Tag Archives: Keskittyminen

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 5. Täysi Keskittyminen

31 Mar

Toivon kirjoituksen löytävän lukijan terveenä näinä poikkeuksellisina aikoina. Jokainen kriisi on kuitenkin myös mahdollisuus, ja jos aikaa on käsissä hetkellisesti enemmän, voimme investoida sitä halutulla tavalla. Jatkammekin sarjaa harjoittelun laadusta, jotta saha olisi terävä arkityön taas koittaessa.

Jokainen valmentaja tietää keskittymisen tärkeyden ja useimmat puhuvat aiheesta myös urheilijoilleen. Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä keskittyminen on spesiaalitapaus: se ei ole vain kriteeri, vaan myös metataito itsessään. Olen aikaisemminkin kirjoittanut aiheesta, mutta enemmän suhteessa hyvinvointiin, kuin kehittymiseen. Olympiakomiteassa etsimme myös asioita, joilla Suomi voisi saavuttaa kilpailuetuja. Kriteereistä keskittyminen on neljäs, ja mielessäni yksi ehdokas tällaiseksi:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ponnistelu tai ”vaikeus” ei liity vain kunkin tehtävän haasteeseen. Osa hankaluutta, jos niin voi sanoa, on myös kyky keskittyä riittävän kärsivällisesti. Keskittymisen kauneus on kuitenkin siinä, että saamme oikeasti parempia tuloksia lyhyemmässä ajassa. Kenenkään reservit eivät sitä paitsi kestä loputtomiin: noin neljä tuntia näyttäisi myös Ericssonin mukaan olevan lähellä laadukkaan treenin vuorokausimaksimia. Useimmat tosin jäävät reilusti tämän alle (kunnes harjoittelun sietokyky ja taito vähitellen karttuvat.)

Mitä keskittyminen on ja miksi se on tärkeää?

Läsnäolo, keskittyminen ja huomiokyky ovat arkikielessä miltei synonyymejä. Tosiasiassa ihmisen tietoisuus kattaa koko joukon erilaisia tiloja ja fokuksen tasoja, mutta pelkistämme aihetta taas jutun tarpeisiin. Puhumme tässä nimenomaan huomion vapaaehtoisesta kiinnittämisestä yksittäiseen kohteeseen. Tiedämme arjen kokemuksesta, ettei mieli pitkään pysy samassa paikassa, ja tähän on tietysti syynsä: selviytymisen näkökulmasta on ollut tärkeämpää antaa huomion vaeltaa eri kohteissa yhden sijaan. Aivot toki ovat aina töissä ilman tietoista ohjaustakin, mutta enimmäkseen tavalla, joka ei kuluta turhaa energiaa. Neurotieteessä toiminnon biologista pohjaa kutsutaan nimellä default mode network (DMN.)

https://www.themeditationblog.com/the-brains-default-mode-network-what-does-it-mean-to-us/+-

Kyseinen aivojen ”perusmoodi” on kuluneiden n. 10v. aikana saanut osakseen enemmän ja enemmän tutkimushuomiota ja sen roolista myös kiistellään yhä. Pääosan ajasta ja ilman erillistä ohjausta DMN kuitenkin puuhaa juuri sitä, mitä olettaa saattaa: se murehtii mennyttä ja tulevaa ja etenkin sitä, mitä minulle itselleni kuuluu. Vastaavasti DMN on pääosin passiivinen silloin, kun olemme tiukasti keskittyneitä johonkin yhteen asiaan. Ei siis ole sattumaa, että kehittymisen ohella myös optimaalisen flow- kokemuksen edellytys on tehtävään uppoutuminen. (Huomiota ei tällöin riitä negatiivisiin ajatuksiinkaan.)

Useimmat eivät kuitenkaan eläessään saa opastusta keskittymiseen, vaan sitä vain peräänkuulutetaan kunkin tehtävän kohdalla. Näin ollen riippuu pitkälti tehtävästä, olemmeko riittävän kiinnostuneita sen eteen ponnistelemaan. Tämä on sääli, sillä kyse on taidon kehittymisen kannalta niin keskeisestä asiasta:

” Neuroplasticity, the strengthening old brain circuits and building of new ones for a skill we are practicing, requires our paying attention: When practice occurs when we are focusing elsewhere, the brain does not wire the relevant circuitry for that particular routine.”

– Focus: The Hidden Driver of Excellence (Goleman, 2013, s. 164, alleviivaus omani)

Lapsuuden kriittisten kausien aikana aivot voivat oppivat asioita vain altistumalla ärsykkeille. Niiden jälkeenkin voimme kuitenkin oppia, mutta yhdellä edellytyksellä: tarvitsemme ponnistelua ja huomion valittua suuntaamista. Nykyisin neuroplastisuus -eli aivojen kyky muovautua ja oppia uutta halki elämän- on uskoakseni verrattain hyvin tunnettu käsite, mutta huomiokyky osana sitä ei ehkä ole. Toistankin siksi: Jos emme keskity käsillä olevaan tehtävään, aivot eivät myöskään piuhoita hermoratoja kyseistä tehtävää varten. Tämän tiedon myötä myös ”lahjakkaat” urheilijat näyttäytyvät taas uudessa valossa. Kaksi yksilöä voi tehdä tismalleen samannäköisiä suorituksia, mutta toinen heistä kehittyy ja toinen ei. Selvimmät tapaukset koutsi saa kiinni haaveilemasta, mutta on myös heitä, jotka todella näyttävät tekevän hyvää työtä. Todellisuudessa heitä kuitenkin ohjaa automaatio, ajatusten ollessa toisaalla. (Tästä lisää alla.)

Hyvät uutiset ovat, että huomion (eng. attention) harjoittaminen vaikuttaa olevan melko universaali mahdollisuus. Tiedämme pitkäaikaistutkimuksista, että kyky kontrolloida impulsseja lapsena on yhteydessä elämän laatuun aikuisena. Tällä on yhteys huomiokykyyn, ja molemmilla vaikuttaisi olevan yhteys myös Big Five- mallin luonteenpiirteistä tunnollisuuteen, joka näistä viidestä toistaiseksi heikoimmin tunnetaan. Joka tapauksessa Carl McGownin vanha mantra ”initial ability does not highly correlate with final ability” vaikuttaa pitävän paikkansa myös keskittymisen osalta. Jotkut ovat alussa parempia kuin toiset, mutta harjoituksen myötä kehityt keskittymään tehtävään, ja tästä kyvystä on siirtovaikutusta toisiin tehtäviin.

Automaatiosta epämukavuuteen

” The performance of motor skills seems to be more effective if one focuses on the effects one’s movements have on the environment rather than the movements themselves. The results … provide converging evidence for the advantages of instructions that induce an external relative to an internal focus.” – Attention and Motor Skill Learning (Wulf, 2007, s. 77, alleviivaus omani)

Mainitsin yllä termin automaatio, jonka tunnistamme omista kokemuksista mm. auton ratissa. Menopeli pysyy tiellä, mutta kotona havahdut, ettet keskittynyt ajamiseen lainkaan. Useimmille valmentajille on jossakin koulutuksen vaiheessa esitelty Fittsin & Posnerin (1967) motorisen oppimisen kolmen vaiheen teoria. Aloitamme vasta-alkajina kognitiivisesta (1) vaiheesta ja kuljemme assosiatiivisen (2) vaiheen kautta autonomiselle (3) taidon tasolle. Meidät on luotu pääsemään kolmannelle tasolle melko pian, sillä heti kun osaamme jotakin ”riittävän hyvin”, taito pyörii autopilotilla, jotta voisimme vapauttaa huomiota toisaalle.

Autonomisella tasolla painotetaan tiedostamattoman roolia, ja kilpailutilanteissa varsinkin sitä, että nimenomaan annettaisiin liikkeiden ”suorittaa itse itsensä.” Tietoiset yritykset vaikuttaa suoritustekniikkaan heikentävät liikkeiden sulavuutta ja totta kaikki tämä etenkin silloin, kun puhutaan kilpailutilanteesta. Suurin osa kaikesta ajasta kuitenkin vietetään harjoitustilanteissa, ja sinne tarvitsemme joskus myös toisenlaista lähestymistä. Taitojen kehittäminen paremmiksi ei välttämättä aina ole nopeinta tai mahdollista vain fokuksen suuntaamisella lopputulokseen tai ympäristöön.

Ekspertit -tai vähintään heidän valmentajansa- ovat joka tapauksessa hyviä pyrkimään pois automaattisesta suorittamisesta ja lisäämään tehtävän vaikeutta askel kerrallaan. Uusi tehtävä tai vaikeampi vanhan tehtävän osa ovat omiaan lisäämään keskittymistä. Joskus tämä kuitenkin tarkoittaa huipullekin lyhyttä koukkausta takaisin taidon kognitiiviseen tai assosiatiiviseen vaiheeseen. Kokonaan toisen debatin aihe on se, mihin kiinnitettynä huomio johtaa tuloksiin missäkin tilanteessa. Kuten todettu, tutkittu tieto puoltaa selvästi ulkoisen fokuksen ylivertaisuutta. Huippuvalmentajat kuitenkin toisinaan kertovat, että myös poikkeuksia on: joissakin taidoissa sisäisen harjoitusfokuksen käyttäminen voi tuoda parhaita käytännön tuloksia, ja aikapaine jonkin muutoksen tekemiseen ennen kilpailua on huomioitava aspekti myös.

Kohti keskittymisen kulttuuria

Kaiken kaikkiaan keskittymisen harjoittelu omana taitonaan on urheilussa vielä lapsen kengissä. Uskon tämän koskevan peräti useimpia maita ja lajeja. Olen kuitenkin optimistinen keskittymistaidon vaikutuksista harjoitteluun ja kilpailusuorituksiin: Tiedämme sen eduista (käytännössä mindfulness/meditointi) riittävästi voidaksemme siihen myös tarttua, jos valmennuskulttuuri tällaisen loikan hyväksyy. Kyseessä on myös siitä harvinainen työkalu, ettei sen käyttöönottoa merkittävästi rajoita mikään taloudellinen tekijä.

” The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will… An education which should improve this faculty would be the education par excellence.” – William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 2. Spesifi Tehtävä

30 Dec

Edellinen kirjoitus avasi sarjan harjoittelun laadusta ja ihmisen ominaisuuksista. Kävimme lyhyesti läpi sekä Määrätietoisen harjoittelun, että Pareton periaatteen ydinkohdat. Painotin viimeksi sitä, että DPF:n (Deliberate Practice Framework) hyödyllisin viesti liittyy keskeisten laatutekijöiden toteutumiseen yksittäisessä harjoituksessa. Ei siis tuntien laskemiseen tai erikoistumiseen, joihin julkisuus helposti kohdistuu. Tässä kirjoituksessa syvennymme ensimmäiseen näistä viidestä, eli:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

(Koottu teoksesta Peak, Ericsson & Pool, 2016, s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Harjoitteletko yleisesti vai harjoitteletko tarkasti?

Alat ja lajit eroavat siinä, kuinka varhain ja tiukasti harjoittelussa aletaan keskittyä yksityiskohtiin. Esimerkiksi musiikissa (mm. piano, viulu) spesifiin tehtävään kiinnitetään pitkien harjoitteluperinteiden ansiosta huomiota jo varhain. Samoin vaikkapa telinevoimistelussa edetään yksilön taidoissa systemaattisemmin, kuin joissakin joukkuepeleissä. Keskeiset syyt tähän lienevät urheilijoiden suuri lukumäärä suhteessa valmentajien määrään, sekä avoimia motorisia taitoja vaativat lajit, joissa tapahtuu paljon. Peliharjoitusta ei ole helppo kaventaa keskeyttämättä liikaa tai rikkomatta pelin luonnetta. Seurauksena huomiota on vaikea kohdentaa johonkin tarkasti määriteltyyn, jota haluaisimme kehittää. Ericsson itse kirjoittaa asiasta näin:

”… it has always been surprising to me when I talk to full-time athletes and their coaches how many of them have never taken the time to identify those aspects of performance they would like to improve and then design training methods aimed specifically at those things. In reality, much of the training athletes do- especially athletes in team sports- is carried out in groups with no attempt to figure out what each individual should be focusing on.”

–Peak (s. 248. Alleviivaus omani.)

Yksi joukkuepelien kiinnostavuutta lasten ja nuorten parissa lisäävä tekijä on niiden pelillinen, aivojen syviä leikkiratoja kutkuttava luonne. Arvokkaita asioita voidaan oppia kokeilemalla itse vähemmän strukturoidussa ympäristössä, joskaan oivaltaminen ei ole sama asia, kuin tietyn taidon syventäminen paremmaksi. Vapaa pelaaminen tai ”Deliberate Play” on joka tapauksessa kanadalaisen Jean Côtén tervetullut lisäys ”Deliberate Practice”– malliin etenkin nuoremmilla. Tästä huolimatta harjoittelun ajoittainen hidastaminen ja jonkin asian konkreettinen, vaivalloinen muuttaminen on kehittymisen edellytys. Vapaan tai vapaahkon pelaamisen lukuisat edut eivät siis poista Ericssonin mainitsemaa spesifin tehtävän pulmaa.

Illuusio hyvästä harjoituksesta

Kuinka tarkasti määritelty tehtävän sitten tulisi olla? Konkreettinen esimerkki havainnollistaa asiaa, joten kuvitellaan yleinen, 6v6 pelattava lentopalloharjoitus:

”Urheilijoita on kentällä 12 kpl. Näiden huomio on tyypillisesti ainakin yhdessä asiassa, eli kunkin pallon voittamisessa. Palloralli päättyy, uusi alkaa, ja näin jatketaan kokonainen tunti. Jossain kohtaa valmentaja laittaa harjoituksen poikki ja vaatii vähemmän hyökkäysvirheitä. Jatketaan. Katsoja näkee harjoituksessa jo kaksi tavoitetta: voita pallo & ota vähemmän riskejä. Lisäksi vaaditaan myös keskittymistä, annetaan palautetta ja samat tilanteet toistuvat. Kentälliset ovat tasollisesti riittävät haastaakseen ja kehittääkseen toisiaan.”

On helppo olla vaikuttunut: vauhtia on paljon, ja kaikki viisi laatukriteeriä näyttävät toteutuvan. Silti kutsun tätä hyvän harjoituksen illuusioksi, sillä vaikka edellä kuvatulla on paikkansa ja arvonsa (etenkin kilpailun alla) se ei määräänsä enempää riitä kehittämään urheilijoita. Jos mikään ei muutu, suorituksesta toiseen, voi kyse olla kehitystä enemmän vain lajispesifistä, ylläpitävästä kuntoharjoittelusta. Minkä sitten pitäisi olla tarkempaa? Itseasiassa kaiken. Jokaisella 12 pelaajalla tulisi Määrätietoisessa harjoittelussa olla jokin tietty asia, jota he yrittävät parantaa. Esimerkissä valmentaja toki halusi vähentää hyökkäysvirheiden määrää, mutta se on useimpiin tilanteisiin liian pinnallinen, yleistason ohje. Ja vaikka osa tästä tapahtuukin vain keskittymällä paremmin, suuri osa hyökkäysvirheistä on seurausta ihan muusta.

Kun kierrän työssäni puhumassa tästä, painotan valmentajan substanssiosaamista. Koutsin on yksinkertaisesti kyettävä purkamaan osa-alue ydinkohtiin ja valitsemaan näistä se yksi ainoa asia, jonka muuttamiseen urheilija pyrkii. Hyökkäysesimerkissä tämä liittyisi paikkaan tai ”ikkunaan” josta pelaaja ponnistaa, eli etäisyyteen sivurajasta ja verkosta. Tai askelrytmiin, käsien käyttöön tai passitempoon. Osia on monia, mutta vaikuttavimmat syyt noudattavat aina samoja kaavoja. Meille on itsestäänselvää, että toisaalla ”vain” 30cm väärästä paikasta lähtevä suoritus tarkoittaa yliastuttua heittoa (keihäs), riman pudotusta (korkeushyppy) tai paitsiota (jalkapallo.) Toisaalla urheilija voi kuitenkin koko uransa olla puolikin metriä optimin vieressä ilman, että tähän puututaan. Jos asialla ei ole välittömiä seurauksia, emme välttämättä edes näe sitä. Emmekä etenkään, jos hän taidolla tai fyysisyydellä kompensoiden saa aikaan myös onnistumisia.

Valmentaja tehtävän valitsijana ja pelkistäjänä

Eräs Määrätietoisen harjoittelun korostamista asioista on osaava valmentaja. Jonkun on kyettävä tunnistamaan tärkein kehityskohde ja näkemään se suhteessa urheilijan koko uraan. Lisäksi on kyettävä pelkistämään opetustilanne niin, että muutos ylipäätään on mahdollinen. Pareton periaate vaikuttaa tehtävän valintaan, sillä jotkut asiat ovat tuloksellisesti aina muita merkittävämpiä. Moni osallistaa urheilijaa omien kehityskohteidensa valintaan- ja hyvä niin. Tämä tutkitusti lisää sisäistä motivaatiota. Olen kuitenkin itse aika tarkka siitä, että primääriasioita harjoitellaan aina, toiveista huolimatta. Jos haluat tuloksia, pitää tietää tarkkaan mihin keskittyä. Urheilija, etenkin nuori, voi haluta viedä eteenpäin jotakin mieluista, joka ei ole läheskään yhtä tärkeää hänen tulevaisuudelleen.

Täysi peli tuo ilon lisäksi suuren määrän ärsykkeitä ja hälinää. Siinä on vaikea keskittyä muuhun, kuin reagoimiseen ja kilpailemiseen. Meidän täytyykin tunnistaa ero siinä, kilpailemmeko nyt, vai opettelemmeko uutta taitoa. Täysi keskittyminen on yksi kehittymisen edellytys, samoin kuin maltti hidastaa silloin, kun jonkin fundamentin on muututtava. Toki tilannetta mutkistavat pelaajan taso, kognitiiviset kyvyt, ikä, oppimisen vaihe, ja niin edelleen. Toimivin ratkaisu olisi todennäköisesti ympäristön muokkaaminen tavoitteen saavuttamiseksi. (Hyökkäys pelkistetään pienryhmässä peruselementteihin, spesifisyyttä kuitenkaan rikkomatta. Pelaajia on nyt 3kpl, mutta valmentajan heitto tulee verkon yli, joku muu nostaa ja passari passaa. Tilanne voidaan kuvata ja toistaa riittävän monta kertaa ennen seuraavaa 6v6 harjoitusta, jossa pelaajalle annetaan vapautus virheistä kaikessa muussa, paitsi tässä tehtävässä. Ja jos hyppäät 3x putkeen liian kaukaa, pilli soi taas. Keskeytät, koska välität.)

Kaikelle on ikkuna

Pieni osa pelaajista tekee suurimman osan pisteistä ja maaleista. Näistä pisteistä ja maaleista suurin osa tapahtuu hyvin pienestä määrästä tilanteita tai paikkoja. Niidenkin pelaajien osa-alueista, jotka eivät yleensä tee pisteitä tai maaleja (mm. passari, libero, maalivahti) jotkut taidot ovat primäärejä. Jokaiselle pelipaikalle on jokaisessa lajissa kirjaimellisesti omat ikkunansa ja taitonsa, joissa voittajan täytyy olla muita parempi. Sitä mukaa, kun tieto on lisääntynyt, on valitettavasti lisääntynyt myös kyvyttömyytemme arvottaa näitä tehtäviä keskenään. Yritämme tyypillisesti tehdä vähän kaikkea. Spesifit tehtävät, joita esitämme urheilijoille eivät ole vain teknisiä tai taktisia. Tavoite voi olla myös henkinen, ryhmädynaaminen tai mikä vain. Ja lopulta niitä on vaikuttavuuteen nähden liikaa.

Vain harva osaa asettaa itselleen tehtäviä ja sitten ilman valmentajan ohjausta muuttaa suoritusta pelin sisällä. Jotkut osaavat, ja heitä kutsumme helposti lahjakkaiksi. Useimmat taidot ovat kuitenkin jokaisen, muutoin terveen ihmisen opittavissa. Pieni määrä ”alkuperäistä kykyä” ei siis voimakkaasti korreloi ”lopullisen kyvyn” kanssa, jos me valmentajat hoidamme välissä oman osamme. Teema liippaa läheltä myös keskustelua taitojen luonteesta yleisinä ja/tai spesifeinä. Palaamme siihenkin tuonnempana.

https://www.goldmedalsquared.com/blog/initial-ability-vs-final-ability/

Onnellista Uutta Vuotta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Aamurutiineista

30 May

Leijonien kolmas maailmanmestaruus oli joukkueen ja valmennuksen työnäyte. Lämpimät onnittelut sinne, minne ne kuuluvat. Jääkiekko näytti jälleen myös, kuinka merkittävää urhelu yhteiskunnallisesti on. Harva asia liikuttaa meitä fyysisesti ja henkisesti niin kuin sportti. Palaan varmasti tähän tarinaan vielä myöhemmin, mutta sitä ennen tämä, jo toukokuulle valmistunut juttu. Kirjoitus kertoo aamurutiineista, niiden hyödyistä, ja vaikutuksesta arkeen.

Aamun urotekoja

Eräs tehokkaiden ihmisten tavoista on aamun tuntien hyödyntäminen. Idea varhain heräämisestä on kaikkea muuta kuin uusi, mutta tuntuu silti kuuluvan kategoriaan ”aina uudelleen löydettävä.” Elämän epäsäännöllisyys tekee siitä monelle niin haasteellisen toteuttaa, että emme aina hoksaa edes yrittää. Näin kävi ensialkuun itsellenikin, vaikka säännöllinen nukkumaanmeno- ja heräämisaika ovatkin hyvinvoinnille tärkeitä. Uniaika voi vaihdella ihmisestä riippuen, mutta lähes kaikki tarvitsevat 7-9 tuntia unta toimiakseen optimaalisesti. Luetaan siis juttu tätä kunnioittaen ja ilman harhakuvitelmaa siitä, että päivän ”pidentäminen” sitä aikaistamalla voi terveesti tapahtua ilman riittävää kokonaisunimäärää.

”Early to bed, early to rise, makes a man healthy, wealthy and wise.” -Amerikkalainen sanonta

Vajaa kymmenen vuotta sitten valmensin Pepperdinen yliopistossa. Yliopistourheiluun kuuluu olennaisena osana ”Senior Night”- niminen siirtymäriitti, jossa perinteiden mukaisesti sinä keväänä valmistuvat seniorit kukitetaan. Marv Dunphy piti kopissa pelin jälkeen puheen koko joukkueelle, mutta suuntasi sen juuri näille vanhimmille pelaajille. Tärkein yksittäinen asia, jonka hän halusi nuorten miesten elämässä muistavan, oli: ”Don’t waste your days. Wake up early.”

Marv itse tuli toimistolle vielä eläkeiässäkin innosta puhkuen joskus kuuden ja seitsemän välissä. Erityisen innoissaan hän kuitenkin oli siitä, että apuvalmentajat olivat tuolloin jo täydessä työssä. Pepperdinen nykyinen päävalmentaja David Hunt oli tuolloin toinen apukoutsi. Davidista olen eri yhteyksissä kirjoittanut paljon, enkä vähiten hänen rutiiniensa vuoksi. Mies heräsi joka aamu 4:00, kävi suihkussa, ajoi töihin, kävi puntilla, kävi uudelleen suihkussa, ja aloitti työt noin 5:30. En luonnollisesti (nuorempana ja ulkomaalaisena) ensitöikseni alkanut neuvotella rennompia työaikoja. Päivät alkoivat kaikilla varhain ja jatkuivat pitkälle iltaan.

David oli myös nukkumisen suhteen äärimmäinen poikkeus. Jotta itse sai unta riittävästi, oli kirjaimellisesti aikataulutettava illan jokainen vartti. Siltikin annoin suosiolla pian neljän heräämisten olla ja tähtäsin alun jälkeen töihin ”vasta” kuudeksi. Samoihin aikoihin luovuin myös aamuisten tehtävien kohtelemisesta urotekoina ja keskityin siihen, että ylipäätään jaksoin. Työ oli riittävän haastavaa, eikä ollut enää tarvetta tai mahdollisuuksia tehdä aamuisin ”vielä jotakin.” Ja kuten olen ennenkin kirjoittanut, tajusin tuolloin, ettei perheellinen mitenkään voisi olla tällaisessa rytmissä, ja edelleen riittävästi läsnä kotona.

Suurin osa ei onneksi vedä arkea yhtä tiukalle, vaikka elämän varrella rytmi vaihtelee itse kullakin. Mielenkiintoista kyllä aamun ensimmäisten tuntien taika kuitenkin tulee vastaan uudellen ja uudellen, kun puhutaan aikaansaavien ihmisten elämästä. Eräs ikkuna huippujen aamuihin löytyy Tim Ferriss Shown (”Experiments in Life Style Design”) blogista ja podcasteista. Ferriss kysyy haasteltavilta säännönmukaisesti näiden aamurutiineista, ja vaikka mikään yksi asia ei sellaisenaan toistu, periaate on selvä. Aamuissa on jotakin, mitä pidetään tärkeänä. Alla ajatuksia kultaisista ensitunneista ja siitä, kuinka aamusta voi parhaillaan todella ”voittaa päivän.”

Winning the day

Suunnitellessa omaa aamurutiinia on ensin mietittävä, kuinka paljon aikaa siihen todella pystyy investoimaan. Herääminen 15 minuuttia ennen kodin muita muuta asukkaita riittää jo pieneen hetkeen, mutta se on ainakin itselleni liian vähän. Riippuen siitä, mitä ohjelmassa milloinkin on, haluaisin antaa aamun tehtäville aikaa tunnista kahteen. Rutiinin voima on kuitenkin tapojen luonnissa, eikä minuutin tarkassa pakonomaisuudessa, joten niiden on myös annettava hieman elää.

Aikaansaaville ihmisille aamu alkaa usein jollakin henkilökohtaisella, jolle ei päivän mittaan muuten löydy tilaa. Joku joogaa, toinen lenkkeilee, kolmas käyttää ajan meditoiden. Kokeilin itse myös kaikenlaista, kunnes kuulin erään urasotilaan kuvailevan aamuaan ”listana tehtäviä.” Ensimmäisenä kaveri yhä uransa huipulla petasi oman sänkynsä. Ei enää pinkkatarkastuksen pelossa, vaan siksi, että sen jälkeen päivän ensimmäinen tehtävä oli tehty. Pidän ajatuksesta paljon, sillä noudattamalla pieniä askelmerkkejä saat nopeasti tunteen siitä, että asiat ovat menossa haluttuun suuntaan. Heti herättyään ihminen toki käy vessassa, pesee hampaat, juo lasin vettä ja niin edelleen. Tehtävät voivat olla yksinkertaisia, ja voit olla hidas. Suunta ratkaisee, ei teho.

Kun välttämätön on hoidettu, on tärkeän päätöksen aika. Itselleni ajatus siitä, että voitat päivän käymällä heti toimeen on motivoiva. Nykyisin keitän kupin kahvia, syön banaanin (tai jotakin, jota ei tarvitse valmistaa) ja alan heti hoitaa päivän tärkeintä tehtävää. Aina ei ole selvää, mikä tämä tehtävä on, mutta tässä eräs käytäntöä helpottava ajatus: Monet päivän aikana hoidettavat asiat ovat pinnallisia, ja selviät niistä ilman suurempaa keskittymistä. Kenties on siksi parempi suosiolla säästääkin ne päivän hälinään? Tällä tavoin aamun hiljaisuuden saa paremmin valjastettua tärkeimpiin ja eniten keskittymistä vaativiin asioihin. (Suosin kirjoittamista aamuisin mm. tästä syystä.)

Ajan salliessa saatan myös ensin käydä koiran kanssa lyhyesti ulkona. Aivot saavat happea, näet luonnon heräävän (ja sivuvaikutuksena koirasi myös pitää sinusta.) Tiedän ylipäätään paljon ihmisiä, jotka heti herättyään haluavat nimenomaan lähteä lenkille tai puntille, päivän urheilusuoritukseen. Työtehtävien muuttuessa vaativimmiksi olen kuitenkin päätynyt viemään jotakin tärkeää eteenpäin heti ensimmäisenä, sillä se tuntuu antavan eniten mielenrauhaa päivän myöhempiin tunteihin.

Output before input

Aamu toimii tarvittaessa hyvänä ärsyketulvan patoajana, ja varsinkin käsin kirjoittaminen on tässä suureksi avuksi. Monelle oma, luova projekti sijaitsee kuitenkin koneella tai puhelimessa, ja kiusaus hypätä sosiaaliseen mediaan tai aamun uutisiin on suuri. Pidän tärkeänä rutiinin virstanpylväänä juuri sitä, että aamu osaa alkaa ykköstehtävällä ennen kuin katson mitä puhelin pitää sisällään. Samalla tavalla, kuin sähköpostin tsekkaaminen illalla nostaa alitajuntaan yöksi hoitamattomia ja stressaavia asioita, voi aamu joko alkaa sinun ehdoillasi, tai sitten jonkun muun. Kyse ei tässä ole filosofisesta kannanotosta, vaan yksinkertaisesti paremmasta ja terveemmästä tavasta toimia.

Antamalla illalla ja aamulla aikaa ja tilaa itsellemme palaudumme paremmin. Lisäksi luomme kotiin kulttuuria, jossa koko ajan ei vaihdeta fokusta puhelimen ja vaikkapa leikin välillä. Jos aika on kortilla, yritän edelleen pitää kiinni rutiinista, ja vaikka lyhentää tekemääni hieman. Jatkuvuus ja rakenne ovat tärkeitä. Vaikka tiedän myös ihmisistä, jotka nimenomaan tykkäävät kirjoittaa tai tehdä töitä hälinässä, haastan myös sinut kokeilemaan tilan luomista. Hälinää ei tarvitse luoda, sillä se löytää kyllä sinut. Mikään ei maailmassa ole helpompaa, kuin meteliin palaaminen.

”You know, coaching consumes you completely,” puheli Marv kauan Pepperdinen ajan jälkeen. Valmennus oli kokonaisvaltainen ammatti, eikä sitä oikein päässyt pakoon missään. Hän puhui lisäksi siitä, kuinka tärkeää oli yhdistää työ jotenkin perhe-elämän kanssa. Onneksi valmennus ei vielä ole vienyt päiviä täysin, vaikka yrittänyt se totisesti on. Aikanaan myös perhe herää, ja olen iloinen siitä, että saan tyttäreni taas syliin. Alkaa isän ja pienen puurohetki, jossa on helppo olla läsnä. Mieli on rauhallinen kaikesta jo hoidetusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , ,

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

”Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

”So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

”The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

”The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,