Tag Archives: Jocko Willink

Määrätietoinen Harjoittelu, osa 20. Osaava Valmentaja

26 Jul

Blogisarjan päättävä kirjoitus keskittyy määrätietoisen harjoittelun kenties keskeisimpään osatekijään. Tokion kisoja seuratessa näemme vain urheilijoiden osuuden, ja hyvä niin. Laadukas valmennus on kuitenkin kulkenut koko ajan rinnalla, emmekä toivottavasti unohda myöskään sitä.

Perusedellytys kehitykselle, vaiko vain tärkeä osa sitä?

Yksi Ericssonin kulmakivistä oli alusta asti ikävaiheeseen ja taitotasoon sopiva valmentaja. Valmennuksen roolin väitetty ”ylikorostaminen” on tämän seurauksena ollut myös yksi viitekehyksen kritiikeistä. Kaikki eivät pidä vanhemman kädellisen läsnäoloa elintärkeänä, sillä riittävän suuresta populaatiosta voi riittävän kilpailullisessa kulttuurissa teoriassa nousta huipun tuntumaan myös ilman huippuluokan valmennusta. Monet toimivat teoriat painottavatkin urheilijan omaa oivaltamista, autonomiaa, itsesäätelyä ja niin edelleen, joten meillä on käsissämme monisyinen pähkinä. Olen näissä kirjoituksissa kuitenkin yrittänyt viestiä, etteivät mm. itsemääräämisteorian (SDT), itsesäätelevan oppimisen (SRL) tai ekologisen dynamiikan (ED) ajatukset itseasiassa ole yhteensopimattomia vahvan valmennuksen kanssa. Päinvastoin, kaikki me haluamme samaa:

”One of the most important things a teacher can do is to help you develop your own mental representations so that you can monitor and correct your own performance.”  –Peak (Ericsson, 2016, s.149-150, alleviivaus omani)

Kantani on jo tovin ollut tämä: metodien liiallinen johtaminen urheilijalähtöisistä teorioista voi johtaa valmennuksen laadun heikkenemiseen ja myös jopa epärealistiseen käsitykseen ihmisluonnosta ja huippu-urheilun vaatimuksista. Suurin osa valmennettavista on joka tapauksessa lapsia, nuoria, tai nuoria aikuisia, ja elämme maailmassa, jossa monet perinteiset instituutiot ovat menettäneet merkitystään. Silti mikään määrä kulttuurista kehitystä ei anna nuorelle vanhemman tietomäärää, kumoa ihmisen biologiaa tai poista hyvän auktoriteetin tarvetta. Erinomainen valmentaja voi siten hyvinkin olla parasta, mitä nuorelle koskaan tapahtuu. 

Valmentajan roolista

Käännetään katseet kasvatuksesta kuitenkin nyt taitoihin ja siihen, miksi K. Anders Ericsson piti valmentajan merkitystä huippujen tekemisessä ratkaisevana:

“Deliberate practice develops skills that other people have already figured out how to do and for which effective training techniques have been established. The practice regiment should be designed and overseen by a teacher or coach who is familiar with abilities of expert performers and how those abilities can best be developed.”

 –Peak (Ericsson, 2016, s.99, alleviivaus omani)

Eräs viitekehyksen vähemmän esillä olleista pilareista liittyy tähän harjoiteltavan asian luonteeseen. Mitä tahansa harjoitteletkin, sen on oltava taito, jota muut ovat jo harjoitelleet. Jonkin täysin uuden urheilulajin tai yksittäisen taidon aloittaminen ei sovi määrätietoisen harjoittelun kuvioon, sillä 1) kuka tahansa on nopeasti ekspertti asiassa, jota hän yksin harjoittelee ja 2) jos kukaan muu ei harjoittele kyseistä taitoa, ei ole suuntaa, mitä kohti kasvaa. Tämä on tietysti pelkkä kuriositeetti, sillä jokaisella meistä lienee jo joku oma tunnustettu ala, laji tai lajeja. Tuon asian kuitenkin esille, sillä samalla se väistämättä nostaa esiin valmennuksen: Kehitykselle olennaista on harjoitusohjelman suunnittelu ja valvominen sellaisen opettajan tai valmentajan toimesta, joka jo tietää mihin ekspertit kykenevät ja kuinka noita taitoja parhaiten kehitetään.

Kuten edellisessä kirjoituksessa totesin, jokaisen määrätietoisen harjoittelun laatutekijän sisälläkin on isoja laatueroja. On helppo esimerkiksi sanoa, että tarvitaan palautetta. Sen olemassaolo ei kuitenkaan ole riittävää, vaan vasta lähtölaukaus, sillä lopulta ratkaiseva merkitys on tämän palautteen laadulla. Sama pätee keskittymiseen, vaatimustasoon- ja tietysti myös valmentajiin, jotka kaikkiin näihin vaikuttavat. Tämä valmennuksen merkitys ja laatuerot valkenivat itsellenikin vasta aikuisena, laadukkaampien kokemusten myötä.

Ericssonin mukaan ratkaisevaa ei kuitenkaan ole vain valmentajan ymmärrys siitä, mitä huiput tekevät, vaan se miten näitä taitoja kehitetään. Miljoonat seuraavat urheilua, ja vähintäänkin tuhannet seuraavat sitä valmennuksellisella silmällä. Seurauksena moni osaa ulkoa jokaisen Messin tai Ronaldon tempun, mutta ani harva itseasiassa kykenee auttamaan urheilijaa samaan suuntaan. Hyvin harvassa toisin sanoen ovat ne valmentajat, joilla ymmärrys huipusta yhdistyy pedagogiseen osaamiseen ja vieläpä rohkeuteen kohdata yksilö tämän kehityskohteista.

Huipusta puhuttaessa esille nousee myös harha valmentajien keskinäisestä hierarkiasta. Urheilijahan etenee urallaan taitojen kehittyessä, sillä taidoilla on niin suora vaikutus tuloksiin. Valmennuksen suhteen asia on kuitenkin monisyisempi: lukuisat tekijät vaikuttavat siihen, kuka menestyy, eikä aikuisilla ole varsinkaan joukkuepeleissä liikaa aikaa harjoitella. Kilpailut vievät suurimman huomion ja seurauksena huipulla valmentaa näissä lajeissa ihmisiä, joiden vahvuudet ovat verkostoitumisessa, ryhmän hallinnassa ja kilpailuihin valmistautumisessa. Seurauksena he eivät välttämättä edes tiedä kehittävästä harjoittelusta kovin paljon, eikä siten ole viisasta pitää heitä kyseisen alan ekspertteinä. (Lisäksi uskon, että opettajasta kasvaa paljon helpommin hyvä manageri, kuin toisinpäin.)

Onneksi hyviä opettajia löytyy kuitenkin kaikilta tasoilta. Osa huipuista osaa harjoituttaa aikuisia, ja osa nuorten tavoitteellisen urheilun pinnassa toimivista on valinnut juuri tämän ikävaiheen, koska harjoitteluun on siinä enemmän aikaa. Näiden kahden välissä on kuitenkin ristiriita, sillä tarvitset sekä aikaa tehdä muutoksia, että ymmärrystä huippu-urheilun vaatimuksista. Seurauksena parhaat koutsit ovat paitsi harvinaisia, myös usein paljon edellä sitä, minkä miellämme hyväksi valmentamiseksi. Tätä osaamista on vaikea tiivistää oppikirjaan tai muodolliseen koulutukseen (joita eittämättä myös tarvitaan) ja joskus heidän aikaansaamaansa nopeaa kehitystä ei meinata edes uskoa. Tämä on varsin ymmärrettävää, sillä jos ei ole koskaan nähnyt uutta asiaa opittavan edes kuukaudessa, on vaikeaa ajatella, että se olisi mahdollista yhdessä tai kahdessa harjoituksessa.

Vastuun ja vapauden yhteensovittaminen

Yksinkertaisista kognitiivisista tehtävistä musiikin kautta urheiluun siirtynyt deliberate practice ei syntynyt vain Ericssonin korvien välissä. Moni tutkija on matkan varrella vaikuttanut siihen, ja heistä Mark Williams (University of Utah) ehkä eniten auttoi Ericssonia siirtämään teorian pelikentille. Tuoreessa kirjassaan Williams kuvaa valmennuksen ikäkausi- ja taitotasoeroja seuraavasti:

”More hands-off coaching offers significant advantages for skill learning. When athletes are given more control over their learning as in Norwegian skiing, they are empowered to decide when they would like feedback and instruction and how they would like to structure practice. The approach may not be optimal for athletes not naturally inclined to stretch themselves as much as possible but has strong advantages for those with the highest levels of motivation typical at the top of professional sport.”

-The Best: How Elite Athletes Are Made (Mark Williams & Tim Wigmore, 2020, s.273. Alleviivaus omani.)

Isoja vapauksia voi siis tämän mukaan parhaiten antaa vain motivoiduimmille parhaista ammattilaisurheilijoista. Halusin nostaa tämän vielä esille, sillä se on mielestäni niin suomalaisen valmennusdilemman ytimessä. Olemme pieni maa, ja tarvitsemme erinomaisia valmentajia pärjätäksemme globaalissa kilpailussa.  Kulttuurimme kuitenkin suosii lähes yksinomaan tätä ”hands-off coachingia”, eli tilan ja vastuun antamista urheilijoille. Mutta kuten Jocko Willink aina sanoo, vasta kasvava kurinalaisuus voi lisätä yksilön omaa vastuuta. Sitaatti kuvaa hyvin sitä, mikä parhaiden ja muiden urheilijoiden ero valmennuksellisesti on: enemmistö ei ehkä vielä ole valmis kantamaan vastuuta, jota olemme heille antamassa. On helppoa nähdä nuoren urheilijan kypsyys liian positiivisessa valossa varsinkin, jos ympäristö tukee tätä ajatusta. Toisin päin ajattelen, että usein juuri valmentaja kykenee niin paljoon, että olisi vastuutonta olla käyttämästä tätä resurssia maksimaalisesti urheilijan eduksi.

Viimeisen sanan aiheesta saa vielä Ericsson, joka tässä hyvin summaa sen, miksi pätevä opettaja on niin merkityksellinen jokaiselle urheilijalle:

”When you’re practicing by yourself, you have to rely upon your own mental representations to monitor your performance and determine what you might be doing wrong. This is not impossible, but it is much more difficult and less efficient than having an experienced teacher watching you … Even the most motivated and intelligent student will advance more quickly under the tutelage of someone who knows the best order in which to learn things, who understands and can demonstrate the proper way to perform various skills, who can provide useful feedback, and who can devise practice activities designed to overcome particular weaknesses.”Peak (Ericsson, 2016, s.148, alleviivaus omani)

Näihin valmennusmyönteisiin ajatuksiin haluan päättää sarjan, joka kymmenisen vuotta ehti häiritä yöunia. Toivottavasti näistä löytyi lisää tietoa ja lähteitä asiasta kiinnostuneille. Kuten aina, palautteet ja kommentit ovat tervetulleita. Jatkossa syvennymme harjoittelun sijaan enemmän itse valmentajaan, jonka työkalupakista tulee löytyä paljon muutakin, kuin harjoittelun pultit ja mutterit.

Kiitos, ja ensi kertaan,

Lauri H.

lhakala82@yahoo.com

Ps. Jos pidät blogista, auta sitä kasvamaan. Voit ilmaiseksi liittyä tilaajaksi, kertoa siitä aihepiireistä kiinnostuneille ystävillesi tai jakaa sosiaalisessa mediassa. Laajennetaan yhdessä keskustelua kehittymisestä, valmentamisesta ja arvoista. Blogissa esitetyt asiat ovat vain kirjoittajan näkemyksiä, eivät työnantajan tai muun tahon.