Tag Archives: Erikoistuminen

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 11. Myöhäinen Erikoistuminen

30 Oct

Myöhemmin tapahtuva oman lajin valinta ei ole ristiriidassa määrätietoisen harjoittelun kanssa, vaikka asia usein tällä tavalla esitetäänkin. Millä tahansa alalla kehittyminen noudattaa samoja periaatteita ja laadukas vaihteleva tekeminen auttaa myös pitkän aikavälin motivaatiota ajatellen.

Erikoistumisen jatkumolla ei kuitenkaan ole kahta polarisoitunutta pistettä, vaan paljon erilaisia, yksilöllisiä polkuja. Oma laji tai lajit aloitetaan eri ikäisinä, joku vaihtaa lajia välillä joku palaa ensimmäiseen valintaansa. Arjen puheessa myöhäinen erikoistuminen on kuitenkin kätevä kattotermi, joka sitten pitää sisällään muun paitsi täyden erikoistumisen jo lapsena. Tähän viittaavat myös kaksi kirjallisuuden kolmesta päähaarasta (varhainen kiinnittyminen ja varhainen monipuolistaminen) joihin keskitymme tässä lokakuun kirjoituksessa. Koska suurin osa eri lajien huipuista tulee monilajisista taustoista, katsotaan lapsuuden ja nuoruuden tukilajeista olevan iso hyöty kasvavalle urheilijalle. Mutta minkä verran ja mitä lajia on niin monisyistä tiedettä, ettei yhtä toimivaa mallia voida julistaa olevan.

Moni uskoo kuitenkin erilaisten siirtovaikutusmekanismien olevan syy laaja-alaisen sporttaamisen ylivertaisuuteen kehityspolkuna. Palaamme näihin mekanismeihin myöhemmin talvella, mutta jo tätä lukiessa on hyvä pitää mielessä Arne Güllichin (Kisakallio, 2019) tiivistys. Valmentajajohtoisesta toiminnasta toisessa lajissa on etua tulevalle huipulle, mutta ei näyttäisi olevan merkitystä sillä, mikä tämä toinen laji on:”Beneficial effects of other sports practice were independent of the relatedness of practiced sports.”  

Varhainen kiinnittyminen

Lapsen ensimmäisiä kontakteja tulevaan päälajiin voidaan kutsua kiinnittymiseksi. Eri yhteyksissä tämä mielletään joko informaaliksi ja itseohjautuvaksi toiminnaksi, tai mahdollisesti myös formaaliksi harjoitteluksi. Tällöin paikalla oleva valmentaja olisi kuitenkin enemmän hiljainen ympäristön ja tavoitteet luova yövartija, kuin toimintaa vahvasti ohjaava voima. Joka tapauksessa Paul Ford ja kollegat ehdottivat termiä vuonna 2009 (The role of deliberate practice and play in career progression in sport: the early engagement hypothesis) yhdistäen Jean Côtén pari vuotta aikaisemmin lanseeraaman määrätietoisen leikin (deliberate play, 2007; 2015) tähän meille tuttuun Anders Ericssonin työhön:

”For the youngest children (6-12 years), Ford and colleagues (2009) developed a model … that compromises between deliberate practice and deliberate play, called the early engagement hypothesis. It is important, though, to start early with a goal-directed exercises in a playful environment. According to Ford, both deliberate practice and deliberate play contribute to the development of top football players.”

Wormhoudt, R. (2018). The athletic skills model: Optimizing talent development through movement education. s. 44.

Oleellista varhaisessa startissa on, että oman kokeilun ja leikin kautta saatava pääoma kantaa urheilijaa pitkään uraan mm. päätöksenteon, motivaatiotekijöiden ja omistajuuden kautta. Fordin ja kumppaneiden työ on lähellä omaa ajatusmaailmaa siten, että jos joukkuepeleissä jokin ”ideaalipolku” pitäisi ”valita”, se olisi tämän suuntainen. (Tietenkin valinnat tekevät itse lapset, nuoret ja heidän perheensä omissa olosuhteissaan.)

Motivaatiopuolen lisäksi varhainen kiinnittyminen on hyödyllistä puhtaasti taidon näkökulmasta. Vahvasti kilpailluissa lajeissa tiettyjen avaintaitojen lajispesifi harjoittelu olisi saatava käyntiin mieluummin aikaisemmin, kuin myöhemmin. Lentopallon suhteen kirjoitin taannoin, että voit jollekin pelipaikalle (fyysinen, pitkä hakkuri, joka lähinnä osaa lyödä ja syöttää lujaa) tulla myöhemminkin toisen lajin taustoilla. Esimerkiksi passarin ja vastaanottajan rooleissa ei huipulle kuitenkaan vaikuta olevan enää asiaa, ellei alla ole isoa kasaa myeliinin öljyämiä, varioituja lajispesifejä toistoja.

Suomeksi sanottuna et voita Puolaa Puolassa, jos heidän vastaanottajillaan on alla 5000 tuntia enemmän laadukasta pallon träkkäämistä omiin nostajiisi verrattuna. En varsinaisesti ole tuntiajattelun ystävä, mutta koska korkeimmilla tasoilla havaintomotoriset suorituksen vaikuttavat erittäin spesifeiltä, on askel askeleelta myös perusteltua alkaa saada näitä toistoja jo varhain. Koska toisia lajeja ei varhaisessa kiinnittymisessä myöskään kielletä, voidaan taustan sanoa olevan ”monilajinen,” vaikka itse erikoistuminen omassa aikataulussa päälajiin vasta myöhemmin tapahtuukin.

Varhainen monipuolistaminen

Monipuolisuudessa voidaan tietysti mennä paljon edellistä pidemmälläkin:

”Early diversification is defined as engagement in a number of different sports during childhood in mainly informal, but also formal settings, with late or delayed specialization into formal activity in a single primary sport in adolescence.” (Cote, Baker & Abernethy, 2007.)  (s. 117, sama lähde kuin edellä, alleviivaus omani.)

Ford, P. R., & Williams, A. M. (2017). Early specialization and diversification. Routledge handbook of talent identification and development in sport (p. 117, alleviivaus omani.)

Suomessa ja muissa länsimaissa varhainen monipuolistaminen on ollut paljon esillä, johtuen sen monista eduista (sekä varmasti myös siksi, että se on yhteiskunnallisesti hyväksyttävin urheilijan polun kuvaus.) Pariin kertaan mainitsemani Güllichin laaja meta-analyysi kertoi n. 75% otannan huipuista tulevan monilajisista taustoista ja muutenkin todistusaineistoa tämän lähestymisen puolesta löytyy rutkasti:

”The main evidence for early diversification as the activities that precede the attainment of professional status is twofold. First, the negative consequences of early specialization support the idea that children should not engage in that pathway. Moreover … early diversification is predicted to protect against overuse injuries and dropout or burnout and to have other positive outcomes, such as improving social skills.” s. 122, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Vastapuolella argumentti on pelkästään taidon ja pätevyyden vinkkelistä katsottuna yhtä voimakas, joskaan se ei ota huomioon nuoren (eikä varsinkaan lapsen) kokonaisvaltaista kehitystä:

”The main hypothesis against early diversification is the positive relationship that exists between amount of time spent in domain- or task-specific- activity and level of competence in that domain or task. Higher amounts … are associated with higher levels of competence in that domain or task, suggesting earlier start ages lead to a greater accumulation of activity and the highest levels of competence.” (s.126 sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Nämä molemmat ovat meille tuttuja ja myös käänteisiä viime kuun kirjoituksesta. Koko urheilijan polkua ajatellen on tärkeää pitää mielessä myös yksilön psykososiaalinen kehitys, eikä keskittyä pelkästään jonkin taidon tai ominaisuuden viilaamiseen. Suurin kuuma peruna koko keskustelun ympärillä on mielestäni kuitenkin alussa mainittu siirtovaikutus (tai sen puute) lajeista ja taidoista toiseen:

”Early diversification is thought to influence skill acquisition in the primary sport through the transfer of learning… Transfer of learning refers to skill that is acquired in one sport leading to improved performance in another sport. Its occurrence is thought to depend upon the amount of similarity in perceptual, cognitive and /or motor elements between the two sports of tasks, with greater similarity leading to greater transfer.  … Engaging in a sport that has different elements to the primary sport is hypothesized to lead to low amounts of transfer of learning.” (s. 126-127, sama lähde kuin yllä, alleviivaus omani.)

Riippuu tietenkin harrastetuista lajeista, kuinka paljon ja minkälaista siirrettä päälajiin voi olla. Ford ja Williams toteavat tässä esillä ollessa artikkelissaan myös, että aikaisen monipuolistamisen tarpeessa voi olla lajikohtaisia eroja. Vanha herra McGown ajatteli aikanaan samoin, muistuttaen, että esim. jotkut melko yksipuolisia kilpailusuorituksia vaativat lajit tarvitsevat harjoitteluun enemmän monipuolistamista kuin monet joukkuepelit. (Tämä ei tarkoita, että joukkuepeleissä tulisi erikoistua varhain; vaan ainoastaan, että lajit jo itsessään tyypillisesti vaativat laajempia taitoja sekä erilaista kuormitusta.)

Seuraavien juttujen aiheet ovat siis spesifisyys ja siirtovaikutus. Termien tarkempi määrittely, sekä ymmärryksen lisääminen etenkin harjoittelun spesifisyydestä ovatkin avainmotivaatioita koko tämän blogisarjan takana.

Happy Halloween,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 9. Eriarvoiset Tunnit

30 Aug

Teema on meille toivottavasti jo tuttu. Tiedämme, ettei mitään 10 000 tunnin / 10 vuoden sääntöä todellisuudessa ole; tiedämme, ettei jokainen tarvitse samaa määrää tunteja huipulle nousemiseen; sekä myös sen, että jotkin alat vaativat enemmän tai vähemmän työtä riippuen kansainvälisen kilpailun kovuudesta. Itse ”säännön” muotoili Malcolm Gladwell– niminen journalisti Outliers (2008) kirjassaan, mutta alkuperäisten tutkimusten tekijät ovat sittemmin oikaisseet väärinkäsitystä eri foorumeilla. Vaikka mitään sääntöä ei ole, totuuden siemen löytyy kuitenkin:

”Gladwell did get one thing right, and it is worth repeating because it’s crucial: becoming accomplished in any field in which there is a well-established history of people working to become experts requires a tremendous amount of effort exerted over many years. It may not require exactly ten thousand hours, but it will take a lot. Research has shown this to be true in field after field.”

https://www.salon.com/2016/04/10/malcolm_gladwell_got_us_wrong_our_research_was_key_to_the_10000_hour_rule_but_heres_what_got_oversimplified/

Määrä on siis laatutekijä, jota kukaan ei pääse pakoon. Aiheeseen liittyy tuntien lisäksi useampi, toisiinsa erottamattomasti kietoutunut käsite: toisaalla erikoistuminen ja spesifisyys, toisaalla riittävä monipuolisuus ja siirtovaikutus eri muodoissaan. Avataan näitä lomittain, aina tarina kerrallaan.

Tuntien vähyys lahjakkuuden todisteena?

Eri aloilla huipulle tarvittavat tunnit saattavat vaihdella. Saappaanheitto ei ole yhtä kilpailtu kuin jalkapallo, kumpaakaan väheksymättä. Samoin tuntimäärä vaihtelee myös yksilöllisesti samassa lajissa kilpailevien osalta. On vaikea välttyä ajattelemasta, että vähemmän tunteja tarvinnut urheilija varmasti omasi suuremman ”lahjakkuuspotentiaalin”, mitä se sitten tarkoittaakaan. Ihmisten yksilöllinen eroavaisuus on tieteellinen tosiasia, mutta käännetään vielä muutama kivi ennen vimmaa etsiä ja leimata.

Kuten aikaisemminkin olemme todenneet, vaikuttaa urheilijan kyky keskittyä siihen, piuhoittuvatko aivoissa kyseiseen taitoon vaadittavat yhteydet. Kyky saada palautetta omasta suorituksesta ilman ulkoista lähdettä on merkittävä kehittymisen vauhdittaja, samoin kyky itse puskea itsensä mukavuusalueen ulkopuolelle. Kaikki edelliset ovat sidoksissa mm. motivaatiotekijöihin ja vaikuttavat huipulle vaadittavan työn määrään. Mutta mikä tärkeintä, ne ovat pitkälti valmennettavia ominaisuuksia. Lisäksi kunkin lajin eri osa-alueet ovat painoarvoltaan eriarvoisia. Yhden urheilijan laadukas tunti ei ole sama, kuin toisen.

Alat koostuvat taidoista, ja taidoilla on hierarkia

Edelliseen kirjoitukseen viitaten spesifisyys on myös tuntiteeman ytimessä. Jos kussakin taidossa edustukset ovat spesifejä, ei niitä voi luoda kuin harjoittamalla itse kyseistä taitoa. Kuitenkin usein, kun puhumme jostakin urheilijasta, käytämme pelkistyksiä. ”Hän on hyvä pelaaja/koripalloilija/puolustaja”, ”kaverilla on hyvä peliäly” ja sitä rataa. Tämä on kätevää silloin, kun ei ole tarvetta syvempään analyysiin. Todellisuudessa kyky pelata on kuitenkin lukemattomien eri taitojen ja ominaisuuksia summa, ja jotkin näistä vaikuttavat merkittävästi enemmän lopputulokseen kuin toiset. Tyypillisin lentopallosta käyttämäni esimerkki viittaa 2000-luvun alkupuolelta lähtien tehtyihin tutkimuksiin voittamista ja häviämistä edesauttavista taidoista (productive vs. counter-productive skills. Alla pari linkkiä halukkaille.)

https://news.byu.edu/news/volleyball-skills-study-men-should-serve-women-dig

https://www.volleyball1on1.com/using-science-to-develop-a-team-game-play-principals-and-a-volleyball-coaching-philosophy/

Jos näyttää siltä, että kahdesta urheilijasta toinen on saavuttanut huipputason toista merkittävästi nopeammin, voiko syy löytyä heidän taidoistaan itse lajin sisällä? Joitakin vuosia sitten lentopallossa eräs hakkurin paikalla kansainvälisiin parrasvaloihin noussut miespelaaja nostettiin esiin esimerkkinä erittäin myöhäisen erikoitumisen mahdollisuudesta. En ole varhaisen erikoistumisen kannalla, mutta vierastan myös ajattelua, jossa ovet tähtiin ovat ikään kuin auki ikuisesti. Näin ei varmasti myöskään ole. Gilbert Fellinghamin analyysi huipputason lentopallosta osoitti jo 2004, että pelin useimmin tapahtuvat suoritukset vaikuttavat tuloksiin eniten. Monisyistä analyysia voimakkaasti pelkistäen osa-alueet arvottuivat näin:

  1. Syöttäminen
  2. Hyökkääminen
  3. Vastaanottaminen
  4. Torjuminen
  5. Puolustaminen
  6. Muut osa-alueet

Huomionarvoisen tutkimuksesta teki se, kuinka merkittävästi kolme ensimmäistä painottui kolmeen seuraavaan verraten. Pareton periaatteen mukaisesti suurin osa tulosta oli yksinkertaisesti seurausta kolmesta ensimmäisestä osa-alueesta (ja niidenkin sisällä vain parista vielä pienemmästä osa-alueesta.) Lentopallossa saattoi siis lyödä itsensä läpi hakkurimarkkinoilla myöhään, jos luontaisten fyysisten ominaisuuksien ansiosta sai paljon apuja mm. hyökkäämiseen ja syöttämiseen. Pitkä, vivukas ja vahva pelaaja saattoi tehdä tuhoa ilman merkittävää, hitaasti kehittynyttä hyökkäystaitoakin. Vastaavaa ei olisi voinut kuvitellakaan puolustamisessa, vastaanottamisessa, tai passaamisessa, joissa taito on fysiikkaa paljon määrittävämpi tekijä.  Esim. painonnostossa tällainen hakkuroinnin tavoin kuitenkin onnistuu:

https://yle.fi/urheilu/3-11297484

Tarina on Marianne Saarhelon lisäksi tietääkseni ollut sama joka kerta, kun lajista on vaihdettu menestyksekkäästi toiseen ja saavutettu ennätyksiä, olympiapaikkoja tai vastaavaa. Muuta sporttia on ollut alla, lajit ovat tyypillisesti marginaalisempia, ja fyysisyys sekä antropometria vastanneet paljosta. Donald Thomas (korkeushyppy), Helen Glover (soutu), Michelle Steele (skeleton), Chrissie Wellington (ironman) ja kumppanit ovat kaikki menestyksensä ansainneet. Mielestäni he käyvät kuitenkin huonoina esimerkkeinä tuntien vähäisyyden kannattajille. Kun puhutaan esimerkiksi joukkuepelien kaltaisista lajeista, joissa taito näyttelee merkittävämpää osaa, ei oikoteitä vaikuta olevan. Vai onko?

Lyhentävätkö toiset lajit huipulle vaadittavien tuntien määrää?

Riippuen siitä keneltä kysyy, saa erilaisen vastauksen otsikon hankalaan kysymykseen. Osa tutkijoista on sitä mieltä, että edustusten spesifisyys jyllää, eikä lapsuuden ja nuoruuden kakkoslaji nopeuta polkuasi aikuiseksi huipuksi. Toiset ovat taas avoimempia ajatukselle, että näin saattaisi hyvinkin olla. Itse olen enemmän skeptikko havaintomotoristen suoritusten suhteen, mutta ostan helpommin uran pituuteen, sekä kehon ja mielenterveyteen liittyvät, varhaisen monipuolisuuden argumentit. Seuraavissa kirjoituksissa käsiteltävät siirtovaikutuksen eri muodot (motorinen, havainnoinnin, käsitteellinen, fysiologinen, sekä pätevyyden) ovat dokumentoituja asioita, joten hyötyä toisista lajeista toki on.

Sami Kalaja on keskusteluissa ja luennoissa kuvannut siirtovaikutuksen hyötyjä ajatuksella ”tunnit ovat tulleet täyteen- mutta toisissa lajeissa.” Olen samaa mieltä siitä, että monipuoliselta taustalta ponnistava, tiheämmän hermoverkon oppimiskykyinen nuori on varmaankin urheilullisuudessa edellä sellaisia, jotka vähemmän liikkuvat. Aihetta on valitettavasti erittäin vaikea tutkia ja osoittaa todennäköisiä syy-seuraussuhteita. Nopeaa oikotietä toistenkaan lajien harrastamisella tuntien suhteen kuitenkaan tuskin on. Ericsson itse spekuloi määrätietoisen harjoittelun roolia alta löytyvällä tavalla. Yksi kehittymistä nopeuttava (=tunteja vähentävä) tekijä voisi olla pätevyyden siirtovaikutuksen kautta. Urheilija saattaa harjoitella määrätietoisesti jotakin aivan toista lajia, joka sinällään ei siirry mitenkään uuteen lajiin, mutta pätevyys ja ymmärrys harjoitteluprosessista tuovat edun:

”An … intriguing possibility is that coach-led practice in any sport is rare, and that the experience of learning to engage in purposeful and deliberate practice with full concentration to improve some aspect of performance and observing remarkable results might encourage the athletes to adopt similar methods for improving their performance in the main sport.”

Ericsson, K. Anders. “Towards a science of the acquisition of expert performance in sports: Clarifying the differences between deliberate practice and other types of practice.“ Journal of sports sciences38.2 (2020): 159-176

Kyseinen pätevyyden siirtovaikutus ja eri osa-alueiden vaikutus menestykseen ovat tärkeitä aiheita myös valmentajille itselleen. Ominaisuutesi hyvänä pelin opettajana ja taktikkona eivät kenties koskaan pääse oikeuksiinsa huippujoukkueessa, jos et kykene myös lujuuteen, ehdottomuuteen ja koviin päätöksiin.

Ensi kertaan, ja erikoistumiseen,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.