  4. Seuraavaksi -usein myöhemmin kuin haluaisimme myöntää- opimme priorisoimaan elämää. Tämä tapahtuu toivottavasti ennen kuin vaimo uhkaa erolla. Ymmärrämme, että työhön ei voi laittaa niin paljon aikaa kuin haluaisi, ja että lapset kasvavat vaikkemme näe heitä.
  5. Lopulta seuraa aika, kun valmennus taitona saa syvän henkilökohtaisen merkityksen. Siitä tulee tapa itsensä kokemiseen ja toteuttamiseen, ja itse valmentajasta roolimalli muille.

Emme aina hyppää yhdeltä tasolta seuraavalle, vaan kompuroimme joskus pitkäänkin peräkkäisten portaiden välillä. Ja vaikka oppiminen jatkuukin ikuisesti, on tämä henkilökohtainen merkitys tietyllä tavalla mestarin päätepysäkki. Tietyssä mielessä peli on jo pelattu läpi. He tietävät mitä haluavat ja mihin pystyvät, ja se riittää. Lisäksi tuntemani huiput ovat tehneet valmennuksesta omannäköistään ilman, että ovat alkaneet keksiä pyörää uudestaan vain tehdäkseen siitä näköisensä. ”Oman käden jälki” voi myös olla periaatteita rikkova ansa, johon nuori valmentaja egonsa vuoksi sortuu. Usein oman tavan löytäminen tapahtuu vasta kun ura on saavuttanut tietyn saturaatiopisteen. Kenties menestys, mestaruus, tai muu huomionosoitus herättää miettimään. Oliko tämä nyt tässä?

Kysyin Carlilta kerran millaista oli perustaa oma joukkue (BYU miehet) ja vuosikymmenen työn päätteeksi nostaa pokaali. Kuulemma ihan hienoa, muttei ihmeellistä. ”My wife loves me the same, and besides, I still get fat if I don’t exercise.” Vuoden 2008 olympiavoitosta hän riemuitsi sanoilla ”Sometimes good things happen when you live for a long time.” Seitsemänkymppisten viisaus keikkuu nuorempana usein pääosin älyllisellä tasolla. Asioiden sisäistäminen syvemmin vie aikaa, mutta jostakin voi luullakseni olla hajulla. Näissä ajatuksissa on omakin kevät mennyt. ”Missä ja kuinka minä todella haluan valmentaa?” Ehkä Ruotsissa syksyllä odottava työ kertoo lisää.

Onneksi tällä matkalla ei ole yksin. Eräs tuttu kertoi hiljattain mietteliäistä tunnelmistaan. Hän oli 2016 kisojen jälkeen istunut yksin huoneessaan Riossa ja tuijottanut seinään. Päätösjuhlien raikuessa päällimmäinen tunne oli ollut tyhjyys. Kaveri kertoi jotenkin menettäneensä otteen matkaan ja tehneensä töitä vain tuloksen eteen. Tärkeää sekin, mutta merkityksen kokeminen oli ainakin osittain jäänyt jonnekin. Seurauksena hän halusi jättää maajoukkueen ja keskittyä kasvattajaseuraansa, jolle koki olevansa paljon velkaa. Mietin, että kova juttu, sillä ovet aukeavat parempiin töihin usein juuri maajoukkueen kautta. Mutta edelleen, hän oli matkalla kohti sitä valmentajaa, joka itse eniten halusi olla. Sitä paitsi, ehkä tämä maajoukkueen aika koittaa vielä uudestaan myöhemmin.

The capacity to do work should be respected.”

Puhuimme Fredin kanssa paljon myös kuormasta. Samaa arkea voi elää monella tavalla ja kykyä tehdä työtä on kunnioitettava. On kunniakasta kyetä tekemään kovasti töitä ja olemaan antamatta periksi. Jokainen työnsä tosissaan ottava ihminen tietää, että joskus on painettava ikävältä tuntuvien vaiheiden läpi. Periksiantamattomuus on siis positiivinen ominaisuus ihmisessä, toki olettaen, että jossakin vaiheessa osaa myös antaa olla. Toiseksi on kriittistä oppia ymmärtämään kuinka paljon ja millaista työtä on itse valmis ja kyvykäs tekemään. Ihmiset eivät tässä suhteessa ole samanlaisia.

Tunnen hyvin pari nuorta koutsia, joilla on käsittämätön kapasiteetti painaa hommia. Olen ennenkin kirjoittanut Pepperdinen David Huntista, joka nukkuu vain reilut 4h yössä ja omistautuu täysin työlleen. Toinen vastaava sankari on paljon maailmaa nähnyt ja nyt Suomen naisten maajoukkueen apukoutsina toimiva sveitsiläinen Alessandro Lodi. Kyse ole siitä, että kumpikaan kilpailisi tällä, tai haluaisi olla erityisen macho. Ukot vain ovat sellaisia, että kone käy aamusta iltaan. Heideän kanssaan arkea eläneenä en ole voinut kuin kirjaimellisesti todeta, että hyvää yötä. Robotista kun ei tee runoilijaa, eikä päinvastoin.

Kuormaan kuuluu määrän lisäksi myös laatu. Burn-outeihin liittyy toki, että töitä on ollut paljon, mutta harva uupuu totaalisesti hommiin, joista pitää. Työstä tulee liiallaisen määrän lisäksi taakka silloin, kun työympäristö ei enää vastaa omaa arvomaailmaa. Jos et kykene vaikuttamaan asioihin ympärilläsi, saati koe yhteisön tai arvostuksen tunnetta, voi kapasiteettisi laskea hetkellisesti paljonkin. Kovin montaa kertaa ei kukaan viitsi olla kuvainnollisen apinalauman veturina. Ihminen tarvitsee muita ihmisiä ja harva nauttii viimeisessä analyysissä menestyksestä, joka on saavutettu yksin. On tärkeää olla tietoinen siitä, mitä sinulla on kulloinkin edessäsi ja kyetä tekemään kovia päätöksiä. Tämä pätee niin pelitilanteissa, kuin myös oman työpaikan suhteen.

What’s the meaning of what is in front of you? What are you in the middle of?

Hyvä valmentaja osaa nähdä tilanteissa toistuvia kaavoja. Nuorempina tuppaamme olemaan reaktiivisiä ja sammuttamaan tulipaloja. Vanhemmiten kokonaisuus taas hahmottuu paremmin. Ja kun edessä olevan tilanteen merkitys on selvä, myös kyky ennustaa tulevaa paranee. Tämä kasvattaa luottamusta ja siitä voi ammentaa paljon uskoa kaiken epävarmuuden keskellä. Kenties tähän liittyy myös kokemuksen tuoma viisaus todella välittää vain harvoista asioista. Sanotaan, että jos kaikki on tärkeää, mikään ei ole tärkeää. Taistelut pitäisi ensin osata valita tarkkaan ja sitten viedä armotta päätyyn asti. Fred kertoi aikaa myöten paremmin oppineensa arvostamaan ja luomaan tyhjää tilaa ympärilleen. Ajatus ei informaatiotulvan aikana ole uusi, mutta silti aina yhtä haastava toteuttaa. Alta löytyvän linkin lisäksi se toi mieleen shakki- ja taijiquan- mestari Josh Waitzkinin: ”I want to live in still waters… I cultivate empty space.” Kun on vähemmän mihin keskittyä, näkee paremmin.

https://hbr.org/2017/03/the-busier-you-are-the-more-you-need-quiet-time

Kokenut valmentaja roolimallina

Moni koutsi ei koskaan nouse parrasvaloihin, sillä heidän pelaajamateriaalinsa ei riitä siihen. Paljon voittaneet sitä vastoin muistetaan. Heitä haastatellaan vielä vuosien päästä, eikä siinä mitään. Monet tässäkin mainitsemistani ihmisistä ovat hyvin menestyksekkäitä. En ole erityisen amerikkalainen, mutta jaksan kirjoittaa paljon sikäläisistä valmentajista, sillä kyse on heidän arvomaailmastaan. En osaa todella arvostaa voittavia valmentajia, jos he eivät elä omia arvojaan. Siis sitä, mitä saarnaavat.

Myös lentopallossa on palvottuja hahmoja, jotka aikanaan voittivat kaikenlaisia mestaruuksia. Joillekin kyse on kuitenkin vain omasta egosta. Osa välittää joukkueesta ensisijaisesti välineenä matkalla kohti henkilökohtaista glooriaa. Kyse ei tällöin ole siitä, että koutsi olisi auttanut toista saavuttamaan potentiaalinsa ihmisenä. Ei ole harvinaista, että he kohtelevat muita alentavasti ja esiintyvät julkisuudessa ylimielisinä tai juopuneina. En väheksy kenenkään saavutuksia, mutta en myöskään koe, että he todella ovat hyviä valmentajia. Koen, että aikuisten tulee vaatia itseltään parempaa. Kyse on myös siitä, millaisten ihmisten seurassa ja vaikutuksen alla itse haluan olla.

Tanskassa oli varsin miellyttävää käydä. Juutit ovat tutkimuksissa kerta toisensa jälkeen maailman onnellisimpia ihmisiä huolimatta maailman korkeimmista veroista. Tanskalaisten elämäntavasta, siis ”hyggestä”, julkaistiin hiljattain kirjakin. Muutenkin pohjoismaalainen erinomaisuus on otsikoissa tämän tästä. Auringon laskiessa ei ollut vaikeaa nähdä niitä asioita, mitkä tekevät ihmiset onnellisiksi. Viiden minuutin kävelyllä lähiössä tuntematon vanha setä otti olkapäästä kiinni, lapset leikkivät ilman valvontaa pihoilla, aikuiset illastivat nauraen ja lämmin tuoksu leijaili kesäillassa. Osa elämisen taitoa on myös valita asuinpaikka huolella.

Eräästä Tanskan keskustelujen päähenkilöstä kuului myös julkisuudessa Suomeen palattuani. Aiemmin tällä viikolla toinen lentopalloikoni Marv Dunphy ilmoitti vetäytyvänsä Pepperdinen päävalmentajan tehtävistä 69-vuotiaana. Heinäkuussa palaamme hänen perintöönsä.

Juhannusterveisin,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Velho Itse

30 Nov

Ajatuksia lepopäivänä… Sikäli kun valmentajilla vapaita on. Emme ole yksin, sillä moni nykytyö saa ihmisen valtaansa totaalisesti. Vaikka päivä olisi miten vapaa, tulvivat työajatukset hiljaisinakin hetkinä valtoimenaan. Toimiva irtiotto ei onnistu vain ”olemalla tekemättä mitään”, vaan sekin on taito, joka pitää oppia. Osalle tämä tarkoittaa jotakin muuta, johon voi uppoutua yhtä kovalla keskittymisellä. Lukeminen, kirjoittaminen ja liikunta toimivat kaikki- mutta eivät puolivillaisesti tai keskittymättä. On todella osattava olla läsnä. (Näin muuten kommentoi vapaitaan myös Kuopion ITE Lasaretin toimitusjohtaja ja yli 10 000 polvea operoinut huippukirurgi Uke Väätäinen.)

Kirjoitin syyskuussa velhon oppipojasta. Uskon mestarin oppilaana olemisen johtavan nopeampaan kehittymiseen kuin muilla polun kulkemisen. Polkuja on kuitenkin monia, ja ihmiset voivat nousta huippuosaajiksi hyvin erilaisten vaiheiden kautta. Usein alansa huipusta maalataan ammattitaitonsa takia otsikon mukainen kuva velhona, erilaisena ja muista poikkeavana. Monen TV-sarjan pääosassa on myös juuri tällainen nero, älyltään ylivertainen, mutta kuitenkin jotenkin rikkinäinen ihminen (sillä eihän kukaan voi olla hyvä kaikessa.) Omia suosikkejani ovat olleet mm. Sherlock, House ja Mentalist.

On tärkeää tiedostaa, että polku osaajaksi on avoinna meille jokaiselle, eikä vain harvoille. Kaikki velhot eivät ole rikkinäisiä, autistisia, saati superlahjakkaita -mitä hemmettiä se sitten tarkoittaakaan. He ovat aivan tavallisia, prosessiin orientuneita ihmisiä, jotka omistautuvat omalle kehitykselleen- vei se sitten minne tahansa. Vanhan sanonnan mukaan mestari ei koskaan ole valmis, eikä hän mieti päämäärää. Mestari herää aamulla hymyssä suin ollakseen läsnä, kehittyääkseen ja jatkaakseen. Matkan merkitystä korostetaan monessa filosofiassa, eikä vähiten itämaisissa taistelulajeissa, joiden do-pääte tarkoittaakin juuri tietä. (Judo, Taekwon-do, Aikido ja niin edelleen.)

Tänä syksynä törmäsin urheilupsykologiin nimeltä Michael Gervais. En siis ole kyseistä kaveria tavannut, mutta ystävien kautta tutustuin hänen työhönsä ja ajatuksiinsa matkasta,”polusta mestariksi.” Englannin path to mastery on termi, joka toistuu kirjallisuudessa usein, mutta kääntyy suomeksi tyypillisen huonosti. Gervais tekee töitä mm. NFL-jätti Seattle Seahawksin, Red Bullin, ja USA:n naisten lentopallomaajoukkueen kanssa. Parhaiten kaverin ajatukset löytää Finading Mastery- blogista ja laadukkaista podcasteista. Linkki http://findingmastery.net/michael-gervais/ vie aivan hiljattain (20.11.2015) julkaistuun puolen tunnin pituiseen podcastiin, jota voi vilpittömästi suositella jokaiselle, jota kiinnostaa tulla parhaaksi versioksi itsestään. Alleviivaukset ovat omiani:

So this path is not reserved for the leonardodavincis or Bob Dylan or Bob Marley or Picasso or Matisse… Mastery is not reserved for just them- it is available for all of us. It is path that is committed to searching. … The ability to have to inner strenght and to be able to stand, with conviction, in the present moment, independent of challenge, or pain, or love, fear, or disappointment or anticipation of what could be… Or excitement… It is the search to deeply understand, to deeply connect with ourselves, others, nature, all through the masterful expression of whatever craft that we’re called for.

Vaikuttaa siltä, että emme sisäistä tätä itsensä kanssa kilpailemista kovinkaan hyvin nuorempana. Pelivuosien loppua kohden se saattaa kuitenkin hiljalleen alkaa avautua urheilijoille. Paljon vähemmän nuoret urheilijat ymmärtävät puheita taidosta elämäntapana, saati keinona tulla joksikin. Ok, Japanissa ampuvat jousella ja sommittelevat kukka-asetelmia ihan vakavissaan, mutta mitä sitten? Länsimaissa tuntuu siltä, että kaiken pitää olla valmiina eilen, eikä kärsivällisyys tahdo riittää kysymään mistä todellinen merkitys elämälle voisi tulla. Taatusti se ei tule älypuhelimista, täytekakuista tai juhlista, niin kivoja kuin nämä joskus voivat ollakin. Onnekseni on kuitenkin olemassa toisenkinlainen näkökulma merkityksen tuojana- perheen ja terveyden ohella totta kai.

http://www.amazon.com/Mastery-Keys-Success-Long-Term-Fulfillment/dp/0452267560/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1448621950&sr=8-2&keywords=mastery

George B. Leonardin kirjoittama Mastery on helmi, ja siitä on sittemmin tullut lahja monelle ystävälle ja valmentamalleni pelaajalle. Aikidon opettajana Leonard julkaisi monta kirjaa, jotka kaikki enemmän tai vähemmän puhuvat hyvästä elämästä, hetkessä elämisestä, ajatuksella tehdyistä toistoista, ihmisen kärsivällisyydestä, sekä polusta mestariksi, joka on jokaiselle oma ja erityinen. Sillä, keitä mahdolliset kilpakumppanisi ovat, tai mitä he tekevät, ei saa olla liian suurta merkitystä. Leonardilta pankkiin jääneet ajatukset kulkevat arjessa yhä:

Learn to love the path, most of the time will be spent on the plateau, be ready to wear your white belt every day. Polku on loppumaton- tämän tietää jokainen huipulle päässyt ja matkaan rakastunut.

Todellinen kilpailu, monen huippuvalmentajan sanomana, ei ole vastustajaan keskittyvää toimintaa, vaan oman prosessin sisäistämistä. Vastustajat eivät ole vihollisia, vaan apureita, jotka auttavat meitä yltämään parhaimpaamme ja nostamaan tasoamme. Viimeisimmäksi törmäsin samaan ajatukseen Seahawksin valmentaja Pete Carrollin kirjassa Win Forever. Tervetullut muistutus siitä, kuinka tämä ymmärretään jopa viimeisen päälle kaupallisen ja ammattimaisen liigan ytimessä. Sanoipa NFL:n markkinointikoneisto tai kilpailuretoriikka asiasta mitä tahansa, valmentajat ja pelaajat tietävät kyllä mihin kannattaa oikeasti keskittyä.

Mutta palataan vielä Dr. Gervais’n työhön. Hän käsittelee aihetta autenttisesti ja laajasti, ja monen ihmisen kokemuksia peilaten. Suurin osa vieraista on huippuja, mutta Gervais korostaa, että polulla kulkemisella on paljon muotoja. Ensimmäiseksi se ei siis ole pyrkimystä tulla maailman parhaaksi yhdessä ainoassa taidossa, vaikka tämä yksi ilmenemisen muoto onkin. Voit yhtälailla olla matkalla parhaaksi versioksi itsestäsi, jos haluat olla hyvä isä, puoliso, tai vaikka aamiaisen laittaja- olitpa lisäksi se huippukirurgi tai et. Toiseksi, mestariuden tavoittelu on harvinaista, vaikka se on avoinna ihan jokaiselle. Syy tähän on se tosiasia, että omalla mukavuusalueella on vaan niin kiva pyöriä. But as they say, growth starts where comfort zone ends. Samoja asioita toistamalla et pääse eri lopputulokseen.

Kolmanneksi Gervais on ensimmäisen, jonka olen avoimesti kuullut puhuvan myös polun pimeästä puolesta. Tässä tapauksessa siis siitä, mitä huipulle tähtäävät, kunnianhimoiset ihmiset kokevat ja mikä matkan hinta saattaa olla. Pakkomielteen omainen tavoittelu ei välttämättä ole sairasta- vaikka sille penkkiurheilija ehkä päätään puistaakin. Epätavallista se kuitenkin on, ja urheilulajin ollessa kyseessä sekä valmentajan ja urheilijan lähipiirin on ymmärrettävä minkälaisesta sitoutumisesta on kyse.

Todellinen asialle omistautuminen voi tarkoittaa enemmän kipua, enemmän yksinäisyyttä ja enemmän ahdistumista kuin soisi kenenkään vapaaehtoisesti kokevan. Näitä, sekä aina vain vahvistuvaa halua tehdä asiat juuri prikulleen tietyllä, kehittävällä tavalla.

Neljänneksi -ja ymmärrettävästi edellisestä johtuen- usein kuultu puhe tasapainosta elämässä menee ohi pointin.Tällä mentaliteetilla varustetulla ihmisellä sitä ei ole, mutta toisaalta sille ei myöskään ole tarvetta. Paljon paremmin on sanottu, että balanssin sijaan jokainen tarvitsee palautumista. Määräänsä enempää et pysty jaksamista venyttämään, sillä jos et palaudu, et voi hyvin. Piste. Hyväntahtoisessa omien rajojen hakemissa näin käy harvemmin (kehittymisen taustalla kun ei ole niin hurjaa draivia.)

Alla kaksi ensimmäistä haastattelua kyseiseltä sivustolta- molemmat olivat eri syistiä nautinnollisia kuunneltavia. Viulisti, säveltäjä ja insinööri Kai Kight puhui omanlaisen polun luomisesta itselleen:

http://findingmastery.net/kai-kight/

Karch Kiralyn haastattelu taas vastaa kysymykseen minkälaista on olla periaatteessa yhden alan intohimoinen huippu koko elämänsä ajan (lentopallon ja beach volleyn pelaajana sekä valmentajana.)

http://findingmastery.net/karch-kiraly/

Aihe on kiehtova, monisävyinen ja väärinymmärretty. Asiaan kummemmin perehtymättä voi ihmetellä, onko mikään koskaan riittävän hyvin? Tai urheilussa kysymään, eikö pelien voittaminen ole prosessia tärkeämpää? On tärkeää muistaa, että kehittymiseen keskittyminen ei tarkoita kunnianhimon puutetta. Kaikki huiput haluavat voittaa- eihän kukaan harrastelijakaan halua hävitä!

Menestyksen määritelmä ei kuitenkaan ole pelkkä voittoprosentti tai dollarit tilillä, vaan syvimmän tyytyväisyyden velho saa oman itsensä lyömisestä, ja askeleesta eteenpäin polulla taidon hallitsijaksi.

Valkoisella vyöllä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tietäminen ja Tiedostaminen

18 Jan

Joitakin vuosia sitten olin silloisen valmentajani pitämällä valmennusklinikalla. Oli syksy 2006, ja ensimmäisen luennon aiheena tieto ja periaatteet. Miksi valmentajan tuli toimia periaatteisiin tukeutuen oli yleisölle outo ajatus, sillä kaikki valmentajat luonnollisesti ajattelivat olevansa oikeassa omine mielipiteineen. Omasta ja varhain opitusta tulee luonnostaan se ainoa oikea tapa, olipa kyseessä hihalyönti, kieli tai uskonto. Huomio kääntyi pian siihen, mistä tieto tulee: How can you know something you don’t know? You don’t know what you don’t know- in fact, how could you?

Jostakin syystä me ihmiset oletamme itse tietävämme miten asiat tehdään parhaiten. Käsite ei selvinnyt minulle tuona päivänä, mutta aika on auttanut sen hahmottamisessa. Kuinka sitä voisikaan tietää jotakin, mistä ei koskaan ole kuullutkaan? Tämän yksinkertaisen asian sisäistäminen tuo rauhaa ja kärsivällisyyttä työhön, sillä pomminvarmasti sinä et tiedä kaikkea. Ja mikä pahinta: nyt kun kausi on yli puolivälin huomaan, etten ole tiedostanut edes asioita, mitkä takuulla tiesin jo vuosia sitten. Arjen kiireessä olen ”unohtanut” osan ihan perusasioista.

Tämä on mielenkiintoinen, joskin häiritsevä ilmiö. Keskusteluissa muiden liigavalmentajien kanssa tulee tämän tästä esiin asioita, joita sitten järkyttyeenä oman huomiokyvyn puutteesta paikkailen seuraavalla viikolla. Moni asia on parantunut juuri kollegoiden avustuksella, (ja tästä https://coachhakala.wordpress.com/2014/12/29/become-dont-compare/ juuri viimeksi kirjoitin.) Hyvä asiantuntijoiden verkosto on kuin se kuuluisa nousuvesi, joka nostaa meidän kaikkien paatteja riippumatta siitä, missä kunkin laiva sillä hetkellä on menossa.

It’s more important to be aware than to be smart.” – Anon

Tiedon puute sinänsä on ongelmista se helpommin korjattava. Jokin asia ei ole vielä tullut vastaan, ja se yleensä korjaantuu etsimällä vastauksia. Parempi kysymys kuuluukin näin: Mistä tämä turhauttava tiedostamattomuus oikein johtuu? Muistan vuosia sitten miettineeni miten on mahdollista, että jollekin menestyneelle videopelille tehdään suurella budjetilla ja ammattitaidolla täysin susi jatko-osa. Sama pätee vasemmalla kädellä tehtyihin kirjoihin, elokuviin ja vaikka mihin- en koskaan ymmärtänyt, miksi ammattilaiset tekivät virheitä asioissa, jotka olivat osanneet paljon paremmin jo aikaisemmin. Suurin syyllinen, näin uskon, on kiire.

Koko nykymaailman hässäkkä, turhat paperityöt, protokollat, dead linet– ylipäätään kaikki itse tai muiden aiheuttama jatkuva meneminen. Olen vähän myöhässä huomannut sen minkä jokainen hyvä toimitusjohtaja tietää: jos liikaa aikaa ja huomiota laitetaan operatiiviseen toimintaan- oli se sitten tarpeellista tai turhaa byrokratiaa- ei aika riitä huolelliseen suunnitteluun ja pohdintaan. Uskon monen valmentajankin kamppailevan tämän kanssa, sillä pelejä ja tulipaloja aina riittää.

On valmiiksi niin paljon asioita, joita et tiedä. Jos sinulla ei lisäksi päivittäin ole rauhallista hetkeä käydä läpi omia käytäntöjä, urautuu helposti tekemään tänään asiat niin kuin eilenkin, tiedostamatta edes asioita, jotka jo valmiiksi pitäisi tietää.

Harjoittelu kärsii kiireestä. Jos kerran muutat jonkin treeniasian sitä tarkemmin ajattelematta, tästä uudesta tehottomasta ratkaisusta tulee normi, jota kiireessä on hankalaa enää kyseenalaistaa. Ja miksi kyseenalaistaisin, ”koska nämä asiathan minä tiesin jo 2006…” Sitten, noin kerran kuussa tulee ”ei #######!”- hetki ja homma kehittyy. Asiat eivät ehkä ole valtavia emme esimerkiksi hairahdu pelaamaan lentopallotreeneissä sählyä- mutta ne ovat riittävän isoja maksaakseen meille kehitystä ja sitä kautta sarjapisteitä. Moni harjoite voisi olla parempi, jos miettisin sitä keskittyneenä vielä 30 min. lisää.

Harjoitteiden lisäksi myös yksilöllisten taitojen kehitys on ehtinyt karata tietoisuuden ulkopuolelle. Ihmiset ja taidot ovat erilaisia eikä sinänsä ole ihmeellistä, että jotkut taidot opitaan nopeasti, ja jotkut hitaammin. Itseasiassa oma tiedostaminen on ollut huonoa osaltaan siksi, ettei näissä erilaisissa kehitysvauhdeissa ole mitään ihmeellistä. Oli jopa parin viikon pätkiä, kun annoin joidenkin asioiden vain olla siinä uskossa, että aivoissa kyllä tapahtui muutoksia, vaikkeivat ne kentällä vielä näkyneet. Jotkut asiat toki muuttuivat, mutta harmillisen moni taito polki paikallaan. Syytä oli eniten valmennuksessa: puutteellisissa metodeissa, opetuksessa ja tietoisuuden puuttumisessa sekä valmentajalta, että pelaajilta.

Valmentajan pitää pystyä priorisoimaan omaa huomiotaan ja opettamanaan tietoisuutta itselleen ja pelaajille.

Ajan ollessa rajallinen resurssi se, mihin valmentaja kiinnittää huomiota on äärimmäisen tärkeää. Se, mitä katsot on luonnollisesti se ainoa asia, josta voit antaa merkityksellistä palautetta. (Palautteella taas on ratkaiseva rooli kehittymisessä- se on toiseksi tärkein asia pelinomaisten toistojen jälkeen!) Pelaajan oma tietoisuus- your brain is the athlete, become your own coach- onkin asia, jota olemme LEKA Volleyssa alusta saakka halunneet opettaa.

Itseohjautuvissa urheilijoissa piilee jokaisen joukkueen suurin voimavara, joka toteutuessaan avaa kaikenlaisia ovia.

Oman tietoisuuden ensisijainen hyöty on tietysti yksilön kehityksen huomattava nopeutuminen, mutta yhtälailla valmentajan rooli muuttuu ja helpottuu. Toiseksi valmentajan huomio voi nyt olla muissa pelaajissa, jotka eivät vielä ole yhtä tietoisia tekemisestään ja tarvitsevat palautetta. Kolmanneksi urheilijan saadessa palautetta itseltään myös koutsin naama kuluu vähemmän. Jos jonkun täytyy olla koko ajan sanomassa asioista –rakentavastikin- alkaa yksilössä helposti kehittyä negatiivinen lataus palautteen lähdettä kohtaan, mikä on todella huono juttu kaikkien osapuolten kannalta.

No, meillä pääsi kuitenkin, jotenkin, käymään niin, että en puuttunut tähän tietoisuusasiaan tarpeeksi. Vaikka tiesin, että tietoisuus tekemisestä ei kaikilla ollut kovin hyvää, odotin tilanteen vain muuttuvan. Harva asia kuitenkaan kehittyy vain odottamalla- jotakinhan olisi täytynyt muuttaa. Jos mikään ei muutu, miten voit odottaa eri lopputulosta? Ja niin taas mietimme, että kuinka ihmeessä emme tätä aikaisemmin tienneet.

For years we have known the definition of insanity: Repeating the same process over and over and expecting a different result. If you do what you have always done, you will get what you have always got, and that will never change unless you actually CHANGE something.

Kun minulta kysytään asiaa, mihin valmentajan tulee panostaa kaikista eniten, olen aina vastannut, että tietenkin Harjoitusympäristöön. Yhtä tärkeä asia on kuitenkin valmentajan omaan kehittymiseen ja tietoisuuteen panostaminen.

Sillä jos valmentaja ei kehity, se heijastuu ajan myötä pelaajiin ja muuhun organisaatioon. Pian yli 15 ihmistä kärsii siitä, että SINÄ et joka päivä ponnistele ollaksesi hereillä.

Vaikka harjoitusten suunnitteluun ja taitojen arviointiin saa kulumaan paljon aikaa, se on työtä joka täytyy tehdä täysin keskittyneenä ja tietoisena. Jos ympäristö on huono, emme kehity, ja ympäristö voi aina olla parempi. Ei myöskään pidä unohtaa, että valmentajakin tarvitsee kipeästi palautetta sekä staffilta, pelaajilta, että kollegoilta. Rohkaistaan siis ihmisiä antamaan sitä heille, ja ollaan sen jälkeen myös valmiita ottamaan palaute vastaan. Ja eikun kevättä ja tosipelejä kohti.

To improve is to change. To be perfect is to change often.” -Sir Winston Churchill

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Become, Don’t Compare

29 Dec

Se alkaisi vuosi olla paketissa. Pidän ajatuksesta, että tänäkin vuonna on jotenkin taas muuttunut edelliseen verrattuna. Kun katsoo riittävän pitkälle taaksepäin huomaa taas, että muutaman vuoden takaisesta on itseasiassa muuttunut aika paljon. Toki jotkin asiat -kuten luonteen piirteet- pysyvät, mutta taidot ja asenteet onneksi elävät. Huomasin esimerkiksi ilokseni loppuvuodesta, että eräs minulle muinoin tärkeä asia ei enää ole niin kovin tärkeä. Muutos on tuonut omaan elämään ja työhön paljon rauhaa- ja hyvästä syystä.

Älä vertaile, vaan tule joksikin” kuuluu sarjaan nihkeästi kääntyvät, mutta lähdekielellä nappiin osuvat. Muistiinpanoja selatessa huomaan, että Pepperdinessa tämä oli yksi Marv Dunphyn useimmin pelaajille toistetuista neuvoista. Näin kolmen vuoden kuluttua näyttää tosiaan siltä, että tämä on arjessa läsnä miltei voimakkaimmin kaikista niistä asioista, joita sillä kaudella opin. Marvin fraasi oli joko tämä ”Become, don’t compare”, tai toisessa muodossa ”Do not look sideways.” Sanatarkkuus ei ole tärkeää, eikä edes mahdollista. Hieman pidemmälti muotoilisin sen suomeksi jotenkin näin:

Keskitä energiasi kehittymiseen ja asioihin, joihin voit vaikuttaa. Keskity tulemaan siksi, joksi voit tulla sen sijaan, että vertaisit itseäsi muihin ihmisiin ja joukkueisiin, heidän taitoihinsa tai resursseihinsa.

Marv sanoi tämän usein tilanteissa, jossa jonkun huomio karkasi siihen, mitä jollakin muulla oli, mutta meillä ei ollut. Kyseessä saattoi olla hyvä pelaaja, parempi halli, jokin ammatillinen taito, parempi sijainti, tai mitä tahansa. Pieni Pepperdine ei sekään aina ole ollut legendaarinen lentopallotehdas. Aikanaan se oli itseasiassa melko tuntematon paikka ja syrjässä suurista Los Angelesin kouluista (UCLA, USC.) Edelleen pelaajien rekrytointi on olympiakultaa voittaneesta valmentajasta ja hyvästä akateemisesta tasosta riippumatta vaikeaa, sillä yliopisto on kallis ja sinne on vaikeaa päästä.

Yli 30v. ajan Pepperdine on kuitenkin tuottanut maailmanmestareita ja olympiavoittajia lähinnä siksi, että Marv on käärinyt hihat ja mennyt hommiin. Puutteiden harmittelu ja vertailu on jätetty pois.

Malibussa vietetyllä 2011-2012 kaudella olin nuori valmentaja, ensimmäistä kertaa päätoiminen, ja ihan uudessa paikassa. En ole koskaan tehnyt yhtä paljon töitä kuin tuona vuonna, enkä itseasiassa usko, että pystyisin ajallisesti tekemäänkään enempää kuin silloin. Ammattitaito kyllä kehittyi, mutta minua harmitti vietävästi se, etten ollut yhtä hyvä, kuin koulun muut valmentajat. Esimerkiksi minua hieman nuorempi, toinen apuvalmentaja David Hunt (joka jatkaa Pepperdinessa yhä ja voitti naisten MM-kultaa USAn kanssa tänä syksynä) teki töitä enemmän, kovemmin ja monessa asiassa paremmin.

Rima oli korkealla, ja kaikki organisaatiossa tekivät joka päivä parhaansa. Asia, joka minua jostakin syystä kovin harmitti oli Davidin kyky tehdä töitä ja kehittyä. Kaveri todella teki noin 16 tuntisia työpäiviä joka päivä, nukkui joitakin tunteja, ja meni takaisin töihin. Koko ajan. Olimme kämppiksiä ensimmäiset pari viikkoa ja kuljin samassa rytmissä, ennen kuin tajusin, että aniharva pärjää noin vähällä unella. Terveyteni ei yksinkertaisesti kestäisi sellaista. Aloin nukkua enemmän, mutta huomasin väsyväni pikkuhiljaa silloinkin, kun nukuin riittävästi. Oma huomio nimittäin oli ihan väärissä asioissa.

Myöhemmin olen tajunnut, että kuin vahingossa yritin olla kuin David ja Marv, ja tehdä asiat samoin kuin David ja Marv. Ongelmana luonnollisesti, että toinen on yksi maailman parhaista skouteista ja toinen yksi parhaista päävalmentajista, ja molemmilla minua laajempi kokemusta alalta. Sen sijaan, että olisin vain oppinut ja kehittynyt, vertasin tekemisiäni liikaa- ja lisäksi sitä itse tiedostamatta. Vuosi oli tästä huolimatta tietenkin upea, mutta yksi sen suurista anneista on ollut tämän asian ymmärtäminen. (Moni muukin matkan varrella kuultu viisaus on loksahtanut kohdalleen vasta jälkijunassa.)

Miksi näin pääsi tapahtumaan? Ehkä ihminen vain on sosiaalinen olento, jolla on sisäänrakennettu kyky aistia mitä heistä ajatellaan ryhmässä, tai mitä he luulevat muiden ajattelevatn. Ei siis ole lainkaan kummallista, että monen on vaikeaa poiketa joukosta ja tehdä asioita omalla tavallaan (olipa kyseessä sitten niinkään tärkeä asia kuin uni.) Usein kuulee jonkun tuhahtavan

Mitä, välitätkö siitä, mitä muut ajattelevat?” Tuhahtelut sikseen- tätähän me kaikki teemme joka päivä, se on osa ihmisluonnetta. Todellinen testi on olla tästä tietoinen, ja silti pitää oman kehittymisen irrallaan ympäristön paineista ja tuloksiin tuijottamisesta. Siis keskittyä siihen, mihin voi vaikuttaa.

Tätä taustaa vasten on ollut hienoa olla taas Suomessa ja osana suomalaisten lentopallovalmentajien yhteisöä. Monesta muusta lajista tuttu, typerä nokittelu ja pelin jälkeinen suun soitto loistavat täysin poissaolollaan. Enhän toki tiedä, millainen tilanne meillä on ollut vaikka 5v tai 10v sitten… Ehkä yhteenkuuluvuuden tunne on meillä aina ollut vahva. Niin tai näin, nykyisestä liigavalmentajien kaartista paistaa neljä selkeää asiaa:

  1. Halu tehdä omat hommat niin hyvin kuin mahdollista

  2. Nöyryys myöntää omia heikkouksia, ja ettei tiedä kaikkea

  3. Innostus oppia uutta ja kysyä muilta mielipiteitä

  4. Tietoisuus yhteisestä hyvästä- suomalaisen lentopallon tulevaisuus on tärkeä asia.

Etenkin tämä viimeinen kohta on pysäyttänyt meikäläisen. Kuluneet Sloveniassa ja Venäjällä vietetyt vuodet kirkastivat kuinka suomalaisissa todella on sellaista voimaa, mikä monelta muulta maalta uupuu. Meillä ei oikeasti olla kateellisia panettelijoita, vaan tarpeen tullen nimenomaan puhalletaan yhteen hiileen jopa aika pienissäkin asioissa. Jos avoin tiedonkulku jatkuu tällaisena, uskon Suomen itseasiassa verrattain pian olevan tilanteessa, jossa eri liigaseurojen valmennukselliset linjat ovat melko yhtenäisiä. Jos tähän päästään, voi pienen maan maajoukkue ammentaa voimaa kotimaisesta liigasta paremmin kuin kenties yksikään toinen valtio.

Ja kaikki vain siksi, että valmentajat osaavat käyttää kilpailua myös itsensä kehittämiseen sen sijaan, että kilpailussa pitäisi ainoastaan olla parempia muihin verrattuna. Tämän oivaltaen ei enää ole vaikeaa olla avoin, jakaa tietoa, ja nähdä yhteinen hyvä suurempana kuin oma seuraava kotipeli.

Näihin, lämpimän jouluisiin tunnelmiin on sopivaa päättää kulunut syyskausi.

Hyvää Uutta Vuotta 2015,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Virheiden Merkityksestä

29 Mar

Virheistä puhuu jokainen valmentaja. Virheitä halutaan vähentää ja niiden tekemisestä rangaistaan, häviäjät tekevät liikaa virheitä, mutta tietenkään virheitä ei pidä pelätä. Tuntuu kovasti siltä, että virheettömyydestä on muodostunut jonkinlainen mantra. Toisaalta virheetön peli koetaan hyveenä, mutta toisaalta tuloslähtöinen ajattelu antaa virheelle hyvin negativisen imagon.

Vaikka monille virhe tarkoittaa samaa kuin epäonnistuminen, on kolikolla myös valoisa kääntöpuoli. Kasvuun orientoituneet ihmiset pitävät virheitä mahdollisuuksina, sillä heille virhe merkitsee tilaisuutta kehittyä.

Kehittyminen on yksinkertaisesti synonyymi fraasille ”muuttua paremmaksi.” Ihminen joka kehittyy muuttaa omassa tekemisessään jotakin, ja tieto muutoksen tarpeesta tulee usein virheen muodossa. Todelliset ammattilaiset taas ovat ammattilaisia, koska he kykenevät muutokseen päivittäin. He ovat aina valmiita oppimaan uutta- olipa se miten pientä tahansa- ja ajan kuluessa pienistä asioista tulee suuria. Vaikka tämä ei ole tähtitiedettä, harva meistä kykenee systemaattiseen muutokseen. Suurin osa ihmisistä operoi kuten alla olevassa artikkelissa kerrotaan: Pelko ja laiskuus estävät uuden opettelun.

”25 vuotta töissä ei Henttisen mukaan aina automaattisesti tarkoita 25 vuoden työkokemusta. …- Jos on 25 vuoden kokemus, niin onko se oikeasti sen mittainen, vai onko se yhden vuoden kokemus, jota on pyörittänyt 25 vuotta peräkkäin?

http://yle.fi/uutiset/vaarallinen_vanha_tieto__pelko_ja_laiskuus_estavat_uuden_opettelun/7114670

”Kokemuksen syvällä rintaäänellä voin sinulle kertoa, miten…” – on lause jonka moni on joskus kuullut vanhemmilta kollegoiltaan. Osa kokemuksesta on kullanarvoista ja sitä sietää kuunnella. Sitten on olemassa kokeneita ihmisiä, joiden kanssa keskustelusta ei vain tule mitään. Vuosia mietin miten asian voisi ytimekkäästi selittää, ja tuo artikkeli sen vihdoin teki. Jos olet valmentanut 25 vuotta hitaasti muuttuen, olet todennäköisesti melko ainutlaatuinen. Joka tapauksessa tuntuu huimalta ajatella kuinka paljon kokeneempi olet, kuin samat asiat 25 vuotta toistanut kaveri. Samojen juttujen jankkaaminen on kuitenkin yleistä, sillä toistoissa on turvaa. Kaikki on hallinnassa, ja hallinnan tunne on ihmiselle tärkeä. Ja mikä parasta virheitä ei tule enää juuri ollenkaan. Eikös tässä siihen pidä muutenkin pyrkiä?

Ihmiset kaihtavat virheitä useista eri syistä, mutta uskon tärkeimmän näistä liittyvän ajatusmaailmaan. Kuinka me koemme virheiden tekemisen? Ovatko virheet keino kehittyä, vai paljastavatko ne meistä puutteita? Pari vuotta sitten valmentajat kohisivat Stanfordin psykologian professori Carol S. Dweckin ”Mindset” -kirjasta. Moni on siitä toki jo kuullut, mutta lyhyt kertaus on paikallaan.

http://mindsetonline.com/whatisit/about/

Vaikka ihmisillä on kaikenlaisia näkökulmia elämään, Dweck löysi todisteita kahdesta ajatusmaailman perusmallista. Toista hän kutsui nimellä fixed mindset ja toista growth mindset. Suurin osa meistä on yhdistelmä näiden kahden välillä, mutta jotta juttu ei rönsyile pidetään asiat yksinkertaisina.

”Pysyvässä mielentilassa” oleva ihminen pitää taitojaan ja kykyjään jokseenkin muuttumattomina. Tästä seuraa kaikenlaisia lieveilmiöitä, kuten omien kykyjen jatkuvaa esilletuontia ja niiden pitämistä todisteena omasta kyvykkyydestä. Lisäksi pysyvyydelle tyypillistä on virheiden välttely ja peittely: Epäonnistumisia pelätään, sillä ne koetaan todisteina omasta korjaamattomasta vaillinaisuudesta.

”It’s not a failure as long as you learn from it.”

”Kasvun mielentilassa” oleva puolestaan toimii kuten arvata saattaa, eli päinvastoin. Kasvuun orientoituneet ihmiset tietävät, että ominaisuutemme eivät ole kiveenhakattuja vaan kehitettävissä. He rakavastavat haasteita ja oppivat virheistä, sillä he osaavat nähdä ne mahdollisuuksina. Suurin osa eri alojen huipuista on juuri näitä tyyppejä, sillä huipulle on vaikeaa päästä jos jokainen virhe ja vastoinkäyminen on ihmiselle uhkaava kokemus. Tämän lisäksi oma kokemukseni on, että elämästä ja oppimisesta yksinkertaisesti nauttii enemmän, jos ei ole tarvetta olla kaikessa täydellinen.

Miksi niin moni sitten kuuluu ensimmäiseen, virheitä kaihtavaan ryhmään? Luulen, että vanha ystävämme traditio sabotoi suuren osan oppimisen potentiaalista. Voi tietysti olla, että ihmisiltä puuttuu myös tietoa, mutta pääasiassa ajattelen, ettei uudelle vain haluta olla avoimia. Hyvä uutinen on joka tapauksessa se, että myös omaa ajatusmaailmaa voi ajan kuluessa muuttaa erilaiseksi.

”I don’t think much of a man who is not wiser today than he was yesterday.”Sir Winston Churchill

Churchillin sitaatti on vähän rankasti muotoiltu, mutta totuuden siemenen se sisältää silti. On nimittäin pidemmän päällä rasittavaa jutella ihmisten kanssa, jotka eivät koskaan muutu. Varmasti tiedät perhe-tai ystäväpiiristä jonkun, jolla on aina vastaus kaikkeen. Kaveri ei ole koskaan väärässä, ja hänen juttunsa pysyvät samankaltaisina – tai jopa tismalleen samoina- vuodesta toiseen. Syy siihen, että kyseinen henkilö tietää kaiken, on yksinkertainen. Hän ei hyväksy virheiden tekemisen mahdollisuutta.

Kuten useimmat meistä, muistan tällaisen ajan myös omasta menneisyydestäni (joka ei läheisten mielestä vieläkään ole ohi…) Etenkin nuorempana piti aina yrittää päteä, ihan niin kuin ei voisi myöntää ettei tiedä jotakin. Pohjimmiltaan uskon kyseessä olevan epävarmuuden, jota jokainen ihminen joskus kokee. Olipa asia niin tai näin, meidän on vaikeaa myöntää tekevämme virheitä. Olemme ylimielisiä, liian laiskoja ottamaan selvää tai pelkäämme jotakin. Yhteistä näillä on kuitenkin lopputulos. Potentiaalisista kasvukokemuksista tuleekin elämän mittainen Groundhog Day.

”The second time you make a mistake it is not a mistake, but a choice.”

Mitä sitten vaaditaan muutokseen? Ensinnäkin meidän täytyy tulla tietoisiksi omista ajatuksistamme ja kaavoista, joita ne seuraavat. Mutta vaikka halu ja tietoisuus olisivat olemassa, ei kasvaminen ole helppoa. Joskus ihminen erehtyy ja se on inhimillistä. Joskus virhe myös toistuu, mikä on OK, mutta toistojen kierrettä niistä ei saa tulla. Tästä huolimatta olen omassa työssäni huomannut joidenkin virheiden toistuvan uudelleen ja uudelleen. Haluan toki muuttua ja uskon pystyväni siihen, mutta silti pyörin ympyrää. Suurin puutteeni liittyy järjestelmällisyyteen. Ajatus juoksee usein paikasta toiseen niin, että unohdan asioita joita ei saisi unohtaa.

Mietin mistä saisin apua ja törmäsin mainoon Atul Gawanden kirjaan nimeltään Checklist Manifesto. Teos pääasiassa kuvailee, kuinka yksinkertaisia listoja voidaan käyttää apuna monimutkaisissa tehtävissä. Tällaisia ovat esimerkiksi insinöörien, lentäjien, ja kirurgien työt, jossa työn valtava kompleksisuus hautaa alleen huippuammattilaistenkin tietotaidon. Koska vuosittain kyseessä on miljoonien ihmisten henki, ei virheisiin kuitenkaan ole varaa, ja yksinkertaiset checklistit auttavat tekijää pitämään huomion olennaisessa. Oma työni ei tietenkään ole näin vaativaa, mutta päätin silti kokeeksi laatia pari listaa.

Halki kuluvan kauden olemme olleet tämän kanssa tarkkana. Kun jokin on mennyt pieleen pelissä tai treeneissä, olen unohtanut jotakin, tai yksinkertaisesti keksimme paremman tavan toimia, asia kirjataan ylös ja lisätään listaan. Kuten todettu, listoja on useita: harjoituksiin, skouttaukseen, aikatauluihin ja otteluprotokollaan liittyviä. Kun olen samassa tilanteessa seuraavan kerran, käyn checklistin vain ajatuksella läpi kohta kohdalta. Vähitellen joissakin asioissa tulee jo toimeen ilman lunttaustakin. Joku voi nauraa idealle, mutta uskokaa täi älkää, osa maailman välkyimmistäkin ihmisistä todella toimii näin. Sitäpaitsi:

Jos en ole mitään muuta saanut aikaan, niin ainakaan en enää toista samoja virheitä. Nyt teen enimmäkseen ihan uusia virheitä- joista taas voi oppia.

Arkisen aherruksen kauneus on siinä, että vaikka periaatteessa teet koko ajan samaa työtä, on jokainen päivä hieman erilainen jos sitä lähestyy noviisina. Kun nyt kauden lopussa katsoo listoilla kaikkea sitä, jonka olemme työssä muuttaneet, ei voi kuin hymyillä. Meillä on ihan konkreettista todistusaineistoa kehittymisestä. Pelaajia tietenkin seuraamme tilastollisesti ja videoilla nähdäksemme mihin suuntaan he ovat menossa. Valmentajat kuitenkin vain harvoin saavat tällaista palautetta, vaikka sitä kipeästi tarvitsevatkin. Onneksi listoista ja virheistä oppimisesta on nyt tullut jonkinlainen rutiini, vaikka se kärsivällisyyttä koetteleekin.

Virheen tulisi meille kaikille olla kehityksen katalysaattori, eikä mikään nurkan takana vaaniva mörkö.

Playoff-aikaa,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Nuorimpien harjoittelusta, osa 1.

24 Feb

Kerran pari vuodessa viriää jollakin foorumilla keskustelu siitä, kuinka ihan pienten lasten tulisi harjoitella. Ylen sivuilla ilmestynyt artikkeli toi asian taas ajankohtaiseksi, joten tässä pieni kertaus sosiaaliseen mediaan jo kirjoittamistani ajatuksista. Itse ylen juttu löytyy täältä:

http://yle.fi/uutiset/treeneissa_mukavinta_on_kaikki/6493257

Tarina menee tiivistettynä näin: F-junioreiden harjoituksissa on kivintä kaikki. Kaikella tarkoitetaan monimuotoisuutta, hipasta kehonhallintaan ja tennispallon heittoon. Nuoret tykkäävät jokaisesta aktiviteetista, vanhempia on valmentajan tukena useita, ja harjoituksissa on vauhdikas ja hyvä ilmapiiri. Liitteenä on kuvia erilaisista harjoitteista, jotka kannattaa myös katsoa läpi. Onko jutussa kuvattu paras mahdollinen kasvamis- ja oppimisympäristö nuorelle urheilijalle? Mielestäni kyllä ja ei. Olin sekä iloinen, että pettynyt kuullessani jälleen tällaisista harjoituksista.

Toivon tätä lukevien valmentajien ymmärtävän, että heitä ei tässä kohtapuoliin kritisoida yksilöinä. Pettymykseni juontaa juurensa Suomessa hallitsevasta harjoittelukulttuurista ylipäätään, ja on meidän kaikkien tehtävä osallistua sen parantamiseen. Haluan lisäksi tuoda esille, että jokainen nuorten vetäjä on elintärkeä ja nauttii arvostustani. Kiitos siitä mitä teette. Jos kuitenkin haluamme kehittyä lajina ja valmentajina, muutoksia on tehtävä, vaikka kriittisen näkökulman esilletuominen onkin kiusallista. Aloitetaan, mutta otetaan ne positiiviset asiat ensin:

Iloinen seuraavista syistä:

Ympäristö vaikuttaa kaikin puolin positiiviselta ja kannustavalta. Meno on vauhdikasta, ja mielenkiinto liikuntaan säilyy. Lukuisia vanhempia on mukana toiminnassa, mikä on tärkeää sekä toiminnan ymmärtämisen kannalta, että ihan käytännön syistä. Apua tarvitaan aina. Lisäksi on tärkeää, että nuoret saadaan aikaisin mukaan liikuntaan ja seuraan, jolla on mahdollisuus iskostaa terveitä elämäntapoja koko eliniäksi. Nämä ovat asioita, joista kaikkien urheiluseurojen tulee olla ylpeitä. On hienoa, että vapaaehtoisin voimin saadaan aikaan tällaista iloa.

Ja pettynyt seuraavista:

Monipuoliseen liikuntaan suuntautuneita liikuntaleikkikouluja saa ja ehdottomasti pitääkin olla, mutta niitä tulee kutsua juuri leikkikouluiksi, ei lentopalloharjoituksiksi. Jutussa oli kyseessä juuri lentopalloseuran vetämä harjoitus, mutta sillä ei ollut mitään (tai hyvin vähän) tekemistä itse pelin kanssa. Reportterin mukaan joukkue kokoontuu kerran viikossa 1,5h ajaksi harjoittelemaan, ja tuona aikana tehdään kaikkea muuta kuin itse harrastetaan – ja opitaan- seuran ”omaa” lajia. Tämä ei ole vain harjoituksen nimestä johdettua semantiikkaa, vaan oikeasti iso ongelma suomalaisessa lentopallossa, joka ei sitä itse edes ongelmaksi tunnista.

Missä siis vika?

Monet meistä suorastaan suuttuvat jos nuoriin pelaajiin (n. 5-10 v.) kohdistetaan mitään muita toiveita, kuin että heidän liikuntansa on monipuolista ja kivaa. Ja jos asiaa tarkastellaan pintapuolisesti, niin mitään probleemaa ei näytä olevankaan. Kaksi tärkeintä asiaa oikeasti ovatkin, että (1.) nuoret liikkuvat monipuolisesti ja, (2.) heitä tuetaan. Tilanteen tekevät kuitenkin hankalaksi tällaisen lähestymisen mukanaan tuovat lieveilmiöt, jotka negatiivisesti vaikuttavat mm. seuraaviin, mielestäni melko tärkeisiin asioihin.

(1.) Nuorten kehittymiseen ja taitotasoon tässä ja nyt

Tiede tietää kertoa meille seuraavaa: Ihmisen taidot ovat hyvin spesifejä. Jos harjoittelet kuperkeikkoja, kehityt juuri kuperkeikoissa, eikä siitä ole juurikaan positiivista siirtovaikutusta vaikkapa hihalyöntiin ja hyppysyöttöön. Sama koskee hippaa, pallonheittoa, ja ranskan opiskelua. Jos ”lentopalloharjoituksissa” ei harjoitella lentopalloa kuin nimeksi, ei kyseinen joukkue oikeastaan ole lentopallojoukkue. Sitten mennään turnaukseen, ja kuten valmentajat tietävät, pelaaminen on alkuun todella vaikeaa. Pallorallit ovat lyhyitä, kosketuksia palloon vähän, ja harmistuneita nuoria paljon.

Joissakin maissa nuorimpien ikäluokkien sääntöjä on muutettu vähemmän lentopallomaisiksi (koppi sallitaan) helpottamaan kynnystä liittyä mukaan. Kyseessä on toki yksi vaikeimmista lajeista, mutta lopputulos on paradoksaalisen kehno. Ensin me aikuiset vedämme treenejä, jotka eivät muistuta itse peliä, ja sitten vielä muutamme pelisäännöt sellaisiksi, ettei pelikään enää muistuta itse peliä. Seuraavaan ikäluokkaan mennessä meillä onkin sitten joukko nuoria, jotka edelleen kokevat lentopallon hyvin hankalana.

Kehittymisen tunne, eli oivallus ”hei, minähän osaan” on perustavaa laatua ole inhimillinen tarve, niin lapsille kuin aikuisillekin. Sitä ei saada aikaan rimaa madaltamalla, vaan rohkaisemalla tekemään vaikeitakin asioita. Nuoret kyllä kehittyvät niissä aktiviteeteissa, joita he harjoituksissa tekevät, mutta aika harva saa hipasta tai törppöjen kierrosta elinikäistä harrastusta. Samalla mahdollisuus kokea onnistumisia ja kehittymistä myöhemmin itse lentopallossa heikkenee.

(2.) Harjoitusten laatuun ja pelaajamääriin myöhemmissä ikäluokissa

Paitsi että vanhempiin ikäluokkiin siirryttäessä taitotaso ei ole niin hyvä kuin se voisi olla, mukana on tuomisina myös tuttu toimintatapa. Tämä koskee sekä pelaajia, että valmentajia (eli vanhempia) jotka tavallisesti kulkevat yhtä matkaa F:istä alkaen. Taitojen lisäksi myös harjoitukset pysyvät pitkälti samanlaisina. Jos seuraa eri ikäluokkien tekemistä pienestä F-pojasta lukioikäiseen A-poikaan, kaikkien harjoituksissa on yksi yhteinen piirre: niissä pelataan vain vähän lentopalloa, mutta erilaisia oheisharjoitteita ja apuvälineitä on mukana yllinkyllin. Tiedämme jo harjoittelun spesifisyydestä, kuinka tämä kierre vaikuttaa taitojen kehittymiseen. On kuitenkin mainitsemisen arvoista, että moni lentopalloa harrastanut valitsee jonkin ikäluokan kätköistä omakseen jonkin toisen lajin, jossa kokee onnistuvansa. Nuoret rakastavat kilpailua ja pelaamista, ja jos näitä on tarjolla koripallossa, sählyssä tai jalkapallossa, ei ole mitään syytä olla siirtymättä sinne. Ei kukaan C-ikäinen enää halua kiertää renkaita tai tehdä viivajuoksuja, vaan pelata, pelata ja pelata.

Useimmiten käy niin, että lentopallo -siis itse peliväline- on kyllä mukana myöhemmissä harjoituksissa, mutta suljetut oheisharjoitteet apuvälineineen (pöydät, typpynarut, matot, tennispallot) ovat ja pysyvät, jäänteenä alkuajoista, jolloin ne olivat harjoituksen koko kuva. Harjoituksesta ei tule pelinomaista sillä sekunnilla kun lentopallo tulee mukaan, vaan silloin kun liikkeet ja ajoitukset vastaavat täysin itse otteluissa vastaantulevia tilanteita.

Sain pari vuotta sitten raivarin lukiessani yhtä kuuluisimmasta suomalaisista nuorten valmentajille suunnatuista kirjoista. Oppineet alojensa tohtorithan sen olivat kirjoittaneet- ja lentopallon kohdalla muistutettiin suurimpiirtein näin ”pelkkä jonossa pallotteleminen ei ole nuorelle riittävän motivoivaa ja kehittävää toimintaa- siksi on syytä harrastaa muita, motoriikkaa monipuolisemmin kehittäviä lajeja.” Puurot ja vellit olivat menneet niin lahjakkaasti sekaisin, että valmentajaa kehotettiin muiden, erilaisten oheisharjoitteiden pariin sen sijaan, että ymmärrettäisiin kuinka uskomattoman monipuolinen laji lentopallo itsessään on, jos sitä pelattaisiin alusta asti. (Tiedän kyllä, että F- ja E- ikäisille pelaaminen vaikeaa, mutta on tapoja auttaa heitä. Palaamme niihin tuonnempana.)

(3.) Lajikulttuuriin ja suomalaiseen kilpailukykyyn maailmalla

Itse ymmärrän lajikulttuurin ”urheiluyhteisön omaksi toimintatavaksi, lajin arvostamiseksi ja siitä koetuksi ammattiylpeydeksi (vaikkei se oma ammatti olisikaan).” En siis tarkoita tällä pelkästään suuria fanilaumoja tai arvokisamitaleja, vaan rakkautta lajiin, aitoa halua kehittää omaa toimintaa, sekä iloa siitä, että olemme saaneet aikaan positiivisia asioita. Vaikka suomalaisen lentopallon lajikulttuuri on hajanainen, ja sitä yhdistää suuri oheisharjoitteiden käyttö. On vaikeaa olla vakavasti otettava lajiyhteisö, jos edes viikon ainoaa omalle lajille varattua 1,5h ei päätetä käyttää oman lajin parissa. Silti tämä koskee suurta osaa nuorimpien juniorien joukkueista, jotka toimivat pääasiassa leikkikouluina. (Loimaan Nilan Bisonsin Aleksi Valavuori totesi samankaltaisesti, tosin hieman eri yhteydessä: ”Urheilukulttuuri ei synny menestyksestä. Urheilukulttuuri syntyy arvostuksesta omaa toimintaamme kohtaan. ”)

Kansainvälisestä kilpailukyvystä puhuminen nuorten yhteydessä saa usein aikaan negatiivisen reaktion, joka on pitkälti ihan oikeutettu. Menestyminen ei saa olla suurin -jos sitten minkäänlainen- arvo nuorimpien junioirien toiminnassa, eikä kukaan pikkujunnujen vetäjä toivottavasti ajattelekaan tekevänsä joukkueestaan kahtatoista sammelvuota. Nuorten tulee itse saada päättää kuinka tosissaan he pelaavat, mutta meillä aikuisilla on suuri vastuu valmistaa heidät tuleviin haasteisiinsa- olivatpa ne millä alalla tahansa.

Vastuumme ei rajoitu pelkkään vauhdin ylläpitoon ja kannustamiseen, vaan meidän velvollisuutemme- suomalaisen lentopallokulttuurin edustajina- on opettaa nuoret tuntemaan tämä upea laji- siis itse peli- läpikotaisin. Kun aika sitten koittaa, he voivat itse tehdä omat valintansa tietoisina siitä, mitä lentopallo todellisuudessa voi tarjota muihin lajeihin verrattuna.

Koko blogi on käsitellyt sitä miksi nuorimpien lasten harjoittelulla on kauaskantoisia seurauksia. Tänne asti päässeellä lukijalla- etenkin valmentajalla- on nyt varmasti mielessään koko joukko kysymyksiä siitä miten esim. F-, E-, ja D-ikäisille voisi tehokkaasti opettaa lentopalloa, ihan konkreettisella tasolla. Palaan tähän aiheeseen heti seuraavassa kirjoituksessa. Perimmäiset aikomuksemme ovat hyviä, ja paljon hyvää olemme jo tehneetkin. Katsotaan viikon päästä, kuinka paljon parempaan me vielä pystymme.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Oppimisesta ja kärsivällisyydestä

28 Jan

Vaikka urheilun yhteydessä puhutaan yleensä kehittymisestä oppimisen sijaan, on kehittyminen loppujen lopuksi juuri uuden oppimista. Ihmistä on historian saatossa kutsuttu mm. ”sotaisaksi”, ”sosiaaliseksi”, ja ”älykkääksi” eläimeksi. Kaikista osuvin kuvaus saattaisi kuitenkin olla ”oppiva.” Sivuamme myös lahjakkuutta ja määrätietoisesta harjoittelua hieman, vaikka niitä koskevan jutun aika on vasta myöhemmin.

Jokaisen valmentajan tulisi olla kiinnostunut siitä, kuinka hänen pelaajansa ja urheilijansa oppivat. En tarkoita tällä nyt erilaisten ”oppimistyylien” viidakkoa, vaan yksinkertaisesti niitä periaatteita, jotka ohjaavat tehokasta oppimista ja opettamista. On hyvin muodikasta sanoa, että ”jokainen oppii omalla tavallaan, omassa tahdissaan.” Vaikka olenkin tästä pitkälti samaa mieltä, voivat tällaiset kommentit tehdä meistä laiskoja valmentajia. On toki totta, että olemme yksilöitä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että (1.) meidän tulee jättää urheilijat omiin oloihinsa oppimaan, eikä (2.) ettei oppimista tule tehostaa tutkittuun tietoon perustuen.

Tänä talvena allekirjoittaneella on ollut mahdollisuus oppia uusi kieli. Moni sanoo, että nyt 30-vuotiaana se on jo vaikeaa, tai sitten tarvitaan erityistä lahjakkuutta… Etenkin vaikean kielen kanssa, jollainen venäjä taitaa olla. Väitän kuitenkin, että oppimisessa on pääasiassa kyse kärsivällisyydestä ja sitoutumisesta. Alla joitakin ajatuksia oppimisprosessista, sekä lukuisista yhtymäkohdista kielen ja urheilun välillä.

It is harder than you think, and it takes longer than you think.” Doug Beal

Me ihmiset olemme tavallisesti niin kärsimättömiä, että jos jokin asia ei tapahdu pikaisesti, kuin itsestään, annamme periksi. En edes tiedä mitä ”Lahjakkuus” tarkalleen on, mutta ”Kyky oppia ja omaksua uusia asioita nopeasti” kuulostaa kohtuulliselta määritelmältä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, etteikö oppimista voi nopeuttaa. Lisäksi vaikka joku alkuun etenisikin muita nopeammin, ei ero välttämättä pysy samana loppuun asti… Paitsi jos kärsivällisyys ei riitä, ja antaa periksi.

Vaikka minulla oli jonkin verran venäjän opintoja alla, olivat ensimmäiset päivät ja viikot uudessa maassa täyttä tuskaa. Edellisestä näin kattavasta kulttuurishokista oli kuitenkin aikaa jo 10 vuotta. Et ymmärrä puhetta juuri yhtään, ja epäonnistut aina kun avaat suusi. Miltähän vasta-alkajista tuntuu lentopallon parissa? Päivän päätteeksi olet henkisesti ja fyysisestikin aivan puhki.

Success consists of going from failure to failure without loss of enthusiasm.”Winston Churchill

Tavoitteiden saavuttamisessa on pohjimmaltaan kyse yhdestä ainoasta asiasta. Annatko vaikeuksien edessä periksi, vai jatkatko eteenpäin? Erilaisia ajatusmalleja tutkinut Stanfordin professori Carol S. Dweck (Mindset, 2007) tietää kertoa, että ”kasvuun uskovat” ihmiset eivät näe epäonnistumisia todisteina lahjakkuuden puutteesta, vaan pikemminkin mahdollisuuksina korjata virhe ja kehittyä. ”Muuttumattomuuteen uskovat” taas pitävät epäonnistumisia todisteina siitä, että he eivät ole synnyinnäisesti tarpeeksi älykkäitä tai lahjakkaita. Nämä ihmiset antavat aikaisemmin periksi, välttelevät haasteita, ja lopulta tarttuvat vain helppoihin tehtäviin. Näillä löydöksillä on valtava merkitys siihen, miten itse näen oppimisen. En väitä, etteikö ihmisten kyvyssä urheilla tai puhua vierasta kieltä olisi eroja, mutta näitä eroja tärkeämpää on se kuinka (1.) asetat tavoitteita ja kuinka (2.) kohtaat lukuisat, vääjäämättömät, epäonnistumiset.

Don’t handicap your children by making their lives easy.” – Robert A. Heinlein

Pahinta mitä voimme tehdä itsellemme tai pelaajimme on asettaa liian matalia tavoitteita. Jos rima on matalalla, kaikilla on alkuun kivaa, mutta pitkässä juoksussa kukaan ei kehity. Ennen pitkää seuraa kyllästyminen. Yhtä kaikki, liian vaikeat tavoitteet lannistavat innon niin nuoressa kuin vanhassakin oppijassa- joten tavoitteiden täytyy olla juuri oman mukavuusalueen ulkopuolella. Kun sitten yrität tehdä jotain, mitä et ennen ole tehnyt, on järjenvastaista olettaa onnistumisia jokaisessa suorituksessa. On tärkeää selvittää tämä myös pelaajille, sillä prosessin ymmärtämisestä on apua kaikkein nuorimmillekin.

Training needs to be specific to the task or activity.” K.Anders Ericsson

Olen suuri pelinomaisen (eli lajispesifisen) harjoittelun kannattaja. Monet kuitenkin pitävät pelinomaisia harjoituksia liian vaikeina nuorille pelaajille, alentavat rimaa, tekevät harjoituksista suljettuja, lisäävät niihin peliin kuulumattomia apuvälineitä, ja niin edelleen. Aikomus tämän kaiken taustalla on hyvä, sillä sattumanvarainen ja koko ajan muuttuva pelitilanne tuo mukanaan suuren määrän epäonnistumisia. Valitettavasti teemme kuitenkin karhun palveluksen nuorille, jos poistamme harjoituksesta spesifisyyden. Pelinomaisuuden mukana lähtee myös himoitsemamme kehitys. Oppiminen, ja sen siirtovaikutus oppimistilannetta seuraaviin suorituskertoihin on 100% vasta, kun harjoitusympäristömme vastaa olennaisilta osin ympäristöa, jossa itse lajin suoritukset tapahtuvat. Meidän täytyy siis haastaa nuoria pelaajia tekemään asioita, joissa he epäonnistuvat, mutta yhtäaikaa opettamaan heille, että näin sen kuuluukin mennä. Seuraava pallo on jo ilmassa, ja sen myötä uusi mahdollisuus.

You get good at what you spend your time doing.”-Marv Dunphy

USA:n olympiakomitean biomekaanikko Peter Vint oli taannoin puhumassa valmentajille motorisesta oppimisesta. Moni halusi tehdä suljettuja harjoitteita, joissa pallon kulku oli suunniteltu ennalta. Vint sanoi varmaan puolen tusinaa kertaa “Are you training to train, or are you training to play?”  Tämä on niin yksinkertainen asia, että emme edes näe sitä kaikkialla ympärillämme. Kehityt hyvin spesifisti aina siinä, mitä teet, etkä välttämättä missään muussa. Siispä vaikka miten kehittyisit suljetussa harjoituksessa ja kohtaiset onnistumisia, mikään siitä ei sellaisenaan siirry itse pelitilanteeseen, vaikka harjoituksen jälkeen voikin tuntua, että ”toistoja tuli paljon, ja kontrolli säilyi.”

Koin tämän itse karun omakohtaisesti viime keväänä. Tiesin sekä harjoittelun spesifisyydestä, että syksyisestä Venäjälle muutosta. Olin kuitenkin täysin kiinni töissä vielä pitkään, eikä Malibusta löytynyt venäjänkielistä juttuseuraa. Niinpä aloin yksinkertaisesti tehdä sanalistoja, jotka opettelin ulkoa lounastauolla ja iltaisin. Osasin satoja sanoa, ja kesän tavoite (1000 uutta sanaa) ei vaikuttanut mahdottomalta. Jälkikäteen tekee mieli potkaista itseäni, sillä kaikki se ulkoa opetteleminen oli lähes turhaa. Learning is state dependent. Jos osaat jotakin paperilla, se ei tarkoita, että osaat sen myös keskustelussa.

Voin tänäkin päivänä ottaa eteeni yhden noista listoista, ja alkaa muistelemaan… Sanat ovat edelleen muistissa, mutta vain sekavana jonona käsitteitä, ja löydän ne ainoastaan kun istun yksin ja keskityn. Siis aivan kuten ne opinkin, mutta valitettavasti kaukana siitä ympäristöstä, missä niitä tarvitsisin. En keskustelutilanteessa muista oppimastani kuin alle 10%. Onneksi huomasin virheeni jo reilun kuukauden jälkeen, ja aloin opiskella kieltä siten kun se arkipäivässä tapahtuu, kuuntelemalla ja vastaamalla. Audiona tapahtuva oppiminen on kielen puhdas ja alkuperäinen muoto- olivathan kielet olemassa tuhansia ja tuhansia vuosia ennen kuin kukaan alkoi kirjoittaa niitä ylös. Pelkistäen sanottuna puhumaan oppii puhumalla, ja pelaamaan pelaamalla.

Valitettavasti myös audionauhat antoivat väärän kuvan omasta osaamisestani. Ne olivat toki sata kertaa nopeampi tapa oppia kuin lukeminen, mutta kun opit toistamaan jotakin ulkoa kuin papukaija, ei elämän sattumanvaraisuus ole läsnä lainkaan. Vaikka tilanteet olivatkin joka kappaleessa hieman erilaisia, ei arkipäivän ”mikä tahansa on mahdollista” keskusteluista ollut vielä mitään hipuja. Tänne saapuessa luulin olevani hyvin valmistautunut, sillä tein niin kovasti töitä… Todellisuus kuitenkin valkeni jo ensimmäisenä päivänä: Kovaa harjoitteleminen ei ole sama kuin kehittävä harjoitteleminen.

Most of the time is spent on a plateau.” – George B. Leonard

Ja viimeisenä ajatuksena paluu alkuun… Oppimisen luonne ei ole lineaarinen. Kyse on paikallaan polkemisesta, harjoittelusta, hypähdyksestä eteenpäin, ja taas paikallaan polkemisesta. Ei niinkään samanlaisesta kehittymisestä päivästä toiseen. Periksi antaminen houkuttelee joka mutkan takana, sillä vaikka koet myös onnistumisen elämyksiä, suurimman osan aikaa olet jumissa paikallasi. Tai no, et välttämättä täysin paikallasi, mutta edistysaskeleet ovat niin pieniä, ettei niitä aina edes huomaa. Kärsivällinen työ palkitaan kuitenkin lopulta, mikäli harjoittelusi on ollut määrätietoista ja spefisiä siihen taitoon nähden, missä haluat kehittyä.

Neljä kuukautta Venäjällä on takana, ja hitaasti alkaa tuntua siltä, että jonkinlaista oppimista on tapahtunut. Kielen sujuva hallinta on edelleen tuhansien tuntia päässä, mutta periksi ei olla antamassa. Mikä parasta, jonkin verran voi jo nauttia työn hedelmistäkin.

Постепенное улучшение,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Kehittyminen on muuttumista

9 Aug

Katsoessa Lontoon olympialaisia nousee valmentajan mieleen kaikenlaista. Päällimmäisenä tuhannet kisoihin johtaneet työtunnit, melko yleiset pettymyksen kyyneleet ja hieman harvinaisemmat -mutta sitäkin voimakkaammat- ilon hetket. Uskon, että suurin osa meistä katsojista ymmärtää tunteiden kirjon, ja sen työn määrän, jonka viimeiseksi sijoittunutkin on joutunut saavutuksensa eteen tekemään. Kisojen aikana voisi kirjoittaa varmasti monesta aiheesta, mutta kaikkein eniten haluan puhua muutoksesta.

“Change is hard, but I am going to ask you to change.” -Marv Dunphy


Kiireisessä arjessa elämme illuusiossa, jonka mukaan elämämme ja taitomme ovat samankaltaisia ja muuttumattomia päivästä toiseen. Suurin osa ei koskaan kehity huipuksi missään taidossa siitä yksinkertaisesta syystä, että he eivät harjoittele tarpeeksi, eivätkä riittävän laadukkaasti. Kun puhumme taidoista, ei kyse suinkaan ole vain kolmiloikasta tai pätevyydestä venäjän kielessä.  Kaikki jokapäiväiset toimet kuuluvat opittuihin taitoihin, mutta harva ajattelee näin autolla ajamisesta tai koneella kirjoittamisesta, saati myotätunnosta tai kärsivällisyydestä. Yhteistä näissä taidoissa on jokaiselle tuttu mukavuuden halu. Geenimme haluavat kertoa meille, että heti kun olet saavuttanut “OK tason”, ja tulet toimeen, on parempaan tasoon selviytymisen näkökulmasta turha pyrkiä. Osaamme ajaa autoa, mutta vaativamman harjoituksen puutteessa osaamisemme vähitellen ajautuu tuttuihin ja turvallisiin uomiin. Ennen pitkää huomaat olevasi tilassa, jossa muuttuminen saa aikaan vastustusta.

Sama koskee taitojen lisäksi fyysistä kuntoamme, ihmissuhteitamme, ja jopa organisaatioidemme rakennetta. Meidät on rakennettu vastustamaan muutosta, ja kaikin keinoin ylläpitämään sen hetkistä homeostaasia, eli tasapainoa. Tämä tasapaino on meille myös hyväksi, sillä emme tietenkään halua ruumiinlämpötilamme heittelevan holtittomasti, emmekä kotimaamme tai työpaikkamme hajoavan pienten vastoinkäymisten edessä. Valitettavasti keho ei kuitenkaan erota hyvää muutosta huonosta; vaan se haluaa yksinkertaisesti vastustaa kaikkea muutosta. Kehittääksesi taitojasi sinun kuitenkin täytyy muuttua, mikä tarkoittaa aina kovempien haasteiden etsimistä.

“To improve is to change; to be perfect is to change often.”  -Sir Winston Churchill


Olympiatason urheilijat ovat monella tapaa erityisiä, mutta kaikkein mieluiten näen heidät muutoksen tekijöinä. Vaikka perimämme antaa meille hieman erilaiset lähtökuopat, vasta tuhansien tuntien määäatietoinen harjoitus tekee mestarin. Huipuilla on halu oma-aloitteisesti etsiä ja kestää muutoksia. Kunnioitan täta halua urheilijassa enemmän kuin mitään fyysistä ominaisuutta tai taitoa. Uskon lisäksi vakaasti, että vaikka tavoitteesi ei olisikaan Olympialaisissa, muutoksen etsiminen muuttaa elämääsi pitkässä juoksussa parempaan suuntaan. Tiedät joka tapauksessa jo, mitä nykyisellä tilanteella on tarjottavanaan.

“When in doubt, choose change.” -Lily Leung


Lauri H.

Ajatuksesta ja ajankäytöstä

30 Jun

Kesän tulisi olla hedelmällista aikaa valmentajalle. Tavanomaiset kiireet peleihin valmistautumisesta ja matkustamisesta ovat hetkeksi hiljenneet, ja on aikaa kouluttaa itseään samalla kun kasaa tulevan vuoden joukkuetta. Täysin elämä ei tietenkään pysähdy, ja maajoukkuetoiminnassa mukana olevien rumba jatkuu ympäri vuoden. Kulunut talvi Pepperdinessa oli urani kiireisin, ja ehkä osin tästä syystä ajan käytölliset asiat ovat nousseet entistä tärkeämmiksi. Unohdamme usein, että

Ajan investoiminen on todellisuudessa elämän investoimista, eikä sitä kannata hukata.

Ajan investoiminen on myös suorassa yhteydessä siihen, mitä ihminen elämässään arvostaa. Valmennuksellisesti olen investoinut kesääni pää-asiassa kolmeen asiaan: 1. Menneen kauden analysointiin 2. Huippujoukkueiden seuraamiseen 3. Lukemiseen. Kuluneen vuoden pelit on jo katsottu, sekä lisäksi iso liuta kansainvälisiä otteluita. Osa kv-peleistä on tältä kesältä, ja osa niinkin kaukaa kuin 1980-luvulta. On mielenkiintoista, kuinka laji on ajansaatossa kehittynyt, ja kuinka toisistaan eroavat pelityylit ovat vähitellen hiotuneet tehokkaammaksi ja siten suhteellisen samanlaisiksi. Et yksinkertaisesti voi enää tehdä asioita täysin eri tavalla ja yltää huipulle.

Lisäksi olen seurannut USA:n miesten ja naisten maajoukkueiden harjoittelua muutamaan otteeseen Anaheimin harjoituskeskuksessa. USA:n miehet puolustavat Lontoossa olympiakultaa ja naiset hopeaa, ja kansainvälissä kärjessa pysyminen vaatii asianmukaista harjoittelua. Jos kuvaisin naisten päävalmentaja Hugh McCutcheonin joukkueen tekemista (mies valmensi Pekingissa vielä miehiä) yhdella sanalla, se olisi varmasti purposeful tai mindful.

Edellinen taipuu meikäläisittäin helposti tarkoituksenmukaisuudeksi, mutta jälkimmäiselle ei suomenkielestä oikein löydy vastinetta. Ajatuksellisuus, tarkoituksellisuus? Suomalaisille pelaajille puhumme yksinkertaisesti huolella ja ajatuksella tekemisestä. Mitä korkeammalla tasolla pelaat, sitä ”pienemmät ja pienemmät asiat” ratkaisevat ottelun lopputuloksen; ja kuten todettu et edes voi pelata huipulla, elleivät kaikki ”isot asiat” jo ole kunnossa.

When you go up the food chain the air gets so thin you can cut it. – Marv Dunphy

Tiukasta kilpailusta loogisesti seuraa, ettei pieniä asioita ole olemassakaan, ja koko se aika, jonka joukkue menestykseensä investoi, on kullanarvoista. Kolmen tunnin harjoitus on kirjoitettu taululle yksityikohtaisesti minuutti minuutilta kuin varmistaen, ettei siitä haaskata hetkeäkään. Maajoukkueiden tavoin parhaat yliopistojoukkueet käyttävätkin harjoittelun suunnitteluun jopa saman verran aikaa kuin itse harjoituksen läpiviemiseen. USA:n harjoittelun läheltä seuraaminen on hieno mahdollisuus, jonka heidän lajiliittonsa suo kaikille halukkaille -vaikka aika harva sitä loppujen lopuksi hyödyksi käyttääkään.


Edellämainittuun lukemiseen pätevät itseasiassa samat periaatteet kuin harjoitteluun. Aikaa ei ole tuhlattavaksi, joten tiukan syynin jälkeen yöpöydälle päätyvät (toivottavasti) vain ansiokkaat teokset. Muutaman valmennusaiheisen opuksen lisäksi olen ollut tyytyväinen
George Leonardin parikymmentä vuotta vanhaan Mastery -kirjaseen. Leonard puhuu hitaasta prosessista mestariksi kasvamisessa, ja vaikka kirjan viesti ei missään nimessä ole uusi, on se tiivis ja hyvin kirjoitettu. Huipuksi kasvaminen on prosessi täynnä ajatuksella tehtyjä perusasioiden toistoja; ja vaikka tämä ei olekaan ihmisiin vetoava lausunto, on se sitäkin suuremmassa määrin totta.

Boredom can be found in excessive search for novelty. Satisfaction lies in mindful repetition, in subtle variations of familiar themes.                              –George Leonard

 

Lauri H.

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta

20 Dec

Olen 29-vuotias entinen lentopalloilija ja beach volleyn pelaaja, sekä nykyinen lentopallovalmentaja. Aktiiviurallani asuin ja pelasin lentopalloa Suomen lisäksi Saksassa, Havaijilla, Sveitsissä ja Belgiassa. Nykyinen työnantajani on Pepperdine University Kalifornian Malibussa. Tulen tammikuusta 2012 alkaen käsittelemään tässä blogissa valmennusta, kehittymistä, ja menestystä. Kuluneiden  kahden vuoden aikana olen kirjoittanut edellämainituista aiheista hotsport.infon sivuilla, otsikon Hakalan Blogi alla. Minut saa koska tahansa kiinni osoitteesta lhakala@hawaii.edu.

Mele Kalikimaka me ka Hau’oli Makahiki Hou,

Lauri H.