Euroopassa tapahtuu parhaillaan hirveitä asioita. Tässä tapauksessa niillä on yhtymäpintaa myös tällaisen, valmennukseen liittyvän kirjoituksen kanssa. Trauman käsite kuuluu arkikieleemme ja aikuiset pohjimmiltaan tietävät, että joskus hyväkin ihminen kohtaa sietämättömän tapahtuman. Ennen kuin perehdyin teemaan (mm. Jäljet Kehossa, 2014) joitakin vuosia sitten, en kuitenkaan ollut ymmärtänyt, miten yleinen ilmiö traumatisoituminen oli. En myöskään tiennyt sitä, kuinka ihminen voi mennä rikki sodan lisäksi myös ”tavallisen” perheen arjessa. Näitä urheilijoita sitten yritämme parhaamme mukaan eri ikäryhmissä valmentaa- ja usein vailla pohjatietoa traumasta.
Pohjimmiltaan psyykkisessä traumassa on kyse järkyttävästä ja sietokyvyn ylittävästä kokemuksesta tai kokemusten sarjasta, joka ”psyykkisyydestä” huolimatta fyysisesti muuttaa kehosi ja hermostosi tunnetta siitä, millainen paikka maailma on. Traumasta ei yleensä kuitenkaan joko osata tai kehdata puhua, paitsi mm. juuri sodan yhteydessä, kun sille on ikään kuin olemassa riittävän vahvat perusteet. Siitä huolimatta trauma on olemassa ja piilossa kaikkialla silmiemme alla, monessa tapauksessa vaikuttaen siihen, mitä ajattelemme ja kuinka eri tilanteissa reagoimme. Valmentajana koen, että ennen näitä oivalluksia en ollut ihan ymmärtänyt mitä kaikkea omassa joukkueessa ja pelaajistossa tapahtuu. En lisäksi ollut oikein sisäistänyt, mihin valmentaja itse asiassa kykenee vaikuttamaan, ja mihin ei.
Kuinka trauma syntyy?
Lääketieteestä tuttu fyysinen trauma syntyy ulkopuolisesta iskusta. Tässä kuvattu psyykkinen trauma ei puolestaan itseasiassa edes vaadi todellista hengen uhkaa, vaan vain uhkaavaksi koetun tapahtuman tai ympäristön. Tällaisessa tilanteessa yksilö on menettänyt kyvyn vaikuttaa itse omaan kohtaloonsa ja on ikään kuin jäänyt vaaran armoille. Kirjallisuudessa puhutaan menetetystä toimijuuden käsitteestä:
”Agency is a technical term for the feeling of being in charge of your life: knowing where you stand, knowing that you have a say in what happens to you, knowing that you have some ability to shape your circumstances.”- Bessel van der Kolk (The Body Keeps the Score, 2014, s.97.) (Alleviivaus omani.)
Toimijuuden säilyminen on eheyttävää, motivoivaa ja peräti elinehto. Kun olemme vaarassa, ihmiset -ja sosiaaliset eläimet ylipäätään- noudattavat samaa kaavaa: (1) ilmoitamme vaarasta ja pyydämme apua omalta laumalta (2) jos apu ei tule, kehossa käynnistyy taistele/pakene reaktio (3) jos yksilö ei kykene taisteluun tai pakenemaan, elimistö lamaantuu, puolustusvasteet jäävät päälle kehoon, ja kokemus tapahtuneesta pirstaloituu. Valmentajille tutun Deci & Ryanin itsemääräämisteorian yksi kolmijalka –autonomia- on käsitteenä myös hyvin lähellä toimijuutta.
Esimerkki tällaisesta, mahdollisesti traumaperäiseen stressihäiriöön johtavasta tilanteesta on läheltä-piti auto-onnettomuus. Kuvittele olevasi henkilö, joka näkee kohti pysäköityä autoaan ajavan rekan, mutta turvavyö on juuttunut, eikä kukaan ulkona kuule avunhuutojasi. Vaikka rekka ajaakin viime hetkellä täpärästi ohi, olet vaaran uhatessa jäänyt sen armoille. Vaikka karvan vahinkoa ei ulkoisesti olisi tapahtunut, turva on mennyt ja fysiologisesti olet nyt eri ihminen. Mieli suojaa yksilöä pirstaloimalla kokemuksen (et kronologisesti ehkä muista tapahtumien kulkua) ja traumatilanteesta muistuttavat triggerit laukeavat jatkossa vaarattomissakin tilanteissa. Kaikki tämä vaarasta muistuttaminen on historiassa ollut adaptiivista eli eloonjäämistä edistävää. Ikivanhan ilmiön virallinen diagnoosi, traumaperäinen stressihäiriö (PTSD), syntyi kuitenkin vasta Vietnamin sodan jälkeen.
Maailman vaietuin terveysongelma
Valitettavasti traumat eivät synny vain kertarysäyksin. Myöhemmin on ymmärretty, että myös pitkään jatkunut ympäröivä stressi ja vähemmän henkeä uhkaavat tilanteet voivat traumatisoida. Puhutaan komplisoituneesta traumasta (C-PTSD) ja tuon Jäljet Kehossa- kirjan järkyttävin osa liittyi tällaisten traumojen yleisyyteen. Nykyisin hyvin tunnetun, niin sanotun ACE-kyselyn 17 421 yhdysvaltalaisesta aikuisesta vastaajasta peräti 2/3 täytti jonkin ACE- kohdan (fyysinen ja henkinen väkivalta, seksuaalinen hyväksikäyttö, toinen vanhemmista vankilassa, riippuvaisuutta huumeista/alkoholista kotona, ym.) Lisäksi paljastui, että arviolta jopa noin 25 % kaikista ihmisistä on lapsena joutunut elämään väkivallan uhan alla:
“The ACE study revealed that traumatic life experiences during childhood and adolescence are far more common than expected … more than a quarter of the U.S. population is likely to have been repeatedly physically abused as a child … As the children matured, they didn’t “outgrow” the effects of their early experiences. As Fellitti notes, “Traumatic experiences are often lost in time and concealed by shame, secrecy, and social taboo”, but the study revealed that the impact of trauma pervaded these patient’s adult lives. …The first time I heard Robert Anda present the results of the ACE study, he could not hold back his tears … he realized they had stumbled upon the gravest and most costly public health issue in the United States: child abuse.” -The Body Keeps the Score (Bessel van der Kolk, 2014, s.147-150, alleviivaus omani.)
Kelataanpa vielä: siis neljännes koko väestöstä. Tutkimukset muualta ovat validoineet tämän suuntaisia lukuja ja vieläpä nimenomaan kehittyneissä länsimaissa. Joten olitpa muuten aiheesta mitä mieltä tahansa, neljännes on aivan järkyttävän korkea luku. Kaikki tämä heijastuu tietysti yhteiskunnassa mielenterveyden häiriöiden epidemiana, eikä anna kovin mairittelevaa kuvaa ihmisluonnosta muutoinkaan. Valmennuksen maailmassa puolestaan on todennäköistä, että 16 hengen joukkueessa on joitakin henkisen, fyysisen tai seksuaalisen väkivallan kohteeksi joutuneita (tai juniorijoukkueessa parhaillaan joutuvia) pelaajia. Osa ei trauman mieltä suojaavan luonteen vuoksi myöskään välttämättä tiedä tätä asiaa itsestään, vaikka tarkkaavainen valmentaja kenties näkee, ettei kaikki ole kohdallaan.
Osa lukijoista miettii ehkä, miksi tämän pitäisi vaikuttaa siihen, kuinka valmennat? Menneet ovat kuitenkin menneitä, eivätkö ihmiset vain voisi päästä näistä asioista ”yli?” Trauma ei kuitenkaan ole jotakin, josta vain päätät toipua. Sen hoidossa tarvitaan ammattilaisten apua. Kaikille kaltoinkohdelluille ei myöskään kehity PTSD, ja tiedämme, että esimerkiksi huippu-urheilijoista osa tulee varsin kovista taustoista selvinneinä. Liian vakavana ja hoitamattomana trauma on kuitenkin autonomisen hermoston häiriötila, ja kyseessä on se sama hermosto, johon mm. laji- ja voimaharjoittelulla pyritään vaikuttamaan. Vaikkei kliininen hoitotyö luonnollisesti kuulu valmentajille, on hyvä tiedostaa näin yleisen ilmiön olemassaolo. Lisäksi meillä on kansalaisvastuu joissakin tapauksissa viedä tietoa eteenpäin asiaankuuluville tahoille.
Mitä voimme tehdä?
Sinällään tässä mainitut asiat eivät ole uusia, mutta varmasti toistamisen arvoisia. Ensimmäinen periaate valmentajille voisi olla sama kuin lääkäreille, eli first do no harm. Turvallinen valmennus ehkäisee olemassa olevien traumojen pahenemista, joten ei nyt ainakaan huononneta niiden oloa, joille maailma näyttäytyy valmiiksi vaarallisena paikkana. Auktoriteetin ennakoitavuus ja nähdyksi tuleminen ovat isoja juttuja valmentajan tiedostaa. Toiseksi urheilijoiden autonomian vahvistaminen on erittäin tärkeää toimijuutensa joskus menettäneille. Kolmas ajatus liittyy puolestaan yhteisön tukeen, mikä on tietysti yksi isoimmista asioista myös voittamisesta puhuttaessa. Joukkueissa nimittäin piilee isosti voimaa, jos osaamme sen voiman valjastaa. Nämä nykyajan ”pienet heimot” ovat sosiaalisina yksiköinä kenties lähinnä ihmisen metsästäjä-keräilijä ajan ympäristöä, joten tuki oman joukkueen sisältä vaikuttaa meihin poikkeuksellisen syvästi. (Alla siteerattu teoson muuten hieno pieni kirjanen tiimin yhtenäisyydestä kiinnostuneille.)
“Cohesive and egalitarian tribal societies do a very good job at mitigating the effects of trauma, but by their very nature, many modern societies are exactly the opposite: hierarchical and alienating.” -Tribe (Junger, 2016.) (Alleviivaus omani.)
On mielenkiintoista, että esimerkiksi traumaperäistä stressihäiriötä esiintyy vähemmän alkuperäiskansojen keskuudessa, kuin teollistuneissa yhteiskunnissa. Miksi? Ihmiset eivät jää yksin. Elämässä on yhä paljon rituaaleja ja riittejä, jotka kutovat ihmisen osaksi heimonsa sosiaalista kangasta. Monet kokemukset jaetaan yhdessä ja ennen kaikkea apua on saatavilla, jos sitä pyytää. Vaikkapa koulukiusaamisesta (jota esiintyy myös huonosti johdetuissa joukkueissa) jäävät arvet ovat syviä osin siksi, ettei kukaan omista puutu ja auta.
John Wooden puhui johtajuudesta pyhänä velvollisuutena, ja rinnasti usein vanhemman, opettajan ja valmentajan roolit yhdeksi ja samaksi. Valmentajana olet jo numeroiden valossa lähes varmasti korvaavan turvallinen auktoriteetti jollekulle kovia kokeneelle. Vaikka tuntuukin osittain triviaalilta kirjoittaa valmennuksesta sodan puhjettua Euroopassa, eivät traumalta suojaavat tekijät onneksi muutu kontekstista toiseen. Pidetään siis huoli siitä, että pidämme yhtä, tuemme toisiamme ja säilytämme toimijuuden. Se luo perustan arjessa selviämiselle, rintamasta puhumattakaan.
A lack of boundaries invites a lack of respect,
Lauri H.
Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.
COACH HAKALA BLOGI 