Tag Archives: Vaatiminen

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 4. Riittävä Haaste tai Vaatimustaso

28 Feb

Valmentajan törttöily vaatimustasoksi naamioituna ei ole hyväksyttävää ja pitää kitkeä pois. Julkisuudesta huolimatta valtaosa valmentajista toimii onneksi kunnioittavasti joka päivä. Kääntöpuolella on myös ilmaistu aiheellinen huoli riittävän haasteen säilymisestä urheilussa. Olympiakomitean toimitusjohtaja Mikko Salonen sanoitti tärkeää asiaa Helsingin Sanomissa näin:

”Jotta lapsi ei niin sanotusti menisi pesuveden mukana, vaativa fyysinen valmennus on eri asia kuin urheilijaa henkisesti nöyryyttävä valmennus. Oleellista on erottaa nämä ulottuvuudet valmennuksessa. Fyysisesti vaativa valmennus on normaalia urheilussa. Se ei aina tunnu hyvältä … on osattava olla vaativa positiivisella ja kannustavalla tavalla.”

https://www.hs.fi/urheilu/art-2000006390137.html

Optimaalisen haasteen aikaansaaminen vaatii ymmärrystä kehittävän harjoittelun periaatteista. Riittävä vaade tai vaatimus voi valmentajan ohella tulla harjoitusympäristöstä tehtävää tai sääntöjä muokkaamalla, tai riittävän tasokkailta kanssa- tai vastapelureilta kentällä. Ja kun huippu-urheilusta puhutaan, valmentajan tärkein tehtävä on edelleen luoda riittävät standardit toiminnalle. Jos tämä ei tapahdu, emme myöskään yleensä kehity. Kriteereistä kolmas on periaatetasolla ymmärretty, mutta käytännössä harvinainen:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaus omani.)

Mitä osaat, ja mitä et osaa vielä?

Teemaan kuuluu kaksi rinnakkaista asiaa, joita käsittelemme tässä yhdessä. Ensimmäinen näistä on yksittäisessä harjoituksessa tai suorituksessa toteutuva riittävä vaikeusaste. Toinen on puolestaan näiden riittävän haastavien tehtävien jatkumo, eli pitkälti mukavuusalueen ulkopuolella vietetty urheilu-ura. Tätä voi havainnollistaa päällekkäisinä nuolina, joista yksi nuoli osoittaa lähelle, ja toinen sen yläpuolella erittäin kauas. Vain se, joka on nähnyt lajinsa maailman kärjen läheltä, ymmärtää todellisen etäisyyden. Tämä on pääsyy sille, miksi esim. jääkiekko altistaa mj- toiminnassa nuoret pelin kansainvälisille vaatimuksille heti, ja pitää aihetta koko ajan pinnalla. Kv- pelin viitoittamana on helpompi askel kerrallaan muuttua huipuksi.

Kuten aikaisemminkin kirjoitin, Ericssonin ehkä merkittävin kontribuutio oli kehittävän harjoittelun kriteerien ja prosessien dokumentointi ja yhteen tuominen. Itse harjoittelun tarinahan on vanha kuin taivas, ja yksitellen tarkasteltuna laatukriteereistä löytyy tutkimustietoakin jo lähes sadan vuoden takaa. Eräs haaste- teeman vanhoista mestareista oli 1900-luvun alkupuolella toiminut venäläinen psykologi Lev Vygotsky, joka elämänsä viimeisinä vuosina nimesi käsitteen ”lähikehityksen vyöhyke” kuvaamaan tilaa, jossa oppija (lapsi) tuettuna voi päästä käsiksi taitoihin, joita tämä ei vielä hallitse. Idea on yksinkertainen ja teoriaan liittyy muutakin kuin varsinaista harjoittelua, mutta se on laajalle levinnyt ja kuuluu opettajien peruskauraan edelleen.

https://en.wikipedia.org/wiki/Zone_of_proximal_development

Pareton mukaisesti pieni osa toimenpiteistä vastaa usein suurimmasta osasta tuloksia, ja harjoittelussa riittävä haaste on primääri asia. Et yksinkertaisesti voi kehittyä, jos et tee entistä vaikeampia asioita. Kehittyminen on aina muuttumista, ja sen nopeus yksilöllinen. Emme tiedä, kuinka kaukana lähikehityksen vyöhykkeellä joku voi olla ennen, kuin tehtävästä tulee mahdoton, ja usein hölläämme jo, kun olisi vielä varaa painaa. Painaminen kuitenkin herättää paljon kysymyksiä.

Kuinka paljon haluat tätä?

“I hated every minute of training, but I said, ‘Don’t quit. Suffer now and live the rest of your life as a champion’.” – Muhammad Ali

Alin sitaatti on helppo ymmärtää väärin, sillä eihän huippu-urheilu mitään jatkuvaa tuskaa ole. Harjoituksen ulkopuolella elämä on ihan tavallista ja monelta osin nautinnollista, ja parhaat myös ainakin osittain pitävät kovasta harjoittelusta. Ericsson kirjoitti kuitenkin jo varhain, ettei kehittävä harjoittelu aina ole mukavaa, vaan vaatii ponnisteluja. Monessa länsimaassa on nykyisin kulttuuri, jossa nuoret haluavat urheilulta elämyksiä, flow- kokemuksia ja onnistumisia. Ylipäätään tuntuu, että korostetaan paljon iloa ja positiivisia tunteita, mikä on hieno homma muistaen, miten väkisin asioita on Suomessakin joskus väännetty.

Ongelma on kuitenkin riittävän haasteen säilyttäminen. Harvemmin kuultu huomio nautinnosta huippu-urheilussa on, että näin ilon aikakaudella myös tulokset ovat monissa lajeissa laskeneet. Ei kaikkien tarvitse sepporätyjä olla, mutta pahaa pelkään, että vaatimustaso on myös kärsinyt inflaatiosta.  Niin tai näin, uskon, että tässäkin tärkeää on avaintermien selventäminen. Mihaly Csikszentmihalyin tunnetuksi tekemät flow-kokemukset (eli ”optimaaliset”, onnelliset hetket) syntyvät, kun tehtävän haaste kohtaa taitomme prikulleen. Toisin sanoen koemme, että osaamme jotakin samalla, kun tehtävä vaatii kaiken huomiomme. Kuvana flow- kanava näyttää tältä:

https://i.insider.com/53bd6011eab8eaec25617711?width=750

Eri arvioiden mukaan flow- tiloissa ollaan n. 5-15% ajasta kilpailutilanteissa, eli harvoin. Määrätietoisen harjoittelun näkökulmasta ongelmallista on lisäksi se, että kehittyminen ei tapahdu flow- tilan taitotasolla, vaan sen yläpuolella. Kehittävä harjoittelu pitää myös sisällään paljon virheitä, sillä harjoittelemme asioita, joita emme vielä hallitse. Koemme epävarmuutta ja ahdistustakin, joten uuden opettelu sopii paremmin harjoitukseen kilpailun sijaan. (Carol Dweckin fixed vs. growth mindset– työ liippaa läheltä kaikkea tätä, ja on Suomessa jo melko tuttu. Iso osa kasvua on ylipäätään uskominen siihen, että taitosi voivat kasvaa.)

Kehittymiseen tarvitaan optimaalisten kokemusten sijaan optimaalisia haasteita. Taidoissa isoin urheilijoiden tasoero tulee mukavuusalueen ulkopuolella vietettyjen hetkien laadussa, määrässä ja intensiteetissä. Riman jatkuva nostaminen on urheilun kenties vaikein asia, sillä jokaiselle tulee hetkiä (useammin, kuin haluaisimme myöntää), kun emme puske itseämme eteenpäin sillä täydellä keskittymisellä ja voimalla, joka meistä löytyisi. Sisäisten tekijöiden lisäksi tarvitaan myös ulkoisia vaatimuksen lähteitä.

Urheilijan vastuulla, vai valmentajan?

Motivaation suhteen valmennuksessa korostetaan sisäisen motivaation sytyttämistä urheilijassa, sillä se tutkitusti kantaa pisimmälle. Täysin samaa mieltä ja hyvä, jos onnistumme tässä: jonkin asteinen tai riittävä sisäinen palo hommaan pitää olla. Olen kuitenkin skeptinen pelkän urheilijan vastuun vaikuttavuudesta pohjautuen sekä psykometrisiin tutkimuksiin, että omiin kokemuksiin huippu-urheilijoiden kanssa. Kaikki haluavat voittaa ja kehittyä, mutta osa merkittävästi muita enemmän. Suurinta osaa pitää myös puskea eteenpäin, ja joskus se on suorempaa puhetta, kuin mitä olemme ehkä valmiita kuulemaan. Kobe Bryantin asenne kuvastaa juuri näitä jyviä ja akanoita:

”Ajattelin, että koripallo olisi heille kaikki kaikessa, mutta ei se ollut. Luulin, että se olisi kaikille samanlainen pakkomielle kuin minulle … Merkitsisi paljon, jos minusta ajateltaisiin ylisuorittajana. Se tarkoittaisi, että olen tehnyt paljon töitä ja puristanut irti kaiken mahdollisen. Toivottavasti minut nähdään ihmisenä, joka teki kaiken tarvittavan voittaakseen.”

https://yle.fi/urheilu/3-11178048

Bryant pakotti muut NBA tähdet tekemään töitä ympärillään, vaikka keskellä yötä, ja ihmetteli, jos muut eivät halunneet asioita yhtä paljon kuin hän. Tiedämme persoonallistutkimuksista, että jo perimässä ihmiset eroavat merkittävästi kyvyssä ja halussa tehdä työtä (tunnollisuuden piirrejatkumo). Siinä, missä sisäisen palautteen ymmärrys tekisi suuremmasta joukosta urheilijoita ”lahjakkaita”, on sama totta työnteon suhteen. Väitän, että uskomme joskus naivisti ympäristön ja valmennuksen pystyvän sytyttämään jokaisessa kobebryant- tason sisäisen poltteen. Kaikki eivät kuitenkaan pysty yksin puskemaan omaa tasoaan ylös, joukkuetovereista puhumattakaan. Pätevä valmentaja sen sijaan pystyy.

Hyvä koutsi välittää ja osaa luoda luottamukseen perustuvaan suhteen. Kun turvallisuuden perustarve täyttyy, uskaltaa valmentaja kuitenkin myös laittaa suhteen alttiiksi haasteen stressille. Näitä ihmisiä on monesta syystä vähän. Emme aina todella tiedä, mitä menestys vaatii, ja useimmat ovat mielellään ennemmin pidettyjä kuin vaativia. Lisäksi nämä ovat vastakkaisia persoonallisuuden piirteitä, mikä tarkoittaa sitä, ettei yksikään ihminen ole luonnostaan äärimmäisen hyvä molemmissa. Tunnetaitojakin pitää harjoitella (sovinnollisuuden piirrejatkumo.) Ja lopuksi elämme vielä yhteiskunnassa, jossa on hyväksytympää olla lämpimän pehmeä, kuin lämpimän luja.

Yhtälö ei ole helppo, mutta se avainasioiden selventäminen auttaa aina. Varsinkin nuoremmille ihmisille on tärkeää näyttää, että se mitä haluat nyt ei ole sama asia kuin mitä haluat vuoden päästä tai elämässäsi eniten. Se, miten urheilijat nämä perusasiat ymmärtävät ratkaisee myös paljon siitä, millaisena he kehittävän harjoittelun kokevat. Liikunnan ja urheilun iso ero on siinä, että toinen on lähtökohtaisesti nautinnollista, ja toinen tavoitteellista toimintaa. Uskon, että suurin nautinto juuri tänään löytyy useammin liikunnasta, mutta suurin merkitys elämässä urheilusta. Kannatamme molempia. Olisi kuitenkin hienoa, jos osaisimme innostua siitä, että teemme vaikeitakin asioita tietäen, kuinka motivoivaa todellinen kasvu on.

Voimme korjata monta juttua lähtien olosuhteista, viikkorytmeistä ja niin edelleen, mutta jos emme lisäksi asu mukavuusalueen ulkopuolella itse harjoituksessa, iso osa muusta jää vaille haluttua vaikutusta.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , , , , ,

Valmentajan Velvollisuudesta

23 Jan

Alkuun onnittelut suomalaiselle lentopallolle MM-kisapaikasta! Tämä on upea asia pelaajille ja staffille, mutta myös jokaiselle jossakin vaiheessa mukana olleelle. Näitä ihmisiä on itseasiassa todella paljon: Kaikki maajoukkuepelaajat ovat joskus olleet junioreita, ja kuluneiden 20v aikana he ovat tarvinneet pelikavereiden, vanhempien, valmentajien, seurojen, fanien ja ennen kaikkea vastustajien apua kehittyäkseen nykyiselle tasolle. Ei siis ole mitään markkinointipuhetta kehua tätä koko lentopallokansan saavutukseksi. Nyt hieman toiseen aiheeseen- maajoukkueesta puhumme varmasti lisää pitkin vuotta.

Allekirjoittaneelle tammikuun teema on ollut valmentajan velvollisuus. Olin peliurallani onnekas, sillä moni valmentajistani todella halusi opettaa pelaajiaan. Koska me kaikki valmennamme niin kuin meitä on valmennettu, myös oma ajatus valmentajasta on opettaja, eikä niinkään manageri tai projektin vetäjä. Kun reilut 5v sitten aloin kirjoittamaan ajatuksia blogin muotoon, hirvitti valmentajilta kuulemani, tasainen valitus pelaajista: ”On me tuosta puhuttu, mutta ei ne vaan opi.”

”You haven’t taught until they have learned.”– John Wooden

UCLA:n kuuluisa opettaja tiivisti totuuden tähän lauseeseen. Jos pelaaja ei ”opi”, on syytä todennäköisesti myös jossain muualla kuin itse oppilaassa. Todella harvalla on ylitsepääsemättömiä oppisvaikeuksia, ja jokainen joukkuepeli -tai peli ylipäätään- on jo itsessään hyvin motivoiva. Kysymys kuuluukin, voiko vika olla harjoitusympäristössä? Mitä valmentaja olisi itse voinut tehdä toisin? Lapset, joilla tänä päivänä diagnosoidaan AHDH, pystyvät keskittymään pitkiäkin aikoja ympäristössä, joka on erilainen kuin perinteinen, analoginen luokkahuone (esimerkiksi videopelien parissa.) Samalla tavalla voi oppimisympäristö lentopallossa olla syypää hitaaseen kehitykseen.

Kukaan ei ole sanonut, että opettamisen tulisi olla helppoa. Jokainen jonkin urheilulajin tekniikoita opettanut tietää, että joskus taito ei tunnu ”tarttuvan” millään. Toisinaan pelaaja taas menee aimo harppauksin eteenpäin. Tästä johtuen moni valmentaja ajatteleekin, että ”Joskus me vaan jaksetaan kiinnittää huomiota ja tehdä töitä. Muutoin olemme laiskoja.” Vaikka pelaajilla toki on parempia ja huonompia keskittymispäiviä, useimmiten on kuitenkin kyse itse oppimisen luonteesta.

Suurimman osan harjoitusajasta vietämme tasangolla, ja parhaat urheilijat ymmärtävät tämän. He jaksavat tehdä töitä silloikin, kun kehitys ei vielä ole silminnähtävää.

Olin hyvin lähellä pudota tähän ”ei me vaan opita”- kuoppaan itsekin joulun jälkeisissä harjoituksissa. Puolet joukkueesta oli maajoukkueiden mukana, ja meillä siten noin 7-9 hengen ryhmä treeneissä. Kaikki olivat joulutunnelmissa ja väsyneitä. Itse olin väsynyt myös, vaikka joulu olikin jo tullut ja mennyt. Joka tapauksessa emme olleet valmiita harjoittelemaan. Ensimmäisen harjoituksen laitoin asiallisesti poikki jo puolessa välissä, sillä keskittymisen taso oli huono.

Tämä on yksi periaatteistamme: Ilman sen kummempaa suuttumista jätämme harjoituksen kesken, jos huomauttamisen jälkeen emme vieläkään yritä parastamme. Emme siis suostu harjoittelemaan ala-arvoisesti.

Onneksi näin ei käy kuin kerran pari vuodessa ja koskee ainoastaan kertoja, kun kysy on todella yrittämisen puutteesta. Meno oli laiskahkoa kahdessa seuraavassakin treenissä, joissa tosin vietimme miltei täydet kaksi tuntia. Olin pettynyt ja kärsimätön johtuen pelaajiemme kyvyttömyydestä tehdä muutoksia. Vaahtosin kollegalleni asiasta tyyliin:”Miten on mahdollista, että joudumme sanomaan samoista, yksinkertaisista asioista uudestaan ja uudestaan!”

Rauhoituin kuitenkin vapaapäivänä ja päätin kärsivällisesti jatkaa opettamista. Sen takiahan minä siellä olin. Päätin lisäksi, että vaikka ihan kaikkeen ei voi puuttua kerralla, puutun aina niihin asioihin, joiden en vain voi antaa olla. Istuin alas joukkueen vanhimman pelaajan kanssa ja kerroin teknisesti muutoksesta jonka haluamme tehdä hänen vastaanottoonsa. Sanoin, että ei ole oikein vaatia nuoremmilta tätä muutosta, mutta ei häneltä, sillä ne keneltä vaaditaan enemmän kehittyvät enemmän. Kyseinen veteraani oli silmin nähden iloinen, että häneltä vaadittiin samaa kuin muiltakin. Kirjoitin valkotaululle uudestaan kaikki ne asiat, joita yksittäinen pelaaja hioo kussakin harjoituksessa. Tämä ”Little rocks”- lista sisältää enimmäkseen teknisiä asioita ja toimii pelaajalle muistutuksena: ”What are you working on right now? Jokaisella pelaajalla on aina jotakin, mitä hän harjoituksissa ajatuksella hioo. Nuoremmat pelaajat nostivat myös tasoaan, ja vuoden kolmas harjoitus oli paras, jonka olemme koko kaudella vetäneet. Viikkoa aikaisemminhan olin pitänyt tilannetta täysin toivottomana.

”It is not the pace of the teacher that matters- it is the pace of the learner.” – Dr. Carl McGown

Kesällä 2011 olin vapaaehtoisena valmentajana Sveitsin maajoukkueen mukana. Kysyin miksi Carl oli tehnyt harjoitusten rungon valmiiksi vain päivän tai kaksi eteenpäin? Töita oli paljon ja ajattelin, että olisi ollut helpompaa suunnitella kerralla pidemmälle. ”How do you know what we need in one week?” Minä siihen, että ekalla viikolla torjunta-puolustusta, toisella hyökkäystä… Hän sanoi, että totta kai meillä on ”Big Rocks”-lista kaikista isoista asioista viikottain, mutta valmentajat haluavat aina edetä liian nopeasti. Ei sillä ole mitään väliä mitä me haluaisimme opettaa, jos pelaajat eivät vielä osaa perusasioita. Aina täytyy edetä oppijan aikataulussa.

Oppijan aikataulussa. Asiat, jotka ovat minulle valmentajana yksinkertaisisia, eivät välttämättä ole sitä pelaajille. Samalla viikolla Carl kirjoitti sähköpostissa ”Muistatko miten sinua valmennettiin? Mehän puhuimme samoista asioista teille koko vuoden!” Lisäksi silloisessa joukkueessamme oli todella vahva motivaatio kehittyä ja tehdä asiat huolella- ja silti meitä piti muistuttaa päivittäin.

Otsikon mukaisesti valmentajalla on velvollisuus pelaajia kohtaan. Valmentaja on velvollinen pitämään pelaajan edun mielessään silloinkin, kun kaikkia väsyttää, pelaaja ei keskity, ja vaaditut muutokset eivät tapahdu. Valmentaja on velvollinen vaatimaan muutoksia rakentavalla tavalla ja olemaan kärsivällinen etenkin silloin, kun muut eivät ole. Valmentalla tulee olla pelaajistaan suuria odotuksia, eikä hän voi katsoa toimintaa sormien välistä.

Ja viimeisenä: valmentajan tulee sitoutua siihen ryhmään, mikä hänellä kulloinkin on käytettävissään. Tiedostin tämän vuoden viimeisenä päivänä miettiessäni kaikkia niitä kertoja, kun joku valmentaja on haikaillut parempien pelaajien perään. Hyödyttömyydestään huolimatta tämä on hyvin yleinen puheenaihe valmentajien keskuudessa. Jos aina haluat parempia pelaajia, mikä ihme se sinun tehtäväsi valmentajana on? Muistutin itseäni, että meillä oli hyvä ryhmä käytössä, ja näiden kavereiden kanssa työ oli tehtävä. Uusien pelaajien tai valmentajien hankkiminen ei lyhyellä aikavälillä tuo muuta kuin huonon maineen. Kuten Marv Dunphy sanoi:

”The kids are in your gym. You just have to train them.”

Hyvää alkanutta,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , ,

Vaatiminen ja vastuullisuus

25 Apr

Jokainen valmentaja haluaa pelaajiensa kehittyvän. Tämä ei sinällään ylitä uutiskynnystä- miksi kukaan muuta toivoisikaan? Lähes kaikki puhuvat lisäksi harjoittelevansa hyvin, tekevänsä kovasti toitä, ja niin edelleen. Paperilla samanlaisen harjoittelun tasossa voi kuitenkin olla suuriakin eroja, sillä sanat ja teot eivät tarkoita samaa.

“Obviously it’s not what you say, but what you do, that matters.” – Carl McGown

Hyvää tarkoittaen puhumme pelaajille asiasta, jotka haluamme muuttaa. Kehityskohde voi olla niin taktinen, tekninen, kuin asenteeseenkin liittyvä. Keskustelun -ja mahdollisen demonstraation- jälkeen odotamme pelaajan harjoittelevan ajatuksella, ja muuttumaan haluttuun suuntaan. Joskus näin käy, etenkin jos kyseessä on kunnianhimoinen ja ajatteleva urheilija. Useimmiten mitään ei kuitenkaan heti tapahdu yksinkertaisesti siksi, että uudet asiat eivät ole helppoja.

Otamme saman kehityskohteen puheeksi hieman myöhemmin; kenties seuraavassa harjoituksessa tai seuraavalla viikolla. “Hei, meidän täytyy saada se ja se muutos aikaan.” Mutta vaikka asia on pöydällä päivästä toiseen, mainittavaa kehitystä ei tapahdu. Lopulta tyydymme kuuluisasti toteamaan, että “Onhan me tuota yritetty, mutta kun…” Kirjoitin jo aiemmin, että parhaat valmentajat eivät vain puhu. He vaativat.

Vaatimisen erottaa puhumisesta vastuullisuus.

Vaativa valmentaja pitää pelaajat vastuullisina itselleen ja toisilleen. Minulle vastuullisuus tarkoittaa ensijaisesti  kahta asiaa… Ensiksi sitä, että puhumisen lisäksi jotakin myös tapahtuu heti. Vaikka emme voi hetkessä muuttaa tapojamme täysin, pienikin muutos -vaikka se olisi vain uuden asian tiedostaminen- parempaan riittää. Toiseksi vastuullisuus on halu (huom. ei kyky, vaan nimenomaan halu) pysyä sitoutuneena tässä prosessissa, harjoituksesta ja suorituksesta toiseen, eikä välillä katsoa sormien välistä, kehitystä toivoen. Sitoutuminen muutokseen on erityisen vaikeaa, sillä se vaatii rohkeutta katsoa pelaajaa silmiin ja antaa palautetta uudestaan ja uudestaan, kun sovitusta asiasta luistetaan.

Tällainen valmentaminen on harvinaista monesta syystä. Päällimmäisenä moni ei edes tiedä, että jos sinulla on luottamukseen perustuva suhde pelaajasi kanssa, voit todella pitää riman korkealla. Lisäksi vaatiminen kysyy paljon henkistä energiaa. Sinun täytyy kohdata ja korjata toistuvasti ja rakentavasti, eikä tyytyä vähempään silloin kun väsyttää, tai ei huvita. Ei ole kumma, että monet vanhemmat työpäivän jälkeen antavat periksi lastensa kanssa sovituista rajoista, koska heillä ei enää ole virtaa pitää niistä kiinni. Sovittujen asioiden noudattaminen rakentaa kuitenkin molemminpuolista luottamusta, eikä valmentajan rooli parhaimmillaan juuri eroa vanhemmasta tai opettajasta.

University of North Carolinan naisten jalkapallovalmentaja Anson Dorrance puhuu vastuullisuudesta ja vaatimisesta nimellä “Great Expectations.”  San Francisco 49ersin jenkkifutisvalmentaja Bill Walsh taas käytti termiä “Standard of Performance.” Olipa retoriikkasi mikä tahansa, pitkässä juoksussa on parempi  pitää se rima ylhäällä alusta alkaen. Tarpeettomien kompromissien tekeminen haaskaa paitsi arvokasta aikaa, myös voimavaroja:  Jos et jaksa puuttua suoritukseen, löydät saman puutteen edestäsi takuuvarmasti myöhemmin.

Do or do not… There is no try. – Yoda

Lauri H.

lhakala@hawaii.edu

Tags: , , ,