Tag Archives: valmennus

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 17. Motivaation Lähteet

30 Apr

Yksi huipulle nousun edellytyksistä on motivaatio pitkäkestoiseen treeniin. Ihmisen motivaatio on laaja ja kinkkinen aihe, eikä aina ole selvää, onko jokin ihmistä vievä tekijä todella sisäinen vai ulkoinen. Käsittelemme tässä kuitenkin molempia. Lisäksi valmentajan merkitys motivaation syntymisessä ja kasvussa voi olla ratkaiseva, vaikka tästä ei ainakaan liikaa puhuta.

Mitä motivaatio on?

Ehkä merkittävin K. Anders Ericssonin aikaansaamista paradigman muutoksista on ollut ”lahjakkuuden” ymmärtäminen uudella tavalla. Kuten Ericsson edellisen kirjoituksen lopussa Arthur Jenseniä siteerasi, huippusuoritusten suuri mahdollistaja on jonkinlainen motivaatiotekijä, joka auttaa ylläpitämään valtavan ja pitkittyneen draivin tietyn taidon harjoittelemisessa. Motivaatiohan yleisesti ottaen on jotakin, joka saa meidät tekemään juuri niitä asioita, joita me teemme. Yksi tavallinen tapa kuvata sitä liittyy ”puoleensa vetäviin” vs. ”luotaan työntäviin” asioihin, joista molemmat voivat samanaikaisesti toimia motivaattoreina. Motivaatiota voidaan ajatella makrotason asiana, kuten monelle tuttu Edward L. Decin ja Richard Ryanin itsemääräämisteoria (SDT) tekee, tai mikrotasolla yksilöllisinä eroina, aina vietteihin ja välittäjäaineiden toimintaan saakka.

Myös luonteenpiirteet siis vaikuttavat paljon siihen, minkälaisia asioita pidämme haluttavina. Esimerkkinä käy ekstraversio, joka on positiivisten tunteiden jatkumo. (E toimii dopaminergisesti, ”mielihyvähormonin” kautta.) Käytännössä uuden asian tavoitteleminen voi antaa hyvin ekstrovertille ihmiselle kolminkertaisen mielihyvän johonkin hyvin introverttiin ihmiseen verrattuna. Kyse ei siis ole vain siitä, että toinen luonnostaan olisi parempi sosiaalisissa tilanteissa. Kyse on etenkin siitä, että toiselle ne ovat paljon palkitsevampia, ja siksi tiettyihin tilanteisiin hakeudutaan. Tämä palkitsevuus on ytimessä, kun mietitään, miksi toistuvasti teemme jotakin. Muilla piirteillä on myös voimansa. Yhtä motivoi ahkeraksi uhkien välttäminen (korkea neuroottisuus), toista muiden lyöminen kisassa (matala sovinnollisuus) ja niin edelleen. Käsittelemme piirteitä myöhemmin, mutta on tärkeä muistaa jo tässä, että kaikki ihmiset eivät halua samoja asioita, tai motivoidu vain samoista asioista. Makrotasolla motivaatio joka tapauksessa yleisesti jaetaan sisäiseen ja ulkoiseen. Näistä lisää alla.

Ulkoinen motivaatio

Ensiksi meihin vaikuttavat ulkoiset seikat. Perinteiset motivointikeinot mallia keppi ja porkkana ovat siis syitä lähestyä jotakin, tai välttää jotakin. Tiedämme näiden olevan pitkässä juoksussa vähemmän tehokkaita, kuin sisäisten motivaattorien. Luulen kuitenkin, että Suomessa ulkoisten tekijöiden voimaa paikka paikoin myös aliarvioidaan. Ihmiset kyllä motivoituvat kovasti myös mm. rahasta tiettyyn pisteeseen asti, samoin kuin ihmiset oikeasti haluavat välttää rangaistuksia. Motivointivoiman kestämättömyys perustuu kuitenkin ennen kaikkea siihen, että heti kun lupaus tai uhka poistuu, motivaatio poistuu. Tämä pitää paikkansa, muttei pidä unohtaa, että ollessaan olemassa ne silti saavat aikaan liikettä haluttuun suuntaan. Eli vaikka sisäinen motivaatio olisi ”ykkönen”, ei ulkoisia tekijöitä kannata harjoittelussa ja uran suunnittelussa ainakaan väheksyä.

Keppi ja porkkana– metodien pohja on syvällä ihmistä vanhemmassa biologiassa, mutta ihminen kykenee muista eläimistä poiketen myös abstraktiin ajatteluun. Tällöin samat piuhat voi ikään kuin saada käyttöön välittömän toiminnan lisäksi myös tulevaisuutta ajatellen. Voit ajatella motivoituvasi kaksin verroin, kun sinulla on hieno päämäärä, mitä kohti edetä, sekä sen rinnalla kauhuskenaario, johon joutumista haluat kaikin keinoin välttää. Tämä selittää myös mm. sitä draivia, millä joistakin vähemmän kehittyneistä maista huipulle halutaan nousta. Tavallisen suomalaisen kauhuskenaario on tuskin lähelläkään sitä, mikä toisaalla ajaa lasta pois kadulta.

Tekemällä kovasti töitä ikään kuin lähestyt parempaa tulevaa (”taivasta”) ja samanaikaisesti pienennät todennäköisyyttä synkästä tulevasta (”helvetistä.”) Suomessa ei slummeja varsinaisesti ole, mutta esimerkiksi jääkiekon ammattilaisuus ja NHL-unelma vievät suuren osan fyysisesti kyvykkäistä urheilijoista pois lajeista, joissa vastaavaa näkymää ei ole.  Aina kyse ei myöskään ole rahasta, vaan mm. peliaika voi toimia ulkoisena porkkanana. Samoin on rangaistusten kanssa: kirjaimellista keppiä ei saa käyttää, mutta esim. penkkikomennus tai sopimuksen purku toimii tällaisena. On mielenkiintoinen kysymys, onko syntyvä vaikutus lopulta ”sisäinen” vai ”ulkoinen”, sillä  rajan asettamiset voivat loppukädessä opettaa yksilölle tärkeitä asioita itsestään.

Sisäinen motivaatio

Motivaatiosta puhuttaessa kuulee usein sisäisen motivaation ”paremmuudesta” suhteessa ulkoiseen. Ja totta toinen puoli: ihmiset pysyvät tutkitusti tyytyväisempinä sekä pidempään motivoituneina, kun se on linjassa heidän tarpeidensa kanssa. Edellä mainitut Deci & Ryan taannoin kynäilivät itsemääräämisteorian (self-determination theory, 2000) kuvaamaan tätä kokonaisuutta. Teorian mukaan ihminen on ”maksimaalisesti sisäisesti motivoitunut”, kun kolme peruspalikkaa toteutuu: autonomia, koettu pätevyys ja yhteisöllisyys. Näistä on helppo olla samaa mieltä, sillä kukapa ei haluaisi olla oman elämänsä kippari, pätevä työssään ja pidetty piireissään?

“I want to emphasize the point that when it comes to competence and autonomy, it’s really the person’s own perceptions that matter. To be intrinsically motivated people need to perceive themselves as competent and autonomous; they need to feel that they are effective and self-determining. … When people succeed at an activity, the research shows that they are likely to perceive themselves as more competent. The same is true when they win a competition and when they receive positive feedback.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.86, alleviivaus omani.)

Toisin sanoen ihmisistä täytyy tuntua siltä, että he ovat autonomisia ja päteviä. Ei siis niin, että he ovat jotenkin absoluuttisesti itsenäisiä, tai edes aina oikeasti päteviä. Toki koettu pätevyys ja todellinen pätevyys korreloivat yleensä voimakkaasti. Lisäksi ihmisen sosiaalista luonnetta korostaa se, että muiden arvio sinusta (positiivinen palaute) on merkittävä tekijä motivoitumisessa. Deci jatkaa:

“The feeling of competence results when a person … meets optimal challenges. Optimal challenge is a key concept here. Being able to do something that is trivially easy does not lead to perceived competence, for the feeling of being effective occurs spontaneously only when one has worked toward accomplishment. … One does not have to be the best or first … one need only take on a meaningful personal challenge and give it one’s best.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.66, alleviivaus omani.)

Määrätietoiseen harjoitteluun kuuluva ”riittävä haaste tai vaatimustaso” on siis pitkälti sama asia, kuin motivoituminen pätevyyden kokemuksesta! Meidän ei todellakaan kannata pelätä riman nostoa, kun se tapahtuu kannustavassa ilmapiirissä. Toiseksi ponnistelu tuo pintaan merkityksellisyyden, jota usein urheilun yhteydessä korostan. Kevyt liikunta voi olla nautinnollista ja kansaterveydellisesti tärkeää, mutta merkityksellisyys tulee edellä mainitulla tavalla elämän ”vaikeammista” asioista.

Entäpä SDT:n viimeinen palanen, eli yhteisöllisyys? Ihminen luo kiintymykseen perustuvia suhteita ja turvalliset yhteydet toisiin ovat hyvinvointimme ja mielenterveytemme perusta. Itsestään selvästi myös valmennuksen on siten oltava turvallista ja siihen tulee kuulua autenttista välittämistä ja lämpöä. Näiden kolmen ”sisäisen motivaattorin” vaikutuksesta ihmiset teorian mukaan alkavat todennäköisemmin asettaa omia tavoitteita, luovat itse standardeja, monitoroivat edistystä ja myös saavuttavat tavoitteitaan. Kuulostaa hyvältä, eikö? Vielä paremmalta se kuulostaa silloin, kun kokonaisuutta tuetaan rohkaisemalla ja asettamalla rajoja toiminnalle:

“How can autonomy support and limit setting coexist? How can standards and limits be used so the person in the one-down position can live within limits and still retain a feeling of self-initiation, and thus not lose intrinsic motivation? Autonomy support, which is the opposite of control, means being able to take the other person’s perspective … and it may well require setting limits. … Limit setting is extremely important for promoting responsibility.” -Why We Do What We Do (Edward L. Deci, 1995, s.42-43, alleviivaus omani.)

Kaikki keinot käyttöön!

Mitä tästä kokonaisuudesta sitten pitäisi ajatella? Ensinnäkin motivaatio on niin merkittävä asia, että meidän on maksimoitava sen voima määrätietoista harjoittelua ajatellen. Toiseksi ulkoisia motivaatiotekijöitä ei kannata väheksyä, sillä kaikki mikä vie sinua haluttua tavoitetta kohti, on urheilussa arvokasta. Tarvitsemme Suomessa isompia porkkanoita etenkin valmentajille ja urheilijoille. Kolmanneksi pidämme mielessä, että sisäinen motivaatio on pitkäkestoisempaa ja tyydyttävämpää kuin ulkoinen, ja siinä on hyvinvointiin liittyvä aspekti. Hyvin kilpailullisissa konteksteissa ja hierarkioiden huipuilla kaikki samat lainalaisuudet eivät kuitenkaan päde, sillä ääripäissä ihmiset ovat enemmän valmiita äärimmäisyyksiin. Liika hyvinvoinnin korostaminen voi toisin sanoen saada aikaan sen, että emme nouse kohti pyramidin huippua.

Kaikista vähiten käytetty motivaation synnyttäjä saattaa kuitenkin liittyä valmentajan ja urheilijan väliseen suhteeseen. Aika ajoin kuulen tuskailua, että urheilija ei itse halua olla hyvä ja silloin on valmentajankaan turha patistella. Joskus joo, mutta kyse on usein myös laiskasta ajattelusta, jossa omat kädet pestään ongelmasta, joka on todellisuudessa yhteinen. Monessa tapauksessa valmentajalta puuttuu tietämystä tai työkaluja tehdä ympäristöstä joko enemmän tai vähemmän salliva ja etsiä eväitä muutokseen yhdessä:

”Opettajan ei tietenkään ole tarkoitus olla oppilaan kaveri. Hän tuntee rajansa. Tämä merkitsee sitä, että oppilas joutuu ottamaan hänelle kuuluvaa vastuuta sekä toimimaan kurinalaisesti, pitkäjännitteisesti ja harkiten kohti tavoitteitaan. Jos näin ei tapahdu, opettaja ilmaisee sen selkeästi avoimessa vuoropuhelussa. … Haluamme korostaa erityisesti sitä, että oppimismotivaatiossa ei ole kyse nimenomaan oppilaan omasta motivoitumisesta. Motivoituminen ja yhteisen tavoitteen asettaminen on opettajan ja oppilaan hyvässä vuorovaikutuksessa syntyvä yhteinen kokemus. – Mieli Meissä (Matti Keinänen & Minna Martin, 2019, s.128, alleviivaus omani)

Tätä nuoret ja nuoret aikuiset meiltä tarvitsevat. Ei siis kuvitella motivaation puutteen olevan vain ja ensisijaisesti urheilijan ongelma. Tietty perushalu täytyy olla, mutta ympäristö ja valmentaja vaikuttavat merkittävästi motivaatioon. Enkä taaskaan osaa olla korostamatta rajojen ja haasteiden merkitystä.

Kohti kovaa työtä,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 14. Talentin Paradoksi

30 Jan

Eräs asia vaivaa minua ikään kuin vuodesta toiseen. Tapamme puhua ”lahjakkuudesta” ja ”lahjakkuuksista” ei aina ole rakentava. Talentin paradoksi on lyhyesti tämä: vaikka ihmiset eroaisivatkin potentiaalissa, sen korostaminen varhain ja pitkin matkaa voi käänteisesti vaikuttaa tavoitteiden saavuttamiseen. Ihmiset tietenkin tarvitsevat kannustusta, mutta sen laadulla on suuri merkitys. Problematiikkaan kuuluu muutakin, aina määritelmistä lähtien.

Mihin valmentaja kiinnittää huomiota?

Ulkomaan lentispesteistäni kolme oli todellisia huippu-urheiluympäristöjä. USA, Hollanti ja Slovenia olivat kaikki 2010-luvun arvokisamitalisteja, ja arjen ajatusmaailma heijasti tätä. En näissä paikoissa kuitenkaan muista koutsien puhuneen lahjakkuudesta, emmekä juuri käyttäneet aikaa sen miettimiseen, kuka on hyvä parin vuoden päästä.  Sen sijaan puhuimme paljon työn teosta, harjoittelun laadusta ja tavoitteista. Ericsson korosti jo varhain, että on hyvin vaikeaa tietää, keistä kasvaa eksperttejä. Samaa painottavat muutkin:

” Talent should be continually stimulated and developed and there should be less of a focus on talent identification, which is almost impossible, given the non-linear nature of expertise acquisition in sport … Even when athletes have a good genetic platform for a specific sport and are provided with excellent facilities and equipment, they will still have to train.”

–The Athletic Skills Model (Davids, et al, 2018, s 48, alleviivaus omani.)

Rokotus liiallista lahjakkuuden palvontaa vastaan on edellä mainitun lisäksi peräisin myös pelaajauralta. Muistan hyvin, miten jo college-aikoina Carl McGown valisti pelaajiaan asiasta. Hän tunsi kirjallisuuden ja suhtautui lahjakkuuteen mustavalkoisesti, miltei kieltäen koko termin. Seurauksena USA Volleyballin ajatus tiestä huipulle on yhä pitkälti tällainen:

“If Initial ability and final ability are not highly correlated where do tomorrow’s champions come from? If tomorrow’s champions are not born, they must be made. How then are they made? They are made with hours: a lot of them, and the quality of them. They are made from players (a large pool of them, because we don’t know who will develop) … Therefore, we need to have programs in place in our clubs and our schools that allow us to train as many athletes as possible, for as many hours as possible, for as many years as possible, with the best practices possible.” (alleviivaus omani.)

https://www.blog.goldmedalsquared.com/post/initial-ability-vs-final-ability

https://www.youtube.com/watch?v=mcZ7VNiTA0w  (4min)

Lahjakkuuden ongelmia

Englannin kielessä urheilijoista käytetään sanoja talented ja gifted melko vapaasti. Näistä ensimmäisellä tarkoitetaan kuitenkin useammin kehittynyttä kykyä, ja jälkimmäisellä enemmän sitä, että jotakin on saatu ”lahjana.” Suomen kielessä vastaava toimii mielestäni huonosti. Joskus näkee virkkeitä, joissa puhutaan ”lahjakkuudesta” ja kun sitä sitten kehitetään, päästään ”erityislahjakkuuteen.” En kuitenkaan ole ylikorostamisen kannalla, sillä jo sana lahjakas tavallaan erottaa yksilön toisista.Osa tarpeesta tehdä useammista lahjakkaita on kenties seurausta halustamme nähdä jokainen arvokkaana. Arvokkaita olemme ihmisinä tietysti kaikki, mutta se on kokonaan toinen keskustelu. Mikä sitten lahjana saaduissa kyvyissä tai niiden korostamisessa on vikana? Näen tässä kolmekin avaamisen arvoista ongelmaa.

Ensimmäinen ongelma liittyy tunnistamiseen. Kuten todettua, kenenkään tulevaa tasoa on mahdotonta nähdä varhain. Sitten kun se myöhemmin ”tunnistetaan”, on kyseinen yksilö jo harjoitellut tuhansia tunteja. Monissa lajeissa ennustettavuus kasvaa vasta n. 14-15 vuoden iässä, eikä sittenkään päästä kovin hulppeille osumatarkkuuksille. Joissakin joukkuepeleissä parhaat nuoret voivat nousta aikuisten huipulle jo n. 20-vuotiaana, jos harjoittelupolku on hyvin ammattimainen (kuten esim. jääkiekossa.) Joillakin tämä kuitenkin tapahtuu paljon myöhemmin, ja joku lyö itsensä läpi maajoukkueeseen 30-vuotiaana. Matka on hyvin, hyvin monisyinen.

Uuden tähden sytyttyä ajatellaan joskus, että siellä se lahjakkuus oli piilossa juuri tässä yksilössä, vaikka näkyykin meille vasta nyt. Tämäkin on valitettavasti harhaa. Et nimittäin voi pienen osajoukon nähtyäsi vetää johtopäätöksiä joukosta, jonka todellinen koko ei ole tiedossasi. Jos sinulla ei satu olemaan tenniskenttää naapurissa ja hyvää koutsia tien toisella puolella, et altistu samoille ärsykkeille, kuin joku toinen onnekas. Jonkun elämässä tällainen positiivinen palautekierre kuitenkin käynnistyy. On siis todennäköistä, että elämän dominoiden pudotessa toisin moni muukin voisi tulla huipuksi. Tämä piilossa oleva potentiaali ei vain koskaan pääse realisoitumaan.

Toinen ongelma liittyy asennemaailmaan. Tiedämme, että lahjakkuuden korostaminen voi käänteisesti vaikuttaa ihmisten motivaatioon ja työmoraaliin. Stanfordin Carol Dweckin koulumaailmassa edennyt ”fixed vs. growth mindset”- työ ei ole löytänyt tietään urheiluun kuin joiltakin osin, jääden enemmän huoneentauluksi, kuin itse käytäntöön. Kasvun asenne– posteri kopin seinällä ei kehitä ketään, mutta jos asiaa todella valmennetaan ja siitä puhutaan, on vaikutus todellinen. Laiskuus ja selittely vähenevät. Tämä ei edelleenkään anna sinulle pidempää syliväliä, mutta varmistaa sen, että urheilijamme todella uskovat kasvuun. He pääsevät irti tekosyistä, mikä on tärkeää, sillä hyvän aihionkin tosiaan täytyy treenata.

“So telling children they are smart, in the end, made them feel dumber and act dumber, but claim they were smarter. I don’t think this is what we are aiming for when we put positive labels – “gifted”, “talented,” “brilliant” – on people. We don’t mean to rob them of their zest for challenge and recipes for success. But that’s the danger.”

–Mindset (Dweck, 2008, s. 74)

Valmentajien uskomuksilla ja kielenkäytöllä voidaan vaikuttaa urheilijoihin, ja mitä useampi tiedostaa lahjakkuuspuheen vaarat, sen parempi. Jotain kieltä potentiaalista on keskinäisessä pohdinnassa toki aika ajoin käytettävä. Pointti kuitenkin on, ettei tämä puhe saa päätyä urheilijoille, eikä se saisi antaa kenellekään tekosyytä valmentaa vähemmällä intohimolla.

Kolmas ongelma liittyy määritelmään. Koska geenit ja ympäristö ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, on osa potentiaalistasi väistämättä ulkopuolellasi. Vasta kun altistut uusille ympäristöille, voivat uudet geenit aktivoitua. Lista joistakin kehitykseen vaikuttavista tekijöistä havainnollistaa asiaa:

  • Joustava älykkyys
  • Stressinsietokyky
  • Kilpailullisuus
  • Tunnollisuus / Ahkeruus
  • Lihastyyppi
  • Pituus
  • Antropometria
  • Syntymäaika
  • Syntymäjärjestys
  • Ensimmäinen valmentaja
  • Kodin sijainti
  • Kaupungin sijainti
  • Perheen kulttuuri
  • Yhteisön kulttuuri
  • Yhteiskunnan kulttuuri
  • Motivoiva varhainen ydinmuisto
  • Motivoiva lapsuuden trauma
  • Muut motivaatiotekijät

Tämä on toki vain karkea esimerkki, mutta sellaisenaankin se ohjaa meitä tarkempiin määritelmiin. Mitä tarkkaan ottaen tarkoitat sillä, että joku on lahjakas? Usein ”lahjakkaaksi” nimetty urheilija vain osaa tällä hetkellä vähän enemmän kuin muut, eli on ikään kuin nykyisen, pienen luokkansa pisin. Olisi hienoa päästä kohti valmennusta, jossa perinteiset hyveet kuten ahkeruus, periksiantamattomuus ja päättäväisyys saisivat enemmän huomiota. Jos näin ei tapahdu, saattaa niukkuuden ajattelu nielaista meidät. Saatamme haikailla pienen maan harvojen tähtien perään, samalla unohtaen kiinnittää eniten huomiota harjoittelukulttuurin luomiseen.

Ympäristön ja valmennuksen puolesta

Eräs suomalaisen koulun parhaista päätöksistä oli ”altistaa” suuri joukko lapsia laadukkaalle opetukselle, laadukkaassa järjestelmässä. Tuloksista kävi myöhemmin ilmi, että tällainen lähestyminenhän toimii! Jokainen ihminen, jolla on jokseenkin terve keskushermosto, kykenee pitkän ajan kuluessa oppimaan sangen uskomattomia asioita. Löytyy paljon esimerkkejä, kun pienestä populaatiosta on sopivassa kulttuurissa kasvanut suhteeton määrä huippuja. Esimerkiksi Slovenian alppikylät Mojstrana ja Črna na Koroškem (yhteensä n. 3500 asukasta) ovat tuottaneet jo 20 olympiakävijää hyvin erilaisiin talvilajeihin. Heillä on poikkeuksellinen olosuhde ja kulttuuri, jossa pärjätäkseen täytyy ponnistella. ”Tavallisuus” on sisäisessä kilpailussa muuttunut menestykseksi.

En tietenkään väitä, etteikö geeneillä olisi mitään väliä. On pienempi määrä ihmisiä, joilla sattuu yhtä aikaa olemaan vaikkapa pitkät raajat, nopeutta, sekä jo luonteessaan stressinsietokykyä ja tunnollisuutta. Lisäksi osa lajeista on fyysisissä vaateissaan toisia armottomampia. Silti useampi asia on valmennettavissa, kuin muuttumaton, ja tämä tuppaa meiltä unohtumaan:

“The traditional approach is not designed to challenge homeostasis. It assumes, consciously or not, that learning is all about fulfilling your innate potential… with deliberate practice, however, the goal is not just to reach your potential, but to build it. This requires challenging homeostasis- getting out of your comfort zone- and forcing your brain or your body to adapt. But once you do this, learning is no longer just a way of fulfilling some genetic destiny; it becomes a way of taking control of your destiny and shaping your potential in ways that you choose.”

-Peak (Ericsson & Pool 2016, s. 48, alleviivaus omani.)

Haaveilu paremmista aihioista on siis ajanhukkaa verrattuna siihen, että saman ajan käyttäisi intohimoiseen valmentamiseen. Toisin sanoen, oikeat tyypit ovat jo treeneissäsi… Tehtävämme on nyt valmentaa heitä.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 3. Palaute

31 Jan

Blogisarjan tavoitteena on levittää tietoa asiasta, joka mahdollistaa kehityksen ja menestyksen. Tarvitsemme parempia harjoituksia, ja vähemmän uskoa lahjakkuuden kaltaisiin, vaikeasti määriteltäviin käsitteisiin. Määrätietoisen harjoittelun laatuaspekti antaa vastauksia siihen, miksi joku kehittyy, ja miksi joku toinen ei. Kun urheilijan polku tiivistyy yksittäiseen harjoitteeseen vailla erikoistumista, näemme kriteereissä itse asiassa aika yleispätevän työkalun. Laadukas huippu-urheilu on paljon lähempänä laadukasta lasten liikuntaa, kuin usein ajatellaan. Parhaat urheilumaat myös tietävät tämän.

Informaation vaihtoa

Tässä kirjoituksessa paneudumme kriteeriin, joka on toisaalta tuttu, mutta toisaalta vaikea toteuttaa. Palaute ostetaan kyllä osaksi harjoittelua, mutta sen toteutuksesta ollaan montaa mieltä. Se myös erottamattomasti liittyy näihin muihin osa-alueisiin, sekä ajatuksiimme lahjakkuudesta:

  1. Spesifi tehtävä / tavoite
  2. Palaute (sisäinen tai ulkoinen)
  3. Riittävä haaste tai vaatimustaso
  4. Täysi keskittyminen tehtävään
  5. Toistaminen

” Deliberate practice involves feedback and modification of efforts in response to that feedback. Early in the training process much of that feedback will come from the teacher or coach, who will monitor progress, point out problems, and offer ways to address those problems. With time and experience students must learn to monitor themselves, spot mistakes, and adjust accordingly.

– Peak (Ericsson, 2016, koottu s. 99-100. Alleviivaukset omiani.)

Palaute on siis tietoa, jonka tavoite on toistojen välissä muuttaa suorituksessa jotakin. Kehittymisessä on pohjimmiltaan aina kyse muuttumisesta, ja jos emme sisäistä mikä tämä muu on, emme myöskään osaa edetä. Valmentajan antaman ulkoisen palautteen edellytyksenä on kunnioitus, luottamus, ja egon suojien madallus siinä määrin, että informaation vaihto ylipäätään on mahdollista. Olipa palautteen lähde mikä tahansa (toinen ihminen, kehon tuntemus, maalin ohi mennyt laukaus), monet meistä eivät luontaisesti janoa sitä. Haluaisimme kovasti olla riittävän hyviä jo nyt, emmekä aina osaa havainnoida ympäristönkään apuja. Ymmärryksen luominen palautteesta kehityksen katalysaattorina on siis ensiarvoisen tärkeää.

Uuden taidon alussa valmentaja on tyypillisesti palautteen pääasiallinen lähde. Tunnemme improvisaation ja vapaan kokeilun edut, mutta kuten viimeksikin oli puhe, on osaava valmentaja tyypillisesti ratkaiseva. Vaikka tilaakin on oltava, useimmat urheilijat eivät itse kokeilemalla päädy kaikkiin parhaimpiin ratkaisuihin. Aikaa ja ymmärrystä myöten urheilija oppii itsekin korjaamaan suorituksiaan (mikä tosin ei tarkoita suoritustekniikan monitoroimista varsinkaan kilpailutilanteessa.) Koska aihe on laaja, vedän tietoisesti tässä joitakin mutkia myös suoriksi. Esimerkiksi non-lineaarisessa pedagogiikassa käytetään tarkoituksella sanaa informaatio palautteen sijaan. Teoriassahan palaute tarkoittaa jotakin, joka palautuu takaisin suljetun järjestelmän sisällä. Asiaa voi katsoa monelta kantilta, mutta palaute on yhä sanana helpoin ja tunnetuin, vaikka todellisuudessa spesifi ympäristö, tehtävä, ja yksilö ovatkin irrottamattomasti sidoksissa toisiinsa.

Tiedon ja palautteen muotoja

Oma lähestymiseni asiaan ennen kaikkea pragmaattinen. Tavoite on saada aikaan kehitystä, ja kaikki sallitut keinot siten sallittuja. Sisäinen palaute on nimensä mukaisesti yksilön kehon sisä- tai ulkopuolelta aistimaa informaatiota liikkeestä tai sen tuloksista. (Kehon aistikanavista tärkein joukkuepeleissä -ja monissa muissa lajeissa- on näköaisti.) Ulkoinen palaute puolestaan liittyy joko valmentajan tai ympäristön tarjoamaan apuun samaisesta suorituksesta:

” Intrinsic feedback is the sensory information that arises as a natural consequence of producing a movement. … comes from sources outside of person’s body (exteroception) or from within the body (interoception.) Individuals are able to perceive intrinsic feedback more or less directly, without special assistance from other sources (e.g. instructors or mechanical devices.) … Extrinsic feedback …. consists of information that is provided to the learner by some outside source, such as the comments of an instructor … the digital display of a stopwatch, the hand marked score of the judge, the film of the game, the video replay of a movement, and so on.”

–Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 257)

Ennen kuin pureskelemme näitä enempää, lisätään listaan kaksi tärkeää, palautteen kanssa lomittaista käsitettä. Motorisessa oppimisessa puhutaan palautteen yhteydessä myös kahdesta eri tiedon muodosta. On tietoa itse suorituksesta (KP), ja on tietoa lopputuloksesta (KR.)

” Knowledge of Performance (KP) – augmented (extrinsic) feedback that provides information about the quality of the movement a performer has produced. … Knowledge of Results (KR) – refers to extrinsic, usually verbal information that tells learners something about the success of their actions with respect to the desired environmental goal. … in many real-world tasks, KR is redundant (contains the same information as) intrinsic feedback.”

–Motor Learning and Performance (Schmidt & Wrisberg, 2000, s. 258-259):

Suurin osa pelaajista saanee enemmän palautetta tuloksesta (KR). Tätä tulee sekä sisäisesti (pelaaja näkee itse, kuinka hyökkäys menee yli), että liian usein ulkoisesti valmentajalta (löit juuri yli!) Kiitti vaan, koutsi. Puhutun tulospalautteen varjopuolia on, että se usein ärsyttää urheilijaa, joka itsekin näkee tapahtuman. Hyödyllisimmät ja pitkäkestoisimpiin muutoksiin johtavat palautteen muodot ovat niitä, jotka saavat urheilijan itsensä oivaltamaan asioita. Tämä voi tapahtua esim. kysymyksiä asettelemalla, tai jotenkin ympäristöä tai tehtävää muokkaamalla.

Usein tulosta kipeämmin tarvitsemme kuitenkin tietoa itse suorituksesta (KP). Edelleen oivaltamaan saattaminen (guided discovery) on tehokkain tapa, mutta joskus valmentajaa tarvitaan konkreettisemmin. Korkeillakin tasoilla koutsi joutuu yhä joskus näyttämään, kuinka jalka laitetaan toisen eteen. Näin voi esimerkiksi olla edellisen kirjoituksen hyökkäysvirheisiin johtavan, liian etäisen hyppyikkunan muuttamisessa. Vaikka urheilija siis olisi aikuinen huippu, on hänen tässä hetkessä ja taidossa kenties hidastettava ja palattava autonomisesta vaiheesta taas oppimisen kognitiiviseen vaiheeseen. Pienryhmäksi pelkistettynä tällainen 15min harjoitus ja palaute videolta noin viiden suorituksen välein -tai kun urheilija sitä itse haluaa- voi alkaa jo korjata asiaa. Vaikka emme varsinkaan aikuisten urheilijoiden kohdalla aina uskalla kohdata asioita, muistetaan tämä: urheilijat janoavat uutta, jos tietävät sen auttavan heitä.

https://bleacherreport.com/articles/1746115-how-michael-jordan-re-defined-his-game-to-extend-legendary-career

Lahjakkuus, sattuma, vai Määrätietoinen harjoittelu?

Urheilijan fyysiset valmiudet määrittävät osan siitä, mihin tämä kentällä kykenee. Myös lentopallossa hyppypaikat vaihtelevat: joskus kyse on fysiikasta, joskus puhtaasta sattumasta ja joskus alitajuisesta sopeutumisesta pelin vaatimuksiin. Fakta joka tapauksessa on, että osa urheilijoista pystyy sisäisen palautteen avulla (miltä kehossa tuntuu yhdistettynä siihen, mikä suorituksen lopputulos on) muuttamaan suoritustaan paremmaksi- ja ilmeisesti täysin asiaa miettimättä tai tiedostamatta. Vastustamattomasti kutsumme näitä yksilöitä lahjakkaiksi tai lupaaviksi. Heillä onkin lupa olla tietämättä, kuinka kehitys tapahtuu, mutta ongelmia seuraa heti, jos me valmentajatkaan emme tiedä!

Sisäisen palautteen vaihteleva laatu on uskoakseni yksi iso syy epätasaisen kehityksen taustalla. Esimerkiksi pihapelien hyödyistä on osin ristiriitaista tutkimustietoa, ja syy tähän saattaa löytyä juuri Määrätietoisen harjoittelun laatutekijöistä. Isossa data-analyysissa pihapelit eivät välttämättä aina ole uraa merkittävästi auttanut asia, sillä kehitys riippuu siitä, toteutuvatko kaikki viisi tekijää ”yhtä aikaa” (tehtävä, palaute, haaste, keskittyminen ja toistot.) Joidenkin urheilijoiden kohdalla tämän täytyy tapahtua selvästi muita useammin. Kaikkien tapauksessa näin ei kuitenkaan ole, ja niin harjoitteluun jää se osaavan valmentajan mentävä aukko. Koen lisäksi, että näiden viiden tekijän yhtäaikaisesta toteutumisesta ilman valmentajaa keskustellaan liian vähän. Kriteerien systemaattinen ymmärtäminen ja levittäminen tekisi suuresta määrästä urheilijoita ”lahjakkaita”, harvojen onnekkaiden sijaan.

Valmennuksen taito

Koska peli opettaa itse tunnetusti parhaiten, jää jäljelle kysymys koutsin roolista. Valmennuksen taito saattaa hyvin olla sitä, että tietää mihin puuttua, ja mihin ei. Mielenkiintoista kyllä, olen tehnyt huippuvalmentajista seuraavan huomion: He eivät pelkää puuttua asioihin, vaikka implisiittinen oppiminen ja sisäinen palaute parhaita olisivatkin. Mieleen nousee tässä myös Carl McGownin viisaus. Carl toisti klinikoilla usein, kuinka ”fatigue inhibits motor learning” (väsymys rajoittaa motorista oppimista.) Tivasin mestarilta, että tämähän vie vain yhteen johtopäätöksen: väsyneenä ei kannata treenata! Carl vastasi tapansa mukaan lakonisesti: ”Lauri, fatigued motor learning is still motor learning.” Kannattaa siis muistaa, että vaikka puhuttu palaute ei ole yhtä tehokasta kuin oma oivaltaminen, joissakin tilanteissa se on silti ok. Epäsuorilla menetelmillä ei aina saa kaikkea haluttua oppimista aikaan, tai jos saa, aika ei riitä (esim. tärkeän kilpailun alla.)

Mitä siis teetkin, ei kannata lakata valmentamasta. Sanotaan, että 100% asioista, joihin et puutu, eivät muutu. Luku ei varmaankaan ole ihan noin pyöreä, mutta ainakin itse olen liian usein sivusta seurannut vain toivoen, että tämä tai tuo korjaantuisi. Vaikka toivoakin tarvitaan, se ei voi olla suunnitelma. Autetaan siis urheilijoitamme ymmärtämään omaa prosessiaan paremmin- ja myös palautteen lahjaa osana sitä. Loppuun vielä lukemista, vastapainoksi innokkaimmille:

https://www.teamusa.org/USA-Volleyball/Features/2014/June/04/LIMIT-Your-Coaching

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , , ,

Valmentajan Työtavat, osa 1.

31 Jan

Kaikki valmentajat eivät ole kellon ympäri kiinni työssään, mutta monelle työ on intohimo, jota mietitään myös vapaalla. Lisäksi ammatin työympäristöt ovat siinä määrin kirjavia, ettei säännöllisyys ehkä ole paras sana kuvaamaan valmennusta. Iso osa hyvinvointia on kuitenkin se, että työntekijä pystyy itse vaikuttamaan asioihinsa. Tehokkaiden ja terveiden tapojen ja rutiinien merkitys korostuu entisestään rikkonaisuuden keskellä. Keskittymällä asioihin, jotka ovat omassa kontrollissa, murehtii myös vähemmän kaikesta muusta.

Kirjoitan ensimmäisessä osassa työn haasteista, sekä tästä oman huomion suuntaamisesta. Toisessa osassa pohdin konkreettisista ratkaisuja epäsäännöllisyyteen. Molemmissa toivottavasti näkyy myös arvostus koutseja kohtaan, sillä haasteista huolimatta tuhannet valmentavat urheilijoita tänäänkin.

Tiivistä työtä, pitkin päivää

Ei siis ole tavatonta, ettei valmentajalla ole työaikaa. Suuri osa vakavasti valmentavista on myös läsnä kahdessa harjoituksessa päivittäin, ja koska urheilija on urheilija 24 tuntia vuorokaudessa, järjestää valmentaja elämänsä samaan rytmiin. Monet kilpailuista ja otteluista menevät lisäksi viikonlopuille ja reissuilla päädymme tekemään töitä milloin missäkin, lentokoneista busseihin, juniin ja kahviloihin. Naisten lentopallomaajoukkuekin piti viime kesänä yhden videopalaverin suoraan baaritiskiltä, kaikkien suureksi riemuksi. (Hotellin ainoalla toimivalla screenillä, huom.)

Kuulostaa kenties veikeältä, mutta todellisuudessa rutiiniton valmentaja on kävelevä aikapommi. Varsinkin kilpailukaudella matkoja on paljon, ja vaikka työn organisoisi miten, siitä puuttuu rakennetta vaikkapa toimistotöihin verrattuna. Jos iltaharjoitus päättyy vasta 19-21 välillä, se tekee työpäivästä 12-14 tuntisen. Elämään täytyy tuolloin aikatauluttaa tyhjiä tunteja keskellä päivää, mutta vuorokauden päätapahtumaa odottaa alitajuisesti silloinkin. Muiden elementtien lisäksi rutiinien puutetta lisää vuorovaikutuksen määrä.

Kaikki valmentajat eivät ole jatkuvasti yhteydessä niin moneen yksilöön kuin joukkuepeleissä, mutta ihmisten kanssa tekee töitä jokainen. Koska kaikki polut tuntuvat Rooman lisäksi johtavan myös valmentajaan, saatat päätyä päivystämään puhelimen ääressä kuin huomaamatta. Tämä siis samalla, kun pitäisi syvemmin miettiä päivän muita, tärkeimpiä työasioita tai olla läsnä kotona. Kaikesta ei kuitenkaan voi syyttää älypuhelinta, sillä teemme itse lopulta valinnat siitä, minkä arvotamme huomion arvoiseksi. En luettele hienon ammatin haasteita loputtomiin, mutta etenkin päävalmentajuus voi ajallisilta vaatimuksiltaan todella olla kuin toimitusjohtajan työ.

Huomion siirtäminen maksaa

Joku saattaa kukoistaa toiminnan ja hälinän keskellä, mutta on hyvä syy olla skeptinen rikkonaisten pätkien vaikutuksesta terveyteen ja tuotteliaisuuteen. Tutkittu tieto huomiokyvystä on varsin vankkaa, eikä se suosi ärsykkeitä sen enempää kuin katkonaisuuttakaan. Koska kehitymme siinä, mihin kiinnitämme huomiota, tulisi meidän kohdella huomiokykyä kallisarvoisena resurssina. Aivot painavat vain 2% ihmisen kokonaispainosta, mutta käyttävät peräti 20% kokonaisenergiasta, ja enemmän kuin mikään toinen elin. Yksi energiaa kuluttavista asioita on nimenomaan huomion siirtäminen kohteesta toiseen, mitä osuvasti kuvaa englannin verbi to pay attention. Maksamme rikkonaisuudesta kirjaimellisesti kalliin hinnan, joten oman huomion varjelun tulisi olla avainasioita jokaiselle. Emme yksinkertaisesti kykene hyviin päätöksiin aamusta iltaan:

”Attention has a cost. It is a this or that, zero-sum game. We pay attention to one thing, either through conscious decision or because our attentional filter deemed it important enough to push it to the forefront of attentional focus. When we pay attention to one thing, we are necessarily taking attention away from something else. … It’s as though our brains are configured to make a certain amount of decisions per day, and once we reach that limit, we can’t make any more, regardless of how important they are.” -Dr. Daniel Levitin, (The Organized Mind, 2014)

Sinun ei tietenkään tarvitse olla epäsäännöllisessä työssä kärsiäksesi keskittymistä vaanivista vaaroista. Maailma on muuttunut paljon lyhyessä ajassa, ja pidämme monia muutoksista hyväksyttävinä niiden yleismaailmallisuuden vuoksi. Tämän teemme kuitenkin yleensä ajattelematta sitä ympäristöä, missä toimimiseen olemme todella kehittyneet. Informaatioaikana rajojen luominen ärsyketulvalle ei siis ainoastaan ole tärkeää, vaan ammatillinen elinehto. Samaan kategoriaan kuuluu jatkuva ”saatavuus” tai saatavilla oleminen sillä uskomuksella, että tämä on jonkinlainen itseisarvo. Todellisuudessa jatkuva päivystäminen on yksi suurimmista syistä katkonaisuuteen ja johtaa helposti monen asian hoitamiseen ”yhtä aikaa.” Tässä Stanfordin entinen proffa Clifford Nash kuitenkin varoittaa multitaskingista seuraavasti:

”So we have scales that allow us to divide up people into people who multitask all the time and people who rarely do, and the difference is remarkable. People who multitask all the time can’t filter out irrelevancy. They can’t manage a working memory. They’re chronically distracted.”

https://www.npr.org/2013/05/10/182861382/the-myth-of-multitasking?t=1548915340465

Todellisuudessa teet aina vain yhtä asiaa kerrallaan, joten montaa asiaa ”kerralla tekevä” vain yksinkertaisesti vaihtaa huomion kohdetta tiuhaan, kuluttaen koko ajan lisää energiaa. Samalla ihminen menettää otetta siitä, millä on todella väliä, ja millä ei, sillä jokainen uusi juttu päädytään kokemaan yhtä tärkeäksi ja “hoidettavaksi.” Päivän aikana esiin tulevia tehtäviä pitäisi kuitenkin kyetä priorisoimaan, ja siihen tarvitset virtasen lisäksi myös pysähtymistä. Varsinkin älypuhelin on tulen tavoin myös hieno renki, jos pidämme sen osa-aikaisessa käytössä. Pelireissuilla ja muiden siirtymien aikana on helppo hoitaa vähän sitä ja tätä, samalla luoden illuusiota kiireestä ja ahkeruudesta. Ongelma on, että elimistön rauhoittumiseen, tehokkuuteen ja kehittymiseen tarvitaan aikaa ja tilaa. Joskus täytyy kyetä perehtymään vain yhteen asiaan syvemmin.

Ei jäännösvero, vaan…

Kuinka moni meistä pystyy sanomaan, että kohtelee kykyä keskittää huomio tärkeänä resurssina? Ongelma on sama kaikissa ammateissa, mutta hankalinta silloin, kun mahdollisuudet uppoutua johonkin ovat ympäristöstä johtuen kehnoja. Eivätkä huonot uutiset valitettavasti edes lopu tähän. Kolmas huomion kannalta merkittävä asia on käsite nimeltään attention residue tai suomeksi ehkä huomion jäännös. Sen lisäksi, että poukkoilu polttaa energiaa, se itseasiassa heikentää työn laatua myös toisella tavalla. Ihminen ei nimittäin, ensin yhteen asiaan keskityttyään, edes pysty heti saamaan koko kapasiteettiaan johonkin muuhun käyttöön:

”The problem this research identifies with this work strategy is that when you switch from some Task A to some Task B, your attention doesn’t immediately follow- a residue of your attention remains stuck thinking about the original task. … People experiencing attention residue after switching tasks are likely to demonstrate poor performance on the that next task.” -Dr. Cal Newport (Deep Work, 2016, tummennus omani.)

Ymmärrys huomiokyvystä rajallisina luonnonvarana ei liene yhtään sen yleisempi, kuin tieto sen yhteydestä työn laatuun ja jaksamiseen. Kirjoitan seuraavassa jutussa lisää siitä, mitä konkreettista asialle voi tehdä, mutta pohjimmiltaan laadun parantamisessa on kyse rajojen asettamisesta itselle ja muille. Tarvitsemme hiljaisia hetkiä, eikä niitä saa ennen kuin osaa sanoa “ei”. Kun ovi on kiinni, voivat ajatukset olla siinä ainoassa asiassa, joka juuri nyt täytyy hoitaa laadukkaasti. Paradoksaalisesti olemme silloin useimmissa tehtävissä myös nopeampia, tehokkaampia, ja voimme paremmin. Suurten muutosten tekemiseen ei kuitenkaan riitä pelkkä tahdonvoima, vaan tarvitsemme elämään hyviä rutiineja, jotka luovat tällaista tilaa. Pidän paljon sanonnasta, että teemme ensin tapamme, ja sitten tapamme tekevät meidät. Vaikka työ olisi miten epäsäännöllistä, voit tehdä siitä parempaa, vaikka sitten yksi horjuva askel kerrallaan.

”The faculty of voluntarily bringing back a wandering attention, over and over again, is the very root of judgment, character, and will.” –William James

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Tags: , , , , , , , , ,

Suurten ja Pienten MM-kisat

30 Oct

Lentopallossa miesten maailmanmestariksi pelasi Brasilian kustannuksella toista kertaa peräkkäin Puola. Naisissa mestaruuden taas otti ensimmäistä kertaa Serbia, joka kaatoi Italian tiukassa finaalissa. Keskityn pääasiassa miesten kisoihin, mutta palaan lopussa myös naisten turnaukseen.

Ajatukset ovat MM-kisojen aikaan usein siinä, kuinka erilaista ”suuren” maan valmentaminen on ”pieneen” verrattuna. Suomen tai Slovenian vieminen maksimitulokseen ei ole sama asia, kuin vaikkapa Puolan tai Venäjän. Kuulostaa ehkä päivänselvältä, mutta todellisuudessa ihmiset unohtavat tämän aika usein. Pienemmät tarvitsevat enemmän työtä ja tehokkuutta, sekä toimivan järjestelmän. Suurilla on takanaan kulttuuri, rahaa ja paljon hyviä pelaajia. Maailmanmestaruuteen yltääkseen tarvitsevat hekin tosin poikkeuksellisia yksilöitä, joita joka ikäpolvessa ei ole.

Punavalkoisten lyhyt historia

Miesten turnaus oli tasainen ja vaikka voittajaksi uumoiltiin mm. Venäjää, ei täysin kiistatonta ykkössuosikkia ollut. Onnella on myös aina sormensa pelissä, mutta pallo ei aina pompi vain yhdelle. Lisäksi sattuman merkitystä kuuden parhaan joukkoon pääsyssä vähentää se valtava suosio, jota lentopallo näissä kärkimaissa saa osakseen. Puolassakin pelaajien taso erittäin korkea ja laaja. Kulttuuri ei kuitenkaan noussut hetkessä, vaan maalla on pitkät lentisperinteet.

Maailmanmestaruuden 1974 ja olympiakultaa 1976 voittaneen sukupolven jälkeen seurasi pidempi mitaliton kausi. Tasosta kertoo silti jotain, että vuosien 1998 (17.sija) ja 2010 (13.sija) MM-kisoja pidetään maassa romahduksina. Näitä lukuunottamatta Puola on kaikissa järjestetyissä kisoissa ollut kymmenen parhaan joukossa. Yksi kerta voi olla vahinko, ja kaksi sattumaa, sanotaan. Kolmas kerta on kuitenkin kaava. Kuluneiden 12 vuoden aikana Puola pelannut kolmessa neljästä MM-finaalista. Lisäksi olympialaisissa se on ollut neljä kertaa peräkkäin 5. sijalla. Ei hullumpi suoritus maalta, joka ei kuitenkaan ole kooltaan Venäjä tai Brasilia.

Voiko huippumaata valmentaa?

Suomen tilastoista näissä 2018 kisoissa vastannut Oskar Kaczmarczyk oli Puolan pääskoutti vuoden 2014 kultajoukkueessa. Juttelin elokuussa Oskarin kanssa kotimaansa joukkueesta ja kisoista ylipäätään. Vaikka olympiakulta on lentiksen kovin saavutus, arvostetaan MM-kisoja paljon. Puola tulisi turnaukseen taas yhtenä kovista. Ylipäätään mestariksi olisi saattanut veikata seitsemää eri maata (USA, Brasilia, Puola, Serbia, Venäjä, Italia, Ranska) ja pronssille jopa toista mokomaa (mukaan lukien Argentiinan, Kanadan ja Slovenian tapaisia maita.) Loppuottelijan täytyy kuitenkin aina päästä joko USA:n, Venäjän tai Brasilian läpi, mikä on todella kova temppu.

Eräs keskustelluista asioista oli edellä mainittu perinne. En haluaisi väheksyä valmennuksen merkitystä voittamisessa, mutta valmennus korostuu todella vasta, kun töitä on tehty pitkään. Managerointi onkin parempi termi huipputason valmennustyölle, mutta manageroida voi vasta, kun tietty taso on saavutettu. Puolan A-maajoukkue on ollut ulkomaalaisen päävalmentajan alaisuudessa yhtäjaksoisesti jo vuodesta 2005, ja viime aikoina kyse on ollut vain vuoden tai parin sprintistä. Ulkomaalaisia koutseja on nyt ollut kuusi peräkkäin.

Vuorotellen Puolan peräsimessä on joko voittanut tai hävinnyt suuresti. MM-kisojen huippujen lisäksi Puola on flopannut kolmissa peräkkäisissä EM-kisoissa, joten mikään varma pajatso heidän päävalmentajuutensa ei ole. Uskon tämän liittyvän lyhytjänteisyyteen. Treenipätkät ovat niin kortilla, että moni ei valmenna lainkaan ja keskittyy lähinnä pitämään ihmiset tyytyväisinä. Kyse on ”vain” siitä, keitä pelaajistoon valitaan, kuinka arki pyörii, ja kuinka peleihin valmistaudutaan.

Edeltävä kappale ei toivottavasti poista yhtään Puolaa mestariksi valmentaneiden krediittiä. Silti se tekee mielenkiintoiseksi kysymyksen siitä, kuinka paljon huippumaata todella voi, tai edes kannattaa yrittää valmentaa? Vital Heynen ei tänä vuonna perinteisessä mielessä edes yrittänyt. Joukkue harjoitteli pallon kanssa todella vähän, ja fysiikkatreenejä he eivät tehneet kuulemma ollenkaan. Heynen piti kuitenkin huolta tärkeimmästä, eli siitä, että ihmiset tulivat kuulluiksi. Hän keskusteli pelaajien kanssa paljon, ja piti säännöt ja muut stressin aiheuttajat minimissä. Jos tällä konseptilla lähtee valmentamaan porukkaa, jossa ei ole jo aivan valmiita pelaajia, tulos on jotakin muuta, kuin MM-kulta. Pohja kuitenkin oli niin vahva, että tällainen toimi.

Oma mielipiteeni näistä jättiläisistä on, että jos valmennat esimerkiksi Puolaa tai Serbiaa, et todella valmenna Puolaa tai Serbiaa. Olet vain seuraava pala valtavan juurtuneessa ja voimakkaassa kulttuurissa nimeltä puolalainen tai serbialainen lentopallo. Voit toki vaikuttaa ihmisiin ympärilläsi, mutta mitään suurta muutosta on turha ajatella tehtäväksi. Ainoat maat, joissa tälläinen on mahdollista, ovat maita, joiden pelaajamateriaali jo riittää johonkin, mutta muutokseen tarvittava nälkä on myös olemassa. Lentopalloliitto haistoi tilanteen hyvin, ja tällaiseen rakoon Suomeen tuli vuonna 2004 myös Mauro Berutto.

Kultaisia sukupolvia

Serbian naisten joukkue oli verrattain nuori valloittaessaan ensimmäisen tittelinsä. Puolan mestaruuden takaa taas löytyy iso liuta pelaajia, jotka ovat jo vuosia tahkonneet arvokisoja. On liiankin helppoa pelkistää menestys syystä tai toisesta laadukkaaseen pelaajapooliin, mutta juuri näin asia usein on. Tai tarkemmin sanoen: usein kyseessä on kaksi sukupolvea, jotka muutaman limittäisen vuoden aikana tuottavat parhaan menestyksen. Esimerkiksi Suomen 2007 EM-4. sijassa taito ja johtajuus tuli 70-luvulla syntyneiltä konkareilta, ja osa tarvittavaa fyysisyyttä 80-luvun puolivälin sukupolvelta. Slovenia on miehissä myös samankaltaisessa tilanteessa, sillä sen runko on pysynyt samana pitkään. Pari kovaa ikäluokkaa on jo saavuttanut EM-hopeaa 2015 (nyt 2018 SLO oli MM 12.) mutta taso romahtaa Tokion olympiadin jälkeen. Maalla ei ole ohjelmaa, joka systemaattisesti toisi nuoria lajin pariin. Keitä ikinä koriin sattuu tippumaan, heillä mennään.

Tapasin Oskarin ensimmäisen kerran kevään 2014 EM-karsinnassa, jossa Slovenia pelasi samassa lohkossa Puolan kanssa. Hävisimme vieraissa, mutta voitimme kotiottelun 3-2 jääden lohkossa kakkoseksi ja jatkokarsintaan. Muutama kuukausi myöhemmin Puola juhli MM-kultaa. Viisi pelaajaa nykyisestä joukkueesta oli mukana tuolloinkin: Nowakowski, Konarski, Drzyzga, Kubiak, sekä libero Zatorski. Lisäki 2010 kisoista toinen passari Łomacz ja hakkuri Kurek eivät olleet mukana 2014, mutta palasivat MM-kisoihin nyt, kahdeksan vuoden tauon jälkeen. Varsinkin Bartosz Kurek on jälleen puhututtanut ihmisiä. Neljä vuotta sitten hän ei sopinut valmentajan suunnitelmiin. Nyt mies taas oli mukana ja yllätti olemalla turnauksen MVP. Molemmilla kerroilla lopputulos oli mestaruus! Puola on niitä harvoja, joilla on varaa edes haaveilla tällaisen pelaajan kotiin jättämisestä.

Kapteeni Kubiak

“It’s the notion that the most crucial ingredient in a team that achieves and sustains historic greatness is the character of the player who leads it.” ― Sam Walker (The Captain Class, 2017)

Puola tunnetaan kookkaista hyökkääjistään, mutta Kurek (206cm) ei palkinnosta huolimatta ollut mestaruuden tärkein palanen. Puolalaiset hävisivät lohkovaiheissa sekä Argentiinalle, Ranskalle, että Italialle. Miksi? Osaksi tappiot selittyvät typerällä systeemillä, jossa pelataan lohkoissa loputtomiin otteluita, joista viimeiset voivat olla merkityksettömiä. Suurin syy on kuitenkin sama, kuin miksi Slovenia kykeni kaatamaan Puolan 2014 karsinnoissa. Michał Kubiak ei pelannut.

Kubiak on huippuyleispelaajaksi lyhyt (n.190cm), eikä edes kompensoi kokoaan ylivertaisella fyysisyydellä. Sen sijaan hän on uskomattoman taitava ja rohkea. Henkilökohtaisesti uskon, että Puolalla ei olisi kumpaakaan titteliä ilman vastaanottavaa kaksikkoa Zatorski-Kubiak, eikä etenkään ilman kapteeniaan. On suoraan sanoen mahtavaa nähdä huipulla edelleen lentopalloilija, joka tekee mitä tahtoo hyökkääjänä, koonsa rajoituksista huolimatta. Voimme siis ainaisen kaksimetristen perään haikailun sijaan keskittyä mm. tällaisten taitojen valmentamiseen:

https://www.youtube.com/watch?v=hBN-26kuxek

Miehen tärkein ominaisuus on uskoakseni kuitenkin se, että hänen kanssaan on mahtava pelata. Monet huiput ovat kentän ulkopuolella vähintäänkin kulmikkaita persoonia ja se heille suotakoon. Kun joukkueessa on kuitenkin riittävän monta itsevarmaa ja taitavaa pelaajaa, jotka lisäksi inspiroivat toisiaan, voi jälki olla sellaista, kuin mitä Puola näissä kisoissa esitti. Taika on pelaajissa, ja niin Puola tuli taas puskista mestaruuteen. Meidän täytyy edelleen uskoa myös valmennuksen voimaan, mutta jotkin asiat (mukaan lukien luonteenpiirteet) ovat pitkälti synnynnäisiä.

Naisten turnaus- ja ne yksilöt

Naisissa Serbia kaatoi finaalissa siis Italian. Kun vielä vuosi sitten Hollannin paidassa skouttasin Italian pelejä, ei tätä olisi voinut uskoa todeksi. Siinä määrin epätasaista heidän pelinsä oli. Pelaajien nuori ikä kuitenkin merkitsee sitä, että vuodessa voi tapahtua paljon kasvua (jos kotimaan sarja on kova ja peli täytyy ratkaista joka lauantai.) Maailmalla naisten taso poikkeaa miehissä lisäksi siinä, että kärkimaat pelaavat fyysisyyden suhteen vielä enemmän eri tasolla kuin muut. Tätä taustaa vasten ”pienemmän” Hollannin välieräpaikka tai vielä pienemmän Japanin 6. sija kertoo huippusuorituksesta. Nämä tulokset on tehty nopeudella, taidolla, mutta myös hyvän järjestelmän tukemina. Mutta kuinka siitä eteenpäin? Etenkin Hollanti pelasi itsensä taas aivan kärjen tuntumaan, mutta ilman kirkkainta menestystä. Hyvät kisat, tiukalla voitolla MM-välieriin, mutta Rion tavoin tuloksena sama, kitkerä 4. sija.

Serbian menestyksen avaimet ovat pitkälti samat kuin miehissä Puolan (kulttuuri ja pelaajapooli), joskin joukkue on nuorempi ja fyysisempi. Hollanti taas on sikäli mielenkiintoisessa tilanteessa, että sitä on hyvin vaikea enää virittää merkittävästi paremmaksi. Fyysisesti alakynnessä voit pelata yhden tai kaksi huippuottelua (Hollantikin voitti USA:n ratkaisupelissä tiukasti 3-2) mutta tulevan mestarin täytyy kyetä tähän monta kertaa peräkkäin. Kun Serbia viime kesänä löi Hollannin EM-finaalissa, keskustelimme oranjen staffissa siitä, miten turhauttava tilanne saattoi olla. Pitkässä juoksussa voit voittaa vaikka kaikki muut tilastot, mutta Serbia on yhden tai kahden yksilön ansiosta kirkkaasti parempi avaintilastoissa ”aina.” Yksi näistä on omalla syötöllä tehdyt pisteet.

Naisten pelissä pallorallit ovat pidempiä, joten suurempi osa ajasta vietetään puolustuksen jälkeisessä hyökkäyksessä. Kovaa syöttävä ja isoja palloja tappamaan kykenevä on erittäin vahvoilla, mutta nämä ominaisuudet ovat harvinaisia jopa MM-tasolla. Serbian hakkuri Tijana Boskovic voi voittaa pelin yksin, eikä hän ollut edes joukkueensa ainoa mörssäri. Italialla on Paola Egonu, Kiinalla on Zhu Ting, ja… sinne ne mitalit jo menivätkin. Naisten puolella kyse on miesten peliä enemmän siitä, kuinka hyvän turnauksen sinun kaksi parasta pelaajaasi pelasi (ja mikä heidän tasonsa ylipäätään on.) Heitä valmentavat tuppaavat näyttämään neroilta väkisinkin.

Entä koska Suomi pelaa kirkkaimmista mitaleista? Vasta sitten, kun oma valmennusjärjestelmämme on maailman paras. Nykyisellään molemmat maajoukkueet tekevät hyvää työtä, mutta jo arvokisapaikka tai 16. parhaan joukkoon pääsy on harrastajamääriltään Suomen kokoiselle maalle huippusuoritus. Tästä mitalipeleihin on kuitenkin pitkä matka. Tie on vaikea ilman rakenteellisia muutoksia- tai todella hyvää tuuria yhdessä sukupolvessa. Suurempi määrä valmentajia ja pelaajia on saatava palvelemaan yhteisiä tavoitteita, yksittäisen sitoutuneen joukkueen sijaan.

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , , , , , , , , , ,

Kahden Työn Tarina

31 Jan

Kauden taittuminen alkaa useissa maissa Cup- tapahtumista. Sarja on myös Ruotsissa yli puolen välin tammikuussa pelatun Grand Prix- turnauksen myötä. On hyvä hetki tarkastella kulunutta puolta vuotta. Olin kesän ja syksyn 2017 aikana töissä kahdessa eri joukkueessa: Hollannissa maajoukkueessa ja Ruotsissa seurassa. Työt olivat luonteeltaan niin erilaisia, että piti pysähtyä miettimään mitä kaikkea ammattinimike ”valmentaja” voi pitää sisällään.

Valmentajan tausta

Polkuja työllistetyksi valmentajaksi on monia. Vaikka erilaisia valmennustutkintoja on olemassa, niille ei anna erityisen suurta arvoa kukaan, ja kaikista vähiten valmentajia palkkaavat joukkueet. Valmennuskoulutus on useissa maissa kauniisti sanottuna köykäistä. Suurin puute on sama kuin monessa muussakin ammatissa: työn konkreetian tuominen osaksi koulutusta on liian vähäistä. Hyvät työt menevätkin usein koutseille, joilla ei ole lainkaan muodollista koulutusta, mutta vankkaa osaamista itse arjesta.

Mikä valmentajan ammatista tekee poikkeuksellisen on kuitenkin se, että joskus myös koviin pesteihin palkataan ihminen (yleensä entinen pelaaja), joka ei eläessään ole valmentanut. Tämän myötä on helppoa nähdä kuinka kirjava ammattikunta koutseista löytyy. Tuloksen tekeminen riippuu monesta osatekijästä, eivätkä urheilussa toimivat työnantajat niitä välttämättä kovin tarkasti analysoi. Sattumalla on siten verrattain suuri merkitys myös töiden ja urakehityksen kannalta. Seurauksena voit olla ”valmentaja” melkein millä taustalla vain.

”Usein valmentajaksi ei valita pätevintä hakijaa, vaan parhaalta kuulostava.” – Juha Malinen

Parhaat joukkuelajien koutsit ovat silti monipuolisia osaajia. Pätevyysvaatimukset riippuvat roolista staffissa, mutta esimerkiksi hyvä pääsarjatason päävalmentaja tarvitsee lajitietämyksen lisäksi ymmärrystä ihmisistä. Siis johtamisesta, ryhmädynamiikasta sekä psyykkeestä ja fysiologiasta. Lisäksi yli 20 ihmisen päivittäinen kokonaisuus vaatii hyvää ajanhallintaa ja kykyä organisoida työ tehokkaasti itse. Staffin määrästä riippuu tietenkin, kuinka paljon kustakin osa-alueesta pitää tietää. Oli miten oli, ainakin perusteet ja periaatteet pitää ymmärtää riittävän hyvin, jotta voi puuttua asiaan, joka ei toimi, tai on haitaksi.

Yleensä joukkueen fysioterapeutti, psykologi, lääkäri ja fysiikkavalmentaja ovat pidemmän kaavan mukaan kouluja käyneitä ammattilaisia. Itse päävalmentajan tausta voi myös olla joku edellä mainituista, mutta koulutus voi olla myös joku aivan muu. Omat yliopisto-opintoni esimerkiksi liittyvät viestintään, mutta joku on insinööri, toinen on opettaja, ja kolmas filosofian tohtori. Valmennusta ajatellen oleellisin on kuitenkin monelle tullut apuvalmentajana, kokeneiden kollegoiden arkea näkemällä.

Koska valmennusta on lisäksi monenlaista, auttavat eri roolit kokonaiskuvan hahmottamisessa paljon. Vaikka voi kuulostaa hassulta puhua ”päävalmentajasta” esimerkiksi juniorijoukkueessa, on vastuussa oleva henkilö silloinkin todella vastuussa asioista. Tietyiltä osin tällaiset 15 v. takaiset kokemukset ovat itselleni olleet liigaseuran päävalmentajana jopa hyödyllisempiä, kuin pestit aikuisten maajoukkueiden apuvalmentajina. Toisaalta on vapauttavaa huomata, kuinka paljon enemmän apuvalmentajalla on kapasiteettia paneutua omaan tonttiin, kun arjen vastuu on lopulta jollain muulla. Ensimmäinen kahdesta työstäni kuuluu tähän jälkimmäiseen kategoriaan.

Hollanti

Viime kesän Hollanti on tasollisesti paras maajoukkue, jossa olen ollut. Korkea taso tarkoittaa yleensä korkeaa budjettia ja suurta staffia. Kokoonpano vaihteli, mutta yhteensä noin kymmenen ihmistä oli toiminnassa päivittäin mukana. Kesän turnauksiin kuuluivat MM-karsinnat, World Grand Prix- liiga sekä syyskuiset EM-kisat, joista tulijaisina toinen perättäinen hopeamitali. (Itse olin tuolloin jo Ruotsissa seuran antaman virkavapaan päätyttyä.)

Joukkue on aina päävalmentajansa näköinen. Hollannin Jamie Morrison on kolmien olympiakisojen veteraani (USA ’08, ’12,’16) ja ensimmäistä vuotta itse maajoukkueen peräsimessä. Tausta hänellä ennen apuvalmentajuuksia oli skouttauksesta, ja iso osa staffin työstä liittyikin datan keräämiseen aja nalysointiin. Meidän apuvalmentajien työt jakautuivat karkeasti hyökkäyksen ja puolustuksen koordinointiin. Itselleni kuului torjunta- ja puolustuspelin valmennus ja peleissä vastustajan hyökkäyspelin seuraaminen. Luonnollisesti kokonaisuus oli päävalmentajan hyppysissä. Me muut ikäänkuin siivilöimme tietoa eteenpäin päätöksen tekijälle.

Hollanti oli monella tavalla hieno, mutta myös yllättävä kokemus. Tiesin toki, että hiearkian huipulla tahti kiihtyy kun kaikella on väliä. Työmäärä oli suuri, mutta pysyi järkevissä mitoissa henkilöstön määrän ja hyvän organisaation ansioita. Silti olin yllättynyt siitä, kuinka paljon me todella saimme lyhyessä ajassa aikaiseksi. Suuret turnaukset ovat joukkuelajeissa staffeille kovia puristuksia minuuttiaikataululla. Meillä vastustajan analysointi tehtiin lisäksi sellaisella pieteetillä, että ilman päteviä ja ahkeria ihmisiä tietoa ei mitenkään olisi saatu jalostettua käyttöön.

Morrison handlasi kokonaisuuden hyvin, mikä ei olisi mahdollista ilman vankkaa työkokemusta eri rooleista. Jos pelaat kolme peliä joka viikko eri maissa kuusi viikkoa putkeen, pitäen samalla säännöllistä yhteyttä n. 50 ihmisen kanssa, ei johtajalla ole vapaa-ajan ongelmia. Vaikka tiukat aikataulut olivat tuttuja, oli viime kesän rypistys myös itselleni fyysisesti uran kovin. Jamie sanoi jossakin kohtaa varsin tyytyväisenä tilanteeseen, että ”I don’t get off days, I get off hours.” Vaikka oma tonttini oli paljon pienempi, huomasin millaista luksusta esimerkiksi vapaapäivät olivat. Teimme vapaallakin usein 12 tuntia töitä, mutta kun työt saa tehdä hiljaisuudessa omassa huoneessa hälinän sijaan, tuntuu se taivaalliselta.

Koska liityin joukkueeseen kesän jo alettua, näin operaation todennäköisesti eri silmin kuin muut junan kyydissä olevat. Luin keväällä 2017 paljon erilaisista luonteenpiirteistä ja siitä, kuinka jotkin henkilökohtaiset arvomme osittain tulevat geeneistä (eivätkä siis ole pelkkiä valintoja, kuten voisi ehkä olettaa.) Kaikki kuusi päävalmentajaa joiden joukkueissa olen urallani ollut arvottavat ajan ja osa-alueet eri tavoilla. Ehkäpä arki ilmentää johtajan luonnetta tavalla, jota ei voi muuksi muuttaa ilman, että tekeminen menettää osan autenttisuudestaan. Esimerkiksi Morrisonin joukkueessa tausta skouttina näkyi aikaisempia pestejä voimaakkaammin. Kaikkiaan arvostukseni valmentajan ammattia ja alan parhaita kohtaan nousi entisestään. Kyseessä ei oikeasti ole mikään kevyt duuni, etenkään korkeammilla tasoilla.

Toisena apuvalmentajana kanssani vuorotellut Chris McGown mietti samansuuntaisia asioita. Chris oli BYU:n päävalmentaja neljä vuotta (2012-2016) mutta päätti lopulta panostaa isänsä Carlin perustamaan Gold Medal Squared- valmennusyritykseen. Syyksi hän kertoi, että toimitusjohtajana hänellä oli päävalmentajaa vähemmän asioita, jotka vaativat päivittäistä huomiota. Vaikka vertaus ei ole mitenkään aukoton ja koutseille kuulu toimaria enemmän operatiivista vastuuta, kuvaa 24/7 arki työn määrä hyvin. Apuvalmentajakin voi olla kiireinen, mutta silti suojassa monella tavalla. Päällimmäisenä ajasta Hollannissa muistuu mieleen kuinka spesifi jokaisen rooli lopulta oli.

Ruotsi

Viime keväinen päätös lähteä länsinaapuriin palveli perheen elämäntilannetta parhaiten. Seurat ja maajoukkueet olivat työllistäneet kolme vuotta kesät talvet. Oli aika jollekin rauhallisemmalle ja Sollentuna VK vaikutti sellaiselta. Siinä missä Ruotsi ei ollut mikään lentopallon supervalta, elämä länsinaapurissa kiehtoi ja kannatti myös taloudellisesti. Ruotsi oli maailman parhaita maita n. 30v sitten ja pääsin töihin maan vanhimpaan lentopalloseuraan. Bonuksena uraa ajatellen olivat opittava kieli ja parempi ymmärrys sikäläisestä johtamiskulttuurista.

Isoin muutos joukkueen suhteen oli, että siinä missä esimerkiksi Hollanin pelaajat kuuluivat maailman parhaisiin, täällä odotti puoliammattilaissarja, ja esimerkiksi Suomeen verrattuna vähemmän ammattimainen. Ruotsissa pelaajat ovat uskomattoman omistautuneita ottaen huomioon, että lähes kaikki lentopallon parissa toimivat käyvät myös siviilitöissä. Pelaajat saattavat vaihtaa seuraa Ruotsin sisällä ja järjestää työt (ja jopa parisuhteet) uusiksi vain siksi, että saa periaatteessa harrastaa. Olemme SVK:ssa silti keskimäärin sitoutuneempia omaan joukkueeseen kuin monet valmentamani huippupelaajat. Tämä on ehkä ollut suurin positiivinen yllätys itselleni täällä, mutta todistaa jälleen, että ammattimaisuudessa ei todellakaan ole kyse vain rahasta.

Siinä missä Hollanti antoi mahdollisuuden kääntää kaikki kivet ja hiekanjyvät, Ruotsissa operaatio pyörii niin perusasioiden ympärillä, kuin vain voi. Salivuorot ovat monen muun maan tavoin kortilla, joskin pystymme harjoittelemaan saman verran kuin suomalaiset mestaruusliigajoukkueet. Ruotsalaiset pelaajat lopettavat aktiiviuran usein melko nuorena joko vammoista tai työuran alkamisesta johtuen jossakin 25. ikävuoden tuolla puolen. Pelimäärät ovat liian suuria ja palautumismahdollisuudet rajallisia, eikä yhtälö sellaisenaan ole kovin terve. Näin ollen palautuminen on suuressa roolissa, eikä kokonaiskuormaa ei saa päästää silmistä hetkeksikään.

Maaperä seurassa on ollut muutokselle otollinen. Sollentunan viimeinen mestaruus on Ruotsin kulta-ajoilta jo 30v takaa ja edellisestä mitalistakin on kulunut seitsemän vuotta. Kulttuuri on siis toinen kuin menestymään tottuneessa seurassa tai kaupungissa, jossa asiat on totuttu tekemään tietyllä tavalla. On ollut helppoa tulla paikkaan, jossa kaikki on tavallaan plussaa. Paljon on auttanut myös se, että pääsin keväällä ja kesällä arjessa näkemään pelaajat ja taustat ennen sopimuksen tekoa. Palaset ovat loksahtaneet paikoilleen niin nopeasti, kuin ne muutostilanteesa voivat.

Lisäksi on ollut hienoa huomata miten pitkälle pelkällä perusasioiden kuntoon laittamisella pääsee. Näytämme yhtä paljon tai jopa enemmän joukkueelta kuin moni täysammattilaisseura. Kuten tiedämme, suurin osa tuloksista on seurausta vain pienestä määrästä avainasioita. Vain laittamalla saliajan pelin tärkeimpiin osa-alueisiin ja huomioimalla ihmiset olemme puolessa välissä kautta lähellä tavoitteita. Grand Prix:n välieräpaikan lisäsi olemme tiukassa sarjassa edelleen kiinni kotiedussa playoffeihin. Tuntuu hyvältä saada paljon aikaan pienillä resursseilla!

Suurin miinus tällaisessa järjestelussä on jo kertaalleen mainittu kuorma. Osa vammoista ja sairastumisista voidaan ehkäistä, mutta täysipäiväisesti työssäkäyvä ei voi olla ammattiurheilija millään järkevällä tavalla. Poissaolojen määrä on meilläkin hieman kasvanut, ja toisaalta johtanut tilanteisiin, joihin en uralla uskonut joutuvani. Kompromissien tekeminen on osa valmennusta aina, mutta täällä on todella täytynyt kysyä itseltä mikä on se kaikista tärkein asia, mikä pitää saada kuntoon. Tämän lisäksi pidän Ruotsia hyvänä kasvun paikkana myös siitä syystä, että jokaisen pelaajan arki on niin erilaista. Koko ajan tarvitaan kykyä asettua toisen asemaan, ja nuo asemat eroavat merkittävästi.

Jotakin valmentajan ammatin huonosta ymmärryksestä kertoo kuitenkin se, että moni luulee parhaiden valmentajien valmentavan vain parhaissa maissa ja joukkueissa. Kuten todettu, tämä työ on eri tasoilla erilaista. Valmentaja ei kuitenkaan ole urheilija, ja siinä missä pelaajan kehitystä voi ratkaisevasti haitata alemmalla tasolla pelaaminen, valmentajaa se voi jopa auttaa. Jokaisen koutsin tärkein työkalu on kyky toimia ihmisten kanssa. On kiehtovaa nähdä, kuinka ihmiset toimivat, ajattelevat ja käyttäytyvät eri maissa, eri ikäisinä, sekä pelin ja taidon eri tasoilla. Työpaikkojen kontrastista on siten ollut odottamatonta hyötyä omalle kehitykselle. Ja kuka tietää mitä kulman takana vielä odottaa.

Med vänliga hälsningar,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Tags: , , , , , , ,

Millainen On Hyvä Valmentaja?

31 Aug

Elokuu ja maajoukkuejakso lähestyvät loppua. Toimin yhtenä Hollannin naisten maajoukkueen apuvalmentajista kesän World Grand Prix:ssa ja MM-karsinnoissa. Työt Tukholmassa alkavat jo 1.9. joten syyskuun EM-kisoihin en pääse enää mukaan. MM-kisapaikka taskussa voi kuitenkin hyvillä mielin palata seurajoukkueeseen. Grand Prix’n finaaleita seurasi kotiturnausvoitto, kun Hollanti voitti kaikki pelinsä Rotterdamissa, loppuunmyydyn katsomon edessä. Ajatukset naisten huippulentopallosta päätyvät kuitenkin myöhempään juttuun, sillä syksyn aluksi haluan kirjoittaa meistä valmentajista.

”We evolve to see our craft as an expression of one’s core being.” –Josh Waitzkin

Tavallaan tämä on jatkoa kesäkuun blogille, jossa kirjoitin valmentajan evoluutiosta kohti oman itsensä näköistä työtä. Lyhyesti kuvattuna hyvä valmentaja on itselleen, omille arvoilleen ja luonteelleen tosi. Valmentajia on kuitenkin monenlaisia ja he koutsaavat monilla tasoilla. Emme kokemukseni mukaan tästä huolimatta aina ymmärrä, kuinka erilaista valmennustyö voi eri ympäristöissä olla. Olen urallani ollut siinä mielessä onnekas, että työympäristö on vaihtunut usein. Joukkueissa on ollut pelaajia junioreista arvokisamitalisteihin, puhumattakaan omien veljien tai lapsuuden pelitoverien valmentamisesta aikuisena. Valmennuksen hienoimpia asioita ovat erilaiset ihmiset. He antavat perspektiiviä koko elämään.

Elämäntapana erinomaisuus

Kesän pesti on hyvä esimerkki yhdestä koutsauksen ääripäistä. Hollanti kuuluu naisissa maailman lentopalloeliittiin. Edellisistä EM-kisoista tulijaisina oli hopea ja 2016 olympialaisista 4.sija. Kun vertaa tätä kahden kuukauden jaksoa (joka on siis 1. vuosi uudesta 2020 olympiadista) aikaisempiin maajoukkuekomennuksiin, on ero toiminnan intensiteetissä selvä. Kaikki kivet käännetään ja elämä pyörii täysillä erinomaisuuden ympärillä. En tarkoita tällä sitä, etteivätkö työt esimerkiksi Suomessa tai Sloveniassa olisi olleet laadukkaita, mutta intensiteetti oli nyt silti eri. On tyypillisistä, että hierarkiassa lähimpänä huippua toimii alalla kuin alalla hyvin ahkeria ja intensiivisiä ihmisiä. Joku voisi lisätä, että myös hulluimpia.

Jos kysyt keneltä tahansa haluaako tämä olla jossakin hyvä vai huono, ei kukaan vastaa huono. Jos taas kysyt mitä kukin on valmis antamaan ollakseen parempi, saat myös todennäköisesti samat vastaukset mallia ”teen parhaani” tai ”teen kaikkeni.” Mutta samalla tavalla, kuin juniorilla on kaikkensa antamisesta eri käsitys kuin liigapelaajalla (jolla puolestaan on eri käsitys kuin maajoukkuepelaajalla), on vaikea kuvailla miten paljon ja laadukkaasti töitä ihmiset ylimmillä tasoilla ovat valmiita ja kyvykkäitä tekemään. Sama koskee pelaajia ja valmentajia molempia.

Olen aikaisemmin kirjoittanut kollegoista, jotka kirjaimellisesti hengittävät lentopalloa. Se pitää ihmisen nöyränä, kun oma kunnianhimo törmää toisen kykyyn antaa samalle asialle vielä enemmän tunteja ja energiaa. Me ihmiset näemme asiat omien lasiemme läpi siinä määrin, että nuorempana itsekin ajattelin kaikkensa antamisen tarkoittavan juuri sitä, mihin minä sillä hetkellä kykenin. Mutta kun jyvät alkavat erottua akanoista on myös aika vastata joihinkin kiperiin kysymyksiin. Mitä haluan elämässäni, juuri nyt? Entä mitä haluan kaikista eniten? Mistä olen valmis luopumaan nyt, ja mistä myöhemmin? Kuten usein totean, ei pitäisi olla vaikeaa tehdä päätöksiä, jos tietää mitkä omat ydinarvot ovat. Silti moni huipputekijä painii harmaalla alueella esimerkiksi perheen suhteen: lapset tarvitsevat isää, mutta toisaalta perheen taloudellinen tilanne riippuu vanhempien töistä. Oikeita vastauksia ei ole, mutta itselle tosia vastauksia täytyy ennemmin tai myöhemmin löytää. Joka tapauksessa lähes joka alalla vauhti tuntuu töissä kiihtyvän, pikemmin kuin päinvastoin.

Maailman parhaiden kilpailussa kaikki palaa lopulta laatuun. Ei kirkkaimmalla huipulla ole ketään, kuka ei arjen näkökulmasta katsoen tekisi aivan järkyttävää määrää töitä. Jossain vaiheessa täytyy kuitenkin palautua sekä urheilijan, että valmentajan. Ja koska aika on rajallista, on sekä työnteon, että levon oltava laadukasta. Tämän ensimmäisen Hollannin jakson jälkeen näen yhä selvemmin, kuinka itse haluan valmentajaa; reflektointia, johon auttaa paljon toimia vuorotellen pää- ja apuvalmentajana. Oma erinomaisuus on tärkeää vain itselle; ja täysi kunnioitus niille, jotka tekevät eri tavalla, enemmän, tai vähemmän.

Monet parhaiden joukkueiden valmentajista tekevät töitä niin paljon ja niin tehokkaasti, että sitä on vaikea usko elämättä arkea. Joka tapauksessa olympiatasolla valmennus on jotakin muuta, kuin harrastuksena valmentaville vanhemmille. Tässä kohtaa ero on kaikille selvä ja poikkeuksellisen suuri. On kuitenkin huomionarvoista, että lähes yhtä iso ero on kotimaisella liigavalmennuksella ja nyt Hollannissa kokemallani. Hyvällä omalla tunnolla voi miltei puhua kahdesta eri ammatista.

Luonteenpiirteet ja paikka hierarkiassa

Kysymykseen ”Millainen on hyvä valmentaja?” on siis sekä helppo, että mahdoton vastata. Jotta aika ei kuluisi määritelmien viilaamiseen, seuraavat subjektiiviset kriteerit saavat kelvata (ja nimenomaan tässä järjestyksessä:)

  1. Valmentaja tuntee itsensä ja tietää sitä kautta miten haluaa töitä tehdä
  2. Valmentaja kohtelee ihmisiä kunnioituksella ja auttaa heitä kehittymään
  3. Valmentaja voittaa pelejä omalla sarjatasollaan.

Kirjoitan usein matkasta ja merkityksestä, sillä pidän niitä kaikista tärkeimpinä asioina. Kaikkia elämän arvokkaista asioista ei mitata rahassa, menestyksessä ja statuksessa. Silti kohta kolme (nimillä laadukkuus, voitto, tulos) ajaa lähes jokaisen alan dominanssihierarkiaa tai ravintoketjua. Maailma, jossa elämme, on sellainen. Elämä on kilpailua, vaikka sosiaalistunut ihminen ja yltäkylläisyyden aikakausi tämän alleen peittäväkin. Kilpajuoksussa se, joka pääsee nopeimmin tavoitteeseen voittaa (ja myös pitää tästä asemasta kynsin hampain kiinni.)

Ihmislajin selviytymiselle on ollut suotuisaa, että ryhmän jäsenillä on eri luonteen piirteitä, joten olemme samankaltaisuudesta huolimatta yhä hyvin erilaisia persoonia. Joukkueissakin tarvitaan karkeasti ottaen ”kaikentyyppisiä” ihmisiä menestyksen rakentamiseksi (sekin aihe toiselle kirjoitukselle.) Osaa näistä piirteistä tapaa huipulla kuitenkin muita useammin, ja valmentajissa enemmän kuin pelaajissa. Moni pelaa nuorena kivaa peliä, jossa lopulta kehittyy huipuksi. Pelaajissa on huipullakin useammin ujoja, herkkiä ja hiljaisia persoonia. Valmentajat taas ovat toista maata, sillä heidän työmoraalinsa ja persoonansa on ajettava kehitystä silloinkin, kun muita ei kiinnosta.

Siitäkin, mitä kaikkea huipulle nousuun vaaditaan, voisi kirjoittaa kirjan. Pidättäydytään tällä kertaa kuitenkin vain luonteenpiirteissä. Ihmisen piirteet ovat seurausta sekä tämän perimästä, että ympäristöstä, ja monia ominaisuuksistamme voidaan kehittää paljon. Jotkut asiat kuitenkin vaikuttavat olevan melko pysyviä halki elämään, ja luonteenpiirteet kuuluvat näihin. Kyse on jälleen määritelmästä, mutta luonteen piirteiden (kuten älykkyydenkin) mittaamiseen on kehitetty vaihtelevalla menestyksellä erilaisia malleja. Olemme siis tunnustettavasti harmaalla alueella. Luonteenpiirteiden suhteen ”viiden suuren” malli on yksi tunnetuimmista ja kannatetuimmista. Myös itselleni se on ollut kätevä työkalu ja tapa jäsentää ihmisluontoa.

The Big Five

Englanniksi tietoa löytyy huomattavasti paremmin, mutta tässä ensi hätään:

https://fi.wikipedia.org/wiki/Persoonallisuus

  1. Ekstroversio (Kuvaa ihmisen suuntautumista ulos- tai sisäänpäin.)
  2. Neuroottisuus (Kuvaa ihmisen suhtautumista uhkiin ja vaaroihin.)
  3. Tunnollisuus (Kuvaa ihmisen suunnitelmallisuutta ja päättäväisyyttä.)
  4. Miellyttävyys (Kuvaa kykyä mukautua toisten ihmisten tunteisiin.)
  5. Avoimuus Kokemuksille (kuvaa arvostusta seikkailuja, uteliaisuutta, epätavallisia ideoita ja mielikuvitusta kohtaan.)

Vaikka piirteitä voi siis myös kehittää harjoittelemalla, antaa malli käsityksen siitä, mitä me mieluiten luontaisesti teemme kohdatessamme uuden tilanteen. ((Valmentajille tutuinta on harjoituttaa näistä tunnollisuutta, kts. Angela Duckworth, ”Grit”, (2016.)) Jos The Big Five- malli kiinnostaa, esimerkiksi Dr. Jordan Peterson (University of Toronto) lataa kaikki luentonsa youtubeen katsottavaksi: https://www.youtube.com/watch?v=pCceO_D4AlY

Eri alojen huipuilla on joitakin samankaltaisia piirteitä. Viidestä luonteenpiirteestä tärkein on korkea tunnollisuuden aste (tunnollisuus jaetaan edelleen järjestelmällisyyteen ja ahkeruuteen), sillä töitä on aina paljon ja aikaa vähän. Tunnollisuus on itseasiassa joustavan älykkyyden jälkeen paras yksittäinen (joskaa ei aukoton) uralla etenemistä ennustava tekijä.

Hyvissä johtajissa on ihmisiä ekstroversion molemmista ääripäistä, mutta huipputasolla valmentajista monet tuntuvat olevan ekstorvertteja. Tällaiset ihmiset saavat voimaa vuorovaikutuksesta ja nauttivat kommunikoinnista toisin kuin kenties erilaisiin tehtäviin hakeutuvat introvertit. Toisin ei voisi ollakaan, ainakaan joukkuelajeissa, joissa ihmiskontakteja on todella paljon.

Näitä vastoin ainakin huippu-urheilussa tapaa vähemmän ihmisiä, joiden neuroottisuuden taso on korkea. Siis ihmisiä, jotka ovat herkempiä erilaisille uhkille ja siten luontaisesti sietävät stressiä heikommin. Muistetaan, että ihmislauma tarvitsee sekä niitä, jotka herkästi tunnistavat uhkia, että niitä, jotka taistelevat uhkien läpi- joskin johtajiksi saattaa valikoitua enemmän näitä taistelijoita tunnistajien sijaan.

Lisäksi huippuvalmentajissa on vain vähän tyyppejä, joiden miellyttävyys on korkealla (englanniksi agreeableness- ja joidenkin mielestä sama asia kuin Daniel Golemanin tunneäly.) No, vaikka toisten tunteiden tunnistaminen ja kyky empatiaan ovat hyviä työkaluja johtamiseen, niistä ei välttämättä ole samaa hyötyä huipulla, kuin esimerkiksi lasten ja nuorten kanssa toimimisesta. Suurin osa huippu-urheilijoista on joko terveillä tai ei-niin-terveillä tavoilla itsekkäitä, ja monet hyvin kilpailulliset ihmiset eivät ole lainkaan miellyttäviä, saati halua miellyttää muita. Tunneälykäs johtaja- jos niin voi sanoa- joutuukin opettelemaan, kuinka olla kovin kovien ihmisten seurassa. Vastaavasti valmentaja, jolla on vain vähän kyseistä piirrettä, saattaa talloa varpaille ja loukata herkempiä ihmisiä ympärillään, mutta säilyy itse ehjempänä ja työt tulevat varmemmin tehtyä. (On kuitenkin muistettava, etteivät elämänlaatu tai tasa-arvo ole mitenkään yleisiä intressejä huippu-urheilussa.)

Avoimuus Kokemuksille on näistä viidestä ehkä vaikeimmin arvioitava, sillä molemmista ääripäistä voi olla hyötyä valmentajalle. Tyypillisesti konservatiivisemmat ihmiset löytyvät tämän mittarin häntäpäästä, ja liberaalit vastaavasti tapista. Tunnen hyviä valmentajia sekä samaan kaavaan luottavista puurtajista, että luovista visonääreistä. Molemmat joka tapauksessa toteuttavat itseään. Näitä ihmisiä motivoivat eri asiat, kuten myös hyviä lasten ja nuorten ammattivalmentajia aikuisten koutseihin verraten. Heiltä vaaditaan osaksi hyvin eri ominaisuuksia kuin niiltä, jotka valmentavat huipulla.

Olin kaavaillut jatkavani juttua erilaisilla valmentajatyypeillä, mutta tila loppuu tällä kertaa kesken. Vaikka ihmiset ovat aina yksilöitä, eikä heitä voida nätisti lokeroida ”persoonalokeroihin”, koen hyötyneeni paljon malleista, joilla pyritään kuvaamaan ihmisten erilaisuutta. Vaikka on totta, ettemme ole järjestelmällisen samanlaisia kaikissa eteen tulevissa tilanteissa (ja että koko käsitys ”itsestämme” muuttuu ja elää läpi elämän), ainakin itse näen ihmisissä myös kaavamaisuuksia. Löyhissä raameissa erilaisia valmentajatyyppejä omassa mielessäni ovat mm. entinen pelaaja, tilastomies, manageri ja opettaja. No, kukin tyylillään, kuten sanotaan. Ennen hyvän syksyn toivotuksia vielä puheenvuoro aina maadoittavalle Mark Epsteinille:

https://www.goodreads.com/author/quotes/5734419.Epstein_Mark

”You don’t have to shine”,

Lauri H.

lhakala@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua oppimisesta, johtamisesta ja arvoista.

Tags: , , , , , ,

Hyvää Joulua ja Onnellista Uutta Vuotta

20 Dec

Olen 29-vuotias entinen lentopalloilija ja beach volleyn pelaaja, sekä nykyinen lentopallovalmentaja. Aktiiviurallani asuin ja pelasin lentopalloa Suomen lisäksi Saksassa, Havaijilla, Sveitsissä ja Belgiassa. Nykyinen työnantajani on Pepperdine University Kalifornian Malibussa. Tulen tammikuusta 2012 alkaen käsittelemään tässä blogissa valmennusta, kehittymistä, ja menestystä. Kuluneiden  kahden vuoden aikana olen kirjoittanut edellämainituista aiheista hotsport.infon sivuilla, otsikon Hakalan Blogi alla. Minut saa koska tahansa kiinni osoitteesta lhakala@hawaii.edu.

Mele Kalikimaka me ka Hau’oli Makahiki Hou,

Lauri H.

Tags: , ,